Kartanopäiväkirjat

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:08

Auburnin kartanon vanhempi perijätär, Neiti

Isabella Alexandra Sokka

Lapsuuden haaveissaan prinsessa von Sokka,
aikuisuudessaan sukudraaman uuvuttama tallinomistaja.


Päiväkirjassa käsitellään naisen yksityiselämää, joskin osa tarinoista päätyy sukutarinoiden puolelle.



Luku 1. Masquerade (4.11.2017)
Luku 2. "Ei Isbe tunne ketään duunareita" (12.11.2017)
Luku 3. Mikaelit (19.11.2017)
Luku 4. Sticking my nose to business that isn't mine (24.11.2017)
Sukudraamaa: 11.12.2017
Luku 5. Kummityttö (5.3.2018)
Luku 6. Vääriä vaikutelmia (6.3.2018)
Sukudraamaa: Maanantai. (19.3.2018)
Sukudraamaa: Maanantai edelleen... (20.3.2018)
Luku 7. Kanada (23.-25.3.2018)
Luku 8. Väsyneen mielen viiltävää analyysiä (26.3.2018)
Luku 9. Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin (12.6.2018)
Sukudraamaa: Silmukka kiristyy (15.6.2018)
Luku 10. Kohtalo (2.8.2018)
Luku 11. Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat (4.8.2018)
Luku 12. English only (28.8.2018)
Luku 13. Kaajapuroilla (05/2006 ja 09/2007)
Luku 14. Hevosnäytöt (28.9.2018)
Luku 15. Rosengårdin esteleiri (09-10/2018 koonti)
Sukudraamaa: Pyhäinpäivän satu Kuolemasta (31.10.2018)
Luku 16. Loppuhuipennus (2.12.2018)
Luku 17. Zen Gaala (12/2018 ja 12/2017)
Luku 18. Illallisvieraita (26.1.2019)
Sukudraamaa: Hevosia, ystäviä ja syyttömyyksiä (6.3.2019)
Luku 19. Tytöt lähtee vähän pämppää (16.3.2019)
Luku 20. "Mitkä teidän suhteen rajat on?" (25.3.2019)
Luku 21. Hikinen kohtaaminen (19.5.2019)
Luku 22. Oh baby, baby (1.6.2019)


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 15.06.19 17:55, muokattu 11 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Masquerade

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:20



Masquerade
Lauantaina 4.11.2017

Kilpailuaamu oli ollut yksi hiton jännitystarina. Käteni tärisivät edelleen, kun ihanien tammojeni sijaan meninkin harjaamaan Amandan komeaa Leeviä. Toivottavasti sisko harjaisi ja letittäisi Vilan kauniisti, ajattelin happamana. Suuttuisin, jos sen satulahuovan alta löytyisi yksikin murunen hankaavaa hamppua... Havahduin ajatuksistani hyvinkin vikkelään, kun aivan yllättäen tukeva tummanruskea möhkäle ryhtyi kiilaamaan minua seinän väliin.
”NOH!” karjaisin ja tuuppasin oria takaisin.

Onneksi olin sentään sitonut herran, sillä Leevi oli hoidettaessa oikea kiusankappale. Amandan hevosmaku oli kyllä varsin kummallinen ja hänen orinsa käyttäytyivät yhtä kipakasti kuin nainen itse. Selvisin kuitenkin Leevistä muutamalla kiukkuisella karjahduksella ja hermostuneena varustin orin. Lähdin ensin maastoon kävelemään mahdollisimman pitkiä alkukäyntejä, sillä halusin saada jonkinlaisen tuntuman minulle ratsuna täysin tuntemattomaan oriin. Leevi tuntui hirveän voimakkaalta ja ori reagoi pienimpiinkin painoapuihin ja höyhenenkevyisiin pidätteisiin. Jouduin keskittymään tosissani, mikä oli oikein hyvä aamuisen episodin jälkeen. Että äidin piti pilata kaikki vielä näiden vuosien jälkeen.

Amanda oli hankkinut Leeville hevosenhoitajan, mutta koska Josefin starttasi kisoissa Eelalla eikä siksi ehtinyt hoitaa Vilaa, oli siskoni käskyttänyt Leevin hoitajan Deorwynnin huolehtimaan mustasta tammastani. Sain kuitenkin apuun vanhan tuttuni Dannin, joka lupasi talutella Leeviä radan kävelyn ajan. Huomasin, että Josefiniä, Alessaa ja Minkaa hermostutti osallistumiseni samaan luokkaan. Naiset kävelivät radan kolmistaan ja katselivat kauhuissaan suunnittelemiani tiukkaakin tiukempia teitä. Vaikken ollut ikinä hypännyt Leevillä, niin olin varma, että ori kyllä kääntyisi vaikka pennin päällä. Parempi yrittää hyvää aikaa, puomeista kun saattaisi tulla kaikki alas...  

Tavanomaista kilpailupäivää hermostuneempana otin Leevin kiitollisena Dannilta ja siirryin maneesiin verryttelemään. Verryttelyesteet todistivat, että pikkuesteiden putoamisesta ei ollut varsinaisesti vaaraa. Olin arvannut ihan väärin. Leevi ponnisti tarpeettoman korkealle ja kiskaisi kinttunsa pienelle sykerölle jokaisessa hypyssä. Alastulot olivat holtittomia ja laukka kulki paikallaan ylöspäin, mutta tötterökorvista päätellen orilla oli erittäinkin hauskaa. Kasvot punastellen yritin ratsastaa vakuuttavaa esteratsuani eteenpäin. Kun minun starttini tuli, näin yleisössä Amandan. Nainen näytti minulle ihan pienesti peukkua ja epätoivoisesti naurahtaen lähdin suoritukseeni tuomaria tervehtien.

Leevi suoritti koko radan uusintaa myöten puhtaasti, mutta laukka oli ihan mitä sattuu. Viimeisen esteen jälkeen ajattelin ratsastaa orin oikein kunnon lisäykseen, jotta säästäisimme edes muutaman hassun sekunnin, kun silmäni huomasivat jotakin tuttua katsomossa. Rataa katsoi kauniin Ellien vieressä tuttu mies, palanen kaukaiselta tuntuvasta menneisyydestä. Vihreät silmät tuikkien pitkänhuiskea mies hymyili minulle varovasti ja unohdin ratsastaa Leeviä eteen. Ajatukseni menivät solmuun ja laukkasimme Leevin kanssa kootusti ja välillä vaihtaen maalilinjan yli. Mitä helvettiä Verneri Kaajapuro teki minun maneesissani?!


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 13:11, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty "Ei Isbe tunne ketään duunareita"

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:30



Edeltävänä iltana yöelämässä (Sex, lust and rock 'n roll ! - K18)



"Ei Isbe tunne ketään duunareita"
Sunnuntaina 12.11.2017

Laahustin yhteisiin tiloihimme kevyesti laittautuneena. Olin juonut aivan liikaa edellisiltana, mutta joku meistä kolmesta oli keksinyt, että yhteiset perheillalliset silloin tällöin ja sunnuntaisin sopisivat mainiosti kartanoromantiikkaan. Onneksi pitopalvelu oli tuonut ruuat ja haistoin jo herkullisen tuoksun, kun astelin pää jomottaen ruokasaliin. Anna ja Amanda istuivat jo valtavan pöydän ääressä ja odottivat minua.
“Näetkö, en ole ainoa joka on joskus myöhässä”, Amanda piikitti nenäkkäästi. Sisko oli paljon laittautuneempi kuin minä tai Anna.
“Isbellä saattaakin olla pieni päänsärky”, Anna hymyili.
Amanda kääntyi katsomaan minua haukkamaisesti.
“Joo, eilen oli yliopiston pikkujoulut. Viini oli hyvää ja sitä riitti”, huokaisin. Jätin kertomatta jatkoista, mutta Anna hymyili siihen malliin, ettei välttämättä päästäisi minua noin vain pälkähästä.
“Eikö sulla Isbe sitten ollut seuraa?” liilapää jatkoi kiusaten.
Leikkasin karitsasta siivun ja sivelin sen punaviinikastikkeella, samalla kuin mulkaisin serkkua pahasti. Amanda kuitenkin tuijotteli laitettuja kynsiään ja maisteli viiniä hajamielisenä.
“Itse asiassa olin Ollin kanssa”, vastasin ja yritin pitää pään kylmänä.
“Ai, sen tosi tylsän setämiehen teidän laitokselta? Sen, jolla on kivasti rahaa”, Amanda kihersi.
“Jep, sama mies.” Katsoin Annaa kiukkuisesti ja yritin elehtiä tätä jättämään keskustelun siihen.

Söimme jo jälkiruokaa, aitoon vaniljaan tehtyä pannacottaa, kun Amanda vaihtoi yhtäkkiä hevoskeskustelumme suuntaa ihan muihin aiheisiin.
“Vihaan tuota ilmaa. Kengät ovat jatkuvasti kurassa ja voi - minun autoni. Se pitäisi pestä päivittäin, mutten jaksaisi jonottaa koko ajan autopesuun idioottien kanssa.”
“Äh, minäkin haluaisin vaihtaa autoa johonkin tyylikkäämpään. Audi on niin tavallinen ja se on ollut minulla jo yli vuoden. Harmi etten ymmärrä autoista mitään”, tuhahdin.
“Oot sitten Isabella varovainen, ettet vain saa päähäsi kysyä vinkkejä autokauppoihin joltain joka niistä tietää”, Anna sanoi tuimasti. Olin kertonut hänelle Thomasista kaikenlaista - lähinnä eroavaisuuksia väliltämme, vaikka miehen tarkka työnkuva olikin mennyt minulta pahasti ohi.
Amanda ei huomannut katseiden vaihtoa välillämme, vaan alkoi nauraa.
“Anna hei, ei Isbe tunne ketään duunareita.”
“Niinpä, siinäs kuulit”, kiirehdin vastaamaan. Anna siristeli silmiään, mutta Amanda ei huomannut mitään erikoista.

“Tuntemisesta puheenollen”, Amanda aloitti taas. “Näitkö Verkun kisoissa?”
“Näinpä hyvinkin. Ihmettelen kyllä, miksi ihmeessä se tänne tuli ja noin pienen luokan takia.”
Kiristelin hampaitani, kun yhtäkkiä tajusin, että Amanda hymyili erittäinkin tietäväisenä.
“Siis tiedättekö te siitä jotain?!” tivasin molemmilta. Anna näytti jopa vähän nololta, mutta Amanda virnuili kuin mikäkin.
“Se vuokraa meidän maneesia”, sisko ilmoitti pokkana.
“Anteeksi mitä?”
“Joo-o. Olet sanonut että meidän pitäisi laittaa raha tuottamaan. Verkku teki mun kanssa hyvän diilin.”
Tiputin ruokailuvälineet lautaselle ja nousin tuolistani reippaasti. Mieleeni tuli epämiellyttävästi eräs hyvin samankaltainen päivällistilanne vuosia sitten.
“Olisit voinut sanoa jotain tai kysyä ensin”, tiuskaisin.
“Isbe hei, te ootte aikuisia”, Annakin yritti. Raivostuin uutisesta enemmän kuin olisin halunnut. Viinipäänsärky säilyi sitkeänä ja suutani mutristaen marssin oman asuinsiipeni rauhaan. Verneri tästä kaikesta draamasta vielä puuttuisikin.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Mikaelit

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:40



Edeltävänä iltana vietettiin Masquerade -tanssiaiset kartanolla



Mikaelit
Sunnuntaina 19.11.2017

Sunnuntaipäivällisen tilalla oli huikea brunssi kartanon ruokasalissa. Lappasin ahneuksissani jälkiruokaa suoraan samalle lautaselle lämpimien viereen, sillä mieli teki kaikkea. Maistoin luvattomasti sormenpäälläni yhtä tarjolla olevista vanukkaista ja haukkasin heti perään palan suussa sulavaa rocky roadia. Tein itselleni sivupöydällä lepäävistä juomatarvikkeista mimosan ja tyytyväisyyttäni kiherrellen pyörittelin takamuksellani suureen vanhaan ruokailutuoliin mukavan kolon. Tein juuri suunnitelmaa siitä, missä järjestyksessä tuhoaisin lautaselle pinotut herkkuruuat, kun Amanda avasi suuren suunsa ja häiritsi ruokarauhaani.

”No, oliko mukavat juhlat? Näittekö mitään mehukasta?” sisko virnuili. Tämä oli epäilemättä viettänyt aikansa Mikaelin kanssa ja missannut suurimman osan tapahtumista, ainakin näkemieni alkuillan hellyydenosoitusten perusteella.
”Ainakaan kukaan ei ollut vaarassa menettää tallipaikkaansa – tai me maksavia asiakkaita – kun olin nostamassa juhlien tasoa läsnäolollani”, piikitin Amandaa. Blondi näytti tyylikkäästi kieltään ja etsi nyrpistellen jotain syötävää notkuvasta pöydästämme.
”Mutta ainakin Jonny ja Ellie taisivat sopia riitansa”, huokailin sydämen kuvat silmissäni. Nuoret olivat niin tavattoman söpöjä, mutta tyhmiä yhdessä. Amanda vain tuhahti ja heilautti kättään, selkeästi janoten uudempia juoruja.

”Vai että mehukasta”, Anna sanoi hiukan myöhässä, pohtien. Hän taisi kuitenkin vain esittää – näin naisen ilmeestä, että mokoma tiesi tarkkaan mitä sanoisi. ”Tietenkin. Sekä näin että tein.”
Käännyimme molemmat katsomaan serkkua, mutta tämä ryhtyi tyynesti valitsemaan ruokia lautaselleen.
”Niiin?” kärsimätön sisareni hoputti.
Anna noukki salaatin seasta haluamiaan aineksia äärimmäisen hitaasti, eikä antanut paineen häiritä. Olin varma, että nainen ronkki ruokia tahallaan. Pitkältä tuntuvan hetken päästä Anna kuitenkin nosti värikästä päätään.
”Verkulla oli paljon naisia”, Anna totesi olkiaan kohauttaen. ”Isbellä oli mies -”
”Kuka!” Amanda rääkäisi.
”Et sä sitä tunne”, totesin viileästi. Mikä oli ihan totta. Amanda tiesi Miken nimen ja ratsastustaidon, muttei varmasti tuntenut miestä. Amanda tuijotti minua silmät viiruina, varmaankin aikeenaan kaivaa vastaus ulos ennen pitkää.
”- ja” Anna jatkoi, katsoen meitä tuimasti. Ilmeisesti nyt kuului kuunnella. ”Minulla on ihan oikea tyttöystävä!”

Anna näytti onnelliselta ja ylpeältä, mutta myös pettyneeltä, kun emme olleetkaan varsinaisesti yllättyneitä. Vaivauduin kuitenkin nousemaan mukavasta ruokailupesästäni ja halaamaan serkkua.
”Onnea, olette hyvännäköinen pari!” hymyilin.
Amanda nyrpisteli, koettaen varmaan keksiä jotain hapanta sanottavaa. ”Hmmpphh. Todella tyylikästä viedä minulta valmennettava.”
”Ja millähän tavalla Lotta on sinulta viety?” huokailin.
”No on se nyt jotenkin tosi mautonta”, Amanda jatkoi sinnikkäästi.
”Onpa hyvä sitten, että olen vienyt pelkän Lotan. Ei ole sitten koko valmennusryhmä ihan turmeltunut”, Anna virnuili ja nosteli minulle kulmiaan raivostuttavan vihjailevasti. Mulkoilin Annaa, mutta pysyin tyynenä.

Luulin, että juhlajuorut oli jo käsitelty, kun Amanda yhtäkkiä aloitti kaiken uudelleen. Blondi nuolaisi lusikkansa puhtaaksi ja jähmettyi sitten ihmettelemään.
”Siis eikö niissä juhlissa muka tapahtunut mitään muuta? Niin paljon kaunista väkeä samassa tilassa.”
”Ja miksihän sinä et itse sitten nähnyt mitään?” kysyin viattomasti.
”Olin kiireinen.”
”Mmmhh.”
”No entä sinä? Olitko koko yön Verkun kanssa jos et osaa juoruilla? Tiedät yleensä kaiken”, Amanda kysyi kiusaten, jäiset silmät välähtäen ja suun kääntyessä ilkeään hymyyn.
”No mitäs luulisit. Kenen kanssa Verkku edes oli siellä..?” kysyin mukamas viattomasti, samalla aihetta vaihtaen. Olin todella utelias kuulemaan Vernerin illasta. Miehen keskusteluyritys kanssani oli mennyt minulta ohi, ja yhtäkkiä koko hetki oli ollut tiessään.
”Kai se oli Ellien kanssa”, Amanda kohautteli olkiaan.
En niellyt siskon selitystä, sillä Miken kanssa olimme ohittaneet Ellien ja Jonnyn. Vernerin oli ollut pakko löytää uutta seuraa.
”Mutta jos sua ei muka Verkku kiinnosta, niin kerropa, kenen kanssa sitten olit? Kerro kerro kerro!” Amanda aloitti. Eikä lopettaisi...
”Miken”, vastasin tyynesti. Anna oli juuri luovuttamaisillaan, sillä Amandan kiljuminen kävi hermoille. Parempi silti kertoa itse.
Amanda vain tuijotti, huuli pyöreänä ja suu auki. ”Siis... Miken?”
”Joo.”’
”Mutta... sehän on sua ainakin tosi monta vuotta nuorempi. Ja jonkun sata vuotta Ollia nuorempi!”

Tuijotimme vähän aikaa toisiamme, kunnes Amanda keksimällä keksi mistä suuttuisi.
”ISBE PERKELE! Se on mun valmennusryhmästä! Etkä sä sitä paitsi voi ottaa Mikael-nimistä!”
”Hui kauhistus sentään”, huokaisin. Kiskaisin drinkin alas ja tein heti perään uuden. Samaan aikaan Amanda koetti selitellä viimeisintä syytöstään ja miten Mikke-Mikaelit vaan menisivät helposti sekaisin – ihastuksesta ei ollut missään nimessä kyse.

Pudistelimme Annan kanssa samaan tahtiin päätä. Amanda oli kaikessa kovuudessaan hirmuisen hellyttävä ja rakkauselämässään läpinäkyvä. Kunhan vain klassisen komea ratsuttajamme ei rikkoisi siskon sydäntä.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Sticking my nose to business that isn't mine

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:45






Sticking my nose to business that isn't mine
Perjantaina 24.11.2017

Armoton kiukku ei ottanut laantuakseen. Käännähdin pubin ovesta ensimmäiseen päähäni pälkähtäneeseen suuntaan ja yritin raivoisassa kävelytahdissani sulkea villakangastakkia. Takki ei pahemmin loskalta suojannut, vaan ennemminkin imi sen itseensä. Vain muutaman metrin jälkeen tunsin itseni uitetuksi koiraksi ja lakkasin suojaamasta päätä käsilläni. Kastukoon sitten, johan tässä olikin vain vähän kylmä. Minulla ei todellakaan ollut heijastimia, pipoa tai parhaita mahdollisia kävelykenkiä jaloissani, mutta kiukku kantoi askelta yllättävänkin voimakkaasti. Suurimmaksi osaksi olin vihainen itselleni, kun takaa alkoi kuulua juoksuaskelia.

”Isabella! Wait!” Thomas huusi, eikä ihmetyksekseni kuulostanut vihaiselta. Lähdin kävelemään rivakammin, nostin kauluksiani ja esitin, etten kuullut.
Pian Tommy kuitenkin juoksi minut kiinni ja koppasi takaapäin halaukseen. Komistus ei edes kuulostanut hengästyneeltä.
”Odota nyt! Where the fuck are you going?”
Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta määrätietoinen ote piti. Hetken temmottuani päätin vastata.
”Kotiin.”
”Väärä suunta, darling.”
”Eipäs -” aloitin, mutta pysähdyin ensimmäistä kertaa katsomaan ympärilleni. Harmikseni Thomas oli oikeassa, kartano oli tosiaan täysin päinvastaisessa suunnassa. Ja kaukana.
”Kyllä tätäkin kautta pääsee”, totesin itsepäisesti ja valmistauduin riuhtomaan jälleen, kun Thomas hellittikin otteensa itse. Lähdin taas kiukkuiseen marssiini ja tärisin kävellessäni. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, kuulin omien hampaideni kalinan. Kunhan pääsisin Thomasista, ottaisin nurkan takaa ensimmäisen taksin. Minun täytyisi vain ensin selvitä katu loppuun, jotta kävelynäytökseni menisi läpi.

Harmi vain, Thomas tuntui olevan yhtä tarkkanäköinen kuin veljensä, tai sitten suunnitelmani oli turhan itsestäänselvä.
”You know honey, täältä ei saa taksia noin vaan. Oon autolla”, Thomas puhui selkeä-äänisesti. Mies oli jäänyt seisomaan samaan kohtaan, missä pysäytti minut. Pysähdyin ja käännyin, yrittäen keksiä jotain nasevaa sanottavaa. Sormet yrittivät kuitenkin tippua kylmyyttään pois ja niskaan tipahteli yhä sinnikkäämpiä loskalönttejä, jotka hiipivät inhottavina puroina alaselkään asti.
”Voi paska”, sihahdin ja mietin mielessäni, että yleistyneelle kiroilulleni täytyisi tehdä jotain. Olisin vain halunnut marssia kiukkuisena kotiin asti, mutta sää taisteli tosissaan vastaan. Aloin silti salaa toivoa, että Thomas tulisi hakemaan minut tästä pisteestä – kantaisi autoonsa, ensin romanttisesti sateessa suudellen. Nuorukainen oli kuitenkin varma voitostaan ja seisoi rennosti paikallaan. Kuin vahvistaakseen ärtymystäni, mies laittoi kätensä puuskaan ja seisoi paino vain toiselle jalalle laskettuna, äärimmäisen itsevarman näköisenä. Tuijottelimme toisiamme hetken, kun holtiton tärinä teki ratkaisun puolestani. Kävelin rivakasti Tommya kohti ja vielä nopeammin miehestä ohi – oli nöyryyttävää, että jouduin itse kipittämään tämän luo.

”Sulla on parempi olla sellainen auto, että kehtaan kiivetä sen sisään”, mutisin, vaikka tällä hetkellä olisin voinut liftata kyydin jopa mopoautolta. Thomas vain hymähti ja lähti edeltä johdattamaan autolleen.
”Here”, Thomas sanoi ylpeästi, kun olimme kävelleet sateessa loputtomalta tuntuneen, ehkä korttelin pituisen matkan. Etsin automaattisesti ruminta autoa kadunvarresta ja yllätyin, kun valot välähtivät näppärännäköisen mustan Mercedeksen kohdalla. Meinasin hymähtää tyytyväisenä, mutta se ei sopinut yhteen päättäväisen kiukkuni kanssa. Seurasin Thomasia hiljaa autoon – komistus avasi minulle oven, mikä oikeastaan nosti omia kiukkutasojani entisestään. Miksi mies ei ollut vihainen? Jouduin itse vihoittelemaan kahden edestä.

Tehokas istuinlämmitin ja ylipäätään sateensuoja saivat minut ja sinnikkään kiukkuni pikkuhiljaa sulamaan. Alta paljastui melkoisesti häpeää. Kurkkuani kuristellen yritin pyytää Thomasilta anteeksi.
”Kaikki oli mun syytä. Oon tosi pahoillani.”
Käännyin vihdoin katsomaan Thomasia, joka vain istui kuskin paikalla. Käänsin toisella kädelläni tämän kasvot itseeni päin ja tarkastelin miestä.
”Kai teidän molempien kasvot on ehjiä?” kysyin huolestuneena ja tutkin hellästi sormillani kopeloiden hiusrajan, posket, silmät, nenän ja rystyset. Thomas vain hymyili salaperäisesti ja ehkä vähän surumielisesti suorittaessani tutkimustani. En löytänyt naarmuakaan.
”Miksi sä edes olet siinä? Pilasin kaiken yhdellä möläytyksellä”, huokaisin. Rintaa kuristi kuin edes ajattelin, että Thomasilla tai Jonathanilla ei kummallakaan ollut Nanan ja toistensa lisäksi juuri muuta perhettä jäljellä, ja olin ajanut nämäkin kaksi erilleen. Kellahdin nojaamaan Thomasin olkaan läpimärän tukkapehkoni kanssa ja takki alkoi haista nenääni ihan lampaalta. Olin varmasti ällöttävä siinä miestä vasten, mutta tämä ei tönäissyt minua pois. Thomas starttasi auton ja lähti pelottavan hiljaisuuden vallitessa ajamaan oikeaan suuntaan.

Kallan keskustasta oli matkaa kartanolle melkoisesti ja ikkunasta maisemia seuratessani tajusin, että itsepäisesti kävellen olisin kuollut dramaattisesti katuojaan. Laskuhumala alkoi iskeä ja olin ylipäätään asteen verran liian päissäni suoriutuakseni yhtään mistään. Yritin keksiä jotain puheenaihetta, mutta en osannut olla normaali, sillä Thomasin ystävällisyys oman mokani jälkeen tuntui erityisen pahalta ja nololta.
”Autosi on tosi kiva, en tosiaan odottanut mitään tällaista. Tähän voisi jopa tottua”, mutisin ja haudoin itseäni lämmittimiin.
Thomas hymyili, joten uskalsin jatkaa.
”Saanko soittaa sulta kyytiä aina välillä? Jos päädyn viinille?” kysyin viattomasti.
”Ainahan sä voit yrittää”, Thomas sanoi ilkikurisesti silmäänsä iskien.
”Hmmm. Siinä tapauksessa tarvitsen sun puhelinnumeron. Tiedän kyllä, ettet anna sitä ihan noin vaan”, lirkuttelin.
Thomas vilkaisi minuun oudon ihanasti, mutta jatkoi vitsillä. ”Exception proves the rule”, komistus totesi olkiaan kohauttaen.
”Anna sun puhelin niin tallennan mun numeron siihen. Voin laittaa jonkun ihanan nimen”, sanoin ja ojensin käteni. Thomas antoi puhelimensa avaten sen lukituksesta ja oikein kihersin, miten helposti se kävi. Tallensin numeroni nimellä ’Jonnyn pomo’ ja toivoin, että miehellä menisi aikaa sen etsimiseen.
”Onpa tällä vaikeaa kirjoittaa kun on niin erilainen”, valehtelin ja selasin Thomasin yhteystiedot. Sieltä se löytyi, ’Nana’. Luettelin numeron miljoonaan kertaan mielessäni ja näpytin sen äkkiä talteen omaan puhelimeeni, samalla soittaen Thomasin puhelimesta omaani. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mietin polleana, kun ojensin puhelimen leveästi hymyillen ajamiseen keskittyneelle miehelle takaisin.

***

Seuraavana päivänä, sopivan siveellisenä ajankohtana – toisin sanoen, ei keskellä yötä tai viinipäissäni hyörien – kävin viestin kimppuun. Hivenen syyllisenä poteroiduin työhuoneeni nurkkaan ja tuijottelin puhelintani kuumeisesti. Mietin, kannattaisiko viestiä edes lähettää. Todennäköisesti olin sotkeutunut asioihin jo ihan riittävästi. En kuitenkaan voinut sille mitään, että olin tottunut järjestelemään asioita – joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan. Tumpit suorina seisominen ei sopinut persoonaani.

Päätin, että vaikka veljesten Nana ei osaisikaan tekstata takaisin, tämä todennäköisesti osaisi silti lukea viestin. Hermostuneena aloitin näpyttelyni.
”Hi. I’m your grandson Jonathan’s superior from the Auburn Estate. I’m afraid I’ve messed things up and let him know of your condition. It was never my intention and it’s a long story how I even know about this. However, now the brothers are fighting and I can’t stand it nor stop it either. Just wanted to let you know, maybe you can fix this all up. I apologize for all this inconvenience. Sincerely, Isabella Sokka.”
Sinne meni, ajattelin hermostuneena. Nyt sitten vain odottelisin, milloin Jonathan iskisi kurkkuuni kiinni. Eiköhän se olisi ihan riittävä merkki viestin perillemenosta.  


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 15:22, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Kummityttö

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:53



Edeltävänä iltana Kallan yössä (VOA - Vakavasti Otettava Aikuinen(ko?) K18)



Kummityttö
Maanantaina 5.3.2018

Olin herännyt ja juonut vasta ensimmäisen monesta kahvikupillisestani, kun kartanon pääoven ovikello soi. Kuulin sen selkeästi asuntooni asti ja tottuneena, joskin hieman ärtyneenä, puin siistin mustan hupparin pyjamani peitoksi mennäkseni avaamaan ovea. Saavuin sivuovesta aulaan samaan aikaan portaista tulevan Jonathanin kanssa. Katsoin miestä vähän yllättyneenä. Amanda ja Anna eivät ikinä vaivautuneet reagoimaan ovikelloon, joten olin tottunut kipittelemään pääoville yksin.

”Päivää.. siis huomenta”, Jonny tervehti. Mies oli täysissä pukeissa ja varmasti herännyt aiemmin kuin minä, joten huomenta taisi olla pelkästään kohtelias lisäys. Hymyilin ja nyökkäsin vaisuna, sillä en ollut kahvitasoni kanssa vielä puhevaiheessa asti.
Huidoin epämääräisesti oven suuntaan, yrittäen siten selvittää Jonnylle, että voisin silti kyllä avata. Mies jäi odottelemaan aulaan taakseni, kun vetäisin oven kertarysäyksellä auki.

”Isbe moi!” ystäväni Cecilian heleä ääni tervehti.
”Ööö... moi? En tiennyt, että sä oot tänään tulossa... ja Viivi. Moi”, vastailin hämmentyneenä. Cecilian takana seisoskeli kummityttöni Vivienne, tuttu tuima katse porautuneena minuun.
”Miks sulla on yökkärit?” tyttö kysyi laiskasti.
”Koska mä en tiennyt että ootte tulossa”, vastasin hitaasti.
”Tiesitpäs!” Cecilia puuskahti reippaasti ja punkeutui ohitseni sisään. ”Tule Viivi, Isbe hupsuilee.”
Olin hämmentynyt ja niin oli aulassa seisova Jonnykin. Cecilia vilkuili meitä kahta kummissaan, minua lähinnä sellaisella katseella.
”Jonathan on meidän tallimestari ja asuu tossa ylhäällä työsuhdeasunnossa”, selitin painokkaasti. ”Jonathan, tässä on Cecilia. Cee on mun parhaita ystäviä Englannin ajoilta asti.”

Ceci kävi kättelemässä Jonathania ja hymyili hyväksyvästi. Nainen kääntyi pikaisesti ja muodosti huulillaan sanan ’komea’. Pyörittelin päätäni tuskin huomattavasti ja esittelin samalla Viivinkin. Viivi oli lievästi sanottuna rasittava ja yleensä aika näsäviisas, ja tällä kertaa tyttö keksi takertua Jonnyn nimeen.
”Did you say Jonathan? Like are you British or American? Vai leikitkö vaan hienoo?” Viivi kysyi ja vaihtoi lennosta täydellisen brittiaksentin kakarasuomeen. Lapsi oli tyypillinen kaksikielinen – tai tässä tapauksessa oikeastaan kolmikielinen, joka vaihteli sujuvasti puhuttavaa kieltä.
”Mmm, yes I’m British. Pleasure to meet you. Mutta puhun myös suomea”, Jonathan vastasi, selkeästi hämmentyneenä.
”Ceci on osittain britti ja Viivin isä on italialainen”, selitin hiljaa.
”Mut mä oon esteratsastaja”, Viivi kertoi innokkaana. ”Äiti sanoi että sulla on mulle heppa. Joku hurja kuulemma, millä kaikki ei voi mennä.”
”Ööö tota...” änkytin. Mikä tämä juttu oikein oli?

Cee huomasi ilmeestäni, etten ollut ihan täysin tilanteen tasalla.
”Kai sä rakas muistat mitä puhuttiin. Ei siitä oo kauaa. Viime lauantaina sovittiin, että Viivi tulee tänne asumaan kolmeksi viikoksi, kun mä lähden Englantiin. Tytöllä on koulu täällä ja sullahan oli sille joku hevonenkin ratsastettavaksi, niin ei tule aika pitkäksi.”
Cecilia katsoi minua kiukkuisen vaativasti, Jonny tirskahti ääneen kuullessaan ilmauksen ”viime lauantaina” ja itse osasin vain tuijottaa kauhuissani tyhjyyteen. Vivienne oli ihana, mutta oikeastaan aika kamala jo parin tunnin jälkeen. Mutta että melkein kuukausi... Ja mikä pirun hevonen? Lapsella oli aivan väärät luulot kyvyistään, minkä hevosen minä nyt sille muka keksisin – tai uskaltaisin antaa.

”Aaa niin joo”, sanoin vaimeasti. Yritin kuumeisesti keksiä jotain keinoa, jolla saisin kaiken peruttua. Cecilia kuitenkin katsoi minuun vaalean hiuspehkonsa alta hemmetin tiukasti ja vaativasti.
”Jospa mä tästä sitten lähden?” Cecilia kysyi. ”Voin laittaa vielä viestillä lukujärjestyksen sun muuta, mistä me kyllä sovittiin jo puhelimessa, mutta ihan noin niin kuin muistutukseksi.”
Näpäytys ei jäänyt huomaamatta, joten irvistin kiltisti.

Kiirehdin vielä halaamaan parasta ystävääni, jota näin ihan hävettävän harvoin.
”Kiitos tuhannesti, tiedän että Viivi ei oo aina helppo”, Cee kuiskasi korvaani.
Nyökyttelin vain ja yritin hymyillä rohkaisevasti.
”Tuu antamaan äitille suukko!”
”En mä nyt. Moikka”, Viivi ilmoitti.
”Pidä hei ihana reissu. Tai siis sun on pakko pitää”, huudahdin blondin perään kauhua äänessäni. Ceci poistui oikeastaan aika vauhdilla, kai se pelkäsi että palauttaisin kummityttöni.

Kun ystäväni oli poissa, seisoimme kolmistaan hiljaisuuden vallitessa aulassa. Vierellä oli kaksi isoa matkalaukullista Viivin tavaroita.
”No, missä mä nukun? Kuka on mun heppa?” tummatukkainen pikkuriiviö aloitti.
”Ööö...” sanoin taas. Kai tyttö olisi laitettava vierashuoneeseeni. Hevosasiaa voisin miettiä sitten lennosta.
”Kuinka vanha sä olitkaan?” kysäisin muka ohimennen. Synttärit tulivat joka vuosi ja menivät jotenkin niin hujauksella.
”Kyllä sä tiiet, oot mun ainoa kummitäti. Dieci. Ten”, Viivi ilmoitti.
”Eli oot kolmosella?” jatkoin.
”No höh, en varmana! Nelosella. Ootko nukkunu liikaa?” tyttö jatkoi vastakysymyksellä ja Jonny virnisteli hieman liian leveästi.
”Ai niin niinhän se olikin. Jos hei mennään eka aamupalalle? Näytän sitten hepat.”
”Mä oon syöny jo aamupalan.”
”No välipalalle sitten.”
”Mut lunch first, ei sitä järjestystä voi tollein muuttaa.”
”No jospa lounasta sitten, koska Isbe-tädin olis ihan pakko saada sitä nyt. Ja kahvia”, vastasin hermostusta äänessäni ja nappasin sen enempää kuuntelematta ensimmäisen laukun kantoon. Hitto että se oli painava. Jonathan otti lopulta – varmaan myötätunnosta – molemmat laukut ja jätti ne asuntoni alakertaan ennen sulavaa, mutta kieltämättä nopeaa poistumistaan.
”Sun ei muuten tarvii sanoa Isbe-täti. Sillein puhutaan lapsille”, Viivi ilmoitti pokkana.
Huokaisin ja pistin silmät kiinni. Tästä saattaisi alkaa heittämällä elämäni pisimmät viikot. Kahvin jälkeen pistäisin kyllä ensimmäisenä lastenhoitajan hakuun.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Vääriä vaikutelmia

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:02



Vääriä vaikutelmia
Tiistaina 6.3.2018

Alkutilanne Thomasin spin-off

Raivostuttava ja ikiaikainen ovikello kumahteli taas. Olin muutenkin valmiudessa lähtemään, joten oven avaaminen – taas ainoana kartanolaisena – ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin tavallisesti. Avasin sen puolihuolimattomasti ja välinpitämätön ilme kasvoillani, mutta yllätyin pahanpäiväisesti nähdessäni oviaukossa Thomasin. Mies tervehti epävarmasti, kasvoillaan hetkenaikaa oudon alaston ilme. Toisin sanoen, Thomas ei ollut odottanut tai toivonut tapaavansa mua.

”Ööö, tule sisään. Ja itse asiassa odota siinä hetki”, sanoin ja toivoin, että tyyppi tottelisi outoa pyyntöä. Kävelin vauhdikkaasti portaiden alla olevan paneelin luo ja kaivoin sieltä ylimääräisen vara-avaimen Jonnyn asuntoon. Tuskinpa tallimestarimme pistäisi pahakseen, että antaisin avaimen tämän veljelle. Palasin Thomasin luo mahdollisimman rennosti.

”Ole hyvä, vara-avain sun omaan käyttöön ja jos Jonny joskus unohtaa omansa”, sanoin ja annoin avaimen miehelle. Kätemme hipaisivat todella lyhyen hetken ajan, mutta sähköisyyden tunne ehti lävistää vartaloni. Jätin mainitsematta, että avaimella pääsisi vain pääovesta ja vain Jonnyn asuntoon. Thomas ei kysynyt mitään, otti vain avaimen.

Seisoimme hetken aikaa kiusallisessa hiljaisuudessa, kun Viivi juoksi kartanon portaat alas epämääräisesti kiljuen. Tyttö porhalsi paikalle tumma tukka valtoimenaan liehuen, söpö vaaleanpunainen tutu yllään. Viivimäiseen tapaan tyttö rupesi taiteilemaan edessämme erilaisia balettiliikkeitä vähän liiankin villisti, ja hyvin pian mua alkoi pelottaa kummitytön varpaiden puolesta.
”Hei hei hei! Älä tee tota ilman kovakärkisiä tossuja”, komensin huolestuneena.
”Höh”, Viivi tuhahti, ja siirsi sitten nappisilmiensä katseen Tommyyn. ”Kuka sä oot?”
”Thomas, Jonathanin veli”, kiirehdin vastaamaan miehen puolesta. Thomas tuijotti meitä jotenkin tosi oudosti.
”Ooo, another British fella! Nice to meet you misterrrr”, Viivi huuteli ja hävisi jo ulos ovesta.
”Tota... mun täytyy viedä Viivi balettiin. Moikka”, sanoin hätäisesti.

Huh, olipa taas kiusallista. Onneksi minulla oli oikeastikin kiire, sillä Vivienneltä ei harrastuksia puuttunut. Vasta myöhemmin illalla tajusin, etten ollut kertonut Thomasille kuka Viivi oli. No, kai se saisi sen Jonthanilta tietoonsa, jos miestä ylipäätään kiinnosti. Tuskinpa kiinnosti.



Viivi häiritsi ja hämmensi Thomasia ja muita tallilaisia myöhemminkin – Scusa! (5.7.18)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Kanada

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:11



Kanadaan
Perjantaina 23.3.2018

Isabella Sokka johdatti tallilaisensa ensin Helsinkiin, sitten Kanadaan. Naiselle ei jäänyt matkustuksesta juuri mitään muuta mielikuvaa, kuin että tämä kävi kaikissa mahdollisissa väleissä tunnustelemassa Ankan jalkoja pienenkin turvotuksen varalta. Matkan aikataulu oli tarkkaan suunniteltu, ja sen ansiosta Isabella saattoi olla hyvinkin poissaoleva. Asiat rullasivat itsestään ja pilkulleen suunniteltua aikataulutusta oli helppo noudattaa aivottomasti.

Vasta viimeisellä lentopätkällä nainen uskalsi hengähtää. Hän oli pelännyt loppuun asti, että poliisit tulisivat hakemaan hänet jostakin mitättömästä syystä kuulusteluun, tai että ne olisivat asettaneet hänet matkustuskieltoon. Kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kallalaisen perijättären hevosretkestä Kanadaan.

Isabella yritti olla tavallisella tavalla sosiaalinen ja kohtelias, mikä johti rupatteluun Innan ja Julian kanssa. Julia loi useampaankin kertaan naiseen pitkiä katseita, jotka eivät aina jääneet Isabellalta huomaamatta. Isabella tuijotti aina huomatessaan takaisin, tuskin havaittavasti hymyillen. Juliasta oli tullut oudon baarikohtauksen jälkeen tuttu ja läheinen. Jollakin tapaa.

***

Piinaava matkustusrupeama oli hetkellisesti ohitse. Isabella puunasi ja syynäsi Ankkaa minkä ehti, ja oli talutellut tätä itse jo välilaskun aikana. Jossakin vaiheessa, talutellessaan rakasta kimoaan määränpäässä, Nicholas Batemanin hulppean tallin pihamaalla, Verneri Kaajapuro ilmaantui naljailemaan.
”Isbe, rauhoitu. Sulla on hevosenhoitaja tota varten”, mies tuhahti. Silmissä oli tuttua ja samalla tulkitsematonta pilkettä.
Isabella mulkaisi miestä harmistuneena. Toden totta, hän oli vimmassaan huolehtinut Ankasta pääosin itse. Gabriella oleskeli pihamaalla ja vaikutti toimettomalta. Hetken itseään keräillen Isabella talutti tammansa Gabriellan viereen ja kohotti kasvoilleen harkitun hymyn.

”Viitsisitkö kävellä Ankan kanssa vielä ainakin vartin? Voisin putata sut sen selkään ilman satulaa. En usko että se tekee mitään tyhmää”, perijätär sanoi hymyillen. Kaikkien muiden ratsuja taluttivat hoitajat ja Isabella tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan. Nainen muisti hyvin etäisesti, miten tärkeää oli ollut saada hoitaa mummin kilpatammaa.

Autettuaan ilahtuneen Gabriellan puoliverisensä selkään Isabella jäi haaveillen pihamaalle. Nicholasta ei ollut vielä näkynyt, onneksi. Kartanon perijätär odotti kohtaamista ristiriitaisin tuntein. Vernerin loittoneva selkä ja Ankan selässä rennosti keikkuva tummaverikkö sai naisen yhä syvempiin mietteisiin. Gabriella muistutti ulkonäöltään hyvin paljon häntä itseään. Ja juorujen mukaan Vernerin ja Gabriellan välillä oli jotakin.

***

Ilta Vancouverissa
Sunnuntaina 25.3.2018

Kilpailut menivät miten menivät. Helpommassa luokassa, 80 cm maastoesteillä Isabella ja Ankka saivat ruusukkeen tulemalla kolmansiksi. Sijoitus oli ok, mutta kaukana perijättären tavoitteista. Luokkakorkeuden piti olla naurettavan helppo ja sitä se olikin. Aika vain ei ollut riittävän hyvä, sillä ensimmäisessä luokassa Isabella oli jonkin verran säästellyt tammaansa. Toisessa luokassa tunnelma oli erilainen. Siinä starttasivat kaikki muutkin auburnilaiset – ja ennen kaikkea Verneri.

Kilpailuhenki oli äärettömän korkealla, ainakin Isabellan puolelta. Vernerin musta ori oli kuin vastakohta Isabellan kimolle tammalle, eikä nainen mahtanut olla ajattelematta, miten kauniin varsan niistä kahdesta saisi. Ajatus muuttui kuitenkin häiritseväksi ja verryttely sen seurauksena hätäiseksi. Koko suoritus oli liian kiireinen ja maastossa tehdyt valinnat hyppypaikkojen ja teiden suhteen useimmiten vääriä.

Kilpailuasetelma meni liikaa ihon alle ja Verneri suoriutui paineen alla paremmin. Mies voitti koko luokan ja Isabella oli kasvatuksensa mukaisesti pakotettu onnittelemaan tätä. Tuttu veteraani oli jo antamassa palautetta tulevaa varten, mutta sulki nopeasti suunsa. Nyt ei oltu enää yhdessä kilpailumatkalla, ei sillä tavalla, ja kumpikin ymmärsi sen. Myös Julia ja Valerie sijoittuivat Isabellaa paremmin, mikä ei kumma kyllä vaivannut perijätärtä lainkaan. Ratsukko oli sentään hänen valmennettavansa ja naisesta itsestään tulossa jonkinlainen ystävä.
”Onnea. Hieno suoritus”, Isabella hymyili Julialle, joka otti onnittelun hämillisenä vastaan.

Loppupäivä oli tyhjä. Matkustuksen, hevosenhoidon ja pakollisen ruokailun suoritettuaan Isabella ei enää keksinyt tekemistä. Oikeastaan häntä kadutti, että oli pyytänyt Gabriellaa mukaan. Ilman ahkeraa hoitajaa matka olisi ollut kiireisempi ja sopivasti raskaampi. Levottomat mietteet katkesivat kevyeen koputukseen.

Perijätär avasi hotellihuoneensa oven ja hämmästyi iloisesti huomatessaan Jannan. Tyttö ei sentään kantanut kaunaa hänen ja Vernerin erosta, vaan käyttäytyi ihanan aikuismaisesti.
”Ai hei ihana! Tule peremmälle.”
Jannan kanssa hän ei ollutkaan puhunut pitkään aikaan.

Tyttö astui sisään hymyillen ja halasi entistä ’isosiskoaan’ pikaisesti. Tarkkasilmäisenä Isabella ymmärsi hymyn pinnalliseksi. Oliko Jannalla huolia? Ensimmäinen poikaystävä tai joku ihastus kenties? Toivottavasti ei, sillä Isabella ei taatusti osaisi antaa tunneneuvoja. Käytännönläheisempiä vinkkejä kyllä...
”Tiedätkö sä siitä Innasta?” tyttö pamautti yhtäkkiä.
”Siis hmm tietenkin, se käy meillä Auburnissa. Miten niin?”
”Ei kun ajattelin vaan. Se lirkutteli kauheasti puhelimessa, niin ajattelin olisiko sillä poikaystävä”, Janna hymyili. Ääni oli oudon epäaito ja selitys kiireinen. Kulmiaan kurtistellen Isabella yritti miettiä kysymyksen tarkoitusta, mutta vastasi sitten vain olkiaan kohautellen.
”Lirkuttelu kuulostaa kyllä vähän oudolta, mutta on sillä mies. Juuso, vieläpä tosi komea”, Isabella vastasi hymyillen, mutta katui heti loppua. Ilme valahti noloksi.
”Jaa”, tyttö vastasi mulkaisten. Mistä nyt tuuli? ”Se ei mua kyllä kiinnostanut. Mutta kiitti! Nähdään huomenna.”
”Mitä sä sillä tiedolla–” Isabella aloitti, mutta Janna oli jo livahtanut hotellin käytävään.

#auburngoesabroad #kanada

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Väsyneen mielen viiltävää analyysiä

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:14



Väsyneen mielen viiltävää analyysiä
Maanantaina 26.3.2018

”That went rather well”, mr. Bateman kommentoi poikamaisesti hymyillen. Isabella hymyili väsyneenä takaisin ja pysäytti Ankan löysätäkseen satulavyötä loppukäyntien ajaksi.
”It’s been a while, we should catch up. Maybe straight away if you haven’t got any plans…?” mies jatkoi ja loi vihjaavia katseita Isabellan hevosenhoitajaan. Pienikokoinen perijätär havahtui ja pahoittelevasti hymyillen ratsasti tammansa Gabriellan luo.

”Kävele sen kanssa reilusti, mene vaikka maastoon jonkun kanssa. Jalkoihin voisi laittaa varuiksi linimenttiä ja pyyhi se kostealla sienellä, kokonaan ei varmaan tarvitse pestä”, Isabella ohjeisti.
”Joo joo ja joo. Kyllä mie jo tiedän”, Gabi naurahti ja tamman ratsastaja vaihtui vikkelästi. Ankka pärski hieman ja oli läheltä katsottuna hikinen.
”Sori”, perijätär naurahti ja nosti käsiään ilmaan. ”Taidan olla vähän liian hysteerinen. Hoida se talliin niin kuin parhaaksi näet.”

Nicholas Bateman oli kuunnellut ja katsellut hevosenluovutusta kulmat kohollaan.
”This mare is your favorite, isn’t she?” Nicholas kysyi silmät tuikkien.
Isabella vain mutisi epämääräisesti. Häpeili hieman, ettei käyttäytynyt ammattikilparatsastajan tavoin. Se olisi ollut helpompaa, jos ratsastettavia olisi ollut monta ja mielessä myllertänyt vähemmän.
”You haven’t changed a bit. So cold and yet so caring.”
Se oli pelkkä toteamus, vaikka eipä Isabellalla ollut aikomustakaan vastata.

Kolmissakymmenissä oleva Bateman levitti kätensä Isabellan olkapäille ja lähti johdattamaan naista hellästi talliin päin. Ruskeahiuksisen miehen kosketus yhdessä tuikkivan olemuksen kanssa sai perijättären rentoutumaan. Hän joisi mielellään kupillisen kahvia tai lasillisen viiniä miehen kanssa, vaihtaisi samalla kuulumiset ja juoruilisi yhteisistä tutuista.

Kävely toisen saattamana oli hidasta ja hankalaa, ja Isabella hätkähti nostaessaan katseensa jaloistaan. Verneri. Yhtäkkiä Nicholaksen kädet tuntuivat paljon painavammilta naisen olalla. Koko tilanne oli muuttunut hetkessä intiimimmäksi. Mitä Verneri ajatteli, miksi sen kasvoilta oli aina niin hankala lukea mitään? Isabellaa ahdisti, sillä vaikka hänellä ei ollut koskaan ollut mitään Nicholasin kanssa, he olivat asuneet samalla ratsutilalla useamman vuoden ajan ja työskennelleet tiiviisti yhdessä, kun hän oli ollut kaukosuhteessa Vernerin kanssa. Mitä jos Verneri saisi tästä tilanteesta väärän kuvan, luulisi hänen pettäneen silloin aikanaan?

Verneri oli nyt ihan lähellä, nyökkäsi tervehdykseksi.
”Hey, man”, Nicholas tervehti iloisesti ja irrotti otteensa Isabellasta. Verneri mutisi takaisin ja miehet paiskasivat kättä kuin eivät olisi pitkiin aikoihin nähneet, vaikka Vernerikin oli ollut valmennuksessa.

Isabella tarkkaili piinaavassa mielentilassa näitä kahta urheilullista, suunnilleen yhtä tummahiuksista miestä. Nicholas oli muutaman vuoden vanhempi, ruskeasilmäinen ja aavistuksen hoikempi, mutta olemuksissa oli paljon samaa. Luonteiltaan miehet erosivat kuin yö ja päivä. Isabella ahdistui, kun huomasi vertailleensa miehiä ajatuksissaan, mutta pian hermostus väistyi kiukun tieltä. Syke nousi ja suupielet mutristuivat. Kyllä, hän näki aivan oikein. Verneri oli täydellisen välinpitämätön. Siis eikö sitä kiinnostanut lainkaan Isabellan ja Nicholaksen lempeät välit?

Harmistuneena Isabella suipisti suunsa ja lähti harppomaan edeltä talliin. Hän ei osannut päättää, kumpi oli pahempi vaihtoehto. Se, että Verneri kuvitteli jotain väärää, vai se, ettei tämä vaivautunut kuvittelemaan lainkaan? Nicholas juoksi perijättären pian kiinni ja palautti kätensä tämän olalle, mutta tällä kertaa kainaloon kaapattu nainen jatkoi kulkuaan jäykkänä kuin viulunkieli.

#auburngoesabroad #kanada

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:25



Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin
🔞
Tiistaina 12.6.2018

Omituisen yhteisen saunatuokion päätteeksi pelkkään pyyhkeeseen kietoutunut ja hikinen Jonny oli halannut mua ja puhunut hirveän kauniisti. Oli tavallaan lohduttavaa kuulla, että sen mielestä olin oikeasti vaikuttanut Thomakseen. Kukapa ei halunnut olla rakastettava? Toisaalta se oli myös ihan äärettömän epäreilua. Jos Jonathan ei liioitellut, niin olin opettanut nuoren miehen rakastamaan ja arvostamaan parisuhdetta. Thomas aikuistui, ja samalla olin itse menettänyt kaiken sen, mitä olin väliltämme saanut.

Yritin mennä nukkumaan, mutta ajatukset velloivat päässäni yhtä uhkaavina kuin valtamerillä vaeltavat muovilautat. Musta tuntui, että kaikki olivat ymmärtäneet mut väärin. Ei Thomas ollut pelkkä seksiseikkailu, vaikka halusinkin siltä pelkkää seksiä. Se johtui siitä, että Thomasin kanssa seksi ei ollut pelkkää seksiä. Siinä oli ollut oikeaa tunnetta, mikä teki siitä erityisen hyvää ja ainutlaatuista.

Olin saanut kaiken haluamani: tunteen, turvan, fyysisyyden, leikkisyyden ja jopa ajoittaisen romantiikan, ja silti se oli näyttänyt ulospäin juuri siltä kuin olin halunnutkin. Thomasista oli huomaamatta tullut oma turvasatamani, mutten ollut jakanut sitä tietoa kenenkään kanssa. Vaikka olihan sen joku saattanut aistia, Thomas ainakin, edes hetkittäin. Silti olin välinpitämättömällä asenteellani saanut jopa Thomasin epäilemään sitä, mitä se jossain sisimmässään tiesi munkin tuntevan sitä kohtaan.

Syksyllä kaikki alkoi mennä huonosti. Ensin isä kuoli, sitten myöhemmin äiti. Lehdistö osoitti kiinnostuksensa meidän perheeseen tuhatkertaisesti verrattuna siihen, millaisen myllytyksen olimme jo Auburnin paluun aikoihin saaneet. Kun surmat tapahtuivat, aluksi Thomas oli siinä. Mikkekin oli ollut, mutta sitten siitä ei ollut enää kuulunut. Kun Mikke oli poissa ja Olli tylsistytti, ajauduin entistä enemmän Thomasin kainaloon. Siellä sain nukuttua yöni.

Sitten Thomas alkoi haluta enemmän, juuri silloin kun mä pystyin antamaan sille vähemmän. Murhatutkinnoiksi muuttuneet kuolemantapaukset, ylityöt yliopistolla ja toinen työ Auburnissa alkoivat nakertaa mua tosissaan. Näin Thomasia yhä harvemmin, vaikka olisin tarvinnut sitä useammin. Kaikki meni niin monella tasolla ristiin, etten saanut syy-seuraussuhteista itsekään selvää. Nyt Thomas oli löytänyt toisen, eikä mulla ollut enää turvaa.

Nousin istumaan viileässä vuoteessa ja vilkaisin puhelimen kelloa. Vielä ei ollut liian myöhäistä soittaa. Cecilia vastasi niin nopeasti, että tällä oli varmasti ollut puhelin kädessään. Ystävän tilannetaju oli pettämätön, sillä kuullessaan epäröinnin äänessäni tämä ehdotti itse tapaamista kartanolla.

”Perjantaina siellä? Ja hei, Viiviltä terkkuja! Ciaaaooo Isbeeee!!”
Viivi kiljui jonkin sortin intiaanihuutoa puhelun taustalla ja jouduin siirtämään puhelimen pöyristyneenä kauemmas korvastani. Se piristi silti. Ehkä tästä vielä selvittäisiin ilman yhtäkään miestä.



Tarina jatkuu: Silmukka kiristyy



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 02.09.18 14:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Kohtalo

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:31



Keskiviikkona 18.7.2018

Matkustuskielto? Kielto?!
Jalkani huojahti koron upotessa laattojen väliin astuessani ainoalta askelmalta kadulle. Aurinko häikäisi kasvojani ja kiirehdin vetämään mustat Chanelin aurinkolasit silmilleni. Kontrasti valottomaan ja tummanpuhuvaan poliisitaloon oli valtava. Tunsin olevani valokeilassa tummansinisessä pikkumekossani, mutta kukaan ei katsonut. Vähäiset ihmiset maleksivat kadulla kuumuuden uuvuttamina, eikä toimittajia näkynyt.

Kuljin autolle hoippuen ja nappasin tuulilasissa lepattavan pysäköintisakon kiireesti käteeni. En ollut saanut sellaista koskaan ennen. Istuin ratin taakse ja tärisevin sormin asettelin keltaisen lapun pikkulaukkuuni, josta puuttui nyt passi. Paniikki viilsi lävitseni, selkä ja kädet hikosivat.

Olin pelännyt tätä samaa jo viimeksi. Vaan mitä ihmettä minä tekisin Kanadan kilpailumatkan kanssa?

***

Kohtalo
Torstaina 2.8.2018

Uitin varpaitani vedessä ja siemailin aamukahvia laiturilla, kun puhelin tärisi WhatsAppin merkiksi. Kurkotin siihen laiskasti, empien lukemista. Vaan kai se oli pakko. Olinhan päättänyt jatkaa mahdollisimman normaalia elämää – yksi murhatutkinta ei Isabella Sokkaa nujertanut. Ei, vaikka se tarkoittikin pakotettua pysyttelemistä tämän turhanpäiväisen maakunnan alueella.

”Hey honey I’m so sorry we didn’t meet after all. I totally understand you didn’t wanna compete w brocken horse but was still hoping to at least hear from u. xx Nicholas”
Heti perään tuli uusi viesti.
”Actually, we should meet. Coz u see, since u didn’t come here I’m coming to Finland in August”

Laskin puhelimen laiturin karhealle lankulle ja tuijotin hetken aikaa rauhallisesti liplattavaa vettä. Hemmetti. Pitäisikö minun esittää, että Ankalla oli todella jokin jalkavaiva? Tai ehkä se vain koki ihmeparantumisen. Tai niin... ehkä olisi sittenkin parasta pysyä lähellä totuutta ja kertoa, että koko vaiva oli ollut väärä hälytys. Helle laittoi tammojen päät sekaisin tai jotakin sellaista. Tallin omalle väelle en ollut selitellyt lainkaan, perunut vain kaiken, mikä teki tilanteesta entistä hankalamman.

Haluttomasti nousin ylös ja ryhdyin ravaamaan laituria edestakaisin jonkin hyvän idean toivossa. Arvokilpailuiden peruuntuminen omalta osaltani harmitti syvästi. Amanda oli omien sanojensa mukaan varma, että minulta puuttui sisua kilpailla isommilla areenoilla. Toisaalta sisko oli siinä oikeassa, etten todennäköisesti pystyisikään omaan parhaaseen suoritukseeni juuri nyt.

Kiedoin valkoisen kaftaanin kirkkaanpunaisten bikinien peitoksi ja avasin haluttomasti selaimen puhelimestani. Ehkä minun olisi korkea aika niellä oma pettymykseni, ja googlata kilpailuiden tulokset.  Olin sen tavallaan tallilaisilleni velkaa.

Otin hyvän asennon ja hyvä että otinkin.
Vernerin tallilaiset dominoivat kärkisijoja. Oikeasti? Heidän treenimahdollisuuksillaan? Uskomatonta. Ja mitä Innalle oli oikein käynyt? Hänen ystävänään minun täytyisi varmaan huomioida asia jotenkin, viedä vaikka keittoa lohdutukseksi. Olikohan se oikea tapa?  Elokuvissa ainakin tehtiin niin.

Mutta Innan keitto sai odottaa. Kohtalo nimittäin puhui tulosten kautta. Olin jo unohtanut pienen hankkeeni, mutta nyt jos koskaan oli aika hankkia Auburniin huippuhevosia – ennen kuin maineikkaat kasvattajat lakkaisivat myymästä niitä minulle.

Power Jump 2018 Champion oli nimittäin eräs neiti Josefina Rosengård, jonka vaikutusvaltainen äiti olisi varmasti jo paremmalla tuulella. Sattumalta minä tiesin myös, missä tämä ihastuttava nuori olento olisi aikaisin huomenaamulla.



Isabella toteuttaa suunnitelmansa: Aikainen lintu madon nappaa
Selvitystyö on tehty jo aiemmin - Ankan päiväkirja (2.7.18)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 15:00



Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat
Lauantaina 4.8.2018

Yöt, aamut, päivät ja illat olivat muuttuneet viileämmiksi. En pitänyt siitä lainkaan, sillä elokuun olisi kuulunut olla vielä kesäkuukausi. Kääriydyin mielenosoituksellisesti vilttiin, vedin paksut villasukat jalkaan ja tein useamman tunnin töitä mökin keittiössä. Söin pikaiseksi lounaaksi eilistä kanasalaattia, ratsastin Vilan sekä Ankan ja pohdin sitten kuumeisesti, mitä tekisin lopun päivää.

Yritin pitää poliisiasian poissa mielestäni, mikä oli vaikeaa. Sitten keittiössä ajatukseni harhautuivat kanakeittoon. Olin luvannut viedä sitä Innalle. Siis luvannut itselleni, että veisin sitä Innalle. Mutta oliko Kanadan tapahtumista jo liian pitkä aika? Ehkä Innalla ei edes ollut enää mitään vaivoja. Turhautuneena pukeuduin liiankin lämpimästi ja lukitsin mökin oven lähtiessäni.

***

Metsässä tuoksui havu, hiekka ja turve. Haaveilin ja haistelin metsän tuoksuja, kunnes ryhdyin keräämään mustikoita. Saalis oli käytettyyn aikaan nähden melko laiha, sillä kuiva kesä oli totisesti verottanut satoa. Olin kuitenkin alitajunnassani kuunnellut luonnontieteilijä-työkavereideni vinkkejä ja päätynyt turvesuomaiseen maastoon, jossa mustikat olivat saaneet kosteutensa. Löysin ämpärillisen, ja mättäissä kökkiminen oli lopulta aika terapeuttista.

En kuunnellut musiikkia, enkä oikeastaan ajatellut mitään. Tai en ajatellut, ennen kuin sain vaivaannuttavan ajatuksen. Entä jos joku näkisi? Mutta metsä oli hiljainen. Kukaan tuskin saisi Isabella Sokkaa kiinni marjastamasta. Sitä paitsi, voisin aina väittää pieniä, mutta pulleita mustikoitani thaimaalaisnaisilta ostetuiksi. Ilta-aurinko paistoi vielä hennosti pilvien lomasta.

***

Yksinäisessä mökissä yllätin itseni tänään uudelleen, sillä yhtäkkiä, noin vain jatkumona marjastukselle minä aloin leipoa. Puin komerossa iät ja ajat riippuneen vaalean pellavaessun päälleni ja googletetulla ohjeella ryhdyin soveltamaan ja sotkemaan keittiötä. Piirakka siitä kuitenkin tuli – ja kerrassaan herkullinen sellainen. Pakkasessa oli onneksi vaniljajäätelöä, joten makunautinto oli täydellinen.

Siinä piirakkaa maistellessani ja teetä hörppiessäni päätin, että eristäytyminen saisi riittää. Tarjoaisin Innalle (ja Julialle, ettei se olisi niin epäilyttävää) juuri tällaista herkullista piirakkaa, sillä minulla oli ihan oikeasti huono omatunto Juusosta. Tai siis, kaikki liittyi tietenkin Innan loukkaantumiseen Kanadassa. Sen takia Inna tarvitsi mustikkapiirakkaa. Juuso taas oli pelkkä sivujuoni sotkuisessa tarinassa.

***

Sunnuntaina 5.8.2018

Ratsastin maastossa Ankalla. Hiekkatie oli hiljainen ja sää pilvinen. Vain kavioiden kopina ja hiekan rahina piti seuraa kuulolleni, edes linnut eivät laulaneet. Mietin mustikkapiirakkakestejä uudelleen.  En kerta kaikkiaan voinut tarjoilla edes ystävilleni jotakin itse tehtyä – olisin vaikuttanut luovuttaneelta kotirouvalta tai köyhtyneeltä entiseltä kartanonomistajalta, varsinkin jos tarjoilut olisi hoidettu vaatimattomassa mökissä.

Tarvitsin enemmän vieraita, hienompia tarjoiluja. Teejuhlat! Niinpä niin! Ja vieraslistalle pääsisivät sosiaalisesti tärkeät tyypit. Valmennettavani ja tallitutut, kyllä. Paitsi Niko. Niko ei ollut valmentautunut kesällä riittävästi, ja tulisi kuitenkin Nitan avecina. Sarah ei, sillä nainen ei ollut kanssani tallilla missään tekemisissä. Ei sillä, että minulla olisi ollut mitään naista vastaan.

***

Luotin siihen, että kaunis latino löytäisi ystävän ja tulisi juhliin kuitenkin, mikä oli tarkoituskin. Mutta jos nainen saisi oman kutsunsa, tämä toisi epäilemättä Thomasin. Ja sitä minä en halunnut. Itse asiassa, vieraslistalle tulisi ennätysvähän miehiä. Ei Thomasia, ei Verneriä, ei Juusoa, ei Ollia. Eikä Nicholasta, joka vihjaili olevansa parhaillaan Helsingissä. Ehdottomasti ei ketään Purtseilta. Paitsi Jusu. Jusu oli tärkeä. Entä sitten Jusun vanhemmat? Kutkuttava ajatus, mutta teini-ikäisistä koostuva vieraslistani tuskin vakuuttaisi heitä, vaan pikemminkin nolaisi minut. Joten ei heitäkään. Aveceina saivat minun puolestani saapua ketkä vain, mutta omaa kutsua en kenelle tahansa osoittaisi. Nämä olisivat Isabellan hienostuneet teejuhlat, eivät Auburnin.



#rassenhaaste - koosta tarina tasan sadan sanan raapaleista

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty English only

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 30.08.18 12:58


English only
Tiistaina 28.8.2018

”Hello darling.”
”Nicholas? Oh… hi.”
”Sorry to bother, but can I please get in? You’re a hard woman to find Isabella! Or actually, you’re hard to get in touch in any ways, sweetie.”
”Hmmm is it really so? You’re here after all.” Even though I didn’t answer your messages. On purpose, I snorted to myself.
“I gave you a phone call and then actually came to look for you. And after those failed attempts, wrote a letter. Can you imagine! Letter in 2010s! As in written by hand, to a piece of paper. That’s how dedicated I’ve been to find you.”
Nicholas smiled slightly and placed his hand to keep the door open.
I sighed and forced myself to smile politely.
“Fine. Just get in then.”

Nicholas looked weird in normal clothing. He had a good taste actually, which I now remembered. I had seen him like this before and liked his style before. Or oh well – liked him, I should say. In Canada it had been easier to be around him, since he was in coach’s role and that was how I saw him, at least mostly. Of course he was disturbingly handsome on top of it.

“Isabella. Dear. Why have you been avoiding me? I don’t take bullshit about lost messages if you’re thinking about that tactic”, Nicholas said calmly and leaned forward.
“I don’t know. I really… don’t know”, I answered, processing it at the same time. Wide smile appeared on my face and I felt a little inkling of possibly approaching butterflies. Oh my, he was still charming. Aaand why had I been avoiding this meeting again?

“Hi!” a shout with familiar male voice reached us across the hall.  
We both turned from what soon could have been a very passionate kiss to glance the enterer. Jonathan walked down the stairs, so relaxed and slowly that I scared the scene would never change.
“Hi”, I responded neutrally and hoped not to be forced by the situation to introduce Nicholas.
But he did it himself and the two lads shook hands.

“Hi, I’m Nicholas, Isabella’s ex-colleague. I actually trained a few Auburn riders last March in Canada so you might have heard of me”, Nicholas said, possibly looking for some sort of recognition in Jonny’s eyes. As a coach, he was ambitious.
“Jonathan”, Jonny just said, so I gave him a Look. “Or Jonny, pleasure to meet you”, he continued with hesitance and looked sharp and yet loose at the same time. Was he alright?

Nicholas glanced at Jonny tensely and I could guess his thoughts. I was rather tired of explaining people that this semi-hot young guy, living in my mansion, was in fact not my mister in bed. So I didn’t explain. I couldn’t care, not even if it meant small scale cold war for my loss.    

“Jonathan is my stable master and a fresh owner of a horse – he just bought me a filly of my own breeding. She’s from Erelas, you remember her don’t you?” I chatted, because Jonny was few in his words.
“Oh my! The jumping dragon is still alive?” Nicholas laughed.

Jonathan was about to finally enter the conversation, but we got interrupted.
“Oh so this is the famous Isabella Sokka”, an old lady stated, coming down the stairs even more slowly than his grandson had. Or at least it had to be his grandson – who else this could be than Grace Raynott? Thank god she referred to me as famous, not notorious. Maybe she didn’t know the full Thomas story?
“Pleasure to finally meet you”, I answered calmly, not letting it show that they got me by surprise. What was this anyway? International visit Isabella Sokka day? The annual English conversations only day? And wait a minute – was I already thinking in English?

I tried my best but must have looked amazed anyway, when the old lady came over to hug me gently. Nicholas was surprised too, but acted like a true gentleman he was.
“How come I did not know you’re in Finland?” I asked, smiling slightly and keeping my posture noble. At the same time I turned my head a bit and gave Jonathan a quick but much murderous look. It meant somewhat: how come I did not know your grandma stays in my mansion?! In which the ‘my mansion’ in Caps Lock.

“Don’t worry darling, not many knew”, Grace belittled, her eyes sparkling playfully like autumn foliage in trees.
“Have your dear Jonny showed you around the estate? And please don’t say you’re sleeping in a sofa, we do have several guest rooms”, I fussed but kept my voice steady. “Besides… I think we’re staying in my summer cottage few days more. Just make yourself at home.”

I smiled charmingly and hugged Grace a goodbye, even though I had a feeling that we’d meet again. I hugged Jonny too and felt Nicholas’ eyes on my back. I would explain him later, but maybe without the Tommy-storyline. Thinking of him in front of Grace made me feel nervous for a short while, and I couldn’t help wondering what she thought of me. Way too old heiress seducing his massively-good-looking young grandson… And then dumping him cruelly before any feelings gets involved. Oops?

“Bye then!” I shouted and closed the door with relief. “Let’s take my car. This way, please.”
Nicholas followed me in silence and I could tell he was bothered.
“Jonathan is my employee. He has a girlfriend and –“
“No need to explain”, Nicholas hurried to replay, but seemed relieved anyway. Men.
“By the way, your sister was rather icy, rude even. Is she crippled and bitter for that? Didn’t say me a word and yet I could tell from her eyes that she understood English just fine.”
“Oh no, Amanda is like that to everyone, don’t worry. And the wheelchair is temporarily”, I explained as we already arrived in front of the cottage. I turned my head to stare his eyes and knew it instantly. It was now happening, and I had no longer strength to resist.
“Want to see my unicorn underwear?” I asked quietly between my lips, much flirting.

***

There was really no need for foreplay. Short encounters with subtle flirting, crumbled on a timeline over ten years had done the job. It was worth it, since I felt so relaxed. Nicholas was a holder, so I ended up laying in his lapse. He was a handsome equestrian, in perfect age for me and a great lover too. Being safe and sound should’ve been it, but no. It just made me remember Verneri and the English times.

I felt regret.
Thank goodness feelings didn’t drive me. I’d make a truce with myself later.  



kokonaan toisella kielellä #raynottinhaaste
sisällytä sanat #sarahinhaaste3
(yksisarvinen, huuto, puhelu, sota, aselepo, ruska)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Kaajapuroilla

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.09.18 13:29


Kaajapuroilla
Toukokuu 2006, Kalla

Huone on hirveän pieni, ja sisustus... No, sellainen kohtuullisen köyhän teinipojan toteuttama (tai tämän äidin). Isabella pidättelee nyrpistystään miten parhaiten taitaa, sillä hän sai vihdoin asua Vernerin kanssa. Vain sillä piti olla väliä. Hän tottuisi kyllä. Kartanoon oli ollut mahdotonta jäädä, sillä äiti ja Amanda olivat muuttuneet entistäkin häijymmiksi heti mummon kuoleman jälkeen. Nuori perijätär tuntee polttelun silmissään, mutta välttyy itkulta. Mummo oli ollut hänen lempisukulaisensa. Tiukka, mutta silti ainoa joka oli ollut oikeudenmukainen. Toista maata kuin äiti.

Isabella nielaisee halveksuntansa, joka nousee heti pintaan ajatusten vain viivähtäessä äidissä. Hän keskittyy pakonomaisesti hetkeen. Verneri. Kaajapurojen koti. Hän on nyt täällä.

Asuminen poikaystävän vanhempien nurkissa oli jo ajatuksena kamala, mutta mitä muita vaihtoehtoja rahattomalla 17-vuotiaalla oli? Sitä paitsi, täältä sai ilmaisen tallipaikan. Yhtäkkiä sellaisellakin asialla oli väliä. Karsinavuokrat jopa rähjäisen vaatimattomilla kallalaistalleilla olivat hämmästyttävän kalliita, kun pääsyä sukutilille ei enää ollutkaan.

Isabella huokaisee raskaasti ja istahtaa poikaystävänsä sängylle – heidän sängylleen – ja se notkahtaa epäilyttävästi. ”Haluaisin kuollakseni jäätelöä.”  
Verneri hymyilee ja purjehtii purkamattomien pahvilaatikoiden ohi suutelemaan tyttöystäväänsä. Hän kaappaa Isabellan syliin hymyillen, mutta muuttuu sitten vakavaksi.
”Kuule, rakas. Siinä tapauksessa meidän täytyy mennä kauppaan.”
”Mmm, joo, vaikka”, Isabella mutisee Vernerin hiuksiin, mutta hämmästyy sitten. ”Siis hetkinen – eivätkö vanhempasi hoida sitä?”
”Totta kai, mutta ei meillä ole juuri sun lempijäätelöä. Jos on jäätelöä ollenkaan”, Verneri sanoo ja katsoo tyttöystäväänsä tietävästi.
Isabella räpyttää ripsiään hämmentyneenä ja vilkaisee Verneriä epäuskoisesti.
”Okei... no, mennään sitten”, nuori nainen sanoo ja peittelee epävarmuutensa hymyyn.

***

Isabella kulkee paikallisessa Spar-marketissa epäillen, mutta samalla jännittävän innostuksen vallassa. Vaihtoehtoja on ihmeellisen monta ja tuntemattomia tuotemerkkejä paljon. Kukaan ei tunnu tunnistavan häntä rennoissa kotivaatteissa. On ylipäätään hirveän outoa liikkua niissä kodin ulkopuolella. Isoäiti, niin rakas kuin olikin, olisi pöyristynyt kuoliaaksi jos olisi ehtinyt nähdä tämän ennen kuolemaansa. Se oli täysin totuudenmukainen skenaario, vaikka ajatus kuolemisesta jos ei olisi kuollut jo aiemmin olikin kiero.

”Tuleeko joku kohta palvelemaan meitä?” Isabella kuiskuttaa Vernerille, jonka naama leviää luonnottoman leveään virnistykseen.
”Ei, nyt ei olla Stockmannin Herkussa turkikset päällä”, Verneri piikittää.
Isabella punastuu, kun Verneri käyttää noin törkeästi hyväkseen luottamuksella kerrottuja tarinoita perheen perinteisistä jouluostoksista. Mummo otti nuoren Isabellan usein mukaansa, kun haettiin jouluherkkuja. Tärkeänä mummo antoi myyjättärelle ostoslistan, ja he kulkivat perässä, kun tämä poimi sopivia tuotteita koriin. Vanhoina hyvinä aikoina oli kuulemma saanut kaiken tilikirjaan, ja niinpä mummo teki korttimaksamisestakin melkoisen numeron. Silloin Isabella oli kulkenut mukana ylpeänä – he olivat olleet tärkeitä Helsingissä asti, sillä mummolla oli ollut suhteita kaikkialle.

Nyt Isabella seisoo ahtaalla käytävällä ja joutuu tuon tuostakin väistämään kahisevissa tuulihousuissa liikkuvia maalaisia ”kröhhmm, anteeksi” -lausahdusten herättelemänä. Hän tuijottaa ihmisiä, tavallisia kallalaisia, joille kauppias ei tuonut ostoksia etukäteen tilattuina keittiön piilotetulle takaovelle tiettyyn kellonaikaan, tiettynä päivänä. Kartanossa rutiineille annettiin arvoa. Jopa Kaajapuroilla vanhemmat laittoivat ruokaa itse, Vernerin isäkin. Ehkä jopa Verneri.

Isabella nielaisee. Hän on kauhuissaan (pitäisikö hänenkin kokata joskus itse?), mutta samanaikaisesti myös lumoutunut edessään avautuvasta tavallisesta maailmasta. Siinä maailmassa katsottiin poikaystävän kanssa kilohintoja (pelkkä ’hinta’ ei kertonut mitään, sillä pakkaukset olivat erikokoisia, niin Verneri kertoo) ja sitten mietittiin, mihin kannattaisi kuluttaa käytössä oleva seteli.

”Selvä on”, Isabella sanoo yhtäkkiä, ja Verneri käännähtää pakastearkulta kulmat kysyvästi koholla. Maailman paras poikaystävä oli selittänyt juuri, ettei hän oikeastaan tarvitsisi maitoa puuroon, vaan sen voisi valmistaa yhtä hyvin veteenkin. Niillä rahoilla saataisiin melkein ostettua Isabellalle crème brûléen makuista jäätelöä, tosin pitäisi luopua jostain muustakin.

”Otetaan vaniljaa. Se on hyvää ja halpaa. Ja katsopas! Kasvirasvaan valmistettu on noin paljon halvempi kuin kermainen! Maistetaan sitä”, Isabella sanoo, ja ottaa gourmeejäätelön päättäväisesti Vernerin käsistä. Hän on nopea oppimaan ja vielä nopeampi sopeutumaan. Tumma poninhäntä heilahtaa ilmassa, kun Isabella palauttaa jäätelön tarkasti paikalleen ja suutelee sitten Verneriä pikaisesti poskelle. Hän ei halua tehdä tästä numeroa. Ei tämä ollut iso juttu, vaikka oli sittenkin.  

***

Syyskuu 2007, Kalla

Oli todella kummallista pyytää taksikuskia ajamaan Kallaan. Paluu Suomeen oli oikeastaan suurempi shokki kuin opiskelijavaihto Englannissa, sillä sinne Isabella oli sopeutunut nopeasti. Myös taksamittarin näyttämä lukema oli shokki, vaikka Isabella olikin elättänyt itse itsensä jo pidemmän aikaa (tai ehkä juuri siksi). Hän kuitenkin maksoi kiltisti ja kiitti kuskia kohteliaasti.

Syyskuinen Kalla tarjosi sadetta. Näky oli masentava ja liian samankaltainen kuin Englannissa. Budjettilennot pitkällä vaihdolla ja syömättömyys koko uuvuttavan matkustusrupeaman ajan alkoi tuntua vatsassa. Vaikka oli siellä muutakin. Erikoinen, paluun aiheuttama jännitys väänsi vatsanpohjaa yhtä pahasti kuin nälkä.

”Isbeeeee!!!” iloinen ja korviasärkevän kimeä huuto kuului varmasti kauas, ja Isabellan yksi monista laukuista putosi mätkähtäen märälle nurmelle, kun Janna Kaajapuro hyökkäsi hänen kaulaansa.
Samassa Kaajapurojen ovi avautui, ja Tiina ilmestyi kynnykselle pitkään ja tuhruiseen essuun sonnustautuneena. Ulos leijaili herkullinen kotiruuan tuoksu. Talon takaa ilmaantui Pekka, joka varmasti kuuli pihaan kaartaneen taksin.

”Taksillako sinä tulitkin? Olisit nyt herraisä soittanut kyytiä!"
"Onneksi meillä on ruoka juuri valmista, olet lapsiparka varmasti nälissäsi..."
"Tule nyt äkkiä pois sieltä sateesta... "
"Anna minä kannan laukkusi...”


Isabella hymyili väsyneesti. Vernerin vanhemmat ovat niin välittömiä ja kultaisia. Kaiken hössötyksen takaa kukaan ei huomannut, että Isabellaa painoi muukin kuin väsymys. Että vaihtovuosi on jättänyt hänen sisimpäänsä halkeaman. Hän oli rikki, mutta samalla iloinen, ettei se näkynyt päällepäin. Nyt täytyi vain keskittyä tulevaan. Hoitaa lukio loppuun, ja suunnitella ihanaa tulevaisuutta hänen oman Vernerinsä kanssa. Näin rakastavassa ympäristössä kaikki unohtuisi kyllä.

muuttojuttuja #isbenhaaste4


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 08.10.18 23:32, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Hevosnäyttöjä

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.10.18 22:55


Hevosnäytöt
Perjantaina 28.9.2018
Rosengårdin tilalla – Osa II

Vaikka olin vitkutellut Ankan talliin viemisen kanssa ja harjannut sen aikaa kuluttaakseni, niin minulle oli jäänyt vielä viimeisenäkin majoittujana oma tyhjä huone rantahuvilaan. Onneksi. Sinällään minua ei olisi haitannut nukkua tallilaisteni kanssa, mutta silti... se olisi ollut liian nöyrää. Jostakin käsittämättömästä alitajuntaani iskostetusta etikettisyystä (vai liittyikö se kunniaan ja perijättären rooliin?) minun kuului majoittua yksin, ja mitä isommassa huoneessa niin sitä parempi.

Olin pukeutunut rennosti farkkuihin ja siistiin mustaan Auburn-logolla varustettuun ratsastushuppariin, joka oli malliltaan hyvin ihonmyötäinen ja imarteleva. Tietenkin. Halusin luoda itsestäni rennon ja itsevarman vaikutelman – ja silti samalla vähän panostaa.

”Hej! Sieltähän sinä tuletkin”, Arne puheli, kun kohtasimme rantahuvilan polulla. Olin kohtuullisen varma, etten ollut myöhässä sopimastamme aikamääreestä ja meinasin jo pahoitella, kun jokin Arnen ystävällisessä ilmeessä sai minut unohtamaan asian. Jusun isä ei ollut tullut vastaan piikitelläkseen myöhästymisestä (jota ei ollut edes tapahtunut), vaan yksinkertaisesti saattaakseen minut talliin.

Kasvoilleni nousi hymy, ja jotenkin ajattelin Vernerin isää. Pekka Kaajapuro oli aina ollut samalla tavalla välittävä ja läsnä. Arnella oli tietysti myös rahaa, mitä Kaajapuroilla ei merkittävästi ollut ja olinkin hieman kateellinen Jusulle: tyttö oli saanut minun ja Vernerin isien parhaat puolet. Toki en ollut tavannut Äitiä, ja sitä tapaamista olikin parasta olla kauhistelematta etukäteen. Sen sijaan Kaajapuroilla minun täytyisi käydä, sillä edellisestä vierailusta oli hävettävän kauan. Tein pyhän lupauksen itseni kanssa, että kävisin heillä pikimmiten.

Arnen kuraiset saappaat saivat minulle hetkellisesti aikaan jopa ahdistuneen ylipukeutuneen olon, mutta olo karisi hyvin pian saavuttuamme talliin. Jusun veljellä, Alexanderilla, oli viimeisen päälle laadukkaat (ja ihastuttavan perusväriset!) ratsastusvaatteet. Nyökkäsin nuorelle miehelle kohteliaan tervehdyksen, mutta keskityin sitten hevosiin.

”Tämä tässä on Trixia. Se on emänsä 4. rosengårdilaisvarsa ja voinkin sanoa, että varmasti kevyt ja nopea. Quick Trickin varsat ovat oikein näppäriä hyppääjiä.”
Arne avasi karsinanoven puhuessaan, ja pääsin rapsuttelemaan suloista, tähtipäistä ruunikkoa. Se oli ulkoisesti ehkä vähän Grannimainen tai tammaversio Lefasta, ja pistin merkille karvan kauniin kiillon. Karsinasta paljastui Jusu, joka oli mitä ilmeisimmin laittanut tamman kuntoon. Annoin Arnen jatkaa.
”Trixian isä on vielä näyttöjä vailla, mutta erittäin lupaava, Claristo Z.”
”Ahaa, zangersheide? Ei kai vain jotain sukua Castonille?” kysyin mietteliäänä ja hetkellisesti jopa häpeillen, kun olin livauttanut huippusiitosorin nimen ikään kuin muita lahjakkaita zangersheidejä ei olisikaan.
”Ja, juuri Castonin poika. Myös Claristosta povataan hyvää periyttäjää.”
Huokaisin henkisesti helpotuksesta ja katsahdin Trixiaa hyväksyvästi. Samassa Jusu lähti taluttamaan sitä maneesiin. Seurasin ratsukkoa kiltisti Arnen kannoilla, Alexanderin jättäytyessä maneesiin päättäväisesti etenevässä jonomuodostelmassamme viimeiseksi.

Trixia vaikutti uteliaalta, mutta ei yksinolo sitä suoranaisesti häirinnyt. Askeleet olivat kieltämättä matkaavoittavat, ja alkukäyntejä tunnollisesti taluttava Jusu sai harppoa tosissaan. Sitten, jonkun ajan ja Arnen pitkälle polveilevan sukuselonteon jälkeen, Jusu pysäytti Trixian maneesin keskelle ja Alexander kiipesi tanssahtelevan tamman kyytiin. Jalustimet olivat valmiiksi sopivat, joten tätä oli varmasti valmisteltu etukäteen. Tai ehkä Alexander ylipäätään ratsasti Rosengårdin nuoria Suomessa ollessaan, pohdiskelin.

Alexander kuiskasi siskolleen vähän töykeään sävyyn, mitä seurasi naisen pikainen poistuminen maneesilta. En saanut ihan selvää, mutta ruotsilta se kuulosti (”Hämta din favorit, ja vill spara Kami till sist”). Kepein askelin loikkiva Jusu lähti epäilemättä laittamaan seuraavaa ratsua valmiiksi.

Tamma näytti ihanan yhteistyöhaluiselta ja tykästyin etenkin sen laukkaan. Alexander ratsasti siististi ja päättäväisesti, ja tyylissä oli havaittavissa keskieurooppalaisuutta. Mies piti muodon aika lyhyenä ja ratsasti tammaa kuin se olisi valmiimpi kuin olikaan – mahdollisimman myyvästi siis. Tavallaan se ärsytti, tavallaan vaikutti. Tokihan tiesin katselevani nuorta, enkä olettanutkaan tamman olevan ihan valmis. Vaikka Trixia oli kyllä ihan yllättävän valmis. Tai sitten Alexander oli parempi esittelijä kuin hoksasinkaan.

Jossakin vaiheessa Jusu oli tullut maneesiin taluttamaan toista ruunikkoa, ja ratsujen vaihto tapahtui hyvin sulavasti.
”Belisa saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta se on silti laadukas. Kiva ratsastettava, rehellinen”, Jusu sanoi viereltäni, kun Alexander oli tamman kanssa maneesin toisessa päässä.
”Niinhän se on”, Arnekin myötäili, ja ymmärsin, ettei ruunikko ollut Alexanderin suurimmassa suosiossa. Mies ratsasti jotenkin löysemmin ja välinpitämättömämmin, vaikka olisi voinut kuvitella, että juuri tästä hän olisi sitten halunnut eroon. Tai sitten minä ylitulkitsin.
”Belisalla on kyllä hyvä suku, puhtaat liikkeet, kiva hyppy ja, no, ei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Se ei vaan ole niin näyttävä”, Arne totesi rehellisesti, ja arvostin sitä. ”Se on itse asiassa meidän toisen polven kasvatti.”

Tarkkailin tammaa, ja yllätyksekseni pidin siitä. Jusu oli sanoissaan oikeassa. Vaikka Alexander ei oikeastaan edes yrittänyt saada tammaa esiintymään edukseen, se näytti silti kivalta. Helpolta, mutkattomalta, sellaiselta jolta kukaan ei odottanut mitään, mutta joka saattaisi varmalla suorittamisella hypätä voittoon. Sitä paitsi, oli ilahduttavaa nähdä noin järkevä 4-vuotias. Belisastahan voisi kuoriutua vielä vaikka mitä! Ja jos ei muuta, niin ainakin se saattaisi periyttää sievää luonnettaan. Sellaiselle perinnölle oli Amandan valitsemien orien jälkeen tarvetta.

Viimeinen tamma oli musta. Taas Jusu uskaltautui kommentoimaan pikaisesti – olin ennenkin huomannut, että nainen oli hevosista puhuessaan rohkeimmillaan. Selvästi myös välit isään olivat hyvät.
”Kamilan emä Karro on Alexanderin entinen ykköskisaratsu”, Jusu kertoi, mikä tavallaan selitti taas astetta ryhdikkäämpää ratsastusta. Vaikka no, oikeasti erot Alexanderin olemuksessa olivat hyvin minimaalisia. Ehkä jopa kuvittelin.

”Karron 5-vuotias poika Mirro on jäänyt meille, ruuna hyppää aivan mielettömän hyvin. Myös Kamilalla on hyppykyky kohdallaan. Se saattaa näyttää vähän rumalta ankanpoikaselta, mutta hypätessään se loistaa”, Arne vakuutteli. ”Kamilan isä on Suomessa yhden kauden astunut holstainerori Cool Vibes, ja sen emänisä De Hero ja emänemä Rosengårds Keela taas asuvat yhä meillä. Näet nekin halutessasi.”

Katselin tammaa nyökytellen, vaikken ollut ihan samaa mieltä Arnen kanssa, rumuudesta siis. Minusta se oli nimenomaan todella kaunis pölyisen mustassa värityksessään. Aavistuksen kyömyssä päässä oli jotakin arvokasta. Kahden muun tamman tavoin Kamilakin oli nuori, mutta silti selkeästi rohkea. Sen askeleet eivät ehkä olleet kauniita, mutta toimivia. Takaosassa oli jo havaittavaa lihasta.

Tuijottaessani mustan nuoren tamman tasaista siirtymistä laukasta kevyeen loppuraviin totesin joutuneeni vaikeuksiin. Olin pitänyt jokaisesta, vaikka minun oli ollut tarkoitus rajata yksi tammoista edes ajatuksen tasolla pois. Tai laittaa ne mielessäni paremmuusjärjestykseen. Häkeltyneenä päädyin vain kättelemään ja kiittämään Arnea, sekä hymyilemään Jusulle (ennen kuin tämä säntäsi ottamaan groomin tehtävät haltuun selkeästi aivan liian tärkeältä veljeltään, joka muuten hävisi paikalta nopeammin kuin ehdin huomatakaan).
 

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Rosengårdin esteleiri

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 26.11.18 20:05


Rosengårdin esteleiri

Perjantai, 28.9.2018

Saapuminen Rosengårdin kartanolle
Hevosnäytöt

Lauantai, 29.9.2018

Aamulla pääsin ensimmäiseen Arnen valvomaan ratsastukseen. Toisaalta olisi ollut paljon leppoisampaa kokeilla tammaa ensi kertaa ihan itsekseen (minkä takia kirinkin kentälle vähän etuajassa). Arne oli kuitenkin lempeä, ja antoi minulle henkisesti aikaa tutustua Trixiin ja ratsastella alkuun ikään kuin itsenäisesti. Vasta sitten mies alkoi ohjata, ja tuntui kummallisen hyvältä saada valmiita ohjeita ratsastukseensa. Ulkopuolelta kun näki monia sellaisia virheitä, joita ei selkään hoksannut.

Silti selästä sai parhaan käsityksen hevosesta, ja todella tykkäsin Trixistä. Se oli näppärä ja hyväntuulinen ratsu, jolla oli selkeä oma moottori. Valmennuksen, tai no, jonkunlaisen ohjatun ratsastuksen jälkeen puunasin Trixiä pitkään. Pidin kovasti sen käsiteltävyydestä, joten tamma oli kieltämättä vahva ostoehdokas.

Iltapäivän maastoretki Ankalla

Sunnuntai, 30.9.2018

Heräsin varhain ja aloitin Ankan lyhyellä puunaamisella, kunnes se vietiin jonkin neuvokkaan ja sinnikkään työntekijän toimesta tarhaan. Halusin Ankan näyttävän siistiltä, vaikka kimo saisi pitää tänään vapaapäivän. Sitten siirryin Kamilaan.

Tamma oli karsinassa suloinen, sellainen harmiton. Käsiteltävyys oli taas kerran erinomaista, ja väistämättä ajauduin miettimään omaa kasvatustyötämme. Minun pitäisi olla jatkossa tiukempi Amandan ajatusten suhteen, jotta Kalla-varsat eivät tulisi tunnetuiksi liian vaikeina. Luonnekasvatus oli ehkä huomaamatonta, kun se onnistui, mutta erittäin silmiinpistävää epäonnistuessaan ja siksi ehdottoman tärkeää. Suomen kokoisessa maassa ei lopultakaan ollut tarpeeksi Amandan tyylisiä taitavia ratsastajia, jotka kestivät GP-tasoiselta ratsulta millaista käytöstä tahansa.

Myös Kamila oli ratsuna hirveän ihana nuori. Se oli vaivaton ratsastaa ja hypätessään tamma loisti.

Iltapäivällä valmennusratsuni vaihtui Belisaan, tuohon Jusun suosikkiin. Belisa oli kieltämättä vähän hiirulaismainen ja arka ratsu, mutta ihanan rehellinen ja taitavakin. Siinä ei ollut kerrassaan niin mitään vikaa, ei selästä eikä maasta käsin. Aloin olla epätoivoinen – pitäisikö minun ostaa kolme tammaa? Vai ei yhtäkään? Heittää arpaa??

Ahdistukselle oli toinenkin syy. Minut oli kutsuttu viimeinkin kartanolle. Ei ensimmäisenä iltana (kuten Rasmus), eikä toisena, vaan vasta kolmantena. Jännitys vaikutti varmasti myös Belisalla ratsastukseen, sillä Arnella oli sanottavaa jos mistäkin ratsastusvirheestä.

Illallinen kartanolla (Kohtelias uhka)


Iltapäivällä aloin olla jo suoraan sanottuna vähän rikki. Oli yllättävän rankkaa ratsastaa valmentajan silmän alla useita kertoja päivässä, monena peräkkäisenä päivänä. Ja vaihdella ratsuja ja tehdä päätöksiä. (Siis yrittää tehdä päätöksiä). Ihastuttavan emännän, rouva Rosengårdin, taholta sinkoilevat hillityt uhkaukset ja epätervetullut ilmapiiri eivät nekään varsinaisesti vähentäneet kokemaani henkistä painetta.

Maastoretkelle valitsin Trixian, joka oli vuoden verran toisia tammoja vanhempi. Kaunis tähtipäinen ruunikko oli ollut tähän asti edukseen, mutta maastossa siitä paljastui uusi puoli. Tamma säpsyili tuon tuostakin ja loikahteli jos jonkinmoisiin suuntiin pienistäkin rapsahduksista. Vatsalihakseni olivat kammottavan stressaavaksi muuttuneen retken jälkeen aivan tuusan nuuskana ja tasapainoani oli todellakin koeteltu.

Käsivarsia pakotti jatkuvan pidättämisen seurauksena, ja Trixian asema ykkösostosuosikkina kärsi väistämättä. Joo, olin toki ostamassa keskeneräistä estehevosta enkä mitään terapiaratsua maastoon, mutta jollakin tavalla retki silti vaikutti asenteisiini. Halusin aina ajatella pidemmälle, ja todennäköistä oli, että ostamaani estetammaa käytettäisiin myös kenttäratsujen jalostukseen.  Trixian jälkikasvua en osannut kuvitella maastoradoille. Tai osasin, mutta kuvitelmissani ne karkasivat koko pirun radalta tuulessa heilahtavia lehtiä pelästyen.

Illalla pidettiin ”Kekkerit kartanolla”

Susanne oli saanut minut varovaiseksi, ja kekkerit olivat osaltani hyvin maltilliset. Vaan jotain mielenkiintoista niistäkin poiki.
Tytti, se suorapuheinen nainen, kuului toivottavan Heidille hyvää yötä. Itse istuin varjoissa vilttiin kääriytyneenä. En ollut saanut unta, ja viiniä oli yhä jäljellä.

Rantahuvilan edusta ja koko Rosengårdien pihamaa oli hiljainen ja syksyinen yö pohjattoman pimeä.
”Oletko viihtynyt täällä?” kysyin rempseältä naiselta, kun tämä pysähtyi kohdalleni kulmat kohollaan.
”Totta kai, hevoset ovat hienoja ja palkka hyvä.”

Tytti jäi siihen, sytytti savukkeen. Vilkuilimme toisiamme varkain, mutta kumpikaan ei vaivautunut tai kyseenalaistanut tilannetta. Molemmilla oli hyvä humala päällä, ja rupattelu tuntui luonnolliselta. Kunhan kohdattiin.

Ulkovalot loivat aavemaisia varjoja, eikä niiden kajossa liikkunut ketään. Olimme tässä kaksin. Majoitustilojen ovi oli jo sulkeutunut Heidin perässä.
”Etkö kaipaa uusia mahdollisuuksia tai kokemuksia?” jatkoin kyselyäni, yhä näennäisen välinpitämättömällä sävyllä.
”Riippuu mitä tarjoaisit”, Tytti totesi rehellisen rauhallisesti.

Se oli miellyttävä vastaus. Olin löytänyt jonkun, joka ei ollut liian lojaali Rosengårdeille.
Hymyilin Tytille viekkaasti, nousin, ja toivotin tälle oikein hyvää yötä.  

Tiistai, 2.10.2018

Aamulla oli taas ohjatun ratsastuksen vuoro, ihan valmennukseksi en olisi sitä kutsunut. Ja onneksi se ei ollut sellainen. Edellisiltainen valvominen (ja juominen) oli ottanut koville, eivätkä kauneusuneni todellakaan olleet riittävän pitkät optimaaliseen, tai yhtään minkäänlaiseen, palautumiseen.

Belisa oli silti mainio. Oikeastaan täydellinen juuri tähän mielialaan ja huonoon keskittymiseen. Tamma antoi paljon anteeksi ja hyppäsi ne muutamat hassut hypyt oikein lennokkaasti. Sen nöyryys oli kovin ihailtavaa, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin. Jotain... kipinää. Belisa nimittäin muistutti jonkin verran Ankkaa (silloin kun Ankka oli parhaimmillaan, eli kun  ratsastaja ei yliyrittänyt) ja jostain kierosta syystä en halunnut toista liian kilttiä hevosta. Ai miksi? En tosiaan tiedä. Vaikka oli Belisa kyllä silti oikein vahva ehdokas. Ainoastaan Trixiaa en enää miettinyt.

Iltapäivällä en saanut vieläkään hengähtää. Kuka kumma oli edes keksinyt valmennusleirit?? Tällainen tahti ja eteneminen oli uuvuttavaa. Varsinkin henkisesti ja etenkin siksi, että olin aina ollut todella huono ja epäkiitollinen valmennettava. Olin aina väittänyt Vernerille (ja mummille ja kaikille maksetuille valmentajille) erittäin sinnikkäästi vastaan. Nyt en väittänyt, ja sovinnaisuus ja suuni supussa pitäminen kuluttivat ihan valtavasti voimavarojani.

Arne piti minulle ja Heidille parivalmennuksen, ja menin ihan vain omalla Ankallani. Noin puolessa välissä valmennusta aloin tosissani toivoa alleni nuorta ratsua, jotta olisin voinut vedota ”nuoren hevosen kunnonpuutteeseen” ja anoa jotakin helpotusta. Sitä ei kuitenkaan tullut, ja estekorkeus nousi nousemistaan.

Pakaroita, reisiä, pohkeita, selkää, vatsaa ja jotain tuntemattomia ratsastuslihaksia pakotti ja vähän kramppasikin. Takapuoli oli tuhottoman hiessä (ja pikkarit oikeasti märkänä tylsästä syystä), enkä halunnut edes ajatella miten ikinä saisin päälle liimautuneet vaatteet riisuttua joskus valmennuksen jälkeen. Ankkakin oli hien peittämä, sen koko kaunis valkoinen karva oli muuttanut väriään hopeanharmaaksi.

Olin juuri saanut Ankan pestyä ja käärittyä kuivattavaan villaloimeen, kun silmiini sattui kerrassaan kumma näky. Kartanon emäntä ihan ilmielävässä persoonassaan seisoi pihamaan toisessa laidassa ja hätisteli isokokoista koiraa varsin epäuskottavalla ja haparoivalla äänensävyllä.

Pysähdyin kummastuneena ja tilanteen outoudesta lumoutuneena. Oliko Susannellakin heikkoutensa? Pelkäsikö hän koiria, tai ehkä juuri tätä koiraa?
”Jaro!! Takaisin aitaukseen”, rouva kiljahteli ääni särkyen. Komea rhodesiankoira ei korvaansa lotkauttanut, vaan seisoi uhmakkaasti vapauden puolella. Suurehkon koira-aitauksen portti oli avoimena, ja Susanne osoitti uhkaavasti sormellaan sitä kohti.

Kaksikko seisoi pitkän aikaa napit vastakkain, eikä kumpikaan luovuttanut. Koira ei liioin karannut, muttei myöskään palannut aitaukseensa. Rouva kiljahti vielä kertaalleen käskynsä, ja teki sen virheen, että astui koiraa kohti. Jaroksi kutsuttu otus katsoi parhaaksi poistua paikalta kokonaan.

Koiran karkaamista seurannut rouvan turhautunut ruotsinkielinen purkaus oli kiusallista kuultavaa, ja pujahdin äkkiä takaisin talliin ennen kuin minut huomattaisiin. Se komeasilmäinen, mutta vähän haaveilevanoloinen Henrik sattui minua vastaan.
”Mitä siellä oikein tapahtuu?” tämä kysyi hajamielisellä äänellä.
”Joku koira karkasi”, totesin olkiani kohauttaen.
”Ai Jaro?” Henrik heräsi, ja työntyi ohitseni pihamaalle.
Niin, Jaro kai, ajattelin. Ei vaikuttanut minun elämääni.

Sain kuitenkin ajatuksen - Susannen epäonnistumisen todistaminen oli antanut minulle lisävoimia - ja niinpä tallissa jälleen pyöriessäni päätin ratsastaa vielä kerran. Pikkuhiljaa päässäni oli kypsynyt ajatus Kamilasta. Ratsastaisin sillä huomisissa harjoituskilpailuissa, mitä ennen olisi ehkä ihan kiva kiivetä tamman selkään vielä kertaalleen. Samaan hikeen, niin sanotusti. Lyhyehkö ja rento hölkkäily riittäisi varmasti meille molemmille.

Keskiviikko, 3.10.2018

Viimeinkin koitti keskiviikko. Viimeinen leiripäivä. Viimeinen päivä tähtäimessä ja viimeinen yö vieraassa sängyssä. Vielä oli kuitenkin edessä kilpailuharjoitus, ja viikonloppuna tiedossa Kalla Cup. Kuinka vanhaksi ja henkisesti heikoksi olinkaan tullut? Toivottavasti kyse oli vain murhastressistä (hah), sillä muutoin tämä oli säälittävää.  

Ratsastin kilpailuharjoituksen Kamilla (olin alkanut kutsua Kamilaa mielessäni Kamiksi). Nuorelle tammalle pystytetyt esteet olivat noin 90 cm ja hyppäsin sillä ensimmäistä kertaa kokonaisen radan. Oli kuumottavaa suorittaa, sillä tunsin koko Rosengårdin perheen silmät selässäni, omista valmennettavistani puhumattakaan. Alexanderin suosikki, niinhän tästä oli sanottu. Ja sekin tyyppi oli ammattiesteratsastaja kansainvälisellä tasolla – ei siis paineita Isabella, ei paineita.

Lopullinen sijoituksemme leiriläisten joukossa oli auttamattomasti huono. Olimme seitsemänsiä kymmenestä, ei siis palkintosija lainkaan. Emme päässeet uusintaan, sillä perusradalta putosi puomi. Myös Matildalle kävi samoin, mutta tämä oli Zelian kanssa meitä (huomattavasti) nopeampi. Silti olin salaa tyytyväinen. Kami oli ollut luottavainen, enkä ollut yrittänytkään ratsastaa aikaa vastaan. Olin keskittynyt voiton sijaan siistiin ja hevosystävälliseen ratsastukseen, josta Arne antoikin muutaman rehellisenkuuloisen kehun. Olin ylipäätään keskittynyt, mikä ei tosiaankaan ollut leiriviikkoani suuremmassa mittakaavassa kuvaava sana.

“Oli ammattitaitoinen ratkaisu ratsastaa rauhallinen perusrata ja jättää nuorelle hevoselle tilaa ja aikaa”, Arne totesi viisaasti ja ilahduin todella.
”Olen tainnut päättää”, sanoin osaamatta kiittää sen kummemmin. Annoin Kamille pitkät ohjat ja siirsin jalkani eteen. Arne löysäsi puolestani tamman satulavyötä muutaman reiän.
”Taidat valita Kamilan”, Arne totesi, ja nyökkäsin.
”Jep. Siinä on jotakin.”
”Se on varmasti hyvä päätös. Teidän yhteistyönne näyttää toimivalta, mitä nyt näin lyhyessä ajassa pystyy sanomaan. Ja osaahan se hypätä, vaikka onkin vähän... tämännäköinen”, mies totesi ruotsalaisella äänenpainollaan ja rapsutteli Kamin kuperaa päätä ja hassun harmahtavaa, mukamas mustaa karvaa.
”Höh eikä. Haluan ostaa sen juuri siksi. Se on kaunis, Kamila on hirveän kaunis”, sanoin päättäväisesti ja silitin hellästi sen höyryävää kaulaa.

Arne ei väittänyt vastaan, vaan kasvoilla saattoi jopa viivähtää hyväksyvä hymy. Perusteeni ei ehkä ollut kaikista ammattimaisin vaan ennemminkin hölmön tunteellinen, mutta Arne ei arvostellut sitä. Jollakin tavalla minun vain täytyi tehdä päätös kahden yhtä kivan hevosen välillä, ja juuri nyt se oli tämä.

Arne väistyi Kamin tieltä ja siirtyi onnittelemaan hienon radan ratsastanutta Rasmusta. Tulin vilkaisseeksi katsomossa yllättäen yhä seisovaa Alexanderia. Ilme nuoren miehen kasvoilla oli tutkimaton. En osannut aavistaa ollenkaan, mitä mieltä se suosikkinuorensa ostosta oikein oli. Tai että oliko mies ollenkaan sellainen tunteellinen, hevosiin kiintyvää sorttia.
Todennäköisesti ei, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

Hoidin Kamin huolellisesti kilpailuharjoituksen jälkeen. Olo oli ihanan seesteinen, päätös oli vihdoin tehty. Tosin, vielä Kamila ei pääsisi mukanani Auburniin. Jos olin rouva Rosengårdista jotakin oppinut, niin ainakin sen, että tämä oli tarvittaessa häikäilemätön.

En epäillyt tamman terveyttä hetkeäkään, mutta en ollut myöskään sinisilmäinen. Minulla ei ollut yksinkertaisesti varaa olla. Susanne Rosengårdista oli muutenkin tullut silmissäni vihonviimeinen ihminen, jolta menisin ostamaan sian säkissä. Kamila pääsisi ennen sitovaa kauppakirjaa useisiin tutkimuksiin ja kuvauksiin. En jättäisi tammasta senttiäkään kuvaamatta ja kysyisin useamman asiantuntevan eläinlääkärin lausunnot. Vasta sitten, joskus tulosten varmistuttua, tamma matkaisi kotiin.  

Kotimatka (Awkward small talk)


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Vs: Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.12.18 15:40


Loppuhuipennus
Sunnuntaina 2.12.2018

Koulukoe oli mennyt, no... Kai se olisi paremminkin voinut mennä. Me saatiin Ankan kanssa kaikista huonoimmat pisteet volteista. Siis apua volteista, joista arvosteltiin lähinnä tasapainoisuutta ja säännöllisyyttä. Vaikka ehkä me ei sitten oltu tasapainoisia eikä säännöllisiä, kerta tuomareiden pisteiden keskiarvo oli säälittävät kolme. Vastalaukka sen sijaan oli ollut paikoin jopa kympin arvoista, joten aloin ounastella, että ehkä en osannut ottaa helppoja tehtäviä kovinkaan vakavasti. Sen sijaan se heikkous jos mikä täytyisi ottaa jatkossa äärimmäisen vakavasti.

Esteillä meillä meni tosi hyvin, mutta Verneri oli nopeampi, mistä en ollut toki katkera, vaan... harmistunut. Hirveän harmistunut. Olin kuitenkin Vilaan vielä Ankkaakin tyytyväisempi: sen kanssa pääsimme molemmissa luokissa uusintaan ja teimme kaksi tuplanollarataa, napaten kaksi kakkossijaa. Cavan kanssa hyppääminen oli taas ollut melkoista hapuilua, ja mieluiten lykkäisin sen jatkossa vaikka kokonaan Rasmuksen tai sen uuden Aliisan hypättäväksi. Ori oli omaan tyyliini liian vahva ja liian maskuliininen, joskin kentässä siitä voisikin olla johonkin.

Viimeinen Cup-päivä oli helpompi kuin edellinen monen ratsun show, vaikka jouduinkin yllättäen kuuluttajan tehtäviin. Päivää häiritsi vain Viivi, joka oli toki roikkunut mukana koko viikonlopun. Jo heti ensimmäisenä kilpailupäivänä Viivi oli möläyttänyt kenttäratsastuksen kilpakumppaneistani suorasukaiseen tyyliinsä: ”kuka niistä on sun poikkis??”

Väärässähän Viivi oli, ei tietenkään kukaan, mutta kiusallisuuden tunnetta en pystynyt välttämään. Johonkin se kakara oli onnistunut tökkäisemään kommentillaan, sillä olihan kilpakumppaneissani sekä eksä että pano, ja kolmannenkin seurassa olin istunut baarissa. Kihelmöinti ei ottanut laantuakseen, ei varsinkaan silloin, kun huomasin kuka kuuluttajankopissa istui.

Ensimmäinen kenttäluokka oli alkamassa, ja Amandan sijaan tehtäväänsä valmistautui Juuso.
”Unohdin mun puhelimen”, selitin, mutta vedin sitten kuitenkin kopin oven perässäni kiinni.
”Tuu vaan etsimään. Sehän on voinut pudotakin. Mun syliin tai lattialle esimerkiksi”, Juuso vastasi poikamaisesti virnistellen, ja sen silmissä tuikki.
Vilkaisin nopeasti taakseni, mutta ketään ei näkynyt lasioven lävitse.
Juuson virnistys tarttui, ja pystymättä vastustamaan luikin ihan mieheen kiinni.

***

”Isbeeee olisinko saanut nukkua mieluummin sun vieressä?” Viivi rutisi, kun menin alakerran vierashuoneeseen toivottamaan tälle hyvää yötä.
”Tota, ehkä olisi kivempi että nukkuisit ihan omassa rauhassa. Tästähän on tullut sun huone”, selittelin.
”Ahaa.”
”No mitä ’ahaa’?”
”Täällä on se sun poikaystävä, yäk.”
”Juuso ei ole mun poikaystävä.”
”Häh eipä.”
”No ei ole”, huokaisin. Viivi oli ihan mahdoton inttäjä.
”Mut siis, jos se ei oo sun poikaystävä, niin miten sä voit sanoo kenellekään että sulla on poikaystävä?” tyttö mietiskeli. Kulmat olivat mahdottoman kurtussa, kun tämä yritti ymmärtää.
”En mä sellaista sanokaan.”
”Siis mä en tajuu. Mitä hyötyä olla poikaystävä, jos ei voi lesoa kellekään siitä?”
”No kun se ei ole mun poikaystävä...”

Viivi nosti sormet ohimoilleen ja esitti, että asia meni yli ymmärryksen. Huokaisten istahdin  sängynlaidalle.
”En siltikään tajua. Siis vaikka sulla oliskin tosi monta poikaystävää, niin hyvähän se vaan on?” Viivi pohdiskeli.
”Usko kultaseni, että mulla ei ole yhtään poikaystävää. Niin se vain on. Tykkään olla yksin.”
”Mutta ethän sä oo yksin esim. koskaan.”

Vedin syvään henkeä. Miksi kaikki tällaiset mieskuviot ja Viivi sattuivat aina samaan aikaan? Johan tässä oli kuivuuttakin ehditty elää, mutta vieraita ei ollut silloin näkynyt. Ei minkäänlaisia.
”Onhan se vähän outoa”, myönnyin sitten.
”Ai vähän. Mutta arvaapa mitä. Mulla onkin kohta poikaystävä”, Viivi kertoi silmät kirkkaana.
”Ai? Se.. se Miro vai?” kysyin varovasti.
”Joo, öö, tietenkin. Kukas muukaan? En mä mitään huonoja ratsastajia ota. Sillä on katsos semmoinen hieno sukunimi, sitten sillä on oma hevonen ja palvelijoita ja se on voittanut kilpailuita ja–” Viivi aloitti, mutta pysähtyi vetämään vähän henkeä. ”Se osaa kanssa sillein kieliä että voidaan kisata Maailman Cupissa ja se on muutenkin esteratsastaja. Mä luulen, että siitä tulisi koulutuksella ihan hyvä poikaystävä, vaikka vähän vaikeaa se on. Sillä on katsos luonnetta kun mä en halua nössöä.”
”Jassoo. Kuulostaa aika hienolta Viivi. Seurusteleeko teidän luokalla moni?” kysyin epäileväisenä.
”No ei. Mä aion olla eka”, Viivi puhkui.
”Mmmhhmm, vai niin. No onko tämä Miro ihastunut suhun?”
”Älä höpsi! Emmä usko että me ollaan ihastuneita”, Viivi vakuutteli, mutta punastui niin että naama hohkasi. ”Mä ilmoitan sille tästä sitten ehkä kun ehdin, jos me vielä nähdään. Ensin mun on kyllä tärkeämpi kertoa Avalle, koska mä en oo varma onko sillä poikaystävää. Tai jos vaikka onkin niin sitten mulla varsinkin pitää olla.”

Kohottelin kulmiani varautuneena. Vai Ava? Ottikohan Viivi siitä vähän liikaa paineita ja vaikutteita?
”Onkohan Ava sulle ihan parasta seuraa? Eikö se ole aika paljon vanhempi?” kysyin varovasti.
”Phyh. Se on hirveen mukava”, Viivi totesi ja veti samalla peiton ihan leukaan asti. Huoneessa oli hieman viileä.
”No, jos sä sanot niin”, sovittelin.
Asia täytyi kyllä ottaa seurantalistalle, sillä Ava ei tainnut olla ihan niin viaton kuin mitä Viivi antoi ymmärtää. Sitä paitsi Ava oli teini ja Viivi vielä lapsi, joka ei todellakaan tarvinnut poikaystävää.

”Hyvää yötä nyt sitten!” toivotin ja annoin hyvänyönsuukon Viivin otsalle.
”Buona notte mamma”, Viivi mutisi jo unisella äänellään. ”Sano sille mister Juusolle että tekee aamulla lettuja, niin sitten se saa olla sun poikaystävä.”

Huokaisin ja suljin huoneen oven, mutten sanonut mitään. En Viiville, koska asiaa oli käsitelty jo ihan tarpeeksi, enkä varsinkaan Viivin kommenttia Juusolle. Kumpikaan meistä ei ollut juuri nyt poikaystävän tarpeessa, en minä eikä varmaan myöskään Juuso, hah.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Zen Gaala

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 10.01.19 14:48

Zen Gaala
Kertomuksia Gaalaan liittyen.
Toteutuksena biisihaaste #lotanhaaste (musikaalihaaste?) sekä
vaihtuvat tunnelmat: #tunnelmahaaste (Saa toki lukea ilman pakkokuuntelua!!)



Ensimmäinen näytös: Vivaldi - Winter (youtube)
Auburnin kartanolla joulukuussa 2018

Kutsukirje Latviasta oli saapunut. Olin jo ehtinyt pelätä, että yllämme vellovat ja skandaalia enteilevät myrskypilvet olisivat antaneet herra Iivari von Hoffrénille tai tämän mielipiteisiin epäilemättä vaikuttavalle neiti Vitaliya Dzelzainille syyn peruuttaa tämänvuotinen kutsumme.

Emme kuitenkaan jääneet seurapiirikerman ulkopuolelle, vaikka niin pelkäsin. Paksusta ja laadukkaasta paperista valmistettu kuori oli suljettu vanhanaikaisella vahasinetillä ja osoite oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin, kenties aidolla musteella. Kutsun olisi pitänyt olla perillä jo aiemmin, mutta epäilin viivästyksestä vahvasti Kallan pikkuisen postitoimiston ainoaa työntekijää, herra Johanssonia.

Villeimmissä kuvitelmissani herra Johansson höyrytti kyläläisten kirjeitä auki saadakseen haltuunsa kutkuttavia juoruja, joita saattoi sitten vaihtokaupata uusiin tietoihin muuten vain nenänsä jokaisen asioihin pistävien kylämummojen kanssa. Kuvitelmani oli pakostakin peräisin historiallisista rikosromaaneista, sillä herra Johanssonin älykkyys tai tupakan harmaannuttamien sormien näppäryys ei ikimaailmassa riittäisi moiseen. Oikeastaan häntä ei ollut myöskään mitään syytä herroitella, eivätkä sellaiset kallalaiset joiden elämässä oli jotain juoruamisen arvoista, olleet käyneet perinteistä kirjeenvaihtoa vuosikymmeniin.  

Vaan juuri niin se paksupaperinen ja juhlallinen kirje minuun vaikutti. Pujahdin mielessäni klassisen musiikin, mahtavan rönsyilevien juhlamekkojen, seurapiirisääntöjen ja herroittelun maailmaan. Amanda nosti kirjeen sen kummempia varomatta muhkean ulko-ovemme jaloista. Sisko nyrpisti paksulla kuramatolla selkeästi erottuvalle lehtiroskalle, jota onneton talvenaloitus oli kenkien mukana siihen kuljettanut.

”Saatiin sittenkin kutsu”, Amanda totesi tunteettomasti ja myhähdin jotain myötäilevää.
”Onneksi otin jo yhteyttä ompelijaan! Eihän tässä ajassa olisi ehtinyt teettää kunnollista asua”, blondi jatkoi tuhahdellen.
Jatkoin hiljaista myötäilyäni, vaikka suorastaan tärisin innostuksesta muistellessani mahtipontista pukeutumista ja tanssahtelua vanhan latvialaislinnan koreassa juhlasalissa Vivaldin tahtiin (komeasti frakkiin pukeutuneen Miken napakoilla käsivarsilla..).

Amanda ei vaikuttanut yhtä tunnelmoivalta, ja estin itseäni vain vaivoin syöksähtämästä kirjeen kimppuun, kun sisko oli repimässä sitä vaaleanpunaiseksi lakatuilla kynsillään. Amanda kuitenkin seisahtui, arvosti ehkä sittenkin juhlan luonnetta. Rivakasti tämä asteli eteisen lipastolle ja kaivoi esiin vanhan kirjeveitsen, jolla avasi kutsun täydellisen siistillä viillolla.

”Onneksi minulla on Mikael”, Amanda mutisi silmäillessään kutsua. Voi kunpa olisin voinut käyttää samaa repliikkiä. Siskon suu muodosti ’plaa plaa plaa’ -eleitä, joista päättelin sisällön olevan edellisvuotista myötäilevä.

”Harmi ettei sinulla ole ketään edustavaa. Siis miestä. Kenet ajattelit repiä mukaasi tänä vuonna? Taas jonkun nuoren ja ohjailtavan?” sisko piikitteli.
”Niin, sitä täytyy miettiä”, vastasin kireästi ja otin ojennetun kuoren vastaan. ”Ehkä keksin jotakin.”

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Toinen näytös: Mansell - Requiem for a Dream (youtube)

Amanda virnisti pahoittelevan ivailevasti (ilmeyhdistelmä, johon tietääkseni vain siskoni kykeni yhtä vaikuttavalla tasolla) ja häipyi yhdellä rivakalla käännähdyksellä. Jäin yksinäni eteisaulaan, kirje rutistettuna hellästi rintaa vasten.

Oli outoa haluta seurapiirien keskelle näin paljon. Klassinen musiikki jatkoi soimistaan päässäni, se muutti vain muotoaan dramaattisemmaksi ja surullisemmaksi. Hengitystäni ahdisti, kun mietin asioiden todellista laitaa.

Minua pakotti yhä poliisin asettama matkustuskielto ja totta puhuakseni aloin olla äärimmäisen kyllästynyt koko sanaan. En ollut vieläkään virallinen epäilty, mutta pakkokeinon käyttöä oli perusteltu esitutkinnan onnistumisen edellytyksenä. Oli edelleen vain ajan kysymys, koska minut asetettaisiin syytteeseen ihan oikeasti.

Kuristava tunne jatkoi voimistumistaan, nyt kun se oli taas palannut valtaamaan kehoni. Olin välttynyt siltä jo pidemmän aikaa, unohtanut ajatella mahdollista tulevaisuuttani väärin perustein tuomittuna kaksoismurhaajana. Sydänparkani läpätti kiivaasti ja hengenvedot olivat lyhyitä ja kiireisiä.

Edes Amanda ei tiennyt, miten paljon poliisit tiesivät; miten paljon nämä arvailivat ja epäilivät, vetivät toisiinsa liittymättömiä mutta ulkopuolisen silmin yhteensopivia lankoja yhteen. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta poistua maasta, joten gaalaillallinen kaikkine juhlallisuuksineen oli jätettävä väliin.

Kuumeisen surun ja epäreiluuden valtaamana vaelsin yläkertaan omaan huoneeseeni, ja olin tyytyväinen, etten kohdannut matkallani siivoojaa tai tallimestaria tai yhtään ketään. Amandasta ei kuulunut enää tuhahdustakaan ja lysähdin onnettomana makuuhuoneeni leveälle ikkunalaudalle.

Maisema oli lohduton, puut olivat yhtä paljaita kuin omat tunteenikin. Maassa oli seitinohut kerros lunta, joka ei vielä onnistunut kätkemään allensa syksyn synnyttämää synkkyyttä. Tunsin silmäkulmieni kostuvan, vaikka pienenpieni järjenääni sisälläni sanoi, etten voinut tilanteelle mitään. Miksi itkeä sellaista kohtaloa, jota ei voinut välttää? Uusia juhlia tulisi kyllä. Tämän tilanteen pitäisi olla kaikista murheistani pienin, vaan silti pettymyksen aalto jatkoi mieleni myrkyttämistä ja hukutti alleen kaiken muun.

Pakotin itseni kohtaamaan totuuden, edes hetkeksi. Jos ja kun en halunnut kertoa läheisilleni, saatikka julkisesti, kuinka syvästi olin kietoutunut murhatutkintaan, oli keksittävä joku syy. Joku hyvä, pätevä ja uskottava syy jättää juhlat välistä. Päättäväisyys taisteli voimakkaimman tunteen asemasta pettymyksen kanssa, muttei aivan päässyt voitolle.

Olin liian väsynyt ja liian pettynyt keksimään mitään vielä. Annoin itselleni luvan sulkea silmät ja suorastaan velloa musertavassa epätoivossa. Unelmien sielunmessu jatkoi soimistaan päässäni. Nukahdin sen surullisiin säveliin, vartalo epämukavasti mutkalla ja poski vasten huurteista ikkunaa, sillä juuri sellaiseen asentoon ja sellaisella kylmyydellä maailmakin minua painoi.    

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Kolmas näytös: Grieg - In the Hall of the Mountain King (Peer Gynt Op. 23) (youtube)  
Zen, Dzelzainin linna, Latvia 31.12.2017

”Ei me vielä voida karata yhtään minnekään”, kikatin. Työnsin Mikkeä leikkisästi kauemmas, mutta tämä tarttui käteeni lempeällä tavalla yhä uudelleen.

Mies kumartui ihan lähelle ja piti tiukasti kiinni.
”Voidaanpas”, tämä vastasi karheasti suoraan korvaani. Miehen hengityksessä tuulahti alkoholi, kenties konjakki tai sitten jokin niistä raskaanmakuisista viineistä joita täällä tarjoiltiin. Tuoksahdus oli niin voimakas, että saatoin maistaa makeuden kielelläni.

Olin kyllä itsekin varsin päihtynyt, mutta sentään vielä salonkikelpoisella tavalla. Ja salongissahan tässä oltiin, sillä gaala oli yhä kesken.
”Hys, mihinkään kategoriaan ei ole ilmoitettu ehdokkaita etukäteen. Auburn saatetaan palkita”, sihahdin, mutta hienoinen hiprakka toimi itseäni vastaan. En saanut ääneeni tarvittavaa arvovaltaa, vaan virnuilin Mikelle kuin typerä nuori tyttö.
”Saatetaan saatetaan”, komistus toisteli matalalla äänellä, jonka sävy oli varsin selkeä. ”Vaan onhan täällä Amandakin. Kai se voi hakea mahdollisen palkinnon?”

Ajatus oli kieltämättä kiehtova, sillä tiesin Miken olevan... nälkäinen. Sillä samalla tavalla kuin itsekin olin. Muutama aiempi hotellihuoneessa vietetty yö (ja päivä) sekä yhteiset ratsastamiset eivät olleet vaikuttaneet kanssakäymisen määrään tai laatuun ainakaan vähenevästi.

Pidin kuitenkin pääni – olihan jotain arvokkuutta sentään oltava, kun tänne asti oli oikein kutsuvieraina saavuttu. Kohta varsinainen gaalaosuus olisi ohi joka tapauksessa ja tunnelma vaihtuisi tanssiaisiin. Mikke lopettikin aktiiviset yrityksensä kiskoa minut yksityistiloihin ja näytti vain virnistelevän vieressäni.

Etsin katseellani tuttuja, mutten erottanut ketään. Mikke oli varastanut huomioni juuri niin kokonaisvaltaisesti, etten vielä gaalan tässä vaiheessa tiennyt kanssatallilaisteni juhla-asuista yhtään mitään. Yritin etsiä edessäni istuvien ihmisten merestä edes tuttuja hiuksia, mutta kaikki nutturat ja lettiviritelmät näyttivät liian samankaltaisilta.

Edes Amandaa ei näkynyt –
”Isbe! Nouse ylös, siinä se kunniamainintasi tuli!”

Hämmennyin täysin, mutta tottelin Mikkeä kuuliaisesti. Huomasin sivusilmällä tutun hahmon: Amanda lipui näyttävässä puvussaan jo kohti avaran salin etuosaa ja otti todellakin valokeilansa. Nousin kömpelön ripeästi ja keskityin sitten korkokenkäisiin askeliini äärettömän tarkasti, sellaisella amerikkalaisen humalatestin vaatimalla naurettavuudella (kyllä, kuvittelin käveleväni viivaa pitkin ja purin kielen kevyesti keskelle suuta, jotta se pysyisi siellä).

Seisoin Amandan vieressä ja niiailin ja kiittelin Hoffrénia ”Vuoden Tulokkaan” -tittelistä vielä kertaalleen. Olimme pitäneet Amandan kanssa yhdessä puheen, mutta sen sisältö oli jo ehtinyt pyyhkiytyä mielestäni – vain puoli minuuttia esiintymisen jälkeen.

Posket alkoholista, jännityksestä, yllätyksestä tai kaikista niistä punoittaen luovin tieni takaisin Miken luo. Matkallani kuulin vuolaat onnittelut ensimmäisiltä tutuilta kasvoilta: Heidi Näyhöltä. Hymyilin äärettömän kauniiksi laittautuneelle naiselle ja vastasinkin jotain, mutten taaskaan muistanut sanojani hetkeä myöhemmin.

Taas tarkat askeleet, keskittyneen aristokraattinen hymy – vihdoinkin Miken luona.
Kapsahdin nuoren miehen kaulaan kuin mikäkin neitonen vanhasta Suomi-filmistä. Kauniin, mutta hirvittävän epäkäytännöllisen juhlapukuni helma oli niin muhkea, etten tuntenut miehen otteita lanteillani mutta uskoin niiden silti lepäävän siellä.

”Miten  meni? Puhe?” kuiskasin pelokkaana.
”Hienosti”, Mikke supatti takaisin, mutta vakava ilme ei säilynyt kasvoilla kauaa. Komea virnistys teki varsin pikaisen paluun ja ääni laskeutui sille merkillisiä tuntemuksia aiheuttavalle matalalle taajuudelle. ”Takeltelit kyllä jonkin verran. Ehkä jos antaisin sinulle opetusta? Vaikkapa kielenkäytössä?”
”Mikke!” kiljaisin kikattaen.
”Miten huono vitsi! Etkö nokkelampaan pystynyt, sir?” kiusoittelin ja tavoittelin ääneeni yläluokkaista sävyä. ”Joskin tartun kyllä iloiten jalomieliseen ehdotukseesi. Mutta ensin – nyt tanssitaan!”

Kartanopäiväkirjat Isbegaala17Orkesteri oli aloittanut, mutta tanssisalin lattialla oli vielä väljää. Vasta paikalliset olivat uskaltautuneet kieppumaan arvaamattomien sävelten tahtiin. Mikke oli vastahakoinen, vaan irtautui lopulta matkaani onnellisen leveästi nauraen.

Humalalla oli varmasti osuutta asiaan (juomat olivat olleet erityisen petollisia tänä iltana vaikka eivätkös ne aina olleet), mutten välittänyt lainkaan, millaisissa merkeissä meidät nähtiin yhdessä. Mikke oli kuitenkin virallinen avecini, joten oli pelkästään luonnollista käyttäytyä läheisesti.

Ehkä maisemanvaihdos vaikutti myös. Olihan täällä joitain tuttuja, mutta ne perijättärien nuorilla seuralaisilla revittelevät kallalaisreportterit loistivat huojennuttavasti poissaolollaan.

Oli syy mikä tahansa, niin matka oli parasta mitä meillä oli. Kumpikaan ei huolehtinut muista. Keskityimme vain toisiimme ja tanssimme ja juhlimme kuin sadussa. Huomisen huolia ei ollut, ei nyt, vaikka (ja juuri siksi koska) me molemmat tiesimme, että tämä oli tässä.

Ehkä juuri hetkellisyyden vuoksi meillä oli niin ihanaa. Juhlat hulppeassa linnassa ja käyttäytyminen vastarakastuneen pariskunnan lailla – se oli kaikki niin absurdia, että tilanteeseen oli kerta kaikkiaan pakko heittäytyä yhtään mitään muuta miettimättä.

***

”Nyt riittää tämän lajin kieputus”, Mikke tuhahti. Otsalla kelmeili muutama hikipisara, sillä olimme tanssineet varsin vauhdikkaasti. Tunsin itsekin kampaukseni hikeentyneen, enkä edes uskaltanut tarkistaa puuterini pitävyyttä.

Mikke oli silminnähden turhautunut, mikä hymyilytti minua kovasti. Loin vielä viimeisen silmäyksen gaalaloistoon ja annoin miehen sitten kuljettaa minut huoneeseemme. Vuodenvaihteeseen, tuohon taianomaiseen hetkeen, oli vain viitisen minuuttia aikaa.

***

Viimeinen näytös: hiljaisuus
Kalla, 2018

Kallassa emme juurikaan tavanneet. Ensin syynä oli kiire. Aikataulumme menivät ristiin, ja tallissa ei tosiaan kehdannut hempeillä. Kuukausien kuluessa juhlien vapautunut tunnelma vaihtui vaivautuneisiin nyökkäyksiin Auburnin käytävillä.

Kiusallinen ilmapiiri ympärillämme tiheni, mitä enemmän aikaa kului. Gaalamatkasta tuli mielessäni pelkkä himmeä muisto: liian hyvä, jotta olisin tohtinut uskoa sitä enää todeksi. Mieli oli varmasti tehnyt tepponsensa, ja lisännyt muistoihin kultaa.

Joskus kevättalvella Mikke sitten vain katosi. Mies ei enää ilmaantunut tallille ja Haitan tallipaikkasopimus purettiin kaikessa hiljaisuudessaan. Tamma kaikkine varusteineen vain haettiin pois. Olin häkeltynyt, kiukkuinenkin. Jollain oudolla tavalla petetty.

Vaan nyt Mikke oli palannut. Ostanut Amandan kautta meiltä kasvatin ja palannut. Hämmentyneet tunteeni olivat kenties laimenneet, mutta kaipasin vastauksia yhä, etenkin nyt. Mikä oli mennyt niin pahasti pieleen, mitä Mikelle oli tapahtunut?

Kohotin haaveillen henkaria. Olin pujottanut pukupussin pois, ja sivelin mietteissäni viime vuoden gaalamekkoa. Surumielisesti hymyillen asetin juhlapuvun roikkumaan ikkunankarmeihin. Se näytti kerta kaikkiaan ryhdittömältä, pelkältä massiiviselta möykyltä rönsyilevää kangasta.

Raketit alkoivat paukkua tasaiseen tahtiin, paljon aiempaa villimmin. Se jos mikä oli varma vuodenvaihtumisen merkki. Nostin itselleni yksinäisen maljan kokonaisella samppanjapullolla tyhjyyden kanssa kippistäen.

Itsesäälille, unettomuudelle, murhatutkinnalle, köyhälle rakkauselämälle sekä tärkeimmälle: niiden kaikkien voitokkaalle peittämiselle.  

Herran vuonna 2019 kenenkään ei edelleenkään tarvinnut tietää koko totuutta Isabella Sokan elämästä ja kärsimyksestä.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Illallisvieraita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 27.01.19 21:56

Illallisvieraita
Lauantaina 26.1.2019
Kirjoitettu yhdessä @Matilda T. & @Lauri M. kanssa

Matildan kasvoilla risteilivät tunteet epämukavasta jännityksestä silkkaan kauhistuneisuuteen, kun nainen harppoi parkkipaikalta kohti kartanoa. Mitä violettipään ajatuksiin rakennuksesta tuli, nainen ei olisi uskonut päätyvänsä sen seinien sisään enää näin henkilökohtaisesti kutsuttuna. Laurin kyljessä illalliskutsu tosin oli nytkin herunut, koska ei kai kukaan kutsunut Matilda Tammilehtoa verkostoitumisen tai minkään muunkaan sisäpiirirupattelun vuoksi.

Kartanon tunnelma oli sama kuin silloin, kun Matilda oli livahtanut sen seinien sisään aivan toisissa merkeissä. Nainen piti ajatuksensa visusti poissa tallimestarin asunnosta, jonka sisään oli päässyt karkuun perijättärien katseita. Nyt Matilda odotti näkevänsä Laurin tai Isabellan, koska heidän oli määrä illallistaa yhdessä.

Lauri oli ratsuttanut hevosia puoli kuuteen saakka ja suunnannut sen jälkeen suoraan vierashuoneeseensa ja suihkuun. Mies oli ollut yllättynyt niin hulppeista puitteista, koska oli tottunut majoittumaan erilaisissa ja eritasoisissa tiloissa hotelleista tallinomistajien piharakennuksiin. Isabella Sokka oli kuitenkin ensimmäinen, joka oli tarjonnut kartanomajoitusta ja esittänyt vielä illalliskutsunkin.

“Hei”, Matilda tervehti Lauria, joka oli ilmestynyt huomattavasti freesimpänä naisen luo. Matildan hymyssä oli jäykkyyttä, josta saattoi nähdä pienen kiusaantuneisuuden. Nainen ei olisi halunnut näyttää sitä tunnetta varsinkaan Merikannolle, mutta violettipää tunsi olonsa väkisinkin kolmanneksi pyöräksi - vaikkei Isabella ollut vielä itse edes läsnä.

Kerrosta ylempänä Isabella taputteli ärtyneenä kevyesti punehtuneita kasvojaan. Kotelomekon vetoketju oli osoittautunut yllättävän paljon akrobatiaa vaatineeksi ja epätoivottuja hikipisaroita tuottaneeksi operaatioksi, mutta nyt se oli vihdoin kiinni. Hän raotti asuintilojensa ovea ja kuuli tervehdyksiä alakerrasta. Hyvä, Matilda oli siis saapunut ajallaan.

Perijätär oikaisi punaista mekkoaan viimeisen kerran, varmisti korkokenkiensä olevan tiukasti jaloissaan ja valmistautui sitten hetkeensä. Ensin ilmaantuminen porrastasanteelle, sitten rauhallisen arvovaltainen laskeutuminen Laurin ja Matildan eteen. Tilanteen dramaattisuus sai Isabellan suun kääntymään häijyyn hymyyn.

Vihdoinkin Auburnissa tapahtui jotain sellaista, joka oli ollut hänen lapsuudessaan arkipäivää - olkoonkin, että illallisseurue oli hävettävän pieni. Jonathan ei ollut vaivautunut edes vastaamaan kasvotusten esitettyyn kutsuun, vaikka tallimestarin olisi tietenkin kuulunut olla läsnä hevosiin liittyvällä illallisella. Mutta koska Matildan ja Jonathanin tilanne oli mikä oli, Isabella ei varsinaisesti odottanut miestä saapuvaksi. Amanda oli sentään luonut siskoonsa äärimmäisen halveksuvan katseen, jonka saattoi helposti tulkita kieltäytymiseksi.

“Iltaa”, Isabella lausui, sillä mikä tahansa muu tervehdys olisi tuntunut väärältä.
“Tännepäin, jos saan pyytää”, perijätär jatkoi lempeästi ja lähti johdattamaan vieraitaan ruokasaliin.  

Korot napsuivat hiljaisesti parketilla ja pitkästä aikaa Isabella Sokka tunsi elävänsä arvonsa mukaisesti. Mahdollinen ylipukeutuminen vieraisiinsa nähden ei haitannut lyhyttä brunettea pätkääkään. Ainakaan vieraat eivät olleet enää tallivaatteissa - itse asiassa Merikanto näytti varsin tyylikkäältä. Matildalla oli tietenkin esteenään se tukka. Eihän sellaisen pariksi saattanut pukea mustaa juhlavampaa, muuten lopputulos muistuttaisi joka tapauksessa tilkkutäkkiä.

Isabellan sisääntulo oli ollut näyttävä ja vaivaton, mutta mitäpä muutakaan Matilda olisi osannut naiselta odottaa. Lauri sen sijaan oli ottanut hetkensä arvioidessaan naisen asuvalintaa katseellaan, joka ei paljastanut mitään ylimääräistä muutoin hyvin vaatimattoman ja vähäeleisen miehen olemuksesta. Tähän mennessä Merikannon mielikuva Isabella Sokasta oli vain positiivinen ja sitä verhosi se tietynlainen mysteerisyys, joka teki naisesta osaltaan entistä kiinnostavamman.

Siis ammatillisesti. Ehdottomasti ammatillisesti.

Matilda tuijotti Isabellan korkoja seuratessaan naista Lauri vierellään. Nainen yritti päättää, oliko valinnut oman asunsa oikein ja vilkuili samalla vaivalla sivusilmällään Lauria, jolla oli päällään sama tumma neulepaita kuin seuransa pikkujouluissa. Ilmeisesti se oli jonkinlainen luottovaate, jota mies käytti verkostoituessaan hevospiirien edustajien kanssa - ja riisuessaan heidän punaisia mekkojaan muka huomaamattomasti katseellaan. Tämä oli tietenkin vain Matildan ajatus ja erittäin kärkäs sellainen.

“Tämä on kyllä.. Näyttävä rakennus”, Lauri totesi yrittäen viritellä keskustelua jo ihan kohteliaisuudesta. Mielipide oli kuitenkin rehellinen, vaikka mies oli Saksassa asuessaan tottunut hulppeisiin hevospiireihin. Mies vilkaisi uteliaana Matildaa, jonka kasvoilla ei paistanut ihailu tai uutuudenviehätys. Sen sijaan värähtämätön ilme ja tiukasti eteen lukittu katse kielivät siitä, että rakennus oli tuttu eikä ilmeisimmin aiheuttanut minkäänlaisia tuntemuksia.

Matildan sisällä kuitenkin kuohui, vaikkei se näkynyt ulospäin. Nainen oli niin tottunut peittämään tunteensa kivikasvojensa taakse, ettei edes jatkuva pelko siitä, että Jonathan “lähetin sinulle viestin useita kuukausia eromme jälkeen” Raynott ilmaantuisi kulman takaa saanut Matildan olemusta horjumaan. Se oli vuosien harjoittelun tulos, mutta sillä neiti Tammilehto peitti myös ahdistuneet ajatuksensa siitä, mitä Jesse ja Auburnin kävijät ylipäätään ajattelivat illallisseurueesta.

Isabella hymyili itsekseen vieraansa ilmiselvälle kehulle, muttei vastannut mitään. Hän ei halunnut antaa Merikannolle liian ylpistynyttä vaikutelmaa, joten hiljaisuus oli parempi vaihtoehto. Vai oliko sittenkään? Oliko juuri vastaamattomuus ylimielistä? Kiittäminen oli joka tapauksessa myöhäistä, joten oli parempi esittää, ettei oikeastaan ollut kuullut mitään.

Loppumatka ruokasaliin sujui hiljaisuuden vallitessa, ja Isabella osoitti vierailleen kohteliaasti paikkoja suuren ruokapöydän ympärillä istuutuen itsekin alas. Pöydällä oli valmiiksi sekä valko- että punaviinipulloja, kaksi molempia, ja Isabella kaatoi itselleen lasin valkoista. Perijätär ojensi pullon sitten Matildalle ja harmitteli mielessään, ettei tarjolla ollut palvelusväkeä.

“Ensinnäkin suuri kiitos, että saavuit pitämään näin kattavasti valmennuksia”, Isabella hymyili Merikannolle, siis Laurille, hän tarkensi itselleen, ja kohotti lasiaan.
“Ja erityinen kiitos sinulle Matilda, että järjestit tämän kaiken. Mistä te muuten tunnette toisenne?” perijätär kysyi äänessään piilottelematonta kiinnostusta. Oli varsin selvää, että neiti Sokka kalasteli kaksikon välisen suhteen mahdollisuutta. Ainakaan Matilda ei enää seurustellut Jonathanin kanssa.

Matilda hymyili kohteliaasti Isabellan ojentaessa viinipulloa. Nainen jatkoi perijättären aloittaman esimerkin mukaan ja kaatoi itselleen lasillisen, ennen kuin ojensi pullon Laurille. Merikannon suupieli nykäisi, kun mies nyökkäsi katse violettihiuksisen silmissä.

Lauri nyökkäsi Isabellalle suupielet pieneen hymyyn kaartuneina. Matildan kulmat kohosivat pykälän perijättären kiittäessä seuraavaksi naista. Siinä se nyt oli: lopullinen varmistus sille, miksi Matilda oli kutsuttu kartanolle.
“Kiitos teille. Molemmille”, Lauri virkkoi kohteliaasti. Miehen katseessa oli samaa kiinnostusta kuin Isabellalla, kun tämä käänsi katseensa Matildaan. Niin, mistä kaksikko tunsikaan?

“Lauri valmensi minua ja Haukkaa silloin, kun se tuli minulle”, Matilda kertoi, vaikka seuralaisten piinaava tuijotus ei tehnyt puhumista helpoksi. Lauri nyökkäsi itsekseen hymyillen, muttei avannut suutaan.
“Ja sittemmin tavattiin pikkujouluissa pääkaupunkiseudulla”, Matilda jatkoi tajuten, kuinka väärältä se kuulosti. “..ja Zelian ratsutus tuli puheeksi.”
Nainen hymyili vähän jähmeästi mutta toivoi, että se riitti vakuuttamaan Isabellan siitä, että heidän suhteensa Laurin kanssa oli pelkästään ammatillinen. Matildalla oli ollut oma avecinsa pikkujouluissa, mutta sen kertominen ei tuntunut oikealta sen rakennuksen seinien sisällä. Lauri jäi miettimään Matildan vaitonaisuutta pikkujouluista ja miehestä, jonka oli nähnyt tänään jo toistamiseen, mutta tuli siihen tulokseen, että naisella oli varmasti ollut syynsä jättää mainitsematta asiasta.

Isabella kohotteli puolihuomaamattomasti kulmiaan maininnalle pikkujouluista, mutta pidättäytyi kommentoimasta aihetta sen kummemmin.  
“Ahaa, vai niin”, perijätär vain totesi. Kevyt hymynhäive nousi hänen kasvoilleen, kun Matilda kieltäytyi antamasta suoraa vastausta. Kaksikon tarkemmat välit säilyivät siis arvoituksena ja Isabella otti haasteen mielellään vastaan. Elekielestä ei ollut luettavissa ainakaan mitään parisuhteen kaltaista sidettä, vaan pikemminkin Lauri tuntui tarkastelevan Isabellaa - niin kuin nyt esimerkiksi.  

“Käykö teillä täällä useinkin vierailevia valmentajia?” Lauri kysyi kääntäen katseensa Isabellan tummiin silmiin. Vastapäätä istuva nainen oli kuvankaunis ja selvästi oman arvonsa tunteva - ainakin Merikannon omaan vaatimattomuuteen suhteutettuna.

Isabella katsoi miestä häpeilemättä takaisin. Silmät ja hiukset olivat ruskeat niin kuin hänelläkin, ja miehen piirteet olivat kaikkinensa miellyttävät. Ulkonäössä ei ollut mitään häiritsevää, joten kyllä, Lauri oli Isabellan sallivalla mittapuulla varsin komea. Hillitty ja kohtelias olemus paransi vaikutelmaa entisestään, joskin pukeutumisen olisi suonut olla hitusen arvokkaampaa.

Sellaiseen olisi kuitenkin helppo vaikuttaa, Isabella huomasi ajattelevansa, mutta hätisteli sitten mietteet kenttäratsastajapuolisoista sinne samaan pimeään soppeen mielessään, josta ne olivat pinnalle pulpahtaneetkin. Lauri oli kysynyt häneltä kysymyksen, ja itse asiassa vastaus oli kartanon maineelle epäedullinen.

Matildan teki mieli vajota syvemmälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen ignooraamaan Isabellan ja Laurin tiiviit katseet, joissa olisi jo melkein voinut aistia häivähdyksen epäammattimaisuutta. Nainen muisteli Merikannon iskuyrityksiä, jotka olivat tapahtuneet pikkupäissä pikkujouluissa, mutta kuitenkin. Laurista ei kuitenkaan kiertänyt hevospiireille ominaisia juoruja, johon saattoi osaltaan vaikuttaa Merikannon vuodet Saksassa. Olipa asia miten hyvänsä, toistaiseksi Lauri vaikutti moitteettomalta herrasmieheltä, ainakaan jos ei päässyt näkemään pintaa syvemmälle.

“Häpeäkseni minun on pakko vastata, että ei käy”, Isabella totesi rehelliseen sävyyn lyhyen harkinnan jälkeen. Nainen piti katseensa tiiviisti tummassa miehessä ja koetti unohtaa Matildan läsnäolon. Tarkemmin ajateltuna tällainen kolmen hengen illallisryhmittymä oli varsin kiusallinen,  tai ainakin tulisi olemaan, mikäli ruokapöydän yli sinkoileva silmäpeli jatkuisi samanmoisena - saati kiihtyisi.

“Täytyy kuitenkin ehdottomasti jatkaa tällä linjalla, sillä vierailevat valmentajat saavat ratsukoihin aina ihan uutta vauhtia. Olisi muutenkin typerää jättää erinomaiset puitteemme hyödyntämättä. Missä sinä muuten vaikutat normaalisti? Tulitko tänne kaukaa?” Isabella kysyi viattomasti ja siemaisi viinistään.

“Niin, onhan se erilainen asetelma itse kullekin”, Lauri kommentoi niin, että Matildankin katse kääntyi kysyvänä mieheen. Oliko se juuri myöntänyt, että valmentajanpesti Auburnissa oli aiheuttanut epäröintiä? Laurin valmentajanura ei ollut pitkä ja siksi miehen valmennushinnastokin oli pysynyt maltillisena, mutta toistaiseksi näyttö oli ollut vakuuttavaa ja kysynnästä päätellen muutkin olivat tajunneet sen.

“Tällä hetkellä eniten valmennusvaraukset pyörivät pääkaupunkiseudulla, mutta välillä tulee kyselyjä muiltakin suunnilta”, Lauri kommentoi Isabellan kysymykseen. “Esimerkiksi Liekkijärveltä.”
Sen sanottuaan Lauri vilkaisi vieressään istuvaa Matildaa, joka oli syy siihen, että Merikanto oli suunnannut koko viikonlopuksi Kallaan. Nainen oli ottanut Lauriin yhteyttä ensimmäisen kerran syksyllä 2017, kun mies oli vielä palloillut Suomen ja Saksan väliä ja yrittänyt saada valmentajanuraansa ottamaan tuulta alleen. Oli Matildan kaltaisten aktiivisten ratsastajien ansiota, että Lauri oli päässyt näyttämään taitonsa ja pystynyt vakiinnuttamaan asiakaskuntaansa.

“Onhan nämä teidän puitteenne aivan omaa luokkaansa”, Lauri jatkoi käännettyään katseensa takaisin Isabellaan. “Ja ratsastajissakin paljon potentiaalia.”
Merikanto oli aidon vakuuttunut näkemästään jo kahden päivän jälkeen. Ei taitavissa yksilöissä ollut mitään uutta, mutta yleinen motivaatio treenaamiseen, joka ryhmistä oli kauttaaltaan huokunut, puhui puolestaan.
“Valmennatko sinä ratsukoitanne?” Lauri kysyi, vaikka muisteli Matildan kertoneen Isabellan roolista valmentajana. Mies halusi kuitenkin kuulla asiasta myös naiselta itseltään, etenkin, kun ei ollut viitsinyt udella Matildalta enempää kuin violettipää oli itse halunnut kertoa.

Isabellan oli pakko hymähtää tyytyväisyyttään Laurin kehuttua kartanon ratsukoita. Useimmat olivat kieltämättä varsin taitavia, ja oikeastaan lähes poikkeuksetta joko ratsu tai ratsastaja oli jo nyt taitoineen aivan esteratsastuksen huipulla - tai ainakin saattaisi olla.
Tulisi olemaan, jos se oli Isabellasta kiinni.

“Kiitos. Meille on kieltämättä kerääntynyt varsin lahjakkaita ratsastajia ja laadukkaita ratsuja”, nainen totesi. “Ja kyllä. Valmennan itsekin. Minulla on päävastuu tallimme este- ja kenttäratsukoista, joskin viime syksystä alkaen olen yrittänyt hieman keventää taakkaani. Olen siitä varmasti kummallinen tallinomistaja, että koetan hevosten lomassa luoda myös ihan tavallista uraa. Kahdessa työssä on sovittamisensa, eikä tallilla asuminen ainakaan vähennä hevosiin uppoavaa aikaa. Ei siis sillä että valittaisin, mutta joskus on oikein viihdyttävää vaihtaa valmentajasta valmennettavaksi.”

Isabella hymyili Laurille varsin valloittavasti, ja alkoi tuntea valkoviinin vaikutuksia kehossaan. Hiprakka hiipi aivoihin ja halu flirttailla koveni. Matilda oli kuitenkin yhä läsnä, eikä leveän pöydän alta ylettänyt ryhtyä millään tavalla kosketuksiin hurmaavan valmentajamiehen kanssa. Sitä paitsi, Isabella muistutti itselleen, huomenna täytyisi pystyä ratsastamaan Laurin edessä, ammattimaisesti. Hevosella.

Myös Laurin ja Matildan välit olivat Isabellan silmin edelleen arveluttavat: ehkä näillä kahdella oli sovittunaan kuumat treffit, kunhan hidasteena toimiva illallinen saataisiin suoritettua alta pois. Kaksikko nauttisi sitten toisistaan Isabellan tarjoamien ruokien antamalla energialla –

Onneksi Tuija Koivu saapui.
Isabella huolehti kasvoilleen asiallisen ilmeen ja kieltäytyi jatkamasta äskeistä ajatuskulkuaan.
“Hei, sopiikos häiritä?” Tuija huhuili kohteliaaseen tapaansa.
“Tietenkin. Matilda, Lauri, tässä on Tuija Koivu. Tuija pitää miehensä kanssa Koivun Majataloa ja on yksi Kalla CUP:n sponsoreistamme. Mitäs ihanaa sinulla on tänään meille?” perijätär selitti hymyillen Tuijalle tuttavallisesti.
“Hyvinkin tavanomaista ruokaa, neiti. Alkuun saatte suomalaisen kalalajitelman. Pääruuaksi valmistin ylikypsää karitsaa pippurikastikkeessa. Kylkeen tulee valkosipuliperunamuhennosta sekä uunijuureksia, kaikki itsetehtyä”, Tuija kertoi ylpeästi ja jakoi jokaiselle omat annoksensa alkupaloja. “Kaikkea on sitten lisääkin, herrakin muistaa sitten ottaa lisää! Laitan pääruokanne tuonne teidän lämpökaappiin, ne ovat valmiiksi lautasilla. Jälkiruuaksi tein teille valkosuklaamoussea.”

Kolmikko kiitti Tuijaa kohteliaasti ja varsinainen ruokailu saattoi alkaa. Matildan täytyi nipistää huulet yhteen pitääkseen poissa kaikki mielikuvat Koivun majatalosta ja muistoista sen seinien sisältä. Sitä tosin vaikeutti se, että nainen tiedosti Jonathanin oleskelevan todennäköisesti silläkin hetkellä samassa rakennuksessa, jossa violettipää itse illallisti valmentajiensa kanssa.

Ruoka maistui ja viini virtasi - paitsi Matildalla, joka oli päättänyt pystyä ajamaan itse kotiin. Naisen lasissa oli edelleen samat valkoviinit kuin ennen syömistäkin, mutta Lauri sen sijaan nautti juomatarjoilustakin ilman huolta huomisesta. Ei miehellä ollut tarvetta saattaa itseään humalaan, mutta hyvä ruoka, loistava viinivalinta ja miellyttävä seura yöpaikasta puhumattakaan helpottivat rentoutumista.

“Minä taidan lähteä. Kiitos Isabella”, Matilda sanoi ja naisen suupielet kohosivat kohteliaaseen hymyyn.
“Eihän sinulla ollut aamulla valmennusta”, Lauri huomautti huvittuneena. Violettipää pudisti päätään, mutta naisen kasvoilta näki, että päätös lähtemisestä piti.
“Pääsetkö kotiin?” Merikanto tiedusteli vielä, saaden tällä kertaa vastaukseksi nyökkäyksen. Mies nyökkäsi takaisin miettien sitä, kuinka vaivatonta viestiminen Matildan kanssa oli kaikesta vähäisyydestäänkin huolimatta.
“Nähdään aamulla”, Matilda hymähti ja hivuttautui ylös pöydän äärestä. Tummien silmien katse kävi ensin Laurissa ja päätyi sitten Isabellaan, joka sai oman nyökkäyksensä.

Lauri hymyili hetken itsekseen katse viinilasissaan, kun Matildan askeleet kantautuivat yhä kauempaa ja lopulta katosivat.
“Viiniä?” mies tiedusteli Isabellalta katse tummiin silmiin kohotettuna, sormet lähimmän viinipullon ympärille kiertyneinä.

“Kyllä kiitos”, perijätär suorastaan henkäisi. Tuhannet erilaiset kuvitelmat seuraaviksi liikkeiksi vilisivät naisen mielessä kuin villihevoslauma. Syke nousi, kihelmöi, kuumotti - alkoi ujostuttaa.
“Jospa siirryttäisiin kirjastoon?” tämä ehdotti, epäluonteenomaisesti arastellen. Lauri nyökkäsi, ja miehen hymy oli rohkaiseva. Hienostunut humala ajoi heidän askeleitaan toisiaan kohti, ja matkalla kaksikon kädet hipaisivat ensimmäisen kerran.

Sama tarina julkaisut aiemmin Matildan päiväkirjassa: Solmussa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty "Mitkä teidän suhteen rajat on?"

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.04.19 22:46

"Mitkä teidän suhteen rajat on?"
Maanantaina 25.3.2019
Kirjoitettu yhdessä @Juuso S. kanssa

Sora rahisi talvirenkaiden alla, kun musta Audi pysähtyi Auburnin tallipihalle. Valmiiksi jo hiljainen moottori sammui ja kuskinpaikalta nousi ylös mustahiuksinen mies. Juuso katsoi kartanon tiluksia Hugo Bossin aurinkolasien lävitse. Talli ja myös kartano olivat tulleet hänelle vuoden aikana kohtuullisen tutuksi, vaikkei hän poikennut siellä kuin kisapäivinä tai muissa tilaisuuksissa. Tänään hän osallistuisi valmennukseen, johon Isabella oli hänet puhunut.

Valmentaja oli joku Lauri Merikanto. Tai no ei enää vain joku, vaan Juuso muisti miehen viime Kalla Cupista ja lanseeraustilaisuudesta. Juusoa hieman epäilytti osaisiko mies oikeasti valmentaa. Taisi se kuitenkin jopa sijoittua viime kisoissa. Ehkä siltä löytyisi siis taitoa.

Audin perässä olevasta trailerista kuului kärsimätöntä kopistelua. Juuso siirsi huomionsa kyydissä olevaan tammaan. Rosengårds Pickett oli saapunut Suomeen vasta viikko sitten. Yhden hevosen muuttaminen uuteen maahan ei käynyt ihan niin yksinkertaisesti. Paperisota oli valtava!

Samaan aikaan Isabella Sokka oli istunut jo jonkin aikaa oikeasti siskolleen kuuluvalla osalla kartanon parveketta. Perijätär oli onneksi pukenut päälleen paksun toppatakin, sillä paikallaan nököttäessä tuli äkkiä kylmä. Onneksi Amanda ei ollut kotona, sillä tämän kulmauksesta oli paras näköyhteys parkkipaikalle.

Loimeen vuorattu Pickett rynnisti ramppia pitkin alas ja otti heti jonkinlaisia tanssiaskeleita häntä tötteröllä kuin milläkin arabilla. Juuso katsoi hevosensa touhuja huvittuneena. Heti auton nähtyään alas rynnännyt Isabella ei ehtinyt avuksi, vaan Juuso talutteli jo tammaansa pihamaalla, kun kohmeisia käsiään puhalteleva nainen saapui aavistuksen hengästyneenä paikalle.

“Hei”, Isabella tervehti vienosti hymyillen. “Luulinkin kuulleeni auton ääniä.”
Valettahan se oli, mutta Isabella ei olisi koskaan myöntänyt odottaneensa miehen tuloa oikein kyttäyspaikalta. Vaikutelman piti olla mahdollisimman välinpitämätön, ja siksi hän ei ollut halunnut myöskään kysyä miehen saapumisaikaa suoraan.

“Tervehdys vain”, Juuso tervehti takaisin hymyillen.
“Ei uskoisi”, Isabella tokaisi kiusoittelevasti ja otti arvostelevan asennon, “että tämän emällä ja Kamilla on sama emänisä. Pitikö sinun taas hairahtaa värieläimeen?? Toivottavasti se edes hyppää.”
“Värieläimeen?” Juuso nauroi huvittuneena. “Luulisi sun olevan suopeampi, kun se ei oo kirjava”, mies jatkoi. “Ja kyllä siltä ponnua löytyy, mutta enemmän vauhtia ainakin vielä.”
“Hmmpphh”, Isabella tuhahteli, muka kovin harmissaan ja tutkaili samalla loimen ja erilaisten suojien peittämää väritystä. “No joo, ruunivoikko on kyllä erikoisväreistä paras - tai eipäs, papurikkokimo on paras ja villein.”

Nainen virnisteli omille sanoilleen, sillä edes hänen mielestään kimoissa ei ollut mitään niin kovin villiä, mutta hölmönvärisistä hevosista innostuvaa Juusoa oli hauska kiusata samalla vanhalla aiheella.
“Aattele se vaikka vaaleanruunikkona”, Juuso naurahti silmiään pyöritellen ja pyysi sitten Isabellaa näyttämään mihin voisi tammansa tällä kertaa asuttaa.

***

Isabella ojensi Juusolle muhkean, luomupuuvillaisen pyyhkeen ja kääriytyi itse valkoiseen kylpytakkiin, joka oli yhtä tylsä ja samalla yhtä ylellinen kuin luksushotelleissa. Perijätär katsoi vettä tippuvaa Juusoa varsin estoitta, mutta tuli oikeastaan miettineeksi materiaaleja. Luomun ja tavallisen puuvillan eroja, etuja ja haittoja. Varustemalliston suunnittelulla oli näemmä vaikutuksensa.

Kaksikko oli huuhtonut valmennuksen hiet Isabellan suuren kylpyhuoneen poreammeessa, sillä lopulta alkuperäinen ajatus nauttia kartanon allasosastosta oli tuntunut liian raskaalta ja riski yksityisyyden puutteesta liian suurelta. Vesi oli yhä lämmintä, kun brunette laittoi ammeen pois päältä ja tuijotti kieppuviin, tyhjeneviin pyörteisiin. Ilmassa tuoksui häivähdys marseille-saippuaa ja höyry oli huurustanut peilin ja ikkunat.

Myös Juuso vaikutti olevan ajatuksissaan, ja iltapäivän vitsaileva tunnelma oli väistynyt jonnekin, jäänyt ehkä  aikaan ennen valmennusta. Rentouttava porekylpy oli ollut jälkikäteen ajateltuna jopa romanttinen ja intiimi, tai sitä Isabella nyt pelkäsi. Ruskeaverikkö seurasi miehen perässä sohvalle ja istuutui tämän viereen.

Hetken aikaa asunnossa oli aivan hiljaista, ja Isabella tarkasteli kaikessa rauhassa miehen piirteitä: seksikästä ja tarkoituksellisen sänkistä partaa, tuuheita mutta tyylikkäästi leikattuja hiuksia sekä ihanan kirkkaita silmiä.
“Vieläkö sun haaveisiin kuuluu perhe?” perijätär töksäytti sitten.

Juuso katsoi yllättyneenä Isabellaa. Kysymys oli äskeisen tunnelman jälkeen tullut aivan puskista.
“Ehkä joskus”, mies päätti vastata rehellisesti. “Mutta ei se oo ajankohtaista.”
Lähinnä varmasti sen takia, että he olivat aikanaan sopineet Isabellan kanssa rajoista. Viime aikoina Juuso oli vain miettinyt tyydyttivät ne häntä enää? Perijättären kanssa oli hauskaa ja ennen kaikkea jännittävää, mutta Juusolla ei ollut ketään toista. Alkuaikoina hän oli ajatellut löytävänsä niin sanotusti useampia irtosuhteita, mutta niin ei ollut tapahtunut. Eikä totuuden nimissä Juuso olisi halunnutkaan.

“Ootko sä koskaan miettinyt, että mitä jos toinen meistä löytää parisuhteen?” Juuso esitti vastakysymyksen.
“Mä en… tiedä. Tai olen kyllä miettinyt, mutta en osaa kuvitella miten asiat menisivät”, Isabella vastasi epäröiden, mutta säilytti tiiviin katseen miehen silmissä. Aikuisiahan tässä oltiin, puhumassa aikuisten asioita.
“En edelleenkään kaipaa sitoutumista, vaikka ootkin aika  ihana”, tämä jatkoi, kujertavassa äänessään pilkahdus naurua ja flirttiä, jotka jäivät mieheltä huomioimatta.  

“Mm..” Juuso mumisi mietteliäänä. “Säkin oot tosi seksikäs ja kaikkea, mutta rehellisesti en mä osaa kuvitella meille mitään vakavampaa.”
Ei se välttämättä ollut sinisilmältä täysin totta. Toisinaan hän ajatteli minkälaista olisi seurustella Isabellan kanssa ja niinä samoina hetkinä Juuso myös piti ajatuksesta. Olisiko se tosiaan muka niin ok, jos toinen heistä yhtäkkiä aloittaisi vakavan suhteen?

Juuso siirsi huomionsa vieressään istuvasta naisesta tämän olohuoneeseen, joka kuvasti miehen mielestä Isabellaa loistavasti. Hulppeat tilat olivat aivan toista kuin mihin mies itse tyytyi. Ensimmäisellä kerrallaan Isabellan luona hän oli katsonut huvittuneena makuuhuoneen kahta seinänmittaa vaatteita. Naiset kuitenkin olivat aina naisia.
“Niin”, Isabella vastasi viiveellä. Virnuileva ja vihjaileva sävy oli jäänyt pois hänenkin puheestaan. “Hyvä. Sittenhän me ollaan edelleen samaa mieltä.”

“Jep”, Juuso tokaisi ja nousi ylös sohvalta mennäkseen makuuhuoneeseen.

Isabella seurasi Juusoa jälleen. Perijättären silmät kaventuivat aavistuksen, kun tämä yritti tulkita miehen elekieltä. Levotonta liikehdintää, sanoja jotka eivät enää kuulostaneet tosilta. Entä jos Juuso olikin salaa ihastunut? Toivoi perhettä hänen kanssaan, niin kuin oli Innankin kanssa toivonut? Miesten vauvakuume oli kai ihan todellinen, joskin naisten versiota harvinaisempi ilmiö.

Turhautuneena Isabella laskeutui päiväpeiton päälle istumaan ja silitteli ajatuksissaan sängylle unohtuneen harmaan torkkupeitteen karheaa villaa. Siinä istuessaan hän ymmärsi, että suhteesta ei tulisi mitään. Hän ei ollut rakastunut eikä halunnutkaan rakastua. Itsekkäästi Isabella halusi silti säilyttää Juuson elämässään niin pitkään kuin mahdollista. Miehen läsnäolo toi turvaa ja tämän kanssa oli helppo viihtyä.

Juuson vartalosta hohkasi yhä kylvynjälkeistä lämpöä, ja perijättären pitkät, kosteat hiukset tiputtivat peitolle pisaroita, joiden hiljainen ropsahtelu oli hengitysten lisäksi huoneen ainoa ääni. He istuivat aivan vierekkäin, ja Isabella toivoi naiivisti tilanteen ja suhteen jatkuvan ikuisesti niin.

Vaaleansiniset silmät kohtasivat ruskeiden katseen ja Juuso kohotti kätensä Isabellan sileälle kaulalle. Parin sekunnin ajan hän tutki naisen silmiä, eikä ollut varma oliko tilanne muuttunut kiusalliseksi. He selkeästi eivät olleet täysin samalla viivalla. Juuso oli ottanut varaslähdön, mutta päätti hidastaa askeleitaan. Miehen huulet painuivat Isabellan suihkunpehmeille huulille ja lihaksikas vartalo painoi naisen vartalon sänkyä vasten.

#merikantovalmentaa (tavallaan, ei tosin suhdetaitoa)
#juusbe #juusobella #isbejuusto ??

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Oh baby, baby

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 15.06.19 17:53

Oh baby, baby
Lauantaina 1.6.2019
Kirjoitettu yhdessä @Thomas R. kanssa

Kesä oli saapunut Kallaan. Kartanontakaisessa puutarhassa loikoili suureen lierihattuun verhoutunut hahmo. Neiti Isabella Sokka makoili aurinkotuolilla vatsallaan ja tämän huomio oli kohdistunut täysin kirjaan. Lähiympäristöön oli räjähtänyt kaikenlaisia pieniä tavaroita, eväitä ja vaatteita, joiden perusteella saattoi virheellisesti päätellä Isabellan  muuttaneen sukuruusujen keskelle. Brunette heilutteli rauhallisesti nilkkojaan ja söi hajamielisen hitain liikkein mansikoita, kun tämä havahtui vartalonsa ylle lankeavaan varjoon.

Joku pirulainen oli peittänyt auringon. Laiskasti ja miedon, mutta peittelemättömän ärtyneisyyden vallassa kolmikymppinen perijätär käännähti katsomaan tulijaa. Tunnistamista seurasi maailmanluokan hämmennys.

Tulija virnuili, ja oli väärällä tavalla tuttu. Isabella kurkotteli itselleen valkoisen kaftaanin ennen kuin kääntyi kokonaan. Mitä hemmettiä tyyppi täällä teki??
“Eikö veli päästä sisään?” perijätär kysyi harkitun laiskalla äänellä.

Thomas hymähti. Tummat navy blue -shortsit roikkuivat rennosti miehen päällä ja valkoisen t-paidan helma liikehti olemattoman tuulen mukana. Britti kurkkasi Isabellaa aurinkolasiensa takaa.
"Nice to see you too", mies tuhahti virnuillen. Tämä kyykistyi Isabellan aurinkotuolin viereen ja silmäili naista. Vierailun syy oli kuin olikin itse neiti Sokka. Thomas haroi hiuksiaan hetken.

Brunette otti lasit päästään ja asetti katseensa naiseen.
"Broidia nään ihan tarpeeks ja muutenki haluisin puhuu sun kanssa." Aito, kevyt hymy käväisi muuten vakavanoloisilla kasvoilla. Isabellalla oli sellainen vaikutus. Kuten oli myös Sarahilla ollut.

Isabella korjasi omia Pradan aurinkolasejaan ja silmäili miestä vaivihkaa. Ihmetteli, miten luonnollisesti se oli lähelle oikein luikerrellut.
"Ai?" hän sanoi sitten kysyvästi, kun ei muutakaan keksinyt. Thomas saisi pukahtaa asiansa itse.
"Lähen Kallasta tiistaina." Thomas kertoi, kuin olisi puhunut säästä taikka jostain yhtä arkisesta asiasta. Äänessä oli kuitenkin hieman haikeutta ja britin oli pakko kääntää katseensa Isabellasta.

Edes Jonathan ei ollut kuullut Thomaksen suunnitelmaa, sillä koko suunnitelma oli vielä kesken. Mutta siitä Thomas oli täysin varma, ettei olisi jäämässä Kallaan. Varsinkaan nyt.

Katseen kääntäminen oli Isabellalle kuin kutsu tarkastella miestä ja perijätär tarttuikin tilaisuuteen. Mies, Thomas, nuorukainen – niin, sehän se oli, nuorukainen – näytti hirvittävän haikealta. Erosta se varmasti johtui. Isabella tunsi kyllä myötätuntoa, ehkä suruakin miehen puolesta, muttei kerta kaikkiaan halunnut sotkeutua toisen kitkeränsiirappiseen rakkaustarinaan.

“Ymmärrettävää.” Se oli perijättäreltä pelkkä toteamus, joka saattoi liittyä tai olla liittymättä Kallan tylsyyteen, Thomasin eroon, omiin haaveisiin, kaikkiin niihin, ei mihinkään. Isabella ei halunnut kysyä, miten muutto liittyi häneen (sillä eihän se liittynytkään), mutta naisen katseessa oli silti vaikeasti piilotettavaa uteliaisuutta.

Thomas hymähti naiselle ja tämän vähäpukeis… Puheiselle(!) olemukselle.
"Okei. Mä tunnen itteni idiootiks." Mies oli silminnähden turhautunut ja tämä kääntyi selin Isabellaan haudaten kasvonsa kämmeniin. Thomas ei tiennyt, mitä oli odottanut. Halausta? Suudelmaa? Pientä kettuilevaa vilkutusta? Isabella Sokka ei ollut mitään niistä.

"Kai mä tulin sanomaan hyvästit. Tai jotain." Thomas laski käsivarret sivuilleen ja kääntyi puoliksi takaisin Isabellaa kohden. "En oo ihan heti tulossa takasin. Jos koskaan", Thomas tuhahti ja naurahti hieman. Mies vilkaisi todella epämukavan näköistä aurinkotuolia ja kaikesta huolimatta päätti istahtaa Isabellan jalkojen viereen, nostaen ne kuitenkin varoen syliinsä.

Isabella häkeltyi. Thomasin lähettämät signaalit olivat sekä ristiriitaisia että huolestuttavan alakuloisia. Olkapääksi naisesta ei oikein tahtonut olla, vaan oli Thomasissa silti huolettomuuttakin, outoa kyllä. Sitä sellaista aavistuksen omahyväistä virnettä, jossa oli kutkuttavaa vetovoimaa.

Hilliten ajatuksensa ja miettien sitten sanojaan ja puheensa sävyä tarkoin Isabella päätyi kepeään naureskeluun, sillä sellaiset heidän välinsä olivat ainakin joskus olleet.
"No siinä tapauksessa", tämä aloitti ja kääntyi katsomaan miestä silmiin arvoituksellinen hymy huulillaan, "Hyvästi."

Thomas jäi tapittamaan Isabellaa kuin tälle olisi kasvanut kaksonen leukaan. Oliko nainen juuri sanonut hyvästit? Ei muuta? Mies oli jopa hieman loukkaantunut. Vaikka virne naisen kasvoilla oli juuri sitä luokkaa, joita Thomas halusi saada, se ei voinut kuitenkaan olla mitään enempää kuin virne.

"Okay then." Thomas nousi ylös tuolilta ja laski naisen jalat takaisin pehmusteelle. "Ehkä nähdään, ehkä ei." Mies ojensi kätensä Isabellalle hyvinkin kohteliaasti kuin bisneslounaan jälkeen. Hämmentynyt nainen tarttui miehen käteen ja Thomaksen päästettyä irti, mies harppoi kohti parkkipaikkaa. Mitä Isabella ei kuitenkaan nähnyt, oli Thomaksen omia kasvoja korostava kujeileva hymy. Ei hän näin helpolla Isabellaa päästäisi.

Britti pysähtyi, kääntyi ympäri ja katsahti kohti naista vakavana.

Isabella arveli tietävänsä, mitä tämä vasta-eronneen, vilkkaita poikamiespäiviä aiemmin viettäneen nuorukaisen intensiivinen “jäähyväiskatse” suurella todennäköisyydellä merkitsi. Vahvana ja ehdottoman ylpeänä itsestään perijätär kuitenkin nosti kätensä huiskutukseen ja antoi ilmeensä kivuta vilpittömäksi, ystävälliseksi hymyksi. Farewell, you hot piece of a young man. Farewell.

Vasta Thomasin oikeasti kadottua kulman taa Isabella tajusi pidättäneensä hengitystään. Käsi oli yhä koholla kuin typeryksellä ja syke laukkasi korkeuksissa vaarasta kielien  – ja ihan oikein, sillä juuri vaaratilanne äskeinen oli ollutkin. Isabella oli sekä ylpeä, ettei ollut sortunut, että vihainen itselleen: oli naurettavaa, että kroppa ryhtyi omin päin tällaisiin nuorten tytönhetukoiden reaktioihin. Vaan onneksi, onneksi, tilanne oli mennyt ohitse.

***

Kirja ei enää saanut täydellistä keskittymistä osakseen. Isabella yritti jonkin aikaa, mutta luovutti sitten, keräsi tavaransa ja kulki takaovesta kartanolle sisään. Perijätär vaihtoi välittömästi ylleen lenkkivaatteet, sillä juoksu oli parasta ajatteluun. Kartanon edustalla hän kuitenkin yllättyi –  pahasti. Mitä tämä oikein oli? Mistä syystä häntä koeteltiin ei yhdesti, vaan kahdesti?? Sillä siinä Thomas edelleen oli, paistattelemassa päivää hänen etupihallaan.

Mies oli asettunut makuulleen kartanon pihan pehmeälle nurmelle ja oven äänen kuullessaan tämä käänsi katseensa paikalle ilmestyneeseen Isabellaan.
"I just couldn't leave just yet." Virne pyyhälsi miehen kasvoille jäädäkseen. Thomas nousi istumaan ja taputti paikkaa nurmikolla vieressään. "Why don't you join me."

Isabella otti tyrmistystä kuvaavan asennon. Pyysikö se juuri istuutumaan paljaalle ruoholle vierelleen kuin pahaiset teinit pussisiidereillään? Ja tekemään mitä?? Keskustelemaan, flirttailemaan, söpöilemään?!
Kamalaa.


Ajatukset risteilivät Isabellan kasvoilla, ja oli jotain muutakin: jotain sellaista, mitä ei helposti järkytyksen naamiolla peitetty. Thomasin ylimielinen virne, kielletty eronjälkeinen tilanne, pelko siitä että joku näkee…

Kaikki oli niin kuin ennenkin, vaikkei tietenkään ollut. Mikään ei ollut niin kuin ennen, mutta vetovoima – se oli sama. Se oli palannut.

Niinpä Isabella tajusi kauhukseen virnistelevänsä takaisin.
"No, not here. Tulisitko sisälle sen sijaan..?"
Nojaus oveen oli rento, syke taivaissa. Oma ääni tuntui Isabellasta hiekkapaperilta, vaan se oli silti todellisuudessa päättäväinen ja kirkas.

Thomas ei vastannut mitään, mutta seurasi aivan Isabellan kannoilla kartanon viileyteen. Virne putosi, ja katse muuttui kuumeiseksi. Katumusharjoitusten aika olisi myöhemmin.

... Oops I did it again

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 798

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kartanopäiväkirjat Empty Vs: Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa