The Journal

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry alas

The Journal Empty The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 13:34

Jesse Aron päiväkirja

Tarinoita ajalta ennen Purtsilaa, voit lukea täältä.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 15:13

16.10.2018


Katselin loittonevan taksin perään ja huokaisin syvään. Siihen hetkeen päättyi lopullisesti minun ja Santasen Milan epämääräinen suhdesotku.
Nainen lähti Kanadaan Stefaninsa kanssa, jättäen jälkeensä tallin hevosineen ja perintötalon.  Kuusi vuotta Mila oli jaksanut pyörittää ratsastuskoulua ja yksityistoimintaa, mutta lopulta oli myöntänyt, ettei se enää kannattanut. Saatuaan tilan myytyä, nainen oli kasannut kamppeensa, myynyt koirat ja ilmoittanut, että lähtisi Stefanin tilalle töihin. Eikä tulisi takaisin Suomeen, ikinä. Ainakaan pysyvästi.

Olin jo pari kuukautta tiennyt Vaahterapolun lopettamisesta, mutta luvattuani Milalle etten asiasta mainitse kenellekään, olin pitänyt suuni tiukasti supussa.
Tieto siitä, että neljä vuotta kotinani pysynyt talo lähtisi pois alta, oli antanut minulle aikaa valmistautua lähtöön. Päätin palata takaisin asianajaja hommiin. Minulle oli jo aiemmin tarjottu paikkaa pienestä lakifirmasta, Orijoelta, mutta olin vastannut miettiväni asiaa. Onneksi paikkaa ei ollut minun pähkäilyn aikana täytetty ja pian huomasinkin etsiväni asuntoja Orijoelta sekä sen läheisyydestä.
Kallan kylästä olin lopulta löytänyt pienen rivitalokaksion.

Kerrottuani Milalle uudesta kotikylästäni, nainen oli vain pyöritellyt silmiään.
“Kaikki tiet vievät Kallaan”, tämä puuskahti. “Salli ja Luke varmaankin muuttaa sitten Auburniin?”
“Itseasiassa myyn Luken. Salli vain lähtee mukaani Kaajapurojen tallille, ei Auburniin.”
Ei Milan tarvinnut tietää, että kyseinen talli on aivan kivenheiton päässä Sokkien kartanosta. Nainen kun oli päättänyt, että Auburn Estate oli kaiken pahan alku ja juuri.

Taksin kadottua näköpiiristä, kävelin sisälle taloon, joka tuntui niiiin tyhjältä. Nainen oli antanut uusille omistajille päätäntävallan kalusteiden kohtalosta. Minä olin vienyt huoneestani vain sängyn uudelle asunnolle.
Vain jaloissa pyörivät kissat toivat pientä ääntä ja liikettä kaksikerroksiseen puutaloon.
Nostin Tohelon syliini ja rapsutin punertavaa kissaa leuan alta. Kolli kehräsi kovaan ääneen ja näytti tyytyväiseltä.
Eipä ollut Mila kertonut, mitä kissoille tehtäisiin. Pitäisikö minun ne piikille viedä? Hevosille oli annettu aikaa kaksi kuukautta löytää uusi koti ennen kuin joutuisivat teuraaksi, mutta entä kissat? Oliko Mila edes yrittänyt löytää niille uusia koteja? Vai jäisivätkö ne Vaahterapolkuun asumaan? Tietääkseni uuden omistajapariskunnan tytär oli allerginen kissoille, joten tuskin kollipojat jäisivät tänne…

Naputtelin Milalle tuohtuneen viestin, missä utelin, mikä olisi Tohelon, Pirskatin ja Perskatin kohtalo.
“Lopetus mikäli et itse niitä halua. Kuljetuskopat on yläkerran toimistossa.” oli vastaus.
En minä mikään kissaihminen niinkään ollut. Minulle riitti hevoset, en kaivannut huolekseni muita eläimiä.
Istahdin lattialle kissojen ääreen ja mietin, mitä pirua minä niiden kanssa tekisin. Pirskatin läpsiessä veljeään Perskattia päälakeen ja juostessaan karkuun häntä pörheänä päin seinää, oli päätökseni syntynyt.
“Eiköhän me pojat lähdetä kotiin?” hymyilin silittäessäni vieressäni istuvaa Toheloa.
“Uuteen kotiin.”


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:02, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 13.11.18 5:43

13.11.2018 - keskiyön pohdintoja

Makasin sängyssä tuijotellen pimeyteen. Nukkumatti oli jälleen kierroksellaan unohtanut minut, joten nyt sain vatvoa ajatuksiani ihan ajan kanssa.
Kissatrio oli levittäytynyt toiselle puolelle parisänkyäni pitkin pituuttaan nukkumaan. Hyvin ne nekin olivat sopeutuneet sisäkissoiksi, vaikka Vaahterapolussa olivatkin saaneet juoksennella pihalla vapaana.
Ojensin käteni silittääkseni lähimpänä olevaa kissaa ja kevyt kehräys kantautui pian korviini. Eipähän olisi niin kuoleman hiljaista.

Perjantaina tulisi kuukausi siitä, kun Mila oli lähtenyt Kanadaan ja minä kissojen kanssa roudannut ensimmäisen muuttokuorman Kallaan.
Kuukausi… Niin lyhyt aika, joka kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.

Käännähdin kyljelleni ja käsikopelolla etsin puhelimen yöpöydältä. Näytön kirkas valo kirveli silmiäni, mutta pian ne kuitenkin tottuivat valoon.
00:17

Hipaisin facebookin kuvaketta ja ensimmäiseksi näytölle lävähti kuva Milasta jonkun mustan hevosen kanssa. Pienen epäröinnin jälkeen painoin tykkää-nappulaa.
Nainen näytti onnelliselta. Onnellisemmalta kuin aikoihin. Kurtistin hieman kulmiani. Tietenkin olin onnellinen Milan puolesta, mutta pieni kaipuu pusersi sisintäni edelleen. Mitä jos asiat olisivat menneet toisin?

Olin laittamassa puhelinta pois, kun puhelin tärähti viestin merkiksi. Huokaisin syvään. Kenellä muka tähän aikaan olisi asiaa?
Juuso sieltä kyseli, pääsisikö punkkaamaan sohvalle cup-viikonlopun ajaksi. En jaksanut laittaa muuta kuin peukku-emojin. Seuraavaksi mies uteli, milloin pitäisin tuparit.
“En ikinä.”

Nakkasin Honorin yöpöydälle ja käänsin sille selkäni.
Juuso oli udellut mahdollisista tupareista jo useampaan otteeseen, mutta mitä järkeä sellaisia oli pitää?
Kovat olisivat bileet, sillä en tuntenut täältä kuin pari hassua ihmistä.
Inna poikaystävineen tuskin olisi tulossa. Juliasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun olin pyytänyt minun ja Innan kanssa Krouviin, mihin lie kivenkoloon ryöminyt.

Pyrskähdin hieman huvittuneena, kun ryhdyin miettimään muita mahdollisia tuparivieraita, joihin olin tutustunut paremmin tässä kuukauden aikana. Kova kolmikko: Jonathan, Heidi ja Matilda.
Jonathan ei todellakaan olisi tulossa - enkä todellakaan olisi edes kutsumassa.
Heidi ehkä, mutta tuskinpa. En ollut nähnyt koko naista sitten sunnuntaiaamun...
Matilda voisi ehkä jopa tullakin, mikäli lahjoisin hänet jollain paskan makuisella viinillä ja tequilapullolla… Ja kidnappaisin hänet.
Mutta suurimmalla todennäköisyydellä olisimme Juuson kanssa kahdestaan. Pitää joskus kutsua mies kaljoittelemaan tänne ja kutsua iltaa tupareiksi. Sillähän siitä selviäis.

Pöyhin tyynyäni ja suljin silmäni. Ehkä olisi pitänyt kieltäytyä Matildan kahveista, jotka olin hänen luonaan keittänyt sen jälkeen, kun olin saattanut jalkansa loukanneen lilapään kotiinsa.
Silläkin kun saattoi olla vaikutusta unettomuuteen.
Kahvilla. Ja Matildalla.

Huokaisin syvään. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Piti unohtaa naiset, keskittyä vain työhön ja Salliin…
Nyt sitten olin jo eksynyt yhden naisen sänkyyn. Naisen, jonka hevonen asui samassa tallissa kuin omani. Kiusallisia kohtaamisia olisi siis luvassa, vaikkei itse Heidi minua kaduttanutkaan. Sattuuhan noita.
Epämääräinen kännipano ei ollut kuitenkaan mitään sen rinnalla, että olin mennyt kiinnostumaan varatusta naisesta. Hienosti, Jesse.
Olkoonkin Matilda ja Jonathan kuinka tauolla tahansa, tiesin, ettei tässä tulisi hyvin käymään.

Vittu.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:02, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 10.12.18 16:08

10.12.2018


Heidi oli vielä pahemmin solmussa, kuin oli aiemmin raskauden suhteen olla. Etova olo ei hellittänyt hetkeksikään ja nainen oli eilen televisiota katsellessaan huomannut itkevänsä sitä, kun sarjan naispääosan näyttelijä oli unohtanut avaimensa kotiin ja joutui odottamaan huoltomiestä vesisateessa. Päivisin Heidi onneksi sai pidettyä vielä tunteensa kurissa, mutta varsinkin iltaisin, kun hän oli yksin kotona, alkoi ulkokuori rakoilla ja pahasti. Nainen tiesi, että kaikki kuuluivat asiaan, mutta se oli silti yhtä inhottavaa olla jatkuvasti surumielinen.
Sen vuoksi kai Heidi oli lähettänyt Jessellekin viestin, että pääsisikö toinen käymään. Kumpikaan ei ollut vielä lausunut ääneen mitä haluaisi raskauden kanssa tehtävän ja päätösaika hupeni kovaa vauhtia.

Jesse ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua Heidin lähettämään kyläilyviestiin. Raskauteen liittyvät ratkaisut olivat edelleen auki ja pelkästään vaihtoehtojen miettiminen sai miehen ahdistumaan. Unettomina öinään mies oli vain pyörinyt sängyssään miettien, mikä olisi järkevin ratkaisu. Mieliala vaihteli pakokauhusta tilanteen hyväksymiseen ja sitä kautta taas panikointiin. Selainhistoriakin oli täynnä vain jotain raskauslaskureita ja tietoa niin raskauden etenemisestä kuin sen päättämisestäkin.
Jesse ei rehellisesti sanottunat tiennyt, mitä mieltä oli koko raskaudesta. Mutta jokin ratkaisu siihen oli saatava. Pian.
Niinpä mies hyppäsi autoonsa ja ajoi Heidin luo.

Milon murina herätti Heidin ajatuksistaan ennen, kuin ovikello edes soi. Koira haukahti kerran ja nousi pediltään.
"Kiitos", Heidi sanoi ja rapsutti Milon päälakea ohi kulkiessaan. Koira laskeutui makuulle olohuoneeseen, josta oli suora näköyhteys etuovelle.
"Hei", nainen tervehti Jesseä ja antoi miehelle tilaa tulla asuntoon sisälle asti. Brunette oli kiinnittänyt hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja pyyhkäisi sieltä karannutta suortuvaa samalla, kun seurasi miehen ulkovaatteiden siirtymistä naulakkoon. Nainen nojasi hetken ovensuuhun ja kääntyi sitten kävelläkseen keittiöön.
"Otatko jotain juotavaa?" Heidi kysyi ja otti itselleen omenamehua suureen lasiin.

"Voin minä vaikka kahvia ottaa jos siitä ei vaivaa ole", Jesse vastasi Heidille ja seurasi tätä keittiöön hieman vaivautuneena.
Jos edellinen vierailu oli ollut tunnelmaltaan kiusallinen, ei tämäkään sen helpompi ollut.
"Voin minä toki ne itsekin keittää", mies totesi ja hetken katui sanojaan, sillä mieleen muistui Matildan kanssa kahvittelut. Mutta nyt ei ollut oikea hetki miettiä niitä.
"Ei siitä ole vaivaa", Heidi vastasi ja käveli keittimen luokse. Nainen nosti yläkaapista suodatinpussit ja kahvin. Hän yritti käyttäytyä normaalisti, mutta Jessen läsnäolo hermostutti ja brunette sai keskittyä todella saadakseen kahvinkeittimen päälle. Onnistuttuaan siinä tämä siirtyi selin keittimeen ja nojasi selällään keittiötasoon.
"Mitäs Jessen elämään?" Heidi kysyi ja hymyili vähän hermostuneesti.

Jesse kyllä huomasi, ettei Heidikään sen rennompi ollut kuin hänkään.
"Ei kai tässä sen… Ihmeempiä. Töitä", mies vastasi olkiaan kohauttaen. Töihin oli aina hyvä vedota.
"Mitä sinulle?" Jesse takelteli vilkaistuaan tahattomasti Heidin vatsanseutua. "Siis noin niin kuin muuten?"
Mies istuutui pöydän ääreen ja laski kätensä sen päälle. Yritys oli näyttää mahdollisimman rennolta, mutta yritykseksi se taisi jäädä. Oliko tuo niin ihmekkään, ottaen huomioon missä tilanteessa he olivat.
Heidi naurahti, kun hän ajatteli, että kertoisi Jesselle raskaushormonien muutoksista kehossaan. Käsi nousi jälleen vaistonvaraisesti alavatsalle, kun nainen huomasi Jessen katseen. Se oli inhottavaa ja outoa huomata miten kädet olivat sillä tavalla tahdosta riippumattomia välillä.
"Sain kutsun Zenin Uuden Vuoden Gaalaan, en vain tiedä vielä kenet saisin hoitamaan Cariadin. Jusu kun on sen kätensä kanssa vähän poissa pelistä", Heidi kertoi ja istui hetkeksi Jesseä vastapäätä odottamaan kahvinkeitintä.
"Aijaa, sehän on hienoa", Jesse sanoi aidosti ilahtuneena. Ja ennen kuin huomasikaan, jatkoi: "Voin kai minä sen Cariadin perään katsoa, mikäli haluat sinne lähteä."
Ei miehellä itsellään ollut mitään suunnitelmia uudeksi vuodeksi. Joka tapauksessa Sallia piti käydä liikuttamassa, joten siinä samallahan se Cariadkin hoituisi.
"Aih, no kyllähän se sopii. Sen saa liikuttaakin, jos haluaa, mutta pelkkä perään katsominen riittää", Heidi vastasi yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut Jesseltä sellaista tarjousta.
"No, katsotaan mitä minä sen kanssa keksin", Jesse mutisi hieroskellen niskojaan. "Eiköhän se ole vähintä, mitä minä tässä tilanteessa voin tehdä."
Mies mietti, herättäisikö se muissa tallilaisissa kysymyksiä, kun hän Heidin hevosen hoitaisi, mutta ei kai siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Tallikavereitahan he muiden silmissä olivat. Ainakin vielä.

Heidi mietti miten kauan he pystyisivät välttelemään puheenaihetta, joka oli kuin norsu posliinikaupassa. Hankala olla näkemättä sitä.
"Mä olen nyt seitsemännellä raskausviikolla", nainen möläytti ja jäi kauhunsekaisin tuntein seuraamaan millaisen reaktion se aiheuttaisi Jessessä.
Jesse hieman säpsähti kuultuaan Heidin sanat, vaikka tiesikin että asia tulisi puheeksi enemmin ja myöhemmin. Koska sen oli pakko tulla.
"Minä tiedän", mies huokaisi syvään ja naurahti hieman tuskaisesti. "Olen, tuota, seurannut sitä jonkun laskurin avulla, minkä löysin netistä."
Jesse liikahti tuolillaan ahdistuneena ja käänsi katseensa käsiinsä.
"Tuota… Meidän pitäisi vissiin päättää, mitä tehdään", mies mutisi hiljaa. "Koska viikkoja on jo sen verran, että pian…"
Jesse yritti löytää oikeita sanoja. Ei hän voisi vain möläyttää, kuinka pian olisi liian myöhäistä tehdä aborttia mikäli he siihen päätyisivät.
Mies nosti katseensa takaisin naiseen ja uskoi, että nainen tiesi sanomattakin mitä hän tarkoitti.
"Niin.." Heidi vastasi yllättyneenä siitä, että Jesse oli ottanut asioista selvää. Vaikkakin miehen ammatin kautta se ei olisi pitänyt olla yllättävää, saihan toinen palkkansa siitä, että tiesi paljon faktoja asioista.

"Se tuntuu helpolta ratkaisulta, keskeyttäminen siis. Samalla kuitenkin pieni osa musta ajattelee, että olisiko se sitten niin kamalaa.. saada lapsi. Enkä mä suakaan vihaa, että sekään ei helpota ratkaisua", Heidi kertoi ja nielaisi. Katse yritti väkisin pudota Jessen silmien korkeudelta pöytään ja nainen sai tehdä todella töitä pitääkseen katseensa ylhäällä.
"Mitä mieltä sä olet? Ja sano nyt ihan rehellisesti mielipiteesi, kun siihen on nyt mahdollista vielä vaikuttaa", Heidi varoitti ja puraisi alahuultaan. Hän ei haluaisi kuulla vuosien päästä miten Jesse sittenkin olisi halunnut pitää lapsen, tai päinvastoin.

Jessestä tuntui kuin hän olisi istunut tulisilla hiilillä eikä tiennyt, miten päin olla. Olihan hän miettinyt näitä asioita kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen… Olipa joskus jopa miettinyt, että Milan kanssa saisivat lapsen jos toisenkin, vaikka nainen ei ollut omien sanojensa mukaan laisinkaan lapsi-ihminen eikä sellaisia koskaan haluaisi.
Mutta (ex)kihlattu ja Heidi olivat ihan eri asia.
"Jos tilanne vain olisi toinen", mies puuskahti purren alahuultaan antaen katseensa irrota Heidistä ja painua takaisin käsiinsä. Perkele, että piti olla vaikeaa.
"Tarkoitan siis, että tämä tuli vähän liian äkkiä ja mekään ei olla tunnettu kuin sen aikaa, mitä minä olen täällä asunut", Jesse jatkoi käsiinsä tuijotellen. Kurkkua kuristi ja tuntui, että sisuskalut musertuivat pieneksi palloksi.
"Mutta… Kuten sanoin jo aiemmin, niin minä kyllä olen sinun tukenasi päätit sitten mitä tahansa", mies kiemurteli ja käänsi katseensa takaisin Heidiin.


Heidi tunsi silmiensä kostuvan ja kyynelten valuvan kasvoilleen. Suru pyyhkäisi naisen ylitse niin valtavalla voimalla, että se tuntui vievän häneltä ilman keuhkoista.
"Sori, tää ei johdu susta..tai tavallaan johtuu, pirun hormonit", Heidi älähti ja nousi pöydästä hakemaan talouspaperia.
"Eli sä äänestät aborttia?" nainen kysyi ja tunsi uhman nostavan päätään. Hän yritti olla näyttämättä sitä, sillä tajusi tunteen kumpuavan raskauden vuoksi, eikä järjen takaa. Nainen tiesi, että päätöksen oli tultava häneltä itseltään, mutta Jessen täytyisi myös selvästi kertoa omansa, jotta Heidi saisi varmuuden taakseen. Jos Jesse ei 100% varmasti haluaisi lasta, ei Heidin tarvinnut miettiä asiaa kahdesti. Hän kävisi vain lääkärissä ja jatkaisi elämäänsä, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Ajatus nosti jälleen kyyneleet naisen silmiin ja turhautuminen näkyi yhä selvemmin tämän kasvoilta.

Jesse ei voinut muuta kuin nyökätä vastauksensa Heidin kysymykseen. Heidin reaktio oli ollut sellainen, kuin mies oli kuvitellutkin. Kyynelten näkeminen kuitenkin sai miehenkin hieman nieleskelemään.
"Minä… Oon pahoillani", mies huokaisi ja nousi ylös tuolista kävelläkseen Heidin luo. Silläkin uhalla, että Heidi työntäisi hänet pois, hän halasi tätä varovaisesti.
"Ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän minun elämään ollenkaan", Jesse mutisi.
Heidi tunsi Jessen kädet ympärillään, se tuntui avaavan vesihanat kunnolla ja hetken nainen vain itki voimattomana.

"Musta tuntuu, että on parempi, että sä lähdet nyt", Heidi lopulta sai itsehillinnän rippeistään kiinni ja työnsi miehen kauemmas. Hänestä tuntui, kuin Jesse olisi nyökkäyksellään särkenyt hänen sydämensä, vaikka järki muistuttikin, että se tunne johtui vain raskauden hormoneista.
"Äläkä murehdi, mä käyn hoitamassa tämän pois päiväjärjestyksestä."
"Et sinä edelleenkään hoida mitään yksin", Jesse sanoi päättäväisesti. "Minä tulen mukaan…"
Miehestä tuntui, että hän katui aborttipäätöstään sillä sekunnilla kun oli sen laukonut ilmi, mutta järjellä ajateltuna se oli se oikea päätös.


Huokaisten mies käveli eteiseen pyyhkäisten hieman silmäkulmaansa ja vilkaisi vielä Heidin suuntaan.
"Haluatko varmasti että lähden? Voin kyllä jäädä vielä hetkeksi", Jesse varmisti. Jälleen kerran hän tunsi itsensä maailman suurimmaksi kusipääksi. Ja ehkä hän olikin…
Heidi puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja tuijotti keittiön ikkunasta ulos. Hän nyökkäsi hieman ja jäi kuuntelemaan kuinka Jesse pukeutui ja lopulta sulki oven perässään. Heidi tunsi sydämensä halkeavan ja kun kahvinkeitin naksahti merkiksi, että lämpölevy aktivoitui, nainen tunsi naksahduksen myös sisällään.
Sormet kietoutuivat pannun kahvan ympärille ja lasinen pinta osui keittiön ja eteisen kulmaan levittäen tulikuuman kahvin keittiön kaakelilattialle. Heidi purskahti itkuun, valui istumaan lattialle ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille.


sama tarina myös Heidin päiväkirjassa


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:03, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.12.18 21:02

18.12.2018


Heidi oli tehnyt eilen illalla jotain, mitä ei ollut vuosikausiin tehnyt. Hän oli käynyt kirkossa. Kallan Wanha Kirkko oli ollut hiljainen, sitä hiljaisuutta oli hankala kuvailla sanoin, sillä se tunkeutui ihmisen sieluun saakka.
Miten hänestä oli tullut sellainen ihminen? Miten hän oli elänyt viimeiset viikot elämäänsä kuin joku olisi heittänyt hänet selälleen maahan ja pitänyt siinä väkisin. Miten hengittämisestäkin oli tullut raskasta? Nainen oli herännyt usein tuskanhien peitossa, tai kyynelten, joita tuntui sillä hetkellä riittävän joka tilanteeseen.

Alttarin ympärillä oli palanut kynttilöitä, ne olivat valaisseet valtavaa ikkunamaalausta ja ristiä, johon kiinnitetty mies näki kaiken. Heidi ei ollut sellainen ihminen, joka näki Jumalan kaikessa elävässä, mutta silloin Hän oli tuntunut olevan läsnä. Nainen oli istunut kovalla puupenkillä ja hengittänyt syvään, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Heidi tiesi tekevänsä oikean päätöksen. Yhdenkään lapsen elämä ei saanut alkaa sellaisten katseiden alla, se olisi epäreilua ja lapsi tuomittaisiin jo ennen syntymäänsä joka tapauksessa. Mutta se oli silti osa häntä, kasvoi hänen sisällään ja kaikessa myllerryksessään Heidi ymmärsi, että kiintymys pieneen vauvaan kasvoi joka päivältä. Se oli sellaista salakavalaa rakkautta, jota nainen ei olisi halunnut tuntea, mutta johon hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt vaikuttamaan.
Oli oikeudenmukaista Jesseä ja häntä itseään kohtaan olla synnyttämättä sitä lasta. Sellaisen aika oli myöhemmin, jos oli, mutta tämä oli väärä aika ja tapa, siitä Heidi oli varma.

Pienten kynttilöiden rivi oli erottunut, jokainen kynttilä oli ollut hieman eri pituinen toisten kanssa. Heidi oli noussut hiljaa ylös ja kävellyt sen luokse. Pienessä kyltissä oli kerrottu, että kirkossa kävijät saivat sytyttää kynttilän rakkaidensa muistolle.
Oli ollut taas vaikea hengittää, Heidi oli tuntenut kyynelten valuvan poskiaan pitkin ja oli tarttunut tärisevällä kädellään yhteen kynttilään.
Kynttilä oli syttynyt toisten liekeistä ja nainen oli asettanut sen muistotauluun.
Äänettömät sanat olivat käyneet bruneten huulilla, vatsaansa koskien hän oli sanonut olevansa pahoillaan kaikesta.

Heidi näki Jessen auton pysähtyvän ajotielle ja nainen lähti kävelemään sitä kohden. Nainen oli pukenut päälleen lämpimän toppatakin ja tavoistaan poiketen myös pipon, jonka ansiosta tämän kasvoista ei näkynyt ulos paljoakaan. Katse pysyi alhaalla, jopa naisen istuessa vieraaseen autoon Jessen viereen. Heidi pysyi hiljaa ja kiinnitti turvavyön, merkiten siten miehelle oman lähtövalmiutensa. Osoitteen hän oli kertonut Jesselle jo viestissä, joten tämä tiesi kyllä mihin pitäisi ajaa.

Ajomatkan aikana vallitsi syvä hiljaisuus. Jesse vilkaisi välillä kyydissään istuvaa naista, joka pysyi hiljaa ohiviliseviä maisemia tuijotellen.
Mies olisi halunnut sanoa edes jotain, mutta kaikki sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun eikä hän muutenkaan tiennyt mitä olisi sanonut. Niinpä Jessekin pysyi hiljaa ja sammutti auton radionkin. Heidi saisi puhua jos haluaisi.


Kun Jesse parkkeerasi autonsa sairaalan parkkipaikalle, hän katsahti Heidiin. Mieli teki kysyä, olisiko nainen nyt aivan varma tästä ja vielä voisi perääntyä, mutta ei hän pystynyt.
Tilanne ei ollut Jessellekään helppo, joten mies pystyi vain kuvittelemaan miten kamala se olisi Heidille. Päätös oli kuitenkin tehty, joten siinä ei auttanut enää alkaa perumaan sanojaan. Ratkaisu oli oikea kaikkien kannalta. Kai.

Heidin oli hankala jäsentää ajatuksiaan ja normaalisti niin positiivisen puhelias nainen huomasi yhtäkkiä sanojen riittämättömyyden. Hän mietti olisiko tämä asia, joka muuttaisi hänen käyttäytymistään loppuelämän ajan.
Nainen nosti katseensa Jesseen, kun tämä ei ollutkaan noussut autosta ja kohtasi eksyneen näköiset vihreät silmät. Heidi mietti oliko Jessen ajatukset yhtä solmussa hänen kanssaan, vai oliko toinen vain tyytyväinen, kun heidän virheensä olisi pian mitätöity. Olisi ollut helppoa kysyä, kuinka toinen istui siinä hänen edessään niin rauhallisen näköisenä. Kiehuiko toisen sisällä samalla tavalla, kuin naisen sisällä kiehui?

Katse kesti pitkään, eikä sen aikana kummankaan suusta päässyt pihahdustakaan. Heidi yritti lukea toisen kasvoilta ilmeitä ja etsi vastauksia kysymyksiin, joiden muodostaminen oli käynyt liian vaikeaksi. Lopulta se oli Heidi, jonka katse laski, hänen piti pysyä vahvana yksi päivä, enää 610 minuuttia.
"Mennäänkö?" Heidin ääni tuntui niin voimattomalta, että tämä epäili mahtoiko Jesse edes hiljaisessa autossa, istuen alle puolen metrin päässä, kuulla sitä.
"Mennään", Jesse huokaisi ja käänsi katseensa auton rattiin vääntäen avaimista moottorin sammuksiin.

Jessen katse kierteli huoneen seinissä samalla, kun lääkäri otti Heidin tietoja ylös. Olisihan hän voinut odottaa käytävälläkin aluksi, mutta lääkäri oli viittonut molemmat sisään huoneeseen.
Siinä vaiheessa kun puhe siirtyi meneillään olevaan raskauteen, mies käänsi katseensa takaisin lääkäriin. Heidiin hän ei uskaltanut edes vilkaista.
"Tässä vaiheessa raskautta keskeytyksen voi tehdä vielä lääkkeellisesti. Saat täällä yhden pillerin ja kaksi kotiin, jotka otat 1-2 vuorokauden kuluttua siitä ensimmäisestä pilleristä", lääkäri selitti vakavalla naamalla ja katsoi Jesseä.
“Puolison tuki on erittäin tärkeää tässä tilanteessa”, nutturapäinen nainen totesi.
Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidin suuntaan, muttei halunnut tai uskaltanut korjata lääkärin luuloja heidän suhdetilanteesta.
Lääkäri käänsi katseensa takaisin Heidiin ja hymyili rohkaisevasti.
"Voit nyt käydä tuohon tutkimuspöydälle niin minä ultralla vielä varmistan, että siellä jotain on."
Heidi piti sisällään heränneen pakokauhun mahdollisimman hyvin poissa eleistään. Ei hän halunnut nähdä lasta, se piti vain saada pois mahdollisimman nopeasti, ettei nainen vain muuttaisi mieltään. Bruneten teki mieli tarrautua Jesseen ja käskeä tätä lopettamaan tämä painajainen.
Lääkäri nosti Heidin paidan helman niin, että sai alavatsan näkyviin.
"Tämä tuntuu hieman viileältä", lääkäri varoitti, kun levitti geeliä ultraääntä varten. Heidi ei tiennyt mihin katsoa ja huomasi kuinka ultra laskettiin hänen alavatsalleen ja ruudulle, josta oli liian hyvä näkyvyys Heidille, ilmestyi satunnaista kohinaa. Lääkärillä kesti hetki, mutta kun ruudun täytti musta, pavun muotoinen alue, Heidin käsi nousi tahattomasti tämän suun peitoksi. Pienen valkoisen muodon sisällä näkyi selvästi pieni sydän, joka sykki kamalan nopeaan tahtiin.

Heidi tunsi hukkuvansa kaikkien tunteidensa alle, jota se pieni sydän aiheutti naisessa. Katse kääntyi Jesseen ja avuttomana tämä yritti löytää pelastajan miehestä. Siinä oli heidän lapsensa, virhe, jota ei olisi ikinä saanut tapahtua.

Jesse tiesi, ettei olisi viisasta edes vilkaista ruudulle, mutta katse hakeutui sinne suuntaan kuin väkisin. Ei hän mitään ymmärtänyt, mitä siinä näkyi, mutta hän tiesi, että ruudulla olisi ultraäänikuva pienestä sikiöstä.
Pienestä vauvasta, jota ei kohta enää…
"Anteeksi…" mies mutisi ja nousi ylös tuolistaan. Heidin katse ei helpottanut oloa ollenkaan.  Ei hän voinut jäädä enää siihen huoneeseen. Ahdisti ihan liikaa ja tärisevin jaloin hän käveli ulos tutkimushuoneesta käytävälle.
Levottomana hän käveli edes takaisin käytävällä ennen kuin löysi vesipisteen ja laski pieneen muovimukiin vettä. Jos tilanne olisi vain ollut toinen, se näky siinä pienellä ruudulla olisi voinut olla  iloinen asia, mutta kun tilanne oli mitä oli…

Heidi oli säikähtänyt, kun Jesse oli päättänyt rynnätä ulos tutkimushuoneesta, jättäen hänet aivan yksin tilanteeseen. Hän oli kateellinen, sillä toinen saattoi lähteä, kun naisen itsensä pitäisi saattaa asia loppuun saakka. Jos hän pakenisi sillä lailla, olisi seuraukset hieman suuremmat, kuin Jessen poistumisella.
Lääkäri oli tuhahtanut suureen ääneen ja Heidi arpoi mahtoiko naislääkärin kielen päällä kareilla suhdevinkkejä, kuinka hänen kannattaisi ehkä etsiä itselleen parempi puoliso käsivarteen. Ajatus oli ensimmäinen selkeä ajatus lääkärille tulon jälkeen.

Saatuaan lääkäriltä sen pillerin käteensä, Heidi tuijotti sitä pitkään. Hän tiesi olevansa elämänsä risteyskohdassa, tämä pieni lääketabletti määrittäisi hänen - ja Jessen loppuelämän.
Ovi tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta päätös oli tehtävä tässä ja nyt. Jos hän ei nyt nielisi sitä tablettia, uusintamahdollisuus olisi huomattavasti kivuliaampi vaihtoehto.

Käsivarsi teki pienen, mekaanisen liikkeen, päätös oli sillä tavoin helppo. Vain pieni lihaksen puserrus ja sillä selvä.
Heidi istui huoneessa vielä hetken, keräten ajatuksiaan. Pieni helpotuksen läikähdys käväisi bruneten sisällä, kun tämä puki paksun untuvatakkinsa uudelleen päälleen. Nainen käveli huoneesta ulos, eikä nostanut katsettaan kohdatakseen Jessen katsetta.

Jessen mielestä Heidillä kesti pieni ikuisuus siellä huoneessa. Mies ei ollut istahtanut hetkeksikään, vaellellut hermostuksissaan pitkin käytävää ja miettien, mitä huoneessa sillä hetkellä tapahtuisi. Hieman jopa kadutti, että oli sillä tavalla rynnännyt ulos huoneesta, mutta ei hän kehdannut mennä sinne enää takaisinkaan.
Kun Heidi sitten lopulta tuli ulos huoneesta, vilkaisemattakaan miestä, Jesse huomasi olevansa yhtä aikaa sekä helpottunut että turhautunut.
"Valmista?" mies töksäytti. "Tai siis… Mennäänkö?"
Jesse noitui itsensä alimpaan helvettiin ja toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni.

Matka autolle sujui hiljaisuuden vallitessa. Eivät he kaksi olleet puhuneet toisilleen muutenkaan paria sanaa enempää koko päivän aikana.
Jesse painoi avaimista lukot auki ja istahti kuskin paikalle syvään huokaisten. Hän odotti, että Heidikin pääsisi istumaan autoon ennen kuin starttasi moottorin.
"Tuota… Haluatko että minä tulen sinun seuraksi, kun otat ne kaksi muuta pilleriä?" mies mutisi vältellen naisen katsetta.
Jessen kysymys sai Heidin melkein naurahtamaan, mutta tämä piti katseensa viereisen auton peilissä tiukasti.
"Ei tarvitse, pärjään kyllä", nainen vastasi purren alahuultaan.
"Varmasti? Se lääkärihän sanoi, että pitäisi olla tukena", Jesse varmisteli. Tietysti hän olisi Heidin luo mennyt, mikäli nainen olisi halunnut. Ei hän voinut jättää naista yksin sellaisen tilanteen keskelle.
"Samalla tavalla, kun tuit hetki sitten? Juoksemalla pois heti, kun olisin mahdollisesti kaivannut vähän tukea?" Heidi ei voinut pysäyttää sanoja ennen, kun ne olivat jo karanneet ulos. Ei hän halunnut riidellä miehen kanssa, mutta silti tämän teko oli satuttanut selvästi syvemmältä, kuin Heidi olisi halunnut myöntää.
"Että enköhän mä pärjää", nainen lisäsi vielä, pakottaen edelleen katseensa pysymään poissa Jessen silmistä.

Jesse puraisi huultaan kuultuaan Heidin sanat. Nainen oli oikeassa, huoneesta poistuminen oli ollut aika raukkamainen teko.
"Okei, ansaitsin tuon…" mies mutisi peruuttaessaan pois parkkiruudusta. Päästyään pois parkkipaikalta suoralle tielle, Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidiä.
"Anteeksi ihan oikeasti. En olisi saanut lähteä sieltä huoneesta."
"Ei se mitään. Tehty mikä tehty", nainen huokaisi syvään ja sulki silmänsä painaen otsansa viileää ikkunaa vasten.

He pysyivät hiljaa loppu ajomatkan verran ja Jessen pysähtyessä Heidin asunnolle kummankin teki selvästi mieli jutella asiasta. Heidi kuitenkin pysyi edelleen hiljaa, Jesse oli varmasti vain helpottunut nyt, kun asia oli selvä.
"Kiitos kyydistä", Heidi sanoi ja vilkaisi ensimmäistä kertaa lääkärikäynnin jälkeen Jesseä.
Jesse hieman hymähti kiitokset kuullessaan, mutta käänsi katseensa Heidiin.
"Lupaatko soittaa jos tulee… Jotain… Ongelmia?" mies takelteli.
Heidi ei vastannut heti, tutki vain miehen katsetta yrittäen selvittää jälleen kerran mitä ajatuksia ne vihreät silmät kätkivät taakseen. Miten helppoa oli ollut heittäytyä miehen käsivarsille vain joitain viikkoja sitten? Miten Jesse oli lopettanut heidän epämääräisen suhteensa ja mitä siitä oli seurannut siitä huolimatta.
"Tottakai", nainen vastasi uskomatta itsekään sanoihinsa.
Jesse kurtisti hieman kulmiaan. Heidin sanat eivät olleet mitenkään uskottavia.
"Hyvä", mies mutisi olkiaan kohauttaen. Hän epäili, ettei tulisi koskaan enää kuulemaan naisesta. Törmäisivät vain satunnaisesti Kaajapuroilla…

Jessen teki mieli koskettaa Heidiä lohduttavasti, mutta ei uskaltanut. Sanojakaan hän ei suustaan ulos saanut, joten hän vain katseli vieressään istuvaa naista surumielisesti.
Ei hän missään vaiheessa ollut katunut sitä pientä ohimenevää juttua, mikä heidän välillään oli ollut. Eikä sitä, että oli halunnut jutun lopettaa lyhyeen, sen takia, ettei ketään sattuisi sen enempää. Se nyt oli ollut liian myöhäistä…
Jesse käänsi katseensa Heidistä eteensä huulta purren.  Mies ei oikein vieläkään tiennyt, mitä ajatella koko tilanteesta. Yksi helvetinmoinen sotku se oli. Joka toisaalta oli jollain tasolla saatu päätökseen, mutta silti…

"Mä…." Heidi aloitti ja huokaisi sitten syvään.
"Menen nyt", tämä jatkoi ja kääntyi sitten ovea kohden, nostaen kätensä kahvalle. Jesse pysyi vaiti ja brunette nousi autosta kylmään ulkoilmaan. Katsomatta taakseen Heidi käveli kotiovelleen ja kaivoi avaimet taskustaan. Siinä hetkessä naisella ei ollut epäilystäkään, etteikö ollut tehnyt oikeaa ratkaisua lääkärillä laskiessaan pillerin kädestään takaisin lääkärin käteen. Se, miten hän uskaltaisi kertoa asiasta Jesselle, oli täysin eri asia.

Sama tarina myös Heidin päiväkirjassa.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:03, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 22.12.18 16:33

21.12.2018


Laskin puhelimeni neuvotteluhuoneen pöydälle ja kuuntelin, kuinka pomo selitti tasaisen puuduttavaan sävyyn alkuvuoden tulevista jutuista ja tavotteista. Loma alkaisi ihan pian enkä todellakaan odottanut sitä. Olisihan minulla tekemistä Sallin ja Zelian kanssa, mutta muuten varmaan taas lojuisin sohvalla kissojen kera tuijottelemassa televisiota.
Puhelimen näyttöön ilmestyi valo ja vilkaisin ruutua. "Heidi soittaa".
Mahan pohjassa muljahti ikävästi. Oliko jotain sattunut? En kuitenkaan voinut vastata kesken palaverin, joten käänsin puhelimen ylösalaisin pöydälle ja jatkoin työnantajan puheen kuuntelemista. Soittaisin naiselle heti takaisin, kun vain pääsisi ulos tästä huoneesta.
"No, mutta en sano enää muuta kuin että hyvää joulua vaan kaikille. Taukohuoneeseen on katettu jouluateria, käykäähän syömässä ja sitten voittekin lähteä lomalle. Nähdään taas ensi vuonna", pomo ilmoitti sulkiessaan läppärinsä ja katsahti meihin hymyillen leveästi.
Vihdoin. Vääntäydyin ylös tuolistani ja kävelin ulos neuvotteluhuoneesta. Kurtistin kulmiani, kun katsoin puhelimen vastaamattomien listaa. Heidin nimen perässä luki (3). Login mukaan nainen oli yrittänyt soittaa niin keskiviikkona kuin eilenkin. Tämänpäiväisen lisäksi.
"Pirun puhelin!" mutisin. Se oli sekoillut jo jonkin aikaa sammuillen ja tiltaten. Ilmeisesti sen takia en ollut huomannut Heidin yrittäneen tavoitella minua.
Olin juuri soittamassa Heidille takaisin, kun työkaverini Iiro läppäsi minua olkapäälle.
"Lähetäänhän syömään!" tämä hihkaisi.
"Minun pitää soittaa yksi puhelu ensin", yritin selittää ja heilautin puhelintani.
"Höpöhöpö, kyllä se nainen voi hetken odottaa", Iiro iski silmää. "Ala tulla jo."
Jos Heidillä oikeasti olisi ollut jokin hätä, olisi kai tämä soittanut useammankin kerran tai laittanut viestiä? Ehkä nainen voisi vielä hetken odottaa...

Kuuntelin hieman katkerana muiden kollegoiden joulusuunnitelmia. Oli perhettä ja ystäviä, joiden kanssa viettää joulun. Minä taas saisin nauttia pyhästä yksinäisyydestä jälleen kerran.
Kun olin syönyt firman tarjoaman jouluaterian, kävin vaihtamassa pukuhuoneessa tallivaatteet ylleni ja lähdin sitten ajamaan Orijoelta kohti Kaajapurojen tallia.
Muistin Heidin puhelun, mutta juuri kun olin soittamassa naiselle takaisin, äiti soitti.
"Olisithan sinäkin voinut tulla sinne siskollesi jouluksi!" äiti päivitteli, kun oli kuullut minun viettävän jouluaaton yksin.
"Olisin varmaan, mutta Salli ja kissat... Sitä paitsi lupasin hoitaa kaverin hevosen, koska on itse Berliinissä pyhät", huokaisin.
"Kenen kaverin?"
"Yhden Matildan...."
"Vai että Matilda..." äiti kihersi tietäväisen kuuloisena. "Onkos hän millainen kaveri?"
"Kaveri. Tiedäthän sinä. Onhan sinullakin kavereita."
" Vaaaiii niin. Minä jo ajattelin, että olet löytänyt uuden tyttöystävän."
Äiti se jaksoi... Milankin oli saanut lähes hermoromahduksen partaalla kyläilyillään ja uteluilla, milloin me hänelle lapsenlapsia tehtäisiin ja menisimme naimisiin. Mutta kaikkihan sen jo tiesi, miten siinä kävi.
Äidin siirtäessä keskusteluaiheen johonkin ystävänsä lonkkaleikkaukseen, ehdin pyörittelemään päässäni minun ja Matildan tilannetta. Se nyt oli selvää, ettei me enää vain kavereita oltu, mutta silti ei tätä kuviota voinut oikein lokeroida mihinkään. Me vain vietettiin aikaa yhdessä, vaihtaen välillä suudelmia ja kosketuksia. Ja maltettiin.
En tiedä tulisiko kuvio joskus johonkin syvemmäksi muodostumaan vai ei. Mutta tämän hetkinen tilanne riitti minulle oikein hyvin.

Tallilla muistin jälleen Heidin puhelun. Mutta kun olin lähtiessäni soittamassa naiselle, puhelin sippasi jälleen. Perkeleen romu... Onneksi huomenna kävisin ostamassa uuden.
Kotiin päästyäni säntäsin suihkuun ja pötkähdin hetkeksi sohvalle, jonka myötä myös nukahdin hetkeksi. Puhelin oli herännyt henkiin sillä välin ja heräsin Matildan viestiin, jossa tämä tiedusteli tulisinko hakemaan hänet aamulla.
Ehdotin, josko nainen tulisi minun luo yöksi, jotta ei tarvitsisi aamulla ajella turhia mutkia vaan pääsisimme heti lähtemään kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Olisinhan minä toki voinut mennä Matildan luo nukkumaan, mutta sitten olisi pitänyt aamulla koukata minun luona ruokkimassa kissakolmikko.
Lilapää suostui ehdotukseeni, joten minä kävin hakemassa Matildan ja tämän julmetun kokoisen matkalaukun minun luo.

Kun olimme rupeamassa Matildan kanssa nukkumaan, muistin, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Soittaa Heidille.
Mutta viereeni käpertyvä Matilda sai jälleen kerran lykkäämään puhelua. Huomenna soittaisin. Ihan varmasti. Heti sen jälkeen, kun olisin hyvästellyt Matildan ja päästänyt (vastahakoisesti) hänet lähtemään Berliiniin.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:04, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 23.12.18 14:08

23.12.2018


Jesse makoili sohvalla vilttiinsä kääriytyneenä ja selaili tylsistyneenä tv-kanavia. Laiskotti ihan liikaa.
Tallillekin olisi pitänyt lähteä. Ensin käydä liikuttamassa Salli ja sitten Zelia. Mutta olihan tässä vuorokaudessa vielä tunteja jäljellä, joten mies painoi silmänsä kiinni ajatuksena otta pienet päiväunet ennen kuin lähtisi yhtään mihinkään.
Jesse oli juuri jossain unen ja valveen rajamailla, kun ovikellon rimpautus havahdutti hänet hereille.
"Kuka piru…" mies murahti, nakkasi viltin sohvan selkänojalle ja laahusti eteiseen. Ei hän odottanut ketään kylään ja jos siellä olisi joku pirun joulukuoro laulamassa joululauluja, paiskaisi hän oven heidän naamojen edestä kiinni. Ei ollut joulumieltä ei.

Samaan aikaan Jessen oven takana seisova nainen pudotti käsistään laukkunsa, joka levisi siihen pikkuruiselle portaalle.
"Perkele", tämä tuhahti ja kyykistyi nostelemaan tavaroitaan takaisin laukkuunsa.
Jesse kuuli oven takana kuuluvan kolinan ja työnsi oven auki huomatakseen, että siinä maassa kyykisteli violettihiuksinen nainen laukkunsa kimpussa. Matilda?
"Mikäs sinut tänne lennätti?" Jesse hymähti ilahtuneena. Matilda oli viimeinen ihminen, jonka mies kuvitteli saavansa yllätysvierailulle, sillä oli siinä luulossa, että nainen olisi Berliinissä. Olihan hän vienyt naisen edellisenä päivänä lentokentälle... Oliko Matilda tullut sittenkin toisiin aatoksiin?

Naisen nosutessa ylös, mies tajusi tuijottavansa tummien silmien sijasta sinisiin silmiin. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä eikä hän saanut enää sanaakaan ulos suustaan. Okei, Matilda ei ollut sittenkään viimeinen ihminen, jonka Jesse oli kuvitellut ovensa taa.
"Lentokone", Mila Santanen virnisti leveästi ja nosti laukkunsa olalleen. "Terve."
Nainen yritti parhaansa mukaan peitellä jännittyneisyytensä. Ihan niin kuin se olisi ollut ihan normaalia ilmaantua exänsä kotiovelle kutsumatta.
"Terve?" Jesse mutisi hämmentyneenä. Pitäisikö hänen olla iloinen vai vihainen, että Mila oli ilmestynyt Kallaan. Ja vielä hänen ovelleen.
"Saanko tulla sisään?" Mila kysyi, muttei suostunut odottamaan miehen vastausta vaan työntyi tämän ohi eteiseen. Naisen kasvoille levisi hymy, kun kolme tuttua kissaa säntäsi eteiseen kuultuaan tutun äänen.
"Mooii!" nainen leperteli kissoille, jotka pyörivät hänen ympärillään kehräten ja puskien.
Jesse sulki asuntonsa oven ja katseli edessään olevaa näkyä tietämättä vieläkään, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä.
Mitä Mila teki täällä? Suomessa. Kallassa. Jessen asunnossa.
"Mitä sinä täällä?" Jesse sai lopulta suunsa auki, kun oli päässyt ensijärkytyksestään.
Jessen ääni sai Milan ponkaisemaan ylös kissojen äärestä ja käännähtämään miestä kohti. Miehen ääni ovella oli kyllä ollut ilahtunut, mutta nyt Jessen olemus oli muuttunut täysin.
"Tulin jouluksi Suomeen. Käyn moikkaamassa äitiä ja ajattelin ohikulkumatkalla piipahtaa täällä", nainen vastasi epäröiden. Hänen oli ollut tarkoitus käydä vain Innan luona, mutta jostain syystä hän oli ohjannut vuokra-autonsa keulan suoraan Jessen osoitteeseen.
"Mistä sinä minun osoitteen tiesit?" Jesse puuskahti ja yritti jäsentää ajatuksiaan jonkinlaiseen kasaan. Hänen asunnossaan kuitenkin seisoi ex-kihlattu, joka oli lähtenyt Kanadaan saakka toisen miehen mukana.
"Äitis antoi", Mila tirskahti huvittuneena. "Me ollaan kuule Ritvan kanssa facebookissa kavereita. Käski lähettää joulukortin sulle, mut…"
Jesse pyöräytti silmiään. Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, että Ritva Arolla oli näppinsä pelissä.

Mila nosti jaloissaan pyörivän Tohelon syliinsä ja lähti seilaamaan pitkin kaksiota asuntovälittäjän tavoin. Naista hermostutti olla siellä, mutta jotain tekemistä oli keksittävä, nyt kun hän kerran oli Jessen asuntoon astellut. Mila ei halunnut myöntää sitä itsellekään, että hänellä oli ollut ikävä miestä. Ja Suomea. Tavallaan. Muttei kuitenkaan.
"Ihan kotoisaa", nainen totesi kävellessään kissa sylissä keittiöön. Olihan asunto pieni verrattuna kahden kerroksen omakotitaloon Vaahterapolussa, mutta ei kai sinkkumies isompaa asuntoa tarvinnut.
Mila hätkähti miettiessään, oliko Jesse sinkku edes. Ainakaan facebook-stalkkaus ei antanut ymmärtää, että mies olisi parisuhteessa. Mutta eihän kaikki parisuhdestatustaan sinne laittanut.
"Pitääkö mun keittää ite kahvit vai teetkö sä sen?" nainen naurahti lopulta ja istahti keittiönpöydän ääreen.
"Minä voin", Jesse huokaisi ja kompuroi keittimen luo.
Mies laittoi kahvinkeittimen valmiiksi ja napsautti sen päälle. Hetken hän arpoi, mihin menisi, mutta lopulta istui naista vastapäätä pöydän ääreen.

"No, mitä kuuluu?" Mila kysyi varovaisesti.
"Ei… Ihmeempiä", mies mutisi hieroskellen hartioitaan. Mitäs nyt oli joutessaan pannut tallikaverinsa paksuksi ja oli korviaan myöten ihastunut Matildaan, jonka kanssa juttu oli.. Monimutkainen.
"Miksen mä oikein usko?" Mila naurahti nostaen toista kulmaansa saaden vastaukseksi pelkän olkien kohautuksen Jesseltä.
Nainen painautui tuolin selkänojaa vasten tutkaillen Jessen kasvoja kulmat kurtussa. Kyllä hän tiesi, ettei hänen Kanadaan lähtönsä ollut Jesselle mikään helppo juttu. Ei se ollut naiselle itsellekään.

Jesse vastasi naisen katseeseen. Totta kai hänellä oli ollut Milaa ikävä. Alussa ainakin. Mutta nyt kun hän oli pikkuhiljaa saanut elämäänsä eteenpäin ilman, että miettisi edessään istuvaa naista jokainen hetki, tämä päätti ilmestyä hänen asunnolleen.
Mila liikahti levottomasti tuolillaan ja laski Tohelon lattialle.
"Mites Salli. Miten se on viihtynyt siellä uudella tallilla?" nainen kysyi. Hevoset olivat aina se turvallinen puheenaihe, sillä Jesse ei tuntunut haluavan avata elämäänsä sen enempää.
"Hyvin", mies mutisi. "Hyvin on viihtynyt. Mukava pieni talli, just sopiva meille."
Mila nyökytteli.
"Ootko Innaa ja Juliaa nähnyt?"
"Aina ohimennen", mies vastasi. "Auburnissa välillä."
Mila kurtisti kulmiaan. Vai että Auburnissa.
"Ai, sä käyt sielläkin", nainen mutisi vilkaisten ulos ikkunasta, miettien, miksi oli katkera jonkun toisen tallin takia.
"Se on ihan ratsastusmatkan päässä sieltä Kaajapuroilta. Saadaan pari kertaa viikossa käyttää heidän maneesia", Jesse selitti.
"Aijaa, en tiennytkään", Mila tuhahti.
"No, nytpä tiedät", Jesse totesi ja nousi ylös tuoliltaan, sillä kahvi oli tippunut. Hän kaiveli kaapista kupit esiin ja kaatoi kahvia molempiin.
"Maito on jääkaapissa", mies neuvoi odottaen, että Mila osaisi sen sieltä ottaa esiin. Nainen nousi ylös tuolistaan ja kaivoi jääkaapista maidon esiin, laskien sen varovaisesti pöydälle.

Jesse kantoi kupit pöytään ja katsahti varovaisesti naista.
"Oot värjännyt hiukset", mies mutisi istuuntuessaan takaisin pöydän ääreen. Mila sipaisi hämmentyneenä hiuksiaan. Niin joo, lähtiessä hänellä oli ollut punaiset hiukset.
"Niin. Tuli ikävä näitä violetteja", nainen hymyili pienesti ennen kuin istahti takaisin tuolilleen. Olihan Jesse nähnyt hänellä ennenkin violetit hiukset. Mustien, ruskeiden ja punaisten lisäksi.
Jesse puraisi alahuultaan hermostuneena ja otti sitten käteensä maitopurkin kaataakseen kahvinsa sekaan lirauksen maitoa.
Mila odotti, että mies saisi purkin käsistään ennen kuin seurasi tämän esimerkkiä.
"No, mitäs Kanadaan?" Jesse tuhahti nostaessaan kahvikupin huulilleen.
"Mitäs sinne. Oma pieni mökki siinä Stefanin tilusten laidalla ja hevosia. Ja lehmiä", Mila kohautti harteitaan.
"Ai, et asu Stefanin luona?" Jesse huomasi yllättyvänsä.
"En", Mila puuskahti. "Ei me olla Stefanin kanssa silleen yhdessä. Ei olla koskaan oltukaan. Me vain.. Pidetään hauskaa välillä."
Jesse siristi silmiään naisen sanat kuultuaan. Eli oliko Mila jättänyt hänet vain jonkun "hauskanpidon" takia? Taisi olla melkoisen hauskaa seuraa, kun sen takia kannatti muuttaa toiseen maahan.

Mila kyllä tunnisti tuon katseen Jessen silmissä.
"Jesse... En mä lähtenyt Kanadaan Stefanin takia. Mä lähdin sinne itseni takia. En vain... Enää pystynyt olemaan täällä", Mila yritti selittää, mutta tajusi sanoillaan kaivavansa vain syvempää kuoppaa itselleen. Tahtomattaan.
"Et pystynyt enää olla täällä? Minun luona?" Jesse puuskahti laskiessaan kahvikupin pöydälle.
"En mä sitä niin tarkoittanut! Eihän Vaahterapolulla varmaan kahteen vuoteen ollut mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Sä tiesit itsekin, että se on ihan konkurssin partaalla koko pulju. Miksi minä olisin jäänyt Suomeen, kun Stefan tarjosi töitä ja talli oli lopettamisuhan alla?" Mila hermostui.
"Niin, etpä kai miksikään", naista vastapäätä istuva mies totesi kylmänviileästi. "Hyvä tietää, että se neljä vuotta ei merkannut sinulle mitään."

Sanat satuttivat Milaa. Eikä Jesse häpeillyt ajatusta, että niin oli tarkoituskin.
"Totta kai ne merkkasi ja paljon. Mä rakastin sinua. Ja kai minä vielä vähän rakastan edelleen, jollain tasolla", Mila huokaisi painaen katseensa käsiinsä hetkeksi ennen kuin pakotti nostamaan katseensa takaisin mieheen.
Jesse puraisi huultaan eikä halunnut kohdata naisen katsetta vaan siirsi omat silmänsä tuijottamaan ulos ikkunasta. Jesse ei sanonut sanaakaan ja Milaa alkoi jo ahdistamaan koko hiljaisuus.
Nainen vääntäytyi ylös tuolistaan ja varovaisesti käveli toiselle puolelle pöytää miehen luo. Hän laski kätensä miehen olkapäälle ja odotti, että Jesse kääntäisi katseensa itseensä. Sen mies tekikin, lopulta. Kaikki ne vanhat tunteet tuntuivat palaavan Milan mieleen sillä sekunnilla, kun kohtasi vihreät silmät. Sen enempää miettimättä hän painoi huulensa miehen suulle.

Jessen mahan pohjassa muljahti ikävästi. Jos tilanne olisi ollut toinen, Jesse olisi varmaan unohtanut sillä sekunnilla kaiken sen paskan, mitä Milan lähtö oli saanut hänet tuntemaan ja antautunut hetkeen vielä viimeisen kerran, mutta ennen kuin vanhat tunteet puskivat pintaan, järki otti miehen päässä vallan.
"Ehkä sinun pitäisi nyt vain lähteä", mies totesi vakavasti vastaamatta suudelmaan ja veti päätään hieman taaksepäin. Mila henkäisi syvään ja vetäytyi salamannopeasti Jessestä kauemmaksi.
"Niin. Niin mun pitäisi", nainen takelteli ja astui pari askelta taaemmaksi. Miksi hitossa hän oli edes tullut tänne?

Jesse ei sanonut mitään. Nousi vain ylös tuolista ja käveli eteiseen saatellakseen entisen kihlatun ulos asunnostaan.
Mila puki takkinsa päälleen ja vilkaisi Jesseä varovaisesti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Jesse oli varmaan löytänyt jo jonkun uuden. Eikä hän voinut siitä miestä moittia. Tai sitä naista, kuka tämä ikinä olikaan. Paskalta se silti tuntui, vaikka Mila tiesi olevansa itse se suurin paska koko kuviossa.
"Mä... Meen nyt", Mila huokaisi ja hapuili kädellään ulko-oven kahvaa. Kuin odottaen, että Jesse estäisi hänen lähtönsä.
"Heippa", Jesse tuhahti, kun ovi aukesi päästäen viileää ulkoilmaa sisälle eteiseen.
"Hyvää joulua, tai jotain", Mila henkäisi nieleskellen kyyneleitään.
"Joo, jouluja tai jotain."

Jesse katseli, kuinka Mila astui ulos ja sulki oven perässään. Huokaisten hän sulki silmänsä ja odotti totaalista romahtamista, mutta sitä ei tullut. Olo oli... Helpottunut? Niin kuin jokin taakka olisi vihdoin nostettu pois hänen harteiltaan.

Jesse vaihtoi tallivaatteet yllensä ja käveli autolleen. Istuessaan kuskin puolelle, hän sattui vilkaisemaan hansikaslokeron suuntaan, muistaen mitä Matilda oli sieltä löytänyt. Mies avasi lokeron, kaivoi sormukset käteensä ja nousi ulos autosta.
Roskakatoksen luo päästyään Jesse pyöritteli sormuksia kädessään hetken. Ei hän vielä ollut lopullisesti Milasta yli päässyt, mutta sormukset tuntuivat edustavan hänen entistä elämäänsä.
Uusi elämä oli alkanut Kallaan muuton jälkeen, vaikkei mies tiennyt, millainen siitä tulisi. Aika sekavissa tunnelmissa se oli ainakin alkanut, mutta varovainen toive oli, että se siitä rauhottuisi. Joskus.
Varovainen hymy käväisi Jessen kasvoilla, kun tämä avasi roskapöntön kannen ja pudotti sormukset kädestään.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:04, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.12.18 23:21

26.12.2018


Helsinki-Vantaalla oli ruuhkaa. Oli joululomilta palaavia ihmisiä ja omille lennoilleen kiirehtiviä matkaajia. Minulla ei ollut onneksi kiire mihinkään. Odotin vain Matildaa, jonka lento oli juuri laskeutunut. Hymyilytti.

Ohitseni käveli nainen lastenrattaiden kanssa ja huomasin, kuinka rattaista tipahti lattialle pieni pehmopupu. Noukin lelun käsiini ja riensin naisen perään.
"Hei, tämä tipahti matkasta", ilmoitin koskettaen kevyesti naisen olkapäätä, jotta tämä ei säikähtäisi tuntematonta miestä vierellään.
"Oi, en edes huomannut", nainen huokaisi hymyillen ja otti pitelemäni pupun kädestäni. "Kiitos, ei olisi tänä yönä nukuttu, mikäli tää olis hukkaan mennyt."
Nainen ojensi lelun takaisin lapselleen.
"Yöunet siis turvattu tällä kertaa", totesin katsoen rattaissa istuvaa lasta, joka oli ehkä parivuotias jos sitäkään. Lapsi katsoi minua suurilla sinisillä silmillään ja hymyili leveästi rutistaessaan pehmoleluaan. Vastasin lapsen hymyyn varovaisesti.
"Niin no, osaa nämä valvottaa muutenkin", nainen naurahti sipaistessaan hiussuortuvan korvansa taa. Hymyilin lohduttavasti enkä oikein osannut sanoa mitään, koska mistäs minä tiesin, miten lapset valvottavat. Minulla kun ei niitä ollut.
"Kiitos vielä kerran", nainen totesi ja jatkoi sitten matkaansa.

Huokaisin syvään katsoessani naisen loittonevaa selkää. Väistämättä tuli mieleen Heidi. Ja se epämääräinen ultraäänikuva siinä kuvaruudulla lääkärin tarkistaessa, että Heidi oikeasti oli raskaana ennen kuin antaisi mitään keskeytyksen aloittavia pillereitä.
Puraisin huultani. Olinhan minä välillä miettinyt, millainen tilanne olisi voinut olla esimerkiksi vuoden päästä, mikäli keskeytystä ei olisi tehty. Olisinko minä poika- vai tyttölapsen isä?
Olisinko minä kulkenut pitkin Kallan katuja lastenvaunuja työnnellen ja vastaillut uteliaiden mummojen kyselyihin iästä, nimestä sun muusta? Olisin, mutta vastauksia kuvitteellisten vanhusten kuvitteellisiin kysymyksiin kuvitteellisesta vauvasta ei koskaan tulisi. En minä ollut kenenkään isä.

Isä jo sanana sai kulmat kurtistumaan. Omaani kun en pahemmin yhteyttä pitänyt... Yhteydenpito oli vähentynyt silloin, kun isä oli äidin jättänyt ja lähtenyt nuoremman naisen matkaan.
Sen päätöksen olin ainakin tehnyt ajat sitten, että mikäli joskus omia lapsia saan, en niitä unohtaisi vaikka äidin kanssa sukset menisivät ristiin.
Tiedä sitten, miten kaikki huoltajuuskuviot Heidin kanssa olisi sovittu... Sitäkin olin pähkäillyt yön pimeinä tunteina. Tietysti vauva-aikana lapsi olisi ollut enemmän riippuvainen Heidistä, mutta olisin luonnollisesti auttanut sen mitä olisin pystynyt. Mutta lapsen kasvettua, olisiko menty jollain viikko-viikko-systeemillä vai olisinko ottanut lapsen luokseni esimerkiksi viikonlopuiksi?
Kysymyksiä, joihin ei enää tarvinnut vastauksia miettiä.

Ei minulla koskaan ollut mitään todellisia lapsihaaveita - äiti hoiti sen haaveilun minun puolesta - mutta olinhan minä välillä miettinyt Milan kanssa ollessani, että mitä jos... Mutten ääneen ollut ajatuksiani naiselle sanonut. Eivätkä ne mietteet muutenkaan olleet mitenkään "vakavasti otettavia".
Äidin höpinöiden myötä olin välillä huomannut ajattelevani asiaa. Koko juttu oli unohtunut lähes yhtä nopeasti kuin oli päähän pälkähtänytkin.

Mutta kun Heidi oli näyttänyt positiivisen raskaustestinsä, olin joutunut miettimään lapsiasiaa ihan oikeasti. Se ei ollut enää mitään ajatusleikkiä vaan ihan totisinta totta ja olin joutunut punnitsemaan mielessäni vaihtoehtoja. Ja kuinka monta unetonta yötä olin senkin myötä viettänyt? Oli tuntunut siltä, että jokaisen hengenvedon aikana mieleni muuttui. Halusin pitää lapsen. En halunnut. Halusin. En.
Ja saman taistelun olin käynyt läpi päässäni silloinkin, kun Heidille kerroin oman kantani siitä, miten raskauden kanssa edettäisiin. Ja vielä siellä tutkimushuoneessa.  

Lopullinen päätäntävalta oli kuitenkin ollut Heidillä koko ajan. Ja kun nainen oli sitten pillerinsä ottanut, oli asia ollut sillä selvä. Olin ollut niin helpottunut kuin jollain tasolla surullinenkin. Vaikka varmasti olisimme jollain tasolla onnistuneet Heidin kanssa kasvattamaan lapsen yhdessä, mielestäni vauvojen kuului syntyä tasapainoiseen parisuhteeseen. Ei minkään "Unohdettiin kännissä ehkäisy"-panon seurauksena.

En ollut vielä valmis isäksi. Vai voiko sellaiseen ikinä olla 100% valmis?
Sillä hetkellä tuntui siltä, etten edes omia lapsia haluaisi. Tämä oli ihan hyvä näin.
Eihän minulla ollut edes vakituista parisuhdetta, joten lapsihöpinät saisivat unohtua muutenkin. Vaikken voinut unohtaa sitä lasta, joka oli hetken ehtinyt Heidin vatsassa kasvaa. En ainakaan vielä. Ehkä ajan kanssa...


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:05, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.01.19 20:05

30.01.2019


"Mä en pystynyt siihen."

Heidi tunsi sydämensä hakkaavan kovaa ja hengittäminen tuntui mahdottomalta. Salaisuus oli nyt kerrottu ääneen, mutta naisen olo oli pahempi nyt, kuin aikaisemmin. Katse seurasi Jessen kasvoja, se oli kuin olisi todistanut junaonnettomuutta, katse ei irronnut millään, vaikkei halunnutkaan katsoa.

Kesti noin sekunnin sadasosan verran ennen kuin Jesse käsitti, mitä Heidi tarkoitti sanoillaan. Mies toivoi, että olisi käsittänyt väärin mutta katse laskeutui kuin varkain naisen vatsanseudulle, jolla ei enää ollut toppatakin antamaa suojaa. Silloin hän näki sen, mitä Heidi oli piilotellut lähes kaikilta. Kumpu ei ollut iso, mutta jos edes hivenenkään epäili asiaa, sen kyllä huomasi.
Jessen sydän jätti varmaan kymmenen lyöntiä välistä ja kaikki veri tuntui pakenevan kehosta.
"Mitä helvettiä?" mies älähti ja räväytti katseensa vatsalta takaisin Heidin kasvoihin. Kaikki se huolestuneisuus oli pyyhkiytynyt Jessen päästä, jättäen tilalle vain raivon ja epäuskon.
Hän oli elänyt koko tämän ajan siinä uskossa, että Heidi oli tehnyt abortin.

Heidi ei kyennyt ottamaan askeltakaan, sillä naisen jalat tuntuivat jäätyneen kiinni niille sijoilleen. Tämä pyyhkäisi uuden kyyneleen poskeltaan, hän ei halunnut sääliä, vaikka säikähtikin Jessen huudahdusta ja katsetta, joka oli raivoikas.
"Sä jätit mut yksin.." naisen huulilta karkasi ennen, kuin tämä ehti estää sanoja. Mikään, mitä Heidi sanoisi, ei oikeuttanut asian salaamista.

Jesse naurahti epäuskoisena kuultuaan Heidin sanat.
"Niin, että sen takia tuollainen ihan pikku juttu jäi sitten kertomatta minulle?" mies tivasi hermostuneena eikä suostunut edes enää katsomaan Heidin suuntaan. Katse vaelteli pitkin varustehuonetta ja kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin.
"Voi vittu", Jesse murahti ja mietti, miten helvetissä tämän Matildallekin selittäisi. Juuri kun hänen elämänsä oli edes jotenkin raiteillaan, piti jotain tällaista tapahtua.

Heidistä tuntui, kuin Jesse olisi lyönyt häntä päin kasvoja, paitsi paljon pahemmalta. Kaikki salailun aiheuttamat solmut kerääntyivät yhteen naisen sisällä ja tämän teki mieli käpertyä olemattomaksi kasaksi varustehuoneen lattialle.
Brunette taisteli huimauksen tunnetta vastaan ja tukeutui takana olevaan kaappiin yhä enemmän.
"Luuletko sä, että mä tarkoituksella jätin kertomatta siitä?" Heidi vastasi ja puraisi alahuultaan niin kovin, että maistoi veren suussaan.

"Onhan sinulla ollut aika helvetin monta tilaisuutta kertoa", Jesse ärähti kääntäen katseensa hetkeksi Heidiin. "Vaikka heti sillä hetkellä, kun kävelit ulos sieltä huoneesta."
Mies pudisteli hermostuneena päätään ja sulki silmänsä, jotta pystyisi keskittymään pelkästään hengittämiseen edes pienen hetken.
Hän ei vain voinut mitenkään käsittää, miksei Heidi ollut kertonut. Naisen käyttäytyminen miehen läheisyydessä oli ollut sen joulukuisen sairaalareissun jälkeen erilainen kuin ennen, mutta Jesse oli kuvitellut sen johtuvan heidän historiasta sekä raskauden keskeyttämisestä.
Jesse puri huulet yhteen ja tuhahti turhautuneena. Ilmeisesti kaikki se oli johtunut vain heidän historiasta ja siitä, ettei mitään aborttia edes tehty.

"Mä yritin, mutta sä olit niin tyytyväinen, että meidän virhe oli pyyhitty pois, etten pystynyt. Sitten mä yritin soittaa sulle miljoona kertaa, mutta sä et vastannut. Sitten joka kerta, kun mä olen yrittänyt kertoa sulle, että mä olen raskaana, joku on kesk.."
Heidin sanat pysähtyivät kolahdukseen, joka tuli satulahuoneen oven kohdatessa seinän. Naisen siniset silmät kääntyivät salamannopeasti ovensuuhun, jossa järkyttyneen näköinen Ava seisoi suu raollaan.

Tytön silmät välähtivät, eikä kenellekään huoneessa olevalle jäänyt epäselväksi oliko teini kuullut riittävästi.
Yhtä nopeasti, kuin Ava oli ilmestynyt ovelle, tämä häipyi oven sulkeutuessa hiljaa naristen.

Heidi uskalsi tuskin hengittää, keuhkot tuntuivat olevan tulessa.

Jesse ei ehtinyt keskeyttämään Heidiä, kun tämä mainitsi sanat tyytyväinen ja virhe. Niinkö nainen todellakin luuli hänen ajattelevan?  Vaikka mies olikin ollut raskauden keskeyttämisen kannalla, ei hän todellakaan ollut tuntenut mitään tyytyväisyyttä siinä tilanteessa.
"Loistavaa", mies puuskahti Avan vilahtaessa oven suussa ja kadotessa lähes samantien paikalta.
Hetken Jesse hieroi otsaansa tuskastuneena yrittäen rauhoittaa omia tunteitaan, jotka olivat tuhannen solmussa sillä hetkellä. Jos hän oli juuri saanut tietää tulevansa sittenkin isäksi, siitä todennäköisesti tietäisi pian koko Kalla, kiitos Avan.

"Minä en…" Jesse aloitti, muttei enää tiennyt mitä sanoa. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa Heidiin päin eikä todellakaan halunnut enää jäädä samaan tilaan naisen kanssa.
Niinpä hän käveli varustehuoneen ovelle, joka narahti ikävästi miehen nykäistyä sen auki liiallisella voimalla.
Jesse katsahti Sallin karsinan suuntaan ja päätti, että tamma saisi pitää vapaapäivän. Ei hänestä ollut siinä mielentilassa satulaan. Sen päätöksen myötä mies suuntasi kulkunsa kohti ulko-ovea.

Heidi taisteli kyyneleitä vastaan, hän tunsi olonsa maailman surkeimmaksi ihmiseksi ja ansaitsi kaiken paskan, mitä elämä kaatoi hänen niskaansa.
Salaisuus oli ulkona ja Ava pitäisi huolen siitä, että se ei pysyisi kenenkään korvien ulkopuolella.
Nainen halusi juosta Jessen perään ja selittää paremmin miksi salaisuus oli paisunut niin suureksi niin pitkään.
Hän halusi pyytää anteeksi ja olla miehen tukena.
Hitaasti brunette valui satulahuoneen lattialle ja tuijotti voimattomana lattiaa.
Mitä hän oli mennyt tekemään?


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:05, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 04.02.19 20:48

04.02.2019

kirjoitettu yhdessä @Matilda T. kanssa

Eilen Antonin ja tänään Sarahin kanssa käydyt keskustelut olivat saaneet asiat pyörimään Matildan mielessä entistä kuluttavammalla vauhdilla. Nainen oli ollut levoton tallireissunsa jälkeen odottaessaan kellon etenevän siihen hetkeen, että Jessen työvuoro olisi ohi ja mies olisi taas Kallan puolella.

“Hei”, Matilda mumahti varovasti puhelimeen, kun tuuttaukset päättyivät. “Voinko tulla käymään?”
“Tietysti”, Jesse vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka hieman hämmentyikin Matildan soitosta. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten torstaiaamun ja Jesse oli miettinyt, oliko se jäänyt viimeiseksi aamuksi naisen kanssa.

Violettihiuksinen nainen puri hermostuneena huultaan, koska ajatus Jessen läheisyydestä tuntui sekä hyvältä että vaikealta ajatukselta. Heidin paljastama katastrofi varjosti Matildan ajatuksia ja nainen tiesi sen varjon yltävän myös Jessen kanssa vietettyyn aikaan, mikä ei ollut millään muotoa toivottu tilanne. Matilda olisi halunnut edetä kaikessa rauhassa, sillä vaikka nainen ei ollut ajatellut haluavansa muodostaa Jonathanin jälkeen suhdetta yhteenkään mieheen, mutta Jessen kohdalla poikkeus tuntui mahdolliselta. Päätös oli kuitenkin tulossa eteen liian nopeasti ja liian suureen paineen alla, eikä sen miettiminen tuntunut jättävän Matildaa rauhaan.

Matka Jessen luo oli tuttu, mutta Matilda ei ollut jännittänyt samalla tavalla pieneen ikuisuuteen odottaessaan oven avautumista. Nyt nainen ei halunnut kahvia, vaan keskustelun, jota molemmat olisivat varmasti mieluummin lykänneet. Asiat olivat olleet hyvin ennen Heidin uutista, joka oli sotkenut pakan täysin.

Jesse huokaisi syvään ennen kuin avasi oven Matildalle. Hän tiesi, ettei tämä vierailu tulisi olemaan mitään kahvinjuontia tai mitään muutakaan. Heidin uutisen jälkeen ne kaikki vähäisetkin tulevaisuuden näkymät tuon violettihiuksisen naisen kanssa tuntuivat romuttuneen silmänräpäyksessä, vaikkei mies todellakaan olisi niin halunnut.
“Hei”, Jesse tervehti Matildaa varovaisesti hymyillen ja piti ovea auki, jotta nainen pääsisi sisälle. Sama lämmin tunne valtasi miehen, kuten joka kerta Matildan nähdessään, mutta tällä kertaa siihen tunteeseen sekottui myös hieman ahdistusta sekä epätietoisuutta tulevasta.
Ei Jesse todellakaan halunnut heidän juttunsa päättyvän tähän, mutta oli henkisesti siihen varautunut siitä saakka, kun oli Matildalle kertonut tulevansa sittenkin isäksi.

“Hei.”
Matilda vilkaisi varovasti tuttuja, vihreitä silmiä jättäessään takkinsa eteiseen. Tuntui lohduttomalta, kun niihin katsominen ei antanut lupaa hymyilyyn. Ei nyt, kun oli epävarmaa, pysyisivätkö ne omistajineen osana Matildan elämää.
“Miten sulla menee?” nainen takelteli hivuttautuen asunnon puolelle etsien kiintopistettä katseelleen. Matildan teki mieli tutkia Jessen kasvojen ilmeitä ja tulkita miehen eleitä, mutta se oli vaikeaa ja siksi naisen katse seurasi keittiöön kävelevää kissaa, jota tutun vieraan saapuminen ei hätkähdyttänyt.

Jessen teki mieli vastata sen saman ympäripyöreän vastauksen kuin aina ennenkin liittyen töihin ja Salliin, mutta hän tiesi ettei Matilda sitä halunnut kuulla.
“En tiedä”, mies huokaisi lopulta. “Aika sekavat fiilikset.”
Matildan huulilla käväisi surumielinen hymy, kun nainen nyökkäsi Jessen vastaukselle ja rohkaistui kohtaamaan miehen katseen. Violettipää taisteli tunteitaan vastaan ja pysyi aloillaan sen sijaan, että olisi kuronut välimatkan umpeen voidakseen olla Jessen lähellä. Nyt se tuntui väärältä ja se yhdessä epätietoisuuden kanssa kalvoi naista sisältäpäin.

“Niin minullakin”, Matilda huoahti hiljaa ja yritti hymyillä. Se jäi vaisuksi, vähän väsyneeksi yritykseksi, jonka tarkoitus oli vain osoittaa, ettei kaikki ollut ohi. Ainakaan vielä.
“Se on aika raastavaa”, nainen totesi tiedostaen, ettei se ainakaan helpompaa ollut Jessellekään. Matildalla oli kuitenkin omat luurankonsa kaapissaan ja ne olivat olleet lähipäivinä mielessä erityisen paljon.

“Niin on”, Jesse sanoi yrittäen pitää katseensa Matildassa, vaikka mieli tekikin laskea katse lattiaan. Toisaalta hän olisi myös halunnut kävellä naisen luo ja kietoa kätensä tämän ympärille niin kuin monta kertaa aikaisemminkin.
“Olisitko sinä halunnut kahvia tai jotain?” Jesse kysyi varovaisesti, vaikka tiesikin ettei Matilda kahvia ollut tullut juomaan. Mutta kai hän yritti vain hieman lykätä sitä vääjäämätöntä: hetkeä jolloin Matilda kertoisi, ettei pystyisi enää jatkamaan tätä heidän juttuaan.
Ennen kuin Matilda ehti vastaamaan mitään, Jesse käveli hänen ohitseen keittiöön ja ryhtyi hermostuksissaan kaivamaan kahvipakettia kaapista esiin.

Matilda seurasi Jesseä katseellaan ja mietti, kuinka ei todellakaan halunnut kahvia. Nainen olisi halunnut vain kaiken palaavan siihen vaiheeseen, kun kaksikolla ei ollut vielä ollut huolta muusta kuin omasta määrittelemättömästä suhteestaan.
“En mä olisi tarvinnut”, Matilda mumahti kahvipaketin käteensä saaneelle Jesselle ja keräsi rohkeutensa. Miehen vartalo tuntui lämpimältä, kun nainen kietoi kätensä Jessen ympärille nojaten poskensa tämän selkään.

“Mä haluan tietää mitä me ollaan kaiken tämän keskellä”, Matilda totesi hyvin hiljaa, koska niiden sanojen muodostaminen ei ollut naiselle luonteenomaista. Ero loppuvuodesta oli saanut Matildan miettimään kyvykkyyttään parisuhteeseen entisestään, sillä sitoutumiskammo oli kuulunut naisen elämään jo vuosia.

“Niin minäkin”, Jesse mutisi laskien kahvimitan kädestään ja huokaisi syvään. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja kohtasi Matildan katseen.
“Ei tämä sotku minun tunteita sinua kohtaan muuta. Ja kuten sanoin keskiviikona, ymmärrän jos sinä haluat päättää tämän tähän. Mutta minä en haluaisi tämän loppuvan”, mies kertoi tutkaillen edessään seisovan naisen kasvoja. Jesse kyllä halusi antaa heille vielä mahdollisuuden, mutta ei hän voinut pakottaa Matildaa jäämään, mikäli halusi jatkaa eri teillä.

Matildan huulilta karkasi huokaus. Oli piinaavaa ajatella, että kumpikin halusi samaa asiaa osaamatta kunnolla sanoa, olisiko sen saavuttaminen enää mahdollista. Vaikka Jesse ei ollut vielä isä eikä isyys vaikuttaisi kaksikon elämään vielä hetkeen, se olisi kuitenkin edessä.
“Oletko sä varma?” Matilda kysyi. Naisen päässä pyöri skenaario siitä, että Jesse ihastuisi jossain vaiheessa ideaan idyllisestä perhe-elämästä ja kiinnostus Heidiä kohtaan palaisi yhdistävän tekijän, lapsen, myötä. Haluaisiko Jesse Matildan vielä silloinkin?

“Olen”, Jesse vastasi. Jos joku asia oli sillä hetkellä miehen elämässä varmaa, niin se, ettei hän halunnut menettää Matildaa.
Jesse kietoi kätensä Matildan lanteiden ympärille ja varovainen hymy käväisi miehen kasvoilla. Matildakin hymyili, mutta hymy oli varautunut: tässä tapauksessa pelkät tunteet eivät riittäneet, koska homman täytyi toimia myös käytännössä.

Jessen kosketus tuntui hyvältä, vaikka Matilda yritti pitää mielensä kirkkaana. Nainen tuijotti Jesseä syvälle silmiin kuin vihreiden silmien katse olisi voinut kertoa vastauksen kaikkeen. Ehkä se kertoikin, sillä kaikesta huolimatta Matilda ei tuntenut pakoreaktiota, joka nousi yleensä herkästi pintaan.

“Mitä me tehdään? Mitä me ollaan?” Matilda puoliksi parahti, kun epätoivo palasi kertarysäyksellä. Naisen sormet kietoutuivat Jessen käsivarsien ympärille, kun violettipää odotti jännittyneenä lähellään seisovan miehen vastausta.
“Mitä sinä haluat meidän olevan ja tekevän? “ mies heitti kysymyksen takaisin.
“Minä ainakin haluaisin olla sinun kanssasi ihan oikeasti nyt ja myöhemminkin”, Jesse jatkoi ennen kuin Matilda ehti vastaamaan.

Matilda veti syvään henkeä ja nipisti sitten huulensa yhteen. Miksi Jesse oli kääntänyt kysymykset takaisin? Miehen seuraavat sanat kuitenkin lievittivät turhautumista, joka oli jo ollut valtaamassa naisen mieltä.

“Niin”, Matilda ynähti yllättyneenä. Jesse oli sanonut sen: nyt ja myöhemmin. Oli selvää, mitä myöhemmin tarkoitti, mutta se ei muuttanut miehen sanojen sisältöä.
“Ollaan”, Matilda hymähti edelleen häkeltyneenä. “Nyt ja myöhemmin.”
Naisen päässä risteilevät ajatukset mylläsivät entistä kovempaa, mutta hetkeksi levottomuus kaikkesi ja Matilda saattoi keskittyä miettimään sanojensa seurauksia. Niiden rohkaisulla nainen sipaisi sormillaan Jessen leukaa ja toivoi, että päätös osoittautuisi oikeaksi.

Jesseltä karkasi helpottunut huokaus kuullesaan Matildan sanat. Hän oli jo kuvitellut aivan toisenlaista loppua tälle keskustelulle.
“Ollaan”, Jesse hymyili huomattavasti rennommin kuin koko viikon aikana. Vaikka lapsiasia edelleen varjosti miehen mieltä, oli hän sillä hetkellä onnellinen.
Hetken hän katseli Matildan kasvoja tiukentaen otettaan ja painoi huulensa naisen huulille.

Se hetki tuntui Matildasta pelottavalta, mutta silti jollain tapaa turvalliselta. Jessen läheisyys oli tuntunut alusta alkaen hyvältä ja helpolta, mutta Matilda oli jälleen lähtemässä suhteeseen, josta ei ollut mitään takuita - Jessestä kyllä, mutta muuttujista ei. Naisen kädet kiertyivät päätä pidemmän miehen ympärille, kun sen pienen, viipyilevän hetken huoneessa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli vaihtoehtoja ja silti ei yhtäkään oikeaa.

Siinä hetkessä se kuitenkin tuntui oikealta, ja sen tunteen täytyi pysyä pinnalla.


sama tarina Matildan päiväkirjassa


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:06, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 27.02.19 22:33

27.02.2019


Jesse seisoi hermostuneena Heidin ulko-oven takana ja huokaisi syvään ennen kuin painoi ovikelloa.
Firman asiakkaan huoltajuuskiistan mentyä oikeuteen saakka, Jesse oli vihdoin saanut itseään niskasta kiinni ja laittanut lastaan odottavalle naiselle töistä lähtiessään viestin: ”Meidän pitää jutella. Oletko kotona?

Miehen mielestä keskustelua ei tulisi lykätä enää hetkeäkään. Heidän olisi pitänyt istua alas juttelemaan jo silloin, kun Heidi oli kertonut raskauden jatkumisesta, mutta kaikessa tunnekuohussaan Jesse ei olisi pystynyt siihen silloin. Eniten Jesseä oli loukannut se, ettei Heidi ollut kertonut hänelle heti jättäneensä abortin tekemättä.
Ei hän vieläkään pystynyt täysin käsittämään asiaa, mutta ultraäänikuvan nähtyään, mies oli vihdoin hyväksynyt tilanteen.

Heidin koti kiilsi puhtauttaan. Nainen oli suorittanut siivouksen maailmanennätyksen odottaessaan ovikellon soimista, hän sai juuri istuttua sohvalle, kun talossa kaikui terävä ääni.
Brunette nousi ylös, asteli ovelle ja huokaisi syvään ennen, kun avasi sen. Heidi katsoi pukuun pukeutunutta Jesseä ja tunsi olonsa hyvin alipukeutuneeksi harmaissa lökäreissään ja mustassa topissa.
Sanomatta sanaakaan Heidi peruutti sen verran, että Jesse mahtuisi eteiseen ja riisumaan ulkovaatteensa. Milo kuikuili olohuoneesta tulijaa, mutta ei käynyt tervehtimään miestä.

Jesse pakotti kasvoilleen jonkun tervehdyksen kaltaisen hymyn, muttei saanut sanaakaan ulos suusta. Hän oli kuin vaistomaisesti vilkaissut Heidin vatsanseutua, jonka myötä ajatukset tuntuivat menevän entistä enemmän solmuun miehen pään sisällä.
"Mennäänkö me vaikka istumaan johonkin?" mies puuskahti lopulta ennen kuin tunnelma eteisessä kävisi liian vaivaannuttavaksi hiljaisuuden myötä.
Keskustelu ei onnistuisi jos molemmat olisivat vain hiljaa eivätkä sanoisi sanaakaan.

"Mennään vaan", Heidi vastasi ja yritti pakottaa pienen hymyn huulilleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Nainen askelsi olohuoneeseen, johon oli kantanut valmiiksi lasikannullisen mehua ja kaksi korkeaa lasia niiden viereen. Pieni astia suolakeksejä oli juomien vieressä, Heidi istui sohvalle ja nappasi käteensä kaksi keksiä.
Oli niin paljon asioita, joista brunette olisi halunnut puhua, mutta ei juuri uskaltanut edes hengittää Jessen edessä.

"Mitä sulle kuuluu?" Heidi pakotti itsensä vihdoin kysymään ja pureskeli alahuultaan helpottaakseen ahdistusta sisällään.
"Ei ihmeempiä", Jesse mutisi istuessaan jäykähkösti Heidin viereen sohvalle. Olisihan hän voinut kertoa töistään, huonosti menneistä kisoista sekä Matildasta, mutta ei mies ollut tullut sinne mitään kuulumisia vaihtamaan.

Jesse huokaisi syvään ja pakotti sitten katseensa Heidiin tuijoteltuaan hetken pöydällä olevia tarjottavia.
"Se sinun kirje", mies aloitti ja keskeytti sitten puheensa, koska ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän oli ajomatkan aikana miettinyt keskustelun kulkua ja tiesi, mitä halusi sanoa mutta kaikki ne sanat tuntuivat kadonneen päästä samantien, kun hän oli autosta ylös noussut.

Jälleen kerran syvä henkäisy pääsi ulos miehen keuhkoista.
"Kai se sai minut tajuamaan, ettei tästä tule mitään jos emme ole missään väleissä", Jesse jatkoi takeltelevaa puhettaan ja toivoi, että siinä edes jotain tolkkua olisi.
"Lupasin olla jo alusta asti sinun tukena", Jesse puuskahti ja muisti kyllä, miten oli siinäkin epäonnistunut totaalisesti. Tahaton irvistys puski kasvoille ja mies painoi katseensa käsiinsä.
"Huonosti mennyt sekin… Mutta se lapsi on myös minun ja haluan olla sen lapsen elämässä mukana tavalla tai toisella", mies jatkoi katse kämmenissään.
Ei hänellä ollut hajuakaan, miten he saisivat tämän järjestettyä, mutta edes jokin alustava suunnitelma jatkosta olisi hyvä olla.

Heidi mietti Jessen sanoja, hän oli pyöritellyt tilannetta päässään lukuisina unettomina öinään. Miettinyt sitä, oliko Jesse ollut tosissaan vai leikitellyt vain sankaria, koska luuli tilanteen niin vaativan.
"Ihan ensimmäiseksi..", nainen aloitti ja nosti katseensa käsistään vieressään jäykästi istuvaan mieheen.
"..tehdään täysin selväksi, että mä en vaadi sulta - teiltä mitään. Mä en ole missään vaiheessa suunnitellut pilaavani kenenkään elämää, vaikka se onkin tuntunut siltä joka ikinen sekunti sen jälkeen, kun tajusin mikä tilanne oli. En aio pyytää minkäänlaisia elatustukia tai vaatia sua pitämään lasta päivääkään, jos et itse halua."

Lyhyen tauon aikana Heidi hengähti, mutta piti edelleen katseensa miehen kasvoissa.
"Mutta olen iloinen, jos sä haluat olla isä lapselle. Mä en ikinä pyytäisi sulta mitään sen enempää", nainen lopetti ja tajusi huulillaan viipyilevän aran hymyn. Ajatus Jessestä lapsi käsillään sai sen aikaan.

Jesse oli keskeyttää Heidin puheen lähes heti alkumetreillä, mutta antoi kuitenkin naisen puhua loppuun.
"Et sinä mitään ole pilannut", mies totesi ja naurahti sitten vähän. "Monimutkaistanut kyllä, mutta et pilannut."
Vaikka kieltämättä Jessen mielessä oli joskus käynyt, että Heidi olisi tavallaan pilannut hänen elämänsä ja suhteen Matildan kanssa. Ja oli katunut sitä ajatusta lähes samantein. Ei hänen elämänsä pilalla ollut ja Matildan kanssa he olivat sopineet suhteensa vakavuudesta vasta Heidin uutisen jälkeen.

"Ja totta kai minä autan niin rahallisesti kuin ajallisestikin sen lapsen kanssa",  Jesse jatkoi hymyillen. "Vauva-aikana sinä varmasti olet isommassa roolissa kuin minä, mutta eiköhän me sekin saada jotenkin järjestettyä."
Jesseä hieman hymyilytti ajatus pitkistä vaunulenkeistä vauvan kanssa, jotta Heidi saisi levättyä tai mitä nyt ikinä halusikaan tehdä.

Mies saattoi hieman rentoutua alkukankeuden jälkeen ja nappasi yhden suolakekseistä käteensä.
"Oletko kertonut kenellekään?" Jesse kysyi mutustellessaan keksiä ja muisti sitten kohtaamisen Auburnin loungessa Susinevan valmennusten aikaan.  "Siis muille kuin Laurille."
Hän tajusi, että kysymys saattoi kuulostaa siltä, että haluaisi jotenkin turvata selustansa eikä Heidi saisi raskaudestaan kenellekään kertoa. Se ei todellakaan ollut miehen kysymyksen tarkoitus.
"Tarkoitan siis, että onhan sinulla joku, jonka kanssa puhua?" Jesse lisäsi vähän hätäisesti.

Heidi huokaisi hieman helpottuneena, olohuoneen jäinen ilmapiiri oli sulanut hieman, se antoi naiselle aavistuksen lisää tilaa hengittää.
"Kiitos", tämä vastasi ja nojasi hieman rentoutuneempana sohvan selkänojaan.
"Jusulle oikeastaan, Aliisakin sai tietää, kun se näki mun mahan Jusulla ollessani", Heidi kertoi ja hymyili muistaessaan Jusun pienen lahjan.
"Mä pyysin sitä lapsen kummiksi. Jusua siis", brunette lisäsi yhtäkkiä muistaessaan lisää vierailustaan Jusun luona. Siniset silmät kohosivat jälleen Jesseen seuratakseen miehen reaktiota uutiseen.

Jesse nyökkäsi kuultuaan Jusun nimen ja pohdiskeli, kuka Aliisa mahtaisi olla, mutta päätteli tämän olevan ilmeisesti joku auburnilaisista, sillä nimi kuulosti etäisesti tutulta.
"Jususta tulee varmasti todella hyvä kummii", mies totesi hymyillen eikä hän epäillyt sitä hetkeäkään.  Hän itse ei ollut edes tajunnut miettiä mitään kummiasioita. Jo senkin takia, ettei ollut kertonut tulevasta vauvasta kenellekään muulle kuin Matildalle.

"Miten sinä olet itse voinut?" Jesse kysyi aidosti kiinnostuneena. Raskaus ei ollut naisille mitenkään helppoa aikaa ja ikäviäkin oireita saattoi ilmetä. Tosin niistähän miehellä ei ollut mitään kokemusta, mutta hän perusti tietonsa lukemiinsa artikkeleihin, joita oli selaillut jo silloin, kun Heidin raskaus oli ihan ensimmäistä kertaa tullut ilmi.

Heidin huulilla viipyili tyhjä vastaus, sellainen kohteliaisuudesta sanottu ja täysin valheellinen. Nainen laski katseensa käsiinsä, hän ei halunnut vuodattaa sydäntään Jessen eteen, mutta ei myöskään halunnut pysyä etäällä.
"Vaihtelevasti", tämä lopulta vastasi ja huokaisi syvään.
"Nukkumisesta ei ole oikein tullut mitään ja stressitasot ovat lääkärin mukaan liian korkealla, mutta muuten ihan hyvin. Pahoinvoinnit ja huippaukset ovat takanapäin", Heidi lisäsi ja puraisi alahuultaan.

Yllättävä tunne mahanpohjassa sai naisen hätkähtämään ja katse hakeutui nopeasti topin peittämälle kummulle.
"Vauva potkii", Heidi kertoi ja nosti kätensä mahansa päälle. Liikkeet eivät tuntuneet vielä kättä vasten, mutta nainen saattoi tuntea ne sisällään.
"Ehkä ne kohta tuntee jo ulospäinkin", tämä lisäsi ja hymyili pahoittelevasti, nostaen katseensa Jesseen. Hän olisi epäröimättä pyytänyt miestä kokeilemaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Jesse tunsi huonoa omaatuntoa omasta käyttäytymisestään. Raskaus itsessään oli varmasti stressaavaa aikaa, joten hänen kiukuttelunsa ei varmasti ollut lieventänyt stressiä tippaakaan.
Vaikka hänellä olikin ollut täysi oikeus loukkaantua, oli hän jo pyytämässä käyttäytymistään anteeksi, mutta sanat takertuivat kurkkuun Heidin mainitessa vauvan liikkeistä. Vaistomaisesti hän oli jo koskettamassa vatsaa, mutta tiesi ettei ne liikkeet vielä hänen käteensä tuntuisi ja Heidin sanat varmistivat sen.

Vähän typertynyt hymy nousi miehen kasvoille, kun hän kohtasi naisen katseen.
"Ilmeisesti kaverilla on edelleen kaikki hyvin?" Jesse kysyi.

Heidi pelästyi hieman miten normaalilta se kaikki hänestä tuntui. Se, miten he puhuivat lapsesta, kauhistuneina ja hämmentyneen onnellisina kumpikin. Tai niin hän ainaki kuvitteli Jessen olevan samoilla linjoilla kanssaan.
"On", nainen vastasi nyökäten ja uskalsi hymyillä hieman leveämmin.

"En voi uskoa, että se on jo 18. viikolla", Heidi henkäisi ja kumartui sitten kaatamaan itselleen mehua.
"Otatko?" nainen kysyi ja kohotti lasia kysyvästi.
Jesse tarttui Heidin esimerkin mukaisesti mehukannuun. Kaikki se jännitys oli kieltämättä saanut suun kuivaksi.
"Aika menee kyllä vähän liiankin nopeasti", Jesse totesi kaataessaan hieman mehua lasiin, jonka jälkeen hörppäsi sen tyhjäksi.
"Ajasta puheenollen… Minun pitäisi varmaan lähteä kotiin. Täytyy käydä vielä Sallikin liikuttamassa", mies mutisi.

Niiden sanojen saattelemana hän nousi ylös sohvalta.
"Olen helpottunut, että saimme puhuttua", mies myönsi hymyillen. "Eihän tämä nyt kaikkein helpoin ja normaalein tilanne ole, mutta…"
Sanat katosivat taas Jessen päästä, mutta hän uskoi Heidin ymmärtävän.

"Jos tarvitset jotain apua hankinnoissa tai vaikka Cariadin kanssa, niin minä kyllä autan", Jesse lupautui.

Heidi melkein halasi Jesseä noustuaan tämän perässä seisomaan, niin helpottunut hän oli. Nainen ei kuitenkaan nostanut käsiään, seisoi vain ja hymyili hieman ujosti.
"Kiitos. Yritetään.. noh, selvitä tästä kunnialla läpi", Heidi vastasi ja kietoi kätensä ympärilleen.

Hän saattoi Jessen eteiseen, tällä kertaa Milo asteli naisen vierelle ja seisoi siinä, katsoen vaaleanruskeilla silmillään Jesseä tarkkaavaisena. Heidin sormet eksyivät koiran selälle ja tämä silitti pehmeää karvaa ajatuksissaan.
"Yritä saada levättyä kunnolla", Jesse komensi Heidiä lempeään sävyyn pukiessaan takkia ylleen. Hän katsahti koiraan ja kyykistyi sitten eläimen eteen antaen sen haistella kättään.
"Ja sinä katsot, että tuo emäntäsi myös lepää", mies totesi ja silitti koiran turkkia ennen kuin kohottautui seisoimaan.

Leveä virne nousi Jessen kasvoille.
"Saat muuten elämääsi aikamoisen riippakiven. Nimittäin minun äidin, kunhan se saa kuulla tästä", mies nauroi. Jos Matildasta kertominen ei ollut Ritva Aroa saanut säntäämään välittömästi Kallaan, tämä uutinen varmasti saisi.
"Nähdään", Jesse huikkasi iloisesti ennen kuin astui ulos ovesta.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:06, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.03.19 20:31

17.03.2019


Pysäytin autoni juna-aseman parkkipaikalle ja hymyilin äidille. Viikonloppu oli sujunut mutkattomasti, vaikka äiti ei aina sitä helpointa seuraa ollutkaan.
Äiti hymyili takaisin, mutta siristi sitten hieman silmiään, jonka jälkeen hymy katosi naisen kasvoilta.
"Joko sinä kerrot, mikä sinua on vaivannut koko tämän viikonlopun?" äiti kysyi saaden minut kurtistamaan kulmia hämmentyneenä.
"Kuinka niin?" puuskahdin hermostuneena. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei äidinvaisto koskaan pettäisi. Ainakaan silloin, kun kyse oli Ritva Arosta.
"Tuntuu vain, että sinä salaat minulta jotain", äiti tokaisi ja tutki kasvojani haukan katseellaan.
Huokaisin syvään ja katselin  tuulilasin läpi edessä siintävää junarataa. En ollut saanut kerrotuksi äidille Heidistä missään välissä. Aina, kun oli ollut tilaisuus, olin jänistänyt viime hetkellä.

"No, ala kakistaa ulos. Juna tulee kohta", äiti komensi ja äänessä kuulsi jo pieni huolestuneisuus.
"Minusta tulee isä", sanoin tuskin kuuluvasti enkä uskaltanut edes vilkaista äitiä. Noin, nyt se oli sanottu.
"Mitä?" äiti kiljaisi niin, että varmaan koko Kalla raikui. "Tarkoitatko sinä että... Mikset sinä ole kertonut?"
Kohautin harteitani ja käänsin sitten katseen äitiin, joka näytti samaan aikaan niin ilahtuneena, pettyneeltä kuin hämmästyneeltä.
"Tuleeko minusta siis mummo? VIHDOIN!" äiti nauroi onnellisena ja rutisti minun käsivarttani. Äiti oli haaveillut lapsenlapsesta melkein siitä lähtien, kun minä täytin 18. Ja pitänyt huolen, että minä ja mahdolliset tyttökaverit niistä haaveista tiedettiin.
"Tulee", hymyilin varovaisesti. Äidistä tulisi isoäiti ja minusta isä.

"Miksen minä yhtään huomannut, että Matilda on raskaana?" äiti henkäisi. Tietenkin tämä oletti, että se olisi minun naisystäväni, joka odottaisi minun lasta.
"Onko se vasta niin alussa? Vastako saitte tietää? Herttinen! Sehän joi sitä viiniäkin perjantaina! Vastuutonta! Olisi voinut kieltäytyäkin! Siksikö se meni niin vaikeaksi, kun puhuin lapsenlapsista? Olisit voinut kertoa heti!"  äiti vaahtosi tuohtuneena ja annoin hänen päästää enimmät höyryt ulos, ennen kuin keskeytin äidin.

"Ei Matilda ole raskaana", sanoin ja irvistin vähän, sillä nyt se selittely vasta alkaisikin.
"En ymmärrä", äiti älähti. "Jesse! Et kai sinä ole mennyt pettämään Matildaa? En olisi sinusta koskaan uskonut!"
"EN!" ähkäisin huvittuneena, vaikka tilanteessa ei mitään hauskaa ollutkaan.
"No, mikset sinä sitten ala kertomaan, kuka on raskaana jos se ei kerran Matilda ole?"

Hymähdin ja nojauduin auton penkkiä vasten.
"Se Heidi, joka me tavattiin eilen", paljastin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"No, se nyt kävi harvinaisen selväksi. Ei voinut olla huomaamatta", äiti tiuskaisi turhautuneena ennen kuin tajusi, mitä olin tarkoittanut mainittuani Heidin nimen.
"Siis mitä?! Olenko minä keskustellut tulevan lapsenlapseni äidin kanssa naamatusten raskaudesta ja sen lapsen isästä tietämättä, että se on mun oma poika, joka sen vauvan isä on? Ettekä sanoneet mitään!" äiti pälpätti hämmästyneenä. Hymyilin pahoittelevasti äidille. Siinäkin olisi ollut monta tilaisuutta kertoa, mutta meidän tuurin tietäen, paikalle olisi kuitenkin saapunut kaikki kaajapurolaiset kuulemaan uutisen.

Äiti muksautti minua pienellä nyrkillään hellästi olkapäähän.
"Selkään sietäisit saada!" äiti tyrskähti. "Molemmat! Heidi heti sen jälkeen, kun on synnyttänyt."
Hymyilin äidille leveästi ja kiitin hiljaa mielessäni, ettei äiti nyt ihan totaalisesti hermostunut, vaikka olin pimittänyt näinkin ison uutisen häneltä.

Äiti avasi turvavyön lukostaan ja katsahti sitten minuun suu mutrussa.
"Kai Matilda tietää?" nainen tivasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Matilda oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa, jolle olin Heidin raskaudesta ylipäätänsä puhunut.
"Jesse... Eihän tässä nyt ole joku kolmiodraama takana? Olitko sinä Heidin kanssa ja petit sitten sitä Matildan kanssa? Jonka jälkeen vaihdoit naista?" äiti jatkoi uteluaan.
"Koska se jos mikä olisi melkoisen kusipäisesti tehty! Jättää nyt raskaana oleva tyttöystävä jonkun toisen takia. Luulisi, että olisin kasvattanut sinut vähän paremmin."
"Ei! Kukaan ei ole pettänyt ketään", puuskahdin. "Ei me Heidin kanssa missään vaiheessa oltu yhdessä. Me vain..."
"Panitte?" äiti töksäytti.
"Niin."

"Junasi tulee", sanoin, kun aseman kuulutus oli kantautunut autoon. Äiti nyökkäsi ja nousi ylös autosta. Tein samoin ja nappasin äidin matkalaukun takapenkiltä olalleni.
"Olisinhan minä voinut vielä jäädä muutamaksi päiväksi", äiti intoili.
"Ei sinun tarvitse. Minulla on ihan oikeasti kiireinen viikko töissä", vastasin. Se ei ollut valhe, vaikka niin olisi saattanut olettaa. Tietysti äiti olisi voinut siitäkin huolimatta olla luonani, mutta en uskaltanut ajatella, minkälaista "tuhoa" tämä saisi aikaan minun poissaollessani. Varsinkin nyt, kun tiesi tulevasta lapsenlapsestaan.

"Mutta olisin voinut tutustua paremmin siihen Heidiin sitten. Innan luonakaan ei käyty kahvilla", äiti päivitteli pettyneen oloisena.
"Sitten toisella kertaa", lupasin.
"Jos minä tulen pääsiäisenä? Kai sinulla on silloin pitkä vapaa?" äiti keksi junan pysähtyessä raiteille.
Nyökkäsin. Siihen olisi onneksi vielä kuukausi aikaa, joten niin Heidi, Matilda kuin Innakin ehtisivät valmistautumaan Ritva Aron seuraavaan vierailuun.

"Jatkossa kerrot nämä tämmöiset uutiset heti", äiti naureskeli halatessaan minua hyvästien merkiksi.
"Lupaan", tuhahdin. Tuskin ihan heti olisi luvassa samanlaisia uutisia.
"Kerro Heidille ja Matildalle terveisiä! Mummolta", äiti huikkasi vaunun ovelta onnellisen näköisenä. Nyökkäsin ja katselin, kuinka äiti katosi vaunun uumeniin.



Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:06, muokattu 3 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 02.04.19 20:42

02.04.2019


"Helvetti", sihahdin hampaiden välistä, kun kaivelin Hondan peräkonttia. Rengas oli puhjennut kesken matkan ja olin ajatellut, ettei hätä ollut sen näköinen. Vararengas vain paikoilleen ja matka jatkuisi. Mutta ei. Tunkkia ei löytynyt mistään, joten siihen jäisi Honda.
Turhautuneena potkaisin puhjennutta rengasta ja sivusilmällä huomasin, kuinka joku Volvo hidasti kohdallani ja ajoi sitten sivuun. En oikein tiennyt, pitikö olla helpottunut vai turhautunut, että joku oli siihen pysähtynyt. Ei tästä olisi kotiin kuin pari kilometriä, joten senhän kävelisi ihan vaivatta, joten sinänsä en apua olisi tarvinnut.

"Ongelmia?" tutulta näyttävä mies kysyi, kun oli päässyt auton luo.
"Rengas", puuskahdin miettiessäni, mistä blondi oli niin tutun näköinen.
"Tai oikeastaan se ei ole ongelma. Minulla on kyllä vararengas ja avain, muttei tunkkia. Muuten olisin varmasti jo jatkanut matkaani", selitin ettei nuorempi mies luulisi minua aivan kädettömäksi. Kyllä minä nyt auton renkaan osaisin vaihtaa vaikka silmät kiinni.
"No, onneksi mä satuin paikalle. Mulla on", mies ilmoitti ja harppoi sitten takaisin autonsa luo. Hetken hän kaiveli autoaan ennen kuin löysi etsimänsä.
"Huh, hyvä", huokaisin syvään, sillä olin jo hetken epäillyt ettei häneltäkään tunkkia löytyisi.
"Mä voin kyllä vaihtaa sen. Sitähän mä työksenikin teen", blondi ilmoitti ja mittaili sitten kummastuneella katsellaan minua. Vilkaisin alas ja mietin, mitä tämä katsoi.
"Kenties automekaanikko?" kysyin.
"Jep", mies mutisi ja asetteli tunkin Hondan alle. "Sä taidat olla jossain muissa hommissa? Asusta päätellen."
"Niin.. Asianajaja", naurahdin tajutessani avukseni tulleen miehen mahdollisesti ihmettelleen minun pukeutumistani. Mieluummin olisin kyllä seissyt siinä tienposkessa ihan  kotivaatteissani kuin työpuvussa.

Seurasin katseellani, kuinka mies nosti autoni ilmaan, jotta saattoi irroittaa puhjenneen renkaan. Irroittamisessa ei kauan mennyt, mutta ehdin tajuamaan sillä välin, kuka tämä tutunoloinen mies oli. Auburnin vuokraajia. Olinhan minä hänet nähnyt kisoissa sekä cocktailpartyissa.
"Anton! Sinähän käyt Auburnissa?" kysyin muistaessani miehen nimen. Tai ainakin toivoin, ettei nimi aivan väärin mennyt.
"Joo, vuokraan Vilaa", oli vastaus.
"Aivan", naurahdin. Juusohan se taisi silloin syksyllä sillä Vilalla kilpailla Harvest Gamesissa. Silloin kun asuin vielä itse Vientareessa.
Katsoin Antonia mietteliäänä. Hän oli hevosihmisiä ja minulla olisi tarve yhdelle sellaiselle parin viikon kuluttua.
"Käytkö montakin kertaa viikossa siellä?" jatkoin uteluani ja pähkäilin, olisiko miehellä aikaa Vilan lisäksi Sallille.
Minun ja Matildan Lagosin reissu lähestyi, mutten ollut saanut tammalle ketään liikuttajaa siksi aikaa. Äiti oli luvannut jäädä kissavahdiksi, mutta Sallin kanssa hän ei osaisi tehdä muuta kuin harjata ja taluttaa.
"Viikolla pari kertaa töiden jälkeen ja viikonloppuisin sitten yritän käydä molempina päivinä", Anton vastasi kiristellessään pultteja.
"Hmm. Mitä teet pääsiäisen jälkeisellä viikolla?" kysyin. Pari kertaa viikossa kuulosti ihan hyvältä, mikäli mies nyt suostuisi ehdotukseeni.
"En minä tiedä... Jotain", kuului vastaus.
"Haluatko ansaita vähän rahaa?" tiedustelin vetäen kädet puuskaan, sillä tyhjänpanttina seisoskelu sai palelemaan. Ei ollut vielä kesähelteet Kallassakaan.

Anton vilkaisi minua hämmentyneen näköisenä ennen kuin kääntyi takaisin renkaan puoleen.
"Riippuu vähän mistä on kyse."
"Ollaan lähdössä Matildan kanssa ulkomaille viikoksi ja minulla ei ole sille minun hevoselle liikuttajaa", selitin hymyillen. Ainakin uskoin, että Anton pärjäisi Sallin kanssa paremmin kuin äitini.
"Jos pystyisit käymään edes muutaman kerran Kaajapuroilla sen liikuttamassa, niin ei olisi energiaa täynnä, kun palaan? Ihan vain juoksutuskin käy, mikäli et selkään halua."
"Minä?" Anton nauroi.
"En minä täällä muitakaan tällä hetkellä näe", vitsailin ja katsoin ympärilleni ennen kuin käänsin katseeni takaisin blondiin.
"Niin no, miksei. Mutten mä tunne koko hevosta", Anton mutisi ja virnistin sisäisesti voitonriemuisena. Ei hän ainakaan vielä kieltäytynyt.
"Tulet käymään vaikka tällä viikolla siellä ja tutustut", kohautin olkiani. Ei Salli nyt niin kamala ollut etteikö sen kanssa pärjäisi.

Anton oli saanut renkaan paikoilleen ja heilutti sitä käsillään ennen kuin nousi seisomaan.
"Sä oot siis valmis palkkaamaan tuntemattoman tyypin liikuttamaan sun hevosen sillä aikaa, kun olet Tammilehdon kanssa lemmenlomalla?" mies naureskeli. Mieluummin minä jonkun tutun olisin Sallin liikuttajaksi pestannut, mutta kaikilla oli muita kiireitä. Ja tutut tällä seudulla oli muutenkin aika vähissä...
"Kyllä", vastasin huvittuneena. "Jos sinä Sokille kelpaat, niin enköhän minä voi Sallin sinun huomaasi jättää."
Antonia nauratti ja näytti miettivän ehdotustani ihan vakavissaan.
"Jos mä nyt kuitenkin tuun ensin katsomaan, millainen se sun hevonen on. Enhän mä oo nähnyt sitä kuin kisoissa ohimennen", mies vastasi lopulta olkiaan kohauttaen.
"Luonnollisesti. Milloin sinulle passaisi?" tiedustelin.
"No, mulla ei tässä tällä viikolla oo oikein mitään kun Vila on vielä Ruotsissa, joten miten olis vaikka heti huomenna? Oon töissä neljään, mut sen jälkeen pääsen tulemaan", Anton kertoi. Saatoin olettaa, että mies vähän innostui minun ehdotuksestani.
"Itse olen joskus viiden aikoihin Kallassa, joten miten olisi vaikka kuudelta Kaajapuroilla?" kerroin ja tajusin vasta sitten, ettei Kaajapurojen talli välttämättä auburnilaisille niin tuttu ollut kuin nimeltä.  Sieltä päin kun harvemmin vieraita Purtseille eksyi. "Tiedätkö sinä missä se on?"
"Suurinpiirtein", Anton vastasi. "Enköhän mä sinne löydä."
"Hyvä", hymyilin leveästi. Olin erittäin helpottunut siitä, että Anton oli ainakin näin alustavasti suostunut Sallin liikuttajaksi.
Vilkaisin paikallaan olevaa rengasta. Jotain hyötyä siitäkin.
"Ja kiitos tuosta. Paljonko olen velkaa?"
Anton vain huiskautti kättään ja sanoi, ettei mitään tarvitsisi maksaa. Ihan jo sen takia, ettei Matilda vääntäisi häneltä niskoja nurin sen takia, että mies oli minulta kehdannut rahaa pyytää.
"Vai niin. Ehkä minä sitten lisää sen salaa sinun Sallin vahtimispalkkaan", nauroin. "Sovitaan niistä sitten lähempänä ajankohtaa."

Anton nyökkäsi ja minä saatoin huokaista helpotuksesta. Asioilla näytti olevan tapana järjestyä ja minä voisin hyvillä mielin lähteä Matildan kanssa Portugaliin.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:07, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 16.04.19 20:56

16.04.2019


Makoilin pimeässä makuuhuoneessa kattoa tuijotellen ja yritin saada unenpäästä kiinni, laihoin tuloksin. Pieni flunssa vaivasi edelleen, mutta kuume ei ollut enää sunnuntai-illan jälkeen noussut, onneksi. Anton oli urhoollisesti hoitanut Sallin myös eilen, mutta tänään olin päässyt itse tallille ja töihin.
Koska nukkumatti oli ilmeisesti jättänyt minut kierroksellaan välistä, luovutin ja nousin varovaisesti ylös, jotten olisi herättänyt vieressäni nukkuvaa Matildaa.

Vilkaisin keittiön seinässä roikkuvaa kelloa: 23:55
Huokaisten kaivoin lasin kaapista ja laskin siihen hanasta kylmää vettä ennen kuin istahdin alas pöydän ääreen selailemaan facebookia. Ei mitään uutta sielläkään.
Whatsapp ilmoitti uudesta viestistä: Juuso. Kohotin hieman yllättyneenä kulmiani, ei ollut Shermanistakaan kuulunut vähään aikaan pihahdustakaan. Ohimennen olin nähnyt sen Merikannon kenttävalmennuspäivänä, mutta mies oli ollut niin Isabellan lumoissa ettei ollut minua edes huomannutkaan. Mutta ennen kuin pukisin marttyyrinviitan ylleni, piti muistaa, ettei minunkaan panosta kaverisuhteen ylläpitämiseen oikein voinut kehua. Huomioni kun vei Matilda, Heidi ja vielä syntymätön lapsi.

Juuso uteli, milloin minä mahtaisin ne tuparit pitää, kun kerran olin jo puoli vuotta Kallassa asunut.
Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja vastasin kaverilleni, että mies olisi hyvä ja tulisi joskus juomaan kaljaa tänne. Meillä olisikin paljon juteltavaa...

Sitten vakavoiduin hieman. Siitä oli tosiaan tasan puoli vuotta, kun olin Kallaan muuttanut. Paikkakunnan vaihto Vientareesta Kallaan piti olla uusi alku elämälle. Ja sitä se tosiaan oli ollut kirjaimellisesti.  Ihan en sellaista alkua odottanut, mutta mennyttä oli aika hankala lähteä muuttamaan. Enkä kyllä edes halunnut. En enää.
Juuson vastausta odotellessa etsin puhelimesta raskautta seuraavan sovelluksen.

Raskausviikko 25 (24+3), 109 päivää jäljellä.
Tuijotin tekstiä pieni hymy kasvoillani. Kun olisin asunut Kallassa vuoden, olisin parin kuukauden ikäisen vauvan isä.
"Jos painat korvasi kumppanisi vatsalle siihen kohtaan, missä vauvan selkä sijaitsee, voit ehkä kuulla sikiön sydämenlyönnit. Ne ovat huomattavasti nopeammat kuin äidin syke.". Nojasin kyynärpäällä pöytään ja laskin leukani kämmenelle mietteliäänä.
Minun oli hankala pysyä mukana näissä raskausjutuissa sattuneesta syystä. Me emme olleet Heidin kanssa niin paljon tekemisissä että voisin seurata raskautta lähietäisyydeltä.

Siirryin kohtaan, joka kertoi seuraavasta raskausviikosta ja huokaisin turhautuneena.
"Tiesitkö, että vastasyntynyt tunnistaa molemmat vanhempansa heti syntymän jälkeen? Tämä koskee siis myös kumppania sillä edellytyksellä, että olet ollut läsnä raskauden aikana. Vauva tunnistaa äänesi kohdussa viettämänsä ajan jälkeen."
Tunnistaisiko lapsi minua ollenkaan? Pitäisiköhän se isänään esimerkiksi Lauria? Merikannon kanssahan Heidi oli huomattavasti enemmän tekemissä kuin minä. Tai ainakin näin epäilin...  Ärsytys nosti päätään, joten suljin sovelluksen ja hautasin kasvot hetkeksi kämmeniin. Tilanne nyt oli mikä oli, joten ei auta muuta kuin hyväksyä se.

Juuso ehdotti, että tulisi nyt viikonloppuna kaljottelemaan. Täytyi kuitenkin torpata se idea, ellei mies välttämättä haluaisi ryypätä äitini seurassa.
Ei kuulemma halunnut. Ihme.
"Tätä menoa ei pidetä ikinä niitä tupareita", Juuso viestitti.
"Ei niin. Mutta varpajaiset voidaan viettää elokuussa."
Noin, nyt se oli kerrottu. Näin, kuinka Juuso kirjoitti jotain, lopetti, kirjoitti uudelleen, lopetti ja jatkoi. Lopulta viestiksi tuli sekalainen pötkö huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä.
"Sanoinhan, että meillä olisi paljon juteltavaa..."
"Ilmeisesti........"

Annoin Juuson sulatella tietoa kaikessa rauhassa, hörppäsin vesilasin tyhjäksi ja päätin lähteä kokeilemaan josko uni vihdoin tulisi.
Kömmin lämpimän peiton alle Matildan viereen ja hämärässä huoneessa katselin mahallaan nukkuvan naisen kasvoja. Puoli vuotta sitten en villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut ajatella tulevani isäksi, mutta ei minun "suunnitelmiin" kuulunut seurusteleminenkaan.
Mutta siinä sitä oltiin: Minä ja Matilda.
Mietin meidän ensitapaamista ja kaikkea sitä, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Matildan ja Jonathanin aikalisä, ero, meidän malttamiset....

Ajatukset siirtyivät hetkeksi Auburnin tallimestariin. Ja Milaan.
Mila oli halunnut tauon lähtiessään Kanadaan. Ja löysi sieltä Stefanin. Olinko minä jonkinlainen suomiversio Stefanista Jonathanille?
Stefan ei kuitenkaan ollut syy minun ja Milan eroon. Enkä minä ollut syy Matildan ja Jonathanin eroon. Minä olin vain ollut läsnä siinä kaiken keskellä... Se kyllä saattoi vaikuttaa kyseenalaiselta läsnäololta, mutta me olimme olleet vain kavereita. Tai ainakin niin minä olin yrittänyt itselleni jankuttaa, vaikka olinkin huomannut olevani ihastunut naiseen. Järki oli saanut väistyä tunteiden tieltä viimeistään siinä vaiheessa, kun olin suudellut Matildaa, vaikka tämä olikin ollut vielä Jonathanin kanssa.

Missään vaiheessa tunteet Matildaa kohtaan eivät olleet hävinneet. Voimistuneet vain, vaikka olin pelännyt meidän välisen kipinöinnin johtuvan pelkästään siitä malttamisesta ja tunteesta, että teimme jotain kiellettyä.
Kohensin hieman asentoani ja hymyilin itsekseni. Ei tämä elo Kallassa nyt ihan oppikirjojen mukaisesti alkanut, mutten valittanut. Tässä oli hyvä ja tämä oli hyvä näin.

Matilda kierähti kyljelleen ja huokaisi syvään.
"Tuijotatko sä mua kun mä nukun?" nainen puuskahti silmät kiinni ja nykäisi peittoa paremmin ylleen.
"Ehkä", naurahdin.
"Lopeta", Matilda mutisi ja vaikka huoneessa olikin lähes pimeää, näin tämän kasvoilla käväisevän pienen hymyn.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:07, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 07.05.19 22:26

07.05.2019


"Muista mitä se lääkäri sanoi. Rauhallisesti! Lepäät kun siltä tuntuu etkä rehki liikaa", huikkasin Heidille, kun tämä oli noussut ulos autostani kotipihallaan. "Ja muista ilmottautua sinne synnytysvalmennukseen!"
"Muistan kyllä", Heidi naurahti kurkatessaan vielä autoon ennen kuin sulki matkustajan puoleisen oven. "Nähdään."
Seurasin katseellani, kuinka nainen käveli ulko-ovelleen ja siitä sisälle taloonsa, ennen kuin peruutin pois pihatieltä ja lähdin ajamaan kotiin.

Olimme käyneet neuvolassa ihan perustarkastuksessa ja kaikki oli edelleen juuri niin kuin pitikin. Lapsi kasvoi kasvamistaan eikä ollut mitään syytä huoleen. Kunhan nyt Heidi vain muistaisi rauhoittua eikä rehkisi liikaa tallilla tai missään muuallakaan.
Olin hieman kohotellut kulmiani, kun nainen oli kertonut ostaneensa uuden hevosen. Kenttähevosen... Sopivasti sen jälkeen, kun kenttäratsastaja Lauri Merikanto oli ilmestynyt kuvioihin mukaan. Mutta asiahan ei minulle kuulunut sen enempää.
Mietin vain miten nainen aikoisi sovittaa työt, lisääntyvän hevosmäärän ja tulevan lapsiarjen. Minulla kun tuntui olevan kädet täynnä jo yhden hevosen kanssa töiden lisäksi. Toisaalta Heidillä olisi myös apukäsiä hevosten kanssa ja äitiysloma nyt "estäisi" työnteon.

Parkkipaikalle pysäköityäni katselin mukaan saatua ultrakuvaa hymyssä suin ja ihmettelin edelleen, kuinka joka kerta kuvia katsoessani tuntui niin omituisen hyvältä. Onnellisuuskin tuntui olevan jotenkin vähättelevä sana sille tunteelle.
Jos pelkät kuvat saivat tällaisen tunteen aikaiseksi, millaista se olisi kun saisin vauvan ensimmäistä kertaa syliini? Kolme kuukautta ja saisin vastauksen siihen.

Laskiessani avainnipun ja ultrakuvat keittiön pöydälle, puhelin alkoi soimaan hupparin taskussa.
"Sisko soittaa"
Kulmani kohosivat hieman yllättyneenä, sillä emme Siljan kanssa niin läheisiä sisaruksia oltu että olisimme pitäneet tiiviisti yhteyttä. Oli ehkä kahden käden sormin laskettavissa ne kerrat, kun sisko minulle oli soittanut. Whatsapp-viestejä kyllä laitoimme aina silloin tällöin.
Muistin kuitenkin, että Silja oli Johannan kanssa parhaillaan Oulussa äidin luona, joten arvelin äidin käskeneen soittaa minulle syystä tai toisesta.

"Äiti on sairaalassa... Jäi auton alle... Sydän pysähtyi matkalla sairaalaan... Hengissä, mutta tajuton. Ei tietoa milloin herää... Jos herää."
Siljan sanat tuntuivat hukkuvan päässäni kohisevan veren alle ja kesti hetki tajuta, mitä isosisko oli juuri kertonut. He olivat olleet kävelyllä ja äiti oli ensimmäisenä lähtenyt ylittämään suojatietä. Kohtalokkain seurauksin.

"Minä tulen sinne", ilmoitin. "Lähden heti."
Tiesinhän minä, että jotain sontaa olisi niskaan luvassa, koska minulla oli mennyt niin hyvin viime aikoina. Itsesäälissä rypeminen sai kuitenkin unohtua, sillä nyt ei ollut kyse minusta vaan äidistä.
Riensin makuuhuoneeseen ja nakkelin jotain vaatteita laukkuun yrittäen pitää itseni edes jotenkin kasassa sillä hetkellä. Tuntui kuin koko keho olisi tärissyt ja vatsassa oli inhottava tunne. Ahdisti ja pelotti.
Vaikkei äiti mikään maailman helpoin ihminen ollutkaan, oli hän kuitenkin minun äitini ja tietysti olin enemmän kuin huolissani sillä hetkellä.

Pirskatti yritti sulloutua laukkuun myös, mutta nostin elukan lattialle ja tajusin samalla, että kissoille sekä Sallille pitäisi saada jälleen kerran joku hoitaja. Töihinkin pitäisi ilmoittaa, että joutuisin lähtemään Ouluun heti.  
"Helvetti", ärähdin. Enhän minä edes tiennyt, kauanko olisin Oulussa. Istahdin hetkeksi sängyn laidalle ja yritin saada paniikkia hillittyä, jotta olisin saanut ajatukset kokoon edes hetkeksi.

Matilda. Matildalla oli avaimet minun asuntoon. Ja varmasti voisi käydä kissat hoitamassa. Toivottavasti...
Anton voisi huolehtia Sallista mikäli Matilda ei ehtisi.
"Kannattaakohan sun tuossa tilassa lähteä ajamaan?" Matilda kysyi huolestuneena kuultuaan minun sekavan selityksen äidistä, sairaalasta ja kissoista.
Hieroskelin otsaani turhautuneena. Matilda oli oikeassa: ei minusta välttämättä ollut auton rattiin siinä mielentilassa. En kuitenkaan osaisi keskittyä liikenteeseen kunnolla enkä halunnut joutua itse sairaalapedille ja vielä vähemmän halusin, että joku muu joutuisi sairaalaan minun takiani. Tai pahempaa...

Lento Helsingistä Ouluun olisi ollut nopeampi, mutta ilmeisesti en osannut kovin loogisesti ajatella sillä hetkellä, koska huomasin varaavani itselleni junalipun. Lähtö olisi jo puolen tunnin kuluttua, joten pääsisin nopeammin matkaan eikä tarvitsisi ajaa rautatieasemaa kauemmaksi.

Junaa odotellessa ehdin ilmoittamaan pomolle poissaolostani ja hän onneksi ymmärsi tilanteen. He huolehtisivat asiakastapaamisten siirtämisestä, joten minun ei tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin äidistäni. Voisin viipyä Oulussa niin kauan kuin tarve vaatisi.

Jyrsin jo muutenkin lyhyitä kynsiäni hermostuksissani. Mitä jos äiti ei heräisi?
Pyyhkäisin kämmenselällä silmäkulmaani ja nostin laukun maasta, sillä juna oli saapunut. Äidin oli pakko herätä.



Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:08, muokattu 2 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 08.05.19 16:43

07.05.2019

Juna tuntui matelevan eteenpäin. Olimme juuri saapuneet Tampereelle, joten vielä olisi neljä tuntia matkaa jäljellä ellei VR pistäisi jälleen Venailemaan Rauhassa.
Laitoin vielä Heidille ja isällekin viestin, missä kerroin äidistä, mutta arvelin ettei jälkimmäistä kiinnostanut asia yhtään.

Tampereelle jäävät matkustajat kaikkosivat vaunujen ovista ulos ja pian sisälle vaunuun nousi uudet matkustajat heidän tilalle.
Nojasin päälläni tuoliin ja suljin hetkeksi silmäni. Huoli äidistä kalvoi sisuskalujani ja koko ajan odotin Siljalta jotain tietoa äidin tilanteesta. Sisko oli luvannut ilmoittaa heti, mikäli äidin vointi kääntyisi parempaan tai huonompaan suuntaan. Minä en enää tänään ehtisi sairaalaan vierailuajan puitteissa, koska juna olisi Oulussa vasta puolenyön aikaan.

Havahduin mietteistäni siihen, kun joku laski laukkunsa minun vieressä olevalle tuolille.
"Tässä olis mun paikka", tutun oloinen ääni kertoi. Tietysti oli. Kallasta Tampereelle olin kyllä saanut olla ihan yksin, mutta nyt oli kyytiin noussut enemmän matkustajia.
Avasin silmäni ja käänsin päätäni sen verran, että näkisin minkälainen vierustoveri minulle mahtoi tulla. Minun tuurilla se olisi kuitenkin joku kikattava teini tai känniääliö. Tai pahimmassa tapauksessa molempien yhdistelmä.

Mutta ei. Kuka minun elämääni ikinä ohjailikaan sieltä jostain, nauroi varmaan mahdolliseen partaansa sillä hetkellä. Huono huumorintaju sillä ainakin oli. Helvetin huono.
Ilmeestä päätellen tuleva vierustoverini ajatteli ihan samaa. Sitä kun melkein viisi vuotta asui Mila Santasen kanssa saman katon alla, oppi kyllä lukemaan toisen ilmeitä ja eleitä suhteellisen hyvin.

Kumpikaan ei sanonut mitään. Tuijotimme vain toisiamme hiljaa yhtä hölmistyneet ilmeet kasvoillamme. Mitä siinä olisi voinut edes sanoa? Minä luulin, että Mila olisi edelleen Kanadassa. Ei todellakaan missään Tampereella... Tuskin nainenkaan olisi uskonut törmäävänsä juuri minuun noustuaan junaan.
Vasta kun joku ohikulkija vahingossa tuuppasi Milaa, nainen räpsäytti silmiään ja vilkaisi sitten laukkuaan sekä katon rajassa olevaa hyllyä.
"Voitko auttaa?" nainen pihahti. "Mä en todellakaan saa tätä nostettua tonne."
Nyökkäsin. 155 senttimetrin pituudella ei oikein laukkuja yläilmoihin nosteltu, joten nousin itse ylös ja sujuvasti nostin laukun hyllylle ennen kuin palasin istumaan ikkunan viereen.
"Kiitti", Mila mutisi katsellen ympärilleen sen näköisenä kuin olisi miettinyt, oliko tämä joku huono piilokameravitsi. Olisikin ollut...

Junan nytkähtäessä liikkeelle nainen istahti alas viereeni kulmat kurtussa. Saatoin melkein kuulla ne kaikki kirosanat, joita nainen päässään sillä hetkellä hoki. Ja Mila kyllä osasi kirosanat ja keksi niitä lennosta lisääkin.
"Terve vain sinullekin", huokaisin lopulta vilkaisten naista kuin tarkistaakseni, oliko hän oikeasti siinä. Kai minä näin jotain omituista unta?
"Terve, saatana", Mila tyrskähti käännettyään siniset silmänsä minuun. Nainen puri alahuultaan sen näköisenä, että repeäisi minä hetkenä hyvänsä nauruun ja vaikka olisi voinut luulla, ettei minua tänä iltana naurattaisi mikään, huomasin suupielieni nytkähtelevän uhkaavasti.
"Ihan Jesse vain. Edelleen", totesin yrittäen pitää naamani peruslukemilla, mutta pian molempien pokka petti. Kai se nauru oli jokin hermostuneiden ihmisten puolustautumiskeino niin oudossa ja kiusallisessa tilanteessa.

"Ei helvetti", Mila huokaisi syvään ja sai itsensä rauhoitettua, kun konduktööri tuli tarkistamaan hänen matkalippunsa.
Itsekin vakavoiduin ja vilkaisin puhelinta siinä toivossa, että jotain tietoa äidistä olisi tullut.

"Minne matka?" kysyin Milalta.
"Rovaniemelle tädin luo", hän vastasi. "Sinä?"
"Ouluun", huokaisin ja kerroin sitten äidin onnettomuudesta, mikä sai Milankin kasvot venähtämään.  Naisten välit olivat aina olleet vaikeat, lähinnä äidin lapsenlapsihössötysten ja hääpuheiden vuoksi, mutta kyllä Milakin oli myöntänyt, että jollain oudolla tavalla äidistänii piti.
"Paska", nainen puuskahti. "Tai siis... Äh, sori, olen tosi huono näissä jutuissa."
Pudistin vain päätäni laskien katseeni hetkeksi käsiini. Kyllä minä sen tiesin, ettei Mila ollut se kaikkein tukevin olkapää tällaisissa tilanteissa, vaikka parhaansa nainen yrittikin.
"Tiedätkö mitä? Se on Ritva. Kyllä se tosta tokenee. Sitä nyt muutamat autot hidasta kuin hetkellisesti."

Naurahdin tuskastuneena ja todellakin toivoin, että Mila olisi oikeassa. Äidiltä kyllä löytyi taistelutahtoa, joten ehkä hän vielä heräisi. Olihan hänelle vihdoin tulossa myös se lapsenlapsi, josta oli haaveillut iät ja ajat.
"Lähdetäänkö kaljalle?" ehdotin kulmaani kohottaen. Ajatus kylmästä huurteisesta houkutteli ja koska äitiä en tänään ehtisi näkemään, ei olisi väliä vaikka muutaman kaljan ottaisin.
"Oletko koskaan kuullut tai nähnyt minun kieltäytyvän kaljasta?" Mila hymähti kädet puuskassa. Nauroin, koska olinkin odottanut tuollaista vastausta.
"Mentiin", tokaisin ja nyökkäsin päälläni käytävää kohti sen merkiksi, että Milan olisi noustava ensin, jotta minäkin pääsisin liikkeelle.

Kaljat käsiin saatuamme istuimme ravintolavaunun pöytään toisiamme vastapäätä. En oikein vieläkään käsittänyt, että se oli Mila, joka siinä istui.
"Mitä sinä Suomessa? Luulin sinun edelleen olevan Kanadassa", kysyin kun olin ottanut kunnon hörpyn tuopista.
"Tulin takaisin joku pari viikkoa sitten", Mila kertoi olkiaan kohauttaen. "Vanha tuttu tarjosi töitä talliltaan niin ajattelin, et miksei. Sillä mä Tampereella olinkin. Kävin kirjoittamassa vuokrasopimuksen."
Kohottelin kulmiani yllättyneenä. Mila oli kyllä nopea liikkeissään, se oli tullut huomattua, mutta että jo puolen vuoden jälkeen hän oli jättänyt Kanadan.  Mutta enhän minä oikein koskaan ollut pysynyt hänen perässään.
"Miten Stefan sen otti?" utelin.
"Mitenkäs se. Ymmärsi kyllä, että kaipasin takaisin Suomeen. No hard feelings ja niin edelleen", Mila huokaisi siemaistuaan kaljaansa.

Pyöräytin tahtomattani silmiäni, koska muistin elävästi miltä oli tuntunut, kun Mila oli minut jättänyt ja lähtenyt Stefanin mukaan. Nainen oli kyllä jouluna kertonut, kuinka ei ollut missään vaiheessa kanadalaisen lännenratsastajan kanssa missään vakavassa suhteessa.
"Arvostaisin jos et ihan kaikille heti tästä huutelis", Mila huokaisi syvään katse tuopissaan. "Tai no, saisivatpahan lisää paskaa jauhettavakseen."
"Selvä. En huutele", lupasin. "Oletko jo kertonut Innalle?"
Mila pärskähti huvittuneena: "Innaa mä vähän tarkoitinkin sillä kaikilla. Meni sukset ristiin senkin kanssa... Luulin, et se olis sulle jo kertonut siitä."
"Ai.. Ei me olla juteltu pitkään aikaan. En edes muista milloin viimeksi. Kai Inna on minullekin suutahtanut, koska ei pidä Matild..." nielaisin nimen lopun tahtomattani ja hermostuksissani hörppäsin kaljaa, vilkaisten Milaa kulmieni alta. Tiesiköhän nainen minun seurustelevan?
Naisen kasvoilla kävi sekunnin aikana varmaan kaikki tunteet, mutta lopulta Milan kasvot venyivät ilkikuriseen virneeseen.
"Vai että Matilda. Kerro toki lisää."

Koska Mila vaikutti vilpittömästi kiinnostuneelta, kerroin hänelle Matildasta. Jätin kuitenkin kertomatta Jonathanista ja Heidistä. Kaikkea ei varmaan kannattaisi paljastaa...
"Kuulostaa mukavalta tyypiltä. Oon ihan oikeasti onnellinen sun puolesta", Mila sanoi lopulta jokseenkin haikea hymy kasvoillaan.  "Olis kiva tavata tää Matilda, mut ehkä se olis liian outoa..."
"Hei, Matilda vasta tapasi äidin. Ei ehkä järkytetä sitä sen enempää ihan heti", sanoin huvittuneena saaden Milan purskahtamaan nauruun. Matildan ja Milan kohtaaminen olisi kyllä mielenkiintoista seurattavaa, mutta ei... Ei kiitos.
"Ehkä parempi niin", Mila sanoi ja vakavoitui sitten.
Itsekin uppouduin hetkeksi miettimään äitiä ja tutuksi käynyt ahdistus puski jälleen pintaan. Vilkaisin vaistomaisesti puhelinta, mutta Siljasta ei ollut kuulunut mitään. Vain Heidiltä oli tullut viesti, missä kysyi voiko olla jotenkin avuksi ja oli myös huolissaan tulevasta mummosta.
"En tiedä sinusta, mutta mä otan kyllä toisen", Mila ilmoitti ja iski tyhjentyneen muovituopin pöytään päättäväinen ilme kasvoillaan.
"Minä tarjoan tämän kierroksen", sanoin hymyillen ja kävin hakemassa meille uudet oluet.

Kaljan ja seuran ansiosta matka Tampereelta Ouluun tuntui sujuvan huomattavasti nopeammin. Seuran myötä ei myöskään tullut murehdittua äitiä koko aikaa vaan sain myös muuta ajateltavaa. Vaikka kyseessä olikin entinen kihlattu, jonka kanssa viimeisin tapaamiskerta päättyi aika sekavissa tunnelmissa. Olihan Mila ilmoittamatta ilmestynyt oveni taa kahvin toivossa, yrittänyt suudella ja lähtenyt loukkaantuneena pois. Taisimme molemmat silloin luulla, ettei me enää sen jälkeen tavattaisi.
Juttelimme Milan kanssa niitä näitä ja muistelimme vanhoja niin naurun kera kuin vakavinakin. Vaikka meidän historia olikin sellainen, mitä se oli, niin naisen kanssa oli helppo jutella. Ihan niin kuin silloin ennenkin oli ollut.

"Oli kiva nähdä", huokaisin, kun olin saanut nykäistyä oman kassin hyllyltä kuulutuksen ilmoitettua  junan saapuvan seuraavaksi Ouluun. "Oikeasti."
"Niin oli. Helvetin outoa, mutta kiva", Mila tyrskähti ja olin aivan samaa mieltä. Koko päivä oli ollut kokonaisuudessaan helvetin outo.
"Kerro äidilles terveisiä, KUN se herää." nainen komensi ja tuuppasi minua pienellä nyrkillään käsivarteen hyvästien merkiksi.
"Kerron", lupasin ja hetken mielijohteesta halasin Milaa pikaisesti. Nainen näytti hieman punastuvan ja istahti sitten nopeasti omalle paikalleen.
"Törmäillään taas joskus", hymyilin leveästi ja lähdin sitten odottamaan muiden Ouluun jäävien matkustajien tavoin ovien avautumista.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:08, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 11.05.19 15:39

10.5.2019, iltapäivä

Kirjoitettu yhdessä Heidin kanssa

Heidi istui yksityiskoneen penkissä mietteliäänä. Ahdistus Ritva Aron voinnista oli lopulta käynyt niin suureksi, että nainen oli päättänyt lähteä vierailemaan sairaalassa itse. Kolmen katkonaisen yön ja raskaushormonien keskellä järkevät päätökset eivät kuuluneet bruneten vahvuuksiin.
Puhelin kädessään, Heidi avasi Laurin kanssa käydyn keskustelun ja kertoi miehelle lähtevänsä yhdeksi yöksi Ouluun Jessen äidin luokse. Hän oli kirjoittanut samankaltaisen viestin myös työntekijöilleen ja informoinut myös Jeramyä, ettei olisi käytettävissä ennen lauantai-iltaa.

Lentoaika Ouluun tuntui silmänräpäykseltä, jännitys kiristi mahanpohjaa koneen laskeutuessa pienelle lentokentälle. Heidi oli soittanut Jesselle jo ennen lähtöään, että toinen osaisi tulla hakemaan häntä kentältä. Mies oli kuulostanut väsyneeltä, eikä Heidi voinut edes kuvitella kuinka ahdistava tilanne oli toiselle.

Jesse oli nukkunut tuskin silmäystäkään sitten maanantain ja tiistain välisen yön. Väsymys oli saanut väistyä huolen tieltä, vaikka mies tiesikin, että pitäisi yrittää myös nukkua. Syömisestä puhumattakaan. Kaikki aika ja energia oli mennyt päivisin sairaalahuoneessa istumiseen ja iltaisin Ritvan asunnon seinien tuijottamiseen.

Kaiken sen stressaamisen keskellä Jesse ei ollut ensin edes käsittää, mitä Heidi oli puhelimessa sanonut ja kun oli tajunnut, ei hän jaksanut kieltää toista tulemasta. Sen sijaan hän oli lainannut siskonsa Siljan autoa ja ajanut lentokentälle naista vastaan.

"Hei", mies tervehti Heidiä väsynyt hymy kasvoillaan sen jälkeen, kun oli huomannut tutut kasvot ihmisjoukon keskeltä ja nainen oli ehtinyt hänen luokseen.

"Hei", Heidi tervehti takaisin ja halasi miestä, joka näytti lähes varjolta entisestä.
"Miten sä olet voinut?" nainen kysyi irtauduttuaan halauksesta, siniset silmät pysähtyivät väsymyksestä nuutuneisiin vihreisiin silmiin huolestuneina.
"Ihan hyvin", Jesse vastasi ja tiesi, ettei nainen sitä uskoisi. Ei hän olisi uskonut siihen itsekään. Hänellä oli kyllä kaikki hyvin, mutta Ritva oli sitten aivan toinen juttu.
Mies vastasi sinisten silmien katseeseen ja yritti parhaansa mukaan käsittää, että Heidi oikeasti oli siinä.
Tuntui, kuin hän edelleen näkisi jotain outoa unta. Se tunne oli ollut läsnä aina siitä hetkestä lähtien, kun Jesse oli siskoltaan kuullut onnettomuudesta.

"Äiti ei ole vieläkään herännyt", mies kertoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Reagoi kyllä joihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin, mutta muuten…"
Jesse selitti, kuinka TT-kuvissa oli näkynyt pieniä muutoksia aivoissa, mutta niiden vaikutusta hänen äitiinsä ei tiedettäisi ennen kuin Ritva heräisi. Jos heräisi.
Muuten Ritva olisi selvinnyt vain muutamalla murtuneella luulla ja polven sijoiltaan menolta, mutta sydämen pysähdys sekä isku päähän olivat syyt, miksei Jessen äiti ollut vielä herännyt.
Heidin käsi nousi Jessen olkavarrelle ja tämä hymyili lohduttavasti. Ele oli luultavasti lohduttavampi, kuin mitkään sanat, joilla luvattiin, että kaikki järjestyisi kyllä. Ei hän tiennyt järjestyisikö, vai jäisikö tämä heidän lapsensa viimeiseksi vierailuksi ainoan elossa olevan mummonsa luona. Pelkkä ajatuskin sai kylmät väreet kulkemaan Heidin selkärankaa pitkin.

"Haluatko mennä suoraan sairaalaan?" nainen kysyi varovalla äänensävyllä.
"Voit kertoa lisää matkan varrella, jos haluat."
"Mennään vain", Jesse mutisi hiljaa ja hymyili hieman Heidille. "Silja ja Johannakin on siellä."
Hän johdatti Heidin ulos terminaalista ja Siljan autolle.

Puolen tunnin ajomatkan aikana Jesse selitti, kuinka kaikki oli tapahtunut ja Oulun yliopistolliseen sairaalaan päästyään hän vei Heidin oikealle osastolle sekä huoneeseen.
Miehen sydäntä kylmäsi nähdä äitinsä edelleen makaavan sairaalasängyssä ja vaistomaisesti hän tarttui Heidiä kädestä kiinni. Ritva ei todellakaan näyttänyt omalta itseltään siinä maatessaan.
Silja ja Johanna nostivat katseensa oven käytyä ja molemmat hymyilivät varovaisesti tulijoille.
"Ei vieläkään mitään muutosta", Silja huokaisi huomattuaan Jessen kysyvän katseen. Sen jälkeen miehen isosisko siirsi katseensa Heidiin ja yritti loihtia kasvoilleen jokseenkin iloisen ilmeen.
"Sinä olit ilmeisesti se Heidi?" tummahiuksinen nainen kysyi vilkaisten tuntemattoman naisen vatsanseutua. Ritva oli kyllä valottanut tyttärelleen Jessen kuvioita.
"Minä kun ajattelin, että tavattaisiin vähän iloisemmissa merkeissä ensimmäisen kerran", Silja naurahti noustessaan ylös tuolistaan ja ojensi kätensä Heidille. "Oon tosiaan tuon Jessen isosisko, Silja."

Heidi hätkähti tuntiessaan Jessen käden omassaan, mutta ei vetänyt itseään irti toisen otteesta. Hän halusi olla toisen tukena, eikä kädestä pitäminen tuntunut läheskään niin oudolta, kuin sen ehkä olisi pitänyt tuntua.
"Heidi, kyllä", brunette vastasi hymyillen aavistuksen Siljaksi esittäytyneelle naiselle. Seisoessaan Jessen oikealla puolella, Heidin ei tarvinnut irroittaa otettaan tarttuakseen Siljan tarjoamaan käteen.
"Ei mitenkään toivottava ensitapaaminen, valitettavasti. Mutta silti ihana tavata vihdoin", Heidi vastasi henkäisten syvään. Ritvan katsominen sai naisen puristamaan Jessen kädestä hieman tiukemmin. Ja mieskin tiukensi otettaan Heidin kädestä sen tuntiessaan.

Hän halusi olla enemmän hyödyksi. Tehdä jotain, edistää Ritvan paranemista keinolla millä hyvänsä. Tiedostaen oman hyödyttömyytensä, Heidi tunsi palan nousevan kurkkuunsa, mutta nieli hormonien nostattamat kyyneleet itsepintaisesti alas. Nyt oli hänen aikansa olla vahva, Jessen vuoksi, jos ei kenenkään muun.

Siilitukkainen Johannakin esittäytyi ohimennen Heidille ennen kuin kaikki neljä vain istuivat hiljaa sairaalasängyn ympärillä. Silja ja Johanna omalla puolellaan ja Heidi sekä Jesse omallaan.
Lääkäri kävi omalla kierroksellaan katsomassa Ritvaa, muttei hänelläkään ollut antaa uutta tietoa naisen tilasta.
"Ehkä teidän olisi parasta nyt lähteä itse syömään ja lepäämään", mieslääkäri totesi tutkittuaan Ritvan. "Ilmoitamme kyllä heti mikäli tilanne muuttuu."
Jesse ei olisi halunnut lähteä äitinsä viereltä mihinkään, mutta tiesi, ettei heidän paikalla olo muuttaisi tilannetta mihinkään suuntaan. Se muuttuisi, jos olisi muuttuakseen.

"Onko sinulla nälkä?" Jesse tajusi kysyä vieressään istuvalta Heidiltä ja irroitti otteensa naisen kädestä huomattuaan, että oli pitänyt siitä kiinni koko tämän ajan. Vaikka mies olisi toivonut Matildan olevan siinä hänen vieressään, Heidin läsnäolo kuitenkin rauhoitti mieltä ihan yhtä paljon.
"Voidaan kyllä hakea ruokaa jostain", Johannakin avasi suunsa.

"On mulla", Heidi myönsi hymyillen. Tuntui, kuin kaikki voimat olisi valutettu naisesta ulos Ritvaa katsoessa. Hän olisi halunnut kertoa toiselle olevansa siinä, että tämän lapsenlapsi oli läsnä ja halusi mummonsa parantuvan pian.
Siniset silmät kiersivät Johannan ja Siljan kautta Jesseen, jokainen heistä näytti väsyneeltä ja huolestuneilta.

"Noutoruoka kuulostaa kyllä älyttömän hyvältä juuri nyt."

Hyvästeltyään Ritvan, nelikko ajoi Maikkulan Nesteelle hakemaan ruokaa. Jokainen otti mukaansa valitsemansa hampurilaisaterian ja matka jatkui Kaakkurin kaupunginosaan Ritvan asunnolle.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:09, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 11.05.19 23:59

10.05.2019, ilta/yö

Kirjoitettu yhdessä Heidin kanssa

Ritvan kerrostalokaksio oli huomattavasti pienempi kuin Jessen kaksio. Olohuone sekä keittiö oli samassa tilassa eikä jäljelle jääänyt muuta kuin makuuhuone sekä kylppäri.
Nelikko siirtyi keittiöön syömään ruokaansa hiljaisuuden vallitessa, koska kukaan ei tuntunut keksivän puheenaihetta. Ruokahalua ei tuntunut ainakaan Jesseltä löytyvän, mutta mies kuitenkin yritti syödä jotain.

"Tuota…" Silja aloitti lopulta antaen katseensa kiertää muissa. "Miten me tämä nukkumajärjestelyt nyt sitten hoidetaan? Tai siis, kai sä Heidi jäät yöksi?"

Jesse oli rykäistä ranskalaisen henkitorveensa, koska ei ollut edes tullut ajatelleeksi mitään nukkumisjärjestelyjä. Ei ennen kuin Silja siitä mainitsi.
Ritvan luona kun ei ollut muuta kuin sänky sekä levitettävä sohva, jonka Silja ja Johanna olivat valloittaneet jo ensimmäisenä iltana. Ennen kuin mitään oli edes tapahtunut.

Heidi vilkaisi Jesseä, jonka jälkeen siirsi katseensa jälleen Siljaan ja Johannaan.
"En mä oikeastaan edes tajunnut ajatella koko nukkumis-asiaa kaiken keskellä", nainen kertoi totuudenmukaisesti. Hotellihuoneen varaaminen sairaalan läheltä olisi toki ollut fiksua, mutta ehkä aavistuksen liikaa vaadittu siinä mielentilassa.

"Kyllä mä mielelläni täällä yövyn, jos vain on tilaa", Heidi vastasi siirtäen katseensa jälleen Jesseen.
"Tietysti on", Jesse puuskahti hieroskellen takaraivoaan hämmentyneenä. Ei hän nyt voinut Heidiä mihinkään hotelliin lähettää. Eikä olisi kyllä halunnutkaan. Heidin läsnäolo rauhoitti mieltä omalla tavallaan.
"Joudut kyllä nukkumaan minun vieressä ellet välttämättä halua mennä Siljan ja Johannan väliin", mies naurahti nolostuneena ja tunsi, kuinka Silja potkaisi häntä sääreen pöydän alla. Ei Jesse siinä tilanteessa jaksanut edes ajatella, miten omituista tai kyseenalaista olisi nukkua Heidin vieressä.

Brunette katsoi Jesseä edelleenkin, miettien kuinka toisen kanssa samassa sängyssä nukkuminen tuntui väärältä. Matilda ei varmasti olisi pitänyt ajatuksesta.
"Eiköhän me yksi yö pärjätä", Heidi vastasi kuitenkin ja hymyili. Olosuhteet huomioon ottaen Jessen vieressä nukkuminen ei olisi ehkä lainkaan omituista.
"Haittaako, jos menen jo nyt nukkumaan? Raskaana lentäminen ei nähtävästi ole mikään läpihuutojuttu", nainen sanoi virnistäen ja kosketti mahaansa kevyesti.

"Ei tietenkään haittaa! Mene vain, sinun täytyy levätä. Tai siis sinun ja lapsen", Silja vastasi hymyillen ja yritti jälleen kerran hahmotella päässään lapsi-Heidi-Jesse-Matilda-kuviota. Heidi oli siellä. Matilda ei. Mitähän siitä olisi pitänyt ajatella?
Hän ei ollut itse vielä tavannut Matildaa, mutta ainakaan Ritva ei ollut Jessen naisystävästä pahaa sanaa sanonut.
"Odota, minä etsin sinulle peiton ja tyynyn", Jesse sanoi Heidille noustessaan ylös tuolista ja viittoili sitten naista seuraamaan itseään Ritvan makuuhuoneeseen.

Hetken kaappien kaivelun jälkeen mies oli löytänyt niin peiton kuin tyynynkin ja puristi niitä rintakehäänsä vasten katse Heidissä.
"Miten ihmeessä sinä tänne keksit edes  tulla?" Jesse naurahti lopulta, koska ei ollut aikaisemmin edes jaksanut ihmetellä asiaa. Nyt kun hänellä oli syy miettiä jotain muutakin kuin äitiään, hän oli havahtunut ajattelemaan koko kuviota. Heidi oli kuitenkin lentänyt Ouluun Ritvan vuoksi, vaikka hänellä varmasti olisi ollut parempaakin tekemistä.
"Kiitos, että kuitenkin tulit", mies sanoi ja nakkasi petivehkeet sängylle ennen kuin kääntyi etsimään kaapeista pussilakanaa ja tyynyliinaa.

"En mä tiedä. Ahdisti vain liikaa ajatella sun äitiä sairaalassa, enkä tiennyt, jos…" siniset silmät kohtasivat Jessen katseen arasti.
"..tämä olisi viimeinen kerta. Tiedäthän", Heidi lisäsi ääni hiipuen lauseen loppua kohden. Hän ei halunnut antaa Jesselle sellaista kuvaa, että kuvitteli Ritvan kuolevan pian.

"En oikeastaan tiedä mitä ajattelin. Tuntui vain oikealta tulla, edes hetkeksi käymään. Olethan sä nyt osa meidän perhettä ja niin on Ritvakin", Heidi sanoi ja hymyili pehmeästi.

"Toivottavasti ei ole viimeinen kerta", Jesse sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja istahti sitten sängyn laidalle haudaten kasvot hetkeksi käsiinsä laskettuaan lakanat viereensä.
Ei hän olisi halunnut edes ajatella sitä tosiasiaa, ettei Ritva välttämättä heräisi enää ikinä, mutta pelko äidin menettämisestä ei poistunut mielestä vaikka hän kuinka yrittikin.

"Pieni omituinen perhe tämä onkin", mies naurahti hieman pakotetusti ja nosti katseensa takaisin naiseen. Niin lapsi kuin Heidikin kuuluisivat jatkossa hänen elämäänsä ja perheeseen. Omalla monimutkaisella tavallaan.
"Äitikin oli niin onnellinen lapsesta ja nyt sitten…" Jesse puuskahti huultansa purren ja yritti pitää itsensä kasassa. Ei hän halunnut romahtaa muiden nähden.

Heidi hengähti katkonaisesti, vaati kaiken järjen hivenen naisen kehossa, ettei kyyneleet hukuttaneet tämän kasvoja alleen. Brunette liikahti, istui Jessen vierelle ja veti tämän kömpelöön halaukseen syliinsä. Tuntui oudolta olla niin lähellä, mutta jotenkin silti juuri oikealta.
"Kaikki järjestyy kyllä", Heidi sanoi käheästi, nieleskellen kurkkuunsa noussutta palaa väkisin alas. Hormonien keskellä sellainen keskittymiskyky oli ihannoitavan vahvaa.

Naisen käsi silitti hellästi Jessen selkää ja hän antoi toiselle oman aikansa vain olla siinä.

Jessekin kiersi kätensä Heidin ympärille ja oli hetken ihan hiljaa. Ei siinä tilanteessa oikein sanoja tuntunut löytyvän muutenkaan. Eikä Jesse kokenut elettä mitenkään vääräksi sillä hetkellä, koska se rauhoitti mieltä hivenen.

Tahaton nyyhkäisyn kaltainen karkasi miehen huulilta ja hän irrotti otteensa Heidistä.
"Anteeksi", Jesse huokaisi, pyyhkäisi kasvojaan ja hymyili varovaisesti.
"Laitan sinulle nyt nuo lakanat niin pääsette nukkumaan."

"Ei sun tarvitse pyytää anteeksi sun tunteita", Heidi vastasi ja nosti enempää ajattelematta kämmenensä Jessen kasvoille. Peukalo pyyhkäisi kevyesti toisen kostuneita poskia.
"Kiitos", nainen lisäsi hymyillen ja antoi kätensä pudota takaisin syliinsä.

Jesse oli hetken tahtomattaan pidätellyt hengitystään Heidin käden kosketuksen tuntiessaan. Hän katseli sinisiä silmiä pienesti hymyillen ennen kuin muisti mitä hänen oli tarkoitus tehdä.

Mies kurotteli tyynyn selkänsä takaa ja nopeasti sujautti sen tyynyliinan sisälle. Peiton kanssa ei kaikki niin sujuvasti mennytkään, joten hän joutui nousemaan jaloilleen ja pujotella peitto lakanan sisälle.
"Valmista", Jesse ilmoitti suoristaessaan peiton sängylle. Haukotus karkasi miehenkin huulilta. Väsymyksestä huolimatta hän tiesi, ettei pystyisi nukkumaan tänäkään yönä.

"Kiitos", Heidi vastasi uudelleen ja nousi sängyltä ylös. Pieneen lentolaukkuun hän oli sentään tajunnut pakata yöpuvun, joka sopi pyöristyneeseen kehoon ja hiusharjan sekä hammasharjan.
Nainen lukittautui Ritvan vessaan iltatoimiensa ajaksi. Sinisten silmien katse kiersi Ritvan tavaroissa, yrittäen edelleen pitää kyyneleet poissa näkyvistä. Häntä pelotti Ritvan puolesta, pelotti Jessen puolesta ja erityisesti pelotti oman lapsensa puolesta. Sairaalassa makaava nainen oli vauvan ainoa elossa oleva isoäiti, eikä Jessen isä ollut ilmeisen selvästi kuvioissa lainkaan. Heidi ei halunnut ajatella millaista lapsen olisi kasvaa ilman ainuttakaan isovanhempaa.

Yöpukuun vaihdettuaan Heidi palasi takaisin asunnon puolelle. Johanna ja Silja keskustelivat hiljaa keittiön pöydän ääressä, nojaten huolimattomasti toisiinsa sillä tavoin, miten pariskunnilla oli tapana. Heidi nosti kasvoilleen hymyn.
"Öitä, kiitos, että sain tulla", nainen sanoi ja sai vastaukseksi kaksi väsynyttä hymyä.
"Tietenkin sait tulla", Silja vastasi ja Heidi siirtyi takaisin makuuhuoneeseen.

Heidin poistuttua vessaan, Jesse oli hetkeksi oikaissut itsensä sängylle ja tuijotteli edelleen kattoa naisen tullessa takaisin. Hän nousi istumaan ja nojautui seinää vasten.
"Voin minä kyllä jonkun väliaikaisen pedin tehdä itselleni lattialle peitoista jos tämä tuntuu liian oudolta", mies naurahti. Jos jätti Ritvan tilanteen pois kuviosta, koko reissu Ouluun oli muutenkin outo. Ensin hän oli törmännyt Milaan junassa ja nyt oli jakamassa sängyn Heidin kanssa.
Olivathan he jakaneet sängyn ennenkin, mutta nyt ei todellakaan ollut kyse mistään sellaisesta.

Heidi hymähti Jessen sanoille.
"Ei sun tarvitse. Eiköhän me osata ihan vain nukkua yksi yö", nainen vastasi, sillä ajatus Jessestä kovalla lattialla ei tuntunut kovin vieraanvaraiselta.

Brunette laskeutui sängylle ja käpertyi Jessen antamaan peittoon haukotellen. Siniset silmät tarkkailivat Jessen väsyneitä piirteitä.
"Ritva kyllä riemastuu kuullessaan tästä", nainen mainitsi virnistäen. Kommentti olisi sen arvoinen, jos sillä saisi edes pienen hymyn nostettua Jessen kasvoille.
"Varmasti äiti on iloinen, kun kuulee sinun käyneen", mies myönsi hymyillen. Ritva piti Heidistä ja olisi otettu siitä, että nainen oli tullut häntä katsomaan.

"Äidin mielikuvituksen tuntien varmaan desinfioi koko sängyn varmuuden vuoksi", hän jatkoi huvittuneena ja katui sanojaan melkein samantien, koska se kuulosti jotenkin väärältä siinä tilanteessa. Hieman nolostuneena mies siirsi katseensa Heidin kasvoista hetkeksi johonkin katon rajaan ennen kuin vihreät silmät siirtyivät takaisin naiseen.

"Ehkä se on kuitenkin tuo sohva, joka pitää pestä", Jesse tyrksähti ja pudisti päästään nopeasti mielikuvan siitä, mitä hänen siskonsa ja Johanna mahdollisesti olisivat siinä tehneet.

Heidi naurahti, eikä tarttunut liiaksi Jessen puheisiin desinfioinnin tarpeesta.
Nainen mietti Jessen sisko ja tämän kumppania hymyillen.

"Miten kauan sun sisko ja Johanna ovat olleet yhdessä?"
"Kauan. Viisitoista vuotta ja vähän päälle", Jesse vastasi vetäessään peittoaan omien jalkojen ylle ja pohti hiljaa mielessään, kehtaisiko ottaa farkkuja pois päältään.
"Tapasivat parikymppisinä", mies muisteli. "Äitihän oli aluksi sitä mieltä, että kyseessä olisi ollut vain joku niin sanotusti kokeilu Siljalta, mutta kyllä hän nopeasti suhteen hyväksyi."
"Äiti on hetkittäin vähän vanhanaikainen", Jesse naurahti.

"Ai, no hyvä, että ovat sitten todistaneet kokeilun toimivaksi pysyväisratkaisuksi", Heidi vastasi virnistäen kevyesti. Ritva tuntui lyhyen tutustumisen jälkeen hyvin avarakatseiselta, mutta brunette pystyi kuitenkin näkemään Ritvan vanhanaikaisuuden käytöksestä.
"Kehitystä on siis tapahtunut, kun meitä ei ole liitetty pakkoavioliittoon tai lasta leimattu vielä äpäräksi", Heidi vitsaili silmäillen Jessen vihreitä silmiä. Uusi haukotus karkasi naisen huulilta.

Vauva möyri tuttuun tapaansa Heidin asetuttua makuuasentoon, mutta hän ei tiennyt olisiko soveliasta sanoa liikehdinnästä Jesselle siinä tilanteessa. .

"Mitä olen äidin puheista rivien välistä lukenut, niin kyllä hän ehkä niin haluaisi. Siis että me olisimme yhdessä, mutta kyllä hän on myös hyväksynyt tämänkin tilanteen", Jesse myönsi naurahtaen. Hän oli Matildan kanssa ja Ritvan sekä kaikkien muidenkin tuli hyväksyä se.
"Lasta hän ei koskaan kutsuisi äpäräksi."

Jessekin laskeutui makuuasentoon ja peiton suojissa riisui hiostavat farkut pois jaloistaan ennen kuin kierähti kyljelleen kasvot Heidiä kohti.
"Toivottavasti äiti muistaa lapsenlapsensa ja jaksaa sen avulla taistella itsensä hereille", mies sanoi ja hymyili hieman surumielisesti.

"Aih", Heidi vastasi, mutta ei antanut ajatuksissaan sijaa mitä jos ajatuksille. Jesse oli valinnut Matildan, ei häntä. Laurin kasvot välähtivät naisen mielessä, mutta Heidi pyyhkäisi ne pois sieltä. Laurikaan ei ollut valinnut häntä, Jessen tavoin hyvin selkeällä tavalla.

"Mun täytyy myöntää yksi asia", Heidi kertoi naurahtaen, antaen tyynyn painautua poskeaan vasten kääntyessään kyljelleen Jesseä kohden.
"Jossain sieluni syvimmässä nurkassa mä vähän toivoin sellaista. Tiedätkö, niin kuin elokuvissa tapahtuisi. Että Ritva vaistoaisi lapsen läsnäolon ja heräisi, tyhmää, eikö?"
Siniset silmät tuijottivat vihreitä huvittunut pilke silmäkulmassa.

"Ei se tyhmää ole", Jesse totesi tunkiessaan kätensä tyynyn alle. "Välillä kyllä toivoisin, että kaikki menisi niin kuin elokuvissa."
Mies hymyili Heidille lämpimästi. Hänkin olisi toivonut, että äiti olisi vaistonnut Heidin ja lapsen saapumisen, mutta vaikka Ritva olisi sen jotenkin huomannutkin, niin toivottua tulosta ei oltu saatu.
"Minun elämä tuntuu välillä olevan kuin jossain huonossa komediassa", Jesse naurahti. "Tapasin nimittäin Milan junassa, kun tulin tänne."

Hän selitti pikaisesti kohtaamisensa ex-kihlatun kanssa Heidille ja kohautti sitten harteitaan.
"Kuinkahan huonon elokuvakohtauksen olisi saanut jos niin sinä, Mila kuin Matildakin olisitte tulleet yhtä aikaa äitiä tapaamaan?" Jesse tyrskähti ja vakavoitui nopeasti. Hän ei ollut Matildalle edes kertonut, että Heidi oli tullut Ouluun ja tunsi siitä välittömästi huonoa omaatuntoa.

Heidi kuunteli Jessen kertomusta ja yritti kietoa ajatuksiaan koko Mila-kuvion ympärille.
"En ehkä halua selvittää", nainen vastasi toisen maalaamalle kauhukuvalle kaikkien kolmen kohtaamisesta.
"Matildan tapaaminen taitaa riittää mulle. Ei tarvitse kaikkien sun elämän naisten tuomita valintojani", Heidi lisäsi huokaisten syvään. Jessen vakavoitunut ilme sai naisen aavistuksen huolestumaan.

"Mitä nyt?" brunette kysyi aavistuksen huolissaan.
"Matilda ei tiedä, että olet täällä", Jesse vastasi. Hän kyllä osasi jo melkein arvata naisystävänsä suhtautumisen asiaan kun saisi kuulla siitä. Tietysti Jesse Heidin vierailusta kertoisi, vaikka tiesikin siitä aiheutuvan riitelyä.

Jesse oli kyllä laittanut väliaikatietoja äidistään Matildalle, mutta tänä iltana se oli unohtunut kokonaan. Hetken mies jo turhautuneena mietti, kuinka puhelut ja viestit kulkivat myös toiseen suuntaan, mutta Matildan syyllistäminen sillä hetkellä oli aivan turhaa sekä typerää.

Heidin huulet puristuivat yhteen Jessen vastauksen myötä. Miksei hän ollut tajunnut kysyä naiselta, jos tämä olisi halunnut tulla hänen mukaansa? Syvään huokaisten nainen yritti olla syyllistämättä itseään liikaa, hän oli kuitenkin lähtenyt Ouluun hetken mielijohteesta. Tarkoituksenaan vierailla oman lapsensa isoäidin luona sairaalassa, ei mitään sen ihmeellisempää.
"No aiotko kertoa sille? Ei sillä, että teidän suhteenne mulle kuuluisi, tai mitään", Heidi kysyi katsoen edelleen Jessen kasvoja.

"Mhhm", Jesse mutisi myöntävän vastauksen. "Tuskin riemastuu, mutta se ei ole sinun murheesi."
Mies huokaisi syvään, kohensi asentoaan ja hymyili hieman: "Minusta on silti kiva, että tulit."
Ei hän ollut odottanut saati olettanut, että joku Kallasta tulisi Ouluun hänen äitiään katsomaan, mutta siinä Heidi kuitenkin oli.
"Hyvä, jos musta on edes vähän apua", nainen sanoi hymyillen ja huokaisi syvään.
"Mutta, nyt nukkumaan, koita säkin nukkua edes vähän", Heidi lisäsi ja veti peittoa paremmin ympärilleen.

"Öitä. Molemmille", Jesse toivotti hymyillen ja kierähti sitten selälleen. Hän tiesi, ettei saisi unta vielä pitkään aikaan. Jos saisi ollenkaan.
Ajatukset kiersivät niin äidissä, Matildassa kuin Heidissäkin pitkälle aamuyöhön ennen kuin mies nukahti kuunneltuaan Heidin tasaista hengitystä vieressään.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:09, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 12.05.19 17:01

12.05.2019


Hörpin kahvia äidin pöydän ääressä väsyneenä ja odotin, että pääsisimme Siljan ja Johannan kanssa lähtemään sairaalalle. Silja oli mennyt suihkuun, kun taas Johanna nautti aamukahvejaan tupakka huulessa parvekkeella.
Oli äitienpäivä ja todellakin toivoin, että tämä päivä olisi ollut aivan toisenlainen mitä se nyt oli.

Äidin tilassa oli näkynyt eilen pieniä positiivisia muutoksia, sillä hän oli aukonut illalla silmiään, mutta mitään kontaktia hän ei ollut meihin ottanut.
Heidi oli lähtenyt eilen takaisin Kallaan ja oli pistänyt minut lupaamaan, että ilmottaisin hänelle mikäli äidin tila muuttuisi suuntaan tai toiseen. Salaa olin toivonut, että nainen olisi jäänyt vielä toiseksikin yöksi, koska tuki oli tullut tarpeeseen. Olihan minulla täällä Silja ja Johanna myös, mutta kaikki kolme olivat enemmän tai vähemmän hajalla sillä hetkellä.

Olin soittanut Matildalle edellisenä iltana, mutta nainen oli kuulostanut niin kireältä puhelimessa, että päätin jättää Heidistä kertomisen vähän myöhemmäksi. Tiesin kyllä, että asiasta kertomisen lykkääminen varmaan vain pahentaisi tilannetta, sillä arvelin ettei Matilda tietoa Heidin vierailusta kovin hyvällä ottaisi. Siinäpä olisi sitten seuraava sotku selvitettäväksi, kunhan täältä Kallaan palaisin. Milloin se sitten ikinä olisikaan.

Kuulin Siljan puhuvan kylpyhuoneessa puhelimeensa ja pian sisko pelmahtikin keittiöön vähän outo ilme kasvoillaan. Ensimmäinen ajatus oli, että sairaalasta olisi soitettu ja kerrottu, ettei äiti jaksanut taistella ja tuntui kuin joku olisi lyönyt minua vatsaan nyrkillään.

"Sairaalasta soitettiin. Äiti on herännyt", Silja naurahti lopulta ja syöksyi halaamaan minua. Helpotus valtasi kehoni ja tuntui, kuin satojen kilojen paino harteilta olisi nostettu pois.
"Kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti. Ei äidin herääminen välttämättä vielä mitään tarkottaisi... Lääkäri oli sanonut aikaisemmin, ettei vammojen laadusta täyttä varmuutta saisi ennen kuin Ritva heräisi.
"Ilmeisesti. Oli ensimmäisenä kysynyt, joko hänestä on mummo tullut", Silja naurahti enkä itsekään voinut olla hymyilemättä leveästi. Äiti joutuisi vielä sitä mummoksi tulemista odottelemaan muutaman kuukauden.

Äiti oli hereillä, kun me saavuimme sairaalaan. Äidin katseen ja hymyn nähtyäni en voinut muuta kuin hymyillä takaisin onnellisena ja varovaisesti halasin sairaalasängyssä makaavaa naista.
"Mikä olo?" Silja kysyi helpotus äänestä kuultaen ja istahti tuolille, jota oli kuluttanut tiistaista saakka.
"Kuin auton alle jääneellä", äiti pärskähti hiljaa. Ainakaan huono huumorintaju ei ollut onnettomuudessa hävinnyt mihinkään.
"Äiti..." sisko tuhahti silmiään pyöräyttäen. Johanna pureskeli huultaan pitääkseen pokkansa ja minuakin hieman nauratti, vaikkei tilanteessa vieläkään mitään hauskaa ollut.
"Noh, kuulema olen ottanut muutaman päivän torkut tässä. Toisesta korvasta lähtenyt kuulo eikä vasen käsi toimi ihan niin kuin pitäisi, mutta muuten ilmeisesti ihan hyvin voin. Kunhan tuo sydän ei enää rupeaisi kiukuttelemaan", äiti selitti tuskaisen kuuloisena.
"Kädestä vissiin saadaan vielä toimiva peli kuntoutuksen avulla."

"Pääasia, että olet hereillä ja hengissä", huokaisin. Siinä olisi ollut ainekset isompiinkin vammoihin, mutta jos pelkällä kuurolla korvalla ja jumittavalla kädellä tästä selvittiin, niin piti kyllä kiittää luojaa. Mikäli semmoinen oli oikeasti olemassa.
"Mikäpä sen pahan tappaisi. Eikä tässä nyt vielä ehdi kuolemaan, pitäähän minun tavata lapselapseni ennen kuin hautaan lähden."



Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:10, muokattu 2 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 14.05.19 18:41

13.05.2019

Kirjoitettu yhdessä @Matilda T. kanssa - ensimmäinen osa

"Ai. Mistä?" Jesse hämmästyi, mutta se tunne vaihtui nopeasti turhautumiseksi. "Tai no, ei tarvitse vastata."

Kuka muukaan siitä olisi Matildalle kertonut kuin itse Lauri Merikanto? Vaikkei Heidi ollut maininnut sanallakaan, että olisi valmentajalle kertonut Oulun reissustaan, ei tarvinnut mikään Sherlock olla, että osasi yhdistää palaset yhteen.

"Olisihan se pitänyt arvata, että Lauri juoksee sinun luo heti, kun minä olen kääntänyt selkäni edes hetkeksi", mies murahti ärsyyntyneenä kädet puuskassa.
Jesse kyllä muisti Laurin katseet pikkujouluissa ja sen, kuinka mies oli jo aikaisemmin ollut kiinnostunut Matildan ja Jessen suhteen tilasta. Sopivasti juuri silloin, kun Jesse itse oli ollut Heidin luona juttelemassa käytännön asioista lapseen liittyen.

Mitä hemmetin peliä se Lauri pelasi? Jessen tietojen mukaan Heidi sekä Lauri viettivät paljon aikaa yhdessä ystävinä, mutta Heidi oli jo aikaisemmin myöntänyt että haluaisi olla enemmänkin.
Mies laski katseensa Matildan silmistä lattiaan ja huokaisi syvään. Pelasiko Lauri samaa peliä, mitä Jesse itse oli Heidin kanssa niin sanotusti pelannut? Unohtaakseen Matildan edes hetkeksi, koska violettihiuksinen nainen oli parisuhteessa.

Matilda ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla yllättynyt vai ei Jessen päättelystä. Nainen ei kuitenkaan käsittänyt sitä, miksi hänen edessään seisova mies oli niin turhautunut Laurista, jonka tiesi varsin hyvin viettävän aikaa Heidin kanssa.
"Juoksee minun luo?" Matilda kertasi. "Ehkä sekin vain mietti, mitä helvettiä Heidi sinne Ouluun lähti siinä tilassa."
Violettihiuksista turhautti, että hän oli sanonut niin. Vaikka Laurin koko olemuksesta oli paistanut, että vielä Matildan ja Jessen välien ihmettelyä enemmän miestä oli hiertänyt se, että Heidi oli päättänyt lähteä Ouluun raskaana matkustamisen riskeistä huolimatta. Sitä Matildakin oli yön hämärinä tunteina miettinyt: oliko Heidillä aikuisten oikeasti ollut velvoitetta lähteä, vai oliko taustalla muutakin?

"Milloin mä edes olisin kuullut Heidistä ilman Lauria? Tänään", Matilda puuskahti.
"Onhan tuo ollut jo aikaisemmin kummallisen kiinnostunut siitä, miten meillä menee. Noin niin kuin ihan vain valmentajana", Jesse naurahti ärsyyntyneenä. Ei hän itse ollut mikään valmentaja, mutta jos olisi ollut, ei hänelle olisi kuulunut valmennettaviensa yksityiselämä millään tavalla.
"Sitä paitsi, tuossa vaiheessa raskautta on vielä ihan turvallista lentää. Ainakin tuollaisen lyhyen matkan."
Mies epäili, että Lauri oli ollut vain tyytyväinen, kun sekä Jesse että Heidi olivat poissa paikkakunnalta. Matildan kulmat olivat painuneet kurttuun ja nainen oli jo tekemässä selväksi, ettei jaksanut Jessen Lauri-vastaisuutta eikä Heidin matkustamisen puolustelu auttanut sen suhteen, ettei mies itse ollut kertonut tulevan lapsensa äidin reissusta, kun Jesse jatkoikin puhumista.

"Minun piti kyllä kertoa Heidistä jo aikaisemmin, mutta se vain… Unohtui", Jesse myönsi ja tajusi, että se kuulosti vain joltain huonolta tekosyyltä. Matilda räpäytti silmiään, sillä ei ollut enää niin järkkymätön sen suhteen, kuinka olisi tilanteeseen reagoinut. Hetkellinen tuohtuminen tuntui laantuneen, mutta pinnan alla kuohui silti.
"Okei, unohtui", Matilda vastasi laskien vesilasin pöydälle ja nostaen kätensä puuskaan. "Mä ymmärrän. Sulla oli muutakin ajateltavaa."
Nainen antoi ilman paeta keuhkoistaan huokauksen mukana ja selvitteli ajatuksiaan voidakseen jatkaa.
"Mutta Lauri ei jumalauta sentään ole tehnyt mitään muuta kuin pitänyt mut järjissään", Matilda puuskahti, koska se oli koko totuus. Ilman Lauria nainen ei olisi voinut puhua nurkkaan ajetuksi tulemisen tunteesta, jonka vain aiheeseen liittyvän historian tietävä mies ymmärsi.

"Sentään?" Jesse toisti silmiään pyöräyttäen.
Miestä alkoi jo suoraan sanottuna vituttamaan ja vaivoin hillitsi kielenkantansa, ettei olisi kärkkäästi udellut, kuinka Lauri mahdollisesti oli Matildan järjissään pitänyt. Hän todellakin toivoi, ettei päässään maalautuvat mielikuvat pitäisi paikkaansa.
Jesse luotti Matildaan. Halusi luottaa. Ja todellakin toivoi, että pystyisi luottamaan.
"Eihän Heidikään tehnyt muuta kuin tuli katsomaan äitiä ja meidän tueksi", mies huokaisi ja hetken katseen harhailtua jossain keittiön kaapistossa, hän siirsi katseensa takaisin Matildaan.  

"Et kai sinä luule, että meidän välillä olisi tapahtunut jotain?" Jesse puuskahti kulmiaan kurtistaen. Jos hän itse oli hetki sitten kuvitellut Matildan ja Laurin järjissään pysymiset erittäin kyseenalaisin mielikuvin, ei hän halunnut edes ajatella millaisia kuvitelmia Matilda oli ehtinyt päässään pyöritellä perjantaista saakka.
"Eiköhän kriittisin tapahtunut jo", Matilda naurahti jäykästi. Ottaen huomioon, että Jessen ja Heidin tapahtunut vaikutti Jessen ja sitä kautta myös Matildan elämään päivittäin ja sen asian suurin rooli oli vasta edessä, Matildan ja Laurin yhteys tuntui aika mitättömältä. Siis siitäkin huolimatta, että Lauri tiesi tasan tarkkaan, miksi ajatus Heidistä Jessen tukihenkilönä ahdisti niin paljon.

"Niin", Jesse huokaisi syvään. Vaikka hänen ja Heidin välinen juttu olisi jäänyt vain siihen yhteen yöhön, olisi tilanne sillä hetkellä silti samanlainen.
Jos he olisivat humalasta huolimatta muistaneet ehkäisyn, kaikki voisi olla aivan toisin. Muttei enää auttanut jossitella. Vahinko oli jo tapahtunut ja sen seuraus syntyisi kolmen kuukauden kuluttua. Jesse puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Ei hän halunnut ajatella lastaan pelkkänä vahinkona. Ei enää…
"Mutta se tapahtui ennen meitä. Sinua ja minua", mies jatkoi hiljaa avatessaan silmänsä ja kohtasi tummien silmien katseen.
Hän olisi halunnut muistuttaa Matildaa siitä, että nainen itsekin oli halunnut heidän epämääräisen suhteen vakiintuvan ihan oikeaksi parisuhteeksi kaikesta huolimatta, mutta Jesse tiesi sen olevan aivan turhaa.

"Niinpä", Matilda totesi hiljaa. Tuntui katkeralta muistella iltaa, jolloin nainen oli ollut kirjaimellisesti kahden miehen välissä. Sinä iltana Jesselle oli selvinnyt kaksi asiaa: se, että Matilda oli seurustellut Jonathanin kanssa ja että Jonathan oli mies, joka oli lyönyt Matildaa. Sinä iltana Jesse oli myös ollut valmis jäämään Matildan seuraksi Krouviin, mutta nainen oli ratkaissut tilanteen lähtemällä kotiin - yksin.

Matildasta tuntui, että kaikki voimat katosivat hänen kehostaan. Nainen nojasi tiskipöytään ja pyöräytti mielessään koko sen tunteiden kirjon, joka siellä oli viime päivinä pyörinyt. Päällimmäisenä oli koko ajan ollut huoli Jessen jaksamisesta, vaikka sitä olivatkin värittäneet turhautuminen ja ahdistus, jotka olivat nousseet esiin Laurin kerrottua Heidistä.

Jesse astui Matildan vierelle ja laski kätensä hellästi naisen olkapäälle. Ei hän jaksanut saati halunnut enää riidellä. Koko viikko oli ollut yhtä tunteiden vuoristorataa huonosti nukuttujen öiden lisäksi, joten kaikki viimeisetkin voimat tuntuivat pusertuvan ulos kehosta sillä hetkellä.

"Minun ja Heidin välillä ei ole eikä tule olemaankaan enää mitään muuta kuin yhteinen lapsi", mies sanoi huokaisten ja kumartui sen verran, että näkisi Matildan kasvot kunnolla.
Lapsi oli asia, joka sitoi hänen ja Heidin elämät yhteen nyt ja aina. Halusivat he sitä tai ei. Sen vuoksi heidän oli myös pysyttävä hyvissä väleissä.

Muuta kuin. Jokin Matildan sisällä kolahti jättäen onton, tyhjän tunteen naisen sisälle. Oli sanomattakin selvää, ettei lapsi ollut tässä tapauksessa mikään vaatimaton, olankohautuksella kuittaantuva muuttuja. Kun siihen lisäsi sen faktan, että se oli joka tapauksessa yksi lapsi enemmän kuin Matildalla tulisi biologisesti olemaan, violettihiuksisen oli laskettava katseensa lattiaan.
"Onhan se enemmän kuin ei yhtään", nainen mutisi hiljaa tajuamatta kunnolla, mitä oli oikeastaan harmistuksissaan sanonut.
Jesse liikahti hieman vaivautuneena ja huokaisi jälleen kerran syvään.
Nytkö sitten Matildalla oli vauvakuume? Ajatus sekä pelotti että hieman huvittikin miestä.  He olivat seurustelleet vasta kolmisen kuukautta, joten mahdollisista vauvahaaveista ei todellakaan oltu vielä keskusteltu. Ei se vielä siinä vaiheessa ollut ajankohtaista eikä tulisi pitkään aikaan olemaankaan.
"Haluaisitko sinä sitten.. Lapsen?" Jesse takelteli häkeltyneenä miettien, miten mahdolliseen myöntävään vastaukseen pitäisi suhtautua.  Hän ei todellakaan olisi vielä valmis toiseen lapseen, koska sitä ensimmäistäkään, vielä syntymätöntä lasta, ei suunnitelmien mukaan pitänyt edes tulla.

Matilda oli nähnyt Jessen koko olemuksen muuttuvan, mutta miehen esittämään kysymykseen nainen ei ollut osannut varautua. Tummat silmät tuijottivat Jesseä hätäisinä, kun nainen yritti pohtia kuumeisesti vastausta kysymykseen, johon ei olisi halunnut vastata.
"En mä sitä", Matilda inahti vaikeasti, vaikka tajusi heti, ettei vastaus ainakaan helpottanut hänen tilannettaan. Seuraavaksi Jesse varmasti kysyisi, mitä Matilda sitten oli tarkoittanut, eikä nainen halunnut jatkaa keskustelua yhtään pidemmälle.
"Ei puhuta nyt lapsista", violettipää huokaisi ja astui lähemmäs miestä, jota ei ollut vielä edes koskettanut kunnolla tämän palattua. Matilda piti katseensa vihreissä silmissä, kunnes oli niin lähellä Jesseä, että saattoi painaa päänsä tämän rintakehälle ja kietoa kätensä halaukseen.
"Ei", Jesse mutisi kietoessaan kätensä Matildan ympärille, vaikka oikeasti hän melkein oli jo kysynyt, mitä nainen oli sitten tarkoittanut. Sen kysymyksen ehtisi esittämään myöhemminkin


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:10, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.05.19 20:46

30.05.2019

#kesähaaste2

"Aurinko, ystävät ja kaljaa, mitä muuta tarvitaan... rallatteli Spotify puhelimestani, kun nojauduin aurinkotuolin selkämystä vasten tyytyväisesti hymyillen. Ei kai sitä muuta tarvittu? Tosin seura minulta vielä sillä hetkellä puuttui, mutta kaljaa ja aurinkoa löytyi.

Olin löytänyt parhaat päivänsä nähneen pallogrillin pihavarastosta ja siitä se ajatus sitten oli lähtenyt: yhden hengen grillibileet.
Grilli oli ilmeisesti muka-unohtunut edellisen asukkaan muuttokuormasta. Olin joutunut tukemaan sitä isolla kivenmurikalla, koska hieman kyljestä ruosteessa olevan grillin yksi jalka oli vääntynyt, mutten antanut sen häiritä. Pallogrilli saisi palvella minua ainakin tämän kesän.

Siemaisin oluttani ja kuulostelin, kuinka pallogrillin kuumuus tirisytti rasvaisia makkaroita. Venyttelin makeasti ja nostin sitten toisen jalkani koukkuun toisen päälle. Aurinko lämmitti mukavasti eikä minua ärsyttänyt sillä hetkellä mikään. Vapaapäivä ja meidän firman yleisen "laiskuuden" myötä myös huominen olisi vapaata.
Ei ärsyttänyt edes ympärillä pörräävä kärpänen, joka yritti välillä laskeutua paljaalle iholleni. Shortsit kahahtivat, kun jalkaani heilauttamalla häädin tuon lähentelevän hyönteisen pois polveltani ennen kuin jatkoin kaljan siemailua sekä auringosta nauttimista.

Makkaroiden ollessa syöntikelpoisia, nakkasin ne lautaselle ja laskin aurinkotuolien välissä olevalle pienelle pöydälle. Kietaisin yhden makkaran talouspaperiin ja istahdin takaisin alas tuolilleni. Ketsupit ja sinapit olivat unohtuneet kauppaan, mutta ei se mitään. Grillimakkara olisi hyvää ilman mitään lisukkeitakin.

Takaovi kolahti ja käänsin katseeni sen suuntaan. Matilda oli tullut töistä ja katsoi minua toinen kulma koholla. Hymyilin naiselle leveästi kohottaen toisessa kädessä olevaa kaljatölkkiä. Makkaran hieman kärtsähtänyt kuori rasahti hampaiden välissä, kun haukkasin grilliherkusta palasen.
"Ok?"
"Istu alas. Kyllä näistä riittää sinullekin."
Violettihiuksinen nainen kurkkasi grillin kannen alle uteliaana todetakseen sen tyhjäksi ja kääntyi sitten katsomaan minua.
"Kaljaa ja makkaraa? Ei muuta?"
"Ei", virnistin laskien hieman aurinkolasejani, kun Matilda istui alas toiselle aurinkotuolille. "Mutta sinulla on liikaa vaatetta päällä näihin grillibileisiin."
T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut nainen pyöräytti silmiään huvittuneena, muttei sanonut mitään. Hän nappasi yhden makkaroista itselleen ja minä kaivoin vieressäni olevasta kylmälaukusta hänelle yhden oluen.
"Se on kesä nyt", ilmoitin sulkiessani silmäni.
"Mmhmm, niin kai..."
Kuin tilauksesta Valvomon Mikä Kesä alkoi soimaan Spotifyn soittolistalta ja virnuilin itsekseni kuullessani Matildan tuhahtelun vierestäni. Ei ilmeisesti musiikkitarjonta miellyttänyt?. "Tästä kesä voi alkaa."

Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Istuimme hiljaa tuoleissamme olutta juoden. Vilkaisin välillä syrjäsilmällä Matildaa, joka näytti myös ihan tyytyväiseltä. Vaikkei minun pienen rivitalopätkän takapiha kooltaan päätä huimannut, oli se silti juuri sopiva sellaiseen leppoisaan oleskeluun.
"Melkein kuin Lagosissa", mutisin. Meri ja hiekkaranta vain puuttuivat, mutta silmät suljettuna pystyi kuvittelemaan nekin siihen ympärille.

Pilvi lipui auringon eteen ja tunsin pienen vesipisaran tipahtavan kasvoilleni. Nyrpistin vähän nenääni, mutten liikahtanut mihinkään. En vielä silloinkaan, kun vesipisaroita alkoi ropsahtelemaan paljaalle iholle enemmänkin.
"Täällä sataa. Mennään sisälle", Matilda huokaisi ja kuulin hänen liikahtavan ylös tuolistaan.
"Shhh, se on kesä nyt", suhahdin ja vilkaisin ylös taivaalle. Sadepilvi ei ollut iso, joten en uskonut sen jäävän meitä häiritsemään kovin pitkäksi aikaa.
"Meinasitko jäädä siihen?" nainen naurahti epäuskoisena.
"Pieni sade mitään haittaa", ilmoitin päättäväisesti ja hörppäsin sanojeni päätteeksi olutta kuin kertoakseni, etten olisi lähdössä mihinkään.
"Jää sitten", Matilda hymähti. Kuulin hänen askeleiden pysähtyvän viereeni, mutten avannut silmiäni. Minä en epävirallisia grillibileitäni keskeyttäisi pienen vesisateen vuoksi.
"Ajattelin hankkiutua eroon näistä liioista vaatteista", naisen huulet hipoivat korvanlehteäni hänen kumarruttua kuiskaamaan korvaani.  
Niin no. Vielä oli kesää jäljellä. Ehtisin lojua aurinkotuolissa ja grillata makkaraa vielä monet kerrat. Ja vettäkin satoi, joten mitä sitä siinä pihalla enää...


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:11, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 02.06.19 14:49

07.01.2014 - throwback


"Vaahterapolku" luki tienviitassa, joka neuvoi kääntymään oikealle, joten hitaasti käänsin autoni hiekkatielle ja tarkistin, että autooni kiinnitetty hevoskuljetuskoppi tuli perässä.
Olin piipahtanut ohikulkumatkalla Alegressa ystäväni luona ja kun tämä oli kuullut, että matkani jatkuisi Vientareeseen, oli hän kysynyt josko voisin yhden ponitamman viedä jollekin ratsastuskoululle samalla reissulla. En minä kehdannut kieltäytyäkään, joten pilkullinen tamma oli lähtenyt minun mukaani. Tarkoituksena oli käydä vain katselemassa asuntoja sekä mahdollista tallipaikkaa Daniellalle, mutta kyllä minä samalla vaivalla Brendaksi kutsutun tamman voisin viedä uuteen kotiinsa.
Pieni epätoivo jo puski pintaan, sillä työt uudessa paikassa alkaisi muutaman viikon kuluttua eikä minulla ollut paikkaa, mihin majoittaa itseni tai Danielan. Hotelli olisi tietenkin minun kohdallani mahdollinen vaihtoehto väliaikaisesti, mutta hotellihuoneisiin ei hevosia päästettäisi, joten jos en pian tammalleni paikkaa löytäisi,  en voisi muuta kuin myydä Danielan. Ja sitä en todellakaan halunnut.

Olin soittanut hetkeä aikaisemmin Vaahterapolun omistajalle, Mila Santaselle, saapuvani pian ja nainen oli luvannut jonkun olevan meitä vastassa.
Kaartaessani pihaan huomasin lyhyen punahiuksisen nuoren naisen seisokelevan tallipihalla. Ilmeisesti tallin omistaja itse ei ollut ehtinyt paikalle, mutta oli komentanut jonkun tallitytöistä ottamaan Brendan vastaan.
"Hei", tervehdin tallilaista iloisesti noustuani autosta ja tämä toljotti minua hetken vähän omituisesti hymyillen. Kyllä minä sen katseen tunnistin ja aina se hieman huvitti, mutta olin niin kuin en olisi huomannutkaan. Liekkö tyttö edes kahtakymmentä, joten parempi antaa ihastelevien katseiden olla omassa arvossaan.
"He-heipähei", punapää sai lopulta sanottua.
"Matka meni hyvin. Rauhallinen kuskattava", selitin laskiessani lastaussillan alas. Tallityttö oli kävellyt viereeni ja kurkkasi sisälle koppiin.
Pilkullinen poni hörisi iloisesti meidät nähdessään ja kipusin sisälle koppiin irroittaakseni ponin samalla, kun nuori nainen jäi odottelemaan lastaussillan viereen. Ihmettelin kyllä miksei tallin omistaja itse ollut paikalle tullut, mutta en jaksanut sen enempää asiaa miettiä. Pääasia että saisin ponin pois kyydistä ja pääsisin jatkamaan matkaani.
"En minä Alegressa töissä ole, mutta kävin katsomassa sieltä ja parilta muulta naapuritallilta paikkaa minun hevoselle", huomasin selittäväni punapäiselle tallitytölle enkä edes tiedä miksi.
"Pitäisi löytää äkkiä sekä kämppä että tallipaikka. Työt alkavat parin viikon päästä."
Huokaisin turhautuneena. Ilmeisesti olin silti halunnut jatkaa avautumistani.

"On meillä vapaita karsinoita yksityisten puolella", punapää ilmoitti leveästi hymyillen, kun talutin ponin ulos.
"Ja mulla ois tuolla huonekin vuokrattavana!" hän jatkoi ja nyökkäsi ilmeisesti asuintalon puoleen.

En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun ja ojensin riimunnarun sinisilmäiselle naiselle. Ponitamma nuuhkaisi naisen kättä ja sen jälkeen pukkasi hellästi tätä poskelle turvallaan.
Mitäköhän tallin omistaja sanoisi jos kuulisi tallitytön tyrkyttäneen niin minulle kuin hevoselleni paikkaa luotaan? Ei sillä, Vaahterapolku oli suhteellisen lähellä uutta työpaikkaani...

Kurtistin kulmiani ja katselin ponin kanssa tuttavuutta tekevää hevosihmistä. Nainen oli lyhyt ja nuoren näköinen, mutta jokin hänessä sai aikaan vaikutelman, ettei kyseessä tainnutkaan olla mikään niukin naukin täysi-ikäinen ihminen.
Oliko edessäni oleva nainen sittenkin itse Vaahterapolun omistaja?

"Oletko sinä muka tämän tallin omistaja?" naurahdin epäuskoisena. "Luulin, että olet joku tallityttö..."
Nainen mulkaisi minua nolostuneen oloisena, mutta tokeni siitä nopeasti ja ojensi minulle vapaan kätensä.
"Santasen Mila, päivää vaan!"
Tartuin pieneen käteen ja hymyilin leveästi. Ilmeisesti nainen ei kovin pahasti suutahtanut minun tallityttö-kommentista.

Seurasin naista ja ponia tallin puolelle. Olisinhan minä voinut vain lähteä jatkamaan matkaani, mutta tieto vapaasta karsinapaikasta oli saanut minut kiinnostumaan.
Sillä välin kun Mila purki Brendalta kuljetusvarusteita pois, kiertelin tallikäytävää edestakaisin lueskellen karsinoiden ovissa olevia nimikylttejä.
"Haluatko kahvia?" naisen ääni havahdutti minut mietteistäni takaisin siihen hetkeen.

Kahvin tippuessa lähdimme käymään yksityisten puolella ja Mila selitti tallin toiminnasta sekä siellä käyvistä ihmisistä.
"Kivan näköistä täällä on... Mitenkäs hintapolitiikka sun muut?" sanoin lopulta ja käänsin katseeni melkein 30 senttimetriä lyhyempään naiseen.

Palasimme taukohuoneeseen ja kysyin, mahtuisiko yksi puoliveritamma Vaahterapolkuun.
"Totta kai!" Mila naurahti hilliten sisäistä hihkuntaansa. En voinut olla virnistämättä.
Kahvin juonnin lomassa me sitten kirjoitettiin sopimuspaperit.
"Huh. Nyt on se huoli pois päiväjärjestyksestä. Vielä kun itselleni jonkun kämpän löytäisi", huokaisin laskiessani kuulakärkikynän paperin viereen.
Mila katseli minua pää hieman kallellaan ja ovela ilme kasvoillaan.
"Niin no... Voithan sinä vaikka alkuun majottautua tuonne meille. Siis jos vain haluat!" nainen ehdotti viattomasti hymyillen. "Ja sinua ei haittaa et kämppäkavereina on kolme tyttöä ja muutama karvainen elukka."
Vastasin sinisilmäisen naisen hymyyn ja harkitsin hänen ehdotustaan. Voisihan se hieman omituista olla, mutta vaihtoehdot alkoivat olla aika vähissä.
"Ainahan sitä voisi tosiaan kokeilla. En minä tyttöjä pelkää jos se siitä on kiinni", naureskelin ja meinasin heittää jotain vitsiä miehestä talossa.

Lähdimme käymään talolla, jotta Mila voisi esitellä minulle paikkoja. Mahdollisesti tuleva huoneeni sijaitsi alakerrassa ja vähän punastellen Mila kertoi oman huoneensa sijaitsevan toisella puolella käytävää. Hyvä tietää? Mila oli kyllä kaunis, mutten minä tänne mitään naisseikkailuja tullut hakemaan.

"Eiköhän täällä voi jonkin aikaa majailla. Siis siihen asti, että löydän oman kämpän", totesin lopulta.
"Tervetuloa sitten vain!", Mila hymyili ja löimme vielä kättä päälle.
Kävin vielä kiertelemässä taloa ympäriinsä ja naureskelin keittiön pöydällä lojuville tyhjille kaljapulloille.
"Täällä ei ilmeisesti pahalla katsota jos parit saunaoluet ottaa?"
"No, ei todellakaan", Mila nauroi ja nosti tyhjät pullot pöydältä kaappiin piiloon.
Mila kertoi tulevista kämppiksistäni: Petrasta ja Innasta. Ilmeisesti myös Petran tyttöystävä, Julia, viettäisi täällä paljon aikaansa, joten hänetkin melkein pystyi kämppäkaveriksi laskemaan. Naista hieman huoletti, haittaisiko naispari minua, mutta lohduttelin häntä kertomalla omasta siskostani, joka asui naisystävänsä kanssa.
"Entä sinä ja Inna sitten?" kysyin pilke silmäkulmassa.
"Ihan heteroja me ollaan", Mila hymyili. Hyvä tietää...

Mila oli juuri saattelemassa minua eteiseen, kun ovi aukesi ja kaksi naista kävelivät sisälle. Molemmat katsoivat minua yllättyneenä ja siirsivät sitten kysyvät katseensa Milaan.
"Siinähän ne sinun tulevat kämppiksesi ovatkin. Inna ja Petra, tässä on Jesse", nainen kertoi ja molemmat kättelivät minua.
"Jesse muuttaa meille joksikin aikaa", Mila ilmoitti leveästi hymyillen ja sai osakseen yllättyneitä kulmien kohotteluita.
"Siksi aikaa, että löydän oman asunnon", selvensin.
"Okei, kiva", Innaksi osottautunut nainen hymyili maireasti. Huomasin Milan merkitsevän vilkaisun Innan suuntaan, mutta olin niin kuin en olisi sitä tajunnut.
Mitäköhän tästäkin tulee?


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:11, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 16.06.19 18:13

16.06.2019


Hiivin kahvinkeitintä lataavan Matildan selän taa ja kiedoin käteni hänen lantiolle. Nainen säpsähti hieman, muttei keskeyttänyt puuhiaan.
"Huomenta", mutisin huulieni hipoessa naisen kaulaa ja käsien liukuessa yöpaidan virkaa toimittavan t-paitani helmalle jatkaen matkaansa sen alle.
"Tuhma", Matilda tuhahti huvittuneena. Napakka läpsäytys sormilleni keskeytti niiden seikkailun paidan alla ja itsekseni virnuillen vetäydyin kauemmaksi naisesta. Läpsäytin vastavuoroisesti Matildan takapuolta ennen kuin käännyin jääkaapin puolelle ottaakseni esiin voileipätarvikkeet.

Kun olin saanut leivät tehtyä ja kahvia kupillisen,  istahdin pöydän ääreen Matildaa vastapäätä. Nainen näytti vielä hiukan uniselta pörrössä olevien hiustensa kanssa enkä voinut olla hymyilemättä. Hän oli kaunis.
"Rakastan sinua." "Niin mäkin sua."
Keskustelun muisteleminen sai onnellisen hymyn vain syventymään kasvoillani. Ne kaksi sanaa olivat vain lipsahtaneet ulos suustani, mutta olin tarkoittanut niitä ihan oikeasti. Vaikka Milan jälkeen olin ajatellut, etten niitä sanoja koskaan enää tulisi ääneen sanomaan kenellekään. En ainakaan niin pian.
Ajauduin hetkeksi miettimään Milaa. En edes muista, milloin me olimme ne sanat toisillemme sanoneet ensimmäisen kerran. Kai se oli ollut joku arkinen tilanne ja ohimennen sanottu. Meidän suhde oli muutenkin vain edennyt omalla painollaan eteenpäin siitä fwb-kämppis-suhteesta siihen, että olin kärrännyt tavarani käytävän toiselle puolelle Milan huoneeseen. Ja lopulta kosinut todella romanttisesti.

Ei minun ja Milan suhde muutenkaan ollut mikään ylisöpö romantiikan täyteinen rakkaustarina, missä pienetkin harppaukset eteenpäin piti analysoida tarkasti. Mila ei pahemmin tunteistaan avautunut tai niitä näyttänyt. Siinä suhteessa Matilda ja Mila olivat samanlaisia.
Mutten minä halunnut verrata edessäni istuvaa naista exääni. He olivat kaksi täysin eri ihmistä ja hyvä niin.

"Mitä?" Matilda kysyi, kun huomasi tuijotukseni.
"Ei mitään", virnistin nostaessani kahvikupin huulilleni. "Kunhan katselin sinua."
Matilda pyöritteli päätään hymyillen ja keskittyi sitten voileipiinsä välillä minua vilkaisten.
Katselin hetken ulos ikkunasta. Oli taas luvassa lämmin päivä ja me molemmat olimme lähdössä talleille: Matilda Auburniin ja minä Kaajapuroille sekä mahdollisesti Runiaciin Adamaksen liikuttamaan.
Olin kertonut Matildalle Heidin orista ja nainen oli ottanut sen ihan hyvin. Oli kyllä miettinyt, miten me Laurin kanssa tulisimme toimeen, mutta olin vannonut etten minä riitaa siellä ryhtyisi haastamaan. Ihan hyvinhän me tähänkin saakka olimme toimeen tulleet, vaikkei meidän kemiat tuntunut kohtaavan. Ainakaan minun puolelta.
Turhanpäiväinen riidan haastaminen ei kuulunut tapoihini enkä usko, että se Laurinkaan luonteeseen kuuluisi. Tai mistäs minä tiesin...

Siivotessa aamiaisen jälkeisiä sotkuja keittiöstä, satuin vilkaisemaan seinäkalenteria. Ensi viikolla olisi jo juhannus, mikä tarkoitti neljän päivän työviikkoa ja pitkää viikonloppua.
"Mitä me tehdään juhannuksena?" kysäisin Matildalta saaden vastaukseksi vain olkien kohauttelua. Olin jo melkein odottanut naisen ilmoittavan, ettei viettelisi juhannuksia muutenkaan. Hymähdin itsekseni. Milalle, Innalle ja Julialle oli pienetkin juhlapyhät riittäneet (teko)syyksi juhlimiseen eli ryyppäämiseen. Varsinkin kesällä.
Mieleen muistui meidän ja tallilaisten yön yli kestävät vaellukset, jolloin olimme yöpyneet teltoissa luonnonhelmassa. Ne olivat olleet hauskoja reissuja yleensä. Siitä taisi olla jo pari vuotta, kun viimeksi olin teltassa yöpynyt...
"Lähdetäänkö telttailemaan?" ehdotin Matildalle. Tietysti joku mökkiviikonloppu olisi ollut myös kiva, mutta sellaisten varailu viikkoa ennen juhannusta oli aivan tuhoon tuomittu ajatus.
"Telttailemaan?" nainen ähkäisi ja katsoi minua sen näköisenä, ettei uskonut minun olevan tosissaan. En kyllä tiennyt itsekään, olinko tosissani. Ehkä olin, ehkä en. Olisihan se toki ollut vaihtelua...
"Niin. Mieti nyt. Etsitään joku kiva ranta mihin teltta pystyttää, paistetaan makkaraa nuotiolla ja juodaan vaikka skumppaa pahvimukeista", selitin kävellessäni naisen luo ja kiedoin käteni hänen ympärille tutkaillen tämän kasvojen ilmeitä. Vain me kaksi ja varmaan satatuhatta hyttystä sekä mäkäräistä.
"Mä en todellakaan telttaile", Matilda pihahti lopulta. En voinut olla nauramatta. Jotenkin olin osannut arvata tuon vastauksen.
"Ei sitten", hymähdin. "Voidaanhan me vain olla. Ei kai sitä mitään ihmeellistä tarvitse tehdä."
Sekin kävisi minulle enemmän kuin hyvin.
"Oleminen kuulostaa hyvältä", Matilda huokaisi kurottaessaan suukon huulilleni. Hymyilin leveästi naisen huulia vasten. Ennen kuin suudelma ehti sen enempää syventyä, irrottauduin naisesta.
"Pitää varmaan lähteä sinne tallille", mutisin turhautuneena. Olisin voinut kyllä jättää välistä kaikki tallireissut ja viettää laiskan sunnuntain vain Matildan seurassa, mutta me kyllä ehdittäisiin viettämään toivon mukaan vielä monet enemmän tai vähemmän laiskat sunnuntait yhdessä.
Onneksi.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:12, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 21.06.19 9:23

21.06.2019 - Juhannusaatto

Kirjoitettu yhdessä Matildan kanssa

Jesse pilkkoi tuorekurkkua leikkuulautaa vasten, kun kuuli ulko-oven kolahtavan. Tyytyväinen hymy käväisi miehen huulilla, kun hän kippasi kurkun viipaleet salaattikulhoon ja kurkkasi eteiseen.
"Moi", hän huikkasi Matildalle iloisesti ja huultaan purren käännähti sitten takaisin salaatin kimppuun.
"Ruoka on ihan kohta valmista", mies ilmoitti sekoitellessaan salaattiaineksia kulhossa ja vilkaisi ikkunasta ulos. Juhannuksena yleensä satoi vettä, mutta harvinaista kyllä, nyt ulkona oli lämmin sää ja sen turvin mies oli myös kattanut ruokailuvälineet ulos terassikalusteisiin kuuluvalle pöydälle.
Juhannusaaton tuoma vapaapäivä oli antanut Jesselle tilaisuuden valmistella iltaa kaikessa rauhassa, sillä Matilda oli ollut aamuvuorossa ja käynyt sen jälkeen tallilla.
Ei hän mitään viiden tähden juhannusateriaa ollut valmistanut, mutta eiköhän grillatut makkarat ja maissit keitettyjen perunoiden sekä salaatin kera maistuisi siitä huolimatta. Alkostakin hän oli hakenut hyvissä ajoin kuoharia nautittavaksi ruokailun päätteeksi.

"Ai", Matilda ynähti yllättyneenä. Nainen pudotti kangaskassinsa eteisen lattialle ja raahautui keittiöön viimeisillä voimillaan. Aamu kioskilla oli ollut täynnä asiakkaita ja palautuakseen työvuorostaan Matilda oli ratsastanut Zelian kaikessa rauhassa läpi pysytellen itse kevyessä istunnassa kaikki laukkaosuudet antaakseen tamman selälle liikkumatilaa.

"Moi vaan", nainen tajusi mumahtaa samalla, kun kietoi kätensä Jessen ympärille ja painoi poskensa miehen selkää vasten. "Mitä me syödään?"
Matilda kurkisti Jessen selän yli ja kohotteli kulmiaan salaatille, joka ei kertonut hirveästi. Keittiön pöytääkään ei oltu katettu, mikä lisäsi Matildan hämmennystä entisestään.
"Grillimakkaraa", mies tyrskähti. "Kaljaa on jääkaapissa."
Hänen oli pakko pyörähtää ympäri nähdäkseen Matildan ilmeen. Nainen oli jo kerran aikaisemmin pyöritellyt päätään hänen yhden miehen grillibileille, joten Jessen oli kokeiltava, menisikö se tällä kertaa läpi.
"Kaljaa ja makkaraa?" Matilda toisti kykenemättä hillitsemään huvittuneen äimistynyttä ilmettään. "Vau. Sä loihdit meille aina vaikka mitä gourmeeta."

Matilda mutristi huuliaan ennen kuin kurkottautui painamaan nopean suukon Jessen huulille. Nainen oli joka tapauksessa hyvillään siitä, että mies oli nähnyt vaivaa hänen vuokseen - vaikka se tarkoittikin grillissä käristettyä makkaraa, kaljaa ja salaattia.
"Tässä nälässä kaikki kelpaa", Matilda puuskahti, koska naisen nälkä alkoi lähennellä sitä luokkaa, ettei ruoalla ollut enää merkitystä.

"Käynkö mä suihkussa vai syödäänkö ensin?" Matilda tarkisti vielä katse Jessen kasvoissa.
"Käy vain. Minä pistän sillä välin pöydän koreaksi", mies hymyili silitellen naisen selkää. Olisihan hän toki voinut liittyä suihkuseuraksi, mutta oli jo itse käynyt pesulla aamuisen tallireissun jälkeen.
Jesse vilkaisi takaoven suuntaan ja joutui hieraisemaan kasvojaan kämmenellä, jottei Matilda olisi huomannut kasvoille hiipivää ilkikurista virnettä.
"Älä viivy kauan", mies mutisi suukottaessaan naisen huulia ja irtaantui sitten naisen otteesta.
"Saatan viipyä", Matilda mumahti pirullisesti hymyillen ja pujotti sormensa nopeasti Jessen paidan alle. Naisen sormet piirsivät kuvion miehen vatsalle, ennen kuin nainen virnisti pienesti ja vetäytyi kohti kylpyhuonetta.

Suihku teki hyvää ja vaikka Matildan olisi tehnyt mieli jäädä koomaamaan valuvan veden alle, nainen yritti kiirehtiä Jessen mieliksi. Violetit hiukset roikkuivat kosteina Matildan olkapäillä, kun tämä luikahti makuuhuoneeseen ja kaivoi itselleen urheilushortsit ja topin, jolla uskoi tarkenevansa lämpimässä, kesäisessä alkuillassa.

Jesseä ei näkynyt keittiössä ja hetken huhuilun jälkeen Matilda tajusi kurkistaa takapihalle.
"Missä kaljat ja makkarat?" nainen hymähti yllättyneenä näkemästään kattauksesta.
"Makkarat on tässä. Kaljat jäi kyllä kauppaan tällä kertaa", Jesse naurahti ja viittoili sitten naista istumaan alas.
"Enkös minä puhunut kuoharista ja makkaroista aikaisemmin?" mies kysäisi ilkikurisen virneen viipyillessä kasvoillaan.
Silloin hän oli kyllä ehdottanut telttailemaan lähtöä ja makkarat olisi paistettu nuotiossa, mutta koska Matilda oli torpannut sen idean, oli hän päättänyt tuoda suunnitelmansa omalle takapihalleen.

Matildan kulmat olivat kohoilleet Jessen vastauksen mukana ja jämähtäneet lopulta ylös.
"Puhuit", nainen myönsi katse muovisissa pikareissa, joista oli ilmeisesti tarkoitus nauttia kuohuvaa. Matildan suupieli nytkähteli, kun nainen istui pöydän ääreen ja loi Jesseen pitkän, harkitsevan katseen.

"Älä vaan sano", Matilda aloitti, mutta napsautti suunsa kiinni. Nainen kierrätti katsettaan takapihalla ja yritti olla välittämättä ruoan tuoksun aiheuttamasta näläntunteesta, joka vain voimistui voimistumistaan.
"..että sulla on myös se perkeleen teltta", nainen ynähti purren sitten malttamattomana huultaan. Ei kai Jesse voinut olla niin tosissaan juhannussuunnitelmiensa kanssa?

Jesse poksautti pullon auki ja tyrskähdellen kaatoi molemmille muovipikareihin kuplivaa juotavaa. Matilda oli ilmeisesti arvannut, mitä muuta hän oli tälle illalle suunnitellut.
"Entä jos on?" mies uteli huultaan huvittuneena pureskellen. Hän yritti parhaansa mukaan pitää kasvonsa peruslukemilla, mutta jo Matildan epäuskoisen ilmeen nähdessään, se oli täysin mahdotonta.
"Siinä se on sinun jalkojesi vieressä", Jesse nauroi nyökäten seinän ja naisen istuttaman tuolin väliin jättämänsä telttapaketin suuntaan. Hän oli löytänyt teltan ihan sattumalta kauppoja kierrellessään eikä yksinkertaisesti ollut voinut vastustaa kiusausta napata suurikokoista telttaa mukaansa.

Matilda oli ihan onnellinen siitä, ettei ollut vielä ehtinyt aloittaa syömistä, koska naisen suu raottui hämmennyksestä tummanruskeiden silmien katseen pudotessa alas. Siinä se tosiaan komeili, aivan pöydän jalkojen vieressä.
"Mä en tiennyt, että sulla on.. teltta", Matilda mumahti kulmat kurtussa ja nosti katseensa takaisin Jesseen, joka vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen.
"Onko mun pakko nukkua teltassa?" violettihiuksinen tarkisti ja kohotti muovipikarin hätäisesti huulilleen. Naisen katse poukkoili Jessen, ruokien ja teltan välillä, eikä Matilda voinut käsittää, että häntä vastapäätä istuva mies oli mennyt toteuttamaan suunnitelmansa.

Jessen oli pakko nojautua kyynärpäällään pöytää vasten ja puristaa alahuultaan peukalon sekä etusormen väliin, jotta ei olisi nauranut aivan liikaa. Ei hän nyt aivan tosissaan ollut teltan suhteen, mutta oli arvellut Matildan reaktion olevan liian herkullinen väliin jätettäväksi.
"Oletko koskaan nukkunut?" mies kysäisi laskiessaan kätensä alas ja siemaisi sitten juomaansa.

"Se on oikeasti yllättävän virkistävää", Jesse vannotti nostaessaan lautaselleen salaattia makkaran ja perunoiden kaveriksi. Jos hänellä olisi ollut enemmän aikaa, hän olisi varmaan lähtenyt joskus parin päivän vaellukselle jalkaisin nauttimaan luonnosta ja sen rauhasta.

"Olen", Matilda vastasi irvistäen muistolle teiniporukan telttaretkestä mäkärähelvettiin lähimmän lammen rannalle. "Siitä reissusta oli virkistävyys kaukana."
Naista ei juuri hymyilyttänyt, kun tämä lastasi ruokaa lautaselleen ja siemaisi lisää kuohuvaa. Teltan vilkaiseminen sai Matildan muistelemaan Jessen ehdotusta juhannuksen kokonaisvaltaisesta viettämisestä teltassa. Ei kai yksi yö takapihalla olisi niin paha?

"Sä ilmeisesti haluaisit korkata ton teltan."
Toteamuksen jälkeen Matildan suupielet nousivat huvittuneen kysyvän hymyyn, jonka nainen yritti piilottaa maissinsa taakse. Jesse telttoineen oli loppujen lopuksi hellyyttävä, eikä Matilda ollut enää lainkaan varma, raaskisiko torpata miehen idean jo toistamiseen.

"Olisihan se kiva koeajaa ja katsoa, onko siitä mihinkään", Jesse totesi pilke silmäkulmassa. "Jos vaikka joskus lähtisi oikeasti johonkin."
Mies pohdiskeli hiljaa mielessään, kuinka näin takapihalla nukkuessa Matilda ei voisi ainakaan vedota vessan puutteeseen tai siihen, ettei voisi pestä hampaita missään.

Jesse kaatoi itselleen lisää juotavaa ja nojautui sitten tuolin selkämystä vasten tutkaillen Matildaa katseellaan.
"No, miten on? Pistetäänkö teltta pystyyn?" mies kysäisi toinen kulma koholla.
Kysymys sai Matildan mutristamaan huvittuneena huuliaan.
"Anna mun kaikki kestää", nainen huokaisi hymyä pidätellen. "Pistetään vaan."

Ruoan ja santsilasillisen jälkeen olo olo raukea, vaikka vaativin osuus oli vasta edessä.
"Ei jälkiruokaa?" Matilda hymähti itsekseen virnistäen, kun Jessen huomio kääntyi telttaan. Nainen käveli Jessen luo ja tarttui vaivihkaa kiinni miehen vyölenkeistä.
"Vai onko se tarjolla teltassa?" violettihiuksinen mutisi huultaan purren.
"Kenties", Jesse huokaisi katse tummissa silmissä ja liu’utti käsiään Matildan käsivarsilla.

"Mutta sitä ennen tuo pitää saada kasaan", mies virnisti ja suukotti ohimennen Matildan poskea ennen kuin ryhtyi laittamaan vihreää telttaa pystyyn.
"Voinko olla avuksi?" nainen kysyi kädet puuskassa ja pää kallellaan. Jessen huvittunut vilkaisu sai Matildan pyöräyttämään silmiään ja nappaamaan telttakassista ohjeet.

Muutaman turhautuneen tuhahduksen, kirosanan ja tapetun hyttysen jälkeen Jesse seisoi telttansa vieressä kädet lanteillaan tyytyväinen ilme kasvoillaan.
"Tadaa!" vihreät silmät kääntyivät Matildan puoleen.
"Vielä patja, peitot ja tyynyt niin se olisi valmis", Jesse mietiskeli ääneen leukaansa hieroskellen.
"Makuupusseja minulla ei valitettavasti ole. Nehän ne kuuluisi myös telttailuun."
"Epäilemättä", Matilda mumahti huvittuneena ja astui Jessen eteen laskien kätensä miehen vyötärölle. Tummat silmät porautuivat Jessen kasvoihin, kun nainen yritti vielä viimeistä oljenkortta kysyvästi hymyillen:
"Eikö olisi sama nukkua sängyssä sen sijaan, että raahataan peitot ja tyynyt ulos?"

"Ei", Jesse totesi päättäväisesti kietoessaan kätensä vastavuoroisesti Matildan lanteiden ympärille ja rummutti kämmenillään hellästi naisen shortsien verhoamaa takamusta tietynlainen pilke silmäkulmassaan.
"Kyllä sinä nyt yhden yön selviät", mies mutisi sanansa Matildan huulille. Nainen yritti ynähtää vastaan, mutta Jessen huulet eivät antaneet mahdollisuutta.

"Ensi vuonna sitten sellainen pikkuinen tuulessa heiluva asuntovaunu", Jesse virnisteli vetäytyessään suudelmasta. Vihreät silmät siristyivät ilkikurisesti, kun mies tutki Matildan ilmeitä.
"Anna mun kaikki kestää", violettihiuksinen puuskahti huvittuneena. Naisen sormet liukuivat Jessen housujen vyötärölle ja kokeilivat kankaan reunaa.
"Täältä puuttuu vain uintimahdollisuus", Matilda totesi haastava hymy huulillaan. "Olisi voinut vaihtaa bikineihin luvan kanssa."
"Jos olisi isompi piha niin voisi hommata paljun", Jesse mietiskeli huultaan purren.
"Omassa paljussa ei myöskään tarvita bikineitä", mies lisäsi vielä kulmiaan kohottaen.

Nainen antoi käsiensä valahtaa alas ja vilkaisi yllättävän kivuttomasti pystytettyä telttaa.
"Haetaanko me ne nukkumiskamppeet nyt vai oletko sä suunnitellut jotain parempaa ohjelmaa?" Matilda tiedusteli ja vilkaisi Jesseä yritellen peitellä kasvoiltaan sitä pientä kauhistusta, joka oli kysymyksen myötä herännyt.

"Haetaan", mies mutisi liu’uttaessaan kätensä pois violettihiuksisen ympäriltä ja lähti sitten sisälle kohti makuuhuonetta Matilda perässään.
Jesse nappasi vaatekaapin perältä rullalle käärityn vieraspatjan kainaloonsa ja veti toisella kädellä päiväpeiton pois sängystä.
"Mä voin ottaa ne", Matilda hymähti ja kasasi peitot syliinsä. Nainen nakkasi toisen tyynyn Jesseä päin kuriton virne huulillaan ja nosti toisen peittopinon päälle niin, ettei nähnyt sen takaa eteensä. Viimeisenä nainen kiskoi mukaansa aluslakanan, jonka myttäsi kainaloonsa.
"Mä tarviin lisää juotavaa", Matilda tuhahti jostain pinon uumenista lähtiessään palaamaan hitaasti ulos samaa reittiä, jota he olivat makuuhuoneeseen tulleet. Kissakolmikko seurasi kiinnostuneena kaksikon etenemistä nojatuolistaan, mutta yksikään niistä ei vaikuttanut kiinnostuneelta liittymään seuraan.


Jesse noukki lattialle tipahtaneen tyynyn käteensä ja läpsäisi sillä Matildan takapuolta.
"On siellä vielä toinenkin pullo", mies ilmoitti kulkiessaan melkein kiinni violettihiuksisessa seuralaisessaan.
"Malta hetki", hän kuiskasi naisen korvaan ja ohitti tämän pihalle päästyään, jotta voisi levittää patjan teltan pohjalle. Patjaa kasassa pitävän kangasvyön solki napsahti helposti auki ja Jesse kömpi telttaan, jotta saisi nukkumisalustan suoristettua. Matilda pysähtyi kantamustensa kanssa teltan edustalle ja naisen teki mieli huomauttaa, kuinka malttaminen telttailun vuoksi oli turhauttavaa. Nainen kuitenkin hillitsi kielenkantansa ja kumartui pudottamaan peitot, tyynyn ja lakanamytyn telttaan kuultuaan Jessen kömpivän ulos.

"Mä voin hoitaa nämä", Matilda hymähti ottaen taas roolinsa. Nainen pujahti ensimmäistä kertaa sisälle telttaan ja loi mietteliään katseen sen kattoon ennen kuin alkoi levittää aluslakanaa patjan päälle. Ehkä teltassa yöpyminen olisikin ihan mukavaa? Se ajatus kääntyi päinvastaiseksi nopeasti, kun tummat silmät huomasivat itikan leijailemassa katonrajassa valmiina tekemään heidän yöstään helvettiä. Koko teltta heilahti, kun Matilda läimäytti kätensä kankaaseen toivoen, että osui yhdellä yrittämällä.

Sillä välin kun Matilda taisteli petivaatteiden ja hyttysen kanssa, Jesse kipaisi hakemassa keittiöstä uuden kuoharipullon.
"Valmista?" mies kysyi palatessaan teltan luo ja kurkkasi sisään yrittäen peitellä huvittunutta ilmettään Matildan mumahtaessa myöntymisen merkiksi. Sisällä istuva nainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, mutta ehkä juotava vähän pehmittäisi tummasilmäistä äkäpussia.

Jesse konttasi telttaan ja sisälle päästyään laski pullon sekä muovipikarit maahan ennen kuin käännähti sulkemaan vetoketjun.
"Ei edes mansikoita?" Matilda huokaisi dramaattisesti seuratessaan, kuinka teltan vetoketju sulkeutui eristäen heidät muusta maailmasta. Naisen katse viipyili Jessen kasvoilla samalla, kun Matilda nosti toisen pikarin käteensä ja napautti sitä merkitsevästi kynsillään.
"Nyt mä en enää malta", violettihiuksinen totesi hiljaa ja virnisti.

Jesse kurtisti otsaansa naisen mainittua mansikoista. Hänen oli ollut tarkoitus ostaa niitäkin, mutta ne olivat unohtuneet kauppaan. Sitä hän ei kuitenkaan kehdannut myöntää. Matilda näki pienen muutoksen Jessen kasvoilla ja teki niistä oman johtopäätöksensä: ei mansikoita, vain kuohuvaa.
"Varo päätäsi", mies mutisi avatessaan kuoharipullon korkin. Ehkä pullo olisi kannattanut avata heidän yöpymispaikan ulkopuolella, mutta onneksi korkki ei lentänyt kummankaan otsaan.
Hymyillen Jesse kaatoi ensin Matildalle juotavaa, jonka jälkeen asetti polviensa väliin oman pikarinsa sen täyttääkseen. Juomaa läikkyi hieman hänen jaloilleen, muttei Jesse antanut sen häiritä.
Laskettuaan pullon maahan, hän nosti muovista pikaria leveästi hymyillen: "Kippis."
Matilda vastasi Jessen hymyyn päätään huvittuneesti pudistellen, mutta kohotti muovipikariaan juhlallisesti.

Jesse hinautui hieman peremmälle telttaa ja asettautui puolimakaavaan asentoon juomaansa siemaillen. Hymy ei ottanut laantuakseen, kun hän katseli Matildaa.
"Lopeta", nainen inahti huomattuaan Jessen tuijotuksen. Matildan katse oli hetkeksi harhautunut tarkkailemaan teltan kattoa itikoiden varalta, mutta palannut nopeasti vihreisiin silmiin niiden katseen poltellessa iholla.

"Onko sulla jotain juhannusperinteitä?" Matilda tiedusteli siemaistuaan kuohuvaa.
"Eipä oikeastaan", mies vastasi hetken mietittyään ja kohautti hieman olkiaan.
"Kaljotteluksihan se yleensä on mennyt", Jesse naurahti muistellen Vaahterapolun aikojaan, jolloin olisi ollut suoranainen ihme, mikäli siellä olisi juhannuksena kuivin suin istunut. Mila ja muut kämppäkaverit olivat kyllä pitäneet huolen, että ainakin pari saunaolutta oli Jessekin juonut.
"Ei mullakaan", Matilda hymähti. Nuorempana mökkeily oli kuulunut juhannukseen, mutta viime vuosien muutot olivat vieneet juhannukselta kaiken hohdon.

"Pitäisikö tästä telttailusta tehdä sellainen perinne?" Jesse tuumi pilke silmäkulmassaan.
"Vitsi", hän lisäsi nopeasti ennen kuin Matilda jättäisi hänet yksin telttaan nukkumaan ja lukittautuisi itse sisälle kissojen kanssa. Huulensa juuri mutristamaan ehtinyt nainen naurahti, siristi silmiään ja hymyili itsekseen.
"Nytkö me tehdään jo perinteitä?" Matilda hymähti tuntien pienen läikähdyksen sisällään. Nainen hörppäsi lasinsa tyhjäksi, laski sen teltan reunustalle ja laskeutui mahalleen Jessen viereen. Violettihiuksisen kasvoilla oli utelias ilme, kun nainen nojasi kyynärpäänsä patjaan ja lepuutti leukaansa kämmenselkänsä päällä.

Jesse seurasi naisen esimerkkiä juoman ja lasin suhteen, jonka jälkeen kierähti kyljelleen. Ei hän voinut tietää missä he olisivat tasan vuoden kuluttua, mutta toivoi, että missä he ikinä olisivatkaan, he olisivat siellä yhdessä.
"Johan meillä on tequilakin eräänlainen perinne", mies mutisi huultaan purren ja sipaisi etusormellaan kommentille irvistävän Matildan poskea.
"Ja tiedän kyllä yhden hyvän tavan aloittaa uuden vuodenkin", Jesse sanoi päästäessään huulen hampaiden välistä ja antoi virneen hiipiä kasvoilleen. Se oli ollut hyvä aamu.
"Ai?" Matilda ynähti toinen kulma koholla. "Mä en muista. Mikä se oli?"
Nainen antoi virneen levitä huulilleen, mutta piti kysyvän ilmeen kasvoillaan kuin ei olisi oikeasti muistanut, mihin hetkeen kaikki se malttaminen oli huipentunut - ja päättynyt.

Matilda korjasi asentoaan pyörähtäen selälleen käsiensä varaan. Nainen jättäytyi tarkoituksella lähelle Jesseä ja puri vuorostaan huultaan.
"Jos en ihan väärin muista, niin siihen taisi liittyä jotain tällaista", mies mutisi nostaessaan kätensä Matildan toiselle puolelle niin, että pääsi kohottautumaan puoliksi naisen päälle ja painoi hellän suudelman toisen huulille.

Pieneksi hetkeksi hän kallisti päätään poispäin, jotta voisi tarkkailla tummia silmiä ihan lähietäisyydeltä, jonka jälkeen palautti huulensa takaisin Matildan huulille huomattavasti vaativammin ja painoi yläruumiillaan naisen pehmeää patjaa vasten.
"Mmh", Matilda mumahti huokauksena Jessen huulille. "Taidan muistaa."
Naisen sormet etsivät tiensä miehen paidanhelmalle ja kiskoivat sen ylös niin, että Matilda tunsi Jessen paljaan, lämpimän ihon. Nainen juoksutti sormiaan miesystävänsä iholla samalla, kun otti paremman asennon tämän alla.

Telttailusta voisi sittenkin tulla perinne.

The Journal Juhannus


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:12, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 24.06.19 10:10

22.06.2019


Raottelin silmäluomiani teltan hämärässä. Aurinko oli jo noussut ja lämmitti telttaa vähän liiaksikin asti. Pian olisi tukalan kuuma meidän matalassa majassamme.

Matilda nukkui kainalossa käsi rintakehäni päällä ja hänen tasainen hengityksensä kutitti paljasta ihoani. Nainen näytti tyynen rauhalliselta siinä nukkuessaan enkä voinut olla tuhahtamatta huvittuneena. Ainakaan hän ei ollut yöllä luovuttanut ja lähtenyt sisälle nukkumaan ilman minua.
Varovaisesti hivuttauduin hieman kauemmaksi naisesta ja hitaasti vedin käsivarteni pois hänen altaan. Matilda huokaisi syvään, muttei herännyt, joten uskaltauduin nousta istumaan. Hetken etsimisen jälkeen löysin bokserit jalkaani ja vilkaisin nukkuvaa naista vielä kerran ennen kuin aloin hitaasti avaamaan teltan vetoketjua.

Hiljaisessa kesäaamussa vetoketjun repäisevä ääni kuulosti korvia särkevältä, vaikka yritinkin avata sen mahdollisimman hiljaa ja irvistin tahtomattani.
Käännyin katsomaan Matildaa, joka jo raotteli tummia silmiään.
"Mihin meet?" nainen ynähti unisen kuuloisena.
"Kahvia ajattelin mennä keittämään", vastasin. Matilda viittoili kädellään tulemaan takaisin, joten pötkähdin naisen viereen pieni hymy kasvoillani. Käsi kiertyi ympärilleni ja itse piirtelin kiemurakuviota naisen käsivarrelle sormenpäilläni.
"Minä kun ajattelin, että sinä heti herättyäsi juoksisit ulos täältä", naurahdin. Matilda tuhahti nojatessaan otsallaan minun olkapäätä vasten ja nykäisi peittoa takaisin päälleen.
"Perkeleen hyttyset valvotti", nainen mutisi.
"Ne kuuluu kesään", kerroin huvittuneena. Itse olin kyllä nukkunut kuin tukki eikä minulla ollut tietoakaan mistään vertaimevistä yövieraista. Matilda tuhahti uudemman kerran ja käänsi sitten katseensa minuun.
"Mutta eihän ollut niin kamalaa?" virnistin katseen kohdatessani. Jälleen tuhahdus, jota seurasi silmien siristelyä ja lopulta pieni hymy hiipi naisen kasvoille.
"Olis se voinut olla kamalampaakin", Matilda totesi ja kohottautui sen verran, että sai suukotettua minua huulille. "Nyt mä tarvitsen kahvia."
"Selvä", hymyilin ja könysin uudemman kerran ylös pehmeältä patjalta. Taputin peiton verhoamaa takapuolta ohimennessäni.
"Voidaan nukkua täällä vaikka toinenkin yö", vitsailin ulos kömpiessäni ja tunsin tyynyn muksahtavan selkääni vasten pian sanojeni jälkeen.

Aamukasteen kostuttama nurmikko tuntui varpaiden alla viileältä, kun kävelin kohti takaovea.
"Huomenta! Hyvinkö nukutti?" kuului huikkaus ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Naapurin mummon pää näkyi kurkkivan pihat erottavan aidan takaa.
"Huomenta", naurahdin vilkaisten teltan suuntaan ja kuulin Matildan mutisevan jotain epämääräistä naapureista ja teltoista. "Hyvin nukutti."
"Kiva. Hyvää juhannusta", naapuri toivotteli leveästi hymyillen. Onneksi tuo vanhempi nainen oli päätelmieni mukaan sellainen illan torkku ja aamun virkku, joten hän toivon mukaan oli ollut jo syvässä unessa silloin, kun me olimme teltan suojiin siirtyneet.
"Hyvää juhannusta", toivotin takaisin ja avasin sitten takaoven. Kissat pyrähtivät jalkoihin samantien ja annoin niille ruokaa ennen kuin ryhdyin kahvinkeittoon.

Matildakin ilmestyi hetken kuluttua keittiöön hiuksiaan haroen.
"Pirun naapuri", nainen haukotteli pään pyörittelyn ohessa.
"Vieläkö se kurkki aidan yli?" hymähdin huvittuneena.
"Ei onneksi", Matilda mutisi ja istui pöydän ääreen.
"Sanoinhan, että olisi pitänyt lähteä telttailemaan johonkin, missä ei muita olisi", velmuilin saaden vastaukseksi "Et oo tosissas"-ilmeen.
Ajatukset harhautuivat jälleen isompaan omakotitaloon, jossa ei olisi naapureita heti vieressä. Pieni kaksioni tulisi käymään ahtaaksi sen jälkeen, kun lapsi syntyisi. Tai ainakin sen jälkeen, kun lapsi kasvaisi ja alkaisi viettämään aikaa luonani enemmän.
Olihan äiti minulle linkitellyt myytävien talojen myynti-ilmoituksia tasaisin väliajoin, mutta en ollut tutustunut niihin sen tarkemmin. Vuokra-asunnot antoivat vapauden vaihtaa paikkakuntaa jos mieli teki, mutta tiesin etten enää Kallasta kovin kauaksi muuttaisi. Työt olivat Orijoella, mutta Kallassa oli Salli, Matilda ja pian lapsikin.

Alle kaksi kuukautta laskettuun aikaan... Varovainen hymy käväisi kasvoillani.

Kahvit juotuamme Matilda ilmoitti haluavansa suihkuun ja sen ajatuksen myötä molemmat ahtautuivat pikkuruiseen suihkukoppiin.
Jos ja kun ostaisin ihan oman kodin, siellä tulisi olemaan huomattavasti isompi suihkutila. Vaikka olihan pienessä suihkussa tietysti puolensa...

"Pitäisiköhän minun kasvattaa parta?" mietiskelin hieroskellen pienen sängen peittämää leukaani, kun suihkun jälkeen pesimme hampaita lavuaarin edessä.
Matilda sylkäisi suunsa tyhjäksi hammastahnasta ja kääntyi sitten katsomaan minua toinen kulma koholla.
"Kunhan se on siisti", nainen sanoi tutkaillen sormenpäillään kasvojeni piirteitä.
"Semmoinen puliparta?"
"Ei", Matilda tuhahti ja jatkoi hampaidensa pesua.
Katselin kuvajaistani peilistä ennen kuin nappasin parranajokoneen kaapista. Parran kasvattaminen saisi odottaa. Vaikka sellaiset kymmenen vuotta.


Viimeinen muokkaaja, Jesse A. pvm 26.07.19 17:14, muokattu 1 kertaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 34
Viestien lukumäärä : 1329

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

The Journal Empty Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa