Kartanopäiväkirjat

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:08

Auburnin kartanon vanhempi perijätär, Neiti

Isabella Alexandra Sokka

Lapsuuden haaveissaan prinsessa von Sokka,
aikuisuudessaan sukudraaman uuvuttama tallinomistaja.


Päiväkirjassa käsitellään naisen yksityiselämää, joskin osa tarinoista päätyy sukutarinoiden puolelle.



Luku 1. Masquerade (4.11.2017)
Luku 2. "Ei Isbe tunne ketään duunareita" (12.11.2017)
Luku 3. Mikaelit (19.11.2017)
Luku 4. Sticking my nose to business that isn't mine (24.11.2017)
Sukudraamaa: 11.12.2017
Luku 5. Kummityttö (5.3.2018)
Luku 6. Vääriä vaikutelmia (6.3.2018)
Sukudraamaa: Maanantai. (19.3.2018)
Sukudraamaa: Maanantai edelleen... (20.3.2018)
Luku 7. Kanada (23.-25.3.2018)
Luku 8. Väsyneen mielen viiltävää analyysiä (26.3.2018)
Luku 9. Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin (12.6.2018)
Sukudraamaa: Silmukka kiristyy (15.6.2018)
Luku 10. Kohtalo (2.8.2018)
Luku 11. Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat (4.8.2018)
Luku 12. English only (28.8.2018)
Luku 13. Kaajapuroilla (05/2006 ja 09/2007)


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 19.09.18 13:31, muokattu 5 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Masquerade

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:20



Masquerade
Lauantaina 4.11.2017

Kilpailuaamu oli ollut yksi hiton jännitystarina. Käteni tärisivät edelleen, kun ihanien tammojeni sijaan meninkin harjaamaan Amandan komeaa Leeviä. Toivottavasti sisko harjaisi ja letittäisi Vilan kauniisti, ajattelin happamana. Suuttuisin, jos sen satulahuovan alta löytyisi yksikin murunen hankaavaa hamppua... Havahduin ajatuksistani hyvinkin vikkelään, kun aivan yllättäen tukeva tummanruskea möhkäle ryhtyi kiilaamaan minua seinän väliin.
”NOH!” karjaisin ja tuuppasin oria takaisin.

Onneksi olin sentään sitonut herran, sillä Leevi oli hoidettaessa oikea kiusankappale. Amandan hevosmaku oli kyllä varsin kummallinen ja hänen orinsa käyttäytyivät yhtä kipakasti kuin nainen itse. Selvisin kuitenkin Leevistä muutamalla kiukkuisella karjahduksella ja hermostuneena varustin orin. Lähdin ensin maastoon kävelemään mahdollisimman pitkiä alkukäyntejä, sillä halusin saada jonkinlaisen tuntuman minulle ratsuna täysin tuntemattomaan oriin. Leevi tuntui hirveän voimakkaalta ja ori reagoi pienimpiinkin painoapuihin ja höyhenenkevyisiin pidätteisiin. Jouduin keskittymään tosissani, mikä oli oikein hyvä aamuisen episodin jälkeen. Että äidin piti pilata kaikki vielä näiden vuosien jälkeen.

Amanda oli hankkinut Leeville hevosenhoitajan, mutta koska Josefin starttasi kisoissa Eelalla eikä siksi ehtinyt hoitaa Vilaa, oli siskoni käskyttänyt Leevin hoitajan Deorwynnin huolehtimaan mustasta tammastani. Sain kuitenkin apuun vanhan tuttuni Dannin, joka lupasi talutella Leeviä radan kävelyn ajan. Huomasin, että Josefiniä, Alessaa ja Minkaa hermostutti osallistumiseni samaan luokkaan. Naiset kävelivät radan kolmistaan ja katselivat kauhuissaan suunnittelemiani tiukkaakin tiukempia teitä. Vaikken ollut ikinä hypännyt Leevillä, niin olin varma, että ori kyllä kääntyisi vaikka pennin päällä. Parempi yrittää hyvää aikaa, puomeista kun saattaisi tulla kaikki alas...  

Tavanomaista kilpailupäivää hermostuneempana otin Leevin kiitollisena Dannilta ja siirryin maneesiin verryttelemään. Verryttelyesteet todistivat, että pikkuesteiden putoamisesta ei ollut varsinaisesti vaaraa. Olin arvannut ihan väärin. Leevi ponnisti tarpeettoman korkealle ja kiskaisi kinttunsa pienelle sykerölle jokaisessa hypyssä. Alastulot olivat holtittomia ja laukka kulki paikallaan ylöspäin, mutta tötterökorvista päätellen orilla oli erittäinkin hauskaa. Kasvot punastellen yritin ratsastaa vakuuttavaa esteratsuani eteenpäin. Kun minun starttini tuli, näin yleisössä Amandan. Nainen näytti minulle ihan pienesti peukkua ja epätoivoisesti naurahtaen lähdin suoritukseeni tuomaria tervehtien.

Leevi suoritti koko radan uusintaa myöten puhtaasti, mutta laukka oli ihan mitä sattuu. Viimeisen esteen jälkeen ajattelin ratsastaa orin oikein kunnon lisäykseen, jotta säästäisimme edes muutaman hassun sekunnin, kun silmäni huomasivat jotakin tuttua katsomossa. Rataa katsoi kauniin Ellien vieressä tuttu mies, palanen kaukaiselta tuntuvasta menneisyydestä. Vihreät silmät tuikkien pitkänhuiskea mies hymyili minulle varovasti ja unohdin ratsastaa Leeviä eteen. Ajatukseni menivät solmuun ja laukkasimme Leevin kanssa kootusti ja välillä vaihtaen maalilinjan yli. Mitä helvettiä Verneri Kaajapuro teki minun maneesissani?!


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 13:11, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

"Ei Isbe tunne ketään duunareita"

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:30



Edeltävänä iltana yöelämässä (Sex, lust and rock 'n roll ! - K18)



"Ei Isbe tunne ketään duunareita"
Sunnuntaina 12.11.2017

Laahustin yhteisiin tiloihimme kevyesti laittautuneena. Olin juonut aivan liikaa edellisiltana, mutta joku meistä kolmesta oli keksinyt, että yhteiset perheillalliset silloin tällöin ja sunnuntaisin sopisivat mainiosti kartanoromantiikkaan. Onneksi pitopalvelu oli tuonut ruuat ja haistoin jo herkullisen tuoksun, kun astelin pää jomottaen ruokasaliin. Anna ja Amanda istuivat jo valtavan pöydän ääressä ja odottivat minua.
“Näetkö, en ole ainoa joka on joskus myöhässä”, Amanda piikitti nenäkkäästi. Sisko oli paljon laittautuneempi kuin minä tai Anna.
“Isbellä saattaakin olla pieni päänsärky”, Anna hymyili.
Amanda kääntyi katsomaan minua haukkamaisesti.
“Joo, eilen oli yliopiston pikkujoulut. Viini oli hyvää ja sitä riitti”, huokaisin. Jätin kertomatta jatkoista, mutta Anna hymyili siihen malliin, ettei välttämättä päästäisi minua noin vain pälkähästä.
“Eikö sulla Isbe sitten ollut seuraa?” liilapää jatkoi kiusaten.
Leikkasin karitsasta siivun ja sivelin sen punaviinikastikkeella, samalla kuin mulkaisin serkkua pahasti. Amanda kuitenkin tuijotteli laitettuja kynsiään ja maisteli viiniä hajamielisenä.
“Itse asiassa olin Ollin kanssa”, vastasin ja yritin pitää pään kylmänä.
“Ai, sen tosi tylsän setämiehen teidän laitokselta? Sen, jolla on kivasti rahaa”, Amanda kihersi.
“Jep, sama mies.” Katsoin Annaa kiukkuisesti ja yritin elehtiä tätä jättämään keskustelun siihen.

Söimme jo jälkiruokaa, aitoon vaniljaan tehtyä pannacottaa, kun Amanda vaihtoi yhtäkkiä hevoskeskustelumme suuntaa ihan muihin aiheisiin.
“Vihaan tuota ilmaa. Kengät ovat jatkuvasti kurassa ja voi - minun autoni. Se pitäisi pestä päivittäin, mutten jaksaisi jonottaa koko ajan autopesuun idioottien kanssa.”
“Äh, minäkin haluaisin vaihtaa autoa johonkin tyylikkäämpään. Audi on niin tavallinen ja se on ollut minulla jo yli vuoden. Harmi etten ymmärrä autoista mitään”, tuhahdin.
“Oot sitten Isabella varovainen, ettet vain saa päähäsi kysyä vinkkejä autokauppoihin joltain joka niistä tietää”, Anna sanoi tuimasti. Olin kertonut hänelle Thomasista kaikenlaista - lähinnä eroavaisuuksia väliltämme, vaikka miehen tarkka työnkuva olikin mennyt minulta pahasti ohi.
Amanda ei huomannut katseiden vaihtoa välillämme, vaan alkoi nauraa.
“Anna hei, ei Isbe tunne ketään duunareita.”
“Niinpä, siinäs kuulit”, kiirehdin vastaamaan. Anna siristeli silmiään, mutta Amanda ei huomannut mitään erikoista.

“Tuntemisesta puheenollen”, Amanda aloitti taas. “Näitkö Verkun kisoissa?”
“Näinpä hyvinkin. Ihmettelen kyllä, miksi ihmeessä se tänne tuli ja noin pienen luokan takia.”
Kiristelin hampaitani, kun yhtäkkiä tajusin, että Amanda hymyili erittäinkin tietäväisenä.
“Siis tiedättekö te siitä jotain?!” tivasin molemmilta. Anna näytti jopa vähän nololta, mutta Amanda virnuili kuin mikäkin.
“Se vuokraa meidän maneesia”, sisko ilmoitti pokkana.
“Anteeksi mitä?”
“Joo-o. Olet sanonut että meidän pitäisi laittaa raha tuottamaan. Verkku teki mun kanssa hyvän diilin.”
Tiputin ruokailuvälineet lautaselle ja nousin tuolistani reippaasti. Mieleeni tuli epämiellyttävästi eräs hyvin samankaltainen päivällistilanne vuosia sitten.
“Olisit voinut sanoa jotain tai kysyä ensin”, tiuskaisin.
“Isbe hei, te ootte aikuisia”, Annakin yritti. Raivostuin uutisesta enemmän kuin olisin halunnut. Viinipäänsärky säilyi sitkeänä ja suutani mutristaen marssin oman asuinsiipeni rauhaan. Verneri tästä kaikesta draamasta vielä puuttuisikin.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Mikaelit

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:40



Edeltävänä iltana vietettiin Masquerade -tanssiaiset kartanolla



Mikaelit
Sunnuntaina 19.11.2017

Sunnuntaipäivällisen tilalla oli huikea brunssi kartanon ruokasalissa. Lappasin ahneuksissani jälkiruokaa suoraan samalle lautaselle lämpimien viereen, sillä mieli teki kaikkea. Maistoin luvattomasti sormenpäälläni yhtä tarjolla olevista vanukkaista ja haukkasin heti perään palan suussa sulavaa rocky roadia. Tein itselleni sivupöydällä lepäävistä juomatarvikkeista mimosan ja tyytyväisyyttäni kiherrellen pyörittelin takamuksellani suureen vanhaan ruokailutuoliin mukavan kolon. Tein juuri suunnitelmaa siitä, missä järjestyksessä tuhoaisin lautaselle pinotut herkkuruuat, kun Amanda avasi suuren suunsa ja häiritsi ruokarauhaani.

”No, oliko mukavat juhlat? Näittekö mitään mehukasta?” sisko virnuili. Tämä oli epäilemättä viettänyt aikansa Mikaelin kanssa ja missannut suurimman osan tapahtumista, ainakin näkemieni alkuillan hellyydenosoitusten perusteella.
”Ainakaan kukaan ei ollut vaarassa menettää tallipaikkaansa – tai me maksavia asiakkaita – kun olin nostamassa juhlien tasoa läsnäolollani”, piikitin Amandaa. Blondi näytti tyylikkäästi kieltään ja etsi nyrpistellen jotain syötävää notkuvasta pöydästämme.
”Mutta ainakin Jonny ja Ellie taisivat sopia riitansa”, huokailin sydämen kuvat silmissäni. Nuoret olivat niin tavattoman söpöjä, mutta tyhmiä yhdessä. Amanda vain tuhahti ja heilautti kättään, selkeästi janoten uudempia juoruja.

”Vai että mehukasta”, Anna sanoi hiukan myöhässä, pohtien. Hän taisi kuitenkin vain esittää – näin naisen ilmeestä, että mokoma tiesi tarkkaan mitä sanoisi. ”Tietenkin. Sekä näin että tein.”
Käännyimme molemmat katsomaan serkkua, mutta tämä ryhtyi tyynesti valitsemaan ruokia lautaselleen.
”Niiin?” kärsimätön sisareni hoputti.
Anna noukki salaatin seasta haluamiaan aineksia äärimmäisen hitaasti, eikä antanut paineen häiritä. Olin varma, että nainen ronkki ruokia tahallaan. Pitkältä tuntuvan hetken päästä Anna kuitenkin nosti värikästä päätään.
”Verkulla oli paljon naisia”, Anna totesi olkiaan kohauttaen. ”Isbellä oli mies -”
”Kuka!” Amanda rääkäisi.
”Et sä sitä tunne”, totesin viileästi. Mikä oli ihan totta. Amanda tiesi Miken nimen ja ratsastustaidon, muttei varmasti tuntenut miestä. Amanda tuijotti minua silmät viiruina, varmaankin aikeenaan kaivaa vastaus ulos ennen pitkää.
”- ja” Anna jatkoi, katsoen meitä tuimasti. Ilmeisesti nyt kuului kuunnella. ”Minulla on ihan oikea tyttöystävä!”

Anna näytti onnelliselta ja ylpeältä, mutta myös pettyneeltä, kun emme olleetkaan varsinaisesti yllättyneitä. Vaivauduin kuitenkin nousemaan mukavasta ruokailupesästäni ja halaamaan serkkua.
”Onnea, olette hyvännäköinen pari!” hymyilin.
Amanda nyrpisteli, koettaen varmaan keksiä jotain hapanta sanottavaa. ”Hmmpphh. Todella tyylikästä viedä minulta valmennettava.”
”Ja millähän tavalla Lotta on sinulta viety?” huokailin.
”No on se nyt jotenkin tosi mautonta”, Amanda jatkoi sinnikkäästi.
”Onpa hyvä sitten, että olen vienyt pelkän Lotan. Ei ole sitten koko valmennusryhmä ihan turmeltunut”, Anna virnuili ja nosteli minulle kulmiaan raivostuttavan vihjailevasti. Mulkoilin Annaa, mutta pysyin tyynenä.

Luulin, että juhlajuorut oli jo käsitelty, kun Amanda yhtäkkiä aloitti kaiken uudelleen. Blondi nuolaisi lusikkansa puhtaaksi ja jähmettyi sitten ihmettelemään.
”Siis eikö niissä juhlissa muka tapahtunut mitään muuta? Niin paljon kaunista väkeä samassa tilassa.”
”Ja miksihän sinä et itse sitten nähnyt mitään?” kysyin viattomasti.
”Olin kiireinen.”
”Mmmhh.”
”No entä sinä? Olitko koko yön Verkun kanssa jos et osaa juoruilla? Tiedät yleensä kaiken”, Amanda kysyi kiusaten, jäiset silmät välähtäen ja suun kääntyessä ilkeään hymyyn.
”No mitäs luulisit. Kenen kanssa Verkku edes oli siellä..?” kysyin mukamas viattomasti, samalla aihetta vaihtaen. Olin todella utelias kuulemaan Vernerin illasta. Miehen keskusteluyritys kanssani oli mennyt minulta ohi, ja yhtäkkiä koko hetki oli ollut tiessään.
”Kai se oli Ellien kanssa”, Amanda kohautteli olkiaan.
En niellyt siskon selitystä, sillä Miken kanssa olimme ohittaneet Ellien ja Jonnyn. Vernerin oli ollut pakko löytää uutta seuraa.
”Mutta jos sua ei muka Verkku kiinnosta, niin kerropa, kenen kanssa sitten olit? Kerro kerro kerro!” Amanda aloitti. Eikä lopettaisi...
”Miken”, vastasin tyynesti. Anna oli juuri luovuttamaisillaan, sillä Amandan kiljuminen kävi hermoille. Parempi silti kertoa itse.
Amanda vain tuijotti, huuli pyöreänä ja suu auki. ”Siis... Miken?”
”Joo.”’
”Mutta... sehän on sua ainakin tosi monta vuotta nuorempi. Ja jonkun sata vuotta Ollia nuorempi!”

Tuijotimme vähän aikaa toisiamme, kunnes Amanda keksimällä keksi mistä suuttuisi.
”ISBE PERKELE! Se on mun valmennusryhmästä! Etkä sä sitä paitsi voi ottaa Mikael-nimistä!”
”Hui kauhistus sentään”, huokaisin. Kiskaisin drinkin alas ja tein heti perään uuden. Samaan aikaan Amanda koetti selitellä viimeisintä syytöstään ja miten Mikke-Mikaelit vaan menisivät helposti sekaisin – ihastuksesta ei ollut missään nimessä kyse.

Pudistelimme Annan kanssa samaan tahtiin päätä. Amanda oli kaikessa kovuudessaan hirmuisen hellyttävä ja rakkauselämässään läpinäkyvä. Kunhan vain klassisen komea ratsuttajamme ei rikkoisi siskon sydäntä.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sticking my nose to business that isn't mine

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:45






Sticking my nose to business that isn't mine
Perjantaina 24.11.2017

Armoton kiukku ei ottanut laantuakseen. Käännähdin pubin ovesta ensimmäiseen päähäni pälkähtäneeseen suuntaan ja yritin raivoisassa kävelytahdissani sulkea villakangastakkia. Takki ei pahemmin loskalta suojannut, vaan ennemminkin imi sen itseensä. Vain muutaman metrin jälkeen tunsin itseni uitetuksi koiraksi ja lakkasin suojaamasta päätä käsilläni. Kastukoon sitten, johan tässä olikin vain vähän kylmä. Minulla ei todellakaan ollut heijastimia, pipoa tai parhaita mahdollisia kävelykenkiä jaloissani, mutta kiukku kantoi askelta yllättävänkin voimakkaasti. Suurimmaksi osaksi olin vihainen itselleni, kun takaa alkoi kuulua juoksuaskelia.

”Isabella! Wait!” Thomas huusi, eikä ihmetyksekseni kuulostanut vihaiselta. Lähdin kävelemään rivakammin, nostin kauluksiani ja esitin, etten kuullut.
Pian Tommy kuitenkin juoksi minut kiinni ja koppasi takaapäin halaukseen. Komistus ei edes kuulostanut hengästyneeltä.
”Odota nyt! Where the fuck are you going?”
Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta määrätietoinen ote piti. Hetken temmottuani päätin vastata.
”Kotiin.”
”Väärä suunta, darling.”
”Eipäs -” aloitin, mutta pysähdyin ensimmäistä kertaa katsomaan ympärilleni. Harmikseni Thomas oli oikeassa, kartano oli tosiaan täysin päinvastaisessa suunnassa. Ja kaukana.
”Kyllä tätäkin kautta pääsee”, totesin itsepäisesti ja valmistauduin riuhtomaan jälleen, kun Thomas hellittikin otteensa itse. Lähdin taas kiukkuiseen marssiini ja tärisin kävellessäni. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, kuulin omien hampaideni kalinan. Kunhan pääsisin Thomasista, ottaisin nurkan takaa ensimmäisen taksin. Minun täytyisi vain ensin selvitä katu loppuun, jotta kävelynäytökseni menisi läpi.

Harmi vain, Thomas tuntui olevan yhtä tarkkanäköinen kuin veljensä, tai sitten suunnitelmani oli turhan itsestäänselvä.
”You know honey, täältä ei saa taksia noin vaan. Oon autolla”, Thomas puhui selkeä-äänisesti. Mies oli jäänyt seisomaan samaan kohtaan, missä pysäytti minut. Pysähdyin ja käännyin, yrittäen keksiä jotain nasevaa sanottavaa. Sormet yrittivät kuitenkin tippua kylmyyttään pois ja niskaan tipahteli yhä sinnikkäämpiä loskalönttejä, jotka hiipivät inhottavina puroina alaselkään asti.
”Voi paska”, sihahdin ja mietin mielessäni, että yleistyneelle kiroilulleni täytyisi tehdä jotain. Olisin vain halunnut marssia kiukkuisena kotiin asti, mutta sää taisteli tosissaan vastaan. Aloin silti salaa toivoa, että Thomas tulisi hakemaan minut tästä pisteestä – kantaisi autoonsa, ensin romanttisesti sateessa suudellen. Nuorukainen oli kuitenkin varma voitostaan ja seisoi rennosti paikallaan. Kuin vahvistaakseen ärtymystäni, mies laittoi kätensä puuskaan ja seisoi paino vain toiselle jalalle laskettuna, äärimmäisen itsevarman näköisenä. Tuijottelimme toisiamme hetken, kun holtiton tärinä teki ratkaisun puolestani. Kävelin rivakasti Tommya kohti ja vielä nopeammin miehestä ohi – oli nöyryyttävää, että jouduin itse kipittämään tämän luo.

”Sulla on parempi olla sellainen auto, että kehtaan kiivetä sen sisään”, mutisin, vaikka tällä hetkellä olisin voinut liftata kyydin jopa mopoautolta. Thomas vain hymähti ja lähti edeltä johdattamaan autolleen.
”Here”, Thomas sanoi ylpeästi, kun olimme kävelleet sateessa loputtomalta tuntuneen, ehkä korttelin pituisen matkan. Etsin automaattisesti ruminta autoa kadunvarresta ja yllätyin, kun valot välähtivät näppärännäköisen mustan Mercedeksen kohdalla. Meinasin hymähtää tyytyväisenä, mutta se ei sopinut yhteen päättäväisen kiukkuni kanssa. Seurasin Thomasia hiljaa autoon – komistus avasi minulle oven, mikä oikeastaan nosti omia kiukkutasojani entisestään. Miksi mies ei ollut vihainen? Jouduin itse vihoittelemaan kahden edestä.

Tehokas istuinlämmitin ja ylipäätään sateensuoja saivat minut ja sinnikkään kiukkuni pikkuhiljaa sulamaan. Alta paljastui melkoisesti häpeää. Kurkkuani kuristellen yritin pyytää Thomasilta anteeksi.
”Kaikki oli mun syytä. Oon tosi pahoillani.”
Käännyin vihdoin katsomaan Thomasia, joka vain istui kuskin paikalla. Käänsin toisella kädelläni tämän kasvot itseeni päin ja tarkastelin miestä.
”Kai teidän molempien kasvot on ehjiä?” kysyin huolestuneena ja tutkin hellästi sormillani kopeloiden hiusrajan, posket, silmät, nenän ja rystyset. Thomas vain hymyili salaperäisesti ja ehkä vähän surumielisesti suorittaessani tutkimustani. En löytänyt naarmuakaan.
”Miksi sä edes olet siinä? Pilasin kaiken yhdellä möläytyksellä”, huokaisin. Rintaa kuristi kuin edes ajattelin, että Thomasilla tai Jonathanilla ei kummallakaan ollut Nanan ja toistensa lisäksi juuri muuta perhettä jäljellä, ja olin ajanut nämäkin kaksi erilleen. Kellahdin nojaamaan Thomasin olkaan läpimärän tukkapehkoni kanssa ja takki alkoi haista nenääni ihan lampaalta. Olin varmasti ällöttävä siinä miestä vasten, mutta tämä ei tönäissyt minua pois. Thomas starttasi auton ja lähti pelottavan hiljaisuuden vallitessa ajamaan oikeaan suuntaan.

Kallan keskustasta oli matkaa kartanolle melkoisesti ja ikkunasta maisemia seuratessani tajusin, että itsepäisesti kävellen olisin kuollut dramaattisesti katuojaan. Laskuhumala alkoi iskeä ja olin ylipäätään asteen verran liian päissäni suoriutuakseni yhtään mistään. Yritin keksiä jotain puheenaihetta, mutta en osannut olla normaali, sillä Thomasin ystävällisyys oman mokani jälkeen tuntui erityisen pahalta ja nololta.
”Autosi on tosi kiva, en tosiaan odottanut mitään tällaista. Tähän voisi jopa tottua”, mutisin ja haudoin itseäni lämmittimiin.
Thomas hymyili, joten uskalsin jatkaa.
”Saanko soittaa sulta kyytiä aina välillä? Jos päädyn viinille?” kysyin viattomasti.
”Ainahan sä voit yrittää”, Thomas sanoi ilkikurisesti silmäänsä iskien.
”Hmmm. Siinä tapauksessa tarvitsen sun puhelinnumeron. Tiedän kyllä, ettet anna sitä ihan noin vaan”, lirkuttelin.
Thomas vilkaisi minuun oudon ihanasti, mutta jatkoi vitsillä. ”Exception proves the rule”, komistus totesi olkiaan kohauttaen.
”Anna sun puhelin niin tallennan mun numeron siihen. Voin laittaa jonkun ihanan nimen”, sanoin ja ojensin käteni. Thomas antoi puhelimensa avaten sen lukituksesta ja oikein kihersin, miten helposti se kävi. Tallensin numeroni nimellä ’Jonnyn pomo’ ja toivoin, että miehellä menisi aikaa sen etsimiseen.
”Onpa tällä vaikeaa kirjoittaa kun on niin erilainen”, valehtelin ja selasin Thomasin yhteystiedot. Sieltä se löytyi, ’Nana’. Luettelin numeron miljoonaan kertaan mielessäni ja näpytin sen äkkiä talteen omaan puhelimeeni, samalla soittaen Thomasin puhelimesta omaani. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mietin polleana, kun ojensin puhelimen leveästi hymyillen ajamiseen keskittyneelle miehelle takaisin.

***

Seuraavana päivänä, sopivan siveellisenä ajankohtana – toisin sanoen, ei keskellä yötä tai viinipäissäni hyörien – kävin viestin kimppuun. Hivenen syyllisenä poteroiduin työhuoneeni nurkkaan ja tuijottelin puhelintani kuumeisesti. Mietin, kannattaisiko viestiä edes lähettää. Todennäköisesti olin sotkeutunut asioihin jo ihan riittävästi. En kuitenkaan voinut sille mitään, että olin tottunut järjestelemään asioita – joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan. Tumpit suorina seisominen ei sopinut persoonaani.

Päätin, että vaikka veljesten Nana ei osaisikaan tekstata takaisin, tämä todennäköisesti osaisi silti lukea viestin. Hermostuneena aloitin näpyttelyni.
”Hi. I’m your grandson Jonathan’s superior from the Auburn Estate. I’m afraid I’ve messed things up and let him know of your condition. It was never my intention and it’s a long story how I even know about this. However, now the brothers are fighting and I can’t stand it nor stop it either. Just wanted to let you know, maybe you can fix this all up. I apologize for all this inconvenience. Sincerely, Isabella Sokka.”
Sinne meni, ajattelin hermostuneena. Nyt sitten vain odottelisin, milloin Jonathan iskisi kurkkuuni kiinni. Eiköhän se olisi ihan riittävä merkki viestin perillemenosta.  


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 15:22, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kummityttö

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 13:53



Edeltävänä iltana Kallan yössä (VOA - Vakavasti Otettava Aikuinen(ko?) K18)



Kummityttö
Maanantaina 5.3.2018

Olin herännyt ja juonut vasta ensimmäisen monesta kahvikupillisestani, kun kartanon pääoven ovikello soi. Kuulin sen selkeästi asuntooni asti ja tottuneena, joskin hieman ärtyneenä, puin siistin mustan hupparin pyjamani peitoksi mennäkseni avaamaan ovea. Saavuin sivuovesta aulaan samaan aikaan portaista tulevan Jonathanin kanssa. Katsoin miestä vähän yllättyneenä. Amanda ja Anna eivät ikinä vaivautuneet reagoimaan ovikelloon, joten olin tottunut kipittelemään pääoville yksin.

”Päivää.. siis huomenta”, Jonny tervehti. Mies oli täysissä pukeissa ja varmasti herännyt aiemmin kuin minä, joten huomenta taisi olla pelkästään kohtelias lisäys. Hymyilin ja nyökkäsin vaisuna, sillä en ollut kahvitasoni kanssa vielä puhevaiheessa asti.
Huidoin epämääräisesti oven suuntaan, yrittäen siten selvittää Jonnylle, että voisin silti kyllä avata. Mies jäi odottelemaan aulaan taakseni, kun vetäisin oven kertarysäyksellä auki.

”Isbe moi!” ystäväni Cecilian heleä ääni tervehti.
”Ööö... moi? En tiennyt, että sä oot tänään tulossa... ja Viivi. Moi”, vastailin hämmentyneenä. Cecilian takana seisoskeli kummityttöni Vivienne, tuttu tuima katse porautuneena minuun.
”Miks sulla on yökkärit?” tyttö kysyi laiskasti.
”Koska mä en tiennyt että ootte tulossa”, vastasin hitaasti.
”Tiesitpäs!” Cecilia puuskahti reippaasti ja punkeutui ohitseni sisään. ”Tule Viivi, Isbe hupsuilee.”
Olin hämmentynyt ja niin oli aulassa seisova Jonnykin. Cecilia vilkuili meitä kahta kummissaan, minua lähinnä sellaisella katseella.
”Jonathan on meidän tallimestari ja asuu tossa ylhäällä työsuhdeasunnossa”, selitin painokkaasti. ”Jonathan, tässä on Cecilia. Cee on mun parhaita ystäviä Englannin ajoilta asti.”

Ceci kävi kättelemässä Jonathania ja hymyili hyväksyvästi. Nainen kääntyi pikaisesti ja muodosti huulillaan sanan ’komea’. Pyörittelin päätäni tuskin huomattavasti ja esittelin samalla Viivinkin. Viivi oli lievästi sanottuna rasittava ja yleensä aika näsäviisas, ja tällä kertaa tyttö keksi takertua Jonnyn nimeen.
”Did you say Jonathan? Like are you British or American? Vai leikitkö vaan hienoo?” Viivi kysyi ja vaihtoi lennosta täydellisen brittiaksentin kakarasuomeen. Lapsi oli tyypillinen kaksikielinen – tai tässä tapauksessa oikeastaan kolmikielinen, joka vaihteli sujuvasti puhuttavaa kieltä.
”Mmm, yes I’m British. Pleasure to meet you. Mutta puhun myös suomea”, Jonathan vastasi, selkeästi hämmentyneenä.
”Ceci on osittain britti ja Viivin isä on italialainen”, selitin hiljaa.
”Mut mä oon esteratsastaja”, Viivi kertoi innokkaana. ”Äiti sanoi että sulla on mulle heppa. Joku hurja kuulemma, millä kaikki ei voi mennä.”
”Ööö tota...” änkytin. Mikä tämä juttu oikein oli?

Cee huomasi ilmeestäni, etten ollut ihan täysin tilanteen tasalla.
”Kai sä rakas muistat mitä puhuttiin. Ei siitä oo kauaa. Viime lauantaina sovittiin, että Viivi tulee tänne asumaan kolmeksi viikoksi, kun mä lähden Englantiin. Tytöllä on koulu täällä ja sullahan oli sille joku hevonenkin ratsastettavaksi, niin ei tule aika pitkäksi.”
Cecilia katsoi minua kiukkuisen vaativasti, Jonny tirskahti ääneen kuullessaan ilmauksen ”viime lauantaina” ja itse osasin vain tuijottaa kauhuissani tyhjyyteen. Vivienne oli ihana, mutta oikeastaan aika kamala jo parin tunnin jälkeen. Mutta että melkein kuukausi... Ja mikä pirun hevonen? Lapsella oli aivan väärät luulot kyvyistään, minkä hevosen minä nyt sille muka keksisin – tai uskaltaisin antaa.

”Aaa niin joo”, sanoin vaimeasti. Yritin kuumeisesti keksiä jotain keinoa, jolla saisin kaiken peruttua. Cecilia kuitenkin katsoi minuun vaalean hiuspehkonsa alta hemmetin tiukasti ja vaativasti.
”Jospa mä tästä sitten lähden?” Cecilia kysyi. ”Voin laittaa vielä viestillä lukujärjestyksen sun muuta, mistä me kyllä sovittiin jo puhelimessa, mutta ihan noin niin kuin muistutukseksi.”
Näpäytys ei jäänyt huomaamatta, joten irvistin kiltisti.

Kiirehdin vielä halaamaan parasta ystävääni, jota näin ihan hävettävän harvoin.
”Kiitos tuhannesti, tiedän että Viivi ei oo aina helppo”, Cee kuiskasi korvaani.
Nyökyttelin vain ja yritin hymyillä rohkaisevasti.
”Tuu antamaan äitille suukko!”
”En mä nyt. Moikka”, Viivi ilmoitti.
”Pidä hei ihana reissu. Tai siis sun on pakko pitää”, huudahdin blondin perään kauhua äänessäni. Ceci poistui oikeastaan aika vauhdilla, kai se pelkäsi että palauttaisin kummityttöni.

Kun ystäväni oli poissa, seisoimme kolmistaan hiljaisuuden vallitessa aulassa. Vierellä oli kaksi isoa matkalaukullista Viivin tavaroita.
”No, missä mä nukun? Kuka on mun heppa?” tummatukkainen pikkuriiviö aloitti.
”Ööö...” sanoin taas. Kai tyttö olisi laitettava vierashuoneeseeni. Hevosasiaa voisin miettiä sitten lennosta.
”Kuinka vanha sä olitkaan?” kysäisin muka ohimennen. Synttärit tulivat joka vuosi ja menivät jotenkin niin hujauksella.
”Kyllä sä tiiet, oot mun ainoa kummitäti. Dieci. Ten”, Viivi ilmoitti.
”Eli oot kolmosella?” jatkoin.
”No höh, en varmana! Nelosella. Ootko nukkunu liikaa?” tyttö jatkoi vastakysymyksellä ja Jonny virnisteli hieman liian leveästi.
”Ai niin niinhän se olikin. Jos hei mennään eka aamupalalle? Näytän sitten hepat.”
”Mä oon syöny jo aamupalan.”
”No välipalalle sitten.”
”Mut lunch first, ei sitä järjestystä voi tollein muuttaa.”
”No jospa lounasta sitten, koska Isbe-tädin olis ihan pakko saada sitä nyt. Ja kahvia”, vastasin hermostusta äänessäni ja nappasin sen enempää kuuntelematta ensimmäisen laukun kantoon. Hitto että se oli painava. Jonathan otti lopulta – varmaan myötätunnosta – molemmat laukut ja jätti ne asuntoni alakertaan ennen sulavaa, mutta kieltämättä nopeaa poistumistaan.
”Sun ei muuten tarvii sanoa Isbe-täti. Sillein puhutaan lapsille”, Viivi ilmoitti pokkana.
Huokaisin ja pistin silmät kiinni. Tästä saattaisi alkaa heittämällä elämäni pisimmät viikot. Kahvin jälkeen pistäisin kyllä ensimmäisenä lastenhoitajan hakuun.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vääriä vaikutelmia

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:02



Vääriä vaikutelmia
Tiistaina 6.3.2018

Alkutilanne Thomasin spin-off

Raivostuttava ja ikiaikainen ovikello kumahteli taas. Olin muutenkin valmiudessa lähtemään, joten oven avaaminen – taas ainoana kartanolaisena – ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin tavallisesti. Avasin sen puolihuolimattomasti ja välinpitämätön ilme kasvoillani, mutta yllätyin pahanpäiväisesti nähdessäni oviaukossa Thomasin. Mies tervehti epävarmasti, kasvoillaan hetkenaikaa oudon alaston ilme. Toisin sanoen, Thomas ei ollut odottanut tai toivonut tapaavansa mua.

”Ööö, tule sisään. Ja itse asiassa odota siinä hetki”, sanoin ja toivoin, että tyyppi tottelisi outoa pyyntöä. Kävelin vauhdikkaasti portaiden alla olevan paneelin luo ja kaivoin sieltä ylimääräisen vara-avaimen Jonnyn asuntoon. Tuskinpa tallimestarimme pistäisi pahakseen, että antaisin avaimen tämän veljelle. Palasin Thomasin luo mahdollisimman rennosti.

”Ole hyvä, vara-avain sun omaan käyttöön ja jos Jonny joskus unohtaa omansa”, sanoin ja annoin avaimen miehelle. Kätemme hipaisivat todella lyhyen hetken ajan, mutta sähköisyyden tunne ehti lävistää vartaloni. Jätin mainitsematta, että avaimella pääsisi vain pääovesta ja vain Jonnyn asuntoon. Thomas ei kysynyt mitään, otti vain avaimen.

Seisoimme hetken aikaa kiusallisessa hiljaisuudessa, kun Viivi juoksi kartanon portaat alas epämääräisesti kiljuen. Tyttö porhalsi paikalle tumma tukka valtoimenaan liehuen, söpö vaaleanpunainen tutu yllään. Viivimäiseen tapaan tyttö rupesi taiteilemaan edessämme erilaisia balettiliikkeitä vähän liiankin villisti, ja hyvin pian mua alkoi pelottaa kummitytön varpaiden puolesta.
”Hei hei hei! Älä tee tota ilman kovakärkisiä tossuja”, komensin huolestuneena.
”Höh”, Viivi tuhahti, ja siirsi sitten nappisilmiensä katseen Tommyyn. ”Kuka sä oot?”
”Thomas, Jonathanin veli”, kiirehdin vastaamaan miehen puolesta. Thomas tuijotti meitä jotenkin tosi oudosti.
”Ooo, another British fella! Nice to meet you misterrrr”, Viivi huuteli ja hävisi jo ulos ovesta.
”Tota... mun täytyy viedä Viivi balettiin. Moikka”, sanoin hätäisesti.

Huh, olipa taas kiusallista. Onneksi minulla oli oikeastikin kiire, sillä Vivienneltä ei harrastuksia puuttunut. Vasta myöhemmin illalla tajusin, etten ollut kertonut Thomasille kuka Viivi oli. No, kai se saisi sen Jonthanilta tietoonsa, jos miestä ylipäätään kiinnosti. Tuskinpa kiinnosti.



Viivi häiritsi ja hämmensi Thomasia ja muita tallilaisia myöhemminkin – Scusa! (5.7.18)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kanada

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:11



Kanadaan
Perjantaina 23.3.2018

Isabella Sokka johdatti tallilaisensa ensin Helsinkiin, sitten Kanadaan. Naiselle ei jäänyt matkustuksesta juuri mitään muuta mielikuvaa, kuin että tämä kävi kaikissa mahdollisissa väleissä tunnustelemassa Ankan jalkoja pienenkin turvotuksen varalta. Matkan aikataulu oli tarkkaan suunniteltu, ja sen ansiosta Isabella saattoi olla hyvinkin poissaoleva. Asiat rullasivat itsestään ja pilkulleen suunniteltua aikataulutusta oli helppo noudattaa aivottomasti.

Vasta viimeisellä lentopätkällä nainen uskalsi hengähtää. Hän oli pelännyt loppuun asti, että poliisit tulisivat hakemaan hänet jostakin mitättömästä syystä kuulusteluun, tai että ne olisivat asettaneet hänet matkustuskieltoon. Kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kallalaisen perijättären hevosretkestä Kanadaan.

Isabella yritti olla tavallisella tavalla sosiaalinen ja kohtelias, mikä johti rupatteluun Innan ja Julian kanssa. Julia loi useampaankin kertaan naiseen pitkiä katseita, jotka eivät aina jääneet Isabellalta huomaamatta. Isabella tuijotti aina huomatessaan takaisin, tuskin havaittavasti hymyillen. Juliasta oli tullut oudon baarikohtauksen jälkeen tuttu ja läheinen. Jollakin tapaa.

***

Piinaava matkustusrupeama oli hetkellisesti ohitse. Isabella puunasi ja syynäsi Ankkaa minkä ehti, ja oli talutellut tätä itse jo välilaskun aikana. Jossakin vaiheessa, talutellessaan rakasta kimoaan määränpäässä, Nicholas Batemanin hulppean tallin pihamaalla, Verneri Kaajapuro ilmaantui naljailemaan.
”Isbe, rauhoitu. Sulla on hevosenhoitaja tota varten”, mies tuhahti. Silmissä oli tuttua ja samalla tulkitsematonta pilkettä.
Isabella mulkaisi miestä harmistuneena. Toden totta, hän oli vimmassaan huolehtinut Ankasta pääosin itse. Gabriella oleskeli pihamaalla ja vaikutti toimettomalta. Hetken itseään keräillen Isabella talutti tammansa Gabriellan viereen ja kohotti kasvoilleen harkitun hymyn.

”Viitsisitkö kävellä Ankan kanssa vielä ainakin vartin? Voisin putata sut sen selkään ilman satulaa. En usko että se tekee mitään tyhmää”, perijätär sanoi hymyillen. Kaikkien muiden ratsuja taluttivat hoitajat ja Isabella tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan. Nainen muisti hyvin etäisesti, miten tärkeää oli ollut saada hoitaa mummin kilpatammaa.

Autettuaan ilahtuneen Gabriellan puoliverisensä selkään Isabella jäi haaveillen pihamaalle. Nicholasta ei ollut vielä näkynyt, onneksi. Kartanon perijätär odotti kohtaamista ristiriitaisin tuntein. Vernerin loittoneva selkä ja Ankan selässä rennosti keikkuva tummaverikkö sai naisen yhä syvempiin mietteisiin. Gabriella muistutti ulkonäöltään hyvin paljon häntä itseään. Ja juorujen mukaan Vernerin ja Gabriellan välillä oli jotakin.

***

Ilta Vancouverissa
Sunnuntaina 25.3.2018

Kilpailut menivät miten menivät. Helpommassa luokassa, 80 cm maastoesteillä Isabella ja Ankka saivat ruusukkeen tulemalla kolmansiksi. Sijoitus oli ok, mutta kaukana perijättären tavoitteista. Luokkakorkeuden piti olla naurettavan helppo ja sitä se olikin. Aika vain ei ollut riittävän hyvä, sillä ensimmäisessä luokassa Isabella oli jonkin verran säästellyt tammaansa. Toisessa luokassa tunnelma oli erilainen. Siinä starttasivat kaikki muutkin auburnilaiset – ja ennen kaikkea Verneri.

Kilpailuhenki oli äärettömän korkealla, ainakin Isabellan puolelta. Vernerin musta ori oli kuin vastakohta Isabellan kimolle tammalle, eikä nainen mahtanut olla ajattelematta, miten kauniin varsan niistä kahdesta saisi. Ajatus muuttui kuitenkin häiritseväksi ja verryttely sen seurauksena hätäiseksi. Koko suoritus oli liian kiireinen ja maastossa tehdyt valinnat hyppypaikkojen ja teiden suhteen useimmiten vääriä.

Kilpailuasetelma meni liikaa ihon alle ja Verneri suoriutui paineen alla paremmin. Mies voitti koko luokan ja Isabella oli kasvatuksensa mukaisesti pakotettu onnittelemaan tätä. Tuttu veteraani oli jo antamassa palautetta tulevaa varten, mutta sulki nopeasti suunsa. Nyt ei oltu enää yhdessä kilpailumatkalla, ei sillä tavalla, ja kumpikin ymmärsi sen. Myös Julia ja Valerie sijoittuivat Isabellaa paremmin, mikä ei kumma kyllä vaivannut perijätärtä lainkaan. Ratsukko oli sentään hänen valmennettavansa ja naisesta itsestään tulossa jonkinlainen ystävä.
”Onnea. Hieno suoritus”, Isabella hymyili Julialle, joka otti onnittelun hämillisenä vastaan.

Loppupäivä oli tyhjä. Matkustuksen, hevosenhoidon ja pakollisen ruokailun suoritettuaan Isabella ei enää keksinyt tekemistä. Oikeastaan häntä kadutti, että oli pyytänyt Gabriellaa mukaan. Ilman ahkeraa hoitajaa matka olisi ollut kiireisempi ja sopivasti raskaampi. Levottomat mietteet katkesivat kevyeen koputukseen.

Perijätär avasi hotellihuoneensa oven ja hämmästyi iloisesti huomatessaan Jannan. Tyttö ei sentään kantanut kaunaa hänen ja Vernerin erosta, vaan käyttäytyi ihanan aikuismaisesti.
”Ai hei ihana! Tule peremmälle.”
Jannan kanssa hän ei ollutkaan puhunut pitkään aikaan.

Tyttö astui sisään hymyillen ja halasi entistä ’isosiskoaan’ pikaisesti. Tarkkasilmäisenä Isabella ymmärsi hymyn pinnalliseksi. Oliko Jannalla huolia? Ensimmäinen poikaystävä tai joku ihastus kenties? Toivottavasti ei, sillä Isabella ei taatusti osaisi antaa tunneneuvoja. Käytännönläheisempiä vinkkejä kyllä...
”Tiedätkö sä siitä Innasta?” tyttö pamautti yhtäkkiä.
”Siis hmm tietenkin, se käy meillä Auburnissa. Miten niin?”
”Ei kun ajattelin vaan. Se lirkutteli kauheasti puhelimessa, niin ajattelin olisiko sillä poikaystävä”, Janna hymyili. Ääni oli oudon epäaito ja selitys kiireinen. Kulmiaan kurtistellen Isabella yritti miettiä kysymyksen tarkoitusta, mutta vastasi sitten vain olkiaan kohautellen.
”Lirkuttelu kuulostaa kyllä vähän oudolta, mutta on sillä mies. Juuso, vieläpä tosi komea”, Isabella vastasi hymyillen, mutta katui heti loppua. Ilme valahti noloksi.
”Jaa”, tyttö vastasi mulkaisten. Mistä nyt tuuli? ”Se ei mua kyllä kiinnostanut. Mutta kiitti! Nähdään huomenna.”
”Mitä sä sillä tiedolla–” Isabella aloitti, mutta Janna oli jo livahtanut hotellin käytävään.

#auburngoesabroad #kanada

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Väsyneen mielen viiltävää analyysiä

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:14



Väsyneen mielen viiltävää analyysiä
Maanantaina 26.3.2018

”That went rather well”, mr. Bateman kommentoi poikamaisesti hymyillen. Isabella hymyili väsyneenä takaisin ja pysäytti Ankan löysätäkseen satulavyötä loppukäyntien ajaksi.
”It’s been a while, we should catch up. Maybe straight away if you haven’t got any plans…?” mies jatkoi ja loi vihjaavia katseita Isabellan hevosenhoitajaan. Pienikokoinen perijätär havahtui ja pahoittelevasti hymyillen ratsasti tammansa Gabriellan luo.

”Kävele sen kanssa reilusti, mene vaikka maastoon jonkun kanssa. Jalkoihin voisi laittaa varuiksi linimenttiä ja pyyhi se kostealla sienellä, kokonaan ei varmaan tarvitse pestä”, Isabella ohjeisti.
”Joo joo ja joo. Kyllä mie jo tiedän”, Gabi naurahti ja tamman ratsastaja vaihtui vikkelästi. Ankka pärski hieman ja oli läheltä katsottuna hikinen.
”Sori”, perijätär naurahti ja nosti käsiään ilmaan. ”Taidan olla vähän liian hysteerinen. Hoida se talliin niin kuin parhaaksi näet.”

Nicholas Bateman oli kuunnellut ja katsellut hevosenluovutusta kulmat kohollaan.
”This mare is your favorite, isn’t she?” Nicholas kysyi silmät tuikkien.
Isabella vain mutisi epämääräisesti. Häpeili hieman, ettei käyttäytynyt ammattikilparatsastajan tavoin. Se olisi ollut helpompaa, jos ratsastettavia olisi ollut monta ja mielessä myllertänyt vähemmän.
”You haven’t changed a bit. So cold and yet so caring.”
Se oli pelkkä toteamus, vaikka eipä Isabellalla ollut aikomustakaan vastata.

Kolmissakymmenissä oleva Bateman levitti kätensä Isabellan olkapäille ja lähti johdattamaan naista hellästi talliin päin. Ruskeahiuksisen miehen kosketus yhdessä tuikkivan olemuksen kanssa sai perijättären rentoutumaan. Hän joisi mielellään kupillisen kahvia tai lasillisen viiniä miehen kanssa, vaihtaisi samalla kuulumiset ja juoruilisi yhteisistä tutuista.

Kävely toisen saattamana oli hidasta ja hankalaa, ja Isabella hätkähti nostaessaan katseensa jaloistaan. Verneri. Yhtäkkiä Nicholaksen kädet tuntuivat paljon painavammilta naisen olalla. Koko tilanne oli muuttunut hetkessä intiimimmäksi. Mitä Verneri ajatteli, miksi sen kasvoilta oli aina niin hankala lukea mitään? Isabellaa ahdisti, sillä vaikka hänellä ei ollut koskaan ollut mitään Nicholasin kanssa, he olivat asuneet samalla ratsutilalla useamman vuoden ajan ja työskennelleet tiiviisti yhdessä, kun hän oli ollut kaukosuhteessa Vernerin kanssa. Mitä jos Verneri saisi tästä tilanteesta väärän kuvan, luulisi hänen pettäneen silloin aikanaan?

Verneri oli nyt ihan lähellä, nyökkäsi tervehdykseksi.
”Hey, man”, Nicholas tervehti iloisesti ja irrotti otteensa Isabellasta. Verneri mutisi takaisin ja miehet paiskasivat kättä kuin eivät olisi pitkiin aikoihin nähneet, vaikka Vernerikin oli ollut valmennuksessa.

Isabella tarkkaili piinaavassa mielentilassa näitä kahta urheilullista, suunnilleen yhtä tummahiuksista miestä. Nicholas oli muutaman vuoden vanhempi, ruskeasilmäinen ja aavistuksen hoikempi, mutta olemuksissa oli paljon samaa. Luonteiltaan miehet erosivat kuin yö ja päivä. Isabella ahdistui, kun huomasi vertailleensa miehiä ajatuksissaan, mutta pian hermostus väistyi kiukun tieltä. Syke nousi ja suupielet mutristuivat. Kyllä, hän näki aivan oikein. Verneri oli täydellisen välinpitämätön. Siis eikö sitä kiinnostanut lainkaan Isabellan ja Nicholaksen lempeät välit?

Harmistuneena Isabella suipisti suunsa ja lähti harppomaan edeltä talliin. Hän ei osannut päättää, kumpi oli pahempi vaihtoehto. Se, että Verneri kuvitteli jotain väärää, vai se, ettei tämä vaivautunut kuvittelemaan lainkaan? Nicholas juoksi perijättären pian kiinni ja palautti kätensä tämän olalle, mutta tällä kertaa kainaloon kaapattu nainen jatkoi kulkuaan jäykkänä kuin viulunkieli.

#auburngoesabroad #kanada

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:25



Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin
🔞
Tiistaina 12.6.2018

Omituisen yhteisen saunatuokion päätteeksi pelkkään pyyhkeeseen kietoutunut ja hikinen Jonny oli halannut mua ja puhunut hirveän kauniisti. Oli tavallaan lohduttavaa kuulla, että sen mielestä olin oikeasti vaikuttanut Thomakseen. Kukapa ei halunnut olla rakastettava? Toisaalta se oli myös ihan äärettömän epäreilua. Jos Jonathan ei liioitellut, niin olin opettanut nuoren miehen rakastamaan ja arvostamaan parisuhdetta. Thomas aikuistui, ja samalla olin itse menettänyt kaiken sen, mitä olin väliltämme saanut.

Yritin mennä nukkumaan, mutta ajatukset velloivat päässäni yhtä uhkaavina kuin valtamerillä vaeltavat muovilautat. Musta tuntui, että kaikki olivat ymmärtäneet mut väärin. Ei Thomas ollut pelkkä seksiseikkailu, vaikka halusinkin siltä pelkkää seksiä. Se johtui siitä, että Thomasin kanssa seksi ei ollut pelkkää seksiä. Siinä oli ollut oikeaa tunnetta, mikä teki siitä erityisen hyvää ja ainutlaatuista.

Olin saanut kaiken haluamani: tunteen, turvan, fyysisyyden, leikkisyyden ja jopa ajoittaisen romantiikan, ja silti se oli näyttänyt ulospäin juuri siltä kuin olin halunnutkin. Thomasista oli huomaamatta tullut oma turvasatamani, mutten ollut jakanut sitä tietoa kenenkään kanssa. Vaikka olihan sen joku saattanut aistia, Thomas ainakin, edes hetkittäin. Silti olin välinpitämättömällä asenteellani saanut jopa Thomasin epäilemään sitä, mitä se jossain sisimmässään tiesi munkin tuntevan sitä kohtaan.

Syksyllä kaikki alkoi mennä huonosti. Ensin isä kuoli, sitten myöhemmin äiti. Lehdistö osoitti kiinnostuksensa meidän perheeseen tuhatkertaisesti verrattuna siihen, millaisen myllytyksen olimme jo Auburnin paluun aikoihin saaneet. Kun surmat tapahtuivat, aluksi Thomas oli siinä. Mikkekin oli ollut, mutta sitten siitä ei ollut enää kuulunut. Kun Mikke oli poissa ja Olli tylsistytti, ajauduin entistä enemmän Thomasin kainaloon. Siellä sain nukuttua yöni.

Sitten Thomas alkoi haluta enemmän, juuri silloin kun mä pystyin antamaan sille vähemmän. Murhatutkinnoiksi muuttuneet kuolemantapaukset, ylityöt yliopistolla ja toinen työ Auburnissa alkoivat nakertaa mua tosissaan. Näin Thomasia yhä harvemmin, vaikka olisin tarvinnut sitä useammin. Kaikki meni niin monella tasolla ristiin, etten saanut syy-seuraussuhteista itsekään selvää. Nyt Thomas oli löytänyt toisen, eikä mulla ollut enää turvaa.

Nousin istumaan viileässä vuoteessa ja vilkaisin puhelimen kelloa. Vielä ei ollut liian myöhäistä soittaa. Cecilia vastasi niin nopeasti, että tällä oli varmasti ollut puhelin kädessään. Ystävän tilannetaju oli pettämätön, sillä kuullessaan epäröinnin äänessäni tämä ehdotti itse tapaamista kartanolla.

”Perjantaina siellä? Ja hei, Viiviltä terkkuja! Ciaaaooo Isbeeee!!”
Viivi kiljui jonkin sortin intiaanihuutoa puhelun taustalla ja jouduin siirtämään puhelimen pöyristyneenä kauemmas korvastani. Se piristi silti. Ehkä tästä vielä selvittäisiin ilman yhtäkään miestä.



Tarina jatkuu: Silmukka kiristyy



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 02.09.18 14:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kohtalo

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 14:31



Keskiviikkona 18.7.2018

Matkustuskielto? Kielto?!
Jalkani huojahti koron upotessa laattojen väliin astuessani ainoalta askelmalta kadulle. Aurinko häikäisi kasvojani ja kiirehdin vetämään mustat Chanelin aurinkolasit silmilleni. Kontrasti valottomaan ja tummanpuhuvaan poliisitaloon oli valtava. Tunsin olevani valokeilassa tummansinisessä pikkumekossani, mutta kukaan ei katsonut. Vähäiset ihmiset maleksivat kadulla kuumuuden uuvuttamina, eikä toimittajia näkynyt.

Kuljin autolle hoippuen ja nappasin tuulilasissa lepattavan pysäköintisakon kiireesti käteeni. En ollut saanut sellaista koskaan ennen. Istuin ratin taakse ja tärisevin sormin asettelin keltaisen lapun pikkulaukkuuni, josta puuttui nyt passi. Paniikki viilsi lävitseni, selkä ja kädet hikosivat.

Olin pelännyt tätä samaa jo viimeksi. Vaan mitä ihmettä minä tekisin Kanadan kilpailumatkan kanssa?

***

Kohtalo
Torstaina 2.8.2018

Uitin varpaitani vedessä ja siemailin aamukahvia laiturilla, kun puhelin tärisi WhatsAppin merkiksi. Kurkotin siihen laiskasti, empien lukemista. Vaan kai se oli pakko. Olinhan päättänyt jatkaa mahdollisimman normaalia elämää – yksi murhatutkinta ei Isabella Sokkaa nujertanut. Ei, vaikka se tarkoittikin pakotettua pysyttelemistä tämän turhanpäiväisen maakunnan alueella.

”Hey honey I’m so sorry we didn’t meet after all. I totally understand you didn’t wanna compete w brocken horse but was still hoping to at least hear from u. xx Nicholas”
Heti perään tuli uusi viesti.
”Actually, we should meet. Coz u see, since u didn’t come here I’m coming to Finland in August”

Laskin puhelimen laiturin karhealle lankulle ja tuijotin hetken aikaa rauhallisesti liplattavaa vettä. Hemmetti. Pitäisikö minun esittää, että Ankalla oli todella jokin jalkavaiva? Tai ehkä se vain koki ihmeparantumisen. Tai niin... ehkä olisi sittenkin parasta pysyä lähellä totuutta ja kertoa, että koko vaiva oli ollut väärä hälytys. Helle laittoi tammojen päät sekaisin tai jotakin sellaista. Tallin omalle väelle en ollut selitellyt lainkaan, perunut vain kaiken, mikä teki tilanteesta entistä hankalamman.

Haluttomasti nousin ylös ja ryhdyin ravaamaan laituria edestakaisin jonkin hyvän idean toivossa. Arvokilpailuiden peruuntuminen omalta osaltani harmitti syvästi. Amanda oli omien sanojensa mukaan varma, että minulta puuttui sisua kilpailla isommilla areenoilla. Toisaalta sisko oli siinä oikeassa, etten todennäköisesti pystyisikään omaan parhaaseen suoritukseeni juuri nyt.

Kiedoin valkoisen kaftaanin kirkkaanpunaisten bikinien peitoksi ja avasin haluttomasti selaimen puhelimestani. Ehkä minun olisi korkea aika niellä oma pettymykseni, ja googlata kilpailuiden tulokset.  Olin sen tavallaan tallilaisilleni velkaa.

Otin hyvän asennon ja hyvä että otinkin.
Vernerin tallilaiset dominoivat kärkisijoja. Oikeasti? Heidän treenimahdollisuuksillaan? Uskomatonta. Ja mitä Innalle oli oikein käynyt? Hänen ystävänään minun täytyisi varmaan huomioida asia jotenkin, viedä vaikka keittoa lohdutukseksi. Olikohan se oikea tapa?  Elokuvissa ainakin tehtiin niin.

Mutta Innan keitto sai odottaa. Kohtalo nimittäin puhui tulosten kautta. Olin jo unohtanut pienen hankkeeni, mutta nyt jos koskaan oli aika hankkia Auburniin huippuhevosia – ennen kuin maineikkaat kasvattajat lakkaisivat myymästä niitä minulle.

Power Jump 2018 Champion oli nimittäin eräs neiti Josefina Rosengård, jonka vaikutusvaltainen äiti olisi varmasti jo paremmalla tuulella. Sattumalta minä tiesin myös, missä tämä ihastuttava nuori olento olisi aikaisin huomenaamulla.



Isabella toteuttaa suunnitelmansa: Aikainen lintu madon nappaa
Selvitystyö on tehty jo aiemmin - Ankan päiväkirja (2.7.18)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 15:00



Mustikkapiirakkaa ja teejuhlat
Lauantaina 4.8.2018

Yöt, aamut, päivät ja illat olivat muuttuneet viileämmiksi. En pitänyt siitä lainkaan, sillä elokuun olisi kuulunut olla vielä kesäkuukausi. Kääriydyin mielenosoituksellisesti vilttiin, vedin paksut villasukat jalkaan ja tein useamman tunnin töitä mökin keittiössä. Söin pikaiseksi lounaaksi eilistä kanasalaattia, ratsastin Vilan sekä Ankan ja pohdin sitten kuumeisesti, mitä tekisin lopun päivää.

Yritin pitää poliisiasian poissa mielestäni, mikä oli vaikeaa. Sitten keittiössä ajatukseni harhautuivat kanakeittoon. Olin luvannut viedä sitä Innalle. Siis luvannut itselleni, että veisin sitä Innalle. Mutta oliko Kanadan tapahtumista jo liian pitkä aika? Ehkä Innalla ei edes ollut enää mitään vaivoja. Turhautuneena pukeuduin liiankin lämpimästi ja lukitsin mökin oven lähtiessäni.

***

Metsässä tuoksui havu, hiekka ja turve. Haaveilin ja haistelin metsän tuoksuja, kunnes ryhdyin keräämään mustikoita. Saalis oli käytettyyn aikaan nähden melko laiha, sillä kuiva kesä oli totisesti verottanut satoa. Olin kuitenkin alitajunnassani kuunnellut luonnontieteilijä-työkavereideni vinkkejä ja päätynyt turvesuomaiseen maastoon, jossa mustikat olivat saaneet kosteutensa. Löysin ämpärillisen, ja mättäissä kökkiminen oli lopulta aika terapeuttista.

En kuunnellut musiikkia, enkä oikeastaan ajatellut mitään. Tai en ajatellut, ennen kuin sain vaivaannuttavan ajatuksen. Entä jos joku näkisi? Mutta metsä oli hiljainen. Kukaan tuskin saisi Isabella Sokkaa kiinni marjastamasta. Sitä paitsi, voisin aina väittää pieniä, mutta pulleita mustikoitani thaimaalaisnaisilta ostetuiksi. Ilta-aurinko paistoi vielä hennosti pilvien lomasta.

***

Yksinäisessä mökissä yllätin itseni tänään uudelleen, sillä yhtäkkiä, noin vain jatkumona marjastukselle minä aloin leipoa. Puin komerossa iät ja ajat riippuneen vaalean pellavaessun päälleni ja googletetulla ohjeella ryhdyin soveltamaan ja sotkemaan keittiötä. Piirakka siitä kuitenkin tuli – ja kerrassaan herkullinen sellainen. Pakkasessa oli onneksi vaniljajäätelöä, joten makunautinto oli täydellinen.

Siinä piirakkaa maistellessani ja teetä hörppiessäni päätin, että eristäytyminen saisi riittää. Tarjoaisin Innalle (ja Julialle, ettei se olisi niin epäilyttävää) juuri tällaista herkullista piirakkaa, sillä minulla oli ihan oikeasti huono omatunto Juusosta. Tai siis, kaikki liittyi tietenkin Innan loukkaantumiseen Kanadassa. Sen takia Inna tarvitsi mustikkapiirakkaa. Juuso taas oli pelkkä sivujuoni sotkuisessa tarinassa.

***

Sunnuntaina 5.8.2018

Ratsastin maastossa Ankalla. Hiekkatie oli hiljainen ja sää pilvinen. Vain kavioiden kopina ja hiekan rahina piti seuraa kuulolleni, edes linnut eivät laulaneet. Mietin mustikkapiirakkakestejä uudelleen.  En kerta kaikkiaan voinut tarjoilla edes ystävilleni jotakin itse tehtyä – olisin vaikuttanut luovuttaneelta kotirouvalta tai köyhtyneeltä entiseltä kartanonomistajalta, varsinkin jos tarjoilut olisi hoidettu vaatimattomassa mökissä.

Tarvitsin enemmän vieraita, hienompia tarjoiluja. Teejuhlat! Niinpä niin! Ja vieraslistalle pääsisivät sosiaalisesti tärkeät tyypit. Valmennettavani ja tallitutut, kyllä. Paitsi Niko. Niko ei ollut valmentautunut kesällä riittävästi, ja tulisi kuitenkin Nitan avecina. Sarah ei, sillä nainen ei ollut kanssani tallilla missään tekemisissä. Ei sillä, että minulla olisi ollut mitään naista vastaan.

***

Luotin siihen, että kaunis latino löytäisi ystävän ja tulisi juhliin kuitenkin, mikä oli tarkoituskin. Mutta jos nainen saisi oman kutsunsa, tämä toisi epäilemättä Thomasin. Ja sitä minä en halunnut. Itse asiassa, vieraslistalle tulisi ennätysvähän miehiä. Ei Thomasia, ei Verneriä, ei Juusoa, ei Ollia. Eikä Nicholasta, joka vihjaili olevansa parhaillaan Helsingissä. Ehdottomasti ei ketään Purtseilta. Paitsi Jusu. Jusu oli tärkeä. Entä sitten Jusun vanhemmat? Kutkuttava ajatus, mutta teini-ikäisistä koostuva vieraslistani tuskin vakuuttaisi heitä, vaan pikemminkin nolaisi minut. Joten ei heitäkään. Aveceina saivat minun puolestani saapua ketkä vain, mutta omaa kutsua en kenelle tahansa osoittaisi. Nämä olisivat Isabellan hienostuneet teejuhlat, eivät Auburnin.



#rassenhaaste - koosta tarina tasan sadan sanan raapaleista

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

English only

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 30.08.18 12:58


English only
Tiistaina 28.8.2018

”Hello darling.”
”Nicholas? Oh… hi.”
”Sorry to bother, but can I please get in? You’re a hard woman to find Isabella! Or actually, you’re hard to get in touch in any ways, sweetie.”
”Hmmm is it really so? You’re here after all.” Even though I didn’t answer your messages. On purpose, I snorted to myself.
“I gave you a phone call and then actually came to look for you. And after those failed attempts, wrote a letter. Can you imagine! Letter in 2010s! As in written by hand, to a piece of paper. That’s how dedicated I’ve been to find you.”
Nicholas smiled slightly and placed his hand to keep the door open.
I sighed and forced myself to smile politely.
“Fine. Just get in then.”

Nicholas looked weird in normal clothing. He had a good taste actually, which I now remembered. I had seen him like this before and liked his style before. Or oh well – liked him, I should say. In Canada it had been easier to be around him, since he was in coach’s role and that was how I saw him, at least mostly. Of course he was disturbingly handsome on top of it.

“Isabella. Dear. Why have you been avoiding me? I don’t take bullshit about lost messages if you’re thinking about that tactic”, Nicholas said calmly and leaned forward.
“I don’t know. I really… don’t know”, I answered, processing it at the same time. Wide smile appeared on my face and I felt a little inkling of possibly approaching butterflies. Oh my, he was still charming. Aaand why had I been avoiding this meeting again?

“Hi!” a shout with familiar male voice reached us across the hall.  
We both turned from what soon could have been a very passionate kiss to glance the enterer. Jonathan walked down the stairs, so relaxed and slowly that I scared the scene would never change.
“Hi”, I responded neutrally and hoped not to be forced by the situation to introduce Nicholas.
But he did it himself and the two lads shook hands.

“Hi, I’m Nicholas, Isabella’s ex-colleague. I actually trained a few Auburn riders last March in Canada so you might have heard of me”, Nicholas said, possibly looking for some sort of recognition in Jonny’s eyes. As a coach, he was ambitious.
“Jonathan”, Jonny just said, so I gave him a Look. “Or Jonny, pleasure to meet you”, he continued with hesitance and looked sharp and yet loose at the same time. Was he alright?

Nicholas glanced at Jonny tensely and I could guess his thoughts. I was rather tired of explaining people that this semi-hot young guy, living in my mansion, was in fact not my mister in bed. So I didn’t explain. I couldn’t care, not even if it meant small scale cold war for my loss.    

“Jonathan is my stable master and a fresh owner of a horse – he just bought me a filly of my own breeding. She’s from Erelas, you remember her don’t you?” I chatted, because Jonny was few in his words.
“Oh my! The jumping dragon is still alive?” Nicholas laughed.

Jonathan was about to finally enter the conversation, but we got interrupted.
“Oh so this is the famous Isabella Sokka”, an old lady stated, coming down the stairs even more slowly than his grandson had. Or at least it had to be his grandson – who else this could be than Grace Raynott? Thank god she referred to me as famous, not notorious. Maybe she didn’t know the full Thomas story?
“Pleasure to finally meet you”, I answered calmly, not letting it show that they got me by surprise. What was this anyway? International visit Isabella Sokka day? The annual English conversations only day? And wait a minute – was I already thinking in English?

I tried my best but must have looked amazed anyway, when the old lady came over to hug me gently. Nicholas was surprised too, but acted like a true gentleman he was.
“How come I did not know you’re in Finland?” I asked, smiling slightly and keeping my posture noble. At the same time I turned my head a bit and gave Jonathan a quick but much murderous look. It meant somewhat: how come I did not know your grandma stays in my mansion?! In which the ‘my mansion’ in Caps Lock.

“Don’t worry darling, not many knew”, Grace belittled, her eyes sparkling playfully like autumn foliage in trees.
“Have your dear Jonny showed you around the estate? And please don’t say you’re sleeping in a sofa, we do have several guest rooms”, I fussed but kept my voice steady. “Besides… I think we’re staying in my summer cottage few days more. Just make yourself at home.”

I smiled charmingly and hugged Grace a goodbye, even though I had a feeling that we’d meet again. I hugged Jonny too and felt Nicholas’ eyes on my back. I would explain him later, but maybe without the Tommy-storyline. Thinking of him in front of Grace made me feel nervous for a short while, and I couldn’t help wondering what she thought of me. Way too old heiress seducing his massively-good-looking young grandson… And then dumping him cruelly before any feelings gets involved. Oops?

“Bye then!” I shouted and closed the door with relief. “Let’s take my car. This way, please.”
Nicholas followed me in silence and I could tell he was bothered.
“Jonathan is my employee. He has a girlfriend and –“
“No need to explain”, Nicholas hurried to replay, but seemed relieved anyway. Men.
“By the way, your sister was rather icy, rude even. Is she crippled and bitter for that? Didn’t say me a word and yet I could tell from her eyes that she understood English just fine.”
“Oh no, Amanda is like that to everyone, don’t worry. And the wheelchair is temporarily”, I explained as we already arrived in front of the cottage. I turned my head to stare his eyes and knew it instantly. It was now happening, and I had no longer strength to resist.
“Want to see my unicorn underwear?” I asked quietly between my lips, much flirting.

***

There was really no need for foreplay. Short encounters with subtle flirting, crumbled on a timeline over ten years had done the job. It was worth it, since I felt so relaxed. Nicholas was a holder, so I ended up laying in his lapse. He was a handsome equestrian, in perfect age for me and a great lover too. Being safe and sound should’ve been it, but no. It just made me remember Verneri and the English times.

I felt regret.
Thank goodness feelings didn’t drive me. I’d make a truce with myself later.  



kokonaan toisella kielellä #raynottinhaaste
sisällytä sanat #sarahinhaaste3
(yksisarvinen, huuto, puhelu, sota, aselepo, ruska)

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kaajapuroilla

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.09.18 13:29


Kaajapuroilla
Toukokuu 2006, Kalla

Huone on hirveän pieni, ja sisustus... No, sellainen kohtuullisen köyhän teinipojan toteuttama (tai tämän äidin). Isabella pidättelee nyrpistystään miten parhaiten taitaa, sillä hän sai vihdoin asua Vernerin kanssa. Vain sillä piti olla väliä. Hän tottuisi kyllä. Kartanoon oli ollut mahdotonta jäädä, sillä äiti ja Amanda olivat muuttuneet entistäkin häijymmiksi heti mummon kuoleman jälkeen. Nuori perijätär tuntee polttelun silmissään, mutta välttyy itkulta. Mummo oli ollut hänen lempisukulaisensa. Tiukka, mutta silti ainoa joka oli ollut oikeudenmukainen. Toista maata kuin äiti.

Isabella nielaisee halveksuntansa, joka nousee heti pintaan ajatusten vain viivähtäessä äidissä. Hän keskittyy pakonomaisesti hetkeen. Verneri. Kaajapurojen koti. Hän on nyt täällä.

Asuminen poikaystävän vanhempien nurkissa oli jo ajatuksena kamala, mutta mitä muita vaihtoehtoja rahattomalla 17-vuotiaalla oli? Sitä paitsi, täältä sai ilmaisen tallipaikan. Yhtäkkiä sellaisellakin asialla oli väliä. Karsinavuokrat jopa rähjäisen vaatimattomilla kallalaistalleilla olivat hämmästyttävän kalliita, kun pääsyä sukutilille ei enää ollutkaan.

Isabella huokaisee raskaasti ja istahtaa poikaystävänsä sängylle – heidän sängylleen – ja se notkahtaa epäilyttävästi. ”Haluaisin kuollakseni jäätelöä.”  
Verneri hymyilee ja purjehtii purkamattomien pahvilaatikoiden ohi suutelemaan tyttöystäväänsä. Hän kaappaa Isabellan syliin hymyillen, mutta muuttuu sitten vakavaksi.
”Kuule, rakas. Siinä tapauksessa meidän täytyy mennä kauppaan.”
”Mmm, joo, vaikka”, Isabella mutisee Vernerin hiuksiin, mutta hämmästyy sitten. ”Siis hetkinen – eivätkö vanhempasi hoida sitä?”
”Totta kai, mutta ei meillä ole juuri sun lempijäätelöä. Jos on jäätelöä ollenkaan”, Verneri sanoo ja katsoo tyttöystäväänsä tietävästi.
Isabella räpyttää ripsiään hämmentyneenä ja vilkaisee Verneriä epäuskoisesti.
”Okei... no, mennään sitten”, nuori nainen sanoo ja peittelee epävarmuutensa hymyyn.

***

Isabella kulkee paikallisessa Spar-marketissa epäillen, mutta samalla jännittävän innostuksen vallassa. Vaihtoehtoja on ihmeellisen monta ja tuntemattomia tuotemerkkejä paljon. Kukaan ei tunnu tunnistavan häntä rennoissa kotivaatteissa. On ylipäätään hirveän outoa liikkua niissä kodin ulkopuolella. Isoäiti, niin rakas kuin olikin, olisi pöyristynyt kuoliaaksi jos olisi ehtinyt nähdä tämän ennen kuolemaansa. Se oli täysin totuudenmukainen skenaario, vaikka ajatus kuolemisesta jos ei olisi kuollut jo aiemmin olikin kiero.

”Tuleeko joku kohta palvelemaan meitä?” Isabella kuiskuttaa Vernerille, jonka naama leviää luonnottoman leveään virnistykseen.
”Ei, nyt ei olla Stockmannin Herkussa turkikset päällä”, Verneri piikittää.
Isabella punastuu, kun Verneri käyttää noin törkeästi hyväkseen luottamuksella kerrottuja tarinoita perheen perinteisistä jouluostoksista. Mummo otti nuoren Isabellan usein mukaansa, kun haettiin jouluherkkuja. Tärkeänä mummo antoi myyjättärelle ostoslistan, ja he kulkivat perässä, kun tämä poimi sopivia tuotteita koriin. Vanhoina hyvinä aikoina oli kuulemma saanut kaiken tilikirjaan, ja niinpä mummo teki korttimaksamisestakin melkoisen numeron. Silloin Isabella oli kulkenut mukana ylpeänä – he olivat olleet tärkeitä Helsingissä asti, sillä mummolla oli ollut suhteita kaikkialle.

Nyt Isabella seisoo ahtaalla käytävällä ja joutuu tuon tuostakin väistämään kahisevissa tuulihousuissa liikkuvia maalaisia ”kröhhmm, anteeksi” -lausahdusten herättelemänä. Hän tuijottaa ihmisiä, tavallisia kallalaisia, joille kauppias ei tuonut ostoksia etukäteen tilattuina keittiön piilotetulle takaovelle tiettyyn kellonaikaan, tiettynä päivänä. Kartanossa rutiineille annettiin arvoa. Jopa Kaajapuroilla vanhemmat laittoivat ruokaa itse, Vernerin isäkin. Ehkä jopa Verneri.

Isabella nielaisee. Hän on kauhuissaan (pitäisikö hänenkin kokata joskus itse?), mutta samanaikaisesti myös lumoutunut edessään avautuvasta tavallisesta maailmasta. Siinä maailmassa katsottiin poikaystävän kanssa kilohintoja (pelkkä ’hinta’ ei kertonut mitään, sillä pakkaukset olivat erikokoisia, niin Verneri kertoo) ja sitten mietittiin, mihin kannattaisi kuluttaa käytössä oleva seteli.

”Selvä on”, Isabella sanoo yhtäkkiä, ja Verneri käännähtää pakastearkulta kulmat kysyvästi koholla. Maailman paras poikaystävä oli selittänyt juuri, ettei hän oikeastaan tarvitsisi maitoa puuroon, vaan sen voisi valmistaa yhtä hyvin veteenkin. Niillä rahoilla saataisiin melkein ostettua Isabellalle crème brûléen makuista jäätelöä, tosin pitäisi luopua jostain muustakin.

”Otetaan vaniljaa. Se on hyvää ja halpaa. Ja katsopas! Kasvirasvaan valmistettu on noin paljon halvempi kuin kermainen! Maistetaan sitä”, Isabella sanoo, ja ottaa gourmeejäätelön päättäväisesti Vernerin käsistä. Hän on nopea oppimaan ja vielä nopeampi sopeutumaan. Tumma poninhäntä heilahtaa ilmassa, kun Isabella palauttaa jäätelön tarkasti paikalleen ja suutelee sitten Verneriä pikaisesti poskelle. Hän ei halua tehdä tästä numeroa. Ei tämä ollut iso juttu, vaikka oli sittenkin.  

***

Syyskuu 2007, Kalla

Oli todella kummallista pyytää taksikuskia ajamaan Kallaan. Paluu Suomeen oli oikeastaan suurempi shokki kuin opiskelijavaihto Englannissa, sillä sinne Isabella oli sopeutunut nopeasti. Myös taksamittarin näyttämä lukema oli shokki, vaikka Isabella olikin elättänyt itse itsensä jo pidemmän aikaa (tai ehkä juuri siksi). Hän kuitenkin maksoi kiltisti ja kiitti kuskia kohteliaasti.

Syyskuinen Kalla tarjosi sadetta. Näky oli masentava ja liian samankaltainen kuin Englannissa. Budjettilennot pitkällä vaihdolla ja syömättömyys koko uuvuttavan matkustusrupeaman ajan alkoi tuntua vatsassa. Vaikka oli siellä muutakin. Erikoinen, paluun aiheuttama jännitys väänsi vatsanpohjaa yhtä pahasti kuin nälkä.

”Isbeeeee!!!” iloinen ja korviasärkevän kimeä huuto kuului varmasti kauas, ja Isabellan yksi monista laukuista putosi mätkähtäen märälle nurmelle, kun Janna Kaajapuro hyökkäsi hänen kaulaansa.
Samassa Kaajapurojen ovi avautui, ja Tiina ilmestyi kynnykselle pitkään ja tuhruiseen essuun sonnustautuneena. Ulos leijaili herkullinen kotiruuan tuoksu. Talon takaa ilmaantui Pekka, joka varmasti kuuli pihaan kaartaneen taksin.

”Taksillako sinä tulitkin? Olisit nyt herraisä soittanut kyytiä!"
"Onneksi meillä on ruoka juuri valmista, olet lapsiparka varmasti nälissäsi..."
"Tule nyt äkkiä pois sieltä sateesta... "
"Anna minä kannan laukkusi...”


Isabella hymyili väsyneesti. Vernerin vanhemmat ovat niin välittömiä ja kultaisia. Kaiken hössötyksen takaa kukaan ei huomannut, että Isabellaa painoi muukin kuin väsymys. Että vaihtovuosi on jättänyt hänen sisimpäänsä halkeaman. Hän oli rikki, mutta samalla iloinen, ettei se näkynyt päällepäin. Nyt täytyi vain keskittyä tulevaan. Hoitaa lukio loppuun, ja suunnitella ihanaa tulevaisuutta hänen oman Vernerinsä kanssa. Näin rakastavassa ympäristössä kaikki unohtuisi kyllä.

muuttojuttuja #isbenhaaste4


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 08.10.18 23:32, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Hevosnäyttöjä

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.10.18 22:55


Hevosnäytöt
Perjantaina 28.9.2018
Rosengårdin tilalla – Osa II

Vaikka olin vitkutellut Ankan talliin viemisen kanssa ja harjannut sen aikaa kuluttaakseni, niin minulle oli jäänyt vielä viimeisenäkin majoittujana oma tyhjä huone rantahuvilaan. Onneksi. Sinällään minua ei olisi haitannut nukkua tallilaisteni kanssa, mutta silti... se olisi ollut liian nöyrää. Jostakin käsittämättömästä alitajuntaani iskostetusta etikettisyystä (vai liittyikö se kunniaan ja perijättären rooliin?) minun kuului majoittua yksin, ja mitä isommassa huoneessa niin sitä parempi.

Olin pukeutunut rennosti farkkuihin ja siistiin mustaan Auburn-logolla varustettuun ratsastushuppariin, joka oli malliltaan hyvin ihonmyötäinen ja imarteleva. Tietenkin. Halusin luoda itsestäni rennon ja itsevarman vaikutelman – ja silti samalla vähän panostaa.

”Hej! Sieltähän sinä tuletkin”, Arne puheli, kun kohtasimme rantahuvilan polulla. Olin kohtuullisen varma, etten ollut myöhässä sopimastamme aikamääreestä ja meinasin jo pahoitella, kun jokin Arnen ystävällisessä ilmeessä sai minut unohtamaan asian. Jusun isä ei ollut tullut vastaan piikitelläkseen myöhästymisestä (jota ei ollut edes tapahtunut), vaan yksinkertaisesti saattaakseen minut talliin.

Kasvoilleni nousi hymy, ja jotenkin ajattelin Vernerin isää. Pekka Kaajapuro oli aina ollut samalla tavalla välittävä ja läsnä. Arnella oli tietysti myös rahaa, mitä Kaajapuroilla ei merkittävästi ollut ja olinkin hieman kateellinen Jusulle: tyttö oli saanut minun ja Vernerin isien parhaat puolet. Toki en ollut tavannut Äitiä, ja sitä tapaamista olikin parasta olla kauhistelematta etukäteen. Sen sijaan Kaajapuroilla minun täytyisi käydä, sillä edellisestä vierailusta oli hävettävän kauan. Tein pyhän lupauksen itseni kanssa, että kävisin heillä pikimmiten.

Arnen kuraiset saappaat saivat minulle hetkellisesti aikaan jopa ahdistuneen ylipukeutuneen olon, mutta olo karisi hyvin pian saavuttuamme talliin. Jusun veljellä, Alexanderilla, oli viimeisen päälle laadukkaat (ja ihastuttavan perusväriset!) ratsastusvaatteet. Nyökkäsin nuorelle miehelle kohteliaan tervehdyksen, mutta keskityin sitten hevosiin.

”Tämä tässä on Trixia. Se on emänsä 4. rosengårdilaisvarsa ja voinkin sanoa, että varmasti kevyt ja nopea. Quick Trickin varsat ovat oikein näppäriä hyppääjiä.”
Arne avasi karsinanoven puhuessaan, ja pääsin rapsuttelemaan suloista, tähtipäistä ruunikkoa. Se oli ulkoisesti ehkä vähän Grannimainen tai tammaversio Lefasta, ja pistin merkille karvan kauniin kiillon. Karsinasta paljastui Jusu, joka oli mitä ilmeisimmin laittanut tamman kuntoon. Annoin Arnen jatkaa.
”Trixian isä on vielä näyttöjä vailla, mutta erittäin lupaava, Claristo Z.”
”Ahaa, zangersheide? Ei kai vain jotain sukua Castonille?” kysyin mietteliäänä ja hetkellisesti jopa häpeillen, kun olin livauttanut huippusiitosorin nimen ikään kuin muita lahjakkaita zangersheidejä ei olisikaan.
”Ja, juuri Castonin poika. Myös Claristosta povataan hyvää periyttäjää.”
Huokaisin henkisesti helpotuksesta ja katsahdin Trixiaa hyväksyvästi. Samassa Jusu lähti taluttamaan sitä maneesiin. Seurasin ratsukkoa kiltisti Arnen kannoilla, Alexanderin jättäytyessä maneesiin päättäväisesti etenevässä jonomuodostelmassamme viimeiseksi.

Trixia vaikutti uteliaalta, mutta ei yksinolo sitä suoranaisesti häirinnyt. Askeleet olivat kieltämättä matkaavoittavat, ja alkukäyntejä tunnollisesti taluttava Jusu sai harppoa tosissaan. Sitten, jonkun ajan ja Arnen pitkälle polveilevan sukuselonteon jälkeen, Jusu pysäytti Trixian maneesin keskelle ja Alexander kiipesi tanssahtelevan tamman kyytiin. Jalustimet olivat valmiiksi sopivat, joten tätä oli varmasti valmisteltu etukäteen. Tai ehkä Alexander ylipäätään ratsasti Rosengårdin nuoria Suomessa ollessaan, pohdiskelin.

Alexander kuiskasi siskolleen vähän töykeään sävyyn, mitä seurasi naisen pikainen poistuminen maneesilta. En saanut ihan selvää, mutta ruotsilta se kuulosti (”Hämta din favorit, ja vill spara Kami till sist”). Kepein askelin loikkiva Jusu lähti epäilemättä laittamaan seuraavaa ratsua valmiiksi.

Tamma näytti ihanan yhteistyöhaluiselta ja tykästyin etenkin sen laukkaan. Alexander ratsasti siististi ja päättäväisesti, ja tyylissä oli havaittavissa keskieurooppalaisuutta. Mies piti muodon aika lyhyenä ja ratsasti tammaa kuin se olisi valmiimpi kuin olikaan – mahdollisimman myyvästi siis. Tavallaan se ärsytti, tavallaan vaikutti. Tokihan tiesin katselevani nuorta, enkä olettanutkaan tamman olevan ihan valmis. Vaikka Trixia oli kyllä ihan yllättävän valmis. Tai sitten Alexander oli parempi esittelijä kuin hoksasinkaan.

Jossakin vaiheessa Jusu oli tullut maneesiin taluttamaan toista ruunikkoa, ja ratsujen vaihto tapahtui hyvin sulavasti.
”Belisa saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta se on silti laadukas. Kiva ratsastettava, rehellinen”, Jusu sanoi viereltäni, kun Alexander oli tamman kanssa maneesin toisessa päässä.
”Niinhän se on”, Arnekin myötäili, ja ymmärsin, ettei ruunikko ollut Alexanderin suurimmassa suosiossa. Mies ratsasti jotenkin löysemmin ja välinpitämättömämmin, vaikka olisi voinut kuvitella, että juuri tästä hän olisi sitten halunnut eroon. Tai sitten minä ylitulkitsin.
”Belisalla on kyllä hyvä suku, puhtaat liikkeet, kiva hyppy ja, no, ei siinä ole oikeastaan mitään vikaa. Se ei vaan ole niin näyttävä”, Arne totesi rehellisesti, ja arvostin sitä. ”Se on itse asiassa meidän toisen polven kasvatti.”

Tarkkailin tammaa, ja yllätyksekseni pidin siitä. Jusu oli sanoissaan oikeassa. Vaikka Alexander ei oikeastaan edes yrittänyt saada tammaa esiintymään edukseen, se näytti silti kivalta. Helpolta, mutkattomalta, sellaiselta jolta kukaan ei odottanut mitään, mutta joka saattaisi varmalla suorittamisella hypätä voittoon. Sitä paitsi, oli ilahduttavaa nähdä noin järkevä 4-vuotias. Belisastahan voisi kuoriutua vielä vaikka mitä! Ja jos ei muuta, niin ainakin se saattaisi periyttää sievää luonnettaan. Sellaiselle perinnölle oli Amandan valitsemien orien jälkeen tarvetta.

Viimeinen tamma oli musta. Taas Jusu uskaltautui kommentoimaan pikaisesti – olin ennenkin huomannut, että nainen oli hevosista puhuessaan rohkeimmillaan. Selvästi myös välit isään olivat hyvät.
”Kamilan emä Karro on Alexanderin entinen ykköskisaratsu”, Jusu kertoi, mikä tavallaan selitti taas astetta ryhdikkäämpää ratsastusta. Vaikka no, oikeasti erot Alexanderin olemuksessa olivat hyvin minimaalisia. Ehkä jopa kuvittelin.

”Karron 5-vuotias poika Mirro on jäänyt meille, ruuna hyppää aivan mielettömän hyvin. Myös Kamilalla on hyppykyky kohdallaan. Se saattaa näyttää vähän rumalta ankanpoikaselta, mutta hypätessään se loistaa”, Arne vakuutteli. ”Kamilan isä on Suomessa yhden kauden astunut holstainerori Cool Vibes, ja sen emänisä De Hero ja emänemä Rosengårds Keela taas asuvat yhä meillä. Näet nekin halutessasi.”

Katselin tammaa nyökytellen, vaikken ollut ihan samaa mieltä Arnen kanssa, rumuudesta siis. Minusta se oli nimenomaan todella kaunis pölyisen mustassa värityksessään. Aavistuksen kyömyssä päässä oli jotakin arvokasta. Kahden muun tamman tavoin Kamilakin oli nuori, mutta silti selkeästi rohkea. Sen askeleet eivät ehkä olleet kauniita, mutta toimivia. Takaosassa oli jo havaittavaa lihasta.

Tuijottaessani mustan nuoren tamman tasaista siirtymistä laukasta kevyeen loppuraviin totesin joutuneeni vaikeuksiin. Olin pitänyt jokaisesta, vaikka minun oli ollut tarkoitus rajata yksi tammoista edes ajatuksen tasolla pois. Tai laittaa ne mielessäni paremmuusjärjestykseen. Häkeltyneenä päädyin vain kättelemään ja kiittämään Arnea, sekä hymyilemään Jusulle (ennen kuin tämä säntäsi ottamaan groomin tehtävät haltuun selkeästi aivan liian tärkeältä veljeltään, joka muuten hävisi paikalta nopeammin kuin ehdin huomatakaan).
 

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Rosengårdin esteleiri

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 26.11.18 20:05


Rosengårdin esteleiri

Perjantai, 28.9.2018

Saapuminen Rosengårdin kartanolle
Hevosnäytöt

Lauantai, 29.9.2018

Aamulla pääsin ensimmäiseen Arnen valvomaan ratsastukseen. Toisaalta olisi ollut paljon leppoisampaa kokeilla tammaa ensi kertaa ihan itsekseen (minkä takia kirinkin kentälle vähän etuajassa). Arne oli kuitenkin lempeä, ja antoi minulle henkisesti aikaa tutustua Trixiin ja ratsastella alkuun ikään kuin itsenäisesti. Vasta sitten mies alkoi ohjata, ja tuntui kummallisen hyvältä saada valmiita ohjeita ratsastukseensa. Ulkopuolelta kun näki monia sellaisia virheitä, joita ei selkään hoksannut.

Silti selästä sai parhaan käsityksen hevosesta, ja todella tykkäsin Trixistä. Se oli näppärä ja hyväntuulinen ratsu, jolla oli selkeä oma moottori. Valmennuksen, tai no, jonkunlaisen ohjatun ratsastuksen jälkeen puunasin Trixiä pitkään. Pidin kovasti sen käsiteltävyydestä, joten tamma oli kieltämättä vahva ostoehdokas.

Iltapäivän maastoretki Ankalla

Sunnuntai, 30.9.2018

Heräsin varhain ja aloitin Ankan lyhyellä puunaamisella, kunnes se vietiin jonkin neuvokkaan ja sinnikkään työntekijän toimesta tarhaan. Halusin Ankan näyttävän siistiltä, vaikka kimo saisi pitää tänään vapaapäivän. Sitten siirryin Kamilaan.

Tamma oli karsinassa suloinen, sellainen harmiton. Käsiteltävyys oli taas kerran erinomaista, ja väistämättä ajauduin miettimään omaa kasvatustyötämme. Minun pitäisi olla jatkossa tiukempi Amandan ajatusten suhteen, jotta Kalla-varsat eivät tulisi tunnetuiksi liian vaikeina. Luonnekasvatus oli ehkä huomaamatonta, kun se onnistui, mutta erittäin silmiinpistävää epäonnistuessaan ja siksi ehdottoman tärkeää. Suomen kokoisessa maassa ei lopultakaan ollut tarpeeksi Amandan tyylisiä taitavia ratsastajia, jotka kestivät GP-tasoiselta ratsulta millaista käytöstä tahansa.

Myös Kamila oli ratsuna hirveän ihana nuori. Se oli vaivaton ratsastaa ja hypätessään tamma loisti.

Iltapäivällä valmennusratsuni vaihtui Belisaan, tuohon Jusun suosikkiin. Belisa oli kieltämättä vähän hiirulaismainen ja arka ratsu, mutta ihanan rehellinen ja taitavakin. Siinä ei ollut kerrassaan niin mitään vikaa, ei selästä eikä maasta käsin. Aloin olla epätoivoinen – pitäisikö minun ostaa kolme tammaa? Vai ei yhtäkään? Heittää arpaa??

Ahdistukselle oli toinenkin syy. Minut oli kutsuttu viimeinkin kartanolle. Ei ensimmäisenä iltana (kuten Rasmus), eikä toisena, vaan vasta kolmantena. Jännitys vaikutti varmasti myös Belisalla ratsastukseen, sillä Arnella oli sanottavaa jos mistäkin ratsastusvirheestä.

Illallinen kartanolla (Kohtelias uhka)


Iltapäivällä aloin olla jo suoraan sanottuna vähän rikki. Oli yllättävän rankkaa ratsastaa valmentajan silmän alla useita kertoja päivässä, monena peräkkäisenä päivänä. Ja vaihdella ratsuja ja tehdä päätöksiä. (Siis yrittää tehdä päätöksiä). Ihastuttavan emännän, rouva Rosengårdin, taholta sinkoilevat hillityt uhkaukset ja epätervetullut ilmapiiri eivät nekään varsinaisesti vähentäneet kokemaani henkistä painetta.

Maastoretkelle valitsin Trixian, joka oli vuoden verran toisia tammoja vanhempi. Kaunis tähtipäinen ruunikko oli ollut tähän asti edukseen, mutta maastossa siitä paljastui uusi puoli. Tamma säpsyili tuon tuostakin ja loikahteli jos jonkinmoisiin suuntiin pienistäkin rapsahduksista. Vatsalihakseni olivat kammottavan stressaavaksi muuttuneen retken jälkeen aivan tuusan nuuskana ja tasapainoani oli todellakin koeteltu.

Käsivarsia pakotti jatkuvan pidättämisen seurauksena, ja Trixian asema ykkösostosuosikkina kärsi väistämättä. Joo, olin toki ostamassa keskeneräistä estehevosta enkä mitään terapiaratsua maastoon, mutta jollakin tavalla retki silti vaikutti asenteisiini. Halusin aina ajatella pidemmälle, ja todennäköistä oli, että ostamaani estetammaa käytettäisiin myös kenttäratsujen jalostukseen.  Trixian jälkikasvua en osannut kuvitella maastoradoille. Tai osasin, mutta kuvitelmissani ne karkasivat koko pirun radalta tuulessa heilahtavia lehtiä pelästyen.

Illalla pidettiin ”Kekkerit kartanolla”

Susanne oli saanut minut varovaiseksi, ja kekkerit olivat osaltani hyvin maltilliset. Vaan jotain mielenkiintoista niistäkin poiki.
Tytti, se suorapuheinen nainen, kuului toivottavan Heidille hyvää yötä. Itse istuin varjoissa vilttiin kääriytyneenä. En ollut saanut unta, ja viiniä oli yhä jäljellä.

Rantahuvilan edusta ja koko Rosengårdien pihamaa oli hiljainen ja syksyinen yö pohjattoman pimeä.
”Oletko viihtynyt täällä?” kysyin rempseältä naiselta, kun tämä pysähtyi kohdalleni kulmat kohollaan.
”Totta kai, hevoset ovat hienoja ja palkka hyvä.”

Tytti jäi siihen, sytytti savukkeen. Vilkuilimme toisiamme varkain, mutta kumpikaan ei vaivautunut tai kyseenalaistanut tilannetta. Molemmilla oli hyvä humala päällä, ja rupattelu tuntui luonnolliselta. Kunhan kohdattiin.

Ulkovalot loivat aavemaisia varjoja, eikä niiden kajossa liikkunut ketään. Olimme tässä kaksin. Majoitustilojen ovi oli jo sulkeutunut Heidin perässä.
”Etkö kaipaa uusia mahdollisuuksia tai kokemuksia?” jatkoin kyselyäni, yhä näennäisen välinpitämättömällä sävyllä.
”Riippuu mitä tarjoaisit”, Tytti totesi rehellisen rauhallisesti.

Se oli miellyttävä vastaus. Olin löytänyt jonkun, joka ei ollut liian lojaali Rosengårdeille.
Hymyilin Tytille viekkaasti, nousin, ja toivotin tälle oikein hyvää yötä.  

Tiistai, 2.10.2018

Aamulla oli taas ohjatun ratsastuksen vuoro, ihan valmennukseksi en olisi sitä kutsunut. Ja onneksi se ei ollut sellainen. Edellisiltainen valvominen (ja juominen) oli ottanut koville, eivätkä kauneusuneni todellakaan olleet riittävän pitkät optimaaliseen, tai yhtään minkäänlaiseen, palautumiseen.

Belisa oli silti mainio. Oikeastaan täydellinen juuri tähän mielialaan ja huonoon keskittymiseen. Tamma antoi paljon anteeksi ja hyppäsi ne muutamat hassut hypyt oikein lennokkaasti. Sen nöyryys oli kovin ihailtavaa, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin. Jotain... kipinää. Belisa nimittäin muistutti jonkin verran Ankkaa (silloin kun Ankka oli parhaimmillaan, eli kun  ratsastaja ei yliyrittänyt) ja jostain kierosta syystä en halunnut toista liian kilttiä hevosta. Ai miksi? En tosiaan tiedä. Vaikka oli Belisa kyllä silti oikein vahva ehdokas. Ainoastaan Trixiaa en enää miettinyt.

Iltapäivällä en saanut vieläkään hengähtää. Kuka kumma oli edes keksinyt valmennusleirit?? Tällainen tahti ja eteneminen oli uuvuttavaa. Varsinkin henkisesti ja etenkin siksi, että olin aina ollut todella huono ja epäkiitollinen valmennettava. Olin aina väittänyt Vernerille (ja mummille ja kaikille maksetuille valmentajille) erittäin sinnikkäästi vastaan. Nyt en väittänyt, ja sovinnaisuus ja suuni supussa pitäminen kuluttivat ihan valtavasti voimavarojani.

Arne piti minulle ja Heidille parivalmennuksen, ja menin ihan vain omalla Ankallani. Noin puolessa välissä valmennusta aloin tosissani toivoa alleni nuorta ratsua, jotta olisin voinut vedota ”nuoren hevosen kunnonpuutteeseen” ja anoa jotakin helpotusta. Sitä ei kuitenkaan tullut, ja estekorkeus nousi nousemistaan.

Pakaroita, reisiä, pohkeita, selkää, vatsaa ja jotain tuntemattomia ratsastuslihaksia pakotti ja vähän kramppasikin. Takapuoli oli tuhottoman hiessä (ja pikkarit oikeasti märkänä tylsästä syystä), enkä halunnut edes ajatella miten ikinä saisin päälle liimautuneet vaatteet riisuttua joskus valmennuksen jälkeen. Ankkakin oli hien peittämä, sen koko kaunis valkoinen karva oli muuttanut väriään hopeanharmaaksi.

Olin juuri saanut Ankan pestyä ja käärittyä kuivattavaan villaloimeen, kun silmiini sattui kerrassaan kumma näky. Kartanon emäntä ihan ilmielävässä persoonassaan seisoi pihamaan toisessa laidassa ja hätisteli isokokoista koiraa varsin epäuskottavalla ja haparoivalla äänensävyllä.

Pysähdyin kummastuneena ja tilanteen outoudesta lumoutuneena. Oliko Susannellakin heikkoutensa? Pelkäsikö hän koiria, tai ehkä juuri tätä koiraa?
”Jaro!! Takaisin aitaukseen”, rouva kiljahteli ääni särkyen. Komea rhodesiankoira ei korvaansa lotkauttanut, vaan seisoi uhmakkaasti vapauden puolella. Suurehkon koira-aitauksen portti oli avoimena, ja Susanne osoitti uhkaavasti sormellaan sitä kohti.

Kaksikko seisoi pitkän aikaa napit vastakkain, eikä kumpikaan luovuttanut. Koira ei liioin karannut, muttei myöskään palannut aitaukseensa. Rouva kiljahti vielä kertaalleen käskynsä, ja teki sen virheen, että astui koiraa kohti. Jaroksi kutsuttu otus katsoi parhaaksi poistua paikalta kokonaan.

Koiran karkaamista seurannut rouvan turhautunut ruotsinkielinen purkaus oli kiusallista kuultavaa, ja pujahdin äkkiä takaisin talliin ennen kuin minut huomattaisiin. Se komeasilmäinen, mutta vähän haaveilevanoloinen Henrik sattui minua vastaan.
”Mitä siellä oikein tapahtuu?” tämä kysyi hajamielisellä äänellä.
”Joku koira karkasi”, totesin olkiani kohauttaen.
”Ai Jaro?” Henrik heräsi, ja työntyi ohitseni pihamaalle.
Niin, Jaro kai, ajattelin. Ei vaikuttanut minun elämääni.

Sain kuitenkin ajatuksen - Susannen epäonnistumisen todistaminen oli antanut minulle lisävoimia - ja niinpä tallissa jälleen pyöriessäni päätin ratsastaa vielä kerran. Pikkuhiljaa päässäni oli kypsynyt ajatus Kamilasta. Ratsastaisin sillä huomisissa harjoituskilpailuissa, mitä ennen olisi ehkä ihan kiva kiivetä tamman selkään vielä kertaalleen. Samaan hikeen, niin sanotusti. Lyhyehkö ja rento hölkkäily riittäisi varmasti meille molemmille.

Keskiviikko, 3.10.2018

Viimeinkin koitti keskiviikko. Viimeinen leiripäivä. Viimeinen päivä tähtäimessä ja viimeinen yö vieraassa sängyssä. Vielä oli kuitenkin edessä kilpailuharjoitus, ja viikonloppuna tiedossa Kalla Cup. Kuinka vanhaksi ja henkisesti heikoksi olinkaan tullut? Toivottavasti kyse oli vain murhastressistä (hah), sillä muutoin tämä oli säälittävää.  

Ratsastin kilpailuharjoituksen Kamilla (olin alkanut kutsua Kamilaa mielessäni Kamiksi). Nuorelle tammalle pystytetyt esteet olivat noin 90 cm ja hyppäsin sillä ensimmäistä kertaa kokonaisen radan. Oli kuumottavaa suorittaa, sillä tunsin koko Rosengårdin perheen silmät selässäni, omista valmennettavistani puhumattakaan. Alexanderin suosikki, niinhän tästä oli sanottu. Ja sekin tyyppi oli ammattiesteratsastaja kansainvälisellä tasolla – ei siis paineita Isabella, ei paineita.

Lopullinen sijoituksemme leiriläisten joukossa oli auttamattomasti huono. Olimme seitsemänsiä kymmenestä, ei siis palkintosija lainkaan. Emme päässeet uusintaan, sillä perusradalta putosi puomi. Myös Matildalle kävi samoin, mutta tämä oli Zelian kanssa meitä (huomattavasti) nopeampi. Silti olin salaa tyytyväinen. Kami oli ollut luottavainen, enkä ollut yrittänytkään ratsastaa aikaa vastaan. Olin keskittynyt voiton sijaan siistiin ja hevosystävälliseen ratsastukseen, josta Arne antoikin muutaman rehellisenkuuloisen kehun. Olin ylipäätään keskittynyt, mikä ei tosiaankaan ollut leiriviikkoani suuremmassa mittakaavassa kuvaava sana.

“Oli ammattitaitoinen ratkaisu ratsastaa rauhallinen perusrata ja jättää nuorelle hevoselle tilaa ja aikaa”, Arne totesi viisaasti ja ilahduin todella.
”Olen tainnut päättää”, sanoin osaamatta kiittää sen kummemmin. Annoin Kamille pitkät ohjat ja siirsin jalkani eteen. Arne löysäsi puolestani tamman satulavyötä muutaman reiän.
”Taidat valita Kamilan”, Arne totesi, ja nyökkäsin.
”Jep. Siinä on jotakin.”
”Se on varmasti hyvä päätös. Teidän yhteistyönne näyttää toimivalta, mitä nyt näin lyhyessä ajassa pystyy sanomaan. Ja osaahan se hypätä, vaikka onkin vähän... tämännäköinen”, mies totesi ruotsalaisella äänenpainollaan ja rapsutteli Kamin kuperaa päätä ja hassun harmahtavaa, mukamas mustaa karvaa.
”Höh eikä. Haluan ostaa sen juuri siksi. Se on kaunis, Kamila on hirveän kaunis”, sanoin päättäväisesti ja silitin hellästi sen höyryävää kaulaa.

Arne ei väittänyt vastaan, vaan kasvoilla saattoi jopa viivähtää hyväksyvä hymy. Perusteeni ei ehkä ollut kaikista ammattimaisin vaan ennemminkin hölmön tunteellinen, mutta Arne ei arvostellut sitä. Jollakin tavalla minun vain täytyi tehdä päätös kahden yhtä kivan hevosen välillä, ja juuri nyt se oli tämä.

Arne väistyi Kamin tieltä ja siirtyi onnittelemaan hienon radan ratsastanutta Rasmusta. Tulin vilkaisseeksi katsomossa yllättäen yhä seisovaa Alexanderia. Ilme nuoren miehen kasvoilla oli tutkimaton. En osannut aavistaa ollenkaan, mitä mieltä se suosikkinuorensa ostosta oikein oli. Tai että oliko mies ollenkaan sellainen tunteellinen, hevosiin kiintyvää sorttia.
Todennäköisesti ei, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

Hoidin Kamin huolellisesti kilpailuharjoituksen jälkeen. Olo oli ihanan seesteinen, päätös oli vihdoin tehty. Tosin, vielä Kamila ei pääsisi mukanani Auburniin. Jos olin rouva Rosengårdista jotakin oppinut, niin ainakin sen, että tämä oli tarvittaessa häikäilemätön.

En epäillyt tamman terveyttä hetkeäkään, mutta en ollut myöskään sinisilmäinen. Minulla ei ollut yksinkertaisesti varaa olla. Susanne Rosengårdista oli muutenkin tullut silmissäni vihonviimeinen ihminen, jolta menisin ostamaan sian säkissä. Kamila pääsisi ennen sitovaa kauppakirjaa useisiin tutkimuksiin ja kuvauksiin. En jättäisi tammasta senttiäkään kuvaamatta ja kysyisin useamman asiantuntevan eläinlääkärin lausunnot. Vasta sitten, joskus tulosten varmistuttua, tamma matkaisi kotiin.  

Kotimatka (Awkward small talk)


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.12.18 15:40


Loppuhuipennus
Sunnuntaina 2.12.2018

Koulukoe oli mennyt, no... Kai se olisi paremminkin voinut mennä. Me saatiin Ankan kanssa kaikista huonoimmat pisteet volteista. Siis apua volteista, joista arvosteltiin lähinnä tasapainoisuutta ja säännöllisyyttä. Vaikka ehkä me ei sitten oltu tasapainoisia eikä säännöllisiä, kerta tuomareiden pisteiden keskiarvo oli säälittävät kolme. Vastalaukka sen sijaan oli ollut paikoin jopa kympin arvoista, joten aloin ounastella, että ehkä en osannut ottaa helppoja tehtäviä kovinkaan vakavasti. Sen sijaan se heikkous jos mikä täytyisi ottaa jatkossa äärimmäisen vakavasti.

Esteillä meillä meni tosi hyvin, mutta Verneri oli nopeampi, mistä en ollut toki katkera, vaan... harmistunut. Hirveän harmistunut. Olin kuitenkin Vilaan vielä Ankkaakin tyytyväisempi: sen kanssa pääsimme molemmissa luokissa uusintaan ja teimme kaksi tuplanollarataa, napaten kaksi kakkossijaa. Cavan kanssa hyppääminen oli taas ollut melkoista hapuilua, ja mieluiten lykkäisin sen jatkossa vaikka kokonaan Rasmuksen tai sen uuden Aliisan hypättäväksi. Ori oli omaan tyyliini liian vahva ja liian maskuliininen, joskin kentässä siitä voisikin olla johonkin.

Viimeinen Cup-päivä oli helpompi kuin edellinen monen ratsun show, vaikka jouduinkin yllättäen kuuluttajan tehtäviin. Päivää häiritsi vain Viivi, joka oli toki roikkunut mukana koko viikonlopun. Jo heti ensimmäisenä kilpailupäivänä Viivi oli möläyttänyt kenttäratsastuksen kilpakumppaneistani suorasukaiseen tyyliinsä: ”kuka niistä on sun poikkis??”

Väärässähän Viivi oli, ei tietenkään kukaan, mutta kiusallisuuden tunnetta en pystynyt välttämään. Johonkin se kakara oli onnistunut tökkäisemään kommentillaan, sillä olihan kilpakumppaneissani sekä eksä että pano, ja kolmannenkin seurassa olin istunut baarissa. Kihelmöinti ei ottanut laantuakseen, ei varsinkaan silloin, kun huomasin kuka kuuluttajankopissa istui.

Ensimmäinen kenttäluokka oli alkamassa, ja Amandan sijaan tehtäväänsä valmistautui Juuso.
”Unohdin mun puhelimen”, selitin, mutta vedin sitten kuitenkin kopin oven perässäni kiinni.
”Tuu vaan etsimään. Sehän on voinut pudotakin. Mun syliin tai lattialle esimerkiksi”, Juuso vastasi poikamaisesti virnistellen, ja sen silmissä tuikki.
Vilkaisin nopeasti taakseni, mutta ketään ei näkynyt lasioven lävitse.
Juuson virnistys tarttui, ja pystymättä vastustamaan luikin ihan mieheen kiinni.

***

”Isbeeee olisinko saanut nukkua mieluummin sun vieressä?” Viivi rutisi, kun menin alakerran vierashuoneeseen toivottamaan tälle hyvää yötä.
”Tota, ehkä olisi kivempi että nukkuisit ihan omassa rauhassa. Tästähän on tullut sun huone”, selittelin.
”Ahaa.”
”No mitä ’ahaa’?”
”Täällä on se sun poikaystävä, yäk.”
”Juuso ei ole mun poikaystävä.”
”Häh eipä.”
”No ei ole”, huokaisin. Viivi oli ihan mahdoton inttäjä.
”Mut siis, jos se ei oo sun poikaystävä, niin miten sä voit sanoo kenellekään että sulla on poikaystävä?” tyttö mietiskeli. Kulmat olivat mahdottoman kurtussa, kun tämä yritti ymmärtää.
”En mä sellaista sanokaan.”
”Siis mä en tajuu. Mitä hyötyä olla poikaystävä, jos ei voi lesoa kellekään siitä?”
”No kun se ei ole mun poikaystävä...”

Viivi nosti sormet ohimoilleen ja esitti, että asia meni yli ymmärryksen. Huokaisten istahdin  sängynlaidalle.
”En siltikään tajua. Siis vaikka sulla oliskin tosi monta poikaystävää, niin hyvähän se vaan on?” Viivi pohdiskeli.
”Usko kultaseni, että mulla ei ole yhtään poikaystävää. Niin se vain on. Tykkään olla yksin.”
”Mutta ethän sä oo yksin esim. koskaan.”

Vedin syvään henkeä. Miksi kaikki tällaiset mieskuviot ja Viivi sattuivat aina samaan aikaan? Johan tässä oli kuivuuttakin ehditty elää, mutta vieraita ei ollut silloin näkynyt. Ei minkäänlaisia.
”Onhan se vähän outoa”, myönnyin sitten.
”Ai vähän. Mutta arvaapa mitä. Mulla onkin kohta poikaystävä”, Viivi kertoi silmät kirkkaana.
”Ai? Se.. se Miro vai?” kysyin varovasti.
”Joo, öö, tietenkin. Kukas muukaan? En mä mitään huonoja ratsastajia ota. Sillä on katsos semmoinen hieno sukunimi, sitten sillä on oma hevonen ja palvelijoita ja se on voittanut kilpailuita ja–” Viivi aloitti, mutta pysähtyi vetämään vähän henkeä. ”Se osaa kanssa sillein kieliä että voidaan kisata Maailman Cupissa ja se on muutenkin esteratsastaja. Mä luulen, että siitä tulisi koulutuksella ihan hyvä poikaystävä, vaikka vähän vaikeaa se on. Sillä on katsos luonnetta kun mä en halua nössöä.”
”Jassoo. Kuulostaa aika hienolta Viivi. Seurusteleeko teidän luokalla moni?” kysyin epäileväisenä.
”No ei. Mä aion olla eka”, Viivi puhkui.
”Mmmhhmm, vai niin. No onko tämä Miro ihastunut suhun?”
”Älä höpsi! Emmä usko että me ollaan ihastuneita”, Viivi vakuutteli, mutta punastui niin että naama hohkasi. ”Mä ilmoitan sille tästä sitten ehkä kun ehdin, jos me vielä nähdään. Ensin mun on kyllä tärkeämpi kertoa Avalle, koska mä en oo varma onko sillä poikaystävää. Tai jos vaikka onkin niin sitten mulla varsinkin pitää olla.”

Kohottelin kulmiani varautuneena. Vai Ava? Ottikohan Viivi siitä vähän liikaa paineita ja vaikutteita?
”Onkohan Ava sulle ihan parasta seuraa? Eikö se ole aika paljon vanhempi?” kysyin varovasti.
”Phyh. Se on hirveen mukava”, Viivi totesi ja veti samalla peiton ihan leukaan asti. Huoneessa oli hieman viileä.
”No, jos sä sanot niin”, sovittelin.
Asia täytyi kyllä ottaa seurantalistalle, sillä Ava ei tainnut olla ihan niin viaton kuin mitä Viivi antoi ymmärtää. Sitä paitsi Ava oli teini ja Viivi vielä lapsi, joka ei todellakaan tarvinnut poikaystävää.

”Hyvää yötä nyt sitten!” toivotin ja annoin hyvänyönsuukon Viivin otsalle.
”Buona notte mamma”, Viivi mutisi jo unisella äänellään. ”Sano sille mister Juusolle että tekee aamulla lettuja, niin sitten se saa olla sun poikaystävä.”

Huokaisin ja suljin huoneen oven, mutten sanonut mitään. En Viiville, koska asiaa oli käsitelty jo ihan tarpeeksi, enkä varsinkaan Viivin kommenttia Juusolle. Kumpikaan meistä ei ollut juuri nyt poikaystävän tarpeessa, en minä eikä varmaan myöskään Juuso, hah.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 670

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kartanopäiväkirjat

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa