Yhtenä iltana | Rasmus A.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.09.18 16:00

Yhtenä iltana ei olis historiaa
Yhtenä iltana alusta vois aloittaa


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 30.09.18 23:18, muokattu 2 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.09.18 16:07

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade sentään on lakannut. Joachim ajaa yhdistelmää tyytyväisenä yhdellä kädellä. Sietääkin; se voitti vuoden ensimmäisissä kilpailuissa metrineljäviiden luokan uudella ratsastettavallaan, Alenalla, ja mä tulin kolmanneksi metri kolmessakympissä mun omalla Calypsolla. Joachimia oli ärsyttänyt lähteä vain kahden hevosen kanssa yli tunnin kisamatkan päähän, mutta pomo oli halunnut lepuuttaa nuoria ja GP-hevosia vielä ja Joachimkin oli lakannut nurisemasta päästyään huippukunnossa olevan Alenan satulaan.

Mä en ehdi tajuta mitä tapahtuu. Varmaan tiessä on mutka, varmaan se on vähän jäinenkin. Mä tunnen kuinka auto lähtee voimakkaasti nykäisten sivuluisuun, kiertyy poikittain tielle, ja sitten rysähtää kun traileri kaatuu kyljelleen ojaan.

xxx

Joka puolella on verta. Vittu miten voikin olla paljon verta. Kuuluu ryskettä, veri kohisee mun korvissakin, ja mä huomaan toivovani vimmatusti että se oli Alena joka jäi alle.  

Mutta kyllä se on Alenan suojitettu takajalka, joka potkii toistuvasti ilmaa kun tamma yrittää päästä ylös. Mä ja Joachim revitään sitä taaksepäin ja kun Alena lopulta nousee seisomaan suunnilleen naarmuakaan vailla, mä tiedän jo että toista hevosta me ei tänä iltana saada trailerista elävänä ulos.

Calle hengittää vielä, mutta sen kyljessä on outo lommo ja ainakin toinen etujalka varmaan kokonaan poikki, mä näen luun ja kaikki, ja hevostahan siitä ei enää tehdä.

xxx

Poliisi käy ampumassa Callen sinne ojaan, ja sinne hevosenraato ja traileri jätetään, kun pomo tulee hakemaan eloonjääneet. Se soittaa jonnekin kaatopaikalle ja ne lupaa käydä aamulla siivoamassa vahingot.  Jos mä pystyisin, nauraisin sille miten saksalaista tämäkin vaan on: asiat hoituu, nopeasti, järjestelmällisesti, kylmästi.

Mä en silitä Callea viimeistä kertaa, en oikeastaan katso siihen päinkään. Mä nousen pomon upouuden hevosauton kyytiin. Se ei ollut antanut sitä meille aamulla. Jos olisi, oltaisiinko me kaikki kuolleita vai kaikki elossa?

”You can still stay, Rasmus”, pomo sanoo kun me ollaan päästy moottoritielle. Se vilkaisee mua, mutta mä tuijotan tietä.

”Yeah”, mä vastaan. Yeah right.

xxx


”Take care”, Joachim sanoo lentokentän aulassa ja lyö mua jotenkin veljellisesti selkään.

”Thanks”, mä vastaan. Jättimäinen urheilukassi mun jaloissa on täynnä ratsastuskamoja ja mä mietin, voisinko vaan jättää ne tänne, pyytää Joachimia vaikka polttamaan ne.

Eihän mulla ole enää hevosta millä ratsastaa, niin mitä mä niillä tekisin.

”Come back one day”, Joachim jatkaa. ”We have horses for you to ride, y’know.”

Mun tekisi mieli sanoa, että mä olisin mieluummin loppuelämäni ratsastamatta kuin hyppäisin pikkuluokkia pomon nelivuotiailla viripäillä ja miettisin mitä olisin voinut Callen kanssa saada, mutta mä vain totean samalla kun käännyn jo kohti turvatarkastusta: “Let’s see how it goes.”


#sarahinhaaste4 #rassenhaaste

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 14.09.18 22:25

tammikuu 2013
Riesenbeck, Saksa

Tie on pimeä ja liukas, sade on sentään lakannut. Joachim ajaa varovasti, jarruttaa jäiseen mukaan. Renkaat vähän sutivat ja Joachimin ilme kiristyy, mutta se saa pidettyä yhdistelmän suorassa ja hidastaa vauhtia vielä vähän. Parempi olla kiirehtimättä. Mä vilkaisen trailerikameraa, mutta Alena ja Calle ovat tottuneita matkustajia ja syövät rauhassa heinää, korvat rennosti vähän lerpallaan.

Mä valun penkillä alemmas ja huokaan, päivä on ollut hyvä mutta pitkä. Vielä tunti kotiin.

syyskuu 2018
Tryon, Yhdysvallat

”Seuraavana jännitys tiivistyy, kun radalle lähtee Suomen toinen edustaja, Rasmus Alsila hevosellaan Calypso. Tämä yksitoistavuotias hevonen on nimestään huolimatta ori ja sen on kasvattanut Alsilan äiti, Jaana Alsila… Tämä on sekä hevosen että ratsastajan ensimmäinen kerta ratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuissa, mutta he esittivät lupaavia otteita viime vuoden EM-kilpailuissa ja ovat kolunneet kansainvälisiä areenoita jo useamman vuoden ajan. Tämä on Alsilan ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa kansainvälisen tason ratsu, mutta hyviä vuosia on nuorella miehellä toivottavasti vielä edessä…”

Jotenkin niin Backlund meistä kertoisi kaikelle kansalle Suomen televisiossa. Paljastaisi taatusti, että Callen nimi oli kreikkalaisessa mytologiassa nymfin, vaikka äiti aina kertoi sitkeästi kaikille nimenneensä sen aikoinaan calypso-musiikin mukaan. Tiedättehän, Trinidad & Topagon kansanmusiikkityylin, no ettepä tietenkään tienneet.

Toisaalta, mitäpä väliä jos joku televisiota katsova naurahtaisi Backlundin kommentille. Kuinka moni niistä oli hypännyt MM-kisoissa, tai tulisi koskaan hyppäämäänkään sen puoleen? Niinpä niin.

Calle on rento, mutta joka solu hereillä, kun mä ohjaan sen Tryonin auringossa kylpevälle areenalle. Se katselee esteitä kiinnostuneena, pureskelee vähän kuolainta, ja jos se osaisi puhua se kertoisi mulle, että selvittäisi tämän radan vaikka kolmella jalalla ja takaperin laukaten. Mä rakastan Callessa juuri sitä, sen itseluottamusta ja isoa egoa, sitä että se elää ja hengittää kilpailemista varten. Se on kilpailemista varten tehty; kilpailemista varten minun äitini tekemä.

Aika kaunis ajatus. Vaikka mä ratsastan aina vain itselleni ja hevoselleni, nyt päätän ratsastaa ihan vähän äidillekin.

Mä käyn radan vielä kerran ajatuksissani läpi, korjaan otteen ohjista, nostan laukan, lähtömerkki kilahtaa. Rata näyttää pieneltä ja helpolta. Calle on pienehkö hevonen, mutta näillä areenoilla se kasvaa kymmenen senttiä, ja sen laukka on pelkkää energiaa ja jokainen hyppy taidon ja voiman pettämätön yhdistelmä.

Tiedän että tänään täytyy mennä kovaa voittaakseen, mutta niin tietää Callekin, eikä sitä tarvitse painostaa eikä käskeä. Me edetään yksi kaarre ja yksi este kerrallaan, ja kaikki menee juuri niin kuin suunnitelmissani: mikään ei ole läheltä piti, eikä Calle tee virheitä. Tietenkään.

Viimeinen este on leveä okseri, joka oli näyttänyt rataantutustumisessa isolta ja on hieman hankalan lähestymisen päässä, mutta Callen selästä katsottuna sekin on este vain. Hevonen katsoo sitä, nostaa korvat pystyyn, laukka-askeleet vievät meidän lähemmäs ja lähemmäs kunnes ponnistus lähtee juuri siitä mistä pitikin. Työnnän kättä eteenpäin pitkin Callen mustaa harjaa, vilkaisen alas mutta puomit eivät ole lähelläkään. Me lennetään

Kalla, Suomi

eikä laskeuduta koskaan, sillä uni katkeaa patterista kuuluvaan paukahdukseen ja mä herään sotkuisessa yksiössäni nahkeiden lakanoiden välistä.

Uni valuu pois vaikka yritän puristaa silmät kiinni ja pitää sen luonani vielä hetken. Pitää Callen luonani vielä hetken.

Vitut, siitä on viisi vuotta ja siltikin välillä – en usein, mutta välillä – mä näen vieläkin unia joissa kaikki meni toisin, niin kuin kaiken piti mennä, ja joskus me voitetaan MM-kisoissa, joskus olympialaisissa. Joskus mä vain silitän Callen otsaa hiljaa pitkän, pitkän aikaa, kunnes hevonen haihtuu pois ja huomaan olevani jossain pimeässä veden täyttämässä luolassa yksin. Joskus lampunhenki kysyy, mitä antaisin hänelle jos hän antaisi Callen minulle, ja mä sanon epäröimättä että KAIKEN.

Hetki juuri heräämisen jälkeen on aina raastavin. Helpottaa, kun nousen mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ylös, kävelen varpaillani juomaan vettä, mietin, että jos kaikki ei olisi mennyt niin kuin meni, mulla ei olisi Laraa, eikä Easya, eikä Benkkua.

Eikä Josefinaa, joka nukkuu seinän puolella peittoon nenänpäästä varpaisiin kääriytyneenä ja hengittää niin syvään, ettei taatusti ole vielä herännyt, ja hyvä niin.

#gabinhaaste #ellienhaaste4

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 22.09.18 17:29

21. syyskuuta 2018

”Rasmus.”
”Hi man, Joachim here, how’s it going?!”
“Oh, Joachim, hi. Long time no see… Or, yeah. I’m fine, I guess, nothing new… Work and horses. You?”
“Same old, same old. Loving my life in the saddle, haha.”
“How are the horses? Alena is still with you, right?”
“She is. She’s a star. We have twenty-two horses now, that’s ten too much really, but you know how it is. Need to make hay when the sun shines. Would need a few more hands to handle it all, though.”

“And how’s the boss?”
“Grumpy old man as always… Nah, he’s cool, buying horses left and right, luckily selling as well, keeping us all busy. We’ve got this new girl from Estonia with us, twenty-something, smokin’ hot, riding the youngsters.”
“I strongly believe she’s a bit too young for you.”
“Nah, I’m a professional, never mix business and pleasure, y’know. Doesn’t mean I would not notice the looks...”
“Sure thing.”
“Would still take you back any time, despite the looks.”
“Thanks Joe, I appreciate that.”

“Are you planning on visiting us again, huh? It’s been almost two years since the last time, right?”
“Must have been… Haven’t really thought about it, to be honest. I’ve been so busy lately… But not an impossible idea, no. Maybe before Christmas?”
“I think you should. The boss is often asking how you’re doing. You’re always welcome… to visit or to stay.”
“Hmm, yeah. To visit. Couldn’t stay even if I wanted, too much to leave behind now, Lara and all.”
“But you gotta miss it, for sure. The lad I knew lived to ride and rode to win.”
“Well yeah… But there are other things in life as well. Not that you would know it. But maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.”
“Man, you sound like you have found Jesus. Or a lady.”
“You’re not entirely wrong.”
“Rasmus! Looking forward to hearing more.”
“You’ve got to wait until we meet again.”
“Then you better visit.”
“I will, okay.”
“That’s a promise?”
“It’s a promise. Sooner… or later.”

“Guess I’ll have to be happy with that. Say hello to Lara for me. And to God.”
“Ha ha. Will do. Tell the grumpy old man I said hi.”

#raynottinhaaste #ellienhaaste2


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 23.01.19 22:46, muokattu 1 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.09.18 11:58

elokuu 2009
esteratsastuksen SM-kisat, Maarianhamina

Jaana Alsila kertoo:

”Simba on paljon hitaampi kuin Omppu”, Rasmus purnasi valuttuaan poninsa selästä alas. ”Me ei ikinä voiteta.”

”Pitäisiköhän ratsastaa vähän pienemmät tiet”, minä ehdotin pojalleni ja taputin Simban kaulaa. Vaaleanrautias karva oli tummunut hiestä, mutta muuten poni vaikutti tapansa mukaan energiseltä ja iloiselta. Kolmen päivän kisarupeamat olivat sille tuttuja ja mieluisia, ja mitä enemmän ympärillä tapahtui, sitä skarpimmaksi Simba muuttui; vähän niin kuin Rasmuskin.

Rasmus tyytyi mutisemaan jotain Simban kyljelle satulavyötä löysätessään. Poika veti ohjat pois ruunan kaulalta ja lähti kävelyttämään sitä kirein askelin, ja minä katsoin parhaaksi olla seuraamatta.

Rasmuksen ja Artun, pojan parhaan ystävän mutta myös pahimman kilpakumppanin, kiihkeä taisto arvokisoissa jatkui nyt toista vuotta. Kolmetoistavuotiaat pojat olivat molemmat lahjakkaita, ahkeria ja tunnollisia treenaamaan, joten loppupeleissä menestys oli aika usein kiinni tuurista, minimaalisen pienistä mokista, ponien vireestä ja sekunnin sadasosista. Rasmus oli oikeassa siinä, että Artun Omppu oli hyvänä päivänään selvästi Simbaa nopeampi, mutta Simba taas oli ketterämpi ja vähän rohkeampi. Koko menneen kesän pojat olivat usein olleet tuloslistoissa peräkkäin; joskus Rasmus ensin, joskus Arttu.

SM-kisojen isojen ponien sarjassa kumpikaan ei ollut mikään mitalisuosikki 15- ja 16-vuotiaiden tyttöjen joukossa, mutta perjantain erittäin tekninen rata oli suosinut molempia. Lauantain puhtaat radat olivat varmistaneet pääsyn tämänpäiväiseen finaaliin. Ensimmäisellä kierroksella molemmat pojat olivat ratsastaneet jälleen puhtaasti maaliin, mutta Arttu useampia sekunteja Rasmusta nopeammin. Mestaruus oli tietenkin jaossa aina finaalipäivän toisen kierroksen päättymiseen asti, mutta juuri paremmista asemista ei kumpikaan voinut ratkaisevalle radalle lähteä.

Rasmuksella oli valtava kilpailuvietti ja voitontahto, oli ollut jo pienestä saakka. Sen poika oli taatusti perinyt isältään, jolle ei kelvannut mikään muu kuin murskavoitto. Hannu ei onneksi ratsastanut: tässä lajissa ei aina saanut mitä halusi. Minä taas en koskaan ollut erityisen voitonjanoinen. Halusin tehdä omaa juttuani omassa tahdissani. Todennäköisesti juuri siksi olin vaihtanut kilparatsastuksen hevosten kasvatukseen jo aikaa sitten, ja vaikka edelleen viihdyin tammojeni selässä aina silloin tällöin, sukupuut olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin ratapiirrokset.

Rasmusta olin tietenkin valmis tukemaan, mihin saakka hän sitten halusikin harrastuksessaan edetä. Koska meillä ei ollut omaa tallia, resurssit olivat toki rajalliset: useampaa kuin yhtä ponia me emme voineet minun muutaman tammani lisäksi pitää, vaikka Rasmus kuinka niin toivoi. Samasta syystä pojalle ei vielä ollut hevosta tallissa. Todennäköisesti nämä olisivat kuitenkin viimeiset SM-kisat, joissa Rasmus ratsastaisi ponilla. Niin pitkäksi hän oli tämän kesän aikana venähtänyt, että talvella voisi olla aika vaihtaa hevoseen ja siirtyä junioriluokkiin. Minun unelmissani Rasmus ratsastaisi vielä joskus oman perheen kasvatilla, mutta ei vielä tulevana talvena; vanhinkin omistukseeni jäänyt varsa oli vasta kääntynyt kaksivuotiaaksi.

Ei vielä tulevana talvena, mutta ehkä kahden tai kolmen vuoden päästä. Niin minä toivoin. Tietenkin Rasmus päättäisi itse, halusiko hän silloin enää ratsastaa laisinkaan tai ainakaan kilpaa, ja jos halusikin, oliko Calle hänelle sopiva hevonen. Jos poika lopettaisi, hän ei suinkaan olisi ainoa huipulla eläköitynyt poninomistaja, joka ei lukiossa muistaisi mainita kenellekään ratsastaneensa joskus. Saattoi olla, että muut asiat alkaisivat kiinnostaa poikia nopeastikin, eikä siinä äidin tyrkyttämät hevoset juuri asiaa muuttaisi.

Mutta kyllä täytyi sanoa, että minusta Rasmus oli paitsi sitkeydessään ja pitkäjänteisyydessään, myös hevosenkäsittelytaidoissaan ja tunnollisuudessaan niin poikkeuksellinen lapsi, että olisi erikoista, jos hän yhtäkkiä vaihtaisi Simban mopoon. Rasmus rakasti poniaan ja piti sen hyvinvointia niin tärkeänä, että joskus omakin hyvinvointi jäi taka-alalle. Kilpailuvietin lisäksi pojassa oli erikoista herkkyyttä ja ymmärrystä muille elollisille olennoille, vaikka Rasmus ei ollutkaan kovin taitava ilmaisemaan sitä sanoin.  

Tosin, ehkä jokainen äiti ajatteli omasta pojastaan niin.

#rassenhaaste2 #isbenhaaste3

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 30.09.18 13:21

2. lokakuuta 2018
#RGesteleiri

Syksy oli varmaan kauneimmillaan. Koivut eivät olleet vielä tiputtaneet lehtiään vaan näyttivät suhteellisen elinvoimaisilta, toistaiseksi, mutta jalommat puut vaahterasta tammeen loistivat kaikissa mahdollisissa punaisen, oranssin ja keltaisen sävyssä. Pudonneita lehtiä oli paikoitellen maassa paksuna mattona, vaikka kuvitelmissani Rosengårdin kartano oli kyllä sellainen paikka, jossa ne puhallettaisiin säännöllisin väliajoin kasaan ja pistettäisiin kompostiin pihaa rumentamasta.

Täytyi myöntää, että pidin syksystä. Vaikka sitä nyt varjostikin Laran sairastuminen, oli vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, kun me Josefinan kanssa suunnattiin laitumelle, jossa Rosengårdin tammat ja varsat nauttivat tiistaipäivästä. Ei ollut lämmin, mutta ei vielä syksyisen kylmäkään, ja aurinko lämmitti selkää noustuaan kunnolla ylös siniselle taivaalle. Viikonloppuna oli tuullut kovaa, mutta nyt se oli tyyntynyt.

Laitumella käyskenteli neljä tammaa ja niiden neljä varsaa leikkivät keskenään sulassa sovussa. Me luikahdettiin Josefinan kanssa aitalangan ali laitumelle ja lähdettiin suuntaamaan kohti hevosia. Varsat eivät ensin huomanneet meitä, mutta tammoista pari lähti tulemaan kohti ja jälkikasvu tuli vauhdilla niiden perässä.

”Tänä kesänä sattui aika huono varsavuosi”, Josefina kertoili, kun hevoset piirittivät meidät. ”Pari tammaa jäi tyhjäksi ja muuta sellaista. Mutta neljä nyt kuitenkin! Elmiakin teki ensimmäisen, hartaasti toivotun tammavarsan.”

Josefina kurottui silittämään yhtä tammoista ja rapsutti sitten sen vierelle saapunutta rautiasta tammavarsaa kaulalta. Sillä oli kaunis pää, sopusuhtainen kroppa – niin sopusuhtainen kuin nyt varsalla saattoi olla – ja utelias, rohkea luonne. Tammavarsa tunki ihan liki hakemaan rapsutuksia ja sai muutkin rohkaistumaan kosketusetäisyydelle. Loput varsoista olivat oreja, kaikki ruunikkoja ja varsin samantyyppisiä, mutta ei kuitenkaan yhdestä puusta veistettyjä. Niistä näki, että ne olivat laadukkaan kasvatustyön tulosta; tulevia suoritushevosia, jotka oli laitettu alulle ajatuksen ja rakkauden kanssa.

”Tää on kivan oloinen”, arvelin rapsutellessani isointa niistä ruunikoista orivarsoista. Se oli jotenkin erityisen hyvin rakentunut, ja kun se hetkeä myöhemmin sai lellimisestä tarpeekseen ja pyrähti laukalla kauemmas saaden muut varsat ampaisemaan peräänsä, näki heti miten hyvin se liikkui. Höyhenkevyesti, mutta tarmokkaasti, eikä siinä ollut juurikaan jäljellä pikkuvarsan kömpelyyttä.

”Se on tuon Belantin”, Josefina kertoi ja osoitti yhtä tammoista. ”Se on itse asiassa varmaan tulossa myyntiin. Nuo muut kaksi oria on jo varattu.”

”Pitäisiköhän”, mietin ääneen ja naurahdin päälle, jotta Josefina varmasti tajuaisi vitsin. Taloudellinen tilanteeni ei missään nimessä antaisi myöten yhdenkään hevosen ostoa, ellei sitten…

”Tai pitäisiköhän se Lara astuttaa”, jatkoin ääneen ajattelua ja vilkaisin Josefinaa. Olin maininnut sille ajatuksistani ohimennen jo aiemmin, mutta sitä se ei tiennyt, että saatoin olla tosissani. Tuskin tiesin itsekään, olinko vai enkö.

”Kuntoutus on kuitenkin joka tapauksessa pitkä, ja se on varsonut jo kerran ilman mitään ongelmia”, yritin perustella.

”Niin”, Josefina vastasi ja kuulosti siltä, ettei se ainakaan ajattelut, että olin ihan pähkähullu. ”Ei se huono vaihtoehto olisi.”

”Ehkä sun äiti voisi auttaa miettimään sille jotain oria.” Naurahdin taas, mutta se ei ollut ihan kokonaan vitsi. Vaikka Susanne olikin aika pelottava, uskoin, että sillä voisi olla sellaista tietämystä puoliveristen sukutauluista, mitä omalla äidilläni ei enää niinkään ollut; eihän se ollut kasvattanut vuosiin.

”Ehkä”, Josefina vastasi ja vinkkasi vähän silmää.

Me lähdettiin valumaan laitumelta kohti kartanoa ja siellä odottavaa lounasta, mutta loin vielä viimeisen katseen jälleen aloilleen asettuneisiin tammoihin ja varsoihin. Ehkä Lara todella voisi olla ensi vuonna yksi niistä. Oliko meillä toisaalta mitään menetettävääkään?

#heidinhaaste #rassenhaaste3

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.11.18 14:49

rgleirin ratsastustarina

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 04.11.18 14:51

4. marraskuuta 2018
#jusmus

Jusu
Granniin ja kiireisiin liittyvät huolet eivät juuri painaneet, kun seikkaili itselleen uusilla ulkoilupoluilla luonnon helmassa. Oli vapaapäivä, ja me oltaisiin tietysti voitu lojua mukavasti sängynpohjalla, mutta mulla oli liian levoton ja energinen olo sellaiseen. Piti päästä liikkeelle. Maanittelin Rasmuksen mukaani, ja me sullouduttiin hyviin ulkoiluvaatteisiin ja suunnattiin luontopoluille. Levottomuus karisi nopeasti. Tunnin ulkoilun jälkeen mä olin aidosti paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Vilu oli kuitenkin ehtinyt iskeä, sillä viima oli napakka ja salakavala. Tuulenpitävä takkikaan ei siltä täysin pelastanut.

Tartuin poikaystäväni kädestä ja pysäytin sen. Asetuin mukavasti pusutteluvalmiuteen, mutta ennen sitä esitin toiveeni:
“Kuule! Oikeastaan mä haluaisin nyt glögiä. Voidaanko me käydä kaupassa matkalla mun luo?”
“Glögiä?” Rasmus hölmistyi. “Onko jo joulu?”
“No ei, mutta silti. Jooko?”
Ripsieni alta mä katselin Rasmusta sillä tavalla vastaanpanemattomasti, ettei sen auttanut muu kuin tehdä mulle mieliksi. En mä ajatellut kaataa glögiä, joulusta puhumattakaan, Rasmuksen kurkusta alas, mutta mun mielestäni se sopi vilpakan ulkoilun jälkeiseksi lämmikkeeksi paremmin kuin mikään muu nestemäinen vaihtoehto.

Rasmus
Josefina sai aina välillä outoja ideoita. Ensin se oli päättänyt että meidän pitäisi ehdottomasti lähteä kävelylle - ihan kuin me molemmat ei liikuttaisi tarpeeksi tallilla. Sen mieliksi mä olin kuitenkin tietty suostunut ja niinpä me sitten oltiin tuulitakkipariskuntana käpytelty tunnin verran. Mutta sen jälkeen se ilmoitti, että piti saada glögiä.

“Luuletko sä että glögiä myydään jo?” mä kysäisin.
“Myydään, sitä on ihan siinä ovien lähellä tyrkyllä”, Josefina kertoi asiantuntevasti.

Mikäs mä olin vastaan väittämään - varmasti Josefina tiesi paremmin. Mä olin niitä tyyppejä, jotka tiesivät kauppaan mennessään mitä olivat tulleet ostamaan ja napsivat tavarat koriin kuin zombiet. Heräteostokset ja uutuuksien kartoittaminen ei ollut mua varten. Mä en ainakaan muistanut nähneeni glögiä mun lähikaupassa, mutta en mä varmaan ollut oikein katsonutkaan.

Mä painoin suukon Josefinan suulle ja halasin sitä hetken. Se tuntui olevan kylmissään.

“Kai me sitten mennään hakemaan glögiä”, mä naurahdin. “Mikäs siinä.”

Josefina purkautui halauksesta ja niinpä me lähdettiin kohti kauppaa ja Pitkän miehen kujaa. Mä en ollut siellä vielä montaa kertaa käynytkään enkä tavannut Josefinan uutta kämppistä vielä. Josefinan puheiden perusteella se olisi aikalailla omanlaisensa persoona. Olisikohan se nyt kotona?

Jusu
Kauppareissu oli nopea. Tietysti siellä oli glögiä. Oli marraskuu, ja jos aika jatkaisi kulkuaan yhtä vikkelästi kuin tähän saakka, suunnilleen viikolta tuntuvan ajan päästä olisikin jo juhannus, tai vähitäänkin vappu.

Pitkän miehen kuja seiskan rapussa mua vähän jännitti, koska mä en tiennyt, oliko Aliisa kotona. Syystä tai toisesta mua vähän hirvitti ajatus Rasmuksen esittelemisestä mun, hmm, originellille kämppikselle. Jos ihan suoraan sanon, niin siksi, kun Aliisasta ei oikein voinut tietää mitä se möläyttäisi. Kun Rasmus oli kysäissyt millainen mun kämppis oikein oli, mä en keksinyt muuta soveliasta sanaa kuin kiehtova. Muut mieleen tulleet olisivat olleet syyttä suotta epämairittelevia, koska olihan Aliisa myös tavallaan ihana, tai sitten auttamatta liian… mietoja.

Hermoilin turhaan.
”Aliisa ei taida olla kotona”, totesin, kun olimme kuoriutuneet ulkovaatteista.

Hytisytti vähän, mutta glögin kuumentumista odotellessa painauduin Rasmusta vasten. Läheisyys lämmittää, sanotaan, ja mä testasin, pitikö se paikkaansa. Poski vasten Rasmuksen hartiaa ja hiukset sen kaulaa kutitellen mä seisoin siinä silmät ummessa ja ihmettelin siinä olemista ja sitä, miltä se tuntui.

Kun meillä oli kuumaa juomaa kahdessa mukissa, mä johdatin Rasmuksen olohuoneen poikki mun omaan huoneeseeni.

”Tää on suunnilleen parasta syksyssä ja talvessa”, ilmoitin napsauttaessani sängyn päädyn yllä pötköttävän pehmeänsävyisen valosarjan päälle ja sytyttäessäni kaksi pientä tuikkua, jotka sitten sujautin kuppeihinsa lipaston päälle. ”En mä tiedä, mitä se on suomeksi, mutta mys. Höstmys. Surullista, jos suomenkielisillä ei ole sille omaa sanaa.”

Sitten kömmin mukin keikkaamista varoen keskelle sänkyä istumaan ja taputin paikkaa vieressäni.

”Tule mun viereen.”

Rasmus
Aliisa ei ollut kotona, ja ehkä mä olin vähän helpottunutkin. Josefina laittoi glögin lämpiämään ja lämmitteli sen aikaa itseään mua vasten, kaatoi sitten juoman mukeihin ja ojensi mulle toisen.

Josefinan huone oli kiva: se oli jo saanut jouluvalot, tai ainakin mä luulin että ne oli jouluvaloja, paikoilleen, ja lipaston päällä oli kynttilöitäkin. Se sytytti ne ja istahti alas. Tunnelma oli kotoisa ja mä vähän toivoin, että olisin osannut luoda samanlaista fiilistä munkin kämppään.

“Mys”, mä toistin vaikka mun sanomani se kuulosti väärältä, kun en mä ruotsia osannut yhtään. “Ei kuulosta tutulta. Mutta kuulostaa mukavalta.”

Mä siirryin sängylle Josefinan viereen. Se taitteli ohuet jalkansa sängylle eteensä, ja mä pyöräytin käsivarteni toisen jalan ympärille ja silitin sen polvea. Se tuntui edelleen kylmältä.

“Kippis”, mä sanoin ja kohotin glögimukiani.
“Skool”, Josefina hymyili ja kopautti omaansa mun mukia vasteen. Varovasti, sillä molemmat olivat liki täynnä. Mä maistoin omaani. Maistui makealta, jouluisalta ja jotenkin herttaiselta, mutta oli vielä liian kuumaa juotavaksi kunnolla.

“Syksy on niin pitkä ja pimeä”, mä mietin ääneen. “Ajattele, vielä melkein kahden kuukauden ajan päivät vaan lyhenee. Hyvä että sulla on noita valoja niin paljon.”

Josefina naurahti ja mä en voinut olla ajattelematta, että sen nauru oli yksi parhaita asioita maan päällä, jotenkin niin varovaisen kepeä. Mä voisin kuunnella pelkästään sitä koko talven yli.

Yhtenä iltana | Rasmus A. Syysrassu

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.12.18 19:47

19. joulukuuta 2018

Joulukuun puolivälin jälkeen mä oikeasti lähdin Saksaan, vaikka alun perin epäilin itsekin saisinko oikeasti aikaiseksi varata lennot ja astua koneeseen.

Joachim oli epäillyt myös, niin yllättyneen iloiselta se näytti kun mä astuin nothing to declare -oven läpi lentokentän aulaan. Se halasi mua ja otti väkisin mun kassin kannettavakseen, ja mä tunsin oloni yhtä aikaa kiusaantuneeksi ja kotoisaksi.

Joe: lyhyenläntä, siilitukka, täytti joka vuosi 28 niin ettei kukaan oikeasti tiennyt miten vanha se oli, puoliksi saksalainen ja puoliksi britti. Hevosuransa se oli aloittanut risuestelaukkajockeyna jossain Englannin maaseudulla mutta päätynyt jonkun mutkan kautta esteratsastuksen pariin ja pomolle töihin. Omien sanojensa mukaan se ei osannut ratsastaa pätkääkään, mutta sattui vain pysymään hevosen kuin hevosen selässä esteiden koosta huolimatta ja oli siksi saanut viilattua pomoa linssiin kaikki nämä vuodet, kun ne olivat yhdessä kiertäneet Saksaa. Välillä musta kieltämättä tuntuikin, että Joachim oli kolmasosaksi saksalainen, kolmasosaksi britti ja kolmasosaksi apina, mutta silti/siksi mä pidin siitä.

Pomo piti siitä myös, ja niinpä Joachim oli jo vuosia ollut sen vasen käsi ja nykyään melkeinpä oikeakin. Ne olivat outo kaksikko: arvokkaasti harmaantunut yli kuusikymppinen elävä legenda, joka herätti kunnioitusta ja hiljensi huoneen minne ikinä menikin, ja naurunryppyinen mies jonka osa luuli karanneen sirkuksesta.  

Ensi töikseen jälkimmäinen niistä esitteli mulle hevosia. Pomo oli ennen kaikkea bisnesmies ja sitten vasta ratsastaja, joten hevoset tallissa olivat viiden vuoden aikana vaihtuneet moneen kertaan, mutta yksi oli ja pysyi.

”Alena is as good as ever”, Joachim jutteli ja silitti pikaisesti tamman turpaa. ”The boss promised to write down in his will that I’m getting her when he passes away. Too pity the day never seems to come.”

Mä pyöritin silmiäni ja Joachim nauroi, ja hetken musta tuntui ettei mikään ollut oikeastaan muuttunut.

Illalla me juotiin kaljaa tallin toimiston sohvilla. Joachim tarinoi hevosista, siitä niiden uudesta virolaisesta ratsastajasta, meidän vanhoista yhteisistä tutuista, kisoista, ulkomaanreissuista, kaikesta mitä mä olin missannut sitten viime visiitin.

”Tell me about your new horse”, Joachim kyseli ja nosti jalat sohvapöydälle. ”Saw the video. Looks like you work together quite well, eh? Almost like you and…”

Sen ääni haihtui pois ja mä arvasin, ettei se halunnut sanoa Callen nimeä ääneen. Vaikka me molemmat tiedettiin että se mitä kuusi vuotta sitten tammikuussa tapahtui oli onnettomuus, eikä se olisi jäänyt tapahtumatta vaikka Joachim olisi tehnyt mitä, jollain tasolla asia oli edelleen arka. Joachim oli puhunut siitä mulle joskus pari vuotta onnettomuuden jälkeen humalassa, ei ollut oikein löytänyt oikeita sanoja mutta kertonut olleensa pahoillaan, ja mä olin humalassa sanonut että mä tiesin ja käskenyt sitä olla miettimättä koko asiaa enää, koska sehän ei hevosta takaisin toisi.

Eikä me siitä enää puhuttukaan ja meidän välit olivat melkein kuin ennenkin, mutta vain melkein. Muisto onnettomuudesta leijaili meidän kanssa samassa tilassa eikä sitä saanut työnnettyä pois, vaikka mä en tuntenut katkeruutta eikä Joachim syyllisyyttä.

Mä olin juuri kertonut Branista kaiken tarpeellisen ja vähän ylimääräistäkin, kun pomo astui huoneeseen. Se oli vanhentunut sitten viime näkemän, mutta kiipesi yllättävän ketterästi jakkaralle ottamaan yläkaapista konjakkipullon ja pölyisiä laseja. Se kaatoi kolmelle ja istui alas, ja käänsi sitten vasta katseensa muhun.

”Good to see you”, pomo sanoi ykskantaan. ”Wie geht’s?”

”Good to be here”, mä sanoin ja otin vastaan sen tarjoaman lasin.

”Rasmus is dating”, Joachim pisti väliin ja mä mulkaisin sitä. Olikin pitänyt mennä mainitsemaan Josefina sivulauseessa aiemmin. Joe oli varmasti odottanut koko illan voidakseen alkaa udella mahdollisimman väärässä kohdassa.

”Well, that’s lovely news”, pomo hymyili vähän ja pyöräytti lasiaan. ”Tell us.”

Se oikeastaan ollut pyyntö, joten mä sitten kerroin. Josefinaa oli vaikea kuvailla, mutta mä kerroin siitä miten sekin ratsasti kilpaa ja miten sen lapsuudenkoti oli kartano ja vanhemmat kasvattivat hevosia, ja kerroin vähän Grannistakin. Mulle tuli Josefinaa vähän ikävä.

”She should definitely join you next time”, pomo sanoi, kun mä olin lopettanut, ja kaatoi lisää konjakkia kaikille. ”And the next time should come sooner than after two years.”

Sekään ei oikeastaan ollut pyyntö, joten mä vaan nyökäytin päätäni ja sanoin: ”I think she’d like to.”

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 08.01.19 17:43

20. joulukuuta 2018
Riesenbeck, Saksa

Torstaina me ratsastettiin. Pomo jakoi hevoset enemmän tai vähemmän tasan itselleen, Joachimille, mulle ja sille virolaiselle tytölle, joka vaikutti vähän kylmältä mutta oli sitäkin tehokkaampi. Eduardo, niiden tallityöntekijä ja hevosenhoitaja, laittoi meille ratsut valmiiksi kuin liukuhihnalta, heitti ne kävelytyskoneeseen ja lykkäsi sieltä käteen, ja me vaan ratsastettiin ja ratsastettiin, ja mä nautin joka ikisestä sekunnista.

Mä en ollut ratsastanut useampaa kuin kahta tai kolmea hevosta päivässä vuosikausiin, en varmaan sen jälkeen kun olin palannut tältä nimenomaiselta tallilta Suomeen, joten päivän viidennen hevosen jälkeen mä olin jo hapoilla. Joachim nauroi mulle, kun mä irvistin laskeutuessani pienen kimotamman selästä ja kuiskasin sille, etten jaksaisi enää.

”You better”, mies uhosi. ”You’re too young to be that lazy.”

”I’ll show you lazy”, mä kirahdin, mutta sen verran ponnettomasti että Joachim nauroi kahta kauheammin ja oli säikäyttää oman nelivuotiaan ratsunsa laukalle.

Päivän kuudennen hevosen pomo antoi mulle itse, kun mä olin saanut hoidettua kimon karsinaansa odottamaan pesua. Maitohapot katosivat jaloista, kun mä katsoin jättiläismäistä ruunikkoa, ja se katsoi korkeuksista takaisin. Mun kädet ehkä vähän tärisivät, kun mä otin ohjat ja ponnistin orin satulaan, mutta se ei johtunut väsymyksestä.

”This horse”, pomo sanoi ja laski kätensä hetkeksi mun polvelle, ”you’ll ride with pride and passion, or not at all. He’s called Kid.”

Mä tiesin, mutta en sanonut mitään, nyökkäsin vain.

Sitten mä ratsastin, with pride and passion, ja vaikka mä olin ratsastanut hyviä ja muutamia hiton hyviäkin hevosia elämäni aikana, niin Kid oli jotain ihan muuta.

Se oli tullut talliin vähän sen jälkeen kun mä olin 2013 lähtenyt, ja pomokin, joka oli riittävän vanha ja viisas tietääkseen ettei mitään Elämän Hevosia ollut olemassakaan, oli jossain haastattelussa sanonut löytäneensä orista toisen puolikkaansa. Ne olivat menneet ja kisanneet, ja voittaneet suunnilleen kaiken voittamisen arvoisen Keski-Euroopassa ja vähän muuallakin, ja sitten joskus vuoden tämän alussa lopettaneet. Mä olin kysynyt Joachimilta syytä ja Joachim oli sanonut, ettei tiennyt, vaikka varmasti tiesi.

”The only reason this horse is retired because I am”, pomo ratsasti loppukäynneissä ratsunsa mun ja orin viereen. ”He’s sixteen now, he’s not that old. But I feel like I’ve had what I wanted.”

”You’re retired?” mä kohotin vähän kulmakarvojani. Mä olin ollut varma, että pomo jos joku kuolisi hevosen satulaan.

”Yes”, pomo lausui hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Yes. Still want to ride, definitely… But that’s it. There’s nothing more I need to achieve. And when the passion is gone, nothing’s left.”

Passion, intohimo, se tuli esille jo toista kertaa tunnin sisään. Pomolla oli erikoinen tapa jakaa kryptisiä elämänohjeita silloin kun niitä vähiten odotti ja mä arvasin, että mut oli tarkoituksella laitettu Kidin selkään kuuntelemaan.

”I see there’s passion left in you”, se jatkoi. ”So many things awaiting. But the thing is, they’re waiting for you to go and get them. They won’t come to you while you sit back and relax.”

”Hmm”, mä vastasin ja mietin, mitä olivat nämä maagiset ASIAT joista pomo puhui.

”You’re young”, se sanoi sitten. ”Don’t get too comfortable.”

Ja sitten se siirsi ratsunsa raville ja pyyhälsi tiehensä jättäen Kidin hypähtelemään mun alla.

Don’t get too comfortable. Mitä helvettiä sekin oli tarkoittavinaan ja oliko se tosiaan paras vinkki, mitä pomolla oli mulle antaa? Että älä vaan nauti elämästä ja siitä mitä nyt on, koska nuorena pitää kärsiä.

Mä kohautin hartioitani ja taputin Kidiä kaulalle. Ehkä seuraavassa monologissaan pomo testamenttaisi sen mulle, ja kaikki kävisi äkkiä järkeen.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 21.03.19 18:30

Varsa
21. maaliskuuta 2019

Torstaina mä menin käymään porukoilla. Isä oli töissä, joten me äidin kanssa keitettiin kahvit ja istuttiin keittiönpöydän ääreen. Se kyseli miten Ruotsissa oli mennyt, vaikka olinhan mä viestillä jo aiemmin tärkeimmät kertonutkin, ja vaati saada nähdä Laran varsamahasta kuvan.

JA VASTA SITTEN se nojasi kyynärpäät pöytään ja ilmoitti: “Mä ostin muuten hevosen.”

“Mitä?” mä räpäytin silmiäni. “Hevosen?”

“Jep!” äiti vastasi iloisesti. “Tammavarsan.”

“Häh?” mä aloin vaikuttaa vähän tyhmältä jopa omasta mielestäni, mutta mulle ei millään mennyt jakeluun, että äiti oli - näin monen vuoden jälkeen - oikeasti ostanut hevosen. Niin kauan se oli siitä puhunut eikä mitään ollut siltikään tapahtunut, että mä olin ollut varma, ettei äiti enää hevosia oikeasti hankkisi. Laran varsa me ehkä pidettäisiin, mutta että äiti ihan oikeasti tekisi kaupat hevosesta - sitä mä en ollut uskonut.

“Tai siis, puoliksi se mun vain on”, äiti jatkoi ja taatusti nautti mun hämmennyksestä. “Minna siitä vinkkasi. Sehän on katsellut toista hevosta Sasun kaveriksi, niin sen vanha tuttu oli ehdottanut tätä. Mutta tämä on estesukuinen, tai ehkäpä tuleva kenttäratsu, niin Minnalle se ei sopinut. Mutta Minna laittoi viestin eteenpäin minulle, ja mullehan se sopi. Tosi kiva suku.”

“Eli siis se on Minnan puoliksi?” mä yritin pysyä kärryillä.

“Ei, ei”, äiti huiskautti kättään. “Kun sen tutun. Nuori nainen, jolta Minna aikoinaan osti Sasun. Hän oli kiinnostunut varsasta itsekin, mutta ei ollut varma tarvitseeko kenttäpeliä kokonaan itselleen, niin me ostettiin se kimppahevoseksi. Hän lupasi sen sitten ratsuttaa ja muutenkin hoitaa käytännön hommia enemmän, ja minä tietysti ajattelin että sinä hyppäisit varsalla sitten muutaman vuoden päästä. Toinen omistaja on siis tällainen nuori kouluratsastaja, tunnettekohan te? Inna Paakkanen.”

AI ETTÄ TUNSINKO. Mulla meinasi silmät pulpahtaa ulos päästä. Oliko mun äiti ostanut hevosen Inna Paakkasen kanssa?? Mitkä olivat todennäköisyydet??

“Ööh joo”, mä sain sanottua. “Ja siis kenen varsa se on?”

“No sepäs sattui!” äiti innostui. “Emänä Before the Dawn, kenttää kisannut suomalainen puoliverinen, ja isä on hollantilainen, Hateyouloveyou. Se on kiva ori, vaikuttaa tässä alueella. Ja tämä varsa on siis isän omistajan kasvatti.”

Mun piti hetki makustella isäorin nimeä, lähinnä siksi että mä en ollut varma VOISIKO TOSIAAN OLLA, mutta kyllä - Kaajapuron Vernerin kwpn:n nimi oli epäilyttävän samanlainen.

Oikeastaan täysin sama.

Eli mun äiti omisti nykyään Verneri Kaajapuron kasvattaman tammavarsan Inna Paakkasen kanssa.

“Mites Laran varsa?” mä sain ainoastaan kysyttyä. Nytkö se sitten myytäisiin?

“Noh, sehän voi olla orikin”, äiti järkeili. “Eikä sitä nyt voi kaikkia kasvatussuunnitelmia yhden varsan varaan laittaa. Minkään varsan.”

Olihan siinä pointti. Siltikään mä en ollut varma, oliko tämä äiti-Inna-Verneri-MINÄ-yhteinen varsa -kuvio lupaava vai jotain ihan muuta.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 24.03.19 21:55

Isoja kysymyksiä
23. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Jusu R. #jusmus

Rasmuksella oli ollut ikävä Josefinaa, ja lisäksi hänellä oli tyttöystävälleen paljon asiaa. Edellispäivän keskustelu Märtan kanssa oli pyörinyt Rasmuksen mielessä koko yön ja päivän, ja välillä hän oli AIVAN VARMA, että Josefina tosiaankin oli raskaana, välillä hän mietti että ehkä Märta oli huijannut tahallaan saadakseen Rasmuksen – tai Josefinan - pois tolaltaan. Niinpä Rasmus kiirehti tavanomaistakin vauhdikkaammin Pitkän miehen kujalle töistä päästyään ja koputti oikean asunnon oveen.

Josefina avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä ja kohautti olkiaan. ”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.” Jusu väläytti nopean, pienen hymyn.

“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristaessaan selkänsä, ja lisäsi sitten: “Mäkin oon kaivannut sua.”

”Niin”, Jusu myönsi. ”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.

“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kirjaviisas, eikä muutenkin kovin viisas, joten ehkäpä hänen roolinsa Josefinan urakassa oli lähinnä olla henkisenä tukena. “Kyllä se vielä ratkeaa.”
”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Jusu uhosi, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Hän mietti, mistä aloittaisi – asiaa oli viime päivien ajalta kertynyt niin paljon. “Mun äiti osti hevosen”, Rasmus ilmoitti ykskantaan aloittaen helpoimmasta. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä ja nosti jalatkin sohvalle.
”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” Josefinan kysymykset seurasivat toisiaan.
Rasmus kohautti olkiaan. Hän ei itsekään vielä tarkalleen tiennyt miksi, mutta se varmaan selviäisi, kerta hänetkin aiottiin sotkea mukaan soppaan. Viime päivien aikana hämmennys oli kyllä muuttumassa innostukseksi: voisi olla mukava päästä touhuamaan varsan kanssa samalla, kun siitä ei tarvinnut ottaa täyttä vastuuta itse. Etenkään taloudellisesti.

“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa”, Rasmus selitti.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, Josefina arveli ja kuulosti pohdiskelevaiselta. Yhtäkkiä tyttö jatkoi: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus innostui. Hän tunsi pienen omantunnon piston unohdettuaan koko asian, vaikka se oli Josefinalle niin hieno juttu. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken.
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Rasmus ei ollut käynyt Purtsilassa montakaan kertaa, mutta nyt asia varmaan muuttuisi. Ehkä hän ja Josefina voisivat sitten kulkea yhtä matkaa, ja Rasmus voisi joskus hoitaa Josefinan hevosetkin, jos tämä ei lukemiseltaan ehtisi tallille. Siitä tulisi mukavaa.

Jusu hymyili kiitollisesti, mutta koukisti polvet eteensä ja kietoi käsivarret ympärille.
“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti.

“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. Miten hän ottaisi vauva-asiat puheeksi? Outoahan se olisi joka tapauksessa, mutta Märta oli istuttanut epäilyksen siemenen Rasmuksen sieluun ja hänen oli pakko kysyä. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

“Ai”, Jusu sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”

“Mitäs se?” Rasmus uteli yrittäen kuulostaa huolettomalta. Josefinan äänensävy ei vielä paljastanut mitään, ja tytön ilmekin oli tutkimaton.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.” Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa. ”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan.”
“Joo, no siitä on kauan”, Rasmus huiskautti vähän kättään. Ei hän mielestään Märtaa kovin hyvin tuntenut – ei enää. Eikä Märta ehkä häntäkään. “Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista.”

Rasmus piti pienen tauon ja jatkoi sitten katse tiiviisti Josefinan kasvoissa: “Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Josefina katseli Rasmusta kulmat mietteliäässä kurtussa. Kysymyksen kuullessaan tyttö mutristi kulmiaan vielä aavistuksen lisää.
”Joo? Haluan?” hän sanoi ja kuulosti kummastuneelta.

Rasmus tunsi olonsa helpottuneeksi. Josefina kuulosti olevan tosissaan, ja Rasmus uskoi, että hän olisi kyllä huomannut, jos tyttö olisi kovin epäröinyt. Märta oli kuin olikin käsittänyt väärin, ainakin tämä asian, ja Rasmus hymyili Josefinalle lämpimästi. “No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.

”Ai”, Josefina äännähti ja näytti kovin mietteliäältä. Jonkun aikaa tyttö oli hiljaa. ”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm.”

“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, vaikka pinnan alla hän yritti hillitä uteliaisuuttaan. Epäilyttikö Josefinaa kuitenkin jokin?

”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. Kun Josefina sen sillä tavalla esitti, hän pystyi kyllä olemaan samaa mieltä. Olihan se nyt eri asia käydä yksi kesä kilpailemassa Saksassa kuin muuttui Alexander Rosengårdiksi. Mutta samalla hän ei voinut olla miettimättä, että ehkä Josefina oli suostunut enimmäkseen hänen mielikseen tai näyttääkseen muille, vanhemmilleen tai veljelleen. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti ja hymyili pikaisesti. Kyllä hän luotti siihen, että Josefina uskaltaisi sanoa, jos jotain tulisi. Sitten hän nielaisi ja ajatukset vauhkoina yritti siirtyä sulavasti seuraavaan aiheeseen, josta hän halusi puhua tänään. “Mä en malta odottaa. Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana.”

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta.

Rasmus katsoi tyttöystäväänsä levottoman näköisenä. “Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan. Kuka muu? Josefina itse?? Nytkö se tulisi? Rasmus valmistautui ryhdistäytymällä vähän.

”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. Tähän käänteeseen hän ei ollut osannut varautua. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä.

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä.

Rasmus tutkaili Josefinan ilmettä osaamatta tulkita sitä oikein mitenkään. “Niin se sanoi”, hän kohautti sitten hartioitaan ja uskaltautui vähän vaivaantuneena jatkamaan: “Mutta siis… et?”

”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”

“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti helpottuneelta. NIIN TYYPILLISTÄ Märtaa, ja niin tyypillistä Rasmusta uskoa varauksetta. Väärinkäsitys. Niinhän hän oli sanonut itselleen jo eilen ja noin tuhat kertaa viimeisen vuorokauden aikana. “Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä.” Rasmus meni vähän vaikeaksi ja siirsi katseensa varpaisiinsa. Tämä keskustelu ei tosiaankaan ollut hänen mukavuusalueellaan.

Josefina näytti sekä helpottuneelta että vähän kauhistuneelta naurahtaessaan.
”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”

“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. Hän tunsi olonsa niin huojentuneeksi, että hänen teki mieli suudella Josefinaa välittömästi, pitkään ja monta kertaa. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Josefina hymyili hiljaa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Rasmus hymyili Josefinalle ja painoi pusun hänen tyttöystävänsä poskelle. Tyttöystävän, joka halusi lähteä hänen kanssaan Saksaan, joka halusi hänen kanssaan perheen, ja joka ei ollut vielä raskaana. Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.06.19 20:47

Sopeutumista joukkoon
5. kesäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

”Mitä pomo piti Grannista?” mä tiedustelen Josefinalta, kun me kävellään illan viimeisten hevosten kanssa tallialueen kiertävällä hiekkaradalla. Meidät on laitettu heti kunnolla töihin, ja mä ymmärrän miksi meille ehkä olikin oikea tarve – mä ja Josefina ratsastetaan viittä, kuutta, seitsemääkin hevosta päivässä heti alkuun. Ensimmäiset kisat olisivat jo perjantaina

Josefina katsahtaa mua jättiläismäisen mustan ratsunsa selästä ja hymyilee vähän. Me oltiin tänään ensimmäisen kerran hypätty omat, tai mun tapauksessa ylläpitohevoset, ja pomo oli tapansa mukaan jakanut treenisession jälkeen totuuksia – kuitenkin kohteliaasti niin hiljaa, että mä en kuullut mitä se sanoi Grannista eikä kukaan muu varmaan kuullut, kun se totesi mulle ettei Branista tulisi koskaan GP-hevosta, mutta ihan kiva kyllä.

”Kuulemma asiallinen hyppy”, Josefina kertoo. ”Mutta saisi reagoida apuihin paremmin, kääntyä paremmin, ja laukata paremmin. Ei siis kovempaa kuitenkaan.”

”Hmm, ei se Branin ratsastettavuuttakaan suoranaisesti kehunut”, mä hymähdän. ”Entä mitä sä pidät pomosta?”

Josefina punastuu aavistuksen ja myöntää, ettei ole vielä sen läsnäolon kanssa ihan sujut. Mä kykenen ymmärtämään: jos on taipuvainen jännittämään, niin kuin Josefina nyt vaan on, niin Dierk on omiaan aiheuttamaan kauhunväreitä. Vanhemmiten siitä on tullut Joen mukaan leppoisampi, mutta eihän se nyt suoranaisen lempeä ole vieläkään, ja tietysti jo Dierkin nimi ja asema esteratsastuspiireissä kuumottaa valmiiksi, vaikka se ei sanoisi yhtään poikkipuolista sanaa.

”Kyllä siihen äkkiä tottuu”, mä lohdutan. ”Ei se meitä arvostele… Tai no, varmaan arvostelee, mutta ei pahalla. Se haluaa että me kehitytään ja hevoset kehitytään.”

”Kyllä mä uskon”, Josefina vakuuttaa. ”Se on vaan jotenkin, niin, sellainen.”

Mä jarrutan mun ratsuani, Lätsää, kun tie sukeltaa metsän laidasta kentän kulmalle. Ori hörisee kentälle työskentelevälle Alenalle, höristää pitkiä kaninkorviaan ja hapuilee raviaskelia, mutta malttaa sitten palata käyntiin. Alenan selässä Joe huiskauttaa meille kättään ja hymyilee koko naaman leveydeltä.

”Lovelies!” se huutaa. ”Let’s go and have beers in town once I’m finished. My treat!”

Josefina näyttää säikähtäneeltä eikä saa äkkiseltään sanotuksi mitään, joten mä huikkaan huomattavasti maltillisemmalla äänellä takaisin: ”Deal!”

Mä käännyn Josefinan puoleen ja virnistän. ”Kai sulle sopii että me mennään?”

”Tietysti”, Josefina sanoo kiireesti. ”Joachim on hauska.”

Se näyttää kuitenkin lievästi ahdistuneelta, joten mä arvaan, että ei se ole vielä ihan sujut Joenkaan kanssa. Eihän tässä ole montaa päivää kyllä mennytkään, ja on totta että Joachimin huumorissa voi olla vähän totuttelemista. Ehkä sen kanssa samalla tasolle pääsisi paremmin muutaman kaljan jälkeen?

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 12.06.19 21:24

Onnellinen
12. kesäkuuta 2019 #jusmus #seikkailusaksassa

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.


_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 260

Takaisin alkuun Siirry alas

Yhtenä iltana | Rasmus A. Empty Vs: Yhtenä iltana | Rasmus A.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa