The Journal

Siirry alas

The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 13:34

Jesse Aron päiväkirja

Tarinoita ajalta ennen Purtsilaa, voit lukea täältä.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 15:13

16.10.2018

Katselin loittonevan taksin perään ja huokaisin syvään. Siihen hetkeen päättyi lopullisesti minun ja Santasen Milan epämääräinen suhdesotku.
Nainen lähti Kanadaan Stefaninsa kanssa, jättäen jälkeensä tallin hevosineen ja perintötalon.  Kuusi vuotta Mila oli jaksanut pyörittää ratsastuskoulua ja yksityistoimintaa, mutta lopulta oli myöntänyt, ettei se enää kannattanut. Saatuaan tilan myytyä, nainen oli kasannut kamppeensa, myynyt koirat ja ilmoittanut, että lähtisi Stefanin tilalle töihin. Eikä tulisi takaisin Suomeen, ikinä. Ainakaan pysyvästi.

Olin jo pari kuukautta tiennyt Vaahterapolun lopettamisesta, mutta luvattuani Milalle etten asiasta mainitse kenellekään, olin pitänyt suuni tiukasti supussa.
Tieto siitä, että neljä vuotta kotinani pysynyt talo lähtisi pois alta, oli antanut minulle aikaa valmistautua lähtöön. Päätin palata takaisin asianajaja hommiin. Minulle oli jo aiemmin tarjottu paikkaa pienestä lakifirmasta, Orijoelta, mutta olin vastannut miettiväni asiaa. Onneksi paikkaa ei ollut minun pähkäilyn aikana täytetty ja pian huomasinkin etsiväni asuntoja Orijoelta sekä sen läheisyydestä.
Kallan kylästä olin lopulta löytänyt pienen rivitalokaksion.

Kerrottuani Milalle uudesta kotikylästäni, nainen oli vain pyöritellyt silmiään.
“Kaikki tiet vievät Kallaan”, tämä puuskahti. “Salli ja Luke varmaankin muuttaa sitten Auburniin?”
“Itseasiassa myyn Luken. Salli vain lähtee mukaani Kaajapurojen tallille, ei Auburniin.”
Ei Milan tarvinnut tietää, että kyseinen talli on aivan kivenheiton päässä Sokkien kartanosta. Nainen kun oli päättänyt, että Auburn Estate oli kaiken pahan alku ja juuri.

Taksin kadottua näköpiiristä, kävelin sisälle taloon, joka tuntui niiiin tyhjältä. Nainen oli antanut uusille omistajille päätäntävallan kalusteiden kohtalosta. Minä olin vienyt huoneestani vain sängyn uudelle asunnolle.
Vain jaloissa pyörivät kissat toivat pientä ääntä ja liikettä kaksikerroksiseen puutaloon.
Nostin Tohelon syliini ja rapsutin punertavaa kissaa leuan alta. Kolli kehräsi kovaan ääneen ja näytti tyytyväiseltä.
Eipä ollut Mila kertonut, mitä kissoille tehtäisiin. Pitäisikö minun ne piikille viedä? Hevosille oli annettu aikaa kaksi kuukautta löytää uusi koti ennen kuin joutuisivat teuraaksi, mutta entä kissat? Oliko Mila edes yrittänyt löytää niille uusia koteja? Vai jäisivätkö ne Vaahterapolkuun asumaan? Tietääkseni uuden omistajapariskunnan tytär oli allerginen kissoille, joten tuskin kollipojat jäisivät tänne…

Naputtelin Milalle tuohtuneen viestin, missä utelin, mikä olisi Tohelon, Pirskatin ja Perskatin kohtalo.
“Lopetus mikäli et itse niitä halua. Kuljetuskopat on yläkerran toimistossa.” oli vastaus.
En minä mikään kissaihminen niinkään ollut. Minulle riitti hevoset, en kaivannut huolekseni muita eläimiä.
Istahdin lattialle kissojen ääreen ja mietin, mitä pirua minä niiden kanssa tekisin. Pirskatin läpsiessä veljeään Perskattia päälakeen ja juostessaan karkuun häntä pörheänä päin seinää, oli päätökseni syntynyt.
“Eiköhän me pojat lähdetä kotiin?” hymyilin silittäessäni vieressäni istuvaa Toheloa.
“Uuteen kotiin.”


Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 13.11.18 5:43

13.11.2018 - keskiyön pohdintoja

Makasin sängyssä tuijotellen pimeyteen. Nukkumatti oli jälleen kierroksellaan unohtanut minut, joten nyt sain vatvoa ajatuksiani ihan ajan kanssa.
Kissatrio oli levittäytynyt toiselle puolelle parisänkyäni pitkin pituuttaan nukkumaan. Hyvin ne nekin olivat sopeutuneet sisäkissoiksi, vaikka Vaahterapolussa olivatkin saaneet juoksennella pihalla vapaana.
Ojensin käteni silittääkseni lähimpänä olevaa kissaa ja kevyt kehräys kantautui pian korviini. Eipähän olisi niin kuoleman hiljaista.

Perjantaina tulisi kuukausi siitä, kun Mila oli lähtenyt Kanadaan ja minä kissojen kanssa roudannut ensimmäisen muuttokuorman Kallaan.
Kuukausi… Niin lyhyt aika, joka kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.

Käännähdin kyljelleni ja käsikopelolla etsin puhelimen yöpöydältä. Näytön kirkas valo kirveli silmiäni, mutta pian ne kuitenkin tottuivat valoon.
00:17

Hipaisin facebookin kuvaketta ja ensimmäiseksi näytölle lävähti kuva Milasta jonkun mustan hevosen kanssa. Pienen epäröinnin jälkeen painoin tykkää-nappulaa.
Nainen näytti onnelliselta. Onnellisemmalta kuin aikoihin. Kurtistin hieman kulmiani. Tietenkin olin onnellinen Milan puolesta, mutta pieni kaipuu pusersi sisintäni edelleen. Mitä jos asiat olisivat menneet toisin?

Olin laittamassa puhelinta pois, kun puhelin tärähti viestin merkiksi. Huokaisin syvään. Kenellä muka tähän aikaan olisi asiaa?
Juuso sieltä kyseli, pääsisikö punkkaamaan sohvalle cup-viikonlopun ajaksi. En jaksanut laittaa muuta kuin peukku-emojin. Seuraavaksi mies uteli, milloin pitäisin tuparit.
“En ikinä.”

Nakkasin Honorin yöpöydälle ja käänsin sille selkäni.
Juuso oli udellut mahdollisista tupareista jo useampaan otteeseen, mutta mitä järkeä sellaisia oli pitää?
Kovat olisivat bileet, sillä en tuntenut täältä kuin pari hassua ihmistä.
Inna poikaystävineen tuskin olisi tulossa. Juliasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun olin pyytänyt minun ja Innan kanssa Krouviin, mihin lie kivenkoloon ryöminyt.

Pyrskähdin hieman huvittuneena, kun ryhdyin miettimään muita mahdollisia tuparivieraita, joihin olin tutustunut paremmin tässä kuukauden aikana. Kova kolmikko: Jonathan, Heidi ja Matilda.
Jonathan ei todellakaan olisi tulossa - enkä todellakaan olisi edes kutsumassa.
Heidi ehkä, mutta tuskinpa. En ollut nähnyt koko naista sitten sunnuntaiaamun...
Matilda voisi ehkä jopa tullakin, mikäli lahjoisin hänet jollain paskan makuisella viinillä ja tequilapullolla… Ja kidnappaisin hänet.
Mutta suurimmalla todennäköisyydellä olisimme Juuson kanssa kahdestaan. Pitää joskus kutsua mies kaljoittelemaan tänne ja kutsua iltaa tupareiksi. Sillähän siitä selviäis.

Pöyhin tyynyäni ja suljin silmäni. Ehkä olisi pitänyt kieltäytyä Matildan kahveista, jotka olin hänen luonaan keittänyt sen jälkeen, kun olin saattanut jalkansa loukanneen lilapään kotiinsa.
Silläkin kun saattoi olla vaikutusta unettomuuteen.
Kahvilla. Ja Matildalla.

Huokaisin syvään. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Piti unohtaa naiset, keskittyä vain työhön ja Salliin…
Nyt sitten olin jo eksynyt yhden naisen sänkyyn. Naisen, jonka hevonen asui samassa tallissa kuin omani. Kiusallisia kohtaamisia olisi siis luvassa, vaikkei itse Heidi minua kaduttanutkaan. Sattuuhan noita.
Epämääräinen kännipano ei ollut kuitenkaan mitään sen rinnalla, että olin mennyt kiinnostumaan varatusta naisesta. Hienosti, Jesse.
Olkoonkin Matilda ja Jonathan kuinka tauolla tahansa, tiesin, ettei tässä tulisi hyvin käymään.

Vittu.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 10.12.18 16:08

10.12.2018

Heidi oli vielä pahemmin solmussa, kuin oli aiemmin raskauden suhteen olla. Etova olo ei hellittänyt hetkeksikään ja nainen oli eilen televisiota katsellessaan huomannut itkevänsä sitä, kun sarjan naispääosan näyttelijä oli unohtanut avaimensa kotiin ja joutui odottamaan huoltomiestä vesisateessa. Päivisin Heidi onneksi sai pidettyä vielä tunteensa kurissa, mutta varsinkin iltaisin, kun hän oli yksin kotona, alkoi ulkokuori rakoilla ja pahasti. Nainen tiesi, että kaikki kuuluivat asiaan, mutta se oli silti yhtä inhottavaa olla jatkuvasti surumielinen.
Sen vuoksi kai Heidi oli lähettänyt Jessellekin viestin, että pääsisikö toinen käymään. Kumpikaan ei ollut vielä lausunut ääneen mitä haluaisi raskauden kanssa tehtävän ja päätösaika hupeni kovaa vauhtia.

Jesse ei oikein tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua Heidin lähettämään kyläilyviestiin. Raskauteen liittyvät ratkaisut olivat edelleen auki ja pelkästään vaihtoehtojen miettiminen sai miehen ahdistumaan. Unettomina öinään mies oli vain pyörinyt sängyssään miettien, mikä olisi järkevin ratkaisu. Mieliala vaihteli pakokauhusta tilanteen hyväksymiseen ja sitä kautta taas panikointiin. Selainhistoriakin oli täynnä vain jotain raskauslaskureita ja tietoa niin raskauden etenemisestä kuin sen päättämisestäkin.
Jesse ei rehellisesti sanottunat tiennyt, mitä mieltä oli koko raskaudesta. Mutta jokin ratkaisu siihen oli saatava. Pian.
Niinpä mies hyppäsi autoonsa ja ajoi Heidin luo.

Milon murina herätti Heidin ajatuksistaan ennen, kuin ovikello edes soi. Koira haukahti kerran ja nousi pediltään.
"Kiitos", Heidi sanoi ja rapsutti Milon päälakea ohi kulkiessaan. Koira laskeutui makuulle olohuoneeseen, josta oli suora näköyhteys etuovelle.
"Hei", nainen tervehti Jesseä ja antoi miehelle tilaa tulla asuntoon sisälle asti. Brunette oli kiinnittänyt hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja pyyhkäisi sieltä karannutta suortuvaa samalla, kun seurasi miehen ulkovaatteiden siirtymistä naulakkoon. Nainen nojasi hetken ovensuuhun ja kääntyi sitten kävelläkseen keittiöön.
"Otatko jotain juotavaa?" Heidi kysyi ja otti itselleen omenamehua suureen lasiin.

"Voin minä vaikka kahvia ottaa jos siitä ei vaivaa ole", Jesse vastasi Heidille ja seurasi tätä keittiöön hieman vaivautuneena.
Jos edellinen vierailu oli ollut tunnelmaltaan kiusallinen, ei tämäkään sen helpompi ollut.
"Voin minä toki ne itsekin keittää", mies totesi ja hetken katui sanojaan, sillä mieleen muistui Matildan kanssa kahvittelut. Mutta nyt ei ollut oikea hetki miettiä niitä.
"Ei siitä ole vaivaa", Heidi vastasi ja käveli keittimen luokse. Nainen nosti yläkaapista suodatinpussit ja kahvin. Hän yritti käyttäytyä normaalisti, mutta Jessen läsnäolo hermostutti ja brunette sai keskittyä todella saadakseen kahvinkeittimen päälle. Onnistuttuaan siinä tämä siirtyi selin keittimeen ja nojasi selällään keittiötasoon.
"Mitäs Jessen elämään?" Heidi kysyi ja hymyili vähän hermostuneesti.

Jesse kyllä huomasi, ettei Heidikään sen rennompi ollut kuin hänkään.
"Ei kai tässä sen… Ihmeempiä. Töitä", mies vastasi olkiaan kohauttaen. Töihin oli aina hyvä vedota.
"Mitä sinulle?" Jesse takelteli vilkaistuaan tahattomasti Heidin vatsanseutua. "Siis noin niin kuin muuten?"
Mies istuutui pöydän ääreen ja laski kätensä sen päälle. Yritys oli näyttää mahdollisimman rennolta, mutta yritykseksi se taisi jäädä. Oliko tuo niin ihmekkään, ottaen huomioon missä tilanteessa he olivat.
Heidi naurahti, kun hän ajatteli, että kertoisi Jesselle raskaushormonien muutoksista kehossaan. Käsi nousi jälleen vaistonvaraisesti alavatsalle, kun nainen huomasi Jessen katseen. Se oli inhottavaa ja outoa huomata miten kädet olivat sillä tavalla tahdosta riippumattomia välillä.
"Sain kutsun Zenin Uuden Vuoden Gaalaan, en vain tiedä vielä kenet saisin hoitamaan Cariadin. Jusu kun on sen kätensä kanssa vähän poissa pelistä", Heidi kertoi ja istui hetkeksi Jesseä vastapäätä odottamaan kahvinkeitintä.
"Aijaa, sehän on hienoa", Jesse sanoi aidosti ilahtuneena. Ja ennen kuin huomasikaan, jatkoi: "Voin kai minä sen Cariadin perään katsoa, mikäli haluat sinne lähteä."
Ei miehellä itsellään ollut mitään suunnitelmia uudeksi vuodeksi. Joka tapauksessa Sallia piti käydä liikuttamassa, joten siinä samallahan se Cariadkin hoituisi.
"Aih, no kyllähän se sopii. Sen saa liikuttaakin, jos haluaa, mutta pelkkä perään katsominen riittää", Heidi vastasi yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut Jesseltä sellaista tarjousta.
"No, katsotaan mitä minä sen kanssa keksin", Jesse mutisi hieroskellen niskojaan. "Eiköhän se ole vähintä, mitä minä tässä tilanteessa voin tehdä."
Mies mietti, herättäisikö se muissa tallilaisissa kysymyksiä, kun hän Heidin hevosen hoitaisi, mutta ei kai siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Tallikavereitahan he muiden silmissä olivat. Ainakin vielä.

Heidi mietti miten kauan he pystyisivät välttelemään puheenaihetta, joka oli kuin norsu posliinikaupassa. Hankala olla näkemättä sitä.
"Mä olen nyt seitsemännellä raskausviikolla", nainen möläytti ja jäi kauhunsekaisin tuntein seuraamaan millaisen reaktion se aiheuttaisi Jessessä.
Jesse hieman säpsähti kuultuaan Heidin sanat, vaikka tiesikin että asia tulisi puheeksi enemmin ja myöhemmin. Koska sen oli pakko tulla.
"Minä tiedän", mies huokaisi syvään ja naurahti hieman tuskaisesti. "Olen, tuota, seurannut sitä jonkun laskurin avulla, minkä löysin netistä."
Jesse liikahti tuolillaan ahdistuneena ja käänsi katseensa käsiinsä.
"Tuota… Meidän pitäisi vissiin päättää, mitä tehdään", mies mutisi hiljaa. "Koska viikkoja on jo sen verran, että pian…"
Jesse yritti löytää oikeita sanoja. Ei hän voisi vain möläyttää, kuinka pian olisi liian myöhäistä tehdä aborttia mikäli he siihen päätyisivät.
Mies nosti katseensa takaisin naiseen ja uskoi, että nainen tiesi sanomattakin mitä hän tarkoitti.
"Niin.." Heidi vastasi yllättyneenä siitä, että Jesse oli ottanut asioista selvää. Vaikkakin miehen ammatin kautta se ei olisi pitänyt olla yllättävää, saihan toinen palkkansa siitä, että tiesi paljon faktoja asioista.

"Se tuntuu helpolta ratkaisulta, keskeyttäminen siis. Samalla kuitenkin pieni osa musta ajattelee, että olisiko se sitten niin kamalaa.. saada lapsi. Enkä mä suakaan vihaa, että sekään ei helpota ratkaisua", Heidi kertoi ja nielaisi. Katse yritti väkisin pudota Jessen silmien korkeudelta pöytään ja nainen sai tehdä todella töitä pitääkseen katseensa ylhäällä.
"Mitä mieltä sä olet? Ja sano nyt ihan rehellisesti mielipiteesi, kun siihen on nyt mahdollista vielä vaikuttaa", Heidi varoitti ja puraisi alahuultaan. Hän ei haluaisi kuulla vuosien päästä miten Jesse sittenkin olisi halunnut pitää lapsen, tai päinvastoin.

Jessestä tuntui kuin hän olisi istunut tulisilla hiilillä eikä tiennyt, miten päin olla. Olihan hän miettinyt näitä asioita kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen… Olipa joskus jopa miettinyt, että Milan kanssa saisivat lapsen jos toisenkin, vaikka nainen ei ollut omien sanojensa mukaan laisinkaan lapsi-ihminen eikä sellaisia koskaan haluaisi.
Mutta (ex)kihlattu ja Heidi olivat ihan eri asia.
"Jos tilanne vain olisi toinen", mies puuskahti purren alahuultaan antaen katseensa irrota Heidistä ja painua takaisin käsiinsä. Perkele, että piti olla vaikeaa.
"Tarkoitan siis, että tämä tuli vähän liian äkkiä ja mekään ei olla tunnettu kuin sen aikaa, mitä minä olen täällä asunut", Jesse jatkoi käsiinsä tuijotellen. Kurkkua kuristi ja tuntui, että sisuskalut musertuivat pieneksi palloksi.
"Mutta… Kuten sanoin jo aiemmin, niin minä kyllä olen sinun tukenasi päätit sitten mitä tahansa", mies kiemurteli ja käänsi katseensa takaisin Heidiin.


Heidi tunsi silmiensä kostuvan ja kyynelten valuvan kasvoilleen. Suru pyyhkäisi naisen ylitse niin valtavalla voimalla, että se tuntui vievän häneltä ilman keuhkoista.
"Sori, tää ei johdu susta..tai tavallaan johtuu, pirun hormonit", Heidi älähti ja nousi pöydästä hakemaan talouspaperia.
"Eli sä äänestät aborttia?" nainen kysyi ja tunsi uhman nostavan päätään. Hän yritti olla näyttämättä sitä, sillä tajusi tunteen kumpuavan raskauden vuoksi, eikä järjen takaa. Nainen tiesi, että päätöksen oli tultava häneltä itseltään, mutta Jessen täytyisi myös selvästi kertoa omansa, jotta Heidi saisi varmuuden taakseen. Jos Jesse ei 100% varmasti haluaisi lasta, ei Heidin tarvinnut miettiä asiaa kahdesti. Hän kävisi vain lääkärissä ja jatkaisi elämäänsä, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Ajatus nosti jälleen kyyneleet naisen silmiin ja turhautuminen näkyi yhä selvemmin tämän kasvoilta.

Jesse ei voinut muuta kuin nyökätä vastauksensa Heidin kysymykseen. Heidin reaktio oli ollut sellainen, kuin mies oli kuvitellutkin. Kyynelten näkeminen kuitenkin sai miehenkin hieman nieleskelemään.
"Minä… Oon pahoillani", mies huokaisi ja nousi ylös tuolista kävelläkseen Heidin luo. Silläkin uhalla, että Heidi työntäisi hänet pois, hän halasi tätä varovaisesti.
"Ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän minun elämään ollenkaan", Jesse mutisi.
Heidi tunsi Jessen kädet ympärillään, se tuntui avaavan vesihanat kunnolla ja hetken nainen vain itki voimattomana.

"Musta tuntuu, että on parempi, että sä lähdet nyt", Heidi lopulta sai itsehillinnän rippeistään kiinni ja työnsi miehen kauemmas. Hänestä tuntui, kuin Jesse olisi nyökkäyksellään särkenyt hänen sydämensä, vaikka järki muistuttikin, että se tunne johtui vain raskauden hormoneista.
"Äläkä murehdi, mä käyn hoitamassa tämän pois päiväjärjestyksestä."
"Et sinä edelleenkään hoida mitään yksin", Jesse sanoi päättäväisesti. "Minä tulen mukaan…"
Miehestä tuntui, että hän katui aborttipäätöstään sillä sekunnilla kun oli sen laukonut ilmi, mutta järjellä ajateltuna se oli se oikea päätös.


Huokaisten mies käveli eteiseen pyyhkäisten hieman silmäkulmaansa ja vilkaisi vielä Heidin suuntaan.
"Haluatko varmasti että lähden? Voin kyllä jäädä vielä hetkeksi", Jesse varmisti. Jälleen kerran hän tunsi itsensä maailman suurimmaksi kusipääksi. Ja ehkä hän olikin…
Heidi puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja tuijotti keittiön ikkunasta ulos. Hän nyökkäsi hieman ja jäi kuuntelemaan kuinka Jesse pukeutui ja lopulta sulki oven perässään. Heidi tunsi sydämensä halkeavan ja kun kahvinkeitin naksahti merkiksi, että lämpölevy aktivoitui, nainen tunsi naksahduksen myös sisällään.
Sormet kietoutuivat pannun kahvan ympärille ja lasinen pinta osui keittiön ja eteisen kulmaan levittäen tulikuuman kahvin keittiön kaakelilattialle. Heidi purskahti itkuun, valui istumaan lattialle ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille.


sama tarina myös Heidin päiväkirjassa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.12.18 21:02

18.12.2018

Heidi oli tehnyt eilen illalla jotain, mitä ei ollut vuosikausiin tehnyt. Hän oli käynyt kirkossa. Kallan Wanha Kirkko oli ollut hiljainen, sitä hiljaisuutta oli hankala kuvailla sanoin, sillä se tunkeutui ihmisen sieluun saakka.
Miten hänestä oli tullut sellainen ihminen? Miten hän oli elänyt viimeiset viikot elämäänsä kuin joku olisi heittänyt hänet selälleen maahan ja pitänyt siinä väkisin. Miten hengittämisestäkin oli tullut raskasta? Nainen oli herännyt usein tuskanhien peitossa, tai kyynelten, joita tuntui sillä hetkellä riittävän joka tilanteeseen.

Alttarin ympärillä oli palanut kynttilöitä, ne olivat valaisseet valtavaa ikkunamaalausta ja ristiä, johon kiinnitetty mies näki kaiken. Heidi ei ollut sellainen ihminen, joka näki Jumalan kaikessa elävässä, mutta silloin Hän oli tuntunut olevan läsnä. Nainen oli istunut kovalla puupenkillä ja hengittänyt syvään, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.
Heidi tiesi tekevänsä oikean päätöksen. Yhdenkään lapsen elämä ei saanut alkaa sellaisten katseiden alla, se olisi epäreilua ja lapsi tuomittaisiin jo ennen syntymäänsä joka tapauksessa. Mutta se oli silti osa häntä, kasvoi hänen sisällään ja kaikessa myllerryksessään Heidi ymmärsi, että kiintymys pieneen vauvaan kasvoi joka päivältä. Se oli sellaista salakavalaa rakkautta, jota nainen ei olisi halunnut tuntea, mutta johon hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt vaikuttamaan.
Oli oikeudenmukaista Jesseä ja häntä itseään kohtaan olla synnyttämättä sitä lasta. Sellaisen aika oli myöhemmin, jos oli, mutta tämä oli väärä aika ja tapa, siitä Heidi oli varma.

Pienten kynttilöiden rivi oli erottunut, jokainen kynttilä oli ollut hieman eri pituinen toisten kanssa. Heidi oli noussut hiljaa ylös ja kävellyt sen luokse. Pienessä kyltissä oli kerrottu, että kirkossa kävijät saivat sytyttää kynttilän rakkaidensa muistolle.
Oli ollut taas vaikea hengittää, Heidi oli tuntenut kyynelten valuvan poskiaan pitkin ja oli tarttunut tärisevällä kädellään yhteen kynttilään.
Kynttilä oli syttynyt toisten liekeistä ja nainen oli asettanut sen muistotauluun.
Äänettömät sanat olivat käyneet bruneten huulilla, vatsaansa koskien hän oli sanonut olevansa pahoillaan kaikesta.

Heidi näki Jessen auton pysähtyvän ajotielle ja nainen lähti kävelemään sitä kohden. Nainen oli pukenut päälleen lämpimän toppatakin ja tavoistaan poiketen myös pipon, jonka ansiosta tämän kasvoista ei näkynyt ulos paljoakaan. Katse pysyi alhaalla, jopa naisen istuessa vieraaseen autoon Jessen viereen. Heidi pysyi hiljaa ja kiinnitti turvavyön, merkiten siten miehelle oman lähtövalmiutensa. Osoitteen hän oli kertonut Jesselle jo viestissä, joten tämä tiesi kyllä mihin pitäisi ajaa.

Ajomatkan aikana vallitsi syvä hiljaisuus. Jesse vilkaisi välillä kyydissään istuvaa naista, joka pysyi hiljaa ohiviliseviä maisemia tuijotellen.
Mies olisi halunnut sanoa edes jotain, mutta kaikki sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun eikä hän muutenkaan tiennyt mitä olisi sanonut. Niinpä Jessekin pysyi hiljaa ja sammutti auton radionkin. Heidi saisi puhua jos haluaisi.


Kun Jesse parkkeerasi autonsa sairaalan parkkipaikalle, hän katsahti Heidiin. Mieli teki kysyä, olisiko nainen nyt aivan varma tästä ja vielä voisi perääntyä, mutta ei hän pystynyt.
Tilanne ei ollut Jessellekään helppo, joten mies pystyi vain kuvittelemaan miten kamala se olisi Heidille. Päätös oli kuitenkin tehty, joten siinä ei auttanut enää alkaa perumaan sanojaan. Ratkaisu oli oikea kaikkien kannalta. Kai.

Heidin oli hankala jäsentää ajatuksiaan ja normaalisti niin positiivisen puhelias nainen huomasi yhtäkkiä sanojen riittämättömyyden. Hän mietti olisiko tämä asia, joka muuttaisi hänen käyttäytymistään loppuelämän ajan.
Nainen nosti katseensa Jesseen, kun tämä ei ollutkaan noussut autosta ja kohtasi eksyneen näköiset vihreät silmät. Heidi mietti oliko Jessen ajatukset yhtä solmussa hänen kanssaan, vai oliko toinen vain tyytyväinen, kun heidän virheensä olisi pian mitätöity. Olisi ollut helppoa kysyä, kuinka toinen istui siinä hänen edessään niin rauhallisen näköisenä. Kiehuiko toisen sisällä samalla tavalla, kuin naisen sisällä kiehui?

Katse kesti pitkään, eikä sen aikana kummankaan suusta päässyt pihahdustakaan. Heidi yritti lukea toisen kasvoilta ilmeitä ja etsi vastauksia kysymyksiin, joiden muodostaminen oli käynyt liian vaikeaksi. Lopulta se oli Heidi, jonka katse laski, hänen piti pysyä vahvana yksi päivä, enää 610 minuuttia.
"Mennäänkö?" Heidin ääni tuntui niin voimattomalta, että tämä epäili mahtoiko Jesse edes hiljaisessa autossa, istuen alle puolen metrin päässä, kuulla sitä.
"Mennään", Jesse huokaisi ja käänsi katseensa auton rattiin vääntäen avaimista moottorin sammuksiin.

Jessen katse kierteli huoneen seinissä samalla, kun lääkäri otti Heidin tietoja ylös. Olisihan hän voinut odottaa käytävälläkin aluksi, mutta lääkäri oli viittonut molemmat sisään huoneeseen.
Siinä vaiheessa kun puhe siirtyi meneillään olevaan raskauteen, mies käänsi katseensa takaisin lääkäriin. Heidiin hän ei uskaltanut edes vilkaista.
"Tässä vaiheessa raskautta keskeytyksen voi tehdä vielä lääkkeellisesti. Saat täällä yhden pillerin ja kaksi kotiin, jotka otat 1-2 vuorokauden kuluttua siitä ensimmäisestä pilleristä", lääkäri selitti vakavalla naamalla ja katsoi Jesseä.
“Puolison tuki on erittäin tärkeää tässä tilanteessa”, nutturapäinen nainen totesi.
Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidin suuntaan, muttei halunnut tai uskaltanut korjata lääkärin luuloja heidän suhdetilanteesta.
Lääkäri käänsi katseensa takaisin Heidiin ja hymyili rohkaisevasti.
"Voit nyt käydä tuohon tutkimuspöydälle niin minä ultralla vielä varmistan, että siellä jotain on."
Heidi piti sisällään heränneen pakokauhun mahdollisimman hyvin poissa eleistään. Ei hän halunnut nähdä lasta, se piti vain saada pois mahdollisimman nopeasti, ettei nainen vain muuttaisi mieltään. Bruneten teki mieli tarrautua Jesseen ja käskeä tätä lopettamaan tämä painajainen.
Lääkäri nosti Heidin paidan helman niin, että sai alavatsan näkyviin.
"Tämä tuntuu hieman viileältä", lääkäri varoitti, kun levitti geeliä ultraääntä varten. Heidi ei tiennyt mihin katsoa ja huomasi kuinka ultra laskettiin hänen alavatsalleen ja ruudulle, josta oli liian hyvä näkyvyys Heidille, ilmestyi satunnaista kohinaa. Lääkärillä kesti hetki, mutta kun ruudun täytti musta, pavun muotoinen alue, Heidin käsi nousi tahattomasti tämän suun peitoksi. Pienen valkoisen muodon sisällä näkyi selvästi pieni sydän, joka sykki kamalan nopeaan tahtiin.

Heidi tunsi hukkuvansa kaikkien tunteidensa alle, jota se pieni sydän aiheutti naisessa. Katse kääntyi Jesseen ja avuttomana tämä yritti löytää pelastajan miehestä. Siinä oli heidän lapsensa, virhe, jota ei olisi ikinä saanut tapahtua.

Jesse tiesi, ettei olisi viisasta edes vilkaista ruudulle, mutta katse hakeutui sinne suuntaan kuin väkisin. Ei hän mitään ymmärtänyt, mitä siinä näkyi, mutta hän tiesi, että ruudulla olisi ultraäänikuva pienestä sikiöstä.
Pienestä vauvasta, jota ei kohta enää…
"Anteeksi…" mies mutisi ja nousi ylös tuolistaan. Heidin katse ei helpottanut oloa ollenkaan.  Ei hän voinut jäädä enää siihen huoneeseen. Ahdisti ihan liikaa ja tärisevin jaloin hän käveli ulos tutkimushuoneesta käytävälle.
Levottomana hän käveli edes takaisin käytävällä ennen kuin löysi vesipisteen ja laski pieneen muovimukiin vettä. Jos tilanne olisi vain ollut toinen, se näky siinä pienellä ruudulla olisi voinut olla  iloinen asia, mutta kun tilanne oli mitä oli…

Heidi oli säikähtänyt, kun Jesse oli päättänyt rynnätä ulos tutkimushuoneesta, jättäen hänet aivan yksin tilanteeseen. Hän oli kateellinen, sillä toinen saattoi lähteä, kun naisen itsensä pitäisi saattaa asia loppuun saakka. Jos hän pakenisi sillä lailla, olisi seuraukset hieman suuremmat, kuin Jessen poistumisella.
Lääkäri oli tuhahtanut suureen ääneen ja Heidi arpoi mahtoiko naislääkärin kielen päällä kareilla suhdevinkkejä, kuinka hänen kannattaisi ehkä etsiä itselleen parempi puoliso käsivarteen. Ajatus oli ensimmäinen selkeä ajatus lääkärille tulon jälkeen.

Saatuaan lääkäriltä sen pillerin käteensä, Heidi tuijotti sitä pitkään. Hän tiesi olevansa elämänsä risteyskohdassa, tämä pieni lääketabletti määrittäisi hänen - ja Jessen loppuelämän.
Ovi tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta päätös oli tehtävä tässä ja nyt. Jos hän ei nyt nielisi sitä tablettia, uusintamahdollisuus olisi huomattavasti kivuliaampi vaihtoehto.

Käsivarsi teki pienen, mekaanisen liikkeen, päätös oli sillä tavoin helppo. Vain pieni lihaksen puserrus ja sillä selvä.
Heidi istui huoneessa vielä hetken, keräten ajatuksiaan. Pieni helpotuksen läikähdys käväisi bruneten sisällä, kun tämä puki paksun untuvatakkinsa uudelleen päälleen. Nainen käveli huoneesta ulos, eikä nostanut katsettaan kohdatakseen Jessen katsetta.

Jessen mielestä Heidillä kesti pieni ikuisuus siellä huoneessa. Mies ei ollut istahtanut hetkeksikään, vaellellut hermostuksissaan pitkin käytävää ja miettien, mitä huoneessa sillä hetkellä tapahtuisi. Hieman jopa kadutti, että oli sillä tavalla rynnännyt ulos huoneesta, mutta ei hän kehdannut mennä sinne enää takaisinkaan.
Kun Heidi sitten lopulta tuli ulos huoneesta, vilkaisemattakaan miestä, Jesse huomasi olevansa yhtä aikaa sekä helpottunut että turhautunut.
"Valmista?" mies töksäytti. "Tai siis… Mennäänkö?"
Jesse noitui itsensä alimpaan helvettiin ja toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni.

Matka autolle sujui hiljaisuuden vallitessa. Eivät he kaksi olleet puhuneet toisilleen muutenkaan paria sanaa enempää koko päivän aikana.
Jesse painoi avaimista lukot auki ja istahti kuskin paikalle syvään huokaisten. Hän odotti, että Heidikin pääsisi istumaan autoon ennen kuin starttasi moottorin.
"Tuota… Haluatko että minä tulen sinun seuraksi, kun otat ne kaksi muuta pilleriä?" mies mutisi vältellen naisen katsetta.
Jessen kysymys sai Heidin melkein naurahtamaan, mutta tämä piti katseensa viereisen auton peilissä tiukasti.
"Ei tarvitse, pärjään kyllä", nainen vastasi purren alahuultaan.
"Varmasti? Se lääkärihän sanoi, että pitäisi olla tukena", Jesse varmisteli. Tietysti hän olisi Heidin luo mennyt, mikäli nainen olisi halunnut. Ei hän voinut jättää naista yksin sellaisen tilanteen keskelle.
"Samalla tavalla, kun tuit hetki sitten? Juoksemalla pois heti, kun olisin mahdollisesti kaivannut vähän tukea?" Heidi ei voinut pysäyttää sanoja ennen, kun ne olivat jo karanneet ulos. Ei hän halunnut riidellä miehen kanssa, mutta silti tämän teko oli satuttanut selvästi syvemmältä, kuin Heidi olisi halunnut myöntää.
"Että enköhän mä pärjää", nainen lisäsi vielä, pakottaen edelleen katseensa pysymään poissa Jessen silmistä.

Jesse puraisi huultaan kuultuaan Heidin sanat. Nainen oli oikeassa, huoneesta poistuminen oli ollut aika raukkamainen teko.
"Okei, ansaitsin tuon…" mies mutisi peruuttaessaan pois parkkiruudusta. Päästyään pois parkkipaikalta suoralle tielle, Jesse uskaltautui vilkaisemaan Heidiä.
"Anteeksi ihan oikeasti. En olisi saanut lähteä sieltä huoneesta."
"Ei se mitään. Tehty mikä tehty", nainen huokaisi syvään ja sulki silmänsä painaen otsansa viileää ikkunaa vasten.

He pysyivät hiljaa loppu ajomatkan verran ja Jessen pysähtyessä Heidin asunnolle kummankin teki selvästi mieli jutella asiasta. Heidi kuitenkin pysyi edelleen hiljaa, Jesse oli varmasti vain helpottunut nyt, kun asia oli selvä.
"Kiitos kyydistä", Heidi sanoi ja vilkaisi ensimmäistä kertaa lääkärikäynnin jälkeen Jesseä.
Jesse hieman hymähti kiitokset kuullessaan, mutta käänsi katseensa Heidiin.
"Lupaatko soittaa jos tulee… Jotain… Ongelmia?" mies takelteli.
Heidi ei vastannut heti, tutki vain miehen katsetta yrittäen selvittää jälleen kerran mitä ajatuksia ne vihreät silmät kätkivät taakseen. Miten helppoa oli ollut heittäytyä miehen käsivarsille vain joitain viikkoja sitten? Miten Jesse oli lopettanut heidän epämääräisen suhteensa ja mitä siitä oli seurannut siitä huolimatta.
"Tottakai", nainen vastasi uskomatta itsekään sanoihinsa.
Jesse kurtisti hieman kulmiaan. Heidin sanat eivät olleet mitenkään uskottavia.
"Hyvä", mies mutisi olkiaan kohauttaen. Hän epäili, ettei tulisi koskaan enää kuulemaan naisesta. Törmäisivät vain satunnaisesti Kaajapuroilla…

Jessen teki mieli koskettaa Heidiä lohduttavasti, mutta ei uskaltanut. Sanojakaan hän ei suustaan ulos saanut, joten hän vain katseli vieressään istuvaa naista surumielisesti.
Ei hän missään vaiheessa ollut katunut sitä pientä ohimenevää juttua, mikä heidän välillään oli ollut. Eikä sitä, että oli halunnut jutun lopettaa lyhyeen, sen takia, ettei ketään sattuisi sen enempää. Se nyt oli ollut liian myöhäistä…
Jesse käänsi katseensa Heidistä eteensä huulta purren.  Mies ei oikein vieläkään tiennyt, mitä ajatella koko tilanteesta. Yksi helvetinmoinen sotku se oli. Joka toisaalta oli jollain tasolla saatu päätökseen, mutta silti…

"Mä…." Heidi aloitti ja huokaisi sitten syvään.
"Menen nyt", tämä jatkoi ja kääntyi sitten ovea kohden, nostaen kätensä kahvalle. Jesse pysyi vaiti ja brunette nousi autosta kylmään ulkoilmaan. Katsomatta taakseen Heidi käveli kotiovelleen ja kaivoi avaimet taskustaan. Siinä hetkessä naisella ei ollut epäilystäkään, etteikö ollut tehnyt oikeaa ratkaisua lääkärillä laskiessaan pillerin kädestään takaisin lääkärin käteen. Se, miten hän uskaltaisi kertoa asiasta Jesselle, oli täysin eri asia.

Sama tarina myös Heidin päiväkirjassa.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 22.12.18 16:33

21.12.2018

Laskin puhelimeni neuvotteluhuoneen pöydälle ja kuuntelin, kuinka pomo selitti tasaisen puuduttavaan sävyyn alkuvuoden tulevista jutuista ja tavotteista. Loma alkaisi ihan pian enkä todellakaan odottanut sitä. Olisihan minulla tekemistä Sallin ja Zelian kanssa, mutta muuten varmaan taas lojuisin sohvalla kissojen kera tuijottelemassa televisiota.
Puhelimen näyttöön ilmestyi valo ja vilkaisin ruutua. "Heidi soittaa".
Mahan pohjassa muljahti ikävästi. Oliko jotain sattunut? En kuitenkaan voinut vastata kesken palaverin, joten käänsin puhelimen ylösalaisin pöydälle ja jatkoin työnantajan puheen kuuntelemista. Soittaisin naiselle heti takaisin, kun vain pääsisi ulos tästä huoneesta.
"No, mutta en sano enää muuta kuin että hyvää joulua vaan kaikille. Taukohuoneeseen on katettu jouluateria, käykäähän syömässä ja sitten voittekin lähteä lomalle. Nähdään taas ensi vuonna", pomo ilmoitti sulkiessaan läppärinsä ja katsahti meihin hymyillen leveästi.
Vihdoin. Vääntäydyin ylös tuolistani ja kävelin ulos neuvotteluhuoneesta. Kurtistin kulmiani, kun katsoin puhelimen vastaamattomien listaa. Heidin nimen perässä luki (3). Login mukaan nainen oli yrittänyt soittaa niin keskiviikkona kuin eilenkin. Tämänpäiväisen lisäksi.
"Pirun puhelin!" mutisin. Se oli sekoillut jo jonkin aikaa sammuillen ja tiltaten. Ilmeisesti sen takia en ollut huomannut Heidin yrittäneen tavoitella minua.
Olin juuri soittamassa Heidille takaisin, kun työkaverini Iiro läppäsi minua olkapäälle.
"Lähetäänhän syömään!" tämä hihkaisi.
"Minun pitää soittaa yksi puhelu ensin", yritin selittää ja heilautin puhelintani.
"Höpöhöpö, kyllä se nainen voi hetken odottaa", Iiro iski silmää. "Ala tulla jo."
Jos Heidillä oikeasti olisi ollut jokin hätä, olisi kai tämä soittanut useammankin kerran tai laittanut viestiä? Ehkä nainen voisi vielä hetken odottaa...

Kuuntelin hieman katkerana muiden kollegoiden joulusuunnitelmia. Oli perhettä ja ystäviä, joiden kanssa viettää joulun. Minä taas saisin nauttia pyhästä yksinäisyydestä jälleen kerran.
Kun olin syönyt firman tarjoaman jouluaterian, kävin vaihtamassa pukuhuoneessa tallivaatteet ylleni ja lähdin sitten ajamaan Orijoelta kohti Kaajapurojen tallia.
Muistin Heidin puhelun, mutta juuri kun olin soittamassa naiselle takaisin, äiti soitti.
"Olisithan sinäkin voinut tulla sinne siskollesi jouluksi!" äiti päivitteli, kun oli kuullut minun viettävän jouluaaton yksin.
"Olisin varmaan, mutta Salli ja kissat... Sitä paitsi lupasin hoitaa kaverin hevosen, koska on itse Berliinissä pyhät", huokaisin.
"Kenen kaverin?"
"Yhden Matildan...."
"Vai että Matilda..." äiti kihersi tietäväisen kuuloisena. "Onkos hän millainen kaveri?"
"Kaveri. Tiedäthän sinä. Onhan sinullakin kavereita."
" Vaaaiii niin. Minä jo ajattelin, että olet löytänyt uuden tyttöystävän."
Äiti se jaksoi... Milankin oli saanut lähes hermoromahduksen partaalla kyläilyillään ja uteluilla, milloin me hänelle lapsenlapsia tehtäisiin ja menisimme naimisiin. Mutta kaikkihan sen jo tiesi, miten siinä kävi.
Äidin siirtäessä keskusteluaiheen johonkin ystävänsä lonkkaleikkaukseen, ehdin pyörittelemään päässäni minun ja Matildan tilannetta. Se nyt oli selvää, ettei me enää vain kavereita oltu, mutta silti ei tätä kuviota voinut oikein lokeroida mihinkään. Me vain vietettiin aikaa yhdessä, vaihtaen välillä suudelmia ja kosketuksia. Ja maltettiin.
En tiedä tulisiko kuvio joskus johonkin syvemmäksi muodostumaan vai ei. Mutta tämän hetkinen tilanne riitti minulle oikein hyvin.

Tallilla muistin jälleen Heidin puhelun. Mutta kun olin lähtiessäni soittamassa naiselle, puhelin sippasi jälleen. Perkeleen romu... Onneksi huomenna kävisin ostamassa uuden.
Kotiin päästyäni säntäsin suihkuun ja pötkähdin hetkeksi sohvalle, jonka myötä myös nukahdin hetkeksi. Puhelin oli herännyt henkiin sillä välin ja heräsin Matildan viestiin, jossa tämä tiedusteli tulisinko hakemaan hänet aamulla.
Ehdotin, josko nainen tulisi minun luo yöksi, jotta ei tarvitsisi aamulla ajella turhia mutkia vaan pääsisimme heti lähtemään kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Olisinhan minä toki voinut mennä Matildan luo nukkumaan, mutta sitten olisi pitänyt aamulla koukata minun luona ruokkimassa kissakolmikko.
Lilapää suostui ehdotukseeni, joten minä kävin hakemassa Matildan ja tämän julmetun kokoisen matkalaukun minun luo.

Kun olimme rupeamassa Matildan kanssa nukkumaan, muistin, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Soittaa Heidille.
Mutta viereeni käpertyvä Matilda sai jälleen kerran lykkäämään puhelua. Huomenna soittaisin. Ihan varmasti. Heti sen jälkeen, kun olisin hyvästellyt Matildan ja päästänyt (vastahakoisesti) hänet lähtemään Berliiniin.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 23.12.18 14:08

23.12.2018

Jesse makoili sohvalla vilttiinsä kääriytyneenä ja selaili tylsistyneenä tv-kanavia. Laiskotti ihan liikaa.
Tallillekin olisi pitänyt lähteä. Ensin käydä liikuttamassa Salli ja sitten Zelia. Mutta olihan tässä vuorokaudessa vielä tunteja jäljellä, joten mies painoi silmänsä kiinni ajatuksena otta pienet päiväunet ennen kuin lähtisi yhtään mihinkään.
Jesse oli juuri jossain unen ja valveen rajamailla, kun ovikellon rimpautus havahdutti hänet hereille.
"Kuka piru…" mies murahti, nakkasi viltin sohvan selkänojalle ja laahusti eteiseen. Ei hän odottanut ketään kylään ja jos siellä olisi joku pirun joulukuoro laulamassa joululauluja, paiskaisi hän oven heidän naamojen edestä kiinni. Ei ollut joulumieltä ei.

Samaan aikaan Jessen oven takana seisova nainen pudotti käsistään laukkunsa, joka levisi siihen pikkuruiselle portaalle.
"Perkele", tämä tuhahti ja kyykistyi nostelemaan tavaroitaan takaisin laukkuunsa.
Jesse kuuli oven takana kuuluvan kolinan ja työnsi oven auki huomatakseen, että siinä maassa kyykisteli violettihiuksinen nainen laukkunsa kimpussa. Matilda?
"Mikäs sinut tänne lennätti?" Jesse hymähti ilahtuneena. Matilda oli viimeinen ihminen, jonka mies kuvitteli saavansa yllätysvierailulle, sillä oli siinä luulossa, että nainen olisi Berliinissä. Olihan hän vienyt naisen edellisenä päivänä lentokentälle... Oliko Matilda tullut sittenkin toisiin aatoksiin?

Naisen nosutessa ylös, mies tajusi tuijottavansa tummien silmien sijasta sinisiin silmiin. Sydän jätti muutaman lyönnin välistä eikä hän saanut enää sanaakaan ulos suustaan. Okei, Matilda ei ollut sittenkään viimeinen ihminen, jonka Jesse oli kuvitellut ovensa taa.
"Lentokone", Mila Santanen virnisti leveästi ja nosti laukkunsa olalleen. "Terve."
Nainen yritti parhaansa mukaan peitellä jännittyneisyytensä. Ihan niin kuin se olisi ollut ihan normaalia ilmaantua exänsä kotiovelle kutsumatta.
"Terve?" Jesse mutisi hämmentyneenä. Pitäisikö hänen olla iloinen vai vihainen, että Mila oli ilmestynyt Kallaan. Ja vielä hänen ovelleen.
"Saanko tulla sisään?" Mila kysyi, muttei suostunut odottamaan miehen vastausta vaan työntyi tämän ohi eteiseen. Naisen kasvoille levisi hymy, kun kolme tuttua kissaa säntäsi eteiseen kuultuaan tutun äänen.
"Mooii!" nainen leperteli kissoille, jotka pyörivät hänen ympärillään kehräten ja puskien.
Jesse sulki asuntonsa oven ja katseli edessään olevaa näkyä tietämättä vieläkään, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä.
Mitä Mila teki täällä? Suomessa. Kallassa. Jessen asunnossa.
"Mitä sinä täällä?" Jesse sai lopulta suunsa auki, kun oli päässyt ensijärkytyksestään.
Jessen ääni sai Milan ponkaisemaan ylös kissojen äärestä ja käännähtämään miestä kohti. Miehen ääni ovella oli kyllä ollut ilahtunut, mutta nyt Jessen olemus oli muuttunut täysin.
"Tulin jouluksi Suomeen. Käyn moikkaamassa äitiä ja ajattelin ohikulkumatkalla piipahtaa täällä", nainen vastasi epäröiden. Hänen oli ollut tarkoitus käydä vain Innan luona, mutta jostain syystä hän oli ohjannut vuokra-autonsa keulan suoraan Jessen osoitteeseen.
"Mistä sinä minun osoitteen tiesit?" Jesse puuskahti ja yritti jäsentää ajatuksiaan jonkinlaiseen kasaan. Hänen asunnossaan kuitenkin seisoi ex-kihlattu, joka oli lähtenyt Kanadaan saakka toisen miehen mukana.
"Äitis antoi", Mila tirskahti huvittuneena. "Me ollaan kuule Ritvan kanssa facebookissa kavereita. Käski lähettää joulukortin sulle, mut…"
Jesse pyöräytti silmiään. Niinpä tietenkin, olisihan se pitänyt arvata, että Ritva Arolla oli näppinsä pelissä.

Mila nosti jaloissaan pyörivän Tohelon syliinsä ja lähti seilaamaan pitkin kaksiota asuntovälittäjän tavoin. Naista hermostutti olla siellä, mutta jotain tekemistä oli keksittävä, nyt kun hän kerran oli Jessen asuntoon astellut. Mila ei halunnut myöntää sitä itsellekään, että hänellä oli ollut ikävä miestä. Ja Suomea. Tavallaan. Muttei kuitenkaan.
"Ihan kotoisaa", nainen totesi kävellessään kissa sylissä keittiöön. Olihan asunto pieni verrattuna kahden kerroksen omakotitaloon Vaahterapolussa, mutta ei kai sinkkumies isompaa asuntoa tarvinnut.
Mila hätkähti miettiessään, oliko Jesse sinkku edes. Ainakaan facebook-stalkkaus ei antanut ymmärtää, että mies olisi parisuhteessa. Mutta eihän kaikki parisuhdestatustaan sinne laittanut.
"Pitääkö mun keittää ite kahvit vai teetkö sä sen?" nainen naurahti lopulta ja istahti keittiönpöydän ääreen.
"Minä voin", Jesse huokaisi ja kompuroi keittimen luo.
Mies laittoi kahvinkeittimen valmiiksi ja napsautti sen päälle. Hetken hän arpoi, mihin menisi, mutta lopulta istui naista vastapäätä pöydän ääreen.

"No, mitä kuuluu?" Mila kysyi varovaisesti.
"Ei… Ihmeempiä", mies mutisi hieroskellen hartioitaan. Mitäs nyt oli joutessaan pannut tallikaverinsa paksuksi ja oli korviaan myöten ihastunut Matildaan, jonka kanssa juttu oli.. Monimutkainen.
"Miksen mä oikein usko?" Mila naurahti nostaen toista kulmaansa saaden vastaukseksi pelkän olkien kohautuksen Jesseltä.
Nainen painautui tuolin selkänojaa vasten tutkaillen Jessen kasvoja kulmat kurtussa. Kyllä hän tiesi, ettei hänen Kanadaan lähtönsä ollut Jesselle mikään helppo juttu. Ei se ollut naiselle itsellekään.

Jesse vastasi naisen katseeseen. Totta kai hänellä oli ollut Milaa ikävä. Alussa ainakin. Mutta nyt kun hän oli pikkuhiljaa saanut elämäänsä eteenpäin ilman, että miettisi edessään istuvaa naista jokainen hetki, tämä päätti ilmestyä hänen asunnolleen.
Mila liikahti levottomasti tuolillaan ja laski Tohelon lattialle.
"Mites Salli. Miten se on viihtynyt siellä uudella tallilla?" nainen kysyi. Hevoset olivat aina se turvallinen puheenaihe, sillä Jesse ei tuntunut haluavan avata elämäänsä sen enempää.
"Hyvin", mies mutisi. "Hyvin on viihtynyt. Mukava pieni talli, just sopiva meille."
Mila nyökytteli.
"Ootko Innaa ja Juliaa nähnyt?"
"Aina ohimennen", mies vastasi. "Auburnissa välillä."
Mila kurtisti kulmiaan. Vai että Auburnissa.
"Ai, sä käyt sielläkin", nainen mutisi vilkaisten ulos ikkunasta, miettien, miksi oli katkera jonkun toisen tallin takia.
"Se on ihan ratsastusmatkan päässä sieltä Kaajapuroilta. Saadaan pari kertaa viikossa käyttää heidän maneesia", Jesse selitti.
"Aijaa, en tiennytkään", Mila tuhahti.
"No, nytpä tiedät", Jesse totesi ja nousi ylös tuoliltaan, sillä kahvi oli tippunut. Hän kaiveli kaapista kupit esiin ja kaatoi kahvia molempiin.
"Maito on jääkaapissa", mies neuvoi odottaen, että Mila osaisi sen sieltä ottaa esiin. Nainen nousi ylös tuolistaan ja kaivoi jääkaapista maidon esiin, laskien sen varovaisesti pöydälle.

Jesse kantoi kupit pöytään ja katsahti varovaisesti naista.
"Oot värjännyt hiukset", mies mutisi istuuntuessaan takaisin pöydän ääreen. Mila sipaisi hämmentyneenä hiuksiaan. Niin joo, lähtiessä hänellä oli ollut punaiset hiukset.
"Niin. Tuli ikävä näitä violetteja", nainen hymyili pienesti ennen kuin istahti takaisin tuolilleen. Olihan Jesse nähnyt hänellä ennenkin violetit hiukset. Mustien, ruskeiden ja punaisten lisäksi.
Jesse puraisi alahuultaan hermostuneena ja otti sitten käteensä maitopurkin kaataakseen kahvinsa sekaan lirauksen maitoa.
Mila odotti, että mies saisi purkin käsistään ennen kuin seurasi tämän esimerkkiä.
"No, mitäs Kanadaan?" Jesse tuhahti nostaessaan kahvikupin huulilleen.
"Mitäs sinne. Oma pieni mökki siinä Stefanin tilusten laidalla ja hevosia. Ja lehmiä", Mila kohautti harteitaan.
"Ai, et asu Stefanin luona?" Jesse huomasi yllättyvänsä.
"En", Mila puuskahti. "Ei me olla Stefanin kanssa silleen yhdessä. Ei olla koskaan oltukaan. Me vain.. Pidetään hauskaa välillä."
Jesse siristi silmiään naisen sanat kuultuaan. Eli oliko Mila jättänyt hänet vain jonkun "hauskanpidon" takia? Taisi olla melkoisen hauskaa seuraa, kun sen takia kannatti muuttaa toiseen maahan.

Mila kyllä tunnisti tuon katseen Jessen silmissä.
"Jesse... En mä lähtenyt Kanadaan Stefanin takia. Mä lähdin sinne itseni takia. En vain... Enää pystynyt olemaan täällä", Mila yritti selittää, mutta tajusi sanoillaan kaivavansa vain syvempää kuoppaa itselleen. Tahtomattaan.
"Et pystynyt enää olla täällä? Minun luona?" Jesse puuskahti laskiessaan kahvikupin pöydälle.
"En mä sitä niin tarkoittanut! Eihän Vaahterapolulla varmaan kahteen vuoteen ollut mennyt niin hyvin kuin olisi pitänyt. Sä tiesit itsekin, että se on ihan konkurssin partaalla koko pulju. Miksi minä olisin jäänyt Suomeen, kun Stefan tarjosi töitä ja talli oli lopettamisuhan alla?" Mila hermostui.
"Niin, etpä kai miksikään", naista vastapäätä istuva mies totesi kylmänviileästi. "Hyvä tietää, että se neljä vuotta ei merkannut sinulle mitään."

Sanat satuttivat Milaa. Eikä Jesse häpeillyt ajatusta, että niin oli tarkoituskin.
"Totta kai ne merkkasi ja paljon. Mä rakastin sinua. Ja kai minä vielä vähän rakastan edelleen, jollain tasolla", Mila huokaisi painaen katseensa käsiinsä hetkeksi ennen kuin pakotti nostamaan katseensa takaisin mieheen.
Jesse puraisi huultaan eikä halunnut kohdata naisen katsetta vaan siirsi omat silmänsä tuijottamaan ulos ikkunasta. Jesse ei sanonut sanaakaan ja Milaa alkoi jo ahdistamaan koko hiljaisuus.
Nainen vääntäytyi ylös tuolistaan ja varovaisesti käveli toiselle puolelle pöytää miehen luo. Hän laski kätensä miehen olkapäälle ja odotti, että Jesse kääntäisi katseensa itseensä. Sen mies tekikin, lopulta. Kaikki ne vanhat tunteet tuntuivat palaavan Milan mieleen sillä sekunnilla, kun kohtasi vihreät silmät. Sen enempää miettimättä hän painoi huulensa miehen suulle.

Jessen mahan pohjassa muljahti ikävästi. Jos tilanne olisi ollut toinen, Jesse olisi varmaan unohtanut sillä sekunnilla kaiken sen paskan, mitä Milan lähtö oli saanut hänet tuntemaan ja antautunut hetkeen vielä viimeisen kerran, mutta ennen kuin vanhat tunteet puskivat pintaan, järki otti miehen päässä vallan.
"Ehkä sinun pitäisi nyt vain lähteä", mies totesi vakavasti vastaamatta suudelmaan ja veti päätään hieman taaksepäin. Mila henkäisi syvään ja vetäytyi salamannopeasti Jessestä kauemmaksi.
"Niin. Niin mun pitäisi", nainen takelteli ja astui pari askelta taaemmaksi. Miksi hitossa hän oli edes tullut tänne?

Jesse ei sanonut mitään. Nousi vain ylös tuolista ja käveli eteiseen saatellakseen entisen kihlatun ulos asunnostaan.
Mila puki takkinsa päälleen ja vilkaisi Jesseä varovaisesti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Jesse oli varmaan löytänyt jo jonkun uuden. Eikä hän voinut siitä miestä moittia. Tai sitä naista, kuka tämä ikinä olikaan. Paskalta se silti tuntui, vaikka Mila tiesi olevansa itse se suurin paska koko kuviossa.
"Mä... Meen nyt", Mila huokaisi ja hapuili kädellään ulko-oven kahvaa. Kuin odottaen, että Jesse estäisi hänen lähtönsä.
"Heippa", Jesse tuhahti, kun ovi aukesi päästäen viileää ulkoilmaa sisälle eteiseen.
"Hyvää joulua, tai jotain", Mila henkäisi nieleskellen kyyneleitään.
"Joo, jouluja tai jotain."

Jesse katseli, kuinka Mila astui ulos ja sulki oven perässään. Huokaisten hän sulki silmänsä ja odotti totaalista romahtamista, mutta sitä ei tullut. Olo oli... Helpottunut? Niin kuin jokin taakka olisi vihdoin nostettu pois hänen harteiltaan.

Jesse vaihtoi tallivaatteet yllensä ja käveli autolleen. Istuessaan kuskin puolelle, hän sattui vilkaisemaan hansikaslokeron suuntaan, muistaen mitä Matilda oli sieltä löytänyt. Mies avasi lokeron, kaivoi sormukset käteensä ja nousi ulos autosta.
Roskakatoksen luo päästyään Jesse pyöritteli sormuksia kädessään hetken. Ei hän vielä ollut lopullisesti Milasta yli päässyt, mutta sormukset tuntuivat edustavan hänen entistä elämäänsä.
Uusi elämä oli alkanut Kallaan muuton jälkeen, vaikkei mies tiennyt, millainen siitä tulisi. Aika sekavissa tunnelmissa se oli ainakin alkanut, mutta varovainen toive oli, että se siitä rauhottuisi. Joskus.
Varovainen hymy käväisi Jessen kasvoilla, kun tämä avasi roskapöntön kannen ja pudotti sormukset kädestään.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.12.18 23:21

26.12.2018

Helsinki-Vantaalla oli ruuhkaa. Oli joululomilta palaavia ihmisiä ja omille lennoilleen kiirehtiviä matkaajia. Minulla ei ollut onneksi kiire mihinkään. Odotin vain Matildaa, jonka lento oli juuri laskeutunut. Hymyilytti.

Ohitseni käveli nainen lastenrattaiden kanssa ja huomasin, kuinka rattaista tipahti lattialle pieni pehmopupu. Noukin lelun käsiini ja riensin naisen perään.
"Hei, tämä tipahti matkasta", ilmoitin koskettaen kevyesti naisen olkapäätä, jotta tämä ei säikähtäisi tuntematonta miestä vierellään.
"Oi, en edes huomannut", nainen huokaisi hymyillen ja otti pitelemäni pupun kädestäni. "Kiitos, ei olisi tänä yönä nukuttu, mikäli tää olis hukkaan mennyt."
Nainen ojensi lelun takaisin lapselleen.
"Yöunet siis turvattu tällä kertaa", totesin katsoen rattaissa istuvaa lasta, joka oli ehkä parivuotias jos sitäkään. Lapsi katsoi minua suurilla sinisillä silmillään ja hymyili leveästi rutistaessaan pehmoleluaan. Vastasin lapsen hymyyn varovaisesti.
"Niin no, osaa nämä valvottaa muutenkin", nainen naurahti sipaistessaan hiussuortuvan korvansa taa. Hymyilin lohduttavasti enkä oikein osannut sanoa mitään, koska mistäs minä tiesin, miten lapset valvottavat. Minulla kun ei niitä ollut.
"Kiitos vielä kerran", nainen totesi ja jatkoi sitten matkaansa.

Huokaisin syvään katsoessani naisen loittonevaa selkää. Väistämättä tuli mieleen Heidi. Ja se epämääräinen ultraäänikuva siinä kuvaruudulla lääkärin tarkistaessa, että Heidi oikeasti oli raskaana ennen kuin antaisi mitään keskeytyksen aloittavia pillereitä.
Puraisin huultani. Olinhan minä välillä miettinyt, millainen tilanne olisi voinut olla esimerkiksi vuoden päästä, mikäli keskeytystä ei olisi tehty. Olisinko minä poika- vai tyttölapsen isä?
Olisinko minä kulkenut pitkin Kallan katuja lastenvaunuja työnnellen ja vastaillut uteliaiden mummojen kyselyihin iästä, nimestä sun muusta? Olisin, mutta vastauksia kuvitteellisten vanhusten kuvitteellisiin kysymyksiin kuvitteellisesta vauvasta ei koskaan tulisi. En minä ollut kenenkään isä.

Isä jo sanana sai kulmat kurtistumaan. Omaani kun en pahemmin yhteyttä pitänyt... Yhteydenpito oli vähentynyt silloin, kun isä oli äidin jättänyt ja lähtenyt nuoremman naisen matkaan.
Sen päätöksen olin ainakin tehnyt ajat sitten, että mikäli joskus omia lapsia saan, en niitä unohtaisi vaikka äidin kanssa sukset menisivät ristiin.
Tiedä sitten, miten kaikki huoltajuuskuviot Heidin kanssa olisi sovittu... Sitäkin olin pähkäillyt yön pimeinä tunteina. Tietysti vauva-aikana lapsi olisi ollut enemmän riippuvainen Heidistä, mutta olisin luonnollisesti auttanut sen mitä olisin pystynyt. Mutta lapsen kasvettua, olisiko menty jollain viikko-viikko-systeemillä vai olisinko ottanut lapsen luokseni esimerkiksi viikonlopuiksi?
Kysymyksiä, joihin ei enää tarvinnut vastauksia miettiä.

Ei minulla koskaan ollut mitään todellisia lapsihaaveita - äiti hoiti sen haaveilun minun puolesta - mutta olinhan minä välillä miettinyt Milan kanssa ollessani, että mitä jos... Mutten ääneen ollut ajatuksiani naiselle sanonut. Eivätkä ne mietteet muutenkaan olleet mitenkään "vakavasti otettavia".
Äidin höpinöiden myötä olin välillä huomannut ajattelevani asiaa. Koko juttu oli unohtunut lähes yhtä nopeasti kuin oli päähän pälkähtänytkin.

Mutta kun Heidi oli näyttänyt positiivisen raskaustestinsä, olin joutunut miettimään lapsiasiaa ihan oikeasti. Se ei ollut enää mitään ajatusleikkiä vaan ihan totisinta totta ja olin joutunut punnitsemaan mielessäni vaihtoehtoja. Ja kuinka monta unetonta yötä olin senkin myötä viettänyt? Oli tuntunut siltä, että jokaisen hengenvedon aikana mieleni muuttui. Halusin pitää lapsen. En halunnut. Halusin. En.
Ja saman taistelun olin käynyt läpi päässäni silloinkin, kun Heidille kerroin oman kantani siitä, miten raskauden kanssa edettäisiin. Ja vielä siellä tutkimushuoneessa.  

Lopullinen päätäntävalta oli kuitenkin ollut Heidillä koko ajan. Ja kun nainen oli sitten pillerinsä ottanut, oli asia ollut sillä selvä. Olin ollut niin helpottunut kuin jollain tasolla surullinenkin. Vaikka varmasti olisimme jollain tasolla onnistuneet Heidin kanssa kasvattamaan lapsen yhdessä, mielestäni vauvojen kuului syntyä tasapainoiseen parisuhteeseen. Ei minkään "Unohdettiin kännissä ehkäisy"-panon seurauksena.

En ollut vielä valmis isäksi. Vai voiko sellaiseen ikinä olla 100% valmis?
Sillä hetkellä tuntui siltä, etten edes omia lapsia haluaisi. Tämä oli ihan hyvä näin.
Eihän minulla ollut edes vakituista parisuhdetta, joten lapsihöpinät saisivat unohtua muutenkin. Vaikken voinut unohtaa sitä lasta, joka oli hetken ehtinyt Heidin vatsassa kasvaa. En ainakaan vielä. Ehkä ajan kanssa...
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 30.01.19 20:05

30.01.2019

"Mä en pystynyt siihen."

Heidi tunsi sydämensä hakkaavan kovaa ja hengittäminen tuntui mahdottomalta. Salaisuus oli nyt kerrottu ääneen, mutta naisen olo oli pahempi nyt, kuin aikaisemmin. Katse seurasi Jessen kasvoja, se oli kuin olisi todistanut junaonnettomuutta, katse ei irronnut millään, vaikkei halunnutkaan katsoa.

Kesti noin sekunnin sadasosan verran ennen kuin Jesse käsitti, mitä Heidi tarkoitti sanoillaan. Mies toivoi, että olisi käsittänyt väärin mutta katse laskeutui kuin varkain naisen vatsanseudulle, jolla ei enää ollut toppatakin antamaa suojaa. Silloin hän näki sen, mitä Heidi oli piilotellut lähes kaikilta. Kumpu ei ollut iso, mutta jos edes hivenenkään epäili asiaa, sen kyllä huomasi.
Jessen sydän jätti varmaan kymmenen lyöntiä välistä ja kaikki veri tuntui pakenevan kehosta.
"Mitä helvettiä?" mies älähti ja räväytti katseensa vatsalta takaisin Heidin kasvoihin. Kaikki se huolestuneisuus oli pyyhkiytynyt Jessen päästä, jättäen tilalle vain raivon ja epäuskon.
Hän oli elänyt koko tämän ajan siinä uskossa, että Heidi oli tehnyt abortin.

Heidi ei kyennyt ottamaan askeltakaan, sillä naisen jalat tuntuivat jäätyneen kiinni niille sijoilleen. Tämä pyyhkäisi uuden kyyneleen poskeltaan, hän ei halunnut sääliä, vaikka säikähtikin Jessen huudahdusta ja katsetta, joka oli raivoikas.
"Sä jätit mut yksin.." naisen huulilta karkasi ennen, kuin tämä ehti estää sanoja. Mikään, mitä Heidi sanoisi, ei oikeuttanut asian salaamista.

Jesse naurahti epäuskoisena kuultuaan Heidin sanat.
"Niin, että sen takia tuollainen ihan pikku juttu jäi sitten kertomatta minulle?" mies tivasi hermostuneena eikä suostunut edes enää katsomaan Heidin suuntaan. Katse vaelteli pitkin varustehuonetta ja kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin.
"Voi vittu", Jesse murahti ja mietti, miten helvetissä tämän Matildallekin selittäisi. Juuri kun hänen elämänsä oli edes jotenkin raiteillaan, piti jotain tällaista tapahtua.

Heidistä tuntui, kuin Jesse olisi lyönyt häntä päin kasvoja, paitsi paljon pahemmalta. Kaikki salailun aiheuttamat solmut kerääntyivät yhteen naisen sisällä ja tämän teki mieli käpertyä olemattomaksi kasaksi varustehuoneen lattialle.
Brunette taisteli huimauksen tunnetta vastaan ja tukeutui takana olevaan kaappiin yhä enemmän.
"Luuletko sä, että mä tarkoituksella jätin kertomatta siitä?" Heidi vastasi ja puraisi alahuultaan niin kovin, että maistoi veren suussaan.

"Onhan sinulla ollut aika helvetin monta tilaisuutta kertoa", Jesse ärähti kääntäen katseensa hetkeksi Heidiin. "Vaikka heti sillä hetkellä, kun kävelit ulos sieltä huoneesta."
Mies pudisteli hermostuneena päätään ja sulki silmänsä, jotta pystyisi keskittymään pelkästään hengittämiseen edes pienen hetken.
Hän ei vain voinut mitenkään käsittää, miksei Heidi ollut kertonut. Naisen käyttäytyminen miehen läheisyydessä oli ollut sen joulukuisen sairaalareissun jälkeen erilainen kuin ennen, mutta Jesse oli kuvitellut sen johtuvan heidän historiasta sekä raskauden keskeyttämisestä.
Jesse puri huulet yhteen ja tuhahti turhautuneena. Ilmeisesti kaikki se oli johtunut vain heidän historiasta ja siitä, ettei mitään aborttia edes tehty.

"Mä yritin, mutta sä olit niin tyytyväinen, että meidän virhe oli pyyhitty pois, etten pystynyt. Sitten mä yritin soittaa sulle miljoona kertaa, mutta sä et vastannut. Sitten joka kerta, kun mä olen yrittänyt kertoa sulle, että mä olen raskaana, joku on kesk.."
Heidin sanat pysähtyivät kolahdukseen, joka tuli satulahuoneen oven kohdatessa seinän. Naisen siniset silmät kääntyivät salamannopeasti ovensuuhun, jossa järkyttyneen näköinen Ava seisoi suu raollaan.

Tytön silmät välähtivät, eikä kenellekään huoneessa olevalle jäänyt epäselväksi oliko teini kuullut riittävästi.
Yhtä nopeasti, kuin Ava oli ilmestynyt ovelle, tämä häipyi oven sulkeutuessa hiljaa naristen.

Heidi uskalsi tuskin hengittää, keuhkot tuntuivat olevan tulessa.

Jesse ei ehtinyt keskeyttämään Heidiä, kun tämä mainitsi sanat tyytyväinen ja virhe. Niinkö nainen todellakin luuli hänen ajattelevan?  Vaikka mies olikin ollut raskauden keskeyttämisen kannalla, ei hän todellakaan ollut tuntenut mitään tyytyväisyyttä siinä tilanteessa.
"Loistavaa", mies puuskahti Avan vilahtaessa oven suussa ja kadotessa lähes samantien paikalta.
Hetken Jesse hieroi otsaansa tuskastuneena yrittäen rauhoittaa omia tunteitaan, jotka olivat tuhannen solmussa sillä hetkellä. Jos hän oli juuri saanut tietää tulevansa sittenkin isäksi, siitä todennäköisesti tietäisi pian koko Kalla, kiitos Avan.

"Minä en…" Jesse aloitti, muttei enää tiennyt mitä sanoa. Hän ei edelleenkään halunnut katsoa Heidiin päin eikä todellakaan halunnut enää jäädä samaan tilaan naisen kanssa.
Niinpä hän käveli varustehuoneen ovelle, joka narahti ikävästi miehen nykäistyä sen auki liiallisella voimalla.
Jesse katsahti Sallin karsinan suuntaan ja päätti, että tamma saisi pitää vapaapäivän. Ei hänestä ollut siinä mielentilassa satulaan. Sen päätöksen myötä mies suuntasi kulkunsa kohti ulko-ovea.

Heidi taisteli kyyneleitä vastaan, hän tunsi olonsa maailman surkeimmaksi ihmiseksi ja ansaitsi kaiken paskan, mitä elämä kaatoi hänen niskaansa.
Salaisuus oli ulkona ja Ava pitäisi huolen siitä, että se ei pysyisi kenenkään korvien ulkopuolella.
Nainen halusi juosta Jessen perään ja selittää paremmin miksi salaisuus oli paisunut niin suureksi niin pitkään.
Hän halusi pyytää anteeksi ja olla miehen tukena.
Hitaasti brunette valui satulahuoneen lattialle ja tuijotti voimattomana lattiaa.
Mitä hän oli mennyt tekemään?
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 04.02.19 20:48

04.02.2019
kirjoitettu yhdessä @Matilda T. kanssa

Eilen Antonin ja tänään Sarahin kanssa käydyt keskustelut olivat saaneet asiat pyörimään Matildan mielessä entistä kuluttavammalla vauhdilla. Nainen oli ollut levoton tallireissunsa jälkeen odottaessaan kellon etenevän siihen hetkeen, että Jessen työvuoro olisi ohi ja mies olisi taas Kallan puolella.

“Hei”, Matilda mumahti varovasti puhelimeen, kun tuuttaukset päättyivät. “Voinko tulla käymään?”
“Tietysti”, Jesse vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka hieman hämmentyikin Matildan soitosta. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten torstaiaamun ja Jesse oli miettinyt, oliko se jäänyt viimeiseksi aamuksi naisen kanssa.

Violettihiuksinen nainen puri hermostuneena huultaan, koska ajatus Jessen läheisyydestä tuntui sekä hyvältä että vaikealta ajatukselta. Heidin paljastama katastrofi varjosti Matildan ajatuksia ja nainen tiesi sen varjon yltävän myös Jessen kanssa vietettyyn aikaan, mikä ei ollut millään muotoa toivottu tilanne. Matilda olisi halunnut edetä kaikessa rauhassa, sillä vaikka nainen ei ollut ajatellut haluavansa muodostaa Jonathanin jälkeen suhdetta yhteenkään mieheen, mutta Jessen kohdalla poikkeus tuntui mahdolliselta. Päätös oli kuitenkin tulossa eteen liian nopeasti ja liian suureen paineen alla, eikä sen miettiminen tuntunut jättävän Matildaa rauhaan.

Matka Jessen luo oli tuttu, mutta Matilda ei ollut jännittänyt samalla tavalla pieneen ikuisuuteen odottaessaan oven avautumista. Nyt nainen ei halunnut kahvia, vaan keskustelun, jota molemmat olisivat varmasti mieluummin lykänneet. Asiat olivat olleet hyvin ennen Heidin uutista, joka oli sotkenut pakan täysin.

Jesse huokaisi syvään ennen kuin avasi oven Matildalle. Hän tiesi, ettei tämä vierailu tulisi olemaan mitään kahvinjuontia tai mitään muutakaan. Heidin uutisen jälkeen ne kaikki vähäisetkin tulevaisuuden näkymät tuon violettihiuksisen naisen kanssa tuntuivat romuttuneen silmänräpäyksessä, vaikkei mies todellakaan olisi niin halunnut.
“Hei”, Jesse tervehti Matildaa varovaisesti hymyillen ja piti ovea auki, jotta nainen pääsisi sisälle. Sama lämmin tunne valtasi miehen, kuten joka kerta Matildan nähdessään, mutta tällä kertaa siihen tunteeseen sekottui myös hieman ahdistusta sekä epätietoisuutta tulevasta.
Ei Jesse todellakaan halunnut heidän juttunsa päättyvän tähän, mutta oli henkisesti siihen varautunut siitä saakka, kun oli Matildalle kertonut tulevansa sittenkin isäksi.

“Hei.”
Matilda vilkaisi varovasti tuttuja, vihreitä silmiä jättäessään takkinsa eteiseen. Tuntui lohduttomalta, kun niihin katsominen ei antanut lupaa hymyilyyn. Ei nyt, kun oli epävarmaa, pysyisivätkö ne omistajineen osana Matildan elämää.
“Miten sulla menee?” nainen takelteli hivuttautuen asunnon puolelle etsien kiintopistettä katseelleen. Matildan teki mieli tutkia Jessen kasvojen ilmeitä ja tulkita miehen eleitä, mutta se oli vaikeaa ja siksi naisen katse seurasi keittiöön kävelevää kissaa, jota tutun vieraan saapuminen ei hätkähdyttänyt.

Jessen teki mieli vastata sen saman ympäripyöreän vastauksen kuin aina ennenkin liittyen töihin ja Salliin, mutta hän tiesi ettei Matilda sitä halunnut kuulla.
“En tiedä”, mies huokaisi lopulta. “Aika sekavat fiilikset.”
Matildan huulilla käväisi surumielinen hymy, kun nainen nyökkäsi Jessen vastaukselle ja rohkaistui kohtaamaan miehen katseen. Violettipää taisteli tunteitaan vastaan ja pysyi aloillaan sen sijaan, että olisi kuronut välimatkan umpeen voidakseen olla Jessen lähellä. Nyt se tuntui väärältä ja se yhdessä epätietoisuuden kanssa kalvoi naista sisältäpäin.

“Niin minullakin”, Matilda huoahti hiljaa ja yritti hymyillä. Se jäi vaisuksi, vähän väsyneeksi yritykseksi, jonka tarkoitus oli vain osoittaa, ettei kaikki ollut ohi. Ainakaan vielä.
“Se on aika raastavaa”, nainen totesi tiedostaen, ettei se ainakaan helpompaa ollut Jessellekään. Matildalla oli kuitenkin omat luurankonsa kaapissaan ja ne olivat olleet lähipäivinä mielessä erityisen paljon.

“Niin on”, Jesse sanoi yrittäen pitää katseensa Matildassa, vaikka mieli tekikin laskea katse lattiaan. Toisaalta hän olisi myös halunnut kävellä naisen luo ja kietoa kätensä tämän ympärille niin kuin monta kertaa aikaisemminkin.
“Olisitko sinä halunnut kahvia tai jotain?” Jesse kysyi varovaisesti, vaikka tiesikin ettei Matilda kahvia ollut tullut juomaan. Mutta kai hän yritti vain hieman lykätä sitä vääjäämätöntä: hetkeä jolloin Matilda kertoisi, ettei pystyisi enää jatkamaan tätä heidän juttuaan.
Ennen kuin Matilda ehti vastaamaan mitään, Jesse käveli hänen ohitseen keittiöön ja ryhtyi hermostuksissaan kaivamaan kahvipakettia kaapista esiin.

Matilda seurasi Jesseä katseellaan ja mietti, kuinka ei todellakaan halunnut kahvia. Nainen olisi halunnut vain kaiken palaavan siihen vaiheeseen, kun kaksikolla ei ollut vielä ollut huolta muusta kuin omasta määrittelemättömästä suhteestaan.
“En mä olisi tarvinnut”, Matilda mumahti kahvipaketin käteensä saaneelle Jesselle ja keräsi rohkeutensa. Miehen vartalo tuntui lämpimältä, kun nainen kietoi kätensä Jessen ympärille nojaten poskensa tämän selkään.

“Mä haluan tietää mitä me ollaan kaiken tämän keskellä”, Matilda totesi hyvin hiljaa, koska niiden sanojen muodostaminen ei ollut naiselle luonteenomaista. Ero loppuvuodesta oli saanut Matildan miettimään kyvykkyyttään parisuhteeseen entisestään, sillä sitoutumiskammo oli kuulunut naisen elämään jo vuosia.

“Niin minäkin”, Jesse mutisi laskien kahvimitan kädestään ja huokaisi syvään. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja kohtasi Matildan katseen.
“Ei tämä sotku minun tunteita sinua kohtaan muuta. Ja kuten sanoin keskiviikona, ymmärrän jos sinä haluat päättää tämän tähän. Mutta minä en haluaisi tämän loppuvan”, mies kertoi tutkaillen edessään seisovan naisen kasvoja. Jesse kyllä halusi antaa heille vielä mahdollisuuden, mutta ei hän voinut pakottaa Matildaa jäämään, mikäli halusi jatkaa eri teillä.

Matildan huulilta karkasi huokaus. Oli piinaavaa ajatella, että kumpikin halusi samaa asiaa osaamatta kunnolla sanoa, olisiko sen saavuttaminen enää mahdollista. Vaikka Jesse ei ollut vielä isä eikä isyys vaikuttaisi kaksikon elämään vielä hetkeen, se olisi kuitenkin edessä.
“Oletko sä varma?” Matilda kysyi. Naisen päässä pyöri skenaario siitä, että Jesse ihastuisi jossain vaiheessa ideaan idyllisestä perhe-elämästä ja kiinnostus Heidiä kohtaan palaisi yhdistävän tekijän, lapsen, myötä. Haluaisiko Jesse Matildan vielä silloinkin?

“Olen”, Jesse vastasi. Jos joku asia oli sillä hetkellä miehen elämässä varmaa, niin se, ettei hän halunnut menettää Matildaa.
Jesse kietoi kätensä Matildan lanteiden ympärille ja varovainen hymy käväisi miehen kasvoilla. Matildakin hymyili, mutta hymy oli varautunut: tässä tapauksessa pelkät tunteet eivät riittäneet, koska homman täytyi toimia myös käytännössä.

Jessen kosketus tuntui hyvältä, vaikka Matilda yritti pitää mielensä kirkkaana. Nainen tuijotti Jesseä syvälle silmiin kuin vihreiden silmien katse olisi voinut kertoa vastauksen kaikkeen. Ehkä se kertoikin, sillä kaikesta huolimatta Matilda ei tuntenut pakoreaktiota, joka nousi yleensä herkästi pintaan.

“Mitä me tehdään? Mitä me ollaan?” Matilda puoliksi parahti, kun epätoivo palasi kertarysäyksellä. Naisen sormet kietoutuivat Jessen käsivarsien ympärille, kun violettipää odotti jännittyneenä lähellään seisovan miehen vastausta.
“Mitä sinä haluat meidän olevan ja tekevän? “ mies heitti kysymyksen takaisin.
“Minä ainakin haluaisin olla sinun kanssasi ihan oikeasti nyt ja myöhemminkin”, Jesse jatkoi ennen kuin Matilda ehti vastaamaan.

Matilda veti syvään henkeä ja nipisti sitten huulensa yhteen. Miksi Jesse oli kääntänyt kysymykset takaisin? Miehen seuraavat sanat kuitenkin lievittivät turhautumista, joka oli jo ollut valtaamassa naisen mieltä.

“Niin”, Matilda ynähti yllättyneenä. Jesse oli sanonut sen: nyt ja myöhemmin. Oli selvää, mitä myöhemmin tarkoitti, mutta se ei muuttanut miehen sanojen sisältöä.
“Ollaan”, Matilda hymähti edelleen häkeltyneenä. “Nyt ja myöhemmin.”
Naisen päässä risteilevät ajatukset mylläsivät entistä kovempaa, mutta hetkeksi levottomuus kaikkesi ja Matilda saattoi keskittyä miettimään sanojensa seurauksia. Niiden rohkaisulla nainen sipaisi sormillaan Jessen leukaa ja toivoi, että päätös osoittautuisi oikeaksi.

Jesseltä karkasi helpottunut huokaus kuullesaan Matildan sanat. Hän oli jo kuvitellut aivan toisenlaista loppua tälle keskustelulle.
“Ollaan”, Jesse hymyili huomattavasti rennommin kuin koko viikon aikana. Vaikka lapsiasia edelleen varjosti miehen mieltä, oli hän sillä hetkellä onnellinen.
Hetken hän katseli Matildan kasvoja tiukentaen otettaan ja painoi huulensa naisen huulille.

Se hetki tuntui Matildasta pelottavalta, mutta silti jollain tapaa turvalliselta. Jessen läheisyys oli tuntunut alusta alkaen hyvältä ja helpolta, mutta Matilda oli jälleen lähtemässä suhteeseen, josta ei ollut mitään takuita - Jessestä kyllä, mutta muuttujista ei. Naisen kädet kiertyivät päätä pidemmän miehen ympärille, kun sen pienen, viipyilevän hetken huoneessa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli vaihtoehtoja ja silti ei yhtäkään oikeaa.

Siinä hetkessä se kuitenkin tuntui oikealta, ja sen tunteen täytyi pysyä pinnalla.


sama tarina Matildan päiväkirjassa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 27.02.19 22:33

27.02.2019

Jesse seisoi hermostuneena Heidin ulko-oven takana ja huokaisi syvään ennen kuin painoi ovikelloa.
Firman asiakkaan huoltajuuskiistan mentyä oikeuteen saakka, Jesse oli vihdoin saanut itseään niskasta kiinni ja laittanut lastaan odottavalle naiselle töistä lähtiessään viestin: ”Meidän pitää jutella. Oletko kotona?

Miehen mielestä keskustelua ei tulisi lykätä enää hetkeäkään. Heidän olisi pitänyt istua alas juttelemaan jo silloin, kun Heidi oli kertonut raskauden jatkumisesta, mutta kaikessa tunnekuohussaan Jesse ei olisi pystynyt siihen silloin. Eniten Jesseä oli loukannut se, ettei Heidi ollut kertonut hänelle heti jättäneensä abortin tekemättä.
Ei hän vieläkään pystynyt täysin käsittämään asiaa, mutta ultraäänikuvan nähtyään, mies oli vihdoin hyväksynyt tilanteen.

Heidin koti kiilsi puhtauttaan. Nainen oli suorittanut siivouksen maailmanennätyksen odottaessaan ovikellon soimista, hän sai juuri istuttua sohvalle, kun talossa kaikui terävä ääni.
Brunette nousi ylös, asteli ovelle ja huokaisi syvään ennen, kun avasi sen. Heidi katsoi pukuun pukeutunutta Jesseä ja tunsi olonsa hyvin alipukeutuneeksi harmaissa lökäreissään ja mustassa topissa.
Sanomatta sanaakaan Heidi peruutti sen verran, että Jesse mahtuisi eteiseen ja riisumaan ulkovaatteensa. Milo kuikuili olohuoneesta tulijaa, mutta ei käynyt tervehtimään miestä.

Jesse pakotti kasvoilleen jonkun tervehdyksen kaltaisen hymyn, muttei saanut sanaakaan ulos suusta. Hän oli kuin vaistomaisesti vilkaissut Heidin vatsanseutua, jonka myötä ajatukset tuntuivat menevän entistä enemmän solmuun miehen pään sisällä.
"Mennäänkö me vaikka istumaan johonkin?" mies puuskahti lopulta ennen kuin tunnelma eteisessä kävisi liian vaivaannuttavaksi hiljaisuuden myötä.
Keskustelu ei onnistuisi jos molemmat olisivat vain hiljaa eivätkä sanoisi sanaakaan.

"Mennään vaan", Heidi vastasi ja yritti pakottaa pienen hymyn huulilleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Nainen askelsi olohuoneeseen, johon oli kantanut valmiiksi lasikannullisen mehua ja kaksi korkeaa lasia niiden viereen. Pieni astia suolakeksejä oli juomien vieressä, Heidi istui sohvalle ja nappasi käteensä kaksi keksiä.
Oli niin paljon asioita, joista brunette olisi halunnut puhua, mutta ei juuri uskaltanut edes hengittää Jessen edessä.

"Mitä sulle kuuluu?" Heidi pakotti itsensä vihdoin kysymään ja pureskeli alahuultaan helpottaakseen ahdistusta sisällään.
"Ei ihmeempiä", Jesse mutisi istuessaan jäykähkösti Heidin viereen sohvalle. Olisihan hän voinut kertoa töistään, huonosti menneistä kisoista sekä Matildasta, mutta ei mies ollut tullut sinne mitään kuulumisia vaihtamaan.

Jesse huokaisi syvään ja pakotti sitten katseensa Heidiin tuijoteltuaan hetken pöydällä olevia tarjottavia.
"Se sinun kirje", mies aloitti ja keskeytti sitten puheensa, koska ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän oli ajomatkan aikana miettinyt keskustelun kulkua ja tiesi, mitä halusi sanoa mutta kaikki ne sanat tuntuivat kadonneen päästä samantien, kun hän oli autosta ylös noussut.

Jälleen kerran syvä henkäisy pääsi ulos miehen keuhkoista.
"Kai se sai minut tajuamaan, ettei tästä tule mitään jos emme ole missään väleissä", Jesse jatkoi takeltelevaa puhettaan ja toivoi, että siinä edes jotain tolkkua olisi.
"Lupasin olla jo alusta asti sinun tukena", Jesse puuskahti ja muisti kyllä, miten oli siinäkin epäonnistunut totaalisesti. Tahaton irvistys puski kasvoille ja mies painoi katseensa käsiinsä.
"Huonosti mennyt sekin… Mutta se lapsi on myös minun ja haluan olla sen lapsen elämässä mukana tavalla tai toisella", mies jatkoi katse kämmenissään.
Ei hänellä ollut hajuakaan, miten he saisivat tämän järjestettyä, mutta edes jokin alustava suunnitelma jatkosta olisi hyvä olla.

Heidi mietti Jessen sanoja, hän oli pyöritellyt tilannetta päässään lukuisina unettomina öinään. Miettinyt sitä, oliko Jesse ollut tosissaan vai leikitellyt vain sankaria, koska luuli tilanteen niin vaativan.
"Ihan ensimmäiseksi..", nainen aloitti ja nosti katseensa käsistään vieressään jäykästi istuvaan mieheen.
"..tehdään täysin selväksi, että mä en vaadi sulta - teiltä mitään. Mä en ole missään vaiheessa suunnitellut pilaavani kenenkään elämää, vaikka se onkin tuntunut siltä joka ikinen sekunti sen jälkeen, kun tajusin mikä tilanne oli. En aio pyytää minkäänlaisia elatustukia tai vaatia sua pitämään lasta päivääkään, jos et itse halua."

Lyhyen tauon aikana Heidi hengähti, mutta piti edelleen katseensa miehen kasvoissa.
"Mutta olen iloinen, jos sä haluat olla isä lapselle. Mä en ikinä pyytäisi sulta mitään sen enempää", nainen lopetti ja tajusi huulillaan viipyilevän aran hymyn. Ajatus Jessestä lapsi käsillään sai sen aikaan.

Jesse oli keskeyttää Heidin puheen lähes heti alkumetreillä, mutta antoi kuitenkin naisen puhua loppuun.
"Et sinä mitään ole pilannut", mies totesi ja naurahti sitten vähän. "Monimutkaistanut kyllä, mutta et pilannut."
Vaikka kieltämättä Jessen mielessä oli joskus käynyt, että Heidi olisi tavallaan pilannut hänen elämänsä ja suhteen Matildan kanssa. Ja oli katunut sitä ajatusta lähes samantein. Ei hänen elämänsä pilalla ollut ja Matildan kanssa he olivat sopineet suhteensa vakavuudesta vasta Heidin uutisen jälkeen.

"Ja totta kai minä autan niin rahallisesti kuin ajallisestikin sen lapsen kanssa", Jesse jatkoi hymyillen. "Vauva-aikana sinä varmasti olet isommassa roolissa kuin minä, mutta eiköhän me sekin saada jotenkin järjestettyä."
Jesseä hieman hymyilytti ajatus pitkistä vaunulenkeistä vauvan kanssa, jotta Heidi saisi levättyä tai mitä nyt ikinä halusikaan tehdä.

Mies saattoi hieman rentoutua alkukankeuden jälkeen ja nappasi yhden suolakekseistä käteensä.
"Oletko kertonut kenellekään?" Jesse kysyi mutustellessaan keksiä ja muisti sitten kohtaamisen Auburnin loungessa Susinevan valmennusten aikaan.  "Siis muille kuin Laurille."
Hän tajusi, että kysymys saattoi kuulostaa siltä, että haluaisi jotenkin turvata selustansa eikä Heidi saisi raskaudestaan kenellekään kertoa. Se ei todellakaan ollut miehen kysymyksen tarkoitus.
"Tarkoitan siis, että onhan sinulla joku, jonka kanssa puhua?" Jesse lisäsi vähän hätäisesti.

Heidi huokaisi hieman helpottuneena, olohuoneen jäinen ilmapiiri oli sulanut hieman, se antoi naiselle aavistuksen lisää tilaa hengittää.
"Kiitos", tämä vastasi ja nojasi hieman rentoutuneempana sohvan selkänojaan.
"Jusulle oikeastaan, Aliisakin sai tietää, kun se näki mun mahan Jusulla ollessani", Heidi kertoi ja hymyili muistaessaan Jusun pienen lahjan.
"Mä pyysin sitä lapsen kummiksi. Jusua siis", brunette lisäsi yhtäkkiä muistaessaan lisää vierailustaan Jusun luona. Siniset silmät kohosivat jälleen Jesseen seuratakseen miehen reaktiota uutiseen.

Jesse nyökkäsi kuultuaan Jusun nimen ja pohdiskeli, kuka Aliisa mahtaisi olla, mutta päätteli tämän olevan ilmeisesti joku auburnilaisista, sillä nimi kuulosti etäisesti tutulta.
"Jususta tulee varmasti todella hyvä kummii", mies totesi hymyillen eikä hän epäillyt sitä hetkeäkään.  Hän itse ei ollut edes tajunnut miettiä mitään kummiasioita. Jo senkin takia, ettei ollut kertonut tulevasta vauvasta kenellekään muulle kuin Matildalle.

"Miten sinä olet itse voinut?" Jesse kysyi aidosti kiinnostuneena. Raskaus ei ollut naisille mitenkään helppoa aikaa ja ikäviäkin oireita saattoi ilmetä. Tosin niistähän miehellä ei ollut mitään kokemusta, mutta hän perusti tietonsa lukemiinsa artikkeleihin, joita oli selaillut jo silloin, kun Heidin raskaus oli ihan ensimmäistä kertaa tullut ilmi.

Heidin huulilla viipyili tyhjä vastaus, sellainen kohteliaisuudesta sanottu ja täysin valheellinen. Nainen laski katseensa käsiinsä, hän ei halunnut vuodattaa sydäntään Jessen eteen, mutta ei myöskään halunnut pysyä etäällä.
"Vaihtelevasti", tämä lopulta vastasi ja huokaisi syvään.
"Nukkumisesta ei ole oikein tullut mitään ja stressitasot ovat lääkärin mukaan liian korkealla, mutta muuten ihan hyvin. Pahoinvoinnit ja huippaukset ovat takanapäin", Heidi lisäsi ja puraisi alahuultaan.

Yllättävä tunne mahanpohjassa sai naisen hätkähtämään ja katse hakeutui nopeasti topin peittämälle kummulle.
"Vauva potkii", Heidi kertoi ja nosti kätensä mahansa päälle. Liikkeet eivät tuntuneet vielä kättä vasten, mutta nainen saattoi tuntea ne sisällään.
"Ehkä ne kohta tuntee jo ulospäinkin", tämä lisäsi ja hymyili pahoittelevasti, nostaen katseensa Jesseen. Hän olisi epäröimättä pyytänyt miestä kokeilemaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Jesse tunsi huonoa omaatuntoa omasta käyttäytymisestään. Raskaus itsessään oli varmasti stressaavaa aikaa, joten hänen kiukuttelunsa ei varmasti ollut lieventänyt stressiä tippaakaan.
Vaikka hänellä olikin ollut täysi oikeus loukkaantua, oli hän jo pyytämässä käyttäytymistään anteeksi, mutta sanat takertuivat kurkkuun Heidin mainitessa vauvan liikkeistä. Vaistomaisesti hän oli jo koskettamassa vatsaa, mutta tiesi ettei ne liikkeet vielä hänen käteensä tuntuisi ja Heidin sanat varmistivat sen.

Vähän typertynyt hymy nousi miehen kasvoille, kun hän kohtasi naisen katseen.
"Ilmeisesti kaverilla on edelleen kaikki hyvin?" Jesse kysyi.

Heidi pelästyi hieman miten normaalilta se kaikki hänestä tuntui. Se, miten he puhuivat lapsesta, kauhistuneina ja hämmentyneen onnellisina kumpikin. Tai niin hän ainaki kuvitteli Jessen olevan samoilla linjoilla kanssaan.
"On", nainen vastasi nyökäten ja uskalsi hymyillä hieman leveämmin.

"En voi uskoa, että se on jo 18. viikolla", Heidi henkäisi ja kumartui sitten kaatamaan itselleen mehua.
"Otatko?" nainen kysyi ja kohotti lasia kysyvästi.
Jesse tarttui Heidin esimerkin mukaisesti mehukannuun. Kaikki se jännitys oli kieltämättä saanut suun kuivaksi.
"Aika menee kyllä vähän liiankin nopeasti", Jesse totesi kaataessaan hieman mehua lasiin, jonka jälkeen hörppäsi sen tyhjäksi.
"Ajasta puheenollen… Minun pitäisi varmaan lähteä kotiin. Täytyy käydä vielä Sallikin liikuttamassa", mies mutisi.

Niiden sanojen saattelemana hän nousi ylös sohvalta.
"Olen helpottunut, että saimme puhuttua", mies myönsi hymyillen. "Eihän tämä nyt kaikkein helpoin ja normaalein tilanne ole, mutta…"
Sanat katosivat taas Jessen päästä, mutta hän uskoi Heidin ymmärtävän.

"Jos tarvitset jotain apua hankinnoissa tai vaikka Cariadin kanssa, niin minä kyllä autan", Jesse lupautui.

Heidi melkein halasi Jesseä noustuaan tämän perässä seisomaan, niin helpottunut hän oli. Nainen ei kuitenkaan nostanut käsiään, seisoi vain ja hymyili hieman ujosti.
"Kiitos. Yritetään.. noh, selvitä tästä kunnialla läpi", Heidi vastasi ja kietoi kätensä ympärilleen.

Hän saattoi Jessen eteiseen, tällä kertaa Milo asteli naisen vierelle ja seisoi siinä, katsoen vaaleanruskeilla silmillään Jesseä tarkkaavaisena. Heidin sormet eksyivät koiran selälle ja tämä silitti pehmeää karvaa ajatuksissaan.
"Yritä saada levättyä kunnolla", Jesse komensi Heidiä lempeään sävyyn pukiessaan takkia ylleen. Hän katsahti koiraan ja kyykistyi sitten eläimen eteen antaen sen haistella kättään.
"Ja sinä katsot, että tuo emäntäsi myös lepää", mies totesi ja silitti koiran turkkia ennen kuin kohottautui seisoimaan.

Leveä virne nousi Jessen kasvoille.
"Saat muuten elämääsi aikamoisen riippakiven. Nimittäin minun äidin, kunhan se saa kuulla tästä", mies nauroi. Jos Matildasta kertominen ei ollut Ritva Aroa saanut säntäämään välittömästi Kallaan, tämä uutinen varmasti saisi.
"Nähdään", Jesse huikkasi iloisesti ennen kuin astui ulos ovesta.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.03.19 20:31

17.03.2019

Pysäytin autoni juna-aseman parkkipaikalle ja hymyilin äidille. Viikonloppu oli sujunut mutkattomasti, vaikka äiti ei aina sitä helpointa seuraa ollutkaan.
Äiti hymyili takaisin, mutta siristi sitten hieman silmiään, jonka jälkeen hymy katosi naisen kasvoilta.
"Joko sinä kerrot, mikä sinua on vaivannut koko tämän viikonlopun?" äiti kysyi saaden minut kurtistamaan kulmia hämmentyneenä.
"Kuinka niin?" puuskahdin hermostuneena. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei äidinvaisto koskaan pettäisi. Ainakaan silloin, kun kyse oli Ritva Arosta.
"Tuntuu vain, että sinä salaat minulta jotain", äiti tokaisi ja tutki kasvojani haukan katseellaan.
Huokaisin syvään ja katselin  tuulilasin läpi edessä siintävää junarataa. En ollut saanut kerrotuksi äidille Heidistä missään välissä. Aina, kun oli ollut tilaisuus, olin jänistänyt viime hetkellä.

"No, ala kakistaa ulos. Juna tulee kohta", äiti komensi ja äänessä kuulsi jo pieni huolestuneisuus. Vieressäni istuvan naisen mielikuvituksen tuntien
"Minusta tulee isä", sanoin tuskin kuuluvasti enkä uskaltanut edes vilkaista äitiä. Noin, nyt se oli sanottu.
"Mitä?" äiti kiljaisi niin, että varmaan koko Kalla raikui. "Tarkoitatko sinä että... Mikset sinä ole kertonut?"
Kohautin harteitani ja käänsin sitten katseen äitiin, joka näytti samaan aikaan niin ilahtuneena, pettyneeltä kuin hämmästyneeltä.
"Tuleeko minusta siis mummo? VIHDOIN!" äiti nauroi onnellisena ja rutisti minun käsivarttani. Äiti oli haaveillut lapsenlapsesta melkein siitä lähtien, kun minä täytin 18. Ja pitänyt huolen, että minä ja mahdolliset tyttökaverit niistä haaveista tiedettiin.
"Tulee", hymyilin varovaisesti. Äidistä tulisi isoäiti ja minusta isä.

"Miksen minä yhtään huomannut, että Matilda on raskaana?" äiti henkäisi. Tietenkin tämä oletti, että se olisi minun naisystäväni, joka odottaisi minun lasta.
"Onko se vasta niin alussa? Vastako saitte tietää? Herttinen! Sehän joi sitä viiniäkin perjantaina! Vastuutonta! Olisi voinut kieltäytyäkin! Siksikö se meni niin vaikeaksi, kun puhuin lapsenlapsista? Olisit voinut kertoa heti!"  äiti vaahtosi tuohtuneena ja annoin hänen päästää enimmät höyryt ulos, ennen kuin keskeytin äidin.

"Ei Matilda ole raskaana", sanoin ja irvistin vähän, sillä nyt se selittely vasta alkaisikin.
"En ymmärrä", äiti älähti. "Jesse! Et kai sinä ole mennyt pettämään Matildaa? En olisi sinusta koskaan uskonut!"
"EN!" ähkäisin huvittuneena, vaikka tilanteessa ei mitään hauskaa ollutkaan.
"No, mikset sinä sitten ala kertomaan, kuka on raskaana jos se ei kerran Matilda ole?"

Hymähdin ja nojauduin auton penkkiä vasten.
"Se Heidi, joka me tavattiin eilen", paljastin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"No, se nyt kävi harvinaisen selväksi. Ei voinut olla huomaamatta", äiti tiuskaisi turhautuneena ennen kuin tajusi, mitä olin tarkoittanut mainittuani Heidin nimen.
"Siis mitä?! Olenko minä keskustellut tulevan lapsenlapseni äidin kanssa naamatusten raskaudesta ja sen lapsen isästä tietämättä, että se on mun oma poika, joka sen vauvan isä on? Ettekä sanoneet mitään!" äiti pälpätti hämmästyneenä. Hymyilin pahoittelevasti äidille. Siinäkin olisi ollut monta tilaisuutta kertoa, mutta meidän tuurin tietäen, paikalle olisi kuitenkin saapunut kaikki kaajapurolaiset kuulemaan uutisen.

Äiti muksautti minua pienellä nyrkillään hellästi olkapäähän.
"Selkään sietäisit saada!" äiti tyrskähti. "Molemmat! Heidi heti sen jälkeen, kun on synnyttänyt."
Hymyilin äidille leveästi ja kiitin hiljaa mielessäni, ettei äiti nyt ihan totaalisesti hermostunut, vaikka olin pimittänyt näinkin ison uutisen häneltä.

Äiti avasi turvavyön lukostaan ja katsahti sitten minuun suu mutrussa.
"Kai Matilda tietää?" nainen tivasi ja nyökkäsin vastaukseksi. Matilda oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa, jolle olin Heidin raskaudesta ylipäätänsä puhunut.
"Jesse... Eihän tässä nyt ole joku kolmiodraama takana? Olitko sinä Heidin kanssa ja petit sitten sitä Matildan kanssa? Jonka jälkeen vaihdoit naista?" äiti jatkoi uteluaan.
"Koska se jos mikä olisi melkoisen kusipäisesti tehty! Jättää nyt raskaana oleva tyttöystävä jonkun toisen takia. Luulisi, että olisin kasvattanut sinut vähän paremmin."
"Ei! Kukaan ei ole pettänyt ketään", puuskahdin. "Ei me Heidin kanssa missään vaiheessa oltu yhdessä. Me vain..."
"Panitte?" äiti töksäytti.
"Niin."

"Junasi tulee", sanoin, kun aseman kuulutus oli kantautunut autoon. Äiti nyökkäsi ja nousi ylös autosta. Tein samoin ja nappasin äidin matkalaukun takapenkiltä olalleni.
"Olisinhan minä voinut vielä jäädä muutamaksi päiväksi", äiti intoili.
"Ei sinun tarvitse. Minulla on ihan oikeasti kiireinen viikko töissä", vastasin. Se ei ollut valhe, vaikka niin olisi saattanut olettaa. Tietysti äiti olisi voinut siitäkin huolimatta olla luonani, mutta en uskaltanut ajatella, minkälaista "tuhoa" tämä saisi aikaan minun poissaollessani. Varsinkin nyt, kun tiesi tulevasta lapsenlapsestaan.

"Mutta olisin voinut tutustua paremmin siihen Heidiin sitten. Innan luonakaan ei käyty kahvilla", äiti päivitteli pettyneen oloisena.
"Sitten toisella kertaa", lupasin.
"Jos minä tulen pääsiäisenä? Kai sinulla on silloin pitkä vapaa?" äiti keksi junan pysähtyessä raiteille.
Nyökkäsin. Siihen olisi onneksi vielä kuukausi aikaa, joten niin Heidi, Matilda kuin Innakin ehtisivät valmistautumaan Ritva Aron seuraavaan vierailuun.

"Jatkossa kerrot nämä tämmöiset uutiset heti", äiti naureskeli halatessaan minua hyvästien merkiksi.
"Lupaan", tuhahdin. Tuskin ihan heti olisi luvassa samanlaisia uutisia.
"Kerro Heidille ja Matildalle terveisiä! Mummolta", äiti huikkasi vaunun ovelta onnellisen näköisenä. Nyökkäsin ja katselin, kuinka äiti katosi vaunun uumeniin.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: The Journal

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa