Sallin päiväkirja

Siirry alas

Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 18.10.18 21:22

CRANLEIGH CHA-CHA
(EV-I)
westfalen, tamma
synt. 28.05.2015, 10v
>>Sivut<<
om. Jesse Aro

Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 20.10.18 18:38

19.10.2018

“Tule sitten kahville, kun olet saanut tavarat paikoilleen. Tiina on leiponut pullaakin”, Pekka Kaajapuro kehoitti, kun suljin Sallin karsinaansa.
“Tulen”, lupasin ja katselin tammaani, joka pyöri karsinassa hieman hermostuneen oloisena. Olin käynyt hakemassa hevosen Vaahterapolusta tänä aamuna ja tuonut sen uuteen kotiinsa Kaajapurojen tallille. Tuntui jotenkin oudolta jättää Vientare ja Vaahterapolku lopullisesti, mutta minkäs teet. Uudet tuulet puhalsivat, joten neljän vuoden taival toisella paikkakunnalla tuli päätökseensä.    

Kun Salli rauhoittui ja ryhtyi hamuamaan turvallaan heiniään, uskalsin jättää sen hetkeksi yksin. Kävin hakemassa autosta tamman varusteita ja raahasin niitä Pekan osoittamaan paikkaan. Olin kyllä pyytänyt Juusoa auttamaan Sallin muutossa, mutta mies oli kieltäytynyt vedoten kiireisiinsä. Taisin kyllä arvata oikean syyn… Valehtelisin jos väittäisin, ettei tallin omistajien pojalla, Vernerillä, ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kun Sallin tavarat olivat paikoillaan, kävin kiertelemässä tallipihalla.
Ei Kaajapurojen talli mikään suuri tallikokonaisuus ollut, mutta tunnelma siellä oli kodikas. Neljä vuotta ratsastuskoulun arjessa pyörittyäni tällainen pieni talli oli mukavaa vaihtelua. Ei päivittäin vaihtuvia kasvoja, lukuisia hevosia ja kiireistä arkea.
Uskoin, että Sallikin täällä viihtyisi ihan hyvin, kunhan olisi alkujärkytyksestään selvinnyt.
Katselin tarhoissaan touhuavia hevosia. Erityisesti musta suomenhevonen pihatossa kiinnitti huomioni, sillä se muistutti hieman erästä tuntemaani suomenhevosta, vaikka olikin pienempi ja sillä oli herasilmät.

Suuntasin kulkuni kohti kahvipöytää.
“Kiva saada uusia kasvoja tänne”, Tiina selitti kaataessaan kahvia pieneen posliinimukiin. “Maneesiton pikkutalli ei ehkä kaikkien harrastajien mieleen ole.”
Pekka istui tuolillaan lukien päivän sanomalehteä ja pullaa syöden. Myös perheen tytär, Janna, oli tullut haukkaamaan välipalaa ennen ratsastamaan lähtöä.
Hörppäsin kuumaa kahvia ja nappasin yhden pullan käteeni.
“Minulle riittää hyvin se, että Sallille on katto päänsä päällä. Kaikki muu on vain plussaa, muttei pakollista.”
Tiina hymyili valloittavasti ja istahti sitten miehensä viereen tuolille.
“Ja meidän maneesivuoro Auburnissa on aina maanantaisin yhdestätoista kahteen”, Janna muistutti. “Kannattaa käydä.”
Onni oli työpaikka, jonka työaika ei ollut niin kiveen hakattua vaan pystyit itse aikatauluttamaan päiväsi, joten maanantain maneesivuorollekin pääsisin joskus tulevaisuudessa.

Kahvit juotuamme kävimme vielä Kaajapurojen kanssa läpi karsinan vuokrasopimuksen, ennen kuin palasin takaisin viileään syysilmaan.
Salli näytti kyllästyvän karsinassa seisomiseen, joten päätin käydä vähän taluttamassa tammaa ennen kuin pimeys laskeutuisi.
“No? Mitä sanot? Tullaanko me viihtymään täällä?” höpötin tammalle, joka nyhti ojan pientareelta ruohikkoa turpaansa. Hevonen nosti päänsä ruohikosta ja pärskähti.
“Oletan, että tuo oli myöntävä vastaus”, naurahdin ja taputin Sallin tummaa kaulaa lempeästi.
Vähän oli haikea fiilis, mutta uskoin ja toivoin, että pystyisin pian kutsumaan Kallaa kodikseni.

Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 26.10.18 20:38

26.10.2018


Väsyneenä pysäköin autoni Kaajapurojen pihalle. Kolme ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa olivat sujuneet loistavasti, mutta olo oli kyllä kuin kaikkensa antaneella. Lähinnä paperihommia ja esimiesten asioilla juoksemista, mutta kyllä tää tästä. Kunhan olisin asettautunut niin sanotusti taloksi, saisin omat juttuni hoidettavaksi. Työilmapiiri oli joka tapauksessa aivan loistava. Minut oli otettu avosylin vastaan ja vitsit olivat lennelleet kahvihuoneessa niin kuin vanhoilla tuttavuuksilla, joten saatoin olla oma itseni enkä mikään pukuun kääritty jäykkis.
Vääntäydyin ulos autosta ja lukitsin oven, vaikka tuskin täällä kukaan lähtisi toisten autoja tonkimaan rosvoilumielessä.

Ensilumi oli satanut tänä aamuna myös Kallaan, joten sain kiittää onneani, että olin ehtinyt vaihtamaan talvirenkaat jo Harvest Games-viikonloppuna. Vientareessa oli satanut ensimmäiset lumet jo silloin…
Lumi narskui kengän pohjissa, kun astelin Sallin tarhalle. Tamma katseli minua sen näköisenä, ettei se vielä haluaisi mihinkään lähteä. Aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskeutumaan, joten halusin päästä tamman kanssa kentälle ennen säkkipimeyttä. Purtsilan kenttä kun ei ollut mikään huippuvalaistu tapaus….
Hetken eipäs-juupas-taistelun jälkeen Salli kuitenkin antautui kiinni.

Talutin tanssahtelevan tammani talliin, jossa olivat Ava, Janna sekä joku nuori nainen, jonka nimen muistelin olevan Heidi. Kolmikko oli aika vakavan näköisiä ja kuiskuttelivat jotain. Erotin sanat “Verneri” ja “ambulanssi”.
“Onko jotain sattunut?” kysyin kuin ohimennen. Asiahan ei sinänsä minulle kuulu, mutta…
“Ei mitään”, Janna kivahti ja lähti sitten Avan kanssa niskojaan nakellen pois paikalta. Heidi seisoi siinä hetken hieman epäröivän näköisenä, kunnes otti itsekin suuntansa pois tallista.
Aha. Jahas. Ei sitten.
Pieni Taalasmaan Ulla nosti päätään sisälläni, mutta tönäisin sen uteliaan naapurin mummon takaisin sinne takaraivon kaappiin ja annoin olla.

Hoidin Sallin karsinassaan, nakkasin varusteet sen niskaan ja lähdin kohti kenttää, joka lumikerroksen alla näytti ihan siedettävältä. Esteitä en kyllä lähtisi siinä hyppäämään tällä kertaa, joten jouduttaisiin tyytymään Sallin kanssa ihan kouluradan kiemuroihin. Pakko olisi pian päästä Auburnin maneesiin hyppäämään… Ellen sitten malttaisi odottaa kunnon lumikerrosta?

Nousin Sallin selkään ja kehotin tammaa eteenpäin. Neiti nyrpisteli hieman turpaansa nähtyään kentällä olevat loskalumivesilätäköt. Ihme hienohelma…
Sallilla tuntui olevan energiaa, kiitos parin päivän kevyen liikutuksen. Pyysin ravia, Sallin mielestä siihen alkuun piti ottaa pari laukka-askelta, kunnes minun komennot menivät perille asti. Pyysin laukkaa, eli Sallin mielestä piti nostella persausta kohti taivasta ennen hallittua laukkaa.
Kun piti hidastaa vauhtia, pää nousi korkeuksiin, purtiin kuolaimeen ja oltiin ihan tolloeinarina.
Mutta en luovuttanut. Sallin tuntien, tiesin että jos sille antaisi periksi kerran, se tulisi kokeilemaan hermojani seuraavillakin ratsastuskerroilla. Aina hamaan tulevaisuuteen saakka.
Kun Salli palautui siksi hevoseksi, mitä sen pitikin olla, saatoin huokaista helpotuksesta. Askellajien vaihdokset sujuivat vaivatta, hevonen pysyi muodossa, ei pöllöillyt, laukanvaihdokset onnistuivat sujuvasti, voltit sekä ympyrät olivat pyöreitä eikä kananmunan muotoisia ja niin edelleen.
Onnistumiseen oli hyvä lopettaa. Taputin tammaa kaulalle ja annoin pitkät ohjat.

Aurinko ehti laskemaan horisontin taa, joten hämärässä jouduimme suunnistamaan takaisin talliin.
Riisuin Sallin varusteista, laitoin karsinaansa ja kävin tekemässä sille iltapöperöt valmiiksi. Totta kai Sallin piti kakkia karsinaansa minun “kokatessa” sille iltaruokia. Eikä ollut mikään pieni kasa.
Tunnollisesti kävin hakemassa kottikärryt sekä talikon ja siivosin kasan pois, jotta Hieno Neiti ei joutuisi kakkaisessa karsinassa yötään viettämään.
Kun olin varma, että Salli pärjäisi huomiseen, sanoin sille heipat ja lähdin asunnolleni.

Kakkahommat eivät loppuneet tallilta lähtöön.
Joku hetkittäin ihan rakkaistakin kissoista ilmeisesti kärsi ripulista, sillä melkoinen shaissen katku lävähti vasten naamaa heti, kun ulko-oven auki sain.
Syyllinen osottautui Pirskatiksi, joka makasi olohuoneen matolla takapuoltaan pesten. Olihan se kyllä yrittänyt osua hiekkalaatikkoon, mutta ilmeisesti oli tullut kiire pois sieltä, josta johtuen kakkaa oli levinnyt tassujen mukana niin vessan lattialle kuin eteiseen, keittiöön sekä olohuoneen matolle.
Nappasin kissan kainalooni ja kävin pesemässä arvon herran takapuolen vessassa. Eihän se siitä tykännyt,  mutta selvisimme molemmat hengissä. Minä muutaman naarmun käteeni saaneena.
Kun kissan takapuoli oli pesty, ryhdyin kuuraamaan lattioita. Uutuuden karhea mattokin joutui takapihalle odottamaan hetkeä, jolloin jaksaisin sen kärrätä pesulaan. Ellen vain heittäisi sitä pois… Pääsisi helpommalla.

Hain jääkaapista yhden huurteisen, istahdin sohvalle ja käänsin kanavan Neloselle, jossa Vain Elämää pyöri.
Siinä minä kissan sonnan hajussa istuin, join kaljaa ja katsoin, kuinka Pepe Willberg loilotti jotain itkuvirttä. Säälittävää kenties?
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 29.10.18 20:10

29.10.2018

Onni on työnantaja, jonka mielestä maanantait olivat ahterista ja siitä johtuen työpäivät maanantaisin kesti kahdeksasta kymmeneen, ellei kyseiselle päivälle sattuisi mitään käräjäistuntoja.
Lyhyen päivän ansiosta pääsisin siis hyödyntämään usein Auburnin maneesivuoronkin.

Käväisin nopeasti kotona vaihtamassa puvun rentoihin tallivaatteisiin, jonka jälkeen kurvasin Kaajapurojen pihaan.
Heidi näytti taluttavan tammaansa talliin ja kipitin kaksikon perään säikäyttämättä kumpaakaan.
“Oletteko menossa maneesivuorolle?” tiedustelin, kun pääsin naisen luo.
“Joo”, Heidi vastasi iloisesti hymyillen.
“Saako lyöttäytyä seuraan?” utelin hymy korvissa ja nainen nyökkäsi.
“Tietysti”, nainen naurahti huvittuneena. “Mietinkin, onko sinne kukaan muu tulossa.
“Hyvä! Käyn hakemassa Sallin sisälle.”

Taivas näytti siltä, että kohta saattaisi tulla vettä ja lujaa, joten talliin takaisin päästyäni, kysyin Heidiltä pitäisikö varmuuden vuoksi mennä autolla.
“Ihan miten vain”, nainen totesi Cariadin karsinasta. “Jos sä ajat.”
“Mä ajan”, lupauduin urhoollisesti.
“Me voidaan lainata Auburnin hoitopaikkoja niin ei tarvitse näille laittaa varusteita niskaan. Harjataan kuitenkin jo tässä”, Heidi höpötteli jostain Cariadin takaa. Itse en ollut vielä niin perillä Kaajapurojen ja Auburn Estaten välisistä käytännöistä, joten onneksi Heidi oli siinä minua ohjeistamassa.
“Selvä.”

Pian hevoskuljetus suuntasi keulansa kohti Auburnia. Matka ei tosiaankaan ollut pitkä, joten ei siinä kauan nokka tuhissut, kun parkkeerasin kartanon pihalle.
Salli ampaisi ulos kopista turhankin innokaasti ja jouduin toppuuttelemaan tammaa, ettei se ihan käsistä lähtisi. Heidin kaunis tammakaan ei tuntunut pysyvän nahoissaan, joten hieman huvittuneina talutimme tanssahtelevat ratsumme läheiseen tallirakennukseen hoitopaikoille.
“Pitäisikö hypätä vähän?” Heidi kyseli laittaessaan Cariadille suojia jalkaan. “Ei me mitään huimia esteitä hypätä, mut…”
“Se minulla oli vähän suunnitelmana. Ei tuo Purtsilan kenttä oikein näillä keleillä hyppäämiseen sovellu”, huikkasin vastaukseni hieman huvittuneena.
Laitoin Sallille varusteet niskaan ja ilmoitin, että voisin käydä kasaamassa meille muutaman pystyesteen maneesiin, mikäli Heidi vahtisi hevosia sen aikaa.
Heidi tarttui tarjoukseeni.

Salli tuntui pursuavan energiaa, kun nousin sen selkään. Se katseli esteitä korvat hörössä ja taisi tietää, että pian pääsisi niiden yli liitelemään.
Ensin kuitenkin pitäisi verrytellä kunnolla. Salli hieman jaksoi juntturoida vastaan, mutta rauhoittui lopulta.
“Aloittakaa te vain”, Heidi huuteli maneesin toisesta päädystä hopeaharjaisen tammansa selästä.
Nostin laukan ja ohjasin Sallin ensimmäiselle esteelle. Pikkuisen piti pidättää, sillä ruunikko tammani tuntui säntäävän esteelle tuulispään tavoin.
Yli kuitenkin mentiin ihan vaivatta.

Ratsastuksen jälkeen olimme koko nelikko enemmän tai vähemmän hikisiä.
Pitelin Cariadia sen aikaa, kun Heidi korjasi esteet pois käytön jälkeen. Olisinhan minäkin sen voinut tehdä, mutta Näyhön tyttö oli sitä mieltä, että olisi hänen vuoronsa tehdä jotain.
Ei kai siinä sitten.

Talutimme tammat takaisin talliin ja riisuimme niiden varusteet pois. Nakkasin vielä villaloimen Sallin niskaan ennen kuin lastasimme tammat kuljetusvaunuun.
“Huh, kylläpä maistuisi lasillinen vettä”, naurahdin pyyhkäistessä otsaani.
“Käy ihmeessä juomassa. Loungessa on ihan vesihana ja kahviakin todennäköisesti, mikäli mieli tekee”, Heidi komenteli hyväntahtoisesti.
“Ai, saadaanko me?”
Heidi kohautti harteitaan: “Ei ainakaan kukaan ole minulle asiasta valittanut, vaikka olen siellä ollut.”

Heidi lupautui vahtimaan Sallia sen aikaa, kun minä kipaisisin loungen puolelle.
Onneksi olin Harvest Gamesin aikaan kartanon tiluksilla seikkaillut, joten löysin tuon Riders Loungen helposti.
Nappasin lasin kaapista ja valutin siihen kylmää vettä hanasta. Vettä hörppiessäni annoin katseeni kiertää loungessa. Pakko sanoa, että Auburnin “taukotila” oli huomattavasti hulppeampi kuin Vaahterapolun taukohuone oli ollut. Tosin täällä nyt kaikki muukin oli pikkaisen hienompaa, kuin siellä ratsastuskoululla.

Käännyin laskemaan lasini tiskipöydälle, kun kuulin loungen oven käyvän. Säikähdin hieman, sillä tuntui edelleen siltä, että olisin niin sanotusti luvattomasti siellä liikenteessä.
Käännähdin nopeasti ympäri ja joku violettihiuksinen nainen käveli minua kohti katse puhelimen näytössä.
Naisen nostaessa katseensa, tunnistin tulijan ja leukani olisi varmasti tipahtanut lattiaan saakka, mikäli olisin joku piirroshahmo.
Matilda?

Matildan ilme oli lähes yhtä yllättynyt.
“Mitä sä täällä teet?” älähdimme yhteen ääneen. Tilanne oli samaan aikaan nolo, kuin huvittavakin.
Rapsutin takaraivoani hämilläni ja mietin, mitä sanoisin. Perjantaina olin nolannut itseni lahjakkaasti Krouvissa, mutta eilen R-kioskilla oli ollut jopa ihan mukavaakin.
“Tulin vain vähän hörppäämään vettä…” mutisin ja tunsin punastuvani hieman.
“Miksi?” nainen tuhahti yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
“Janotti”, letkautin suupieli nykien ja laitoin kädet puuskaan uhmakkaasti. Sain kaivettua itsevarmuuteni jostain selkärangasta takaisin.
Matilda pyöritteli silmiään. Tuo silmämunien muljauttelu oli tullut tutuksi viikonlopun aikana.
“Miksi sinä oot täällä?” utelin aidosti kiinnostuneena.
“Mun hevonen asuu täällä”, nainen vastasi vetäen omatkin kädet puuskaan.
“Sulla on hevonen? Ootko sä heppatyttö?”
Matilda mulkaisi minua turhautuneen näköisenä. Okei, jos naisella on oma hevonen, niin siitä ehkä voi jo jotain päätellä, pitäisikö kyseinen henkilö hevosista.
“Mua edelleen kiinnostaa, miksi SINÄ oot täällä”, Matilda tivasi tummat silmät viiruina.
“Mun hevonen asuu Kaajapuroilla”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. “Tänään oli meidän maneesivuoro.”
“SULLA on hevonen?” Matilda pyrskähti jokseenkin huvittuneena. “Kissoja ja hevonen?”
“Oli mulla ennen kaksikin hevosta, mutta myin toisen pois ennen kuin muutin Kallaan”, näsäviisastelin.
Matilda hymähti hieman.
“Tota… Mun pitää mennä. Heidi jäi hevosvahdiksi, joten en kehtais sitä yksin siellä seisottaa…” mutisin hieroen takaraivoani.
Mieluusti olisin jäänyt vielä hetkeksi rupattelemaan Matildan kanssa. Taas.
“Ai, okei. Noh… Nähdään taas, joskus. Ilmeisesti”, nainen murahti silmiään pyöritellen. Olin kyllä näkeväni pikkuisen hymyn naisen suupielessä. “Ei susta tunnu eroonkaan pääsevän.”
Kävelin leveästi hymyillen naisen ohi ja heilautin kättäni hyvästiksi, ennen kuin astuin ulos loungesta.

“Eksyitkö?” Heidi nälvi hyväntahtoisesti, kun iskin takamukseni ratin taa. “Vai mikä kesti?”
“En”, vastasi vetäessäni turvavyön kiinni. Lukon napsahdettua kiinnittymisen merkiksi, virnistin Heidille ja starttasin auton.
Heidi silmäili minua hieman kummissaan, muttei sanonut mitään.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 03.11.18 13:20

02.11.2018
#yhteismaasto

Inna oli vinkannut Auburnin pihalta lähtevästä yhteismaastosta ja olin pyytänyt tätä raapustamaan minun nimeni sinne osallistujalistaan.
En ollut poistunut Purtsilan pihamaalta kuin Auburnin maneesivuorolle kerran, joten maastoreitit olivat vielä minulle aivan tuntemattomia. Siksipä tämä yhteismaasto tuli kuin tilauksesta. Enpähän eksyisi, sitten kun joskus Sallin kanssa Kaajapuroilta lähden metsään samoilemaan.

Koska töiden jälkeen oli hieman hoppu, lastasin Sallin traileriin ja hurautin Auburniin. Olisinhan minä voinut ratsastaa Kaajapuroilta kartanolle, mutta helpompi näin, niin ei tarvinnut tukka putkella juosta paikasta toiseen.
Pikainen harjaus ja varustus hoitopaikalla, jonka jälkeen kokoonuimme pihalle.
“Ai, sinäkin lähdet”, hymyilin leveästi Innalle, joka nousi parhaillaan mustan orinsa selkään.
“Eihän sua yksin uskalla päästää näiden kanssa mihinkään”, Inna naurahti nyökäten kohti reissunvetäjää, Annaa, sekä Isabellaa, joka istui kimon tamman selässä.

“Mennäänkö?” Anna kyseli ruunikon tammansa selästä. Jokaisen mutistua myöntävän vastauksen, nainen lähti johdattelemaan joukkoa suunnittelemalleen reitille.
Annan ohjeiden mukaisesti ratsastin Isabellan ja Innan välissä. Sallia hieman ärsytti takana kulkeva Bansku, mutta hetken nyrpistelyn jälkeen rauhoittui.

Reissu meni hienosti. Hevoset osasivat käyttäytyä - kuten myös ratsastajat. Anna johdatteli meitä tottuneesti ympäri maastoreittejä ja painoin maisemat sekä pienet luonnonmerkit mieleeni, jotta joskus osaisin itsenäisesti reittejä pitkin kulkea.
“Tuosta kun menee, niin pääsee Kaajapuroille”, Anna huuteli jonon edestä viittoillen hiekkatien suuntaan. “Ei ole pitkä matka.”
Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi. Hyvä tietää.

Kun olin saanut Sallin hoidettua ratsastuksen jälkeen, Inna kutsui minut kahville loungeen.
Jätin Sallin hoitopaikalle ja toivoin, että tamma ei saisi hepulia siihen jäädessään. Tosin tamma näytti aika väsähtäneeltä reippaan maastolenkin jälkeen ja torkkui silmät ummessa siinä seistessään.
Loungessa ei ollut ketään muuta kuin minä, Inna, Isabella sekä Anna. Huomasin hieman pettyväni. Olisin mieluusti tavannut muitakin auburnilaisia.
Tai ainakin Matildan.

“Onko suunnitelmia illaksi?” Inna uteli kahvikuppiaan pidellen, kun olimme iskeneet takapuolet tuoleille.
“Nääh. Kotona ajattelin pysyä”, vastasin kohauttaen harteitani.
“Kas, kun ei Krouviin”, Isabella hymähti pieni hymynkare suupielessään.
Naureskellen pudistin päätäni: “Enköhän minä ole siellä jo ihan tarpeeksi aikaani viettänyt. Pieni tauko olisi siis paikallaan.”
“Et ole vielä Kingissä käynyt?” Anna kysäisi ja pudistin päätäni.
“Ei ole oikein noi yökerhot ehkä niin mun juttu.”
“Mut Krouvin kaltaiset räkälätkö sitten on?” Inna nälvi.
"Eihän se nyt niiiiiin räkälä ole", puolustelin irvistäen, mutta Paakkanen vain pyöritteli silmiään.

Hörppäsin kahvikuppini tyhjäksi, kiittelin vielä kerran Annaa kivasta maasolenkistä ja lähdin sitten katsomaan, oliko Salli leikkinyt houdinia ja lähtenyt omille teilleen. Ei ollut. Siellä se oli, minne olin sen jättänytkin.
“Eiköhän lähdetä kotiin”, hymyilin tammalle ja irrotin sen kahleistaan.

Jonathan tuli vastaan tallipihalla ja tervehti minua iloisesti. Olin törmännyt mieheen tiistai-iltana Krouvissa ja ihan mukavalta jätkältähän tuo oli vaikuttanut.
“Lähetkö kaljalle illalla?” kysyin punapäältä, kun tämä oli auttanut Sallin lastaamisessa.
“Mieli tekis, mutta huomenna aamuvuoro”, Jonathan murahti silmiään pyöritellen.
“No, joku toinen kerta sitten”, totesin hieman pettyneenä.
Vastahan minä olin sanonut naisväelle, että viettäisin koti-illan, mutta ainahan sitä sai mieltänsä vaihtaa? Naisethan teki sitä jatkuvasti itsekin…
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 09.11.18 19:10

09.11.2018

En tiedä, mistä naruista se Verneri osasi Sokan sisarusten kohdalla vedellä, mutta mies oli saanut meille purtsilaisille neuvoteltua perjantai-illaksi toisen maneesivuoron. Josefina, jota useimmat kutsuivat nimellä Jusu, oli sanonut kyseistä kello 20 - 22 vuoroa Kyöpelivuoroksi. Ja siltä se kyllä tuntuikin, sillä varsinkin tähän vuodenaikaan pihalla oli sysimustaa ja jokseenkin pelottavaa. Ja vaikka raavas aikuinen mies olenkin, en kyllä lähtisi ratsain suunnistamaan kohti Auburnia.... Tiedä mikä viitapiru siellä pimeydessä vaanisi vaikka kiinnittäisin minuun ja Salliin kunnon valonheittimet.

Pyöriskelin tallissa jonkin aikaa kuin odottaen, että joku muukin olisi lähdössä illan vuorolle, mutta ei. Pikkuinen talli humisi tyhjyyttään. Hevosten omistajat taisivat kaikki olla nuoria aikuisia (Avaa ja Jannaa lukuunottamatta), joten suurinosa taisi olla viikonlopun riennoissa. Salaa olin kyllä toivonut, että Jusu olisi edes lähtenyt mukaan Granninsa kanssa. Saisin vähän stalkattua, millainen tapaus se Granni olisi. Ainakaan omistajan puheet eivät olleet mitenkään mairittelevia.

Eipä siellä Auburnissakaan hirveä yleisöryntäys ollut. Hiljaista kuin huopatossu tehtaalla.
Talutin Sallin maneesiin varustamisen jälkeen ja meitä vastaan kipitti nuori varsa. Perässään Jonathan.
"Oho, sori", älähdin ja vedin nopeasti oven kiinni, ettei tuo hullunkurisen värinen kaveri lähtisi omille teilleen.
Jonathan esitteli kirjavan varsan Lyyliksi. Salli katseli pitkäjalkaista hevosen alkua kiinnostuneena.
"Hauskan näköinen kaveri", totesin.
Ennen kuin Jonathan poistui varsansa kanssa maneesista, mies pyysi minua kaljalle. Totta kai minä suostuin. Huomenna siis taaaas Krouviin. ( ja kuinkas sitten kävikään?)

Tänään keskityimme Sallin kanssa kenttäkisojen kouluohjelmaan. Harvest Gamesin lupaavan alun jälkeen  - ja kenttäosuuden tyrimisen jälkeen - näyttämisen halu oli korkealla.
Treenaamisesta ei kuitenkaan meinannut tulla mitään, sillä ajatukset lentelivät aina MIlasta Matildaan ja kaikkeen muuhun turhanpäiväiseen itsesääliin.
Salli kyllä jaksoi totella ja yritti parhaansa mukaan tulkita minun vajavaisia ohjeita, mutta vähän jäi paska maku suuhun tästä treenikerrasta. Ja siitä voisin syyttää ihan itseäni.
En vieläkään mieltänyt Kallaa kodikseni. Toki Matildalla - ja Jonathanilla - oli tekemistä asian kanssa, ettei tää kyläpahainen ihan autiolta vaikuttanut.
Pitäisi varmaan tutustua muihinkin?
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 17.11.18 20:48

17.11.2018

Ajatukset olivat ihan tuhannen solmussa, kun lauantaiaamuna ajelin Kaajapuroille.
Jätin autoni paikalle, jossa Heidin auto oli edellisenä iltana ollut. Muistin kyllä liiankin elävästi meidän hetken autoa vasten ja jatkot minun asunnollani, jonka myötä pieni hymy kohosi kasvoilleni.
En tosiaankaan tiennyt, mitä helvettiä tein elämälläni.

Vientareesta lähdön jälkeen olin päättänyt unohtaa naiset kokonaan, mutta kuukauden Kallassa elon jälkeen olin eksynyt sänkyyn tallikaverin kanssa pariinkin otteeseen ja sopinut, että voisimme jatkaa satunnaista paneskelua tilaisuuden tullen.
Heidissä ei todellakaan ollut mitään vikaa. Molemmat olimme samaa mieltä siitä, ettei se ollut mitään vakavaa. Kunhan pidimme hauskaa...

Mutta jotta Heidin lisäksi mielessäni ei pyörisi muita, oli tietenkin Matilda. Silmiään pyörittelevä, tuhahteleva nainen...
Nainen, johon olin tutustunut Krouvissa.
Nainen, joka oli torjunut minut kylmänviileästi ehdotellessani minun luo menoa.
Nainen, johon olin törmännyt niin R-kioskilla kuin Auburnissakin sen jälkeen.
Nainen, joka oli joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi.
Nainen, joka oli osottautunut Jonathan Raynottin tyttöystäväksi.
Nainen, joka oli laittanut suhteensa tauolle.
Nainen, jonka luona olin käynyt keittämässä pariin otteeseen iltakahvit. Ilman mitään sellaista.
Nainen, johon olin ehkä... Ei. En myönnä sitä...

Raahustin Sallin tarhan luo. Tamma katseli minua hetken tarhansa toiselta laidalta, ennen kuin lähti tallustelemaan luokseni. "Mennäänkö?" mutisin hevoselle. Ehkä Sallin pitäisi olla se ainoa nainen, johon jatkossa keskittyisin?

Verneri lakaisi tallikäytävää, kun saavuimme Sallin kanssa talliin.
Tervehdin miestä iloisesti. Tämä mutisi vastauksensa ja annoin tallin omistajien pojan olla omissa oloissaan. Olisin kyllä halunnut tutustua Inna Paakkasen miesystävään hieman paremmin, mutta mies oli ollut viime aikoina hieman syrjään vetäytyvä eikä ollut tervehdyksiä kummempia muillekaan pukahdellut.

Aurinko yritti pilkahdella pilvien lomasta, kun talutin Sallin kentälle. Viime päivien pilvisyys ja sateet olivat vetäneet mieltä entisäkin synkemmäksi.  Mutta niiden varovaisten auringonsäteiden myötä, mielialakin hieman koheni.
Nousin Salli selkäään päättäväsin ottein.

Tamma oli tuttuun tapaansa energisellä tuulella. Sain oikeasti tehdä töitä, jotta tamma olisi kuulolla.
Harjoittelimme päättäväisesti  tulevia kisoja varten enkä suvainnut ollenkaan tammalta minkäänlaista perseilyä.
Salli kyllä jaksoi hangoitella vastaan ihan alusta loppuun saakka. Perkaleen pöllö.

Onneksi sieltä hetkittäin  löytyi myös se järkevä-Salli, joten ei meidän treenit ihan päin persettä menneet.
Näillä spekteillä tulevaa loppuhuipennusta vasten odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kattoos, nyt miten menee. Eipä me missään vaiheessa olla kisattu mitenkään veren maku suussa.
Lähinnä huvin ja urheilun vuoksi.

Rapa vain lensi Sallin jaloista, kun lopettelimme harjoitushetkeä.
Salli oli hikinen, kuten myös minä.
Taputin tammaa kaulalle kiitokseksi ja lupasi sille, että ottaisimme rauhallisemmin sitten, kun olisimme kisaviikonlopusta selvinneet.

Talutin tamman talliin ja juttelin niitä näitä paikalle saapuneen Jannan kanssa. Pian paikalle saapui myös toinen "teinikaksikosta", Ava, joten katsoin parhaakseni kasata Sallin varusteet kasaan ja viedä ne omille paikoilleen ennen lähtöä.

----

Illalla lojuin sohvalla selaten tv-kanavia hörppien olutta. Tylsää oli ja punnitsin mielessäni, pitäisikö lähteä Krouviin, soittaa Heidille (tosin eihän minulla ollut edes sen numeroa) vai kutsua itseni taas Matildan luo kahville. Emme olleet lilapään kanssa nähneet sitten keskiviikon..
Pyörittelin puhelinta kourassani mietteliäänä, kunnes päätin, että ehkä ihan rauhallinen koti-ilta olisi paikallaan.
Laskin puhelien sohvapöydälle ja syvennyin tv:n tarjontaan. Hetken kuitenkin rikkoi puhelimen kilahdusviestin merkkinä.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 25.11.18 18:16

23.11.2018

Maneesissa ei ollut ketään ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Halusinkin olla Sallin kanssa tänä iltana kahdestaan, keskittyen treenaamiseen kaikessa rauhassa. Ei tarvitsisi jutella kenellekään…

Salli ravaili pitkin kaviouraa ja minä katselin kasaamiani esteitä miettien, mistä kannattaisi aloittaa. Olin kyllä esteitä kasatessani miettinyt radan päässäni valmiiksi, mutta jostain kumman syystä nekin suunnitelmat olivat kadonneet päästäni kuin pieru Saharaan. Päähäni ei tuntunut mahtuvan muuta kuin eilis-ilta Matildan luona.

Hevonen allani pärskähti innosta, kun nostin laukan ja ohjasin sen kohti ensimmäistä estettä.
Nyt oli keskityttävä tähän ratsastamiseen eikä mihinkään haihatteluun.
Yli mentiin vaivatta ja ohjasin tamman kohti seuraavaa pystyestettä

Minä suutelin eilen Matildaa
Kolahdus kuului, kun Sallin kaviot hipaisivat ylimmäistä puomia. Ei sentään tipahtanut, jos jotain positiivista piti hakea.
Purin huuleni yhteen ja karistin päästäni kaiken ylimääräisen.

“Olisin mä varmaan osannut perääntyä.”
Puomit kolahtivat alas. Perhana.
Salli heilautti päätään turhautuneena. Niin turhautti minuakin.

“Kaduttaako sua?” “Ei.” “Hyvä. Miksi muakaan ei kaduta?”
Salli kyllästyi harhaileviin ajatuksiini ja kieltäytyi hyppäämästä seuraavan esteen yli.
“Sori…” mutisin ja ohjasin tamman ison ympyrän kautta uudelleen esteelle.
Jaksoin keskittyä ratsastukseen parin seuraavan esteen ajan, kunnes palasin hetkeksi Sallin kanssa kaviouralle.

Vilkaisin maassa makaavia puomeja. Annoin Sallin kävellä hetken ennen kuin laskeuduin selästä ja nostin puomit takaisin paikoilleen.
“Kokeillaanpas uudestaan”, huokaisin ja kipusin takaisin satulaan.

Nyt maltoin keskittyä alkuradasta jopa ratsastamiseen. Pudotuksia ei tullut, eikä kieltäytymisiä. Saatoin huokaista helpotuksesta.
Enää pari estettä…

"Jos mun tilanne ei olisi mikä se on, mä en välttämättä tyytyisi pelkkään halaukseen.”
En edes huomannut, että Salli laukkasi toisen esteen ohi.
Vit…..
Ohjasin tamman uudelleen esteelle ja pudistelin päästäni kaiken ylimääräisen.
Tällä menolla meidän kisat menisivät niin päin persettä kuin voi olla.

NYT minun pitäisi unohtaa kaikki ylimääräinen ja outo ihmissuhdedraama, mikä elämässäni tällä hetkellä oli käynnissä. Keskittyä ihan oikeasti vain töihin ja Salliin.
Hah. En uskonut tuohon itsekään.

Ratsastuksen jälkeen keräsin tunnollisesti esteet pois heti sen jälkeen, kun olin saanut Sallin traileriin lastattua.
Vilkaisin kämmentäni kannatellessani puomia. Kahvin polttama jälki oli hävinnyt yön aikana ja kämmen oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta kun oli.

Kipusin kuskin penkille ja nojasin hetken taaksepäin ennen kuin sain väännettyä avaimista.
Tää koko ihmeellinen kuvio kyllä jaksoi stressata. Joku tässä saisi henkisesti (ja ehkä fyysisestikin) turpaansa. Todennäköisesti minä.

Sulkiessani Sallin karsinaan, vilkaisin Cariadin karsinan suuntaan. Kurtistin hieman kulmiani, sillä tajusin, ettei tähän samperin sotkuun tarvitsisi enempää ihmisiä sekoittaa. Tai myöhäistä se tässä vaiheessa oli...
Työnsin kädet housuni taskuihin ja kävelin ulos tallista.
Minun pitäisi puhua Heidin kanssa…
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 14.12.18 6:11

12.12.2018

Koko päivän kasvoillani oli pysytellyt tyytyväinen hymy eikä se tuntunut häviävän sitten millään.
Olisin kyllä voinut maksaa vaikka miljoonia siitä, ettei minun olisi tarvinnut aamulla nousta siitä Matildan vierestä, mutta nainen oli kuitenkin patistellut minut ylös etten myöhästyisi töistä.

Töiden jälkeen olin käynyt pikaisesti kotona vaihtamassa tallivaatteet päälle ja suunnannut Sallin luo.
Tamma möllötti tarhassaan ja kävin hakemassa sen ihan ensimmäiseksi sisälle.
Hetken sain maannitella hevosta tulemaan portille, sillä Salli olisi ilmeisesti mieluummin jäänyt nauttimaan ulkoilmasta ratsunhommien sijasta.

Tallissa Ava sekä Janna norkoilivat käytävällä puhelimiaan näpräten ja tervehdin heitä iloisesti.
Teinit mulkaisivat minua kummissaan ennen kuin mutisivat jotain tervehdyksenkaltaista takaisin. Hymyilin heille leveästi ja laitoin Sallin karsinaan ennen kuin suuntasin kulkuni kohti pikkuruista varustehuonetta.
"Salee saanu, kun noin hymyilee", Ava epäili ääneen.
"Jep", Janna komppasi ystäväänsä.
Pudistelin huvittuneena päätäni. En ollut saanut sitä mitä teinit epäilivät, mutta olin kyllä saanut nukutuksi. Kiitos seuralaiseni.

Pikaisen harjauksen ja varustamisen jälkeen talutin Sallin kentälle. Pimeää oli, eikä kentän laidalla sijaitseva lamppu hirveästi maisemaa valaissut, mutta onneksi Salli ei yleensä säpsyillyt turhia.
Nousin satulaan ja annoin Sallin hetken lontustella pitkin ohjin nuhjuisella kentällä.

Minun oli ollut tarkoitus mennä perjantain maneesivuorolle hyppäämään esteitä - silläkin uhalla, että Jonathan olisi tullut vastaan - mutta pikkujoulureissu siirsi suunnitelmiani ensi viikkoon.
Hymyillen keräsin ohjat tuntumalle ja nostin ravin.  

Työnsin hetkeksi Matildan pois mielestäni ja keskityin Salliin. Toisin kuin monella muulla kerralla, fiilikseni oli tällä kertaa hyvä ja tunnelma tuntui tarttuvan myös Salliin. Pari kertaa takapuolikin nousi silkasta riemusta.
Ei me mitään rääkkitreeniä vedetty, kunhan vain humputteltiin pitkin kenttää jokaisessa askellajissa. Vuoden vaihtuessa alkaisi sitten kunnon treenit tulevia koitoksia varten.

Annoin Sallille pitkät ohjat ja taputin tammaa kaulalle, jonka jälkeen nostin jalustimet satulan etukaaren päälle.
Annoin jalkojeni roikkua hevosen kylkiä vasten ja vilkaisin hieman särisevää pihavaloa. Sillä hetkellä minua ei olisi edes haitannut, vaikka lamppu olisi poksahtanut ja säkkipimeys olisi imaissut kentän syövereihinsä.
"Eiköhän tämä riitä tältä päivältä", totesin Sallille laskeutuessani alas satulasta.
Tamma kyhnytti päätään käsivarteeni ja rapsutin sen päätä hetken ennen kuin lähdimme takaisin talliin.

Kun olin saanut Sallin hoidettua ja siivottua sotkuni, astuin ulos tallista suunnaten kohti autoani.
Auton ajovalot valaisivat maisemaa ohikiitävän hetken ja oman koslani viereen parkkeerasi Heidin auto.
"Hei", tervehdin naista, joka nousi ulos autosta. Heidi nyökkäsi nopean tervehdyksen ja lähti sitten kohti tallia.
Mietin, pitäisikö sanoa edes jotain, mutta jänistin ja hyppäsin autooni.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 22.12.18 21:29

Olin Helsingin reissulta saanut ostettua itselleni puhelimen lisäksi Sallille uuden fleeceloimen, joten ajoin suoraan pääkaupungista Kaajapuroille. Pikkuruisen tallin tunnelma oli helpottavan hiljainen kaiken sen ihmisvilinän jälkeen...

Salli nuuhki uutta loimeaan turpakarvat väpättäen ja hymyillen taputtelin tammaa kaulalle. Mieliala meinasi taas vaipua sinne pakkasen puolelle Matildan lähdön vuoksi, mutta eiköhän Salli sekä Zelia minut sen verran kiireisinä pitäisi, etten ehtisi lilapäätä kovin hirveästi miettimään. Olin melkein sanonut naiselle, etten haluaisi hänen lähtevän mihinkään, mutta se ei olisi ollut reilua meitä kumpaakaan kohtaan.
Tänään en  Auburniin ehtisi, mutta huomenna sitten. Oma hevonenkin saisi viettää tänään vapaapäivän, taas. Tätä menoa Salli laiskistuisi omistajansa tavoin ihan liikaa. No mutta, kunhan tämä vuosi olisi ohi, alkaisi kunnon treenit. Molemmilla.

Todettuani, että uusi loimi passasi Sallille, riisuin sen tamman yltä ja astuin ulos karsinasta kuullen kavioiden kopseen tallikäytävältä. Heidi, joku toinen nainen ja Cariad ilmestyivät näköpiiriini ja minun teki mieli läimäistä itseäni otsalle.
Minun oli pitänyt soittaa Heidille lähtiessäni Helsingistä, mutta ilmeisesti putkiaivoni tekivät jälleen tepposet. Olihan nainen yrittänyt minua tavoitella jo kolmena päivänä enkä minä sekoilevan puhelimen ja oman muistamattomuuteni vuoksi ollut soittanut takaisin.

Heidi näytti hieman säikähtäneeltä nähdessään minut enkä minäkään naama peruslukemilla siinä loimi sylissäni ollut.
"Käytkö Vivia hakemassa Cariadin harjat ja varusteet?" Heidi pyysi ystävältään ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun. Viviaksi osoittautunut nainen nyökkäsi iloisesti ja katosi varustehuoneeseen.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin vilkaisten varustehuoneen suuntaan. Kieltämättä vähän hermostutti seistä siinä Heidin edessä, joka vain nyökkäsi varovaisen vastauksen kysymykseeni.
"Anteeksi, minun puhelin on vähän sekoillut viime aikoina ja huomasin vasta eilen, että olit yrittänyt soittaa useammankin kerran. Minun piti kyllä soittaa sinulle eilen, mutta... Unohdin", selitin ja irvistin hieman myönnettyäni unohdukseni. Nainen ei näyttänyt oikein vakuuttuvan selityksistäni, vaikka tottahan se oli.
Vivia palasi Cariadin harjojen kanssa paikalle juuri, kun Heidi oli avaamassa suutaan.
"Äh, olisin vain kysynyt, että sopiiko sinulle vielä tämän perään katsominen, kun minä olen siellä Latviassa",  Heidi totesi viitaten pitelemäänsä Cariadiin. Katsoin hopeanmustaa tammaa ja mietin, olikohan se ollut oikeasti se asia, mistä Heidi oli soittanut.
"Tietysti, johan minä lupasin", vastasin ja pakotin kasvoilleni jonkinlaisen hymyn, jottei Heidi olisi luullut, etten haluaisi Cariadin perään katsoa tämän gaalamatkan aikana. Siinähän se tamma menisi samalla kuin Sallinkin luona kävisin, joten haluamisesta ei ollut kyse. Lähinnä minun ja Heidin kiusallisista väleistä...
"Olisinhan minäkin voinut Cariadin hoitaa", Vivia ihmetteli ääneen ja katsoi ystäväänsä kummissaan.
En tiedä, oliko Heidi kertonut meistä Vivialle tai sitten tämä muuten vain kyseenalaisti ystävänsä päätöksen hevosensa hoitajasta.
"Sulle riittää hevosia hoidettavaksi kotonakin", Heidi muistutti hieman turhautuneen kuuloisena.  "Jesse kuitenkin käy täällä lähes päivittäin tuon omansa luona."
"Niin, ei siitä minulle mitään vaivaa ole", sanoin ja hymyilin hieman leveämmin.

Cariad näytti jo kyllästyvän turhanpäiväiseen seisoskeluun, joten Heidi talutti tammansa karsinaan ja minä lähdin tarkastamaan Sallin iltaruokien tilanteen. Kulutin iltaruokien valmistamiseen tarkoituksella vähän enemmän aikaa, sillä odotin, josko Heidi olisi tullut kertomaan oikean syyn minun tavoittelemiseen. Mutta koska naista ei näkynyt, oletin tämän oikeasti soitelleen vain kysyäkseen Cariadin hoitamisesta.

Kävin vielä Sallin luona ja huomasin naiskaksikon jo lähteneet Cariadin kanssa jonnekin. Taittelin Sallin vanhan fleeceloimen käsivarsilleni ja lähdin itse ulos pakkasilmaan. Naisten äänet kuuluivat kentän suunnilta. Mietin, pitäisikö vielä käydä vaihtamassa pari sanaa heidän kanssa, mutta jälleen kerran jänistin ja kävelin autolleni.
Nakkasin vanhan loimen takapenkille. Jos sen pesisi, niin siitä saisi varmaan taiteiltua kissoille jonkinsortin pedin. Jos ne sitten vaikka jättäisivät sen nojatuolin rauhaan?
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 24.01.19 17:41

26.01.2019

Alkuverryttelyjen aikana lausahdus "Täällähän on tuttuja kasvoja" Merikannon suusta sai minut hieman hämilleen, sillä en ollut varma tarkoittiko mies minua. Jos tarkoitti, huomasin toivovani, ettei Lauri sen enempää alkaisi avautumaan, mistä minut tunnisti. Isabellan, Vernerin ja Annan ei välttämättä tarvitsisi kuulla sitä.
Mies jätti asian kuitenkin sikseen ja ryhtyi seuraamaan ratsukoiden suorituksia jaellen neuvojaan.

Minun ja Sallin valmennuskerrat (lähes) tuntemattoman valmentajan silmän alla olivat ehkä kahden käden sormin laskettavissa. Olimme pääosin keskittyneet itsenäiseen treenaamiseen, koska emme kisojaakaan kierretty mitenkään aktiivisesti tai voittopokaalit silmissä kiiluen.
Mukavaa vaihteluahan tämä oli, ei sillä. Salli nyt ei ihan oma energinen itsensä ollut, mutta en tammaa voinut siitä syyttää, sillä itselläkin vähän ajatus harhaili yhteen tiettyyn naiseen, jonka ansiosta Lauri oli ylipäätänsä Auburniin tiensä löytänyt.

Lauri jopa lopussa kehaisi Sallia antaen kuitenkin samalla noottia ratanopeudesta ja minun passiivisuudesta. En minä siitä nokkiini ottanut, sillä mies varmasti tiesi mistä puhui, olihan tällä kokemusta niin valmentajan roolista kuin kilparatsastajankin.

Maneesista ulos tultaessa Matilda käveli Zelian kanssa vastaan ja hetken epäröinnin jälkeen pysäytin Sallin heidän kohdalleen.
"Menikö teillä hyvin?" Matilda kysyi.
"No joo", hymyilin ja vilkaisin nopeasti olkani yli. Tilanne oli jokseenkin kutkuttava, sillä Auburnin pihamaalla oli muitakin. Vaikka eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Kaksi ihmistä juttelemassa.
"Kuulostaa kivalta", totesin Matildan kertoessa Isabellan illalliskutsusta. Matildan ilme kyllä kertoi, ettei se välttämättä mitään kivaa ollut. Olisin kyllä mieluummin itse viettänyt iltani Matildan seurassa. Mutta nyt sen kunnian saisi Isabella. Ja Lauri.
"Voithan sinä sen jälkeen minunkin luo tulla jos ei mene kovin myöhään ja haluat"-lause pyörähti pääkopassani, mutta enhän minä sitä voinut ääneen sanoa. Vaikka hetken jutustelu toisen hevosihmisen kanssa ei välttämättä niin hirveästi huomiota herättänyt, se lause varmasti olisi kiinnittänyt mahdollisen kuulijan huomion meihin.  
"Pitää mennä", totesin ja soin Matildalle vielä yhden pienen hymyn. Mieluummin olisin hymyillyt oikein leveästi ja antanut suukon naisen huulille, mutta...
"Niin", nainen mutisi ja lähti sitten Zelian kanssa jatkamaan matkaansa. Toiseen suuntaan kuin minä. Olin jo melkein huikkaamassa tämän perään jotain yhteyden pitämisestä, mutta sain kuitenkin pidettyä suuni kiinni. Ihan jo senkin takia, että Verneri kulki Loven kanssa ohitsemme sillä hetkellä.


27.01.2019

Tälläkin kertaa valmennusryhmässä oli kaksi ratsukkoa Purtsilasta ja kaksi Auburnista. Kaajapuro tosin oli vaihtanut sukupuoltaan ja nuorentunut huomattavasti. Myös ratsu oli vaihtunut tammaksi.
Yritin lukea valmentajan kasvoilta vinkkejä siitä, oliko eilen mennyt myöhään, huonoin tuloksin. Matildaa en ainakaan ollut nähnyt sitten eilisen ja valehtelisin jos väittäisin, ettei illalla olisi mustat sukat pyörähtäneet jaloissa. Vihasin sitä tunnetta, mutta vaikka kuinka yritin järkeillä, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta tuntea mustasukkaisuutta, en voinut sille mitään. Turhauttavaa.

Alun puomiharjoittelut sujuivat suht hyvin Sallin kanssa. Lauri kyllä takertui meidän väistöön ravissa. Kuulema mummoravia, mutta sitähän se kyllä olikin. Onneksi asia korjaantui lopulta eikä enää mummoiltu.
Huomasin Matildan katsomosta ja vilautin tälle nopean hymyn keskittyen sitten Laurin tehtäviin. Ihan jo senkin takia, etten onnistuisi nolaamaan itseäni ihan täydellisesti Matildan edessä.
Vielä kun Sallikin muistaisi käyttäytyä...

Lopputulema valmennuksesta oli se, että ravityöskentelyä meidän pitäisi Sallin kanssa harjoitella oikein urakalla. Tuntui että kaikki ravitehtävät meni jotenkin penkin alle ja sanomista tuli.
Huomasin purevani hampaita yhteen, kun Lauri meni katsomossa istuvan Matildan luo. Yritin kuitenkin olla ihan normaalisti ja keskittyä Salliin, mutta silti huomasin vilkuilevani parivaljakon suuntaan.
Hymähdin hieman ajatellessani, että ainakin Lauri poistuisi Kallasta tänään, joten toivon mukaan Matildalta liikenisi sen jälkeen aikaa minullekin.
Näistä mustista sukista pitäisi ainakin hankkiutua eroon.


#merikantovalmentaa
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 14.02.19 6:28

14.02.2019

"Älä kehtaa", murahdin Sallille, joka riekkui riimunnarun toisessa päässä. Ensin tamma oli ollut sitä mieltä, ettei haluaisi lähteä tarhasta mihinkään ja kun olin sen sieltä vihdoin kiinni saanut, pisti se oman pelle-esityksen pystyyn.  
Oli tänään tarkoitus vetää kevyet koulutreenit ennen kuin lähtisin kotiin odottamaan Matildaa, sillä olin luvannut tehdä jotain ruokaa tänään.  Ihan muuten vain, ei ystävänpäivällä ollut asian kanssa mitään tekemistä, niin kuin Matilda oli epäillyt.

Jätettyäni Sallin karsinaansa ja suuntasin kulkuni satulahuoneeseen.
Nykäisin kaappini oven auki ja huomasin heti ensimmäiseksi, että siellä oli jotain, mikä ei sinne kuulunut. Kurtistin kulmiani ja nappasin kirjekuoren käteeni. Hetken jo epäilin sen eksyneen ihan väärään kaappiin, mutta kuoressa oleva nimi kumosi ne epäilyt.
Seuraavaksi luulin sen olevan jonkun tallilaisen jättämä ystävänpäiväkortti. Minulla ei ollut kyllä hajuakaan, oliko täällä tapana jotain ystävänpäiväkortteja laitella tallilaisten kesken.

Muttei se ollut mitään ystävänpäivään liittyvää. Nykäistessäni taitellun paperin kuoresta, sieltä leijaili lattialle jotain muutakin. Noukin nopeasti sen ylös lattialta ja huomattuani, mikä se oli, pidättelin tahtomattani hengitystä hetken. Siinä se nyt oli: minun ja Heidin lapsi.
Muistin vasta sitten kirjeen olemassaolon ja vapisevin käsin avasin paperilapun. Heidi pahoitteli tilannetta ja kertoi, että vauvalla oli kaikki hyvin.
Tavasin kirjettä kerta toisensa jälkeen ja vilkaisin aina välillä ultrakuvaa yrittäen saada ajatuksiani jotenkin kasattua.
Heidi ei halunnut minun ahdistuvan, mutta silti tunsin puristavan tunteen keuhkoissani.
En minäkään halunnut ahdistua. Suhtautumiseni koko tilanteeseen olisi voinut olla aivan toinen, mikäli nainen olisi kertonut asiasta heti. Ei vasta kuukauden kuluttua.

Taittelin kirjeen takaisin kuoreen ja jäin nojaamaan kaappia vasten tuijottaen ultrakuvaa, joka oli paljon selkeämpi kuin se lääkärin huoneen ruudulla näkynyt kuva. Tyhmempikin olisi tajunnut siinä olevan pieni vauva. Sikiö... Lapsi. Ihminen.
Huokaisin jälleen kerran syvään ja tutkailin kuvaa ihan lähietäisyydeltä niin kuin se olisi osannut minulle antaa vastauksen sille, miten tässä pitäisi nyt edetä. Vaikka töissä tulikin selvitettyä ties mitä riitatilanteita ja ajateltua järjellä asioita, en ilmeisesti osannut ratkoa omia ongelmia ihan niin mutkattomasti.
Tilanne ei varmasti ollut Heidillekään helppo. Minun kiukuttelu ei varmasti helpottanut yhtään sitä stressiä, mitä raskaus ja kaikki muu siinä ympärillä naiselle aiheutti. Vaikka minulla olikin syytä olla vihainen.

"Onko se joku rakkauskirje?" Avan ääni keskeytti minun ajatusten järjestelyn ja säikähtäneenä sulloin kirjekuoren sekä kuvan takkini taskuun. Teini oli pölähtänyt huoneeseen ihan huomaamatta ja mietin, ehtikö tämä näkemään mitä pidin käsissäni. Kirosin mielessäni Avan taitoa ilmestyä paikalle aina, kun häntä vähiten kaivattiin.
"Ei", murahdin ja nappasin sitten Sallin harjapakin käsiini. Sitähän minä olin alunperinkin tullut hakemaan.
Ava mutristeli suutaan mietteliään näköisenä, kun työnnyin tämän ohi käytävälle ja olin törmätä Jannaan, joka oli tulossa ystävänsä vanavedessä satulahuoneeseen. Kuulin Avan supattavan jotain Jannalle ja tunsin tyttöjen katseet selässäni, mutten jaksanut sen enempää ajatella kaksikkoa.

Oli muutakin mietittävää.
Esimerkiksi Salli, joka oli ilmeisesti kyllästynyt odottamaan minua ja näytti torkahtaneen karsinaansa.
"Herätys", totesin avatessani oven ja astuin tamman luo. Ruunikko tamma luimisti tympääntyneen näköisenä, kuin moittiakseen päiväunien häiritsemisestä.
Päätin yrittää unohtaa hetkeksi kaiken ylimääräisen, jotta pystyisin keskittymään tämän päivän ratsastukseen kunnolla. Salli oli liian monet kerrat saanut niin sanotusti kärsiä minun ailahtelevista tunteista, joten nyt minun oli skarpattava.

Salli jaksoi jatkaa pelleilyään myös kentällä ja turhautti entistä enemmän. Teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja perua koko osallistuminen kisoihin. Ei tuntunut tulevan mistään mitään.
Hengittelin hetken syvään ja pistin tamman ojennukseen.
Onneksi meillä oli vielä viikko aikaa treenata, sillä Cup-lajit oli jaettu kahdelle eri viikonlopulle.
Kun olin tyytyväinen niin minun kuin Sallin työskentelyyn, annoin tammalle pitkät ohjat ja taputin sitä kaulalle.

Takaisin talliin päästyämme kiinnitin Sallin käytävälle ja riisuin sen varusteet pois. Heidin jättämä kirje ja valokuva rapisi taskussa ja mietin, mitä siihen pitäisi vastata. Totta kai meidän pitäisi keskustella asiasta ennemmin tai myöhemmin.
Harjasin Sallia ajatuksiini vaipuneena ennen kuin suljin sen karsinaansa.

Istuessani autoon, kaivoin kuvan uudelleen esiin ja katselin sitä kulmat kurtussa.
Lopulta pieni hämmentynyt hymy käväisi kasvoillani. Ei se kauan siinä pysynyt, mutta kävi kuitenkin.
Kyllä tämä jotenkin vielä selvitettäisiin.

Vastaanottaja: Heidi
Olen edelleen pettynyt ja vihainen, ettet kertonut minulle heti. Mutta hyvä kuulla, että vauva voi hyvin. Meidän pitää jutella asiasta joku päivä.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 08.03.19 20:41

08.03.2019

Laskettuani kahvikupin pöydälle, istahdin sängyn laidalle ja tuuppasin kevyesti peiton alla nukkuvaa Matildaa. Olin päässyt sängystä ylös jo ennen herätyskellon soimista, joten olin hiippaillut keittiöön kahvinkeittoon ja ruokkinut huutavat kissat siinä samalla. Olihan kuitenkin naistenpäivä, joten koin vähintään velvollisuudeksi kantaa aamukahvit Matildalle sänkyyn.
Vaahterapolun aikoina olin jopa leiponut jotain talon naisväelle aamun pikkutunneilla, mutta nyt siihen ei ollut aikaa.  Se perinne sai jäädä puolestani menneisyyteen. Ehkä me saataisiin Matildan kanssa oman perinteen aikojen saatossa?
"Herätys", komensin ja sain vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa. "Tässä olisi kahvia."
Matilda liikahteli peiton alla ja huokaisi syvään: "Oon hereillä."
Nainen ei kuitenkaan noussut peiton alta mihinkään, tuhisi vain ja nyki peittoa paremmin ylleen.
"Hyvää naistenpäivää", toivotin iloisesti kurkatessani peiton alle ja kohtasin tummia silmiä raottelevan naisen katseen.
"Mä en vietä naistenpäivää", Matilda vastasi kohottautuessaan istumaan.
"Etpä tietenkään", naurahdin ja ojensin tälle kahvikupin, johon nainen tarttui pienen hymyn kera.
Suukotin Matildaa nopeasti poskelle ja hymyilin leveästi. Muistui kyllä mieleen elävästi vuoden ensimmäisen päivän aamiaistarjoilu vuoteeseen, mutta nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Töihin piti ehtiä...
"Kiitti", Matilda mutisi nostaessaan kahvikuppia huulilleen. Silmissä pilkahti sellainen katse, joka kertoi, että naisenkin ajatus oli käväissyt samaisessa aamussa kuin minullakin.

Pääsin livahtamaan töistä hieman aikaisemmin, joten kaupan ja kodin kautta kierrettyäni suuntasin tallille Sallin liikuttamaan. Olisin toki ehtinyt perjantain maneesivuorollekin, mutta olin luvannut Matildalle meneväni hänen luokseen illalla.
Siinä Sallia harjatessa, äiti soitti hieman räkäisen kuuloisena. Oli kuulema ollut koko viikon flunssassa ja kuumeessa.
"Kuolema varmaan kohta tulee!" äiti yski. "Ei vanhana tällaista tautia jaksa."
"Ethän sinä ole vielä edes seitsemääkymmentä, joten tuskin nyt vielä kuolet", puuskahdin. Kunnon draamakuningatar.
"No, mutta eihän Nykänen ja Olli Lindholmkaan olleet edes kuuttakymmentä ja mites heille kävi?" äiti tokaisi maalaillen piruja seinille. "Hyvinkin voi olla seuraavaksi minun vuoro!"
"No, jospa ei..."
"Minun oli vielä tarkoitus tulla tänä viikonloppuna sinne, mutta en halua sairastuttaa sinua. Tai sitä Matildaa", äiti huokaili pettyneen oloisen.
"Ai, oli vai? Et ole mitään ilmoittanut", mutisin turhautuneena. Oli äiti kyllä Vaahterapolkuunkin saattanut ilmestyä tunnin varoitusajalla tai ilmoittanut vasta junasta ulos astuessaan, että on tulossa.
"Ajattelin, että se olisi ollut teille yllätys!" äiti naureskeli. Jälleen kerran pyöräytin silmiäni. Yllätys tosiaan...
"Mutta jos minä tulen ensi viikonloppuna? Tai jo torstai-iltana?" äiti ehdotti. Huokaisin syvään. Vaikka olisin kieltänyt äitiä tulemasta, ei se olisi auttanut.
"Selvä", myönnyin. Ainakin meillä olisi viikko aikaa valmistautua Ritva Aron saapumiseen. Tietysti halusin, että äiti ja Matilda tapaisivat, mutta äidin tietäen... Kohtaamisesta voisi tulla mielenkiintoinen.
Äiti lopetti puhelunsa yskänpuuskan kera ja silitin hetken Sallin kaulaa.
"Semmosta sitten tällä kertaa", naurahdin tammalle. "Varo vain, äiti haluaa nähdä sinutkin."

Kevyt pakkaslumi oli peittänyt Kaajapurojen kentän, kun minä Sallin selkään nousin. Sillä hetkellä kentän kunto oli ihan siedettävä, mutta kauhulla odotin kunnon kevään saapumista, jolloin kentän pohja todennäköisesti muuttuisi kunnon velliksi.  Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, että kevään jälkeen tulisi vihdoin kesä.
Lumien sulattua pääsisi myös vihdoin "oikeille" maastoesteille.
Sallin vahvuus on kyllä ollut aina enemmän nuo rataesteet, vaikkakin viime aikojen kisamenestyksellä sitä ei uskoisi... Olin kyllä pohtinut, pitäisikö meidän kokeilla onnea myös ihan rataesteluokissa Kalla CUP:ssa nyt, kun lajit oli jaettu eri viikonlopuille. Toisaalta, ei oikein huvittanut ajatus huonoista sijoituksista kahdessa eri lajissa. Mutta eihän sitä koskaan tiennyt, miten tulisi käymään...

Jälleen kerran, kuten monena muunakin kertana, harjoiteltiin Sallin kanssa ihan perusjuttuja. Peruutus-pysähdys-laukannosto-juttuja. Salli kyllä malttoi keskittyä, vaikka alussa vähän tahmealta vaikuttikin. Lähestyvä kevät vaikutti myös ruunikkoon, jonka vuoksi sitä hetkittäin kiinnosti työntekoa enemmän Vernerin musta ori, joka oli omassa tarhassaan.
Olinhan minä miettinyt Sallin astuttamista, mutta ne varsasuunnitelmat olisivat vasta joskus vuoden tai parin päästä ajankohtaisia. Sitä ennen en edes katselisi mahdollisesti sopivia oreja Sallille.

Kun olin ollut tyytyväinen minun ja Sallin sen hetken treeneihin, laskeuduin selästä ja talutin tamman talliin.
Nostin tamman varusteet käsivarsilleni ja lähdin kiikuttamaan niitä satulahuoneeseen, jossa törmäsin Heidiin.
"Hei", tervehdin naista, joka näytti hieman säikähtävän minun saapumista.
"Hei", brunette henkäisi ja taikoi sitten kasvoilleen hymyn, jokseenkin pakotetusti. Ei minunkaan fiilis ollut mitenkään rento, vaikka olimmekin Heidin kanssa saaneet puhuttua asiat jotenkuten selväksi. Nainen kuitenkin kantoi minun... Meidän lasta, joten meidän tulisi myös pysyä edes jossain väleissä.
"Matilda varmaan palautti sen sinun puvun takin?" Heidi kysyi sipaistessaan hiussuortuvan korvansa taa ja vaikutti hieman siltä, että olisi vältellyt minun katsettani.
"Joo", vastasin ripustaessani Sallin suitsia omille paikoilleen.

Heidi näytti hieman vaivaantuneelta ja taisin tietää syyn. Matilda oli myös kertonut, että oli nähnyt cocktailpartyjen jälkeisenä päivänä Runiacissa, kuinka Heidi oli noussut ylös Lauri Merikannon autosta. Laurin vaatteet yllään. Ilmeisesti kaksikko oli viettänyt yön yhdessä...
Kieltämättä se tieto oli yllättänyt minut, mutta olin antanut sen mennä ohi pelkällä olan kohautuksella, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni Merikannosta saattoi olla hieman kyseenalainen. Heidin tekemiset ja seura ei minulle kuulunut millään tavalla niin kauan, kun sillä ei ollut vaikutusta meidän yhteiseen lapseen. En kuitenkaan kiellä, etteikö minun tehnyt mieli asiasta kysyä, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni.
"Ai niin, hyvää naistenpäivää", toivotin Heidille hymyn kera, kun tein lähtöä huoneesta takaisin Sallin luo.
"Kiitos", Heidi naurahti ja jatkoi sitten kaappinsa penkomista.

Tallilta lähtiessä käväisin vielä kotona vaihtamassa tallivaatteet pois ja ruokkimassa kissakolmikon ennen kuin lähdin Matildan luo.
Olin aikaisemmalla kauppareissulla ostanut naisystävälleni kukkia silläkin uhalla, ettei Matilda rehulähetystä hirveästi arvostaisi. Ruusut olivat jo loppuneet, mutta kimppu tulppaaneja oli kuitenkin löytynyt.
Matilda näytti hieman yllättyneeltä, kun ojensin tälle tulppaanikimpun heti, kun oli oven auki saanut.
"Kiitos", Tammilehto totesi suupieli nykien asetellessaan kukkia johonkin maljakon tapaiseen. Sen jälkeen nainen tuli luokseni, kietoi kätensä niskani taa ja painoi hellän suudelman huulilleni.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jesse A. lähetetty 16.03.19 10:29

15.03.2019

Ritva Aro oli saapunut Kallaan varhain tänä aamuna ja päivä oli mennyt lähinnä kotona kuulumisia vaihdellen. Äiti oli innostunut kuultuaan, että Innakin asui ihan lähellä ja vaati, että meidän pitäisi käydä Paakkasen luona vähintään kahvilla. Tiedä sitten, kuinka nopeasti Inna häipyisi esimerkiksi naapurikuntaan tai -maahan kuultuaan, että äiti halusi kahvitella tämän kanssa.

Tietysti äitiä oli kiinnostanut eniten Matilda ja vaivoin olin saanut pidettyä äidin asuntoni sisällä, kun olin mennyt möläyttämään Matildan työpaikan ja tiedon siitä, että naisystäväni oli ollut sillä hetkellä töissä.
"Oltaisiinhan me voitu mennä yllättämään sen sinun Matildasi!" äiti oli intoillut. Olin kuitenkin selittänyt jotain mahdollisista työkiireistä ja siitä, että paremmin ehtisivät Matildan kanssa tutustumaan, kun nainen ei olisi siellä tiskin takana.
Oikeasti olin lähinnä ajatellut Matildan hermoja, sillä R-kioskilla harvemmin hirveästi kiireitä oli ja nainen tuskin olisi arvostanut, jos olisimme ilmoittamatta ilmestyneet sinne.

Niinpä me olimme istuneet minun luona ja illalla sitten lähdetty Kaajapuroille. Äiti oli halunnut nähdä Matildan lisäksi niin Sallin kuin tallin, missä minun hevonen majaili.
"Kauheen myöhään se teidän maneesivuoro", äiti päivitteli, kun olin pysäköinyt autoni Kaajapurojen pihamaalle.
"Mm, niin on, mutta ei se näin perjantai-iltaisin haittaa. Varsinkaan kun täällä tuota maneesia ei edes ole", lausahdin sammuttaessani auton. Vilkaisin vänkärin paikalla istuvaa äitiä, joka kuikuili uteliaana tuulilasin läpi näkymiä. Huonoin tuloksin, sillä vaikka päivät olivatkin pidentyneet jo, ei enää seitsemän jälkeen illalla tahtonut eteensä nähdä.
"Ei oo kovin iso talli. Pienempi kuin Vaahterapolku", äiti tuumasi kömpiessään ulos autosta. "Mutta ihan viihtyisän näköinen."

Äidin jäädessä pyörimään talliin, kävin hakemassa Sallin sisälle, silläkin uhalla että äiti törmäisi johonkin tallilaiseen. Äiti sai lyhyessäkin ajassa pakat aika sekaisin jutuillaan.
"Sieltähän se Salli tulee", äiti hihkaisi iloisesti, kun pääsin ruunikon kanssa talliin. "Oliko jo ikävä minua?"
"Harjaa sinä se, niin minä voin käydä kiinnittämässä sillä välin kuljetuskopin autoon ja viedä varusteet sinne", totesin kun äiti oli unohtunut silittelemään tammaani siinä käytävällä. Vaikka äiti ei koskaan ollut pahemmin hevosihmisiä ollut, kyllä se niiden kanssa toimeen tuli.
"Juuri sanoin Sallille, että on kiva, kun sinä oot löytänyt elämääsi toisenkin naisen sen lisäksi", äiti ilmoitti, kun palasin talliin. "Ajattelin sinun ihan erakoituvan kotiisi niiden kissojen kanssa."
Pyörittelin päätäni huvittuneena. Erakoituminen ja pelkästään Salliin sekä töihin keskittyminen oli kyllä ollut suunnitelmissa, kun Kallaan muutin...

Auburniin päästyämme äiti huokaisi syvään silkasta hämmästyksestä.
"Mikset sinä Sallia tänne tuonut? Tämähän on upea paikka!" äiti päivitteli. Auburn oli upea, ei sitä kukaan kieltäisi. Mutta sillä hetkellä, kun Mila oli ilmoittanut Vaahterapolun sulkevan ovensa ja kaikkien pitäisi häipyä sieltä, ei siinä hirveästi ehtinyt miettimään, mihin hevosensa veisi. Vaikka olinkin ehtinyt valmistautumaan muuttoon huomattavasti kauemmin kuin jotkut muut.
Enkä nyt tarkoita, että Kaajapurojen tallissa jotain vikaa olisi. Ei todellakaan ollut. Se oli juuri sopiva minulle ja Sallille, koska ei me tarvittu mahtavia treenimahdollisuuksia maneeseineen ja hyvinhoidetuine kenttineen, sillä ei me mitään himokisaajia oltu. Minulle riitti se, että Sallilla oli katto päänsä päällä.

Olin tammatallin suojissa saanut laitettua Sallille varusteet niskaan ja jättänyt sen äidin hellään huomaan siksi aikaa, kun olin käynyt kasaamassa maneesiin pari estettä treenejä varten.
"Odota sinä tuolla", komensin äitiä nyökäten kohti katsomoa sen jälkeen, kun me kaikki kolme olimme päässeet maneesiin saakka.  Äiti oli, ihme kyllä, totellut mukisematta.

Nousin reippaasti Sallin selkään ja alkuverryttelyjen jälkeen päästiin itse asiaan.
Kuten aina, minun hermoilu äidin läsnäolosta ja siitä, että äiti ja Matilda tapaisivat, heijastui myös Salliin. Se kyllä keksi jos jonkinmoista temppuilua ja oli suoranainen ihme, etten minä lentänyt alas satulasta. Eikä yksikään puomi tipahtanut alas saakka, vaikka jokaisen esteen kohdalla kaviot niitä hipaisivat.
Näillä treeneillä meidän ei kannattaisi jatkossakaan odottaa kummoisempia sijoitukisa cup-luokissa.

"Sillähän oli energiaa", äiti päivitteli, kun olin laskeutunut Sallin selästä ja ojentanut ohjat naiselle olkiani kohauttaen.
"Niin", mutisin ja ryhdyin sitten keräilemään esteitä pois vilkuillen niin Sallia ja äitiä kuin maneesin ovea siltä varalta, että joku muukin olisi tullut maneesivuorolle. Mutta ketään ei näkynyt. Olisi voinut luulla, että edes joku kaajapurolainen olisi maneesivuorolle tullut...

Nostin lastaussillan ylös ja lukitsin sen. Äiti seisoi vieressä ja pälätti niitä näitä, niin kuin aina. Pyörittelin silmiäni tämän jutuille ja vilkaisin sitten olkani yli. Näin tutun hahmon kävelevän autolleen. Violeteista hiuksista ei voinut erehtyä.
"Odota siinä", komensin jälleen kerrän äitiä  ja harpoin sitten nopeasti Matildan luo ennen kuin tämä ehtisi karkaamaan mihinkään.
"Hei", tervehdin Matildaa, joka oli juuri nousemaisillaan autoonsa.
"Ai, moi", Matilda hymyili hieman. "En huomannut sua ollenkaan."
Naisen katse käväisi jossain selkäni takana ja pieni hymy katosi tämän kasvoilta: "Tai siis teitä."
Kurkkasin olkani yli ja huomasin äidin seuranneen minua. Käänsin katseeni takaisin Matildaan ja irvistin pahoittelevasti.
"No, mutta hei!" äiti tervehti Matildaa ja katsoi meitä vuoron perään.
"Minähän pyysin odottamaan autolla", muistutin äitiä hieroen takaraivoani turhautuneena. Äiti vain heilautti kättään ja katseli sitten Matildaa pää kallellaan.
"Tämä taitaa olla se Matilda?" äiti keksi.
"Joo", me molemmat puuskahdettiin ja vähän väkinäisen esittäytymisen jälkeen äiti tuuppasi minua kylkeen.
"Nätti miniäehdokas", äiti virnisti. Nytkö se jo alkoi?
"Tuletko sinäkin Jessen luo? Voin tehdä jotain iltapalaa. Käytiin tänään Jessen kanssa kaupassa, joten on vaikka ja mitä tarjottavaa. En tiedä millä pyhällä hengellä tuo poika on elänyt, kun jääkaappi oli melkein tyhjä kun minä tulin. Mutta eipä ole enää", äiti puhua pulpattti ja tiesin, ettei tämä hyväksyisi Matildalta kieltävää vastausta.
Nainen vieressäni vilkaisi minua hieman vaivaantuneen näköisenä.
"Mun pitäisi kyllä käydä kotona vaihtamassa vaatteet", Matilda mutisi.
"No, mutta tuut sen jälkeen! Pitäähän meidän viedä tuo Salli sinne Kaajapadoille. Kello on kyllä jo paljon, mutta eikös sinullakin ollut vapaa viikonloppu? Jesse puhui jotain sellaista. Istutaan iltaa ja tutustutaan! Yöksikin voit jäädä. Tuskin olisi ensimmäinen kerta, heh, kyllä minä nämä jutut tiedän."

"Anteeksi", mutisin hiljaa Matildalle, joka oli hieman vastahakoisesti vastannut myöntävästi iltapalakutsuun ja äiti oli lähtenyt sitten autolle tyytyväisesti hymyillen.
"Semmosta", Matilda hymähti. "Noh, me kai sitten nähdään vähän myöhemmin."
"Jesse! Ala tulla! Minun pitää ehtiä tehdä se ruoka vielä!" äiti kailotti auton luota niin, että varmaan koko tienoo raikui. Pyöräytin jälleen kerran silmiäni, hymyilin Matildalle pahoittelevasti ja hipaisin tämän kättä.
"Nähdään", huokaisin.
Jesse A.
Jesse A.
Kaajapurolainen

Avatar © : VRL-11936
Ikä : 33
Viestien lukumäärä : 900

http://vaahterapolku.altervista.org/y/chacha.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sallin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa