Yhtenä iltana | Rasmus A.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.09.18 16:00

Yhtenä iltana ei olis historiaa
Yhtenä iltana alusta vois aloittaa


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 30.09.18 23:18, muokattu 2 kertaa

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.09.18 16:07

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade sentään on lakannut. Joachim ajaa yhdistelmää tyytyväisenä yhdellä kädellä. Sietääkin; se voitti vuoden ensimmäisissä kilpailuissa metrineljäviiden luokan uudella ratsastettavallaan, Alenalla, ja mä tulin kolmanneksi metri kolmessakympissä mun omalla Calypsolla. Joachimia oli ärsyttänyt lähteä vain kahden hevosen kanssa yli tunnin kisamatkan päähän, mutta pomo oli halunnut lepuuttaa nuoria ja GP-hevosia vielä ja Joachimkin oli lakannut nurisemasta päästyään huippukunnossa olevan Alenan satulaan.

Mä en ehdi tajuta mitä tapahtuu. Varmaan tiessä on mutka, varmaan se on vähän jäinenkin. Mä tunnen kuinka auto lähtee voimakkaasti nykäisten sivuluisuun, kiertyy poikittain tielle, ja sitten rysähtää kun traileri kaatuu kyljelleen ojaan.

xxx

Joka puolella on verta. Vittu miten voikin olla paljon verta. Kuuluu ryskettä, veri kohisee mun korvissakin, ja mä huomaan toivovani vimmatusti että se oli Alena joka jäi alle.  

Mutta kyllä se on Alenan suojitettu takajalka, joka potkii toistuvasti ilmaa kun tamma yrittää päästä ylös. Mä ja Joachim revitään sitä taaksepäin ja kun Alena lopulta nousee seisomaan suunnilleen naarmuakaan vailla, mä tiedän jo että toista hevosta me ei tänä iltana saada trailerista elävänä ulos.

Calle hengittää vielä, mutta sen kyljessä on outo lommo ja ainakin toinen etujalka varmaan kokonaan poikki, mä näen luun ja kaikki, ja hevostahan siitä ei enää tehdä.

xxx

Poliisi käy ampumassa Callen sinne ojaan, ja sinne hevosenraato ja traileri jätetään, kun pomo tulee hakemaan eloonjääneet. Se soittaa jonnekin kaatopaikalle ja ne lupaa käydä aamulla siivoamassa vahingot.  Jos mä pystyisin, nauraisin sille miten saksalaista tämäkin vaan on: asiat hoituu, nopeasti, järjestelmällisesti, kylmästi.

Mä en silitä Callea viimeistä kertaa, en oikeastaan katso siihen päinkään. Mä nousen pomon upouuden hevosauton kyytiin. Se ei ollut antanut sitä meille aamulla. Jos olisi, oltaisiinko me kaikki kuolleita vai kaikki elossa?

”You can still stay, Rasmus”, pomo sanoo kun me ollaan päästy moottoritielle. Se vilkaisee mua, mutta mä tuijotan tietä.

”Yeah”, mä vastaan. Yeah right.

xxx


”Take care”, Joachim sanoo lentokentän aulassa ja lyö mua jotenkin veljellisesti selkään.

”Thanks”, mä vastaan. Jättimäinen urheilukassi mun jaloissa on täynnä ratsastuskamoja ja mä mietin, voisinko vaan jättää ne tänne, pyytää Joachimia vaikka polttamaan ne.

Eihän mulla ole enää hevosta millä ratsastaa, niin mitä mä niillä tekisin.

”Come back one day”, Joachim jatkaa. ”We have horses for you to ride, y’know.”

Mun tekisi mieli sanoa, että mä olisin mieluummin loppuelämäni ratsastamatta kuin hyppäisin pikkuluokkia pomon nelivuotiailla viripäillä ja miettisin mitä olisin voinut Callen kanssa saada, mutta mä vain totean samalla kun käännyn jo kohti turvatarkastusta: “Let’s see how it goes.”


#sarahinhaaste4 #rassenhaaste

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 14.09.18 22:25

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade on sentään lakannut. Joachim ajaa varovasti, jarruttaa jäiseen mukaan. Renkaat vähän sutivat ja Joachimin ilme kiristyy, mutta se saa pidettyä yhdistelmän suorassa ja hidastaa vauhtia vielä vähän. Parempi olla kiirehtimättä. Mä vilkaisen trailerikameraa, mutta Alena ja Calle ovat tottuneita matkustajia ja syövät rauhassa heinää, korvat rennosti vähän lerpallaan.

Mä valun penkillä alemmas ja huokaan, päivä on ollut hyvä mutta pitkä. Vielä tunti kotiin.

syyskuu 2018
Tryon, Yhdysvallat

”Seuraavana jännitys tiivistyy, kun radalle lähtee Suomen toinen edustaja, Rasmus Alsila hevosellaan Calypso. Tämä yksitoistavuotias hevonen on nimestään huolimatta ori ja sen on kasvattanut Alsilan äiti, Jaana Alsila… Tämä on sekä hevosen että ratsastajan ensimmäinen kerta ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuissa, mutta he esittivät lupaavia otteita viime vuoden EM-kilpailuissa ja ovat kolunneet kansainvälisiä areenoita jo useamman vuoden ajan. Tämä on Alsilan ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa kansainvälisen tason ratsu, mutta hyviä vuosia on nuorella miehellä toivottavasti vielä edessä…”

Jotenkin niin Backlund meistä kertoisi kaikelle kansalle Suomen televisiossa. Paljastaisi taatusti, että Callen nimi oli kreikkalaisessa mytologiassa nymfin, vaikka äiti aina kertoi sitkeästi kaikille nimenneensä sen aikoinaan calypso-musiikin mukaan. Tiedättehän, Trinidad & Topagon kansanmusiikkityylin, no ettepä tietenkään tienneet.

Toisaalta, mitäpä väliä jos joku televisiota katsova naurahtaisi Backlundin kommentille. Kuinka moni niistä oli hypännyt MM-kisoissa, tai tulisi koskaan hyppäämäänkään sen puoleen? Niinpä niin.

Calle on rento, mutta joka solu hereillä, kun mä ohjaan sen Tryonin auringossa kylpevälle areenalle. Se katselee esteitä kiinnostuneena, pureskelee vähän kuolainta, ja jos se osaisi puhua se kertoisi mulle, että selvittäisi tämän radan vaikka kolmella jalalla ja takaperin laukaten. Mä rakastan Callessa juuri sitä, sen itseluottamusta ja isoa egoa, sitä että se elää ja hengittää kilpailemista varten. Se on kilpailemista varten tehty; kilpailemista varten minun äitini tekemä.

Aika kaunis ajatus. Vaikka mä ratsastan aina vain itselleni ja hevoselleni, nyt päätän ratsastaa ihan vähän äidillekin.

Mä käyn radan vielä kerran ajatuksissani läpi, korjaan otteen ohjista, nostan laukan, lähtömerkki kilahtaa. Rata näyttää pieneltä ja helpolta. Calle on pienehkö hevonen, mutta näillä areenoilla se kasvaa kymmenen senttiä, ja sen laukka on pelkkää energiaa ja jokainen hyppy taidon ja voiman pettämätön yhdistelmä.

Tiedän että tänään täytyy mennä kovaa voittaakseen, mutta niin tietää Callekin, eikä sitä tarvitse painostaa eikä käskeä. Me edetään yksi kaarre ja yksi este kerrallaan, ja kaikki menee juuri niin kuin suunnitelmissani: mikään ei ole läheltä piti, eikä Calle tee virheitä. Tietenkään.

Viimeinen este on leveä okseri, joka oli näyttänyt rataantutustumisessa isolta ja on hieman hankalan lähestymisen päässä, mutta Callen selästä katsottuna sekin on este vain. Hevonen katsoo sitä, nostaa korvat pystyyn, laukka-askeleet vievät meidän lähemmäs ja lähemmäs kunnes ponnistus lähtee juuri siitä mistä pitikin. Työnnän kättä eteenpäin pitkin Callen mustaa harjaa, vilkaisen alas mutta puomit eivät ole lähelläkään. Me lennetään

Kalla, Suomi

eikä laskeuduta koskaan, sillä uni katkeaa patterista kuuluvaan paukahdukseen ja mä herään sotkuisessa yksiössäni nahkeiden lakanoiden välistä.

Uni valuu pois vaikka yritän puristaa silmät kiinni ja pitää sen luonani vielä hetken. Pitää Callen luonani vielä hetken.

Vitut, siitä on viisi vuotta ja siltikin välillä – en usein, mutta välillä – mä näen vieläkin unia joissa kaikki meni toisin, niin kuin kaiken piti mennä, ja joskus me voitetaan MM-kisoissa, joskus olympialaisissa. Joskus mä vain silitän Callen otsaa hiljaa pitkän, pitkän aikaa, kunnes hevonen haihtuu pois ja huomaan olevani jossain pimeässä veden täyttämässä luolassa yksin. Joskus lampunhenki kysyy, mitä antaisin hänelle jos hän antaisi Callen minulle, ja mä sanon epäröimättä että KAIKEN.

Hetki juuri heräämisen jälkeen on aina raastavin. Helpottaa, kun nousen mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ylös, kävelen varpaillani juomaan vettä, mietin, että jos kaikki ei olisi mennyt niin kuin meni, mulla ei olisi Laraa, eikä Easya, eikä Benkkua.

Eikä Josefinaa, joka nukkuu seinän puolella peittoon nenänpäästä varpaisiin kääriytyneenä ja hengittää niin syvään, ettei taatusti ole vielä herännyt, ja hyvä niin.

#gabinhaaste #ellienhaaste4

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.09.18 17:29

21. syyskuuta 2018

”Rasmus.”
”Hi man, Joachim here, how’s it going?!”
“Oh, Joachim, hi. Long time no see… Or, yeah. I’m fine, I guess, nothing new… Work and horses. You?”
“Same old, same old. Loving my life in the saddle, haha.”
“How are the horses? Alena is still with you, right?”
“She is. She’s a star. We have twenty-two horses now, that’s ten too much really, but you know how it is. Need to make hay when the sun shines. Would need a few more hands to handle it all, though.”

“And how’s the boss?”
“Grumpy old man as always… Nah, he’s cool, buying horses left and right, competing a lot, keeping us all busy. We’ve got this new girl from Estonia with us, twenty-something, smokin’ hot, riding the youngsters.”
“I strongly believe she’s a bit too young for you.”
“Nah, I’m a professional, never mix business and pleasure, y’know. Doesn’t mean I would not notice the looks...”
“Sure thing.”
“Would still take you back any time, despite the looks.”
“Thanks Joe, I appreciate that.”

“Are you planning on visiting us again, huh? It’s been almost two years since the last time, right?”
“Must have been… Haven’t really thought about it, to be honest. I’ve been so busy lately… But not an impossible idea, no. Maybe before Christmas?”
“I think you should. The boss is often asking how you’re doing. You’re always welcome… to visit or to stay.”
“Hmm, yeah. To visit. Couldn’t stay even if I wanted, too much to leave behind now, Lara and all.”
“But you gotta miss it, for sure. The lad I knew lived to ride and rode to win.”
“Well yeah… But there are other things in life as well. Not that you would know it. But maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.”
“Man, you sound like you have found Jesus. Or a lady.”
“You’re not entirely wrong.”
“Rasmus! Looking forward to hearing more.”
“You’ve got to wait until we meet again.”
“Then you better visit.”
“I will, okay.”
“That’s a promise?”
“It’s a promise. Sooner… or later.”

“Guess I’ll have to be happy with that. Say hello to Lara for me. And to God.”
“Ha ha. Will do. Tell the grumpy old man I said hi.”

#raynottinhaaste #ellienhaaste2

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.09.18 11:58

elokuu 2009
esteratsastuksen SM-kisat, Maarianhamina

Jaana Alsila kertoo:

”Simba on paljon hitaampi kuin Omppu”, Rasmus purnasi valuttuaan poninsa selästä alas. ”Me ei ikinä voiteta.”

”Pitäisiköhän ratsastaa vähän pienemmät tiet”, minä ehdotin pojalleni ja taputin Simban kaulaa. Vaaleanrautias karva oli tummunut hiestä, mutta muuten poni vaikutti tapansa mukaan energiseltä ja iloiselta. Kolmen päivän kisarupeamat olivat sille tuttuja ja mieluisia, ja mitä enemmän ympärillä tapahtui, sitä skarpimmaksi Simba muuttui; vähän niin kuin Rasmuskin.

Rasmus tyytyi mutisemaan jotain Simban kyljelle satulavyötä löysätessään. Poika veti ohjat pois ruunan kaulalta ja lähti kävelyttämään sitä kirein askelin, ja minä katsoin parhaaksi olla seuraamatta.

Rasmuksen ja Artun, pojan parhaan ystävän mutta myös pahimman kilpakumppanin, kiihkeä taisto arvokisoissa jatkui nyt toista vuotta. Kolmetoistavuotiaat pojat olivat molemmat lahjakkaita, ahkeria ja tunnollisia treenaamaan, joten loppupeleissä menestys oli aika usein kiinni tuurista, minimaalisen pienistä mokista, ponien vireestä ja sekunnin sadasosista. Rasmus oli oikeassa siinä, että Artun Omppu oli hyvänä päivänään selvästi Simbaa nopeampi, mutta Simba taas oli ketterämpi ja vähän rohkeampi. Koko menneen kesän pojat olivat usein olleet tuloslistoissa peräkkäin; joskus Rasmus ensin, joskus Arttu.

SM-kisojen isojen ponien sarjassa kumpikaan ei ollut mikään mitalisuosikki 15- ja 16-vuotiaiden tyttöjen joukossa, mutta perjantain erittäin tekninen rata oli suosinut molempia. Lauantain puhtaat radat olivat varmistaneet pääsyn tämänpäiväiseen finaaliin. Ensimmäisellä kierroksella molemmat pojat olivat ratsastaneet jälleen puhtaasti maaliin, mutta Arttu useampia sekunteja Rasmusta nopeammin. Mestaruus oli tietenkin jaossa aina finaalipäivän toisen kierroksen päättymiseen asti, mutta juuri paremmista asemista ei kumpikaan voinut ratkaisevalle radalle lähteä.

Rasmuksella oli valtava kilpailuvietti ja voitontahto, oli ollut jo pienestä saakka. Sen poika oli taatusti perinyt isältään, jolle ei kelvannut mikään muu kuin murskavoitto. Hannu ei onneksi ratsastanut: tässä lajissa ei aina saanut mitä halusi. Minä taas en koskaan ollut erityisen voitonjanoinen. Halusin tehdä omaa juttuani omassa tahdissani. Todennäköisesti juuri siksi olin vaihtanut kilparatsastuksen hevosten kasvatukseen jo aikaa sitten, ja vaikka edelleen viihdyin tammojeni selässä aina silloin tällöin, sukupuut olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin ratapiirrokset.

Rasmusta olin tietenkin valmis tukemaan, mihin saakka hän sitten halusikin harrastuksessaan edetä. Koska meillä ei ollut omaa tallia, resurssit olivat toki rajalliset: useampaa kuin yhtä ponia me emme voineet minun muutaman tammani lisäksi pitää, vaikka Rasmus kuinka niin toivoi. Samasta syystä pojalle ei vielä ollut hevosta tallissa. Todennäköisesti nämä olisivat kuitenkin viimeiset SM-kisat, joissa Rasmus ratsastaisi ponilla. Niin pitkäksi hän oli tämän kesän aikana venähtänyt, että talvella voisi olla aika vaihtaa hevoseen ja siirtyä junioriluokkiin. Minun unelmissani Rasmus ratsastaisi vielä joskus oman perheen kasvatilla, mutta ei vielä tulevana talvena; vanhinkin omistukseeni jäänyt varsa oli vasta kääntynyt kaksivuotiaaksi.

Ei vielä tulevana talvena, mutta ehkä kahden tai kolmen vuoden päästä. Niin minä toivoin. Tietenkin Rasmus päättäisi itse, halusiko hän silloin enää ratsastaa laisinkaan tai ainakaan kilpaa, ja jos halusikin, oliko Calle hänelle sopiva hevonen. Jos poika lopettaisi, hän ei suinkaan olisi ainoa huipulla eläköitynyt poninomistaja, joka ei lukiossa muistaisi mainita kenellekään ratsastaneensa joskus. Saattoi olla, että muut asiat alkaisivat kiinnostaa poikia nopeastikin, eikä siinä äidin tyrkyttämät hevoset juuri asiaa muuttaisi.

Mutta kyllä täytyi sanoa, että minusta Rasmus oli paitsi sitkeydessään ja pitkäjänteisyydessään, myös hevosenkäsittelytaidoissaan ja tunnollisuudessaan niin poikkeuksellinen lapsi, että olisi erikoista, jos hän yhtäkkiä vaihtaisi Simban mopoon. Rasmus rakasti poniaan ja piti sen hyvinvointia niin tärkeänä, että joskus omakin hyvinvointi jäi taka-alalle. Kilpailuvietin lisäksi pojassa oli erikoista herkkyyttä ja ymmärrystä muille elollisille olennoille, vaikka Rasmus ei ollutkaan kovin taitava ilmaisemaan sitä sanoin.  

Tosin, ehkä jokainen äiti ajatteli omasta pojastaan niin.

#rassenhaaste2 #isbenhaaste3

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 30.09.18 13:21

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.11.18 14:49

rgleirin ratsastustarina

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.11.18 14:51

4. marraskuuta 2018
#jusmus

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.


_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa