Yhtenä iltana | Rasmus A.

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 15.12.19 17:28

Yhtenä aamuna
15. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 13/24 #jusmus

Sunnuntaina Josefina meni vasta kahteen töihin, ja vaikka sitä ennen me molemmat haluttiin ratsastaa hevosemme, ehdittiin me kuitenkin nukkua verrattain pitkään. Kun mä availin silmiäni, ei ollut enää pilkkopimeää (joskin ”valoisa” olisi ollut liioiteltu termi), ja mun vieressä Josefina makoili mahallaan ja tutkaili puhelintaan.

Mä kierähdin Josefinan viereen ja kietaisin toisen käteni sen ympärille.
”Huomenta”, se kääntyi hymyilemään mulle ja painoi suukon mun poskelle. ”Katsopas tätä.”

Mä pyyhin enimmät unirähmät silmistäni ja otin vastaan Josefinan tarjoaman puhelimen. Näytöllä oli asunnon vuokrailmoitus: iso kaksio ei kovin kaukana Pitkän miehen kujalta, vastarempattu, järkevä pohjaratkaisu ja siistit pinnat. Asunto oli stailattu kuviin ammattitaidolla ja niiden perusteella se näytti valoisalta, raikkaalta ja noh, enimmäkseen valkoiselta.

”Sijainti olisi ainakin ihan hyvä”, Josefina kertoi mun selatessa ilmoitusta alaspäin. ”Eikä mitään remontteja tiedossa. Siitä varmasti saisi kodikkaan laitettua.”

Mä en epäillyt yhtään, etteikö Josefina saisi mistä tahansa Ikea-asunnosta kodikasta, ja mä olin jo vastaamassa että pitäisikö vuokranantajaan ottaa yhteyttä, kun mä lopulta saavutin ilmoituksen hintapyynti-kohdan ja havaitsin, että asunto oli kallis. Helvetin kallis. Aivan liian kallis mulle – ylitti mun miettimän budjetin melkein kahdellasadalla kuussa.

Hinta ei olisi ollut mikään ongelma jos mä olisin ollut edelleen isälläni töissä, mutta kun en ollut, ja Hanni ei maksanut mulle lähellekään niin hyvin eikä tuntejakaan ollut läheskään yhtä paljon. Mulla oli edelleen varaa pitää Brania Auburnissa ja varsoja ympäri pitäjää, mutta juuri muuhun mulla ei sitten ollutkaan enää varaa.

Mutta jotenkin mua hävetti ajatus siitä, että mun olisi pitänyt myöntää se Josefinalle yks kaks noin vain. Se oli tietysti kartanon kasvattina tottunut ihan erilaiseen elintasoon kuin mä. Ehkä se ei halunnut elää loppuelämäänsä köyhän ratsastajan kanssa jossain rotanloukussa? Ehkä se olisi halunnut mun palaavan takaisin oikeisiin töihin? Mä annoin puhelimen takaisin Josefinalle, könysin ylös sängystä ja kävelin kolme askelta huoneen poikki keittiöön.

”Hmm, joo, katsotaan”, mä sanoin selkä sängylle päin ja aloin kaivella aamupalatarpeita kaapista. ”Otatsä kahvia?”

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.12.19 22:07

Huonoa tuuria
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 15/24 #purtsinpuurojuhla #jusmus

Vaikka mä en todellakaan ollut mikään puurojuhlaihminen, täytyi myöntää että Purtsilasta tuli joulutalkoiden myötä ihan tunnelmallinen. Porukalla me saatiin siivottua, tehdä pientä elämää helpottavaa remppaa ja koristeltua ihan vain muutamassa tunnissa. Satulahuoneeseen ilmaantui jopa viimeisen päälle koristeltu joulukuusi, joka oli överimpi kuin meillä kotona oli kertaakaan kahdenkymmenenneljän vuoden aikana ollut.

Mä sain tehtäväksi poistaa hämähäkinseittejä kaikkialta minne harjoineni yletin, ja Josefina liittyi mun seuraan saatuaan valmiiksi jonkun tärkeän koristeluhomman. Me huiskittiin harjoilla katonrajaa, pimeitä nurkkia ja vähän toisiammekin, ja kun me oltiin enemmän tai vähemmän valmiit, mä vedin Josefinan lähelle ja kiersin käteni sen ympärille; harja kaatui kolisten maahan.

”Tiesithän että mä olen täällä vain sun takia”, mä sanoin. ”Eihän mulla ole täällä hevosta.”
”No, ihana kun tulit”, Josefina hymyilee ja kurottautuu lähemmäs. Me vaihdetaan lyhyt ja kevyt suudelma, JA juuri sen lyhyen suudelman aikana mun äiti (jonka mä en edes tiennyt ehtineen koko talkoisiin) paukkaa nurkan takaa suoraan meidän eteen.

”Hups!” se sanoo ja naurahtaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla.”
”Ai, hei, Jaana”, Josefina vastaa vienosti ja on kevyesti punastunut.
”Joo, mepäs tästä”, mä jatkan kaikkea muuta kuin vienosti punastuneena ja vedän Josefinan mukanani.

Onneksi meillä oli sentään hevoset eri talleilla, enkä mä koskaan käynyt äidin kanssa yhtä aikaa Purstilassa, niin mun ei tarvitsisi törmätä siihen vastaavanlaisissa merkeissä enää esim. ikinä. Tai pikemminkin – sen ei tarvinnut törmätä meihin. Mä uskoin vakaasti, että jotkut asiat oli tarkoitus pitää yksityisinä.

Melkein voittajia
18. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 16/24 #purtsinpuurojuhla

Puurojuhlan paras osuus oli ehdottomasti maastoretki, jonne mä sain ratsukseni Pikin. Josefina oli kysynyt, kumman mä haluaisin lainaan, ja mä olin vastannut Pikin. Mä epäilin, että Josefina olisi ehkä itsekin mennyt mieluummin sillä kuin Grannilla, mutta no – mä halusin kovasti päästä testaamaan Pikkumustaa pitkän tauon jälkeen enkä taas toisaalta ollut yhtään varma, sovittiinko mä ja Granni toisillemme.

Mukana oli sekalainen seurakunta purtsilaisia hevosia ratsastajineen, ja aika sekalaiseksi maastolenkki osoittautuikin. Kolme hevosta heitti kuskinsa tantereeseen ja yksi niistä hevosista oli Harry, ja kun selvisi ettei ketään sattunut sen kummemmin, mä en jaksanut olla kovin harmissani Robertin putoamisesta. Jotenkin musta tuntui että se suhtautui muhun kylmäkiskoisesti, vaikka eihän me varsinaisesti tunnettu ja oli mahdollista, että se oli vaan ujo.

Oli miten oli, laukkakilpailu me kuitenkin otettiin. Piki oli pieneksi ja nuoreksi hevoseksi yllättävän kovassa kunnossa, ja vaikka se oli kiltti tamma, se meinasi suorastaan lähteä lapasesta. Mä yritin pysyä itse mahdollisimman hyvässä tasapainossa ja annoin sen mennä. Se jätti heittämälle taakseen Grannin, Harryn ja muutkin, mutta Lovea se ei saanut karistettua kannoiltaan. Verneri Kaajapuro ratsasti oriinsa ensin rinnalle ja lopulta ohi Pikin hyvästä alkuspurtista huolimatta, ja vaikka voitto ei meiltä kauaksi jäänyt, meni se kuitenkin selvästi Lovelle.

Kivan isäoriin äiti ja Inna olivat yhteisomistusvarsalleen valinneet, mä mietin enkä ollut yhtään niin harmissani häviöstä kuin olisin ehkä muuten ollut. Mä kiitin Pikiä hyvästä työstä ja myöhemmin Josefinaa hevoslainasta. Se oli tehnyt Pikin kanssa hyvää työtä ja mä olin varma, että tammasta tulisi vielä jotain suurta.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 19.12.19 22:35

Unelma varsasta
19. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 17/24

Mua jännitti Laran tiineystarkastus enemmän kuin halusin myöntääkään. Olisi iso sääli, jos se olisi jäänyt tyhjäksi. Mä olin päättänyt, että yrittäisin vielä uudesta kiimasta toisen kerran, mutta sitten en enää, ja se vaihtoehto taas jätti ilmaan isoja kysymysmerkkejä.

???? ?? ?

”Kyllä siellä alkio näkyy”, sanoi eläinlääkäri kuitenkin jo muutaman lyhyen hetken ajan ultraäänikuvaa katsottuaan ja osoitti mulle kohdan ruudulla. Samaan tapaan mulle oltiin hetkeä aiemmin osoitettu jännevamman nykytila, mutta nyt tunne oli tätä uutta siniharmaata kuvaa katsoessa ehkä täysin päinvastainen: mieletön huojennus, helpotus ja onni. Tietenkään mikään ei ollut vielä varmaa, ja vasta kahden viikon päästä tiedettäisiin lisää, mutta mä annoin itselleni luvan olla onnellinen jo siitä pienestä alkiosta, joka leijaili Laran sisällä kuin avaruudessa, kiinnittymättä vielä mihinkään.

Mä tekstasin uutiset äidille ja Josefinalle, joista kumpikaan ei ollut päässyt mukaan, ja ajelin sitten klinikalta takaisin Rosengårdien kartanolle. Mä en oikeastaan koskaan siellä ilman Josefinaa käydessäni ollut törmännyt Susanneen, ja hyvä niin, mutta Arne oli sen sijaan puuhastelemassa tallissa useinkin. Ei me välttämättä montaa sanaa vaihdettu ja harvoin muista kuin hevosista, mutta ehkä mä en ollut sen läsnäolosta nykyään yhtä ahdistunut kuin ennen.

”Pitäisi olla tiine”, mä kerroin Arnelle, joka taputti Laraa kaulalle ja auttoi mua riisumaan tamman kuljetussuojat. Se vaikutti tulevan Laran kanssa hyvin toimeen – ainakaan Lara ei irvistellyt sille yhtä hurjasti kuin monelle muulle.

”Hieno juttu”, Arne vastasi ja kysyi: ”Tuletko kahville?”
Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun se kysyi, eikä ensimmäinen kerta, kun mä vastasin: ”Mä taidan lähteä saman tien ajelemaan, kiitos kuitenkin.”

Arne nyökkäsi eikä ollut yhtään yllättynyt, mutta mä sen sijaan yllätin itseni jatkamalla: ”Ehkä ensi kerralla. Parin viikon päästä pitäisi taas käydä, jos sopii.”
”Tottahan toki”, Arne Rosengård vastasi ja hymyilikin vähän. ”Nähdään sitten. Terveisiä Josefinalle.”

Mä lupasin viedä, ja kun paria tuntia myöhemmin löysin itseni Kallasta Josefinan kainalosta, mä jopa muistin lupaukseni.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.12.19 19:58

Ajatus on tärkein
22. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 19/24

Ei ollut mikään valtionsalaisuus, että mä olin surkea lahjanantaja. Mä en ollut eläissäni keksinyt henkilökohtaisia, hauskoja, tarpeellisia, sopivan hintaisia ja saajalleen mieluisia joululahjoja niille parille sukulaiselle, joille se oli pakko ostaa, ja musta tuntui että tämä vuosi ei olisi poikkeus. Kaiken hyvän lisäksi mun piti ostaa lahja myös Josefinalle, joka ei ollut enää ”vain” ”tyttöystävä” vaan teknisesti ottaen ”AVOVAIMO”, mikä tarkoitti kai sitä että mun olisi pitänyt keksiä jotain spektaakkelimaista, mikä oli omiaan lisäämään mun lahjanostostressiä, mikä johti siihen että lykkäsin ja lykkäsin ja lykkäsin koko ostosreissua, mikä johti siihen että mä olin Prismassa kaksi päivää ennen jouluaattoa kello 22.

Siellä mä sitten hortoilen kaikkien opiskelijoiden, outoaikatauluisten ja muiden viime hetken paniikkiostelijoiden seurassa. Osa lappasi kärryihin vielä kinkkuja ja laatikoita kaksin käsin, joku rastapää kolusi myyjän kanssa hyllyrivejä jotain tiettyä kasviskönttiä etsien, osa suhasi hyllyvälistä toiseen huoliryppy silmien välissä. Joulu oli stressaavaa aikaa. Luojan kiitos mä pääsisin vain valmiiseen pöytään: äiti ei todellakaan halunnut apua sen paremmin siivouksessa kuin ruoanlaitossakaan. Josefina taas menisi viettämään omaa perhejouluaan.

Aikani harhailtuani mä ostin vanhemmille kasan pähkinöitä, kahvia ja teetä ja serviettejä; varmaan niitä menisi kahden aikuisen taloudessa vähän väkisinkin. Josefinan lahja oli vaikeampi nakki, mutta kun kaupan sulkemisaika alkoi lähestyä eikä mulla edelleenkään ollut korissani sille mitään, mä keräsin sille erinäisen kokoelman kynttilöitä, sukkia ja rasvoja ja saippuoita mahdollisimman hyvännäköisissä purkeissa (Niveaa mä osasin olla ostamatta). Varmaan se menettelisi, jos mä lisäksi tulostaisin jonkun verkkokaupan lahjakortin. Varmaan ainakin hevostarvikkeille olisi hevosenomistajalle aina tarve – mulla ainakin oli. Sokan siskokset kiittäisivät varmasti myös, jos mä ostaisin lahjakortin niiden puotiin. Ei sillä, että ne niin lisätuloja välttämättä tarvitsisivat.

Paketointipisteellä oli vielä joku urheilijanuorukainen edustamassa paikallista palloseuraa, ja taikoi mun sekalaisista romukasoista hienot paketit rusetteineen päivineen. Ehkä saajat niistä ilahtuisivat – tai jos, ei niin ajatushan se oli tärkein. Ainakin mä olin yrittänyt.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 24.12.19 17:10

Yksin kotona 5
23. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 20/24 #jusmus

Josefina oli lähtenyt Rosengårdien kartanoon jouluksi, ja mä olin jäänyt yksin meidän pieneen asuntoomme. Aina kun Josefina oli poissa, koko kämppä tuntui taas mun poikamiesboksilta; se näytti heti pienemmältä ja kolkommalta ja sotkuisemmalta, vaikka Josefinan tavaroita olikin siellä täällä ja sen kädenjälki näkyi esim. kaikissa kämpän koriste-esineissä. Mutta jotenkin, kun se ei ollut siellä, mun alitajunta alkoi epäillä oliko se koskaan ollutkaan, ja kaikki tuntui samalta kuin keväällä silloin, kun mä asuin yksin.

Mä tilasin pitsan, söin sen sängyssä, pelasin vähän, söin sipsiä, pelasin vähän lisää, ja sitten mä aloin ikävöidä Josefinaa. Tavallaan mä toivoin että olisin saanut viettää joulun sen kanssa, toisaalta oli ihan hyvä järjestely, että se enemmän jouluihmisenä meni juhlimaan sitä sukulaistensa kanssa ja mä ei-juhlin omieni seurassa. Oli meillä aina ollut tekokuusi, joku pieni kinkku ja muutama lahjapaketti. Mun äidin mielestä perinteet olivat tärkeintä.

Jos mä oikein pinnistelin, saatoin muistaa senkin, miten mä olin pienenä poikana rakastanut joulua ja sen taianomaisuutta ja odottanut aattoa lokakuusta asti. Mun toisen ponini mä olin itse asiassa saanut joululahjaksi. Kiara oli ollut vähän päälle 120-senttinen ratsuponi, joka oli ohuilla jaloillaan pinkonut kaksi kertaa kovempaa kuin mun shettikseni ja hypännyt mitä vain, mistä vain, milloin vain. Se oli odottanut mua aattona tallissa ja sillä oli ollut kaulassa seppele, josta se oli nirhinyt enimmät havut irti.

Se oli ollut hyvä poni. Olisi erittäin mieluinen yllätys, jos äiti tekisi joululahjaratsusta tradition ja tänä vuonna mua odottaisi paketissa joku tulevaisuuden olympiahevonen.

Mä lähetin Josefinalle whatsappilla hyvän joulun toivotukset heti, kun yö vaihtui seuraavan vuorokauden puolelle. Se ei vastannut, mutta ehkä se oli jo nukkumassa.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.01.20 16:52

Juhlapäivä
31. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 24/24 #jusmus

Vuoden viimeisen päivän ilta me (minä, Josefina ja n. 67 muuta ihmistä) vietetään Pitkän miehen kujalla. On outoa olla siellä nyt, kun se ei ole enää Josefinan koti, vaan Aliisan ja sen Robertin, joka on kylläkin ilmeisesti ollut autuaan tietämätön koko juhlista aina niiden alkamiseen asti. Mä ja Josefina saavutaan aika aikaisin, ja vaikka paikalla on jo tusinan verran jengiä, oven avaava Robert näyttää hämmentyneeltä aivan kuin se ei ihan tietäisi, mitä kummaa on tapahtumassa.

Meidän jälkeen ihmisiä alkaa virrata sisään yhä kasvavina laumoina. Osa on auburnilaisia, osaan mä olen törmännyt joissain muissa hevosjutuissa tai ehkä kylillä Kallassa, mutta iso osa on ihan vieraan näköisiä. Huoneet (myös Robertin) täyttyvät, skumppaa virtaa laseihin, musiikki soi (ehkä vähän turhankin kovalla) ja ihmisillä tuntuu olevan hauskaa.

Ja ihan hauskat bileet niistä tuleekin: on mukavaa nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa muutamia sanoja uusienkin ihmisten kanssa, juoda kaljaa ja humaltua lievästi, miettiä kulunutta vuotta ja vuosikymmentä milloin missäkin seurueessa ja toivoa hiljaa mielessään onnea ja iloa seuraavallekin vuodelle. Hyvine ja huonoine hetkineen – takana on mielenkiintoinen vuosi. Tuskinpa seuraava ainakaan merkittävästi kurjemmaksi muotoutuisi.

Ja vaikka se on niin kliseistä että hävettää itseänikin, on ihanaa lopettaa vuosi 2019 ja aloittaa vuota 2020 suutelemalla Josefinaa. Ehkä se olisi voinut tapahtua jossain muuallakin kuin Aliisan ja Roberin eteisessä kymmenien kenkien ja takkien seassa; mutta yhtä kaikki, mä olen siinä hetkessä onnellinen.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.01.20 23:52

Coral
12. tammikuuta 2020 #jusmus kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rosengårdien pihassa Rasmus laski trailerin lastaussillan varovasti alas, ja sisällä Lara päästi kiihtyneen hirnahduksen.
“Valmis?” hän kysyi Laran riimunnarua pitelevältä Josefinalta ja odotti nyökkäystä, ennen kuin avasi takapuomin. Lara peruutti yleensä vauhdilla ulos, eikä tämä kerta ollut poikkeus: purua lensi pihamaalle, kun tamma kiirehti ulos trailerista korvat pystyssä ja sieraimet suurina.

Vaikka sitä ei tietysti vielä päälle päin voinutkaan nähdä, Lara oli vahvasti tiineenä. Toisessa tiineystarkastuksessa eläinlääkäri oli klinikalla todennut normaalin tiineyden pikaisella ultraäänitutkimuksella ja vilkaissut myös hevosen jalkoja, joiden tilanne oli onneksi sama kuin edelliskerrallakin. Jos kaikki siis menisi putkeen, Lara synnyttäisi neljännen varsansa loppukesästä. Rasmus katseli tammaansa tyytyväisenä ja ylpeänä: se oli hieno hevonen, vaikkakaan ei enää kilparatsu.

He lähtivät kävelemään tallia kohden, ja Rasmus kääräisi kätensä Laraa taluttavan Josefinan hartioiden ympärille.
“Ihanaa, kun se on tiineenä”, Rasmus sanoi onnellisena. Josefina tunsi onnen tarttuvan.
“Niin on”, hän hymyili. “Siitä tulee varmasti kaunis varsa. Joko olet miettinyt nimeä?”
“En vielä”, Rasmus vastasi eikä tunnustanut, että oli hänellä tietokoneensa kätköissä jonkinlainen lista potentiaalisista nimistä. Ehkä Josefina voisi jo illalla auttaa häntä ideoimaan lisää.

Rasmus vaihtoi Laralle ulkoloimen ja Josefina irrotti kuljetussuojat, minkä jälkeen Lara pääsi vielä iltapäiväksi tarhaan. Se suunnisti heinäkasalle ja jäi pureskelemaan heiniä hitaasti.

“Hei vain”, Arnen ääni kuului Josefinan ja Rasmuksen takaa. “Miltäs siellä näytti?”
Rasmus arveli, että vastaus näkyi hänen naamaltaan: niin leveältä hänen hymynsä tuntui. “Oikein hyvältä”, hän vastasi. “Pitäisi olla tukevasti tiineenä.”
“Hienoa, onnittelut!” Arne sanoi vilpittömästi ja heilautti kättään kartanoa kohden. “Ehdittekö kahville sisälle?

Josefina vilkaisi Rasmusta ja Rasmus Josefinaa, eikä kumpikaan oikein tiennyt mitä olisi vastannut. Rasmuksesta kuitenkin tuntui, että hän oli ohittanut jo melkein epäkohteliaan monta kahvikutsua.
“Ehkä me nopeasti voitaisiin”, Rasmus sanoi ja katsahti taas tyttöystäväänsä. “Ellei Josefinalla ole kiire?”
“Ei, ei ole”, Josefina kiirehti vastaamaan ja hymyili pienesti Rasmukselle.

Josefina ei ollut ainoa, joka hymyili, ja olikin melko vaikea sanoa, kuka oli kaikkein tyytyväisin alkavan kahvihetken johdosta: Arne, joka sai viettää aikaa nuorimmaisensa ja viimein myös tämän mielitietyn kanssa; vai Josefina, joka ilahtui kovin siitä, että hänen poikaystävänsä osoitti vapaaehtoisuutta tällaisessa asiassa; vai Rasmus — ei ainakaan Rasmus.

”Oikein hyvä”, sanoi Arne mielissään johdattaessaan joukkoa pihamaiden poikki. ”Minulla onkin jotakin, mistä puhua kanssasi.”

Josefinan ja Rasmuksen yllätykseksi ensimmäisen isä katsahti jälkimmäistä niin sanoessaan. Arne Rosengård kuitenkin jatkoi matkaansa niin kuin lisätiedon jakamisella ei olisi ollut mikään kiire, eikä hänen mielestään ollutkaan. Asioista keskusteltiin kahvin äärellä, tai muun vaihtoehtoisen juoman, mutta vävykokelas ei vielä kuulunut siihen klubiin. Nuorille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata posliinikuppien äärelle.

Ne olivat hienot, heiveröisen oloiset ja epäilemättä arvokkaat, eikä Rasmuksesta ollut lainkaan hauskaa että kartanonrouva liittyi seuraan lisäämään vähintäänkin henkistä käsien tutinaa. Kohtelias tervehdys vastaanotettiin viileällä hymynkareella, ja siinä se. Susanne ei tuhlannut sanojaan Rasmukseen.

Arne sen sijaan sukelsi asiaan, kun kahvitarjoilu oli saatu järjestettyä takkahuoneeseen.

”Vieläkö, Rasmus, etsit hevosta?”
”Joo… sitä ratsastettavaa. En omaksi”, Rasmus lisäsi.
”Oletan ettei ole lykästänyt”, Arne rohkeni ryhtyä suorapuheiseksi. ”Sen tason hevosia ei ole maassa loputtomasti ja, miten sanotaan, tasapuolisia diilejä vielä vähemmän.”

Josefina tarkkaili tilannetta ja silitteli peukalollaan Rasmuksen kämmensyrjää.

”Minulla olisi sinulle sellainen”, Arne sanoi, ja Josefina katseli äitiään, jonka ilme ei värähtänytkään. Äiti tiesi ehdotuksesta etukäteen, hän itse ei.
”Niinkö”, äännähti Rasmus yllättyneen kuuloisena.
”Meidän ratsuttajatilanne on olennaisesti muuttunut, kun Jessi irtisanoutui ja Alexander muutti Markarydiin. Heidän ratsastama Coral on ilman ratsastajaa.”
”Teidän jalostusori?” Josefina pärskähti ennen kuin Rasmus ehti sanoa mitään.

Arnen silmät eivät räpsähtäneetkään.

”Niin. Haluaisitko kokeilla sitä tänään? Teillähän ei ollut kiire.”

Rasmus halusi kyllä. Hän ei kuitenkaan ollut varma, mitä olisi ajatellut Josefinan kommentista, Arnen ehdotuksen perimmäisistä syistä tai Susannen ilmeettömästä katseesta, ja kaiken kaikkiaan ajatus Rosengårdien oriilla kilpailemisesta tuntui ensi alkuun riskialttiilta. Toisaalta Rasmus harvoin kieltäytyi mahdollisuudesta ratsastaa hyviä hevosia edes kertaluontoisesti, eikä hän tehnyt niin nytkään - joten vajaata tuntia myöhemmin hän löysi itsensä Coralin satulasta.

Se oli keskikokoinen ori, Dustyn kahdeksanvuotias jälkeläinen, jonka kimossa karvassa oli vielä häivähdys kellertävää. Se tuntui energiseltä ja vilkkaalta, ja sillä oli mielettömän tehokas ja eteenpäinvievä laukka. Coral ei ollut vaikea ratsastaa, mutta hieman tulisempi kuin Bran, ja vaati tasaista istuntaa ja kevyttä kättä. Rasmusta kieltämättä hieman ahdisti ratsastaa Arnen ja Susannen katsellessa, mutta ensimmäinen oli kaikeksi onneksi ottanut nuoren kirjavan tamman ratsastettavakseen yhtä aikaa eikä siksi ehtinyt tarkkailla Coralin jokaista askeltal. Josefina sen sijaan tarkkaili vanhempiensa kasvattamaa jalostusoria herkeämättä samalla, kun nosteli ratsukoille puomeja.

Hirveästi nosteltavaa niissä ei Coralin takia ollut, sillä ori osoittautui äärimmäisen varovaiseksi hyppääjäksi, joka ponnisti lujaa ja potkaisi takajalat taakseen pienilläkin esteillä. Sen hypyissä oli verrattain vaikea pysyä alkuun mukana, mutta Rasmus tunsi, kuinka hevoselta ei taatusti loppuisi kapasiteetti kesken. Coral ei ollut vielä valmis isoihin luokkiin, kuten Arne oli hänelle kertonutkin, mutta laatua siinä riitti. Se pitäisi vain monipuolisella treenillä kanavoida hyviin suorituksiin kilparadoilla.

Montaa hyppyä he eivät ottaneet, mutta Rasmus osasi jo niiden jälkeen sanoa, että hän viihtyi hevosen satulassa hyvin. Se oli hieno hevonen ja varmasti arvokas paitsi kilparatsuna myös jalostusorina, eikä Rasmus uskaltanut edes arvailla, millaista sopimusta Rosengårdit hänelle tarjoaisivat. Kovin paljon hän ei pystyisi hevosen käytöstä maksamaan, se oli tietenkin selvä.

“Mitäs pidät?” Arne kysyi jarruteltuaan oman ratsunsa käyntiin ja annettuaan sille pitkän ohjan. Rasmus seurasi Coralin kanssa esimerkkiä.

“Tosi hieno hevonen”, Rasmus vastasi ja yritti olla kuulostamatta liian innokkaalta. “Mahtava hyppy ja laukka. Varmasti potentiaalia isoihinkin kisoihin.”

Arne nyökkäsi.

”Niin. Siihen me kasvatustyössämme pyrimme”, kokenut hevosmies sanoi niin kuin se ei olisi ollut seikka eikä mikään. ”Ja on meidän etu, että meidän hevoset on hyvillä ratsastajilla ja tekevät tulosta. Mainostavat itse itseään.”

Se siitä paineettomasta tekemisestä kivan hevosen kanssa, mutta sitäkö Rasmus edes toivoi? Josefina katseli poikaystävää, joka syttyi haasteista: kilpaili hyvinkin nuorena ponien SM-taistoissa, lähti teini-ikäisenä Dierk Mayerille töihin ja iski hynttyynsä yhteen Arne ja (ennen kaikkea) Susanne Rosengårdin nuorimmaisen tyttären kanssa.

”Me olemme valmiit antamaan siitä osuuden sinulle nimellistä summaa vastaan”, Susannen kalsa ääni halkoi yhtäkkiä ilmaa.

Sanoja seurasi tihenevä hiljaisuus. Arne oli ainoa, jonka olemus oli rento, ja hevoset – hevoset olivat hyvän treenin jälkeen rauhallisia, kuin eivät olisi lainkaan tunteneet ympäröivää ilmapiiriä. Rasmus oli yllättynyt pökerryksiin ja Josefinaa kylmäsi.

”Sinä tietysti harkitset asiaa”, Susanne ilmaisi käskevämmin kuin hänen miehensä olisi suonut. ”Emme odota vastausta nyt heti.”
”Hevosen kuluista vastaamme me”, Arne kiirehti selvittämään tarjouksen ehtoja. ”Ja sen varaus-, astutus- ja varsamaksut kuuluvat meille. Sinun nimellinen omistusosuutesi takaa hevosen pysymisen sinun kilpailtavanasi kunnes päätät luopua osuudestasi.”
”Vaikka muut siteesi meihin raukeaisivat”, täydensi Susanne vailla sävyn häivää äänessään, mutta jokin häilähti katseessa.

Josefina oli aktiivisesti kurtistamatta kulmiaan. Tässä oli jotakin todella omituista: siinä, kuinka Susanne oli suostunut tähän ilmiselvästi vasten todellista tahtoaan, kuin ansaan ahdistettuna. Ja sitten Susanne näytti taas kuin keneltä tahansa kartanonrouvalta eikä lainkaan nurkkaan ajetulta, eikä Josefina enää luottanut omiin tulkintoihinsa.

”Aika…moista”, sanoi Rasmus myöhemmin, kun he istuivat autossa turvallisen etäisyyden päässä Rosengårdien sukukartanosta.
”Mmm”, äännähti Josefina ja toivoi kumppaninsa uskovan, että hänen täytyi keskittyä yhä talviunensa syvimpiä hetkiä horrostavan Tammisaaren läpi luovimiseen.
”Sä et tiennyt tästä etukäteen”, Rasmus ehkä arvasi tai kysyi, ja Josefina pudisti päätään.
”Ehkä ne tahtoo tosiaan tukea sua”, tyttö ehdotti ja hymyili hitusen liian myöhään, jotta se olisi ollut luontevaa. Kevyt naurahdus seurasi, ja sanat, joiden huolettomuudesta Josefina ei ollut itsekään varma: ”Tietysti sä harkitset ja mietit itse parhain päin. Hyvä diilihän se varmaan on.”

Ei isä eikä ainakaan äiti ehdottaneet muunlaisia sopimuksia kuin hyviä, mutta Josefina mietti: hyviä kenelle?

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.01.20 20:21

(Väärä) asunto
22. tammikuuta 2020 #jusmus vuoropuhelu kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Rasmus ja Josefina astuivat ulos vaalean kerrostalon A-rapusta. He olivat Josefinan ehdotuksesta käyneet katsomassa asuntoa, joka oli ollut juuri niin tyylikäs kuin kuvien perusteella oli näyttänytkin. Asunto oli valoisa, väljä kaksio, joka oltiin remontoitu lattiasta kattoon edellisvuonna. Siellä oli astianpesukone, sauna, koskemattoman näköiset pinnat, runsaasti säilytystilaa, harkiten valitut tapetit, jopa vaatehuone. Kuka tahansa kallalainen olisi muuttanut sellaiseen asuntoon hetkeäkään miettimättä.

Jos oli varaa, tietenkin, Rasmus mietti jokseenkin katkerana. Hänellä ei nimittäin ollut. Kämpän vuokra oli aivan liian kallis Rasmukselle, oli ollut jo alusta alkaen, mutta hän ei ollut kehdannut sanoa siitä Josefinalle vaan suostunut lähtemään näyttöön. Ei se niin hyvä voisi olla, Rasmus oli järkeillyt, mutta olihan se ollut juuri niin hyvä ellei parempikin.

“Mitäs tykkäsit?” Rasmus kysyi Josefinalta, kun ovi painui kiinni heidän takanaan. Hän toivoi kuumeisesti heikkoa arvosanaa, mikä helpottaisi asioita merkittävästi, mutta näki tyttöystävänsä kasvoilta, ettei sitä ollut tulossa. Tietenkään.
Josefinan sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Josefina tarttui Rasmusta kädestä. Rasmus ei puristanut kevyesti takaisin, niin kuin yleensä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.” Rasmuksen ääni oli kuitenkin epäröivä. Hän mietti, miten asettelisi sanansa, eikä sitten sanonut mitään.
Josefina loi Rasmukseen nopean mutta tutkivan katseen.
”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan.

“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja mietti jälleen hetken. Ehkä hänen pitäisi mennä suoraan asiaan: eihän asunnossa ollut tosiaankaan muuta vikaa kuin hinta. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefinakin harkitsi hetken.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti ja tunsi olonsa tyytymättömäksi, kun joutui jatkamaan asiassa sen sijaan, että olisi voinut kohauttaa harteitaan ja ehdottaa Josefinalle, että palattaisiin allekirjoittamaan vuokrasopimus saman tien. “Mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?” Rasmus jatkoi.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi. “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Kireähkö naurahdus ja epävarma vilkaisu.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus melkein hätääntyi. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän ja ilme kävi hajamieliseksi. Sitten katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin.
“Ai… okei. Mä en ajatellut - sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti.

Rasmus nolostui. Juuri sitä keskustelua hän ei ollut halunnut käydä, vaikka tietenkin oli arvattavaa, ettei hänen vuokrakipurajansa ollut ollenkaan sama kuin Josefinan. Ei tietenkään ollut. “Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, hän sanoi vaisusti. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?” Rasmus sysäsi pallon Josefinalle. Rasmus toivoi, että koko keskustelu olisi jo ohi, tai pikemminkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” yhtäkkiä myös vähän nolon oloinen Josefina selitteli hätääntyneeseen sävyyn. ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Se ei helpottanut Rasmusta ensinkään. Hän tunsi olonsa noloksi, mutta myös kiukkuiseksi. Tulisiko koko yhteenmuutosta mitään? Halusiko Josefina edes muuttaa hänen kanssaan? Josefinahan olisi yksin voinut asia vaikka minkälaisessa lukaalissa. Ei ollut Josefinan vika, että Rasmuksen tulot olivat nykyään pienet ja menot edelleen suuret. Mutta ei Rasmus alkaisi tyttöystävänsä rahoillakaan elää, vaikka kyseessä olisi minkälainen hätätilanne – eikä nyt kyse edes ollut siitä.

“Tietenkin me maksetaan puoliksi”, Rasmus vastasi vähän kovemmalla äänellä kuin oli aikonut. “En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla.”

”Enhän mä niin sanonutkaan”, Josefina väitti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mutta näytti hermostuneelta. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi jyrkästi. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, mutta kurtisti sitten kulmiaan ja huoahti. ”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?”

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. Hän oli suoraan sanottuna unohtanut koko Eeditin eikä ilahtunut, kun Josefina otti asian esiin. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen Rasmuksen perässä.
”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, hän sanoi yhtäkkiä ääni kireänä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. Miksei Josefina soittanut itse? Hänhän se oli siellä käynyt ja todennut kelvottomaksi. Rasmuksen mielestä se oli kuvien perusteella näyttänyt kivalta, ja se oli halpa. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.” Pienen, epäröivän tauon jälkeen Josefina vielä jatkoi surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen: ”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen.

Rasmus vilkaisi Josefinaa, joka tuijotti eteensä, ja vastasi: “Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Rasmus vaikeni ja tajusi, ettei kuuna päivänä saisi enempää kuin taulukoukun seinälle. Sen varaan ei Josefinankaan kannattaisi laskea. “Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla.”

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän hartioitaan karistaakseen kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Rasmus lupasi, ja painoikin asian mieleensä niin, että muistaisi varmasti. Eivät he sitten Eeditin taloon muuttaisi, mutta eivät myöskään valkoiseen liian kalliiseen kerrostaloasuntoon. Toivottavasti jotain sopivaa – ja sopivan hintaista – löytyisi, ja hän ja Josefina voisivat elää rahaan ja sen puutteeseen liittyviä keskusteluja vältellen elämänsä onnellisina loppuun asti.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 20.02.20 21:25

Paluu ratsastuskouluun
4. helmikuuta 2020: Tunnilla Seppeleessä

Maailma oli todellakin pieni. Oli kertakaikkisen outoa, että hevonen, jolla mä olin vasta muutama kuukausi takaperin ratsastanut Saksassa, majailikin nyt Suomessa ja vieläpä aika lähellä mun kotipaikkakuntaani Kallaa. Iso musta eli Ismo olikin nyt Kari (mä todellakin nauroin kun kuulin asiasta ensi kerran) ja siitä oli tullut ratsastuskouluhevonen, joten mä luonnollisesti pyysin sitä ratsastettavakseni, kun meni suunnattiin Josefinan synttäriestetunnille Seppeleeseen.

Mä olin takavuosina hoitanut ja liikuttanut yhtä estetammaa ratsastuskoululla ja osallistunut välillä tunneillekin, joten ratsastuskouluympäristö ei ollut mulle ihan vieras. Paitsi pohjimmiltaan kuitenkin oli – oli outoa, kun hevosilla oli pääsääntöisesti vain yhdet satulat ja yhdet suitset, tallin käytävillä parveili peruskouluikäisiä tallityttöjä ja lattialla saattoi olla muutama heinänkorsi ilman, että kukaan repi pelihousujaan ainakaan mun nähden.

”Täälläkös se maneesi paloi sillon pari vuotta sitten”, mä supisin Josefinalle, kun me kuljettiin ruskeahiuksisen naisen perässä katsomassa paikkoja. Mähän itse asiassa olin käynyt Seppeleessä joskus (ja tavannut Robertin), mutta siitä oli niin kauan, ettei mua varmaan kukaan muistaisi enkä mä viitsinyt paljastaa, etten ollutkaan täysin ensikertalainen.  

”Joo”, Josefina vastasi yhtä hiljaa. ”Ja osa talliakin. Mutta ei siinä tainnut yksikään hevonen kuolla. Oli onneksi kesä.”

”- Ja tässä on Karin karsina”, meidän opas (Sanelma? Selma?) sanoi ja raotti yhden boksin ovea. Ja sieltä Ismo, eikun Kari, työnsi ison päänsä käytävälle ja höristi korviaan. Muistikohan se meidät? Aika monta tuntia mäkin olin sen kanssa edellisenä kesänä viettänyt.

Meitä oli tunnilla kuusi, ja vaikka Seppeleen uusi maneesi ei ollut pieni, tilaa oli merkittävästi vähemmän kuin Auburnin jättiläismaneeseissa (kyllä, nythän niitä oli kaksi). Mun ratsu taisi olla kaikista isoin, ja se tuntui myös kasvaneen sitten viime näkemän. Ratsastettavuudeltaan Is-Kari oli kyllä yhtä kiva kuin ennenkin. Vähän huonosti tasapainossa, vähän hidas kääntää, mutta yritteliäs ja tyytyväinen.

Seppeleen opettaja, maineikas Hanski Appelgren, oli kehittänyt jos jonkinlaista tehtävää. Helpolla täti ei mua aikonut päästää, vaikka en ollutkaan vakio-oppilaita. Se ripitti mua kaarteiden huolimattomasta ratsastamisesta, mikä kyllä kieltämättä näkyi siinä että Kari ei oikein meinannut osua keskelle esteitä yrittämisestä huolimatta, mutta toisaalta perusratsastuksessa ei tuntunut olevan kauheasti sanomista.

Esteet pysyivät kohtuullisen matalina, mikä oli Karille varmaan ihan hyvä ratkaisu: se alkoi kuumua nuottiavaintehtävän aiheuttaman aivohien jäätyä päälle ja olisi halunnut laukata kuin hirvi ympäri maneesia. Mä tunsin olevani kaikkea muuta kuin oikea esteratsastaja, kun roikuin kyydissä ja yritin osua esteille mitenkuten. Onneksi Kari jossain vaiheessa tyytyi vähän vähemmän kiihkeään laukkaan ja me saatiin hyviäkin hyppyjä aikaan. Hauskaa mulla ja hevosella kyllä oli – niin hauskaa, että hetken mä mietin voisinko jotenkin alkaa käymään tunneilla useamminkin.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.03.20 19:18

Uusia koteja
6. maaliskuuta 2020 #jusmus #coral

Mä olin ollut viime hetkiin saakka ihan varma, että Coral ei loppujen lopuksi tulisikaan mulle. Alexander palaisi Ruotsista ja alkaisi ratsastaa sitä taas itse; tai Susanne tulisi järkiinsä ja kieltäytyisi tekemästä hyväntekeväisyyttä; tai me erottaisiin Josefinan kanssa jostain syystä muuttoviikonlopun paineessa ja Arne tappaisi mut, koska olin saanut Josefinan surulliseksi, sen sijaan että antaisi mulle hevosen. (Vai olisiko se niin onnellinen siitä, että sen tytär olisi viimein vapaa hankkimaan paremman miehen, että antaisi mulle kaksi tai kolmekin hevosta?) Mä olin ollut skeptinen vielä sittenkin, kun me perjantai-iltapäivänä Josefinan aamuvuoron jälkeen lähdettiin ajamaan kohti sen kotikartanoa. Me oltiin moikattu Laraa ja kahviteltu Arnen ja Susannen kanssa hyvin pikaisesti, ja koko ajan mä olin vain odottanut pommin putoamista. Sitten me oltiin allekirjoitettu paperi Coralista, ja kun asiasta oli mustaa valkoisella se alkoi tuntua hitusen todellisemmalta, mutta ei vieläkään täysin.

Jotenkin vasta, kun me oltiin Coral kyydissä varovasti körötelty koko pitkä matka takaisin Kallaan ja Keinupuun hevostallille, ja saatu ori tavaroineen purettua uuteen kotiinsa, mä aloin ymmärtää että se oli todella onnistunut. Mä olin saanut mielettömän hienon hevosen käyttööni mielettömän hyvällä diilillä, kiitos mun anteliaiden appivanhempien, ja mä olin saanut majoitettua sen ilmaiseksi Hanni hevoskauppiaan tallille, kun olin luvannut tehdä jonkun tallivuoron kuussa. Loput olisi vain mun omista taidoista kiinni.

Olisiko Coral ensimmäinen hevonen, jonka kanssa mä lopulta pääsisin kipuamaan 140-luokkien haamurajan yli ja kohti isompia luokkia ja isompia kisoja? Ehkä, ehkä ei – vielä ei voinut sanoa mitään. Mutta kovasti mä kyllä toivoin.

”Pitäisiköhän sitä kutsua jollain lempinimellä?” mietin ääneen katsellessani oria, joka pyöri karsinassa vähän levottomana ympyrää ja puhahteli toisella puolellaan majoittuvalle ruunalle. Coralin uusi seinänaapuri ei ollut orista innoissaan ja sen korvat painuivat tiukkaan luimuun joka kerta, kun Coral vain katsoi siihen päinkään, mutta mä olin varma että kaksikko asettuisi kyllä pian.

”Ai niin kuin vaikka… Ralli?” Josefina ehdotti viattomasti. Mä makustelin nimeä suussani, mutta ei se tuntunut sen sopivammalta kuin hevosen oikea nimikään. Cora? Ei, mulla oli ollut sen niminen tallikaveri joskus Ruolammen aikoina. Ali? Ora?

”Carri?” mä heitin. ”En tiedä, muistuttaako se vähän liikaa Callea?”

”Se voisi olla Kari, jos Ismo ei olisi jo vaihtanut nimeään”, Josefina naurahti.

”Ehkäpä me jätetään tää nimiasia hautumaan”, mä vastasin ja nappasin Josefinan kainaloon. Me jätettiin karsinassa ympäri pörräämisen lopulta lopettanut Coral napsimaan iltaheiniään ja suunnattiin autolle ja sillä kotiin: meidän omaan, yhteiseen, vielä vähän keskeneräiseen mutta silti jo tutulta tuntuvaan kotiin. Josefinan kanssa asuminen oli entistä ihanampaa nyt, kun meillä oli paikka joka oli molempien yhtä paljon ihan alusta saakka, ja kun oli tilaa levitellä tavaroita muuallekin kuin toistensa päälle. Siellä me puuhasteltiin kuin mikäkin vanha aviopari laittaessamme paikkoja hiljalleen kuntoon; ehkä Einon ja Eeditin henki oli tarttunut talosta meihin. Mitä seuraavaksi? Pitäisikö meidän hankkia yhteinen poni?

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 30.03.20 17:23

Siellä sun täällä
29. maaliskuuta 2020 #kevatpaivantasaus #jusmus #coral

Mä olin päättänyt olla lähtemättä Sokan siskosten hääteemaisiin after ride -juhliin jo kauan ennen itse kisoja, mutta heikohkot tulokset perjantaina eivät suoranaisesti kohottaneet mun mielialaa. Easy oli niin surkea, että vaikka mä olin taas pallotellut ajatusta sen myynnistä, saatoin unohtaa ne mietteet – kukaan ei ikinä ostaisi oria, josta ei olisi vielä opetusmestariksi mutta joka ei myöskään esittänyt kerta kaikkiaan minkäänlaista lahjakkuutta. Isabella taas varoitteli mua Cavan huonosta ratsastettavuudesta eikä ollut väärässä, sillä melkoiseksi vetokilpailuksi ja kahdeksaksi virhepisteeksi sen rata sitten kuitenkin meni.  

Pienen ilonpilkahduksen muuten niin ankeaan päivään tarjosi Carri, joka hyppäsi tyylikkään perusradan kahdenkympin luokassa. Se oli höyhenkevyt ratsastaa ja esitteli niitä itselleen tyypillisiä katapulttimaisia hyppyjä, joissa mä en edelleenkään osannut täysin istua, mutta jotka antoivat selkään huikean tunteen skoupista ja energiasta. Ehkä mä olin puhtaasta perusradasta vähän liian tyytyväinen, sillä uusinnassa jäin hitusen matkustelemaan ja toin Carrin säännönmukaisesti niin huonoihin paikkoihin, että se otti pari puomia vaikka yrittikin parhaansa mukaan vetää koipensa yli esteistä. Nopea se kuitenkin oli, joten tuloksissa me kiilattiin juuri ja juuri Josefinan edelle – jolla muuten meni koko kisapäivä huomattavasti kelvollisemmin kuin mulla.  

Oli miten oli, niin ikään hevosten ja ratsastamisen täytteisen lauantaipäivän jälkeen mä olin erinomaisen tyytyväinen, kun sain lysähtää sohvannurkkaan murehtimaan edellispäivän kisatuloksiani sen sijaan, että olisin alkanut selvittää mitä valkoista päällepantavaa mulla todella oli (vastaus: ei mitään paitsi sukat). Josefina livahti suihkuun ja sieltä ulos päästyään alkoi valmistautua pikavauhtia hiukset vettä valuen, sillä ilmeisesti Aliisa oli kerrankin ajoissa.

”Etkö sä varmasti halua tulla?” Josefina vielä kysyi hiuksiaan näpertäessään ja vilkaisi mua peilin kautta.
”En varmasti”, mä hymähdin. ”Amanda heittäisi mut kuitenkin ulos pukukoodin rikkomisesta. Ja huomenna kisatkin.”
”Niin no”, Josefina irvisti, sillä sekin oli ilmoittautunut Ruunaankoskelle. ”Onneksi mulla ei ole kuin Granni huomenna. Enkä mä pitkään ole.”
”Pidä hauskaa”, mä toivotin, ja Josefina kääräisi itsensä pikavauhtia takkiinsa, työnsi kengät jalkoihinsa ja paukkasi pihalle. Mä avasin sipsipussin ja tunsin tehneeni hyvän päätöksen.

Siltä se tuntui myös seuraavana päivänä, kun Josefina ”en mä pitkään ole” Rosengård, joka ei ollut koskaan selvinnyt edes kotiin saakka, vaikeroi huonoa oloaan hevosauton etupenkillä. Mä en muistanut nähneeni sitä krapulassa pitkiin aikoihin, ja koska itse olin kesäaikaan siirtymisestä huolimatta mieli kirkkaana ja valmiina päivän koitoksiin, mä koin koko jutun aika huvittavana.

Sitten keskustelu tosin sai omituisia käänteitä, kun Josefina kertoi vaivautuneena nukkuneensa Robertin vieressä.

”Mutta - mutta en silleen……….. seksuaalisesti”, se sanoi hiljaa. “Koska en tahtoisi. Ei sekään. Aliisa kertoi että se on homo, niin, siksikään, ja ei siis mitenkään muutenkaankaan. Mutta koska se kuitenkin oli mun huone ja, rutiini, ja Aliisa komensi ja menin, ja, ja, ja. Mä en tiedä miksi se tuli mun viereen. Niin.”

Mä olin hetken verran hiljaa, kun prosessoin tätä lausuntoa, ja Josefina näytti kerrassaan kurjalta. Mä en edelleenkään ollut erityisen ilahtunut Robertista, joka paitsi vaikutti jotenkin ylimieliseltä, oli myös savustanut Josefinan omasta kodistaan. Turha mainita että asiat olivat sittemmin kääntyneet paremmin kuin hyvin päin, sillä nythän mä asuin Josefinan kanssa meidän yhteisessä kodissa, mutta oli miten oli – päätös ei olisi ollut Robertin tai Aliisan tehdä.

”Hmm, okei”, mä vastasin. ”Sepäs vieraanvaraista tältä Robertilta.”

”Aliisa ei jaksanut sijata sohvaa, kun se tuli vain viemään mut niille, ja meni sitten takaisin Krouviin. Enkä mä herännyt kun ne tulivat, mikä on kyllä sinällään ihme, kun Aliisa kuitenkin… No mutta, niin, me tosiaan vain nukuttiin”, Josefina selitti nopeasti, ja mä taputin sitä polvelle jokseenkin kömpelösti.

”Eihän se mitään”, mä sanoin. ”Toivottavasti sait nukuttua. Ei ole hyvä hypätä 130-ratoja darrassa.”

Josefina tosin osoitti senkin vääräksi – Granni tuli toiseksi kahdessakympissä ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut kolmessakympissä, mikä oli paljon paremmin kuin mun kisatulokset kummallakaan hevosella ja sai mut jälleen kerran potemaan lievää alemmuuskompleksia. Easy tosin petrasi perjantaiseen nähden ja sai ehkä joitain lahjakkuuspisteitään takaisin, ja ehkä mä saisin sen sittenkin joskus myytyä. Carri otti taas uusinnassa yhden puomin, mikä meni mun piikkiin, mutta muuten mä olin sen tekemiseen kohtuullisen tyytyväinen.

Siitä mä en ollut ihan varma, oliko meidän yhteistyö jo sillä tasolla, että me voitaisiin parin viikon päästä siirtyä jo 130-luokkiin. Mä halusin kovasti tavoitella Ruunaan Maljaa nyt kun mulla viimein oli hevonen, jolta ei loppuisi kapasiteetti kesken, mutta oliko vielä liian aikaista? Sitä mä en osannut sanoa, mutta toivoin, että Pirkko Repo osaisi. EM-pronssimitalisti Repo valmentaisi meitä tiistaina, jolloin mä taas ajelisin Carrin kanssa Ruunaalle, ja toivoin, että se laittaisi viimeiset puuttuvat palaset meidän yhteistyössä paikalleen.

CORAL
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 120cm - sijoitus 15/25, 0-8vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 120cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

EASY
27.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - esteratsastus - 90cm - sijoitus 28/28, 12vp
29.3. Ruunaankoski - esteratsastus - 100cm - sijoitus 8/19, 0-4vp

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.04.20 14:05

Äkkilähtö
4. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Aiemmin
”Hmm, Tie tähtiin on taas tulossa”, mä kurtistin myöhäisiltaisen some-selailuni päätteeksi kulmiani puhelimelle ja vilkaisitko Josefinaa. ”Huomasitko?”
Josefina, joka oli vetänyt peiton leukaan saakka ja oli kaikesta päätellen juuri nukahtamaisillaan, hymähti: ”Mm. Janna kysyi mentäskö.”
”Mitä vastasit?”
”Pitää lukea”, Josefina vastasi unisena. ”Niilo menee.”
”Njaa.” Mua kisaaminen kiinnosti, mutta Bran ei nyt lähtisi mihinkään ylimääräisiin estecupeihin, ja Carri taas keskittyisi Ruunaan maljaan. Easyllä mä ehkä olisinkin voinut lähteä, mutta se oli ollut nyt jo pari päivää epäpuhdas enkä mä uskaltanut luottaa siihen, että se olisi hyppykunnossa vielä huhtikuun ensimmäisen viikonloppuna. ”En mäkään sitten ehkä mene.”
Josefina ei vastannut, ja sen hengitys oli syventynyt siihen malliin, että se oli tainnut nukahtaa.

Lauantaina
Mä olin juuri ratsastanut Branin heti lauantaiaamun kunniaksi ja raahasin tavaroita pesupaikalta varustehuoneeseen, kun Ellie pysäytti mut. Tai siis olisi pysäyttänyt, mutta mulla oli sylissäni pikkuhiljaa kallistuva vuori varusteita, joten mä nyökäytin satulahuonetta kohti vinkatakseni, että puhuisi ja kävelisi yhtä aikaa.
”Tie tähtiin”, se napautti lyhyesti ja pelasti pari putoamista lähellä olevaa suojaa satulan päältä käsiinsä. ”Lähtisitkö? Isabella lupasi Ankan mulle.”
”Ei mulla taida olla oikein hevosta”, mä vastasin. ”Mä yritän keskittyä siihen kenttään Branin kanssa.”
”Ai sulla ei ole hevosta”, Ellie sanoi epäuskoisesti. ”Cava? Viimeaikaisen kisamenestyksen perusteella Isabella varmaan maksaisi sulle, että veisit sen joskus pois sen näkökentästä.”
”Niin no, eipä mun kisamenestys ole Cavan kanssa ollut juuri sen kummempaa”, mä sanoin vähän synkästi, mutta Ellien ideassa oli kyllä pientä perää. Mä pääsisin kisaamaan, Cava saisi ratatreeniä, ja Isabella saisi halutessaan pestä kätensä koko jutusta. Ehkä kisanomaisten harjoitusten myötä Cava pärjäisi seuraavassa Kalla Cupin osakilpailuissakin hitusen paremmin.

Niin mä esittelin asian hitusen myöhemmin Isabellalle, joka vaikutti epäileväiseltä, mutta lupasi Cavan mulle kuitenkin, jos välttämättä halusin.
”Sen kanssa kannattaa sinunkin ehkä hieman kyllä treenata”, Isabella totesi, ”ettei Auburnin maine mene.”
”Joo, tietysti”, mä nyökkäsin. ”Tai siis, ne ensimmäiset osakilpailuthan ovat jo huomenna. Mutta kyllä me treenataan.”
Isabellan kasvoilla kävi hyvin pikaisesti tuntematon ilme, ennen kuin se hetken harkittuaan nyökäytti päätään. ”Selvä sitten. Kysy Aliisaa avuksi letittämään se.”

Ja niin mulla oli ratsu vuoden 2020 Tie tähtiin -kilpailuun. Mä en ollut ihan varma, olisiko Cava se hevonen, joka todella veisi mut tähtiin, mutta eipä siinä mitään menettäisikään. Mä kävin ilmoittamassa Ellielle, joka oli onnistunut jo värväämään Kiian meidän tiimiin, että olisin käytettävissä, ja se ilmoitti että me palaveerattaisiin hetken päästä loungessa.

Aliisaa ei näkynyt, mikä ei kellonaika huomioon ottaen yllättänyt, joten sille mä lähetin vain tekstarin: ”Otan Cavan Tie tähtiin -skaboihin. Huomenna ekat kisat. Saa tulla mukaan tai olla tulematta, mutta ehditkö letittämään sen? Isabellan pyyntö.”

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 320

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. - Sivu 2 Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa