The Journal

Siirry alas

The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 13:34

Jesse Aron päiväkirja

Tarinoita ajalta ennen Purtsilaa, voit lukea täältä.
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 15:13

16.10.2018

Katselin loittonevan taksin perään ja huokaisin syvään. Siihen hetkeen päättyi lopullisesti minun ja Santasen Milan epämääräinen suhdesotku.
Nainen lähti Kanadaan Stefaninsa kanssa, jättäen jälkeensä tallin hevosineen ja perintötalon.  Kuusi vuotta Mila oli jaksanut pyörittää ratsastuskoulua ja yksityistoimintaa, mutta lopulta oli myöntänyt, ettei se enää kannattanut. Saatuaan tilan myytyä, nainen oli kasannut kamppeensa, myynyt koirat ja ilmoittanut, että lähtisi Stefanin tilalle töihin. Eikä tulisi takaisin Suomeen, ikinä. Ainakaan pysyvästi.

Olin jo pari kuukautta tiennyt Vaahterapolun lopettamisesta, mutta luvattuani Milalle etten asiasta mainitse kenellekään, olin pitänyt suuni tiukasti supussa.
Tieto siitä, että neljä vuotta kotinani pysynyt talo lähtisi pois alta, oli antanut minulle aikaa valmistautua lähtöön. Päätin palata takaisin asianajaja hommiin. Minulle oli jo aiemmin tarjottu paikkaa pienestä lakifirmasta, Orijoelta, mutta olin vastannut miettiväni asiaa. Onneksi paikkaa ei ollut minun pähkäilyn aikana täytetty ja pian huomasinkin etsiväni asuntoja Orijoelta sekä sen läheisyydestä.
Kallan kylästä olin lopulta löytänyt pienen rivitalokaksion.

Kerrottuani Milalle uudesta kotikylästäni, nainen oli vain pyöritellyt silmiään.
“Kaikki tiet vievät Kallaan”, tämä puuskahti. “Salli ja Luke varmaankin muuttaa sitten Auburniin?”
“Itseasiassa myyn Luken. Salli vain lähtee mukaani Kaajapurojen tallille, ei Auburniin.”
Ei Milan tarvinnut tietää, että kyseinen talli on aivan kivenheiton päässä Sokkien kartanosta. Nainen kun oli päättänyt, että Auburn Estate oli kaiken pahan alku ja juuri.

Taksin kadottua näköpiiristä, kävelin sisälle taloon, joka tuntui niiiin tyhjältä. Nainen oli antanut uusille omistajille päätäntävallan kalusteiden kohtalosta. Minä olin vienyt huoneestani vain sängyn uudelle asunnolle.
Vain jaloissa pyörivät kissat toivat pientä ääntä ja liikettä kaksikerroksiseen puutaloon.
Nostin Tohelon syliini ja rapsutin punertavaa kissaa leuan alta. Kolli kehräsi kovaan ääneen ja näytti tyytyväiseltä.
Eipä ollut Mila kertonut, mitä kissoille tehtäisiin. Pitäisikö minun ne piikille viedä? Hevosille oli annettu aikaa kaksi kuukautta löytää uusi koti ennen kuin joutuisivat teuraaksi, mutta entä kissat? Oliko Mila edes yrittänyt löytää niille uusia koteja? Vai jäisivätkö ne Vaahterapolkuun asumaan? Tietääkseni uuden omistajapariskunnan tytär oli allerginen kissoille, joten tuskin kollipojat jäisivät tänne…

Naputtelin Milalle tuohtuneen viestin, missä utelin, mikä olisi Tohelon, Pirskatin ja Perskatin kohtalo.
“Lopetus mikäli et itse niitä halua. Kuljetuskopat on yläkerran toimistossa.” oli vastaus.
En minä mikään kissaihminen niinkään ollut. Minulle riitti hevoset, en kaivannut huolekseni muita eläimiä.
Istahdin lattialle kissojen ääreen ja mietin, mitä pirua minä niiden kanssa tekisin. Pirskatin läpsiessä veljeään Perskattia päälakeen ja juostessaan karkuun häntä pörheänä päin seinää, oli päätökseni syntynyt.
“Eiköhän me pojat lähdetä kotiin?” hymyilin silittäessäni vieressäni istuvaa Toheloa.
“Uuteen kotiin.”


avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 13.11.18 5:43

13.11.2018 - keskiyön pohdintoja

Makasin sängyssä tuijotellen pimeyteen. Nukkumatti oli jälleen kierroksellaan unohtanut minut, joten nyt sain vatvoa ajatuksiani ihan ajan kanssa.
Kissatrio oli levittäytynyt toiselle puolelle parisänkyäni pitkin pituuttaan nukkumaan. Hyvin ne nekin olivat sopeutuneet sisäkissoiksi, vaikka Vaahterapolussa olivatkin saaneet juoksennella pihalla vapaana.
Ojensin käteni silittääkseni lähimpänä olevaa kissaa ja kevyt kehräys kantautui pian korviini. Eipähän olisi niin kuoleman hiljaista.

Perjantaina tulisi kuukausi siitä, kun Mila oli lähtenyt Kanadaan ja minä kissojen kanssa roudannut ensimmäisen muuttokuorman Kallaan.
Kuukausi… Niin lyhyt aika, joka kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.

Käännähdin kyljelleni ja käsikopelolla etsin puhelimen yöpöydältä. Näytön kirkas valo kirveli silmiäni, mutta pian ne kuitenkin tottuivat valoon.
00:17

Hipaisin facebookin kuvaketta ja ensimmäiseksi näytölle lävähti kuva Milasta jonkun mustan hevosen kanssa. Pienen epäröinnin jälkeen painoin tykkää-nappulaa.
Nainen näytti onnelliselta. Onnellisemmalta kuin aikoihin. Kurtistin hieman kulmiani. Tietenkin olin onnellinen Milan puolesta, mutta pieni kaipuu pusersi sisintäni edelleen. Mitä jos asiat olisivat menneet toisin?

Olin laittamassa puhelinta pois, kun puhelin tärähti viestin merkiksi. Huokaisin syvään. Kenellä muka tähän aikaan olisi asiaa?
Juuso sieltä kyseli, pääsisikö punkkaamaan sohvalle cup-viikonlopun ajaksi. En jaksanut laittaa muuta kuin peukku-emojin. Seuraavaksi mies uteli, milloin pitäisin tuparit.
“En ikinä.”

Nakkasin Honorin yöpöydälle ja käänsin sille selkäni.
Juuso oli udellut mahdollisista tupareista jo useampaan otteeseen, mutta mitä järkeä sellaisia oli pitää?
Kovat olisivat bileet, sillä en tuntenut täältä kuin pari hassua ihmistä.
Inna poikaystävineen tuskin olisi tulossa. Juliasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun olin pyytänyt minun ja Innan kanssa Krouviin, mihin lie kivenkoloon ryöminyt.

Pyrskähdin hieman huvittuneena, kun ryhdyin miettimään muita mahdollisia tuparivieraita, joihin olin tutustunut paremmin tässä kuukauden aikana. Kova kolmikko: Jonathan, Heidi ja Matilda.
Jonathan ei todellakaan olisi tulossa - enkä todellakaan olisi edes kutsumassa.
Heidi ehkä, mutta tuskinpa. En ollut nähnyt koko naista sitten sunnuntaiaamun...
Matilda voisi ehkä jopa tullakin, mikäli lahjoisin hänet jollain paskan makuisella viinillä ja tequilapullolla… Ja kidnappaisin hänet.
Mutta suurimmalla todennäköisyydellä olisimme Juuson kanssa kahdestaan. Pitää joskus kutsua mies kaljoittelemaan tänne ja kutsua iltaa tupareiksi. Sillähän siitä selviäis.

Pöyhin tyynyäni ja suljin silmäni. Ehkä olisi pitänyt kieltäytyä Matildan kahveista, jotka olin hänen luonaan keittänyt sen jälkeen, kun olin saattanut jalkansa loukanneen lilapään kotiinsa.
Silläkin kun saattoi olla vaikutusta unettomuuteen.
Kahvilla. Ja Matildalla.

Huokaisin syvään. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Piti unohtaa naiset, keskittyä vain työhön ja Salliin…
Nyt sitten olin jo eksynyt yhden naisen sänkyyn. Naisen, jonka hevonen asui samassa tallissa kuin omani. Kiusallisia kohtaamisia olisi siis luvassa, vaikkei itse Heidi minua kaduttanutkaan. Sattuuhan noita.
Epämääräinen kännipano ei ollut kuitenkaan mitään sen rinnalla, että olin mennyt kiinnostumaan varatusta naisesta. Hienosti, Jesse.
Olkoonkin Matilda ja Jonathan kuinka tauolla tahansa, tiesin, ettei tässä tulisi hyvin käymään.

Vittu.
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 10.12.18 16:08

10.12.2018

Heidi oli vielä pahemmin solmussa, kuin oli aiemmin raskauden suhteen olla. Etova olo ei hellittänyt hetkeksikään ja nainen oli eilen televisiota katsellessaan huomannut itkevänsä sitä, kun sarjan naispääosan näyttelijä oli unohtanut avaimensa kotiin ja joutui odottamaan huoltomiestä vesisateessa. Päivisin Heidi onneksi sai pidettyä vielä tunteensa kurissa, mutta varsinkin iltaisin, kun hän oli yksin kotona, alkoi ulkokuori rakoilla ja pahasti. Nainen tiesi, että kaikki kuuluivat asiaan, mutta se oli silti yhtä inhottavaa olla jatkuvasti surumielinen.
Sen vuoksi kai Heidi oli lähettänyt Jessellekin viestin, että pääsisikö toinen käymään. Kumpikaan ei ollut vielä lausunut ääneen mitä haluaisi raskauden kanssa tehtävän ja päätösaika hupeni kovaa vauhtia.

Jesse ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua Heidin lähettämään kyläilyviestiin. Raskauteen liittyvät ratkaisut olivat edelleen auki ja pelkästään vaihtoehtojen miettiminen sai miehen ahdistumaan. Unettomina öinään mies oli vain pyörinyt sängyssään miettien, mikä olisi järkevin ratkaisu. Mieliala vaihteli pakokauhusta tilanteen hyväksymiseen ja sitä kautta taas panikointiin. Selainhistoriakin oli täynnä vain jotain raskauslaskureita ja tietoa niin raskauden etenemisestä kuin sen päättämisestäkin.
Jesse ei rehellisesti sanottunat tiennyt, mitä mieltä oli koko raskaudesta. Mutta jokin ratkaisu siihen oli saatava. Pian.
Niinpä mies hyppäsi autoonsa ja ajoi Heidin luo.

Milon murina herätti Heidin ajatuksistaan ennen, kuin ovikello edes soi. Koira haukahti kerran ja nousi pediltään.
"Kiitos", Heidi sanoi ja rapsutti Milon päälakea ohi kulkiessaan. Koira laskeutui makuulle olohuoneeseen, josta oli suora näköyhteys etuovelle.
"Hei", nainen tervehti Jesseä ja antoi miehelle tilaa tulla asuntoon sisälle asti. Brunette oli kiinnittänyt hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja pyyhkäisi sieltä karannutta suortuvaa samalla, kun seurasi miehen ulkovaatteiden siirtymistä naulakkoon. Nainen nojasi hetken ovensuuhun ja kääntyi sitten kävelläkseen keittiöön.
"Otatko jotain juotavaa?" Heidi kysyi ja otti itselleen omenamehua suureen lasiin.

"Voin minä vaikka kahvia ottaa jos siitä ei vaivaa ole", Jesse vastasi Heidille ja seurasi tätä keittiöön hieman vaivautuneena.
Jos edellinen vierailu oli ollut tunnelmaltaan kiusallinen, ei tämäkään sen helpompi ollut.
"Voin minä toki ne itsekin keittää", mies totesi ja hetken katui sanojaan, sillä mieleen muistui Matildan kanssa kahvittelut. Mutta nyt ei ollut oikea hetki miettiä niitä.
"Ei siitä ole vaivaa", Heidi vastasi ja käveli keittimen luokse. Nainen nosti yläkaapista suodatinpussit ja kahvin. Hän yritti käyttäytyä normaalisti, mutta Jessen läsnäolo hermostutti ja brunette sai keskittyä todella saadakseen kahvinkeittimen päälle. Onnistuttuaan siinä tämä siirtyi selin keittimeen ja nojasi selällään keittiötasoon.
"Mitäs Jessen elämään?" Heidi kysyi ja hymyili vähän hermostuneesti.

Jesse kyllä huomasi, ettei Heidikään sen rennompi ollut kuin hänkään.
"Ei kai tässä sen… Ihmeempiä. Töitä", mies vastasi olkiaan kohauttaen. Töihin oli aina hyvä vedota.
"Mitä sinulle?" Jesse takelteli vilkaistuaan tahattomasti Heidin vatsanseutua. "Siis noin niin kuin muuten?"
Mies istuutui pöydän ääreen ja laski kätensä sen päälle. Yritys oli näyttää mahdollisimman rennolta, mutta yritykseksi se taisi jäädä. Oliko tuo niin ihmekkään, ottaen huomioon missä tilanteessa he olivat.
Heidi naurahti, kun hän ajatteli, että kertoisi Jesselle raskaushormonien muutoksista kehossaan. Käsi nousi jälleen vaistonvaraisesti alavatsalle, kun nainen huomasi Jessen katseen. Se oli inhottavaa ja outoa huomata miten kädet olivat sillä tavalla tahdosta riippumattomia välillä.
"Sain kutsun Zenin Uuden Vuoden Gaalaan, en vain tiedä vielä kenet saisin hoitamaan Cariadin. Jusu kun on sen kätensä kanssa vähän poissa pelistä", Heidi kertoi ja istui hetkeksi Jesseä vastapäätä odottamaan kahvinkeitintä.
"Aijaa, sehän on hienoa", Jesse sanoi aidosti ilahtuneena. Ja ennen kuin huomasikaan, jatkoi: "Voin kai minä sen Cariadin perään katsoa, mikäli haluat sinne lähteä."
Ei miehellä itsellään ollut mitään suunnitelmia uudeksi vuodeksi. Joka tapauksessa Sallia piti käydä liikuttamassa, joten siinä samallahan se Cariadkin hoituisi.
"Aih, no kyllähän se sopii. Sen saa liikuttaakin, jos haluaa, mutta pelkkä perään katsominen riittää", Heidi vastasi yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut Jesseltä sellaista tarjousta.
"No, katsotaan mitä minä sen kanssa keksin", Jesse mutisi hieroskellen niskojaan. "Eiköhän se ole vähintä, mitä minä tässä tilanteessa voin tehdä."
Mies mietti, herättäisikö se muissa tallilaisissa kysymyksiä, kun hän Heidin hevosen hoitaisi, mutta ei kai siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Tallikavereitahan he muiden silmissä olivat. Ainakin vielä.

Heidi mietti miten kauan he pystyisivät välttelemään puheenaihetta, joka oli kuin norsu posliinikaupassa. Hankala olla näkemättä sitä.
"Mä olen nyt seitsemännellä raskausviikolla", nainen möläytti ja jäi kauhunsekaisin tuntein seuraamaan millaisen reaktion se aiheuttaisi Jessessä.
Jesse hieman säpsähti kuultuaan Heidin sanat, vaikka tiesikin että asia tulisi puheeksi enemmin ja myöhemmin. Koska sen oli pakko tulla.
"Minä tiedän", mies huokaisi syvään ja naurahti hieman tuskaisesti. "Olen, tuota, seurannut sitä jonkun laskurin avulla, minkä löysin netistä."
Jesse liikahti tuolillaan ahdistuneena ja käänsi katseensa käsiinsä.
"Tuota… Meidän pitäisi vissiin päättää, mitä tehdään", mies mutisi hiljaa. "Koska viikkoja on jo sen verran, että pian…"
Jesse yritti löytää oikeita sanoja. Ei hän voisi vain möläyttää, kuinka pian olisi liian myöhäistä tehdä aborttia mikäli he siihen päätyisivät.
Mies nosti katseensa takaisin naiseen ja uskoi, että nainen tiesi sanomattakin mitä hän tarkoitti.
"Niin.." Heidi vastasi yllättyneenä siitä, että Jesse oli ottanut asioista selvää. Vaikkakin miehen ammatin kautta se ei olisi pitänyt olla yllättävää, saihan toinen palkkansa siitä, että tiesi paljon faktoja asioista.

"Se tuntuu helpolta ratkaisulta, keskeyttäminen siis. Samalla kuitenkin pieni osa musta ajattelee, että olisiko se sitten niin kamalaa.. saada lapsi. Enkä mä suakaan vihaa, että sekään ei helpota ratkaisua", Heidi kertoi ja nielaisi. Katse yritti väkisin pudota Jessen silmien korkeudelta pöytään ja nainen sai tehdä todella töitä pitääkseen katseensa ylhäällä.
"Mitä mieltä sä olet? Ja sano nyt ihan rehellisesti mielipiteesi, kun siihen on nyt mahdollista vielä vaikuttaa", Heidi varoitti ja puraisi alahuultaan. Hän ei haluaisi kuulla vuosien päästä miten Jesse sittenkin olisi halunnut pitää lapsen, tai päinvastoin.

Jessestä tuntui kuin hän olisi istunut tulisilla hiilillä eikä tiennyt, miten päin olla. Olihan hän miettinyt näitä asioita kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen… Olipa joskus jopa miettinyt, että Milan kanssa saisivat lapsen jos toisenkin, vaikka nainen ei ollut omien sanojensa mukaan laisinkaan lapsi-ihminen eikä sellaisia koskaan haluaisi.
Mutta (ex)kihlattu ja Heidi olivat ihan eri asia.
"Jos tilanne vain olisi toinen", mies puuskahti purren alahuultaan antaen katseensa irrota Heidistä ja painua takaisin käsiinsä. Perkele, että piti olla vaikeaa.
"Tarkoitan siis, että tämä tuli vähän liian äkkiä ja mekään ei olla tunnettu kuin sen aikaa, mitä minä olen täällä asunut", Jesse jatkoi käsiinsä tuijotellen. Kurkkua kuristi ja tuntui, että sisuskalut musertuivat pieneksi palloksi.
"Mutta… Kuten sanoin jo aiemmin, niin minä kyllä olen sinun tukenasi päätit sitten mitä tahansa", mies kiemurteli ja käänsi katseensa takaisin Heidiin.


Heidi tunsi silmiensä kostuvan ja kyynelten valuvan kasvoilleen. Suru pyyhkäisi naisen ylitse niin valtavalla voimalla, että se tuntui vievän häneltä ilman keuhkoista.
"Sori, tää ei johdu susta..tai tavallaan johtuu, pirun hormonit", Heidi älähti ja nousi pöydästä hakemaan talouspaperia.
"Eli sä äänestät aborttia?" nainen kysyi ja tunsi uhman nostavan päätään. Hän yritti olla näyttämättä sitä, sillä tajusi tunteen kumpuavan raskauden vuoksi, eikä järjen takaa. Nainen tiesi, että päätöksen oli tultava häneltä itseltään, mutta Jessen täytyisi myös selvästi kertoa omansa, jotta Heidi saisi varmuuden taakseen. Jos Jesse ei 100% varmasti haluaisi lasta, ei Heidin tarvinnut miettiä asiaa kahdesti. Hän kävisi vain lääkärissä ja jatkaisi elämäänsä, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Ajatus nosti jälleen kyyneleet naisen silmiin ja turhautuminen näkyi yhä selvemmin tämän kasvoilta.

Jesse ei voinut muuta kuin nyökätä vastauksensa Heidin kysymykseen. Heidin reaktio oli ollut sellainen, kuin mies oli kuvitellutkin. Kyynelten näkeminen kuitenkin sai miehenkin hieman nieleskelemään.
"Minä… Oon pahoillani", mies huokaisi ja nousi ylös tuolista kävelläkseen Heidin luo. Silläkin uhalla, että Heidi työntäisi hänet pois, hän halasi tätä varovaisesti.
"Ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän minun elämään ollenkaan", Jesse mutisi.
Heidi tunsi Jessen kädet ympärillään, se tuntui avaavan vesihanat kunnolla ja hetken nainen vain itki voimattomana.

"Musta tuntuu, että on parempi, että sä lähdet nyt", Heidi lopulta sai itsehillinnän rippeistään kiinni ja työnsi miehen kauemmas. Hänestä tuntui, kuin Jesse olisi nyökkäyksellään särkenyt hänen sydämensä, vaikka järki muistuttikin, että se tunne johtui vain raskauden hormoneista.
"Äläkä murehdi, mä käyn hoitamassa tämän pois päiväjärjestyksestä."
"Et sinä edelleenkään hoida mitään yksin", Jesse sanoi päättäväisesti. "Minä tulen mukaan…"
Miehestä tuntui, että hän katui aborttipäätöstään sillä sekunnilla kun oli sen laukonut ilmi, mutta järjellä ajateltuna se oli se oikea päätös.


Huokaisten mies käveli eteiseen pyyhkäisten hieman silmäkulmaansa ja vilkaisi vielä Heidin suuntaan.
"Haluatko varmasti että lähden? Voin kyllä jäädä vielä hetkeksi", Jesse varmisti. Jälleen kerran hän tunsi itsensä maailman suurimmaksi kusipääksi. Ja ehkä hän olikin…
Heidi puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja tuijotti keittiön ikkunasta ulos. Hän nyökkäsi hieman ja jäi kuuntelemaan kuinka Jesse pukeutui ja lopulta sulki oven perässään. Heidi tunsi sydämensä halkeavan ja kun kahvinkeitin naksahti merkiksi, että lämpölevy aktivoitui, nainen tunsi naksahduksen myös sisällään.
Sormet kietoutuivat pannun kahvan ympärille ja lasinen pinta osui keittiön ja eteisen kulmaan levittäen tulikuuman kahvin keittiön kaakelilattialle. Heidi purskahti itkuun, valui istumaan lattialle ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille.


sama tarina myös Heidin päiväkirjassa
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.12.18 21:02

18.12.2018

Heidi oli tehnyt eilen illalla jotain, mitä ei ollut vuosikausiin tehnyt. Hän oli käynyt kirkossa. Kallan Wanha Kirkko oli ollut hiljainen, sitä hiljaisuutta oli hankala kuvailla sanoin, sillä se tunkeutui ihmisen sieluun saakka.
Miten hänestä oli tullut sellainen ihminen? Miten hän oli elänyt viimeiset viikot elämäänsä kuin joku olisi heittänyt hänet selälleen maahan ja pitänyt siinä väkisin. Miten hengittämisestäkin oli tullut raskasta? Nainen oli herännyt usein tuskanhien peitossa, tai kyynelten, joita tuntui sillä hetkellä riittävän joka tilanteeseen.

Alttarin ympärillä oli palanut kynttilöitä, ne olivat valaisseet valtavaa ikkunamaalausta ja ristiä, johon kiinnitetty mies näki kaiken. Heidi ei ollut sellainen ihminen, joka näki Jumalan kaikessa elävässä, mutta silloin Hän oli tuntunut olevan läsnä. Nainen oli istunut kovalla puupenkillä ja hengittänyt syvään, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Heidi tiesi tekevänsä oikean päätöksen. Yhdenkään lapsen elämä ei saanut alkaa sellaisten katseiden alla, se olisi epäreilua ja lapsi tuomittaisiin jo ennen syntymäänsä joka tapauksessa. Mutta se oli silti osa häntä, kasvoi hänen sisällään ja kaikessa myllerryksessään Heidi ymmärsi, että kiintymys pieneen vauvaan kasvoi joka päivältä. Se oli sellaista salakavalaa rakkautta, jota nainen ei olisi halunnut tuntea, mutta johon hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt vaikuttamaan.
Oli oikeudenmukaista Jesseä ja häntä itseään kohtaan olla synnyttämättä sitä lasta. Sellaisen aika oli myöhemmin, jos oli, mutta tämä oli väärä aika ja tapa, siitä Heidi oli varma.

Pienten kynttilöiden rivi oli erottunut, jokainen kynttilä oli ollut hieman eri pituinen toisten kanssa. Heidi oli noussut hiljaa ylös ja kävellyt sen luokse. Pienessä kyltissä oli kerrottu, että kirkossa kävijät saivat sytyttää kynttilän rakkaidensa muistolle.
Oli ollut taas vaikea hengittää, Heidi oli tuntenut kyynelten valuvan poskiaan pitkin ja oli tarttunut tärisevällä kädellään yhteen kynttilään.
Kynttilä oli syttynyt toisten liekeistä ja nainen oli asettanut sen muistotauluun.
Äänettömät sanat olivat käyneet bruneten huulilla, vatsaansa koskien hän oli sanonut olevansa pahoillaan kaikesta.

Heidi näki Jessen auton pysähtyvän ajotielle ja nainen lähti kävelemään sitä kohden. Nainen oli pukenut päälleen lämpimän toppatakin ja tavoistaan poiketen myös pipon, jonka ansiosta tämän kasvoista ei näkynyt ulos paljoakaan. Katse pysyi alhaalla, jopa naisen istuessa vieraaseen autoon Jessen viereen. Heidi pysyi hiljaa ja kiinnitti turvavyön, merkiten siten miehelle oman lähtövalmiutensa. Osoitteen hän oli kertonut Jesselle jo viestissä, joten tämä tiesi kyllä mihin pitäisi ajaa.

Ajomatkan aikana vallitsi syvä hiljaisuus. Jesse vilkaisi välillä kyydissään istuvaa naista, joka pysyi hiljaa ohiviliseviä maisemia tuijotellen.
Mies olisi halunnut sanoa edes jotain, mutta kaikki sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun eikä hän muutenkaan tiennyt mitä olisi sanonut. Niinpä Jessekin pysyi hiljaa ja sammutti auton radionkin. Heidi saisi puhua jos haluaisi.


Kun Jesse parkkeerasi autonsa sairaalan parkkipaikalle, hän katsahti Heidiin. Mieli teki kysyä, olisiko nainen nyt aivan varma tästä ja vielä voisi perääntyä, mutta ei hän pystynyt.
Tilanne ei ollut Jessellekään helppo, joten mies pystyi vain kuvittelemaan miten kamala se olisi Heidille. Päätös oli kuitenkin tehty, joten siinä ei auttanut enää alkaa perumaan sanojaan. Ratkaisu oli oikea kaikkien kannalta. Kai.

Heidin oli hankala jäsentää ajatuksiaan ja normaalisti niin positiivisen puhelias nainen huomasi yhtäkkiä sanojen riittämättömyyden. Hän mietti olisiko tämä asia, joka muuttaisi hänen käyttäytymistään loppuelämän ajan.
Nainen nosti katseensa Jesseen, kun tämä ei ollutkaan noussut autosta ja kohtasi eksyneen näköiset vihreät silmät. Heidi mietti oliko Jessen ajatukset yhtä solmussa hänen kanssaan, vai oliko toinen vain tyytyväinen, kun heidän virheensä olisi pian mitätöity. Olisi ollut helppoa kysyä, kuinka toinen istui siinä hänen edessään niin rauhallisen näköisenä. Kiehuiko toisen sisällä samalla tavalla, kuin naisen sisällä kiehui?

Katse kesti pitkään, eikä sen aikana kummankaan suusta päässyt pihahdustakaan. Heidi yritti lukea toisen kasvoilta ilmeitä ja etsi vastauksia kysymyksiin, joiden muodostaminen oli käynyt liian vaikeaksi. Lopulta se oli Heidi, jonka katse laski, hänen piti pysyä vahvana yksi päivä, enää 610 minuuttia.
"Mennäänkö?" Heidin ääni tuntui niin voimattomalta, että tämä epäili mahtoiko Jesse edes hiljaisessa autossa, istuen alle puolen metrin päässä, kuulla sitä.
"Mennään", Jesse huokaisi ja käänsi katseensa auton rattiin vääntäen avaimista moottorin sammuksiin.

Jessen katse kierteli huoneen seinissä samalla, kun lääkäri otti Heidin tietoja ylös. Olisihan hän voinut odottaa käytävälläkin aluksi, mutta lääkäri oli viittonut molemmat sisään huoneeseen.
Siinä vaiheessa kun puhe siirtyi meneillään olevaan raskauteen, mies käänsi katseensa takaisin lääkäriin. Heidiin hän ei uskaltanut edes vilkaista.
"Tässä vaiheessa raskautta keskeytyksen voi tehdä vielä lääkkeellisesti. Saat täällä yhden pillerin ja kaksi kotiin, jotka otat 1-2 vuorokauden kuluttua siitä ensimmäisestä pilleristä", lääkäri selitti vakavalla naamalla ja katsoi Jesseä.
“Puolison tuki on erittäin tärkeää tässä tilanteessa”, nutturapäinen nainen totesi.
Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidin suuntaan, muttei halunnut tai uskaltanut korjata lääkärin luuloja heidän suhdetilanteesta.
Lääkäri käänsi katseensa takaisin Heidiin ja hymyili rohkaisevasti.
"Voit nyt käydä tuohon tutkimuspöydälle niin minä ultralla vielä varmistan, että siellä jotain on."
Heidi piti sisällään heränneen pakokauhun mahdollisimman hyvin poissa eleistään. Ei hän halunnut nähdä lasta, se piti vain saada pois mahdollisimman nopeasti, ettei nainen vain muuttaisi mieltään. Bruneten teki mieli tarrautua Jesseen ja käskeä tätä lopettamaan tämä painajainen.
Lääkäri nosti Heidin paidan helman niin, että sai alavatsan näkyviin.
"Tämä tuntuu hieman viileältä", lääkäri varoitti, kun levitti geeliä ultraääntä varten. Heidi ei tiennyt mihin katsoa ja huomasi kuinka ultra laskettiin hänen alavatsalleen ja ruudulle, josta oli liian hyvä näkyvyys Heidille, ilmestyi satunnaista kohinaa. Lääkärillä kesti hetki, mutta kun ruudun täytti musta, pavun muotoinen alue, Heidin käsi nousi tahattomasti tämän suun peitoksi. Pienen valkoisen muodon sisällä näkyi selvästi pieni sydän, joka sykki kamalan nopeaan tahtiin.

Heidi tunsi hukkuvansa kaikkien tunteidensa alle, jota se pieni sydän aiheutti naisessa. Katse kääntyi Jesseen ja avuttomana tämä yritti löytää pelastajan miehestä. Siinä oli heidän lapsensa, virhe, jota ei olisi ikinä saanut tapahtua.

Jesse tiesi, ettei olisi viisasta edes vilkaista ruudulle, mutta katse hakeutui sinne suuntaan kuin väkisin. Ei hän mitään ymmärtänyt, mitä siinä näkyi, mutta hän tiesi, että ruudulla olisi ultraäänikuva pienestä sikiöstä.
Pienestä vauvasta, jota ei kohta enää…
"Anteeksi…" mies mutisi ja nousi ylös tuolistaan. Heidin katse ei helpottanut oloa ollenkaan.  Ei hän voinut jäädä enää siihen huoneeseen. Ahdisti ihan liikaa ja tärisevin jaloin hän käveli ulos tutkimushuoneesta käytävälle.
Levottomana hän käveli edes takaisin käytävällä ennen kuin löysi vesipisteen ja laski pieneen muovimukiin vettä. Jos tilanne olisi vain ollut toinen, se näky siinä pienellä ruudulla olisi voinut olla  iloinen asia, mutta kun tilanne oli mitä oli…

Heidi oli säikähtänyt, kun Jesse oli päättänyt rynnätä ulos tutkimushuoneesta, jättäen hänet aivan yksin tilanteeseen. Hän oli kateellinen, sillä toinen saattoi lähteä, kun naisen itsensä pitäisi saattaa asia loppuun saakka. Jos hän pakenisi sillä lailla, olisi seuraukset hieman suuremmat, kuin Jessen poistumisella.
Lääkäri oli tuhahtanut suureen ääneen ja Heidi arpoi mahtoiko naislääkärin kielen päällä kareilla suhdevinkkejä, kuinka hänen kannattaisi ehkä etsiä itselleen parempi puoliso käsivarteen. Ajatus oli ensimmäinen selkeä ajatus lääkärille tulon jälkeen.

Saatuaan lääkäriltä sen pillerin käteensä, Heidi tuijotti sitä pitkään. Hän tiesi olevansa elämänsä risteyskohdassa, tämä pieni lääketabletti määrittäisi hänen - ja Jessen loppuelämän.
Ovi tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta päätös oli tehtävä tässä ja nyt. Jos hän ei nyt nielisi sitä tablettia, uusintamahdollisuus olisi huomattavasti kivuliaampi vaihtoehto.

Käsivarsi teki pienen, mekaanisen liikkeen, päätös oli sillä tavoin helppo. Vain pieni lihaksen puserrus ja sillä selvä.
Heidi istui huoneessa vielä hetken, keräten ajatuksiaan. Pieni helpotuksen läikähdys käväisi bruneten sisällä, kun tämä puki paksun untuvatakkinsa uudelleen päälleen. Nainen käveli huoneesta ulos, eikä nostanut katsettaan kohdatakseen Jessen katsetta.

Jessen mielestä Heidillä kesti pieni ikuisuus siellä huoneessa. Mies ei ollut istahtanut hetkeksikään, vaellellut hermostuksissaan pitkin käytävää ja miettien, mitä huoneessa sillä hetkellä tapahtuisi. Hieman jopa kadutti, että oli sillä tavalla rynnännyt ulos huoneesta, mutta ei hän kehdannut mennä sinne enää takaisinkaan.
Kun Heidi sitten lopulta tuli ulos huoneesta, vilkaisemattakaan miestä, Jesse huomasi olevansa yhtä aikaa sekä helpottunut että turhautunut.
"Valmista?" mies töksäytti. "Tai siis… Mennäänkö?"
Jesse noitui itsensä alimpaan helvettiin ja toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni.

Matka autolle sujui hiljaisuuden vallitessa. Eivät he kaksi olleet puhuneet toisilleen muutenkaan paria sanaa enempää koko päivän aikana.
Jesse painoi avaimista lukot auki ja istahti kuskin paikalle syvään huokaisten. Hän odotti, että Heidikin pääsisi istumaan autoon ennen kuin starttasi moottorin.
"Tuota… Haluatko että minä tulen sinun seuraksi, kun otat ne kaksi muuta pilleriä?" mies mutisi vältellen naisen katsetta.
Jessen kysymys sai Heidin melkein naurahtamaan, mutta tämä piti katseensa viereisen auton peilissä tiukasti.
"Ei tarvitse, pärjään kyllä", nainen vastasi purren alahuultaan.
"Varmasti? Se lääkärihän sanoi, että pitäisi olla tukena", Jesse varmisteli. Tietysti hän olisi Heidin luo mennyt, mikäli nainen olisi halunnut. Ei hän voinut jättää naista yksin sellaisen tilanteen keskelle.
"Samalla tavalla, kun tuit hetki sitten? Juoksemalla pois heti, kun olisin mahdollisesti kaivannut vähän tukea?" Heidi ei voinut pysäyttää sanoja ennen, kun ne olivat jo karanneet ulos. Ei hän halunnut riidellä miehen kanssa, mutta silti tämän teko oli satuttanut selvästi syvemmältä, kuin Heidi olisi halunnut myöntää.
"Että enköhän mä pärjää", nainen lisäsi vielä, pakottaen edelleen katseensa pysymään poissa Jessen silmistä.

Jesse puraisi huultaan kuultuaan Heidin sanat. Nainen oli oikeassa, huoneesta poistuminen oli ollut aika raukkamainen teko.
"Okei, ansaitsin tuon…" mies mutisi peruuttaessaan pois parkkiruudusta. Päästyään pois parkkipaikalta suoralle tielle, Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidiä.
"Anteeksi ihan oikeasti. En olisi saanut lähteä sieltä huoneesta."
"Ei se mitään. Tehty mikä tehty", nainen huokaisi syvään ja sulki silmänsä painaen otsansa viileää ikkunaa vasten.

He pysyivät hiljaa loppu ajomatkan verran ja Jessen pysähtyessä Heidin asunnolle kummankin teki selvästi mieli jutella asiasta. Heidi kuitenkin pysyi edelleen hiljaa, Jesse oli varmasti vain helpottunut nyt, kun asia oli selvä.
"Kiitos kyydistä", Heidi sanoi ja vilkaisi ensimmäistä kertaa lääkärikäynnin jälkeen Jesseä.
Jesse hieman hymähti kiitokset kuullessaan, mutta käänsi katseensa Heidiin.
"Lupaatko soittaa jos tulee… Jotain… Ongelmia?" mies takelteli.
Heidi ei vastannut heti, tutki vain miehen katsetta yrittäen selvittää jälleen kerran mitä ajatuksia ne vihreät silmät kätkivät taakseen. Miten helppoa oli ollut heittäytyä miehen käsivarsille vain joitain viikkoja sitten? Miten Jesse oli lopettanut heidän epämääräisen suhteensa ja mitä siitä oli seurannut siitä huolimatta.
"Tottakai", nainen vastasi uskomatta itsekään sanoihinsa.
Jesse kurtisti hieman kulmiaan. Heidin sanat eivät olleet mitenkään uskottavia.
"Hyvä", mies mutisi olkiaan kohauttaen. Hän epäili, ettei tulisi koskaan enää kuulemaan naisesta. Törmäisivät vain satunnaisesti Kaajapuroilla…

Jessen teki mieli koskettaa Heidiä lohduttavasti, mutta ei uskaltanut. Sanojakaan hän ei suustaan ulos saanut, joten hän vain katseli vieressään istuvaa naista surumielisesti.
Ei hän missään vaiheessa ollut katunut sitä pientä ohimenevää juttua, mikä heidän välillään oli ollut. Eikä sitä, että oli halunnut jutun lopettaa lyhyeen, sen takia, ettei ketään sattuisi sen enempää. Se nyt oli ollut liian myöhäistä…
Jesse käänsi katseensa Heidistä eteensä huulta purren.  Mies ei oikein vieläkään tiennyt, mitä ajatella koko tilanteesta. Yksi helvetinmoinen sotku se oli. Joka toisaalta oli jollain tasolla saatu päätökseen, mutta silti…

"Mä…." Heidi aloitti ja huokaisi sitten syvään.
"Menen nyt", tämä jatkoi ja kääntyi sitten ovea kohden, nostaen kätensä kahvalle. Jesse pysyi vaiti ja brunette nousi autosta kylmään ulkoilmaan. Katsomatta taakseen Heidi käveli kotiovelleen ja kaivoi avaimet taskustaan. Siinä hetkessä naisella ei ollut epäilystäkään, etteikö ollut tehnyt oikeaa ratkaisua lääkärillä laskiessaan pillerin kädestään takaisin lääkärin käteen. Se, miten hän uskaltaisi kertoa asiasta Jesselle, oli täysin eri asia.

Sama tarina myös Heidin päiväkirjassa.
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 22.12.18 16:33

21.12.2018

Laskin puhelimeni neuvotteluhuoneen pöydälle ja kuuntelin, kuinka pomo selitti tasaisen puuduttavaan sävyyn alkuvuoden tulevista jutuista ja tavotteista. Loma alkaisi ihan pian enkä todellakaan odottanut sitä. Olisihan minulla tekemistä Sallin ja Zelian kanssa, mutta muuten varmaan taas lojuisin sohvalla kissojen kera tuijottelemassa televisiota.
Puhelimen näyttöön ilmestyi valo ja vilkaisin ruutua. "Heidi soittaa".
Mahan pohjassa muljahti ikävästi. Oliko jotain sattunut? En kuitenkaan voinut vastata kesken palaverin, joten käänsin puhelimen ylösalaisin pöydälle ja jatkoin työnantajan puheen kuuntelemista. Soittaisin naiselle heti takaisin, kun vain pääsisi ulos tästä huoneesta.
"No, mutta en sano enää muuta kuin että hyvää joulua vaan kaikille. Taukohuoneeseen on katettu jouluateria, käykäähän syömässä ja sitten voittekin lähteä lomalle. Nähdään taas ensi vuonna", pomo ilmoitti sulkiessaan läppärinsä ja katsahti meihin hymyillen leveästi.
Vihdoin. Vääntäydyin ylös tuolistani ja kävelin ulos neuvotteluhuoneesta. Kurtistin kulmiani, kun katsoin puhelimen vastaamattomien listaa. Heidin nimen perässä luki (3). Login mukaan nainen oli yrittänyt soittaa niin keskiviikkona kuin eilenkin. Tämänpäiväisen lisäksi.
"Pirun puhelin!" mutisin. Se oli sekoillut jo jonkin aikaa sammuillen ja tiltaten. Ilmeisesti sen takia en ollut huomannut Heidin yrittäneen tavoitella minua.
Olin juuri soittamassa Heidille takaisin, kun työkaverini Iiro läppäsi minua olkapäälle.
"Lähetäänhän syömään!" tämä hihkaisi.
"Minun pitää soittaa yksi puhelu ensin", yritin selittää ja heilautin puhelintani.
"Höpöhöpö, kyllä se nainen voi hetken odottaa", Iiro iski silmää. "Ala tulla jo."
Jos Heidillä oikeasti olisi ollut jokin hätä, olisi kai tämä soittanut useammankin kerran tai laittanut viestiä? Ehkä nainen voisi vielä hetken odottaa...

Kuuntelin hieman katkerana muiden kollegoiden joulusuunnitelmia. Oli perhettä ja ystäviä, joiden kanssa viettää joulun. Minä taas saisin nauttia pyhästä yksinäisyydestä jälleen kerran.
Kun olin syönyt firman tarjoaman jouluaterian, kävin vaihtamassa pukuhuoneessa tallivaatteet ylleni ja lähdin sitten ajamaan Orijoelta kohti Kaajapurojen tallia.
Muistin Heidin puhelun, mutta juuri kun olin soittamassa naiselle takaisin, äiti soitti.
"Olisithan sinäkin voinut tulla sinne siskollesi jouluksi!" äiti päivitteli, kun oli kuullut minun viettävän jouluaaton yksin.
"Olisin varmaan, mutta Salli ja kissat... Sitä paitsi lupasin hoitaa kaverin hevosen, koska on itse Berliinissä pyhät", huokaisin.
"Kenen kaverin?"
"Yhden Matildan...."
"Vai että Matilda..." äiti kihersi tietäväisen kuuloisena. "Onkos hän millainen kaveri?"
"Kaveri. Tiedäthän sinä. Onhan sinullakin kavereita."
" Vaaaiii niin. Minä jo ajattelin, että olet löytänyt uuden tyttöystävän."
Äiti se jaksoi... Milankin oli saanut lähes hermoromahduksen partaalla kyläilyillään ja uteluilla, milloin me hänelle lapsenlapsia tehtäisiin ja menisimme naimisiin. Mutta kaikkihan sen jo tiesi, miten siinä kävi.
Äidin siirtäessä keskusteluaiheen johonkin ystävänsä lonkkaleikkaukseen, ehdin pyörittelemään päässäni minun ja Matildan tilannetta. Se nyt oli selvää, ettei me enää vain kavereita oltu, mutta silti ei tätä kuviota voinut oikein lokeroida mihinkään. Me vain vietettiin aikaa yhdessä, vaihtaen välillä suudelmia ja kosketuksia. Ja maltettiin.
En tiedä tulisiko kuvio joskus johonkin syvemmäksi muodostumaan vai ei. Mutta tämän hetkinen tilanne riitti minulle oikein hyvin.

Tallilla muistin jälleen Heidin puhelun. Mutta kun olin lähtiessäni soittamassa naiselle, puhelin sippasi jälleen. Perkeleen romu... Onneksi huomenna kävisin ostamassa uuden.
Kotiin päästyäni säntäsin suihkuun ja pötkähdin hetkeksi sohvalle, jonka myötä myös nukahdin hetkeksi. Puhelin oli herännyt henkiin sillä välin ja heräsin Matildan viestiin, jossa tämä tiedusteli tulisinko hakemaan hänet aamulla.
Ehdotin, josko nainen tulisi minun luo yöksi, jotta ei tarvitsisi aamulla ajella turhia mutkia vaan pääsisimme heti lähtemään kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Olisinhan minä toki voinut mennä Matildan luo nukkumaan, mutta sitten olisi pitänyt aamulla koukata minun luona ruokkimassa kissakolmikko.
Lilapää suostui ehdotukseeni, joten minä kävin hakemassa Matildan ja tämän julmetun kokoisen matkalaukun minun luo.

Kun olimme rupeamassa Matildan kanssa nukkumaan, muistin, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Soittaa Heidille.
Mutta viereeni käpertyvä Matilda sai jälleen kerran lykkäämään puhelua. Huomenna soittaisin. Ihan varmasti. Heti sen jälkeen, kun olisin hyvästellyt Matildan ja päästänyt (vastahakoisesti) hänet lähtemään Berliiniin.
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 23.12.18 14:08

23.12.2018

Jesse makoili sohvalla vilttiinsä kääriytyneenä ja selaili tylsistyneenä tv-kanavia. Laiskotti ihan liikaa.
Tallillekin olisi pitänyt lähteä. Ensin käydä liikuttamassa Salli ja sitten Zelia. Mutta olihan tässä vuorokaudessa vielä tunteja jäljellä, joten mies painoi silmänsä kiinni ajatuksena otta pienet päiväunet ennen kuin lähtisi yhtään mihinkään.
Jesse oli juuri jossain unen ja valveen rajamailla, kun ovikellon rimpautus havahdutti hänet hereille.
"Kuka piru…" mies murahti, nakkasi viltin sohvan selkänojalle ja laahusti eteiseen. Ei hän odottanut ketään kylään ja jos siellä olisi joku pirun joulukuoro laulamassa joululauluja, paiskaisi hän oven heidän naamojen edestä kiinni. Ei ollut joulumieltä ei.

Samaan aikaan Jessen oven takana seisova nainen pudotti käsistään laukkunsa, joka levisi siihen pikkuruiselle portaalle.
"Perkele", tämä tuhahti ja kyykistyi nostelemaan tavaroitaan takaisin laukkuunsa.
Jesse kuuli oven takana kuuluvan kolinan ja työnsi oven auki huomatakseen, että siinä maassa kyykisteli violettihiuksinen nainen laukkunsa kimpussa. Matilda?
"Mikäs sinut tänne lennätti?" Jesse hymähti ilahtuneena. Matilda oli viimeinen ihminen, jonka mies kuvitteli saavansa yllätysvierailulle, sillä oli siinä luulossa, että nainen olisi Berliinissä. Olihan hän vienyt naisen edellisenä päivänä lentokentälle... Oliko Matilda tullut sittenkin toisiin aatoksiin?

Naisen nosutessa ylös, mies tajusi tuijottavansa tummien silmien sijasta sinisiin silmiin. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä eikä hän saanut enää sanaakaan ulos suustaan. Okei, Matilda ei ollut sittenkään viimeinen ihminen, jonka Jesse oli kuvitellut ovensa taa.
"Lentokone", Mila Santanen virnisti leveästi ja nosti laukkunsa olalleen. "Terve."
Nainen yritti parhaansa mukaan peitellä jännittyneisyytensä. Ihan niin kuin se olisi ollut ihan normaalia ilmaantua exänsä kotiovelle kutsumatta.
"Terve?" Jesse mutisi hämmentyneenä. Pitäisikö hänen olla iloinen vai vihainen, että Mila oli ilmestynyt Kallaan. Ja vielä hänen ovelleen.
"Saanko tulla sisään?" Mila kysyi, muttei suostunut odottamaan miehen vastausta vaan työntyi tämän ohi eteiseen. Naisen kasvoille levisi hymy, kun kolme tuttua kissaa säntäsi eteiseen kuultuaan tutun äänen.
"Mooii!" nainen leperteli kissoille, jotka pyörivät hänen ympärillään kehräten ja puskien.
Jesse sulki asuntonsa oven ja katseli edessään olevaa näkyä tietämättä vieläkään, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä.
Mitä Mila teki täällä? Suomessa. Kallassa. Jessen asunnossa.
"Mitä sinä täällä?" Jesse sai lopulta suunsa auki, kun oli päässyt ensijärkytyksestään.
Jessen ääni sai Milan ponkaisemaan ylös kissojen äärestä ja käännähtämään miestä kohti. Miehen ääni ovella oli kyllä ollut ilahtunut, mutta nyt Jessen olemus oli muuttunut täysin.
"Tulin jouluksi Suomeen. Käyn moikkaamassa äitiä ja ajattelin ohikulkumatkalla piipahtaa täällä", nainen vastasi epäröiden. Hänen oli ollut tarkoitus käydä vain Innan luona, mutta jostain syystä hän oli ohjannut vuokra-autonsa keulan suoraan Jessen osoitteeseen.
"Mistä sinä minun osoitteen tiesit?" Jesse puuskahti ja yritti jäsentää ajatuksiaan jonkinlaiseen kasaan. Hänen asunnossaan kuitenkin seisoi ex-kihlattu, joka oli lähtenyt Kanadaan saakka toisen miehen mukana.
"Äitis antoi", Mila tirskahti huvittuneena. "Me ollaan kuule Ritvan kanssa facebookissa kavereita. Käski lähettää joulukortin sulle, mut…"
Jesse pyöräytti silmiään. Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, että Ritva Arolla oli näppinsä pelissä.

Mila nosti jaloissaan pyörivän Tohelon syliinsä ja lähti seilaamaan pitkin kaksiota asuntovälittäjän tavoin. Naista hermostutti olla siellä, mutta jotain tekemistä oli keksittävä, nyt kun hän kerran oli Jessen asuntoon astellut. Mila ei halunnut myöntää sitä itsellekään, että hänellä oli ollut ikävä miestä. Ja Suomea. Tavallaan. Muttei kuitenkaan.
"Ihan kotoisaa", nainen totesi kävellessään kissa sylissä keittiöön. Olihan asunto pieni verrattuna kahden kerroksen omakotitaloon Vaahterapolussa, mutta ei kai sinkkumies isompaa asuntoa tarvinnut.
Mila hätkähti miettiessään, oliko Jesse sinkku edes. Ainakaan facebook-stalkkaus ei antanut ymmärtää, että mies olisi parisuhteessa. Mutta eihän kaikki parisuhdestatustaan sinne laittanut.
"Pitääkö mun keittää ite kahvit vai teetkö sä sen?" nainen naurahti lopulta ja istahti keittiönpöydän ääreen.
"Minä voin", Jesse huokaisi ja kompuroi keittimen luo.
Mies laittoi kahvinkeittimen valmiiksi ja napsautti sen päälle. Hetken hän arpoi, mihin menisi, mutta lopulta istui naista vastapäätä pöydän ääreen.

"No, mitä kuuluu?" Mila kysyi varovaisesti.
"Ei… Ihmeempiä", mies mutisi hieroskellen hartioitaan. Mitäs nyt oli joutessaan pannut tallikaverinsa paksuksi ja oli korviaan myöten ihastunut Matildaan, jonka kanssa juttu oli.. Monimutkainen.
"Miksen mä oikein usko?" Mila naurahti nostaen toista kulmaansa saaden vastaukseksi pelkän olkien kohautuksen Jesseltä.
Nainen painautui tuolin selkänojaa vasten tutkaillen Jessen kasvoja kulmat kurtussa. Kyllä hän tiesi, ettei hänen Kanadaan lähtönsä ollut Jesselle mikään helppo juttu. Ei se ollut naiselle itsellekään.

Jesse vastasi naisen katseeseen. Totta kai hänellä oli ollut Milaa ikävä. Alussa ainakin. Mutta nyt kun hän oli pikkuhiljaa saanut elämäänsä eteenpäin ilman, että miettisi edessään istuvaa naista jokainen hetki, tämä päätti ilmestyä hänen asunnolleen.
Mila liikahti levottomasti tuolillaan ja laski Tohelon lattialle.
"Mites Salli. Miten se on viihtynyt siellä uudella tallilla?" nainen kysyi. Hevoset olivat aina se turvallinen puheenaihe, sillä Jesse ei tuntunut haluavan avata elämäänsä sen enempää.
"Hyvin", mies mutisi. "Hyvin on viihtynyt. Mukava pieni talli, just sopiva meille."
Mila nyökytteli.
"Ootko Innaa ja Juliaa nähnyt?"
"Aina ohimennen", mies vastasi. "Auburnissa välillä."
Mila kurtisti kulmiaan. Vai että Auburnissa.
"Ai, sä käyt sielläkin", nainen mutisi vilkaisten ulos ikkunasta, miettien, miksi oli katkera jonkun toisen tallin takia.
"Se on ihan ratsastusmatkan päässä sieltä Kaajapuroilta. Saadaan pari kertaa viikossa käyttää heidän maneesia", Jesse selitti.
"Aijaa, en tiennytkään", Mila tuhahti.
"No, nytpä tiedät", Jesse totesi ja nousi ylös tuoliltaan, sillä kahvi oli tippunut. Hän kaiveli kaapista kupit esiin ja kaatoi kahvia molempiin.
"Maito on jääkaapissa", mies neuvoi odottaen, että Mila osaisi sen sieltä ottaa esiin. Nainen nousi ylös tuolistaan ja kaivoi jääkaapista maidon esiin, laskien sen varovaisesti pöydälle.

Jesse kantoi kupit pöytään ja katsahti varovaisesti naista.
"Oot värjännyt hiukset", mies mutisi istuuntuessaan takaisin pöydän ääreen. Mila sipaisi hämmentyneenä hiuksiaan. Niin joo, lähtiessä hänellä oli ollut punaiset hiukset.
"Niin. Tuli ikävä näitä violetteja", nainen hymyili pienesti ennen kuin istahti takaisin tuolilleen. Olihan Jesse nähnyt hänellä ennenkin violetit hiukset. Mustien, ruskeiden ja punaisten lisäksi.
Jesse puraisi alahuultaan hermostuneena ja otti sitten käteensä maitopurkin kaataakseen kahvinsa sekaan lirauksen maitoa.
Mila odotti, että mies saisi purkin käsistään ennen kuin seurasi tämän esimerkkiä.
"No, mitäs Kanadaan?" Jesse tuhahti nostaessaan kahvikupin huulilleen.
"Mitäs sinne. Oma pieni mökki siinä Stefanin tilusten laidalla ja hevosia. Ja lehmiä", Mila kohautti harteitaan.
"Ai, et asu Stefanin luona?" Jesse huomasi yllättyvänsä.
"En", Mila puuskahti. "Ei me olla Stefanin kanssa silleen yhdessä. Ei olla koskaan oltukaan. Me vain.. Pidetään hauskaa välillä."
Jesse siristi silmiään naisen sanat kuultuaan. Eli oliko Mila jättänyt hänet vain jonkun "hauskanpidon" takia? Taisi olla melkoisen hauskaa seuraa, kun sen takia kannatti muuttaa toiseen maahan.

Mila kyllä tunnisti tuon katseen Jessen silmissä.
"Jesse... En mä lähtenyt Kanadaan Stefanin takia. Mä lähdin sinne itseni takia. En vain... Enää pystynyt olemaan täällä", Mila yritti selittää, mutta tajusi sanoillaan kaivavansa vain syvempää kuoppaa itselleen. Tahtomattaan.
"Et pystynyt enää olla täällä? Minun luona?" Jesse puuskahti laskiessaan kahvikupin pöydälle.
"En mä sitä niin tarkoittanut! Eihän Vaahterapolulla varmaan kahteen vuoteen ollut mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Sä tiesit itsekin, että se on ihan konkurssin partaalla koko pulju. Miksi minä olisin jäänyt Suomeen, kun Stefan tarjosi töitä ja talli oli lopettamisuhan alla?" Mila hermostui.
"Niin, etpä kai miksikään", naista vastapäätä istuva mies totesi kylmänviileästi. "Hyvä tietää, että se neljä vuotta ei merkannut sinulle mitään."

Sanat satuttivat Milaa. Eikä Jesse häpeillyt ajatusta, että niin oli tarkoituskin.
"Totta kai ne merkkasi ja paljon. Mä rakastin sinua. Ja kai minä vielä vähän rakastan edelleen, jollain tasolla", Mila huokaisi painaen katseensa käsiinsä hetkeksi ennen kuin pakotti nostamaan katseensa takaisin mieheen.
Jesse puraisi huultaan eikä halunnut kohdata naisen katsetta vaan siirsi omat silmänsä tuijottamaan ulos ikkunasta. Jesse ei sanonut sanaakaan ja Milaa alkoi jo ahdistamaan koko hiljaisuus.
Nainen vääntäytyi ylös tuolistaan ja varovaisesti käveli toiselle puolelle pöytää miehen luo. Hän laski kätensä miehen olkapäälle ja odotti, että Jesse kääntäisi katseensa itseensä. Sen mies tekikin, lopulta. Kaikki ne vanhat tunteet tuntuivat palaavan Milan mieleen sillä sekunnilla, kun kohtasi vihreät silmät. Sen enempää miettimättä hän painoi huulensa miehen suulle.

Jessen mahan pohjassa muljahti ikävästi. Jos tilanne olisi ollut toinen, Jesse olisi varmaan unohtanut sillä sekunnilla kaiken sen paskan, mitä Milan lähtö oli saanut hänet tuntemaan ja antautunut hetkeen vielä viimeisen kerran, mutta ennen kuin vanhat tunteet puskivat pintaan, järki otti miehen päässä vallan.
"Ehkä sinun pitäisi nyt vain lähteä", mies totesi vakavasti vastaamatta suudelmaan ja veti päätään hieman taaksepäin. Mila henkäisi syvään ja vetäytyi salamannopeasti Jessestä kauemmaksi.
"Niin. Niin mun pitäisi", nainen takelteli ja astui pari askelta taaemmaksi. Miksi hitossa hän oli edes tullut tänne?

Jesse ei sanonut mitään. Nousi vain ylös tuolista ja käveli eteiseen saatellakseen entisen kihlatun ulos asunnostaan.
Mila puki takkinsa päälleen ja vilkaisi Jesseä varovaisesti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Jesse oli varmaan löytänyt jo jonkun uuden. Eikä hän voinut siitä miestä moittia. Tai sitä naista, kuka tämä ikinä olikaan. Paskalta se silti tuntui, vaikka Mila tiesi olevansa itse se suurin paska koko kuviossa.
"Mä... Meen nyt", Mila huokaisi ja hapuili kädellään ulko-oven kahvaa. Kuin odottaen, että Jesse estäisi hänen lähtönsä.
"Heippa", Jesse tuhahti, kun ovi aukesi päästäen viileää ulkoilmaa sisälle eteiseen.
"Hyvää joulua, tai jotain", Mila henkäisi nieleskellen kyyneleitään.
"Joo, jouluja tai jotain."

Jesse katseli, kuinka Mila astui ulos ja sulki oven perässään. Huokaisten hän sulki silmänsä ja odotti totaalista romahtamista, mutta sitä ei tullut. Olo oli... Helpottunut? Niin kuin jokin taakka olisi vihdoin nostettu pois hänen harteiltaan.

Jesse vaihtoi tallivaatteet yllensä ja käveli autolleen. Istuessaan kuskin puolelle, hän sattui vilkaisemaan hansikaslokeron suuntaan, muistaen mitä Matilda oli sieltä löytänyt. Mies avasi lokeron, kaivoi sormukset käteensä ja nousi ulos autosta.
Roskakatoksen luo päästyään Jesse pyöritteli sormuksia kädessään hetken. Ei hän vielä ollut lopullisesti Milasta yli päässyt, mutta sormukset tuntuivat edustavan hänen entistä elämäänsä.
Uusi elämä oli alkanut Kallaan muuton jälkeen, vaikkei mies tiennyt, millainen siitä tulisi. Aika sekavissa tunnelmissa se oli ainakin alkanut, mutta varovainen toive oli, että se siitä rauhottuisi. Joskus.
Varovainen hymy käväisi Jessen kasvoilla, kun tämä avasi roskapöntön kannen ja pudotti sormukset kädestään.
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.12.18 23:21

26.12.2018

Helsinki-Vantaalla oli ruuhkaa. Oli joululomilta palaavia ihmisiä ja omille lennoilleen kiirehtiviä matkaajia. Minulla ei ollut onneksi kiire mihinkään. Odotin vain Matildaa, jonka lento oli juuri laskeutunut. Hymyilytti.

Ohitseni käveli nainen lastenrattaiden kanssa ja huomasin, kuinka rattaista tipahti lattialle pieni pehmopupu. Noukin lelun käsiini ja riensin naisen perään.
"Hei, tämä tipahti matkasta", ilmoitin koskettaen kevyesti naisen olkapäätä, jotta tämä ei säikähtäisi tuntematonta miestä vierellään.
"Oi, en edes huomannut", nainen huokaisi hymyillen ja otti pitelemäni pupun kädestäni. "Kiitos, ei olisi tänä yönä nukuttu, mikäli tää olis hukkaan mennyt."
Nainen ojensi lelun takaisin lapselleen.
"Yöunet siis turvattu tällä kertaa", totesin katsoen rattaissa istuvaa lasta, joka oli ehkä parivuotias jos sitäkään. Lapsi katsoi minua suurilla sinisillä silmillään ja hymyili leveästi rutistaessaan pehmoleluaan. Vastasin lapsen hymyyn varovaisesti.
"Niin no, osaa nämä valvottaa muutenkin", nainen naurahti sipaistessaan hiussuortuvan korvansa taa. Hymyilin lohduttavasti enkä oikein osannut sanoa mitään, koska mistäs minä tiesin, miten lapset valvottavat. Minulla kun ei niitä ollut.
"Kiitos vielä kerran", nainen totesi ja jatkoi sitten matkaansa.

Huokaisin syvään katsoessani naisen loittonevaa selkää. Väistämättä tuli mieleen Heidi. Ja se epämääräinen ultraäänikuva siinä kuvaruudulla lääkärin tarkistaessa, että Heidi oikeasti oli raskaana ennen kuin antaisi mitään keskeytyksen aloittavia pillereitä.
Puraisin huultani. Olinhan minä välillä miettinyt, millainen tilanne olisi voinut olla esimerkiksi vuoden päästä, mikäli keskeytystä ei olisi tehty. Olisinko minä poika- vai tyttölapsen isä?
Olisinko minä kulkenut pitkin Kallan katuja lastenvaunuja työnnellen ja vastaillut uteliaiden mummojen kyselyihin iästä, nimestä sun muusta? Olisin, mutta vastauksia kuvitteellisten vanhusten kuvitteellisiin kysymyksiin kuvitteellisesta vauvasta ei koskaan tulisi. En minä ollut kenenkään isä.

Isä jo sanana sai kulmat kurtistumaan. Omaani kun en pahemmin yhteyttä pitänyt... Yhteydenpito oli vähentynyt silloin, kun isä oli äidin jättänyt ja lähtenyt nuoremman naisen matkaan.
Sen päätöksen olin ainakin tehnyt ajat sitten, että mikäli joskus omia lapsia saan, en niitä unohtaisi vaikka äidin kanssa sukset menisivät ristiin.
Tiedä sitten, miten kaikki huoltajuuskuviot Heidin kanssa olisi sovittu... Sitäkin olin pähkäillyt yön pimeinä tunteina. Tietysti vauva-aikana lapsi olisi ollut enemmän riippuvainen Heidistä, mutta olisin luonnollisesti auttanut sen mitä olisin pystynyt. Mutta lapsen kasvettua, olisiko menty jollain viikko-viikko-systeemillä vai olisinko ottanut lapsen luokseni esimerkiksi viikonlopuiksi?
Kysymyksiä, joihin ei enää tarvinnut vastauksia miettiä.

Ei minulla koskaan ollut mitään todellisia lapsihaaveita - äiti hoiti sen haaveilun minun puolesta - mutta olinhan minä välillä miettinyt Milan kanssa ollessani, että mitä jos... Mutten ääneen ollut ajatuksiani naiselle sanonut. Eivätkä ne mietteet muutenkaan olleet mitenkään "vakavasti otettavia".
Äidin höpinöiden myötä olin välillä huomannut ajattelevani asiaa. Koko juttu oli unohtunut lähes yhtä nopeasti kuin oli päähän pälkähtänytkin.

Mutta kun Heidi oli näyttänyt positiivisen raskaustestinsä, olin joutunut miettimään lapsiasiaa ihan oikeasti. Se ei ollut enää mitään ajatusleikkiä vaan ihan totisinta totta ja olin joutunut punnitsemaan mielessäni vaihtoehtoja. Ja kuinka monta unetonta yötä olin senkin myötä viettänyt? Oli tuntunut siltä, että jokaisen hengenvedon aikana mieleni muuttui. Halusin pitää lapsen. En halunnut. Halusin. En.
Ja saman taistelun olin käynyt läpi päässäni silloinkin, kun Heidille kerroin oman kantani siitä, miten raskauden kanssa edettäisiin. Ja vielä siellä tutkimushuoneessa.  

Lopullinen päätäntävalta oli kuitenkin ollut Heidillä koko ajan. Ja kun nainen oli sitten pillerinsä ottanut, oli asia ollut sillä selvä. Olin ollut niin helpottunut kuin jollain tasolla surullinenkin. Vaikka varmasti olisimme jollain tasolla onnistuneet Heidin kanssa kasvattamaan lapsen yhdessä, mielestäni vauvojen kuului syntyä tasapainoiseen parisuhteeseen. Ei minkään "Unohdettiin kännissä ehkäisy"-panon seurauksena.

En ollut vielä valmis isäksi. Vai voiko sellaiseen ikinä olla 100% valmis?
Sillä hetkellä tuntui siltä, etten edes omia lapsia haluaisi. Tämä oli ihan hyvä näin.
Eihän minulla ollut edes vakituista parisuhdetta, joten lapsihöpinät saisivat unohtua muutenkin. Vaikken voinut unohtaa sitä lasta, joka oli hetken ehtinyt Heidin vatsassa kasvaa. En ainakaan vielä. Ehkä ajan kanssa...
avatar
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 684

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa