Tallipäiväkirja

Siirry alas

Tallipäiväkirja

Viesti kirjoittaja Verneri K. lähetetty 24.10.18 19:15

Tallipäiväkirja on tarkoitettu kaikkien tallilaisten tarinoille, jotka eivät liity tiettyyn hevoseen ja näin ollen "eivät kuulu oikein minnekään".  Esimerkiksi yleinen Kaajapurojen talliin liittyvä tarinointi löytää paikkansa täältä. Nauttikaa!

_________________
And if you're a mess, God knows what that makes me.
KAAJAPUROJEN TALLI, LOVE & SALSA
avatar
Verneri K.
Kaajapurojen tallin omistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 83

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Tallipäiväkirja

Viesti kirjoittaja Verneri K. lähetetty 24.10.18 19:58

21. lokakuuta 2018

"Kiitos", Verneri nousi tammisen ruokapöydän äärestä ja nosti tyhjän ruokalautasen aterimineen tiskipöydälle. Äidin tekemä lasagne oli hemmotellut miehen makunystyröitä ja täyttänyt vatsan ääriään myöten täyteen.
"Kiva kun maistui", Tiina vastasi hymyillen aurinkoisesti esikoiselleen. "Voisit tuoda Innan joku päivä syömään."

Hienovarainen vihjailu siitä, ettei pariskunta ollut viime viikkoina näyttäytynyt yhdessä Vernerin vanhempien luona, oli hyväntahtoinen ja toiveikas. Harmaaseen neuletakkiin kietoutuneella Tiinalla oli jaloissaan itse neulotut villasukat. Hiukset olivat huolettomasti kokkauksen jäljiltä nutturalla, kun kainosti hymyilevä nainen istui keittiön pöydän ääressä ja hörppi Earl Greytä Lena Furbergin kuvittamasta hevosmukista.

"Ehkä joku päivä", Verneri avasi mikron viereisen kaapin ja otti suuhunsa yhden purukumin.
Totta puhuen välit Innan kanssa olivat olleet viime päivinä kireät. Typerä ja lapsellinen kina oli muuttunut valtataisteluksi siitä, kumpi heltyisi ensimmäisenä käyttäytymään "normaalisti". Pariskunta puhui vain kuin oli pakko, ja silloinkin niin viileästi, että Kallassa alkaisi pian talvi.

"No kerro edes Innalle terveisiä", Tiina siirsi katseensa ulos ikkunasta ja seurasi Sessan kanssa tallipihalla touhuavaa Jannaa. "Meiltä kaikilta."
Verneri nyökkäsi ja huomasi vasta nyt, että äidin silmäkulmaan oli ilmestynyt ryppy. Ehkä kaksikin - ja ehkä myös toiselle puolelle. Mies nojasi keittiötasoon ja risti kätensä puuskaan. Ikääntyivätkö äiditkin? Verneri laski katseensa vanhan rintamamiestalon puulattiaan, joka oli kulunut ja naarmuinen. Jäljethän kertoivat vain eletystä elämästä, ei se ollut sen vakavampaa: miksi siis miehen kurkkua alkoi kuivata?

"Verneri", Tiina havahdutti poikansa ajatuksista. "Onko siitä terapiasta ollut apua?"
Äidin varovaisuudesta huomasi aiheen olevan vaikea. Verneri oli kiitollinen siitä, etteivät hänen vanhempansa olleet alkaneet hysteerisiksi tai pelokkaiksi kaiken Afganistanissa tapahtuneen ja siitä seuranneen jälkeen, mutta se ei tehnyt siitä puhumisesta yhtään sen helpompaa.

Vernerin kulmat painuivat mietteliäänä alas.
"Joo kai. Tai siis tavallaan", mies huokaisi katkonaisesti.
"Verneri..."
"Niin?"
"Oletko kertonut Innalle?" hymy Tiinan kasvoilla muuttui huolestuneeksi.
"Kertonut mitä?"
"Terapiasta."

Verneri tunsi välittömästi tuskastuvansa: ei äitinsä kysymyksen takia, vaan siksi, koska vastaus siihen oli epämieluisa. Ei, Inna ei tiennyt terapiasta. Mustamaan vastaanotolla käyminen oli onnistunut puolen vuoden aikana joko salibandytreenien tai tallitöiden varjolla, eikä Inna ollut koskaan epäillyt mitään. Jos Verneri nyt päättäisi kertoa terapiakäynneistä, se johtaisi jatkokysymykseen miksi - ja siihen mies ei ollut valmis.

Tiina arvasi hiljaisuudesta, että Inna oli autuaan tietämätön Vernerin ammattiavun tarpeesta. Nainen huokaisi huomaamattomasti, mutta ei jatkanut kyselyä, sillä hän uskoi antaneensa pojalleen jo tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Sen sijaan hän käänsi katseensa jälleen ulos ja huomasi, kuinka Heidi Näyhön auto kaartoi tallipihaan.

"Mukavaa että Heidi on Cariadin kanssa viihtynyt täällä", Tiina hymyili ja nosti mukin huulilleen hörpätäkseen teetä. "Onhan se vähän pelottavaakin, että noin kallis urheiluhevonen on meidän vastuulla… Joko Pekka korjasi sen löystyneen saranan Cariadin karsinanovesta?"

Verneri oli siirtynyt eteiseen ja veti jodhpureja jalkaansa.
"Mä korjasin sen viime viikolla", sotaveteraani avasi oven ja poistui ulos pimenevään syyssäähän.

***

Auton sisällä oli hiljaista, Heidi oli sammuttanut radion ja kuunteli auton renkaiden rapinaa hiekkatietä vasten. Cariadin hoitamisesta oli viime aikoina tullut välttämätön paha ja tilanne oli muutamana iltana kärjistynyt jo siihen, että nainen oli miettinyt hakevansa tamman kotiin. Hopeanmusta oli kuitenkin niin onnellinen Purtseilla, että Heidi oli hylännyt ajatuksen joka kerta. Cariad tarvitsi kotitalliltaan rauhaa ja rakkautta ja sitä se todella sai Purtseilta.

Taas kerran sininen lava-auto pysähtyi jo vakiopaikaksi leimaantuneelle kohdalle tallin pihalle. Pimeys oli jo hyvää matkaa laskeutumassa ja muutamat pihalamput tallin ympärillä syttyivät hämärän edetessä armottomasti. Vielä ehtisi ratsastamaan kentällä kevyen keventelytreenin, jos pitäisi kiirettä, nainen ajatteli ja laskeutui autostaan.

Heidi jätti tallikäynnin välistä ja suuntasi suoraan hevosensa tarhan portille. Lyhyt vislaus riitti saamaan mustan tamman huomion ja se käveli ripeästi omistajansa luokse, korvat viininpunaisen sadeloimen alta iloisesti eteen ponnahtaen.
"No hei prinsessa", nainen tervehti hevosta hiljaisella äänellä ja rapsutti Cariadin poskea samalla, kun kytki riimuun narun.

Tallissa oli jo valot päällä, mutta ketään ei näkynyt. Heidi riisui loimen Cariadin päältä ja päästi sen kävelemään karsinaansa. Loimi oli kuiva ja viikattuaan sen säntillisen suoraksi karsinan oveen, nainen lähti hakemaan heinää ratsulleen. Se olisi paljon tyytyväisempi ratsastaa, jos sillä olisi hieman ruokaa mahassa.

Heinäkatos ei kuitenkaan ollut tyhjä, vaan Verneri Kaajapuro täytti siellä heinäkärryjä selkä ovea kohden. Vielä olisi ehtinyt perääntyä, huomaamattaan Heidi kuitenkin astui sinisen ikea-kassin päälle, jonka joku oli jättänyt lattialle.

Verneri kääntyi hätkähtäen ja Heidi tunsi punan nousevan kasvoilleen, hän siirsi katseensa nopeasti heinäkassiin kädessään.
"Moi", nainen tervehti tuskin kuuluvalla äänellä ja käveli avoimen paalin luokse alkaen täyttämään Cariadin nimellä varustettua heinäkassia. Katse pysyi heinissä, eikä brunette antanut Vernerille minkäänlaisia merkkejä keskusteluhalukkuudesta.

"No moi", Verneri vastasi hieman empien, sillä Heidi käyttäytyi edelleen tervehdystä lukuunottamatta niin kuin mies olisi ollut vain ilmaa. Nainen keräsi rivakasti heinää kassiin eikä suonut sotaveteraaniin vilkaisuakaan.
Verneri lopetti kärryjen täyttämisen ja suoristi selkänsä. Tilanne oli turhauttava: miehellä ei ollut osaa eikä arpaa siihen mitä tapahtui Rosengårdien esteleirillä, mutta silti jostain syystä hänestä oli tehty tarinan pahis. Siitä piti huolen kaksi mököttävää naista, toinen kotona ja toinen tallilla.
"Inna kertoi että te olitte… jutelleet", Verneri lausui napakasti.
Vihreät silmät tuijottivat Heidin selkää odottaen, että nainen reagoisi edes jotenkin.

Heidi oli hetken hiljaa ja suoristi sitten selkänsä. Hänen teki mieli luovuttaa ja unohtaa koko välikohtaus, mutta jokin ylpeyden pilkahdus ei antanut periksi. Hitaasti nainen kääntyi katsomaan Verneriä, joka selkeästi odotti vastausta.
"No, kai sitä voi jutteluksikin kutsua", Heidi tokaisi lopulta ja siristi hieman silmiään.

Verneri hymähti ja kohautti olkapäitään.
"Niin", mies siirtyi nojaamaan heinäpaaliin ja työnsi kädet taskuihinsa. "Haluisitko sä ehkä sanoo mulle jotain?"
Sotaveteraanista tuntui tyhmältä kaivaa tietoa ulos Heidistä, mutta välttely ei loppuisi ikinä, ellei brunette pääsisi puhdistamaan ilmaa mieltään vaivaavista asioista.

"Kiitos olisi varmaan paikallaan?" Heidi hymähti ja antoi Vernerille haastavan katseen itsevarmana.
"Siis siitä, että kerroit Innalle mun kertoneen sulle. Mä kuvittelin, että entisenä sotilaana sä olisit tajunnut edes sen pitää omana tietonasi", naisen toinen kulma kohosi hetkeksi ja tämä pysyi muutoin täysin neutraalina. Hän tiesi, että ei ollut kovin kilttiä puhua ystävälleen siihen tapaan, mutta Verneri itse oli kysynyt.
"Tiedän sitten jatkossa olla kertomatta, jos jotain tapahtuu", tämä lisäsi vielä, vaikka tunsikin itsensä ihan teini-ikäiseksi.

Verneri ei ollut uskoa korviaan, vaan kuvitteli hetken aikaa keskustelevansa Jannan kanssa. Mies tuijotti Heidiä epäuskoisesti, sillä tällaista puolta hän ei ollut aiemmin naisesta nähnyt. Sotaveteraani laski katseensa heinien peittämään maahan.
"Ootko sä tosissas?" Vernerin hengitys höyrysi heinäkatoksen koleassa ilmassa. "Mulla ei oo mitään hajua, mitä te naiset ootte keskenänne sähissy, mutta oon aika pettyny jos luulet mun mustamaalanneen sut tarkotuksella Innalle."
Mies veti kevyttoppatakin kaulusta korkeammalle ja haroi sitten pipon alta kihartuvia tummanruskeita hiussuortuvia.
"En muista sen keskustelun yksityiskohtia, mutta sä oot ollu vaan sivuseikka."

Heidi huokaisi syvään ja mietti miten kertoisi Vernerille saunaillan tapahtumista niin, ettei samalla mustamaalaisi Innaa vielä lisää. Kumpikin oli varmasti sanonut asioita, joita ei ollut tarkoittanut, tai niin hän ainakin toivoi.

"Inna ei mahdollisesti ainakaan kokenut mun osallisuuttani teidän keskustelussanne pelkkänä sivuseikkana", nainen aloitti varoen sanojaan ja näytti sen myös edessään seisovalle miehelle avoimesti.
"Se korosti selkeästi meidän keskustelussa, että mä olen sulle vain ystävä ja miten huonosti mä sut tunnen, kun en ollut mennyt sille puhumaan asiasta, vaan kerroin sulle. Mä en myöskään vastannut sille kovin kauniisti, eli kyllä me molemmat oltiin ihan yhtä hyvin toisiamme piikittelemässä siinä tilanteessa. Mä vain en voinut tajuta, että sä sanoisit Innalle edes sivulauseen sivulauseessa ohimennen, että mä olin mennyt haukkumaan sitä sulle."

Heidi hieroi kasvojaan ja huokaisi uudelleen.
"Musta vaan tuntui sen jälkeen siltä, että oli parempi vain pysytellä poissa ja antaa ajan kulua. Mä en ole kovinkaan hyvä käsittelemään konflikteja enkä todellakaan halunnut tästä kehkeytyvän tällaista paskamyrskyä, mutta niin siinä vain pääsi käymään."

Verneriä alkoi kaduttaa koko keskustelu, sillä mies tunsi olevansa jälleen kahden tulen välissä. Oli helppoa kuvitella millainen sävy naisten välisessä keskustelussa oli ollut, mutta kahta asiaa sotaveteraani ei ymmärtänyt: sitä, miksi Inna koki Heidin uhkana ja sitä, miksi Heidi pahoitti mielensä siitä, että Inna oli saanut tietää Heidin osallisuudesta informaation leviämiseen.
"Hei vou vou, hidastappa vähän", Verneri tyynnytteli Heidiä ja levitteli käsiään ilmassa. "Mä en todellakaan oo puhunu mistään haukkumisesta, tiedäthän sä itekin että kerroit mulle vaan mitä näit ja miten sen tulkitsit."
Mies tunsi pulssinsa kiihtyvän, sillä koko farssi alkoi saada naurettavan suuret mittasuhteet. Molemmat naiset olivat närkästyneitä Vernerille ja venyttelivät totuutta uskoen toistensa valheisiin.
"Mä en haluu tietää teiän keskustelusta enempää, mutta voitko selittää omasta puolestas mulle, mikä sun ja Innan välillä hiertää?" Verneri kohotti toista kulmaansa ja tuijotti Heidiä tuskastuneena. "Miten Inna voi saada sut noin tolaltas piikittelemällä siitä, että oot mun ystävä?"

Vernerin tyynnyttelyt saivat lyhytikäisen virnistyksen nousemaan naisen kasvoille, mutta se hiipui pois miehen jatkaessa.

"En mä tiedä", nainen vastasi ensin. Turhautuminen nousi Heidinkin kasvoille ja tämä yritti pysyä tyynenä, koska Vernerinhän vika ei tilanne ainakaan täysin ollut.
"Kai se kuvittelee, että mä yritän viedä sut siltä", Heidi vastasi lopulta älähtäen.
"Että mä olen niin pihkassa suhun, että haluan erottaa teidät."

Verneri huomasi pidättävänsä hengitystä. Inna siis oli mustasukkainen Heidin takia. Ja jos Heidi oli ottanut syytökset noin vakavasti, voisivatko ne pitää paikkansa? Tuskin, kaikki taisi olla vain huolestuneen tyttöystävän vilkkaan mielikuvituksen tuotosta.
"No ootko sä", Verneri kysyi naurahtaen keveästi. Mies oli hyvin skeptinen asian suhteen, sillä hehän olivat vain tallikavereita. "Siis pihkassa muhun?"

"Kysytkö sä nyt ihan tosissas?" Heidi vastasi naurahtaen.
"Ja vastaus on, että en. Tosin vaikka olisinkin, niin en kai mä sitä sulle myöntäis, pöljä?" nainen lisäsi ja pukkasi Verneriä virnistellen olkapäähän. Oli hyvä, että mies oli viitsinyt vähän puskea häntä keskustelemaan, muuten ahdistava tilanne olisi voinut jatkua vielä pitkään.

"Tottakai kysyn", Verneri tuhahti. "Pitäähän mun tietää onko teidän naisten aivoituksissa mitään perää."
Mies tyytyi hymyilemään Heidin vastaukselle, sillä se kävi järkeen. Heidän välillään ei ollut mitään romanttista, vain kaverillisen hyvä pössis. Verneri siirtyi takaisin täyttämään heinäkärryjä, tällä kertaa hieman paremmalla mielellä. Yhdelle sotatantereelle oli laskeutunut rauha, ja se toivottavasti säilyisi pitkään.
"Onko kaikki nyt okei?" Verneri kysyi läpi sylillisen heinää.

"Mitäs sitten, jos mä olisin vastannut myöntävästi? Me oltaisiin ratsastettu yhdessä auringonlaskuun, vai?" nainen kysyi nauraen ja jatkoi oman heinäpussinsa täyttämistä.
"Ja on. Inhottaa vaan kohdata Innaa, jos se todella ajattelee, että mä yritän erottaa teidät. En mä siksi kertonut leirin tapahtumista, vaan siksi, että jos jotain oikeasti oli tekeillä, niin en joutuisi kuuntelemaan sua ja kertomaan, että näin mitä näin enkä kertonut sulle", Heidi selvensi vielä, vaikka aavistelikin sen olevan turhaa. Kyllä Verneri tiesi miksi.
"Toivottavasti te saatte tilanteen selvitettyä lopullisesti. Mutta voitko olla tällä kertaa sotkematta mua teidän parisuhdekeskusteluihin?" brunette jatkoi ja virnisti.

Heidin vitsailu sai Vernerin irvistämään.
"Olisin ilmoittautunut rauhanturvajoukkoihin ja paennut maasta", mies laski heinät sylistään suureen vihreään kärryyn. "Tuntisin oloni turvallisemmaks Afganistanissa kun täällä, jos sä ja Inna ottaisitte uudestaa yhteen."
Ulkona alkoi sataa ja vesipisarat ropisivat katoksen peltikattoa vasten rauhoittavasti. Verneri pudisteli päätään, kun Heidi keksi vielä kuittailla ilkikurisesti.
"Se on hankalaa, jos sä ite päätät sotkeutua niihin", mies virnisti poikamaisen leikkisästi ja sai kärryt viimein täyteen.

Heidi nauroi pitkästä aikaa vapautuneesti.
"Kiitos, mä tarvitsin tätä", nainen sanoi vielä hymyillen. Hän saisi kiirehtiä, jos haluaisi nähdä eteensä Cariadin kanssa kentällä.

_________________
And if you're a mess, God knows what that makes me.
KAAJAPUROJEN TALLI, LOVE & SALSA
avatar
Verneri K.
Kaajapurojen tallin omistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 83

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Tallipäiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 31.10.18 11:16

Takauma
Torstaina 4.10.2018

Jotenkin Isabella Sokka oli kesken Rosengårdin leirin päätynyt tekemään sopimuksen itsensä kanssa. Olkoon kuinka stressaantunut tahansa, niin kunniantunnostaan hän piti kiinni, sillä paljon muuta ei ollut enää jäljellä. Perijätär oli luvannut vierailla pitkästä aikaa Kaajapuroilla, koska heistä oli tullut perhettä. Silloin joskus, kauan sitten. Kiitollisuus ei ollut silti kaikonnut.

Ja täällä hän nyt oli. Isabella parkkeerasi autonsa hitaasti, ihan kuin sitä ei sitten niin helposti kuultaisi tai huomattaisi. Tummaverikkö pysähtyi pyyhkäisemään ratsastushousujaan, jotka olivat jääneet jalkaan Ankalla ratsastamisen jäljiltä. Ele oli osa hermostunutta olemusta – hiuksiakin täytyi sipaista pakonomaisesti taakse, vaikka rennolta ponnarilta ei ollutkaan karannut suortuvan suortuvaa.

Yleensä täällä ei lukittu juuri mitään, mutta Astonin kohdalla Isabella teki poikkeuksen. Outoa kyllä, mutta se tuntui melkein loukkaukselta Pekan ja Tiinan kodin turvallisuutta kohtaan. Pihamaalla alkoi olla jo aavistuksia tulevasta kurakaudesta, ja kaikki hajut olivat jotenkin voimakkaampia ja kotoisampia kuin Auburnissa. Suloinen savunhaju pujotteli ilmassa ja hevoset tuoksuivat voimakkaammin. Täällä tehtiin itse ruokaa ja aivan selkeästi takan lämmittämisen kausi oli alkanut. Tarhoihin annettiin jäädä jonkin verran hevosenpaskaa – kuin myös pihamaalle, Isabella huomasi. Pari kuivahkoa läjää johdatteli tietä hyvinkin tutulle maastopolulle.

Toisaalta turhantarkkuuden puuttuminen oli hymyilyttävää, ja Isabellan sydämestä puristi ihan pikkaisen. Pakahdutti. Hän tunsi edelleen tulleensa kotiin, mutta häpeili poissaoloaan. Nainen olisi varmasti ollut enemmän tekemisissä Pekan, Tiinan ja Jannan kanssa, jos hän vain olisi selvittänyt välinsä Vernerin kanssa eron jälkeen paremmin. Vaan kuka oikeastaan teki niin? (Aikuiset, vastasi joku pieni ääni pään sisällä).

Pikkuinen ruskeaverikkö avasi hetken mielijohteesta poninhäntänsä, pöyhi laineet ilmavammiksi, kietaisi ruskean ratsastustuulitakkinsa tiukemmin ylleen ja ajatteli, että välit ehtisi kyllä selvittää. Sen aika ei kuitenkaan ollut tänään. Verneri oli nimittäin suututtanut hänet.

Purtsien tallissa tuoksui kostea heinä, eikä hevosia ollut sisällä yhtäkään. Ihminen täällä kuitenkin oli, ja perijätär asteli päättäväisesti kohti liikettä ja talikon kalinaa. Miten sopivaa. Karsinassa ahkeroi juurikin Verneri.
”Anteeksi. Miksi sä olet ilmoittautunut kilpailuihin mun hevosellani?” Isabella tivasi ja asetteli kädet uhkaavasti lanteilleen.
”Sun hevosellasi?” Verneri kysyi, ihmeellisen aitoa kummastusta kasvoillaan.
”Niin.”
”Sun?”
”Niin.”
”Cavako...?”
”Niin.”
Isabellan äänensävy oli muuttunut vaativammaksi, ja raskaasti huokaisten Verneri kohtasi entisen tyttöystävänsä katseen. Ilmeisesti oli pakko selittää.

”Amanda pyysi, tai ennemminkin vaati. Kokeilin sitä, ja ori oli mahtava. Miksi olisin kieltäytynyt?” mies perusteli, ja pyyhkäisi käsiään tallifarkkuihin.
Entinen sotilas siivosi juuri jonkun karsinaa maiharit jalassaan, ja oli kuin jonkin seksikkään maalaiskalenterin kansikuvapoika. Havaintoa seurasi pieni pistos kiusallisuutta, joka kuitenkin kaikkosi nopeasti.
”No. Cava ei ole vain Amandan, kai sä sen tajusit. Miksi se omistaisi kenttäorin?” Isabella vastasi haastavasti ja antoi närkästyksensä näkyä.
”Miksi sinä omistaisit orin?”
Vastaus tuli ärsyttävän nasevasti, ja Isabella vaihtoi painoa jalalta toiselle.

”Aha. Tällainen keskustelu sitten. Hyvä on, Cava on kimppahevonen. Ostettiin se yhdessä, koska niin kuin sanoit, en halua oria eikä Amanda tarvitse kenttähevosta, niin kuin mä taas sanoin. Se on kuitenkin meille jalostuksellisesti tärkeä sijoitus. Pidäkin se mielessä sitten, kun kilpailet sillä Amandan puolikkaalla. Minä katson teitä radalla todella tarkkaan. Parempi suoriutua hyvin, se on Cavan ensiesiintyminen Auburnissa”, pienikokoinen perijätär uhosi. Nainen hymyili pirullisesti ja kurkisti siivottavaan karsinan.

”Sulla jäi vielä kikkareita”, Isabella ilmoitti sormellaan osoittaen, ja pyörähti sitten näyttävästi pois. Verneri vain tuhahti ja päätti jättää siivouksen juuri siihen. Hän oli tullut vuosien saatossa perijättären mielenilmauksille immuuniksi, ellei jopa hivenen allergiseksi.

***

Hetken aikaa Isabella pelkäsi, että joutuisi nöyrästi koputtelemaan Kaajapurojen etuovella jutellakseen jonkun muun kuin eksänsä kanssa. Kentän suunnalta kuului kuitenkin melkoinen kiljahdus, ja syynkin perijätär näki heti astuttuaan ulos tallin päätyovesta. Hän ei ollut huomannut tulleessaan Jannaa, joka oli ilmeisesti kokoajan ratsastanut kentällä. Tyttö oli juuri yrittänyt hypätä varsin mitätöntä pystyä, ohittanut sen holtittomasti kiitäen ja päätynyt pysäyttämään angloarabinsa aitaa päin. Ohikiitävän hetken ajan Isabella pelkäsi Sessan leiskauttavan siitä yli, ja tytön äiti piteli sydänalaansa selkeästi samoissa mietteissä. Tamma kuitenkin pysähtyi ja teki sen sijaan melkoisen takaosakäännöksen niskojaan nakellen. Vauhti ei hidastunut juurikaan.

”Hei”, Isabella huikkasi varovasti.
”IIIIK! Isbe!!!”  kuului fanityttömäinen kiljahdus jostain satulankorkeudelta.
”No mutta hei! Ihana nähdä”, Tiina toivotti sydämellisesti ja tuli halaamaan Isabellaa.
”Onko ajatuksia Sessan suhteen?” tämä kuiskasi suupielistään.
Isabella naurahti hermostuneesti – Jannan ratsastus ei kyllä hyvältä näyttänyt, vaikkakin tyttö kohensi parhaillaan ryhtiään ja otti ohjat paremmin käteen. Ehkä jo perijättären läsnäolo auttoi.
”Tulitko sä pitämään mulle valmennusta?” Janna kysyi ilahtuneena ja äärimmäisen hengästyneenä. Naamaa peitti tasainen punoitus, joten yrityksen puutteesta tyttöä ei voinut syyttää.

Isabella oli juuri kieltäytymäisillään kohteliaasti, kun Tiina loi tietävän katseen bruneten ratsastushousuihin.
”Ei, Isabella tuli läpiratsastamaan Sessan. Ota se nyt ystävällisesti käyntiin, jotenkin, ja pysäytä keskelle”, rouva Kaajapuro totesi napakasti, eikä Isabellalle tai tyttärelle jäänyt tilaa väittää vastaan.

Silmille sopimattoman pidättelysession jälkeen hämmentynyt ja ehkä pienesti nolostunut Janna ojensi tanssahtelevan ratsunsa ohjat sekä oman kypäränsä Isabellalle. Aivan yhtä hämmentynyt perijätär letitti nopeasti pitkät hiuksensa, pidensi jalustimia muutamalla hassulla reiällä ja nousi sitten satulaan. Sessa nyki ohjia hermostuneesti ja viskeli päätään. Isabella loi Jannaan pahoittelevan katseen, mutta tyttö oli jo ehtinyt vaihtaa mielialaa. Ilme kertoi helpotuksesta sekä jonkinlaisesta kunnianosoituksesta, että juuri hänen hevosellaan ratsastettiin.

Isabella ohjasi tamman uralle ja piti jalat ihan lähellä kylkiä, muttei varsinaisesti puristanut. Hän aloitti väsymättömän ja pikkutarkan taistelun tuntuman saavuttamiseksi. Sessan kiskoessa päätä tai painaessa ohjia vasten Isbella piti kätensä päättäväisesti paikallaan, mutta ei lähtenyt mukaan vetokilpailuun. Pienikin hellitys nykimisessä takasi tammalle myötäyksen.

Sitten Isabella nosti ravin, ja Sessa yritti heti ampaista apujen läpi. Nainen teki välittömästi käyntisiirtymisen ja jatkoi tätä jonkun aikaa, kunnes koki tekniikan liian provosoivaksi. Jokaisella uudella ravinostolla Sessa oli latautuneempi, ja niinpä Isabella antoi tamman ravata. Ravin piti kuitenkin pysyä hallinnassa, joten voltteja tehtiin paljon. Nainen pidätti nopeasti ja tehokkaasti aina, kun askellaji koetti karata jonnekin raviratojen maailmaan. Sitten Sessa sai taas tilaa.

Kentällä oli hiljaista, ja Kaajapurojen naiset tuijottivat tylsää, mutta hiljalleen tulosta tuottavaa ravinäytöstä. Sessa sai kävellä pienen hetken – täysin pitkillä ohjilla, sillä niin se tuntui rentoutuvan paremmin. Isabella keskittyi olemaan itse mahdollisimman lötkö ja rento, mikä onneksi heijastui tammaan. Vielä oli vuorossa laukka, jossa perijätär vaati Sessaa hieman kokoamaan. Laukassa rautias olikin hallitumpi, ja moottori toimi vihdoin järkevällä tavalla.
”Tää rentoutui ihan selkeästi! Oletko sä Janna löysäillyt treenin kanssa?” Isabella piikitteli hyväntahtoisesti, samalla kun kokeili ryöstöhaluja laukanvaihtotestillä. Käsissä pysyi, vaikka innostuikin silminnähden.
”Mmm hah.”
”Niin, Janna ei ole tainnut vaatia tarpeeksi”, Tiina totesi. ”Hyppäisitkö vielä?”

Isabella nyökkäsi vilkaistuaan ensin Jannaan, ja ohjasi Sessan säälittävälle pikkupystylle, jonka maalit olivat lohjenneet ja tolpat pienesti kallellaan eri suuntiin. Angloarabi hujautti siitä melkoisella varalla yli, mutta palautui yhdellä vähän isommalla pidätteellä nopeasti takaisin hallintaan. Sitten taas rauhallinen käsi.
”Tällähän on kiva hypätä! Et vaan anna Sessan yhtään possuilla, ettei homma ajaudu liian pitkälle, jooko?” Isabella puhutteli Jannaa, ravasi pari kierrosta ja pysäytti tamman kentän keskelle. ”Tuu vielä itse satulaan.”

Tyttö nyökkäili itseluottamusta uhkuen ja pujahti aidan ali. Samalla Isabella havaitsi Vernerin painelemassa melkoisen tehokasta ja määrätietoista vauhtia kottikärryjen kanssa pihamaalla.
”Itse asiassa Janna”, Isabella aloitti roikkuessaan jalustimessa, ”tuosta seuraavasta Cupista... Pitäisiköhän Sessan koettaa edes vähän isompaa luokkaa? Ja kenties tuota... lainaratsastajaa?”

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Tallipäiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa