Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Viesti kirjoittaja Niko L. lähetetty 01.05.18 0:20

Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin, ku must tuntuu et se menee aina näin

Nuori mies palaa neljän vuoden jälkeen isolta kirkolta Kallaan ja vuoden tauon jälkeen takaisin hevospiireihin, yrityksenään muuttua samaksi henkilöksi mitä oli nuorena.


Viimeinen muokkaaja, Niko L. pvm 13.06.18 16:11, muokattu 2 kertaa
avatar
Niko L.
Vuokraaja

Ikä : 19
Viestien lukumäärä : 76

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Viesti kirjoittaja Niko L. lähetetty 01.05.18 2:53

30. huhtikuuta 2018
Lapsuuden maisemissa

Mun mieleen palasi kaikki vanhat muistot ajaessani tutuissa maisemissa. Ja mun määränpää nökötti tällä hetkellä mun edessäni. Se paikka, missä olin yläasteikäisenä viettänyt aikaa enemmän kuin kotona tai koulussa. Minne ei ollut edes pitkä matka mun lapsuudenkodista, pari hassua kilometriä. Se paikka, mikä oli mulle kuin toinen koti, eräänlainen turvapaikka. Turva siltä, mistä en ollut puhunut kellekään.

Merisalojen koti. Niiden ulko-ovi oli muutamien metrien päässä ja mä tiesin varsin hyvin, että Jimi oli kuullut auton tulleen pihaan. Huokaisin syvään ennen kuin nousin autostani ja mietin viimeiset metrit vielä paikalta lähtemistä. Mutta ennen kuin olin kerennyt tehdä lähtöpäätöstä, olin kerennyt soittamaan ovikelloa ja ovikin oli jo aukaistu. Ja vastassa oli tuttuakin tutumpi naama.
"Ni.. Niko? Hittolainen, mitä mies!" hämmentynyt miesääni kysyi. Mä en voinut kuin nauraa vapautuneesti Jimin kaapatessa mut veljelliseen halaukseen.
"Eipä tässä mitään, totuttelua tämmösen pikkukylän elämään", pihisin. On tainnut turvallisuusalan koulutus mennä perille tuon halauksen perusteella.
"Tuu sisälle. Ja kerrot kyllä kaiken", Jimi intoili edelleen hämmentyneenä. Mä värähdin automaattisesti. Ehkä jätän paljonkin kertomatta, ainakin sen mitä mun ja Nitan välillä tapahtui.

Me päädyttiin istumaan suomalaiseen tapaan keittiöön kahvittelun merkeissä. Mä en pahemmin edes tykännyt kahvista, mutta kun sitä tarjotaan, en tohdi kieltäytyä.
"No, mikä sut sai takas Kallaan?" Jimi kysyi tuodessaan pöytään maitopurkkia ja sokeria. Huokaisin syvään saaden ystävältäni merkitsevän katseen.
"Kaipasin vaan pois Helsingistä. Tuntu et seinät kaatu päälle", totesin lopulta kohauttaen hartioitani.
"Naisongelmia?" Jimi hymähti.
"No niitäkin", myönsin. Tarvitsisiko toisen tietää niistä sen enempää?
"Kerro pois", kuului pöydän toiselta puolelta. No niinpä tietysti. Pohdin nopeasti läpi mitä voisin kertoa ja mitä jättää pois, mutta päätin luottaa omaan fiiliksee.
"Lyhyesti sanottuna, mun suht pitkä seurustelusuhde päätty viime keväänä. Mä olin ihan lääpälläni siihen likkaan. Seurusteltiin reilut kaks vuotta. Sen jälkeen on mennyt enemmän tai vähemmän alamäkeen koko elämä", selitin tiivistetysti ennen kuin hörppäsin kahvia ensimmäisen kerran.
"Just. Mitä tapahtu?" ystäväni kysyi.
"Se petti mua", pihisin. Asiasta puhuminen oli vaikeaa, enkä tiennyt miten olin onnistunut puhumaan asiasta Nitalle. "Mä toivon, että Kallaan paluu auttaisi unohtamaan koko asian."
"Toivotaan. Tietääkö Nita et sä oot täällä?" Jimi kysyi selvästi pahoillaan. Miehen ei tarvinnut edes sanoa sitä, sen kuuli sen äänestä. Mutta kysymys Nitaan liittyen sai mut lievän paniikin partaalle.
"Tota.. Kyllä se tietää", naurahdin vaisusti. Ruskeatukkaisen miehen silmät suurenivat lautasten kokoisiksi, joten tiesin tämän vaativan selitystä. "Nähtiin ensimmäisen kerran joku reilu kuukausi takaperin kun olin töissä. Ollaan sen jälkeen nähty silloin tällöin. Mä luulin et Nita on kertonu musta?"
"Joo ei oo kertonu ei.." mies mutisi. Todellisuudessahan mä tiesin, että Nita ei ollut puhunut musta sanaakaan.

Merisaloilla oli kaikki pysynyt ennallaan, sisustusta myöden. Se ei tavallaan yllättänyt.
"Täällä on kaikki näköjään pysynyt ennallaan", naurahdin katsellessani olohuonetta. Mä muistin kuinka me oltiin juostu yläkertaan vieviä rappusia vauhdilla lapsina. Niistä ajoista tuntui olevan pieni ikuisuus.
"Jep, kaikki on ennallaan. Paitsi et... Jonihan ei täällä enää oo", Jimi totesi ihan uudenlainen sävy äänessään. Vilkaisin olkani yli takanani olevaa miestä, jonka silmät kiiluivat aavistuksen.
"Sori, mä... Mitä tapahtu?" kysyin varovasti. Kuten todettu, mä en pahemmin ollut pitänyt kehenkään Kallasta yhteyttä Helsingistä käsin. Paska kaveri olin, tiedän.
"Kolari, kaks ja puoli vuotta sitten. Joni ajoi, Nita oli kyydissä", Jimi takelteli kertoessaan. Mä yritin niellä palaa kurkusta. Joni ei ollut mulle niin läheinen kuin Jimi ja Nita, mutta mun teki silti pahaa.
"Oon pahoillani", kuiskasin laskien käden Jimin olkapäälle. Mä en todellakaan tiennyt mitä sanoa. Mä en ollut mitään lohduttajatyyppiä, mä en ollut menettänyt ketään läheistä ihmistä yllättäen.

"Onks Nita kotona?" kysyin mahdollisimman neutraalisti päästyämme yläkertaan Jimin huoneeseen. Jos mahdollista niin se huone oli muuttunut vielä vähemmän kuin muu talo.
"Ei, sen kyllä pitäis tulla ihan just koulusta. Kuinka niin?" Jimi vastasi kelloa vilkaisten.
"Kunhan kysyin", kohautin olkapäitäni jälleen. Samalla kuulin alaoven kolahtavan. "Aika hyvä arvio sulla."
Jimi naurahti ennen kuin huusi siskonsa yläkertaan. Mua alko jännittämään ihan älyttömästi. Entä jos toinen meistä menisi todella vaikeaksi? Koko homma menisi pilalle ja voisin sanoa hyvästit elämälleni.
"Mitä?" kuului pirteä ääni rapusta.
"Tuu kattoon kuka tuli käymään", Jimi intoili. Askeleet käytävässä pysähtyivät ennen kuin ovi aukesi varovasti. Mä hymyilin varovasti Nitalle, yrittämättä paljastaa liikaa.
"Ai, moi", Nita sanoi hymyillen varovasti. Nyökkäsin itse tervehdyksen, sillä pelkäsin ääneni sortuvan. Kukaan meistä ei oikein tiennyt mitä tehdä, Jimi taas näytti ihmettelevän mun ja Nitan välejä.
"Mun pitää kyllä lähtee nyt, työt kutsuu. Mut kiitti kahvista", totesin hetken hiljaisuuden jälkeen nousten sohvalta.
"Joo, ei mitään. Millon vaan", Jimi havahtui takaisin maan pinnalle. Nitan kohdalla mä meinasin pysähtyä, mutta tyydyin vain katsomaan tätä nopeasti silmiin ja hipaisemaan tämän kämmensyrjää omallani ohimennen. Tutut kylmät väreet kulkivat nopeasti koko kropan läpi.

Miten mä ikinä pystyisin puhumaan Jimin kanssa normaalisti, mikäli tietäisin Nitan olevan paikalla? Huokaisten avasin autoni oven ja suorastaan rojahdin penkille istumaan. Vastaus kysymykseen: en mitenkään.
avatar
Niko L.
Vuokraaja

Ikä : 19
Viestien lukumäärä : 76

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Viesti kirjoittaja Niko L. lähetetty 12.06.18 20:33

13. kesäkuuta 2018
Ovet paukkuu, ainakin melkein

Sokeripalat kilahtivat tiputtaessani ne valkoisen kupin pohjalle. Kahvila oli yllättävän hiljainen, muistin sen olleen vilkkaampi. Ehkä ajat vain olivat muuttuneet.
"Ootko sä kotona käyny?" tyttö tiskin takana kysyi kaataessani mustaa nestettä kuppiin. Mua salaa harmitti se, että Laura oli päässyt kesäksi töihin Pioniin. Hyvähän se oli, tienata jo nuorena, mutta silti ajatus siskostani kahvilan työntekijänä oli hassu. Onnekseni en kovin monesti kahviloissa käynyt.
"En", murahdin lopulta tarttuessani maitokannuun. Mua ei suoraan sanottuna huvittanut mennä puhumaan porukoilleni, etenkään äidilleni.
"Miks?" Laura kysyi hämmentyneenä ojentaessani tasarahan tälle tiskin yli.
"Tarviiko siihen jonkun syynkin?" tiuskaisin ehkä liian kovaan ääneen, sillä muutamat uteliaat katseet kääntyivät suuntaamme. Lauran tuima katse kuitenkin sai mut leppymään aavistuksen. "Okei, mä meen. Huomenna."


Jep, tässä sitä oltiin. Pikkusiskoni painostuksesta synnyinkotini pihassa. Vaalea talo näytti tavalliselta, mutta aiheutti mulle näin lämpimillä ilmoilla silti kylmiä väreitä saaden ihoni kananlihalle. Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin rappuselle soittaen ovikelloa. Kellon soimisen ja oven avaamisen välinen aika tuntui ikuisuudelta ja kerkesin miettimään pois juoksemista moneen kertaan. En kuitenkaan päässyt mihinkään lopputulokseen ennen kuin kuulin lukon naksahduksen ja ovi avautui.
"Unohditko sä jot..." oven takaa kurkisti nainen, jonka hiukset oli värjätty tummiksi, osin tummanruskealla ja osin aivan tummalla punaisella, viininpunainenko se väri oli? "Ai, sinä."
"Minäpä hyvinkin. Moi, äiti", ähkäisin.

Ihme ja kumma, pääsin kuitenkin sisälle. Istuin tutulle sohvalle, katsoin tuttuja kuvia hyllyillä. En nähnyt ainuttakaan kuvaa itsestäni, mikä aiheutti muljahduksen vatsassani.
"Täällä ei oo mikään sitten muuttunut", mutisin, hädintuskin kuuluvasti. Ihmeekseni äitini oli keittänyt kahvia ja tuonut pöytään jopa pullaa, sitä en ollut osannut odottaa.
"No, kerropas. Mikä sut sai Kallaan? Ymmärtääkseni sanoit, ettet palaisi ikinä tänne", äitini kysyi aavistus ivaa äänessään. Pudotin tutut kaksi sokeripalaa muumikupin pohjalle ennen kuin kaadoin kahvia siihen päälle. Vilkaisin naista nopeasti kulmieni alta.
"Työt. Ja se, että Helsingissä alkoi seinät kaatumaan päälle", sanoin välinpitämättömästi. Äidilläni nousi kulmat salamana ylös.
"Työt?" tämä kysyi. Nyökkäsin. "Kaatuiko seinät päälle samalla tavalla kuin täälläkin neljä vuotta sitten?" Okei, toi sattu.
"Ei. Ei ainakaan sillä tavalla kuin luulet", tuhahdin. Luulin asian olleen loppuunkäsitelty, mutta ei sitten.
"Vaan?" äitini kysyi aivan uudenlaista uteliaisuutta äänessään. Mulkaisin naisen hiljaiseksi, kaikkea tämän ei todellakaan tarvinnut tietää. Äitini onneksi ymmärsi vinkin, eikä alkanut kyselemään enempää. Ainakaan vielä.

Äitini jäädessä siivoamaan otin itse suunnakseni vanhan huoneeni talon yläkerrasta. Raotin varovasti ovea, jonka takaa paljastui lähes täysin muuttunut tila. Huone oli muutettu vierashuoneeksi, sen tiesin jo entuudestaan, mutta että remontti? Seinät eivät olleet väriltään enää tutut beiget, vaan kolme seinää oli valkoiseksi maalattu ja yksi mustaksi. Lattia oli tehty aivan uusiksi, samoin kattoa oli paranneltu. Vanhoja huonekaluja siellä kyllä oli, mutta en mä silti tunnistanut huonetta omakseni. Silti mun mieleen tuli vuosien takaisia muistoja.
"Mitä mietit?" kuului äitini ääni rappusista. Säpsähdin heräten takaisin tähän maailmaan. Äitini katseesta näki, että tämä tiesi aivan varmasti mitä mietin. Siinä näkyi häivähdys halveksunnasta, mikä sai palan nousemaan kurkkuun.
"En mitään", sain hädintuskin sanottua. Mutta tiesin jo valmiiksi, että äitini ei varmasti jättäisi asiaa tähän.
"Mitenkäs.. Mitäs naisrintamalle kuuluu?" kuului lopulta. Painotus sai mut melkein lähtemään ovet paukkuen, kuten aikoinaan, mutta maltoin mieleni.
"Hyvinhän siellä. Seurustelen", mutisin suunnaten takaisin alakertaan.
"Milloinkas tuot sen näytille?"
"En taida tuoda. Tää käyntikin tais olla iso virhe", totesin rauhallisesti, katsoen äitiäni kuitenkin haastavammin kuin ikinä. Hetken tuijottamisen jälkeen laitoin kengät jalkaan ja lähdin ulko-ovi paukahtaen pois.

Todellakin, käynti kotona oli iso virhe. Enkä tekisi sitä toiste.
avatar
Niko L.
Vuokraaja

Ikä : 19
Viestien lukumäärä : 76

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ehkä mä pelkään kattoo taaksepäin | Niko L.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa