Solmussa | Matilda T.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:53

Tunnetaan niin hyvin – huonosti
Kun pelko muuttuu muodoksi
Uskot sä kaiken hyvin menevän vai kaiken hyvän menevän?
Mä lupaan valehdella enemmän



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 10.11.18 15:13, muokattu 2 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:54

2.2.2018

Nyt se oli tapahtunut. Mä olin treffeillä ensimmäistä kertaa vuoteen.

Mulla oli enemmän tai vähemmän vaikeasti selitettävä suhde miehiin. Oli totta, että ilman niitä elämä oli yksinkertaista, mutta ei se kovin kivaa ollut. Tiedättehän.

Tinder oli osoittautunut luultua hyödyllisemmäksi. Mä olin pelaillut sitä harva se ilta, nakellen miehiä vuoroin molempiin suuntiin. Mustavalkoisille kuville mä haistatin pitkät sen enempää töllistelemättä, samoin alle mun ikäisten. Pelkkä kahdeksantoistakesäisen naaman näkeminenkin puistatti.

Kallan tarjonta ei yleisesti puhutellut mua, mutta viikonloppuisin kylänpahaseen eksyi potentiaalisia kavereita. Yksi niistä istui mun edessäni Krouvissa tuijottaen mua ruskeine silmineen niin tiiviisti, että mun katse harhaili miehen naulakkoon ripustamaan villakangastakkiin pakostakin.

Kolmekymppinen. Ohikulkumatkalla. Puhui vähän hassua murretta. Virnuili.

Mä tuskin räpäytin silmiäni, kun tunsin parransängen poskellani.
"Mä asun tässä ihan lähellä", mumahdin vetäen varovasti henkeä nenän kautta. Partaveden tuoksu tulvahti esiin huumaavana ja mä huomasin hakevani askeleita lähtiessäni harppomaan lumisella jalkakäytävällä.

***

Ovi kolahti kiinni muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Hapuilin valokatkaisinta pimeässä eteisessä, mutta vyötärölle valahtaneet kädet pysäyttivät järjenjuoksun. Mä vastasin suudelmaan yrittäen kuumeisesti päättää, oliko musta siihen.

Kaksitoista tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Se oli maksimiaika, jonka mä kykenisin viettämään saman katon alla.
Sekin oli järkyttävän pitkä aika, mutta vaikutti vahvasti siltä, että mun seuralaisellani oli ideoita sen kuluttamiseksi.

Sanotaanko, että mä olin poistunut ihmissuhderintamalta aika pitkäksi aikaa. Ja mä todellakin toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mun sormet näpersivät kauluspaidan ylimpiä nappeja auki niin tahattoman piinaavan hitaasti, että hetken mun teki mieli nauraa. Mä olin niin kusessa.

Mun oli vaikea lopettaa ajattelu ja heittäytyä siihen kuuluisaan hetkeen, mutta onneksi varteenotettava tinderpartnerini oli askeleen edellä. Mun hiukset hyökkäsivät alituiseen päin sen näköä, mutta mun paitani päätyi silti koristamaan mun pienen makuuhuoneeni lattiaa.

Kohta jäljellä olisi enää yksitoista tuntia. Jos se ei tajuaisi itse lähteä pois, mä pakenisin tallille ennen kuin se heräisi.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 16.12.18 10:40, muokattu 2 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.02.18 9:49

26.2.2018

Kello läheni iltakymmentä ja mä tuijotin seinää. Sängyltä katsottuna yövalon lämpimänkeltaisessa valossa seinä näytti vielä pahemmalta kuin päivällä, kun yhä useamman tunnin vuorokaudesta valloittanut aurinko loi säteitään valkoiseen maalipintaan sälekaihdinten lomasta. Maalipinta rosoili monesta kohtaa ja katonrajassa, aivan listan alapuolella, näkyi epäilyttävä halkeama.

Mun täytyisi maalata seinä. Mä en ollut koskaan maalannut seinää. Ainoa maalauskokemus ikinä oli tallitalkoiden puominmaalaus, joiden aikana olin havainnut itsestäni ihan uusia perfektionistin piirteitä.
Nyt mä olin kuitenkin valmis maalaamaan vaikka koko asunnon, jos siltä hivenen nihkeältä vuokraisännältä heruisi lupa.

Naputtelin tekstiviestin hitaasti, harkiten jokaisen sanavalinnan kahteen kertaan. Mun olisi jo pitänyt olla nukkumassa herätäkseni virkeänä aamuvuoroon, mutta inspiraation iskettyä kaikki väsymys oli haihtunut.
Sen kun maalaat, laita kuitit niin vähennetään maalit ensi kuun vuokrasta.
Suupieli nyki väkisinkin, kun vastasin kiitoksella ja vajosin takaisin sängylle.

Seuraavaksi mun mieli oli pelkkää värikarttaa. Haluaisinko mä kylmän vai lämpimän värin? Olisiko harmaa korosteseinä uhka vai mahdollisuus? Hetkeksi hairahduin lukemaan Facebookiin ilmestynyttä hevosilmoitusta ja värikartta laajentui huomaamatta punarautiaaseen.

Hivuttauduin ylös katseen jumiuduttua lipaston yllä komeilevaan kupruun. Se idiootti oli maalannut tapetin päälle ja ilmeisen epäonnistunut siinä.
Kupla rapsahti rikki, kun survaisin kynnen sitä vasten. Kuivunut maali rapsahteli lipaston tummalle pinnalle yhtä raadollisesti kuin mun sosiaalinen elämä oli aikoinaan rapistunut. Luokan suosituimmasta tytöstä oli tullut yksinäinen susi, koska sen seura ei kiinnostanut ketään eikä kenenkään muun seura varsinkaan kiinnostanut sitä.

Hetken mua hymyilytti. Ehkä sen seinän maalaamisen myötä mä voisin kääntää sen kuuluisan, uuden sivun. Haukan myötä jokin asia mun elämässä merkitsi taas jotain, antoi uuden keskipisteen. Mä olin alkanut janoamaan sitä pysyvyyden tunnetta, kun elämässä oli edes yksi vakio, joka ei muuttunut.

Puhalsin valkoisen pölyn pois lipastolta. Se perkeleen seinä täytyisi maalata.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.03.18 19:57

6.3.2018

Mä haluun pakoon pahaa oloo

Mun oli ollut vain pakko sinnitellä töissä, vääntää asiakaspalveluilme kasvoille ja pitää se siinä ne piinaavat tunnit. Pitää poissa kaikki muu kuin kassan naputtelu, hyllyjen verkkainen täyttyminen ja huonoja vitsejä vääntävät asiakkaat.
Ihan vain sen takia, että pukuhuoneessa se kaikki paska vyöryi mun päälle joutuessani vaihtamaan päälleni saman paidan, joka päällä mä olin töihin taksikyydillä tullut.

Asunnon ovi kolahti raskaana kiinni mun perässäni. Heitin avaimet eteisen pienelle lipastolle, riisuin takin naulakkoon ja laahustin viimeiset metrit pieneen keittiönurkkaukseen.
Vajosin hitaasti istumaan pöydän ääreen, tuntien kaikkien niiden sanojen poltteen ihollani. How can you be so fucking cold?! Nojasin pään käsiin, yritin pitää hengityksen tasaisena. Yes, thanks, I appreciate that you just didn’t bail on me, like you should, but seriously? Jonathanin sanat pyörivät päässäni jatkuvalla toistolla. Ne saivat mut nieleskelemään, koska siinä tilanteessa, sen ihmisen suusta, ne olivat osuneet paikkaan, jonka olemassaoloa mä en ollut enää muistanut.

Herätä mut eloon
ravista mun kehoo
Vie pakoon pahaa oloo


Puolikas valkoviinipullo tyhjeni muutamalla kulauksella. Pelkkä pullon näkeminen oli palauttanut mut hetkeksi Krouviin, jossa kaikki oli vielä ollut auki. Jos mä olisin tuonut Jonathanin asunnolleni, olisiko tilanne ollut sama?
Mua turhautti niin, että mun teki mieli kiljua ääneen. Sen lisäksi, että mä olin päätynyt sänkyyn juuri eronneen miehen kanssa, se oli ollut mun ainoa sauma minkäänlaiseen ystävyyteen vuosikausiin. Miten mä en ollut havahtunut miettimään sitä yhtään aiemmin?

Mä en osaa tunteist' puhuu mut oon opetellu juoksemaan
hei älä pysäytä mua jos et osaa auttaa


Alkoholisti-isä. Sosiaalisen elämän romahtaminen lukiossa sillä sekunnilla, kun sen aikainen poikaystävä päätyi hässimään parasta kaveria. Äidin kuolema pari kuukautta sen jälkeen, kun isä oli löytynyt henkihieverissä asunnoltaan.
Parikymppisenä siinä oli aika paljon sulateltavaa, että isä saapui krapulassa ex-vaimonsa hautajaisiin. Että käytännössä mä olin yksin.

Olin yrittänyt paikata sitä tyhjiötä parisuhteella, mutta se oli päätynyt siihen pisteeseen, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa toiselle puolelle Suomea. Jatko-opinnot vaihtuivat pätkätöihin R-Kioskille ja lopulta vakinaiseksi työpaikaksi. Lopulta vain hevosharrastuksen pariin palaaminen oli pitänyt mut järjissäni, koska vielä viisi vuotta myöhemminkin mä olin eksysissä omassa elämässäni.

Vilkaisin puhelinta, koska toivoin, että siihen olisi ilmestynyt samanlainen viesti kuin eilen: että me oltaisiin voitu vain skipata edellisen vuorokauden tapahtumat ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Istua Krouvissa kaljoilla arki-iltana ja naljailla toisillemme. Mutta Jonathanista ei ollut kuulunut pihahdustakaan sen jälkeen, kun mä olin jättänyt miehen taakseni kartanolla.

Kiskoin Jonathanin paidan pois päältä keskellä keittiötä. Mun teki mieli heittää paita roskiin tai vaihtoehtoisesti polttaa se, mutta sen sijaan mä kävelin kylpyhuoneeseen. Mun teki mieli huutaa ja raivota, mutta mä vain heitin paidan pesukoneeseen ja käynnistin sen. Mun teki mieli itkeä, mutta sen sijaan mä katsoin rummun pyörimistä ja toivoin, että tuttu tuoksu haihtuisi paidasta yhdellä pesulla.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 10.03.18 18:18

11.3.2018

Pelkkä Krouviin astuminen nosti mun sykkeet kattoon. Nopealla vilkauksella en nähnyt yhtäkään tuttua, mutta sydän jäi silti pamppailemaan epätahdissa. Mitä mä olin odottanut? Että löytäisin Jonathanin paikallisesta, koska en ollut kuullut miehestä mitään sitten sen jälkeen, kun se oli heittänyt mut kotiin?

Istuin tiskin ääreen ja tilasin lasillisen valkoviiniä. Mun ei tehnyt mieli jäädä, mutta sitten koko reissu olisi ollut aivan turha. Mitä mä taas sekoilin?
Avasin mun ja Jonathanin keskustelun, johon en ollut laittanut yhtäkään viestiä. Nyt, viimeisen vuorokauden aikana mun oli ensimmäisen kerran tehnyt mieli laittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä ja herätin sen joka kerta, kun näyttö ehti sammua ajatusteni harhaillessa. Mitä mä muka kirjoittaisin? Että mä istuin yksin Krouvissa? Että mulla oli edelleen Jonathanin huppari asunnollani?
Laskin puhelimen baaritiskille tuskin kuuluvasti huokaisten. Mun olisi saatava se mies pois päästäni.

Yritin ajatella jotain muuta. Ensin mun ajatukset kävivät vauhdilla juoksevassa keväässä: jokainen päivä kiidättäisi mut lähemmäs sitä hetkeä, kun Haukan ylläpitosopimus päättyisi. Mistä mä ehtisin löytää uuden hevosen kesään mennessä? Ei mulla ollut varaa maksaa tyhjästä karsinapaikasta ja todennäköisesti sille oli halukkaita jonoksi asti. Entä jos mun täytyisi lähteä Auburnista? Se tarkoittaisi myös, etten mä näkisi Jon-

Ei.

Kulautin viiniä niin tuohtuneesti, että baarimikko hörähti tiskin toisella puolen. Nostin katseeni ärtyneesti mieheen vain huomatakseni, ettei siinä ollut ainoa muhun kiinnittynyt silmäpari. Oho.
Miehellä oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Sängen peittämillä poskilla komeili huvittunut virne ja ennen kuin mä ehdin räpäyttää silmiäni, se oli noussut ylös.

"Huono päivä?" matala ääni kysyi. Siitä kuulsi huvittuneisuus ja sopivasti mitoitettu varmuus.
"Jep."
"Haluatko sä jotain juotavaa?"
"Jep."

Sen nimi oli Lari ja sen käsi lepäsi mun alaselällä. Mä yritin tunnistaa tunnetta, jonka kosketus mussa herätti, mutta kahden viinilasin jälkeen se ei vielä onnistunut. Mä tilasin lisää juotavaa, yrittäen näyttää kiinnostuneelta seuralaiseni jutuista.

Bisnesmies, ohikulkumatkalla. Ihan kuin se mun Tinder-deittini. Se oli päättynyt hyvin, eli yhteen yöhön. Ihan kuten mun ja Jonathaninkin yhden yön olisi pitänyt päättyä.
"Ai?" ynähdin yrittäen esittää yllättynyttä Larin puheenaiheen käännyttyä autoihin. Mun mieli vaelsi harmaasta Audista aivan toiseen väriin ja merkkiiin. Missä välissä mä olin päästänyt jonkun näin pahasti mun pään sisään?
Oli toimittava. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiussuortuvan sivuun ja räpäytin silmiäni kokeilevasti: vieläkö mä osasin?

Larin huulet eivät kysyneet lupaa painuessaan omiani vasten. Tupakka paloi edelleen mun sormieni välissä, kun mä yritin keskittyä mieheen Krouvin edustalla. Sen puheet eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan ja mä tunsin, kuinka miehen koura lähestyi mun persettä.
"Hups", hymähdin sihdattuani röökin vahingossa miehen kämmeneen. Lari vetäytyi kauemmas älähtäen jotain, mutta mä en enää viitsinyt kuunnella. Kylmä ilma pisteli poskipäitä ja se oli ainoa asia, jonka mä olin tuntenut viimeiseen tuntiin.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 19.11.18 14:58, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 20.03.18 18:32

20.3.2018

Mä en ollut juossut pitkään aikaan.

Sille ei oikeastaan ollut syytä. Tai ehkä sille nimenomaan oli syy, jonka nimi oli Jonathan. Maaliskuun aikana mä olin tarvinnut yhä vähemmän harhautusta liikunnasta, koska mun ajatukset olivat kiertäneet kehää vain yhden ihmisen ympärillä. Ja mä olin unohtanut ajatella itseäni, mikä oli yllättävää mun luoteen huomioiden.

Harmaat lenkkarit rahisivat osittain jäisellä tienpätkällä. Mä pystyin pitämään ajatukseni parin askeleen ajan edessä häämöttävässä horisontissa ja väsymyksessä, joka alkoi painaa jaloissa. Sen jälkeen kaikki löi taas päälle ja mä vedin henkeä niin nopeasti että se sattui.

Entä jos mä en löytäisi hevosta kevään aikana? Mitä helvettiä mä toimittaisin Kallassa hevosettomana, Auburnin toimiessa järkälemäisenä muistutuksena siitä, kuinka asiat eivät vain aina järjestyneetkään. Että mä olin epäonnistunut kaikessa mitä olin viimeisen vuoden rakentanut, että paluu ratsastusmaailmaan oli jäänyt vain säälittäväksi räpellykseksi.

Jonathan. Mun ei tarvinnut kuin lisätä vauhtia ja mä tiesin seuraavan mieleen juolahtavan ajatuksen. Siinä oli toinen muuttuja, jonka takia mun elämä oli kääntynyt ylösalaisin.

Mä juoksin, vaikka mun koko keho käski pysähtyä. Mieli oli ainoa, joka pakotti mut jatkamaan, koska pysähtyminen olisi antanut kaiken ahdistuksen vyöryä päälle. Keuhkoja poltti ja jokainen hengenveto sattui jättäen jälkeensä pelkän tunnottoman tilan, jonka varjolla mä olisin todennäköisesti voinut juosta vaikka loppuillan. Mä olin tarpeeksi hullu juoksemaan niin pitkään, etteivät mun jalkani enää kantaisi.

Mä olin onneton ongelmanratkaisija. Niin pitkään kuin muistin, mä olin paennut ongelmia ja tilanteita, joissa mulla ei enää ollut täyttä kontrollia. Kuten parisuhteita. Nyt mä olin kuitenkin hypännyt sellaiseen pää edellä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja ja antanut olettaa, että mä olin oikeasti valmis.
Kai mä olin uskonut siihen itsekin.

Olisi voinut myös luulla, että mä olin jo oppinut, koska tiedostin etten ollut parisuhdemateriaalia. Toisaalta mä olin peruuttamattoman syvällä siinä haavekuvassa, jossa mä saisin kerrankin terveellisen ihmissuhteen. Jossa Jonathan oli kaiken hyvän alku ja juuri. Ja mä olin sentään vittuillut miehen ritarillisuuskompeksista.

Mutta eihän Matilda Tammilehdon kaltaiset kusipäät saaneet onnellisia loppuja. Eihän nallekarkit menneet tasan ja elämä ollut helppoa ja kivaa. Kaikki paska oli ladattu mulle jo geeneissä, eikä ympäristön vaikutuksesta tarvinnut varmaan edes puhua.

Lopulta mä pysähdyin, koska tuntui tyhmältä juosta - enhän mä osannut lopettaa yrittämästä. Mä olisin voinut juosta vielä juoksemasta päästyänikin, mutta se olisi vain vienyt mut pidempää reittiä samaan päämäärään. Mä halusin jäädä Kallaan ja kaiken fyysisen tuskan keskellä sen tiedostaminen ei ainakaan helpottanut oloani.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.04.18 15:33

20.4.2018

Puristin rattia edelleen rystyset valkeina, vaikka edessä oli kotimatka. Miksi jännitys ei ollut purkaantunut vieläkään?

Zelia oli ollut kaikkea mitä mä olin odottanutkin: kuvankaunis tamma oli osoittanut luonteensa heti alkuun tanssahdellen maneesin Danielin kanssa. Ruunikon olemus oli ollut sopivan itsevarma ja mua oli hymyilyttänyt seuratessani sen liitelyä maneesin loisteputkivalojen kellertävässä valaistuksessa. Mä olin istunut katsomossa puristaen kypärää jännittyneenä, yrittäen keskittyä katsomaan mitä Daniel satulassa teki ja milloin. Miten se sai sen pienen pirulaisen kuuntelemaan kaikesta huolimatta.

Sitten oli tullut mun vuoroni koeratsastaa ensimmäisen hevonen, jota mä olin ostattelemassa. Mä olin skeptisesti varautunut siihen, ettei onni voinut suosia mua siinä määrin, että Zeliasta tulisi mun ihkaensimmäinen oma hevoseni. Ei kukaan ostanut ensimmäistä koeratsastamaansa hevosta, eihän?

Daniel oli antanut mun tutustua Zeliaan rauhassa ja mä olin arvostanut sitä. Käynnissä tamma oli mutustellut kuolainta yrittäen aika-ajoin nyppiä ohjia käsistäni, ilmeisen kyllästyneenä pelkkään käveleksimiseen. Mä olin kuitenkin ottanut rauhassa aikani saadakseni itseni rennoksi ja rauhalliseksi nuoren ratsun selässä, koska siitä oli aivan liian pitkä aika, kun mä olin viimeksi istunut niin nuoren satulassa.

"Ota sitä kiinni vähän kerrallaan tai se provosoituu. Se on tosi herkkä, mutta vaatii selkeitä rajoja."
Danielin satunnaiset kommentit pyörivät edelleen päässäni. Zelia ei ollut räjähtänyt käsiini, vaikka sekään ei ollut käynyt kaukana. Daniel oli kuitenkin kertonut ratsastaneensa tamman edellispäivänä ja mies oli itse käynyt ensin purkamassa ruunikon pahimmat höyryt.

Mä olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tykästynyt Zeliaan kovin. Ruunikossa yhdistyi kaikki se, mitä mä ratsulta hain: kompakti koko, ketteryys ja oma moottori. Zelia oli juuri sopivasti arvaamaton ja mä tiesin, että siitä tulisi äärettömän mielenkiintoinen projekti.

Mutta. Olihan siinä vielä aika monta muttaa matkassa.

Me oltiin sovittu, että mä menisin ensi viikolla uudestaan. Onneksi Daniel ei ollut vielä laittanut Zeliaa julkiseen myyntiin mun yhteydenoton vuoksi, joten mä ehtisin hyvin koeratsastaa tamman toistamiseen. Seuraavalla kerralla mä myös hyppäisin, koska Zelia tulisi tulevaisuudessa painottumaan toivottavasti nimenomaan esteille.

"Joo, mä menen katsomaan sitä ensi viikolla uudestaan", hymähdin Kristiinalle, jonka ääni oli kajahtanut ilahtuneena puhelimen kaiuttimesta. Nainen oli saanut esikoisen pari viikkoa sitten ja järjesteli kertomansa perusteella jo Haukan kotiinpaluuta.
"Oi, ihan mahtavaa! Kai sulla oli joku mukana?"
Irvistin itsekseni, täräyttäen kieltävän vastauksen vähän epäröiden.
"No seuraavalle kerralle otat! Tulisin avuksi jos ei olisi tuota pikkuprinsessaa työllistämässä."
Huoahdin tuskin kuuluvasti. Kenet mä saisin huijattua toiselle koeratsastusreissulle viikossa?
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.04.18 18:50

28.4.2018

Mä olin ajanut koeratsastamaan Zeliaa toistamiseen, taas yksin. Mä olisin voinut kysyä mukaan Gabriellaa ja vielä torstai-iltana naisen tarjouduttua seuraksi, olin ollut melko varma, etten lähtisi reissulle yksin. Sitten mä olin kuitenkin viettänyt yön Jonathanin kanssa, enkä mä enää yksinkertaisesti uskaltanut pyytää Gabriellaa mukaan, koska mä en halunnut selittää naiselle, miksi mua ei ollut enää näkynyt juhlissa.

Harmillisesti tämä kaikki oli tapahtunut juuri ennen elintärkeää reissua. Danielin kertoman mukaan Zeliasta oli tullut epävirallisia kyselyjä, joten mulla ei olisi aikaa pyöritellä ostopäätöstä loputtomiin. Toisaalta, kenellä sitä olikaan - ainakaan nuoresta suomalaisesta puoliverisestä, jolla oli hyvä suku ja rakenne.

"Oon tottunut hyppäämään vähän passiivisemmalla ratsulla", myönsin Susinevalle verryttelyn lomasta. Zelia tuntui vireältä, eikä keväinen, kentälle kantautuva tuulenvire ainakaan vähentänyt tamman liikkumista. Mä yritin keventää lähellä satulaa, pitää käden rentona ja tehdä paljon voltteja ja siirtymisiä, etten antaisi nuorelle tammalle yhtään syytä livistää alta.

Ristikko oli jätetty tolppien väliin kahdeksi puomiksi, joiden yli mä ravasin pari kertaa molemmista suunnista. Zelia höristeli korviaan punavalkeille puomeille ja mä yritin ammentaa tamman intoa omaan ratsastukseeni.
Daniel korotti puomit pieneksi ristikoksi ja lisäsi eteen puomin ponnistuspaikkaa tukemaan. Zelia nyppi innokkaana ohjia, kun käänsin tamman päädystä ristikkoa kohti pitäen kevennyksen mahdollisimman tasaisena. Zelia ponnisti vaivattomasti puomilta laukalla esteen yli, joten mä otin heti uuden lähestymisen laukassa.

Mitä useampi hyppy me otettiin, sitä enemmän Zelia kuumui. Tamma steppasi kulmassa päätään viskoen, kun valmistelin laukannoston. Ruunikko singahti laukkaan vedettyään itsensä ensin kireäksi viulunkieleksi, mutta rentoutui jo parin askeleen jälkeen. Mä suoristin Zelian pystylle vähän huolimattomasti ja laukan tahti rikkoutui tamman pompahdeltua itsensä ristilaukalle. Tunsin Zelian jännittyvän puomin kolahtaessa etuseen ja tamman saatua kavionsa kentän tasoon ruunikko esitteli mulle pukittelutaitojaan.

Daniel videoi viimeisiä hyppyjä mun puhelimellani, jonka olin miehelle vähän nolostuneena antanut. Olisi varmaan ollut fiksua ottaa joku apukäsiksi, mutta minkäs sille enää mahtoi. Jusu olisi todennäköisesti suostunut, ehkä Jonathan - Gabriellasta puhumattakaan, sehän oli jo lupautunut. Kuten tavallista, se oli ollut mun kehtaamisestani kiinni.
"Jep, kai se jotain videoi", Daniel tokaisi hypättyämme pari estettä putkeen. Zelia tuntui väsähtäneen ja mä annoinkin ohjien lipua pidemmiksi siirtäessäni tamman raviin.

Lopputulemana mä sain vielä hetken harkinta-aikaa, mutta alustavien puheiden mukaan me tehtäisiin tammasta kaupat. Toki mä halusin teetättää myös ostotarkastuksen, mutta onneksi kevättä oli vielä jäljellä.
"Mä soittelen varmaan ensi viikolla", hymähdin hymyillen mahdollisimman rennosti, vaikka mun sisällä kuohui. Daniel nyökkäsi ja mä loin vaistomaisesti viimeisen vilkauksen takaisin tarhaan päässeeseen Zeliaan. Tamma oli purkanut väsymystään muhun erinäisellä ärhentelyllä purkaessani Zeliaa pois, mutta onneksi mä olin tottunut Haukan uhitteluun.

Ja kuohuntaan. Ja tallilla ramppaamiseen. Ja päätöksien tekemiseen. Mutta en hevosen ostamiseen.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.06.18 8:27

12.6.2018

Mä olin nähnyt siitä unta. Markuksen sanat olivat saaneet mut näkemään punaista, mutta aivan kuten todellisuudessa oli käynyt, se kaikki oli kadonnut sillä sekunnilla, kun Jonathanin lyönti oli osunut muhun.

Mä en pitänyt pelosta. Vuosien saatossa mä olin onnistunut psyykkaamaan itseni siihen pisteeseen, että mä pystyin miltei tilanteessa kuin tilanteessa asettumaan pelon yläpuolelle. Se oli vaatinut järjettömän määrän työstämistä, mutta tiukka itsekuri ja hermojen hallitsemisen harjoittaminen oli tuottanut tulosta.

Kohtasin peilikuvani ja silmät, joista viime yön painajaiset eivät näkyneet. Jälki ohimollani oli sinertynyt vielä pykälän, mutta lähtenyt sitten haalistumaan reunoilta. Siinä se silti oli, kyseenalaistaen mut ratkaisuni joka päivä.

Mä olin joskus sietänyt huonoa, toimimatonta parisuhdetta ja ottanut siitä opikseni. Siinä mä silti mietin, mistä mun anteeksiantavaisuus Jonathania kohtaan kumpusi. Enkö mä ollut kuitenkaan tajunnut, että mun täytyi pitää rajani antamatta tunteille liikaa elintilaa? Mä ja mun mieli oli jo kerran mennyt rikki, enkä mä halunnut uusintaa.

Ilmeisesti mulla oli kuitenkin ymmärtämisvaikeuksia, mitä ihmissuhteisiin tuli. Tutkailin peilikuvaani huomaten juurikasvun, jonka värjäämisen olin illalla skipannut. Olisi ollut helpointa kasvattaa oma väri takaisin ja säästää rahat, jotka kampaajaan, väreihin ja maskeihin kului, mutta mä olin liian tottunut violettiin. Tuntui, että siitä oli tullut niin suuri osa mun identiteettiäni, etten osaisi enää olla ilman. Epäsosiaalisena yksilönä huomiota herättävä hiusväri ei ehkä ollut joka tilanteessa käytännöllisin, mutta mä pidin siitä silti. Mä rakastin sitä.

Rakastaa. Ei rakasta. Jonathanin sanat palasivat mieleeni ja mä tunsin vihlaisun jossain rintakehän korkeudella. Oliko mies vain paikannut vaurioita? Mun pää täyttyi sumusta, kun yritin taas analysoida tilannetta ja kontekstia, jota järki yritti toitottaa.

Hiustenvärjäys siirtyi taas ja vedin lenkkarit ennätysvauhdilla jalkaan. Asfalttiosuuden mä kävelin, mutta päästessäni tutulle hiekkatielle en aikaillut ensimmäisten juoksuaskeleiden kanssa. Kivusta mä pidin, koska se auttoi ammentamaan vauhtia. Se muistutti, etten mä tulisi varmaan koskaan olemaan ehjä. Se oli kunnon ripaus inhimillisyyttä, jonka musta joutui normaalisti kaivamaan esiin.

Vasta kun mun jalkojani poltteli ja hengittäminen tuntui pahalta, hiljensin vauhtia. Pysähdyin katsomaan aamuauringossa kylpevää metsää, jonka seesteisyys oli rauhoittavaa. Mun pitäisi muistaa tehdä tätä useammin.

Ja värjätä hiukset.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.06.18 10:34

| VIIKKO JONATHANIN KANSSA |

Perjantai 15.6.
Mulle oli jäänyt vähän outo fiilis mun, Gabriellan ja Jonathanin keskusteluista Auburnissa, mutta asunnolla mä työnsin sen tunteen sivuun. Mun täytyi keskittyä Jonathaniin eikä kaikkiin niihin epäilyksiin, joita Gabriellalla selvästi meistä oli.

Olin raivannut Jonathanille tilaa vaatekaapista ja makuuhuoneen lipastosta, jossa säilytin itse lähinnä sukkia ja alusvaatteita. Oli hämmentävää saada asuntoon täytettä, koska säilytystilaa oli jäänyt muutossa niin paljon yli. Ehkä tätä menoa mä alkaisin ajatella kiviseinien sisältöä enemmän kotina, koska vielä tähän päivään mennessä se ei ollut tuntunut sataprosenttisesti siltä.

Tuntui hyvältä käpertyä peiton alle tietäen, ettei tarvitsisi herätä aamulla yksin. Ja että sitä luksusta kestäisi peräti seitsemän aamun verran. Hetkeksi mun ajatukset juoksivat viikon päähän: mitä sitten? Oltaisiinko me tuhottu viimeinenkin pohja aikuisten oikealle parisuhteelle vai valmiita vakinaistamaan järjestely? Se ajatus jäi pyörimään mun päähäni yhtä aktiivisesti kuin Jonathan pyöri omalla puolellaan sänkyä, kunnes mä lopulta vajosin uneen pää hetkellisesti ajatuksista tyhjentyneenä.

Lauantai 16.6.
Aamuvuorot ja viikonloput eivät ikinä olleet toimiva yhdistelmä, mutta aamupalaseuralaisen kanssa se oli siedettävää. Mua oli hymyilyttänyt seurata Jonathanin kahvinkeittoa ja miehen hillumista keittiössä puolialastomana. Olihan se heilunut siinä ennenkin, mutta ei yhtenä asukkina.

Mun työvuoroon mahtui kolme pinnaa venyttävää asiakasta. Ensimmäinen kommentoi kärkkäänä kahvia, vaikka mä olin juuri keittänyt sen eikä siinä ollut musta mitään normaalista poikkeavaa. Toinen ei osannut ilmaista tarpeeksi selvästi mitä mun olisi pitänyt taikoa ulos Veikkaus-koneesta, joten lopulta mä olin lunastanut sen perkeleen Kenon itselleni. Kolmas taas oli alaikäiseltä näyttänyt nuori mies, joka ei tietenkään ollut tajunnut ottaa papereita mukaan kaljaostoksille. Samalla mua oli kuitenkin hymyilyttänyt salaa, koska olin muistanut hyvin elävästi, mitä unohdetuista papereista saattoi lopulta seurata.

Olin painellut kotiin lonkerot kainalossani ja ehdottanut kotiutuneelle Jonathanille saunailtaa. Saunajuomat check, saunaseura check. Mä olin käynyt taloyhtiön saunatiloissa vain kerran ja todennut niiden olevan siistit, todennäköisesti pari vuotta sitten rempatut ja hiljaiset. Mikä voisi mennä vikaan?

Sunnuntai 17.6.
Aamupäivä oli hujahtanut tallilla nopeasti mutta kaikkea muuta kuin rennosti. Mä olin kuvitellut olevani ihan pätevä juoksuttaja, mutta Zelia oli romuttanut sen uskomuksen kymmeneen minuuttiin. Ensin tamma oli näyttänyt hoitavan homman ilman ylimääräistä höyryämistä, mutta sitten ruunikko olikin jo vaihtanut omatoimisesti suunnan kesken ravipätkän ja yrittänyt retuuttaa mua perässään. Oli varmaan aika selvää, että me oltiin neuvoteltu sen jälkeen käytöstavoista ja siitä, kuinka neiti Z ei saisi ottaa yhtäkään askelta ilman lupaani.

Tallireissun jälkeen mä olin käynyt kotona suihkussa, ruokakaupassa ja painellut töihin. Luojan kiitos ilta oli ollut hiljainen ja mä olin saanut suljettua kioskin minuutilleen kymmeneltä, ehtien takaisin kotiin nälissäni mutta suhteellisen tyytyväisenä elämääni.

“Ruokaa?” hymähdin sohvalla makaavalle Jonathanille huomaten kuitenkin nopeasti, että mies oli jo löytänyt syötävää. Punapää virnuili vuoroin televisiolle ja vuoroin mulle ja silti mulla meni hetki tajuta mikä leffa televisiossa pyöri.

No, mä en aloittanut ruoanlaittoa ihan heti. Sen sijaan mä istahdin hajareisin Jonathanin syliin ja annoin muistojen ohjata mut painamaan huuleni punapään kaulalle hamuten lämmintä ihoa kaikella sillä oikeudella, jonka olin viime kuukausina hankkinut.

Maanantai 18.6.
Kylmät väreet juoksivat mun iholla vielä aamullakin, kun näin Jonathanin raukean virneen jostain peiton ja tyynyn välimaastosta. Siihen näkyyn voisi oikeasti tottua.

Auburnissa aamu oli valjennut pitkälle siinä vaiheessa, kun mä pääsin hakemaan Zeliaa hyppytuokiota varten. Olin värvännyt Jonathanin viralliseksi puomimestariksi siltä varalta, että Zelia päättäisi mennä esteistä läpi niiden ylittämisen sijaan. Eilisen juoksutusepisodin jälkeen mä olin varautunut pahimpaan, vaikka pidinkin tunteet visusti piilossa pitääkseni määrätietoisuuden Zelian kanssa.

Pessimisti ei pety ja kun rima on asetettu etukäteen tarpeeksi alas, lopputulos voi yllättää positiivisesti. Alun jännittyneisyyden ja kyttäilyn jälkeen Zelia muisti kuinka hauskaa hyppääminen on ja imi esteille välillä vähän turhankin reippaasti, hypäten kuitenkin rohkeasti kaiken yli. Pienellä okserilla mä sain tuntea tamman hyppykapasiteetin, jonka valjastamista käyttöön kaikessa komeudessaan mä en olisi malttanut odottaa.

Mä olin juuri toteamassa Jonathanille jotain ilkikurista ja vähän tuhmaa loungen suojissa, kun Isabella ilmestyi paikalle tarkistamaan, oliko Eela jo valmiina valmennusta varten. Jonathanin kiskoessa kypärää päähänsä mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja tiedustelin Isabellalta mahdollisuutta estevalmennukseen. Siitä huolimatta, että mulla oli edessä esteryhmän vaihto ja Isabella oli suunnannut yksityisvalmennuksensa lähinnä edistyneiden ryhmäläisille, mä sain kuin sainkin sovittua mun ja Zelian ensimmäisen valmennuksen seuraavalle viikolle.

Tiistai 19.6.
Se oli ollut ihan normaali tiistaiaamu ja mä olin jäänyt nukkumaan Jonathanin lähdettyä töihin. Jossain vaiheessa olin havahtunut puhelimen kilahdukseen ja tuijottanut unisena näyttöä. Tänään on henkilön Jonathan Raynott syntymäpäivä... Mitä??

Mä olin jumissa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hyllytin karkkeja tietämättä miten päin seisoa, kun eiliset estetreenit, aamuinen lenkki ja erinäiset urheilut Jonathanin kanssa pakottivat lihaksia ympäri kehoa. Mun täytyisi selvästi urheilla vielä enemmän, koska sillähän se lähti millä tulikin. Virnistin mielikuvalle, jossa mä mainitsin asiasta Jonathanille. Sen syntymäpäivänä. Ei helvetti, miten mä en ollut tiennyt Jonathanin syntymäpäivästä?

Iltavuoro tuntui kestäneen ikuisuuden vaikka Jonathan oli pyörähtänyt kioskilla. Olin pitänyt suuni supussa onnitteluilta, koska tässä vaiheessa oli sama vetää yllätys viimeisille tunneille saakka. Mä olin väsynyt raahautuessani kotiin ja olin aivan valmis kävelemään suihkun kautta sänkyyn, kun tajusin ruoan tuoksun. Oliko Jonathan “the birthday-boy” Raynott laittanut mulle ruokaa, taas?

Työväsymys vaihtui yllättyneisyyden kautta tyytyväisyyteen ja mä olin aika ylpeä laannuttamastani vitutuksesta, vaikka Jonathan oli suuresti edesauttanut asiaa kokkailullaan. Mä kiitin miestä illallisesta pieni hymy huulillani, lähtien suihkuun harmissani siitä, ettei punapäästä ollut seuraksi. Olisi voinut kuvitella, että se kuului automaattisesti diiliin, kun asui yhdessä, mutta ilmeisesti erilaiset työvuorot vaikeuttivat kuviota.

Kello oli yli yksitoista, kun mä muistin lahjan laukussani. Olin sentään ehtinyt ennen työvuoroa poiketa Kallan ainoassa kultasepänliikkeessä ostamassa Jonathanille astetta tyylikkäämmän sytkärin. Mies saisi kaiverruttaa sen, jos haluaisi, mutta ainakin se oli saanut multa synttärilahjan syntymäpäivänsä viimeisillä hetkillä.

Keskiviikko 20.6.
Oli outoa, kuinka nopeasti yhdessä asumiseen tottui. Meillä molemmilla oli aamuvuoro, mutta siitä huolimatta aamutoimet sujuivat ongelmitta ja me päästiin lähtemään yhtä matkaa töihin. Mun aamuni lähtikin liukkaaseen laskuun sillä sekunnilla, kun tajusin unohtaneeni eilisillan kahvit suureen termariin ja jouduin hinkkaamaan pinttyneen kahvin irti masiinasta aamuäkäisten asiakkaiden kolistellessa tiskillä ylidramaattisina, kuten aina.

Mä ehdin töiden jälkeen kotiin ennen Jonathania ja ehdin syödä eilisiä tähteitä. Mun vitutukseni ei kuitenkaan laantunut ja ensitöikseni varoitin punapäätä mahdollisesta käytöksestäni. Mä todellakin toivoin, ettei Jonathan vetäisi esiin mitään on varmaan se aika kuusta -korttia, koska siinä vaiheessa mä näkisin kirjaimellisesti punaista.

Koska mä olin nykyään tunnollinen hevosenomistaja, tallireissua ei voinut jättää väliin yleisen ärsytyksenkään vuoksi. Mä kysyin Jonathania mukaan tietämättä, kiinnostiko sitä palata tallille saatika hengata mun tympeässä seurassani tällä hetkellä. Mulla oli kuitenkin edessä Zelian ratsastus, josta mun täytyisi selvitä kunnialla tai pakottaa Jonathan satulaan.

Torstai 21.6.
Koska mulla oli vapaapäivä, mä nukuin pitkään, söin jotain brunssin tapaista ja join kaksi kuppia kahvia lukien puhelimelta nuorten hevosten kouluttamiseen liittyviä blogeja. Joka puolella toitotettiin siitä, kuinka tärkeää oli säilyttää tasapaino liikunnan suhteen ja siitä se ajatus sitten lähtikin: me mentäisiin tänään maastoon.

Onneksi Jonathan suostui lähtemään mukaan. Zelian mielestä tallin pihalta lähteminen oli ylitsepääsemätöntä ja ruunikon pompahdellessa pihamaalla mä manasin hiljaa mielessäni nuoria ja niiden kouluttamista. Ja ikävöin Haukkaa. Lopulta me kuitenkin päästiin liikenteeseen ja Zelia suunnilleen liimaantui kiinni Eelan takamukseen.

Mun keskittyminen pysyi koko reissun Zeliassa, jonka liikkeitä ei voinut ennustaa. Sen vuoksi puhuminen jäi vähemmälle, mutta ei se ainakaan mua haitannut. Siinä vaiheessa, kun Jonathan reissun päätteeksi ärhenteli mulle milloin mun hitaudesta hevoseni purkamisessa ja milloin vesihanan väärästä avaamisesta, mua vähän haittasi. Mutta mä nielin sen kuin aikuiset ja me päästiin takaisin mun luokseni ilman suurempaa draamaa.


(Viikko Jonathanin näkökulmasta)
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 02.07.18 21:45

#tb 24.6.2013

Miskan huulilla kareili hymy, johon mä en varmaan ikinä kyllästyisi. Miehen parransänki tuntui terävältä sormieni alla, kun sipaisin juuri heränneen miehen kasvoja vähän häkeltyneenä. Oli meidän ensimmäinen vuosipäivä jonka valkenemista mä olin epäillyt ne 365 päivää.

Mä olin hakenut kouluihin. Mua kiinnosti liiketalous, joten mä olin valinnut ammattikorkeita lähinnä etelästä. Kauppiksen mä olin jo hylännyt ajatuksen tasolla, koska ei se olisi mun paikkani. En mä ollut viitsinyt lukea pääsykokeisiin juuri lainkaan, koska voisin aivan hyvin tehdä vielä vuoden töitä.

Eilen mä olin miettinyt varaavani itselleni ratsastustunnin. Se oli kuitenkin kaatunut siihen, kun olin kuvitellut puhelun vieraalle ratsastuskoululle. Mitä mä voisin sanoa tasokseni? Helppo A oli liioittelua, koska en ollut edes koskenut hevosiin vuosiin. Helppo C oli aliarviointia ja mua alkaisi vain turhauttaa. Aina oli helppo B, mutta aina oli myös mahdollisuus siirtää koko ajatus tulevaisuuteen.

"Hyvää vuosipäivää, rakas", hymyilin Miskalle peiton takaa. Mua punastutti, koska mun oli vaikea sanoa jotain niin kestävää katsoen toista samalla silmiin. Mun ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä tunnetta kauaa, kun täkki oli kiskottu välistämme ja tutut huulet painuneet omilleni. Värähdin pujottautuen Miskan peiton alle painautuen miehen tulikuumaa kehoa vasten.

Siinä mä halusin olla. Siihen mä halusin jäädä.

***

25.6.2018

Ensin mä olin luullut sitä kesäromanssiksi, joka oli puhjennut kukkaan juhannuksen yöttömänä yönä. Olihan se ollut kivaa niin kauan kuin alkuhuuma oli kestänyt.

Mä olin kuitenkin päässyt siitä yli. Sen jälkeen mä olin myös ollut tarkka siitä, keneen luottaisin ja kenelle annoin itsestäni mitään. Se ei ollut osoittautunut kovin vaikeaksi, koska olin vetänyt niin tiukan linjan: jos ei antanut mitään kenellekään, ei tarvinnut kamppailla tällaisten asioiden kanssa.

Oli surkuhupaisaa, että me oltiin Jonathanin kanssa päädytty asumaan viikko yhdessä kokeilumielessä tällaisilla taustoilla. Jo pelkästään meidän tausta oli niin kirjava, että kaiken järjen mukaan meidän ei pitäisi pystyä edes olemaan samassa tilassa. Siltä musta oli tuntunut ensimmäisten osakilpailuiden jatkoihin saakka, kun samaan tilaan joutuminen oli päätynyt tuttua kaavaa makuuhuoneeseen.

Mä en ollut ihan varma, mitä Jonathan aikoi. Se puhua pulpatti koirasta, josta mä en viitsinyt udella liiaksi. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska mun luokseni tai kartanolle koiraa ei voisi roudata. Kun yhtälöön lisäsi mut ja suuren kysymysmerkin, joka varjosti suhteen nykyistä tilannetta, mä olin aika tietämätön. Kun oli jo kerran käynyt läpi yhteisen muuton nopealla aikataululla ja kahden vuoden jälkeen kahlannut riitaisan eron, tuntui yksin asuminen kaikista näkökulmista viisaimmalta vaihtoehdolta.

Mutta jos mä kuuntelisin järkeäni, olisiko tässä edes mitään miettimistä? Jonathan oli elävä todiste siitä, että jopa mun pessimistisen järkeilyni saattoi ohittaa. Siihen tarvittiin alkoholia, typerää virnuilua ja lopulta vain ihminen, joka ei antanut mun työntää sitä pois.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Luurangot

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 27.08.18 14:42

27.8.2018

Veit mut sen sillan alle mis' öisin ei kukaan kulje
Sä tuoksuit röökille kun päästit mut sun paidan alle
Mut älä kerro mulle, ootsä ollu siellä ennen
En haluu tietää näyttiks joku muu sen paikan sulle


Hakkasin turhautuneena kuntosalin nyrkkeilysäkkiä. Olin vetänyt rannetuet niin tiukalle, etten amatöörinä muljauttaisi rannettani tunteidenpurkauksen lomassa, koska sitten niistä ei olisi hyötyä tosipaikan tullen. Turha kuvitella, että mä olisin enää koskaan se, joka sai osuman päin näköä.

En mä ollut ajatellut Jonathanin lyömistä. Juurikaan. Hanskojen iskeytyessä säkkiin kaikkea muuta kuin oikeaoppisella tekniikalla mä kävin läpi viikon takaista iltaa yhä uudestaan ja uudestaan miettien, olisinko voinut tehdä jotain eri tavalla.

Me oltiin pidetty viimeisen viikon aikana naurettavan vähän yhteyttä Jonathanin kanssa. Miehen isoäiti - Nana - oli tullut Kallaan, mutta ilmeisesti kaksikko ei ollut viihtynyt kylänpahasessa koko viikkoa. En olisi mäkään, jos työvuoroja ei olisi puskenut joka päivälle ylitöistä puhumattakaan.

Nappasin juomapullon ja pyyhkeen lattialta ja lähdin harppomaan kohti pukuhuoneita. Pyyhin otsaani ja huomasin soutulaitteen edessä norkoilevan häiskän intensiivisen katseen. Muljautin silmiäni viimeisen viipyilevän askeleen aikana ennen kuin nykäisin tumman oven auki ja pujahdin tyhjään tilaan suojaan katseilta.

Viileä tuulenvire löi vasten kasvoja, kun kiskoin takin vetoketjua kiinni salin ulko-oven edustalla. Nostaessani katseen asfaltista mun katse pysähtyi hetkeksi punahiuksiseen naiseen. Hetkinen. Oliko se sama muija, joka oli ilmestynyt Jonathanin ovelle teejuhlien jälkeen? Kurtistin kulmiani, kunnes tajusin näyttäväni oudolta. Neutralisoin ilmeen kasvoillani tullen nopeasti siihen tulokseen, ettei kyseessä ollut sama nainen. Tämä oli pidempi ja hiukset kirkkaamman punaiset.

Kotimatkalla mun ajatukset juoksivat kuitenkin väkisinkin niihin sekunteihin, joiden aikana olin päättänyt olla seuraamatta Jonathania tupakalle joka mittarilla epäonnistuneiden makuuhuonepuuhien jälkeen. Mies oli onnistunut provosoimaan sanoillaan mun joka soluani, eikä mua ollut kiinnostanut jäädä väittämään vastaan. Tiedä vaikka olisi mäjähtänyt ylävitonen poskelle. Helvetti.

Markuksen ajatteleminen ei suoranaisesti helpottanut fiilistä. Näin sieluni silmin sen omahyväisen, tyytyväisen virneen sen hulttion naamalla. Mun sisälläni kuohahti, kun tajusin olevani yksin Jonathan ex-tyttö- ja poikaystävien, ex-panojen tai ex-minkälie keskellä. Mä olin vain se, joka seisoi idioottina vieressä ja otti osumat vastaan. Toisaalta yhtä kuormittavaa oli, että odotin kaikkien Jonathanin menneisyyden ihmisten ponnahtelevan eteeni joka nurkan takaa tietämättä puoliakaan niiden tarinoista tai lukumäärästä.

Kotiovella mä vedin syvään henkeä ja päätin, että lopettaisin ajattelemisen tältä iltaa. Olin onnistunut välttämään kohtaamiset Jonathanin kanssa tähän asti ja pitänyt pisteliäät viesti-ideat kurissa, joten voisin jatkaa sivistyneellä, roimasti itsekuria sisältävällä linjallani.

Noin viisitoista minuuttia myöhemmin mä korkkasin valkoviinipullon. Mutta mä en ajatellut Jonathania tai yhtäkään luurankoa sen kaapissa.

Mut miten suljen tän ajatuksen, kun lisää susta kokoajan kuulen
Tiiän tää on tyhmää, mut en voi sille mitään alan olee vainoharhainen
Kun joku tulee vastaan ja se sut tunnistaa
Ootsä ollu tonki kaa?


Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 10.11.18 14:25

11.11.2018 (tapahtunut aiemmin)

Jonathan oli lähtenyt. Vaikka mä olin pyytänyt sitä itse, pieni osa musta oli koko ajan toivonut, ettei Jonathan koskaan lähtisi pois mun luota.

Tuijotin miehen perässä sulkeutunutta ovea ja annoin tunteiden tulla pintaan. Parin sekunnin ajan mä vain räpyttelin silmiäni odottaen iskua, joka lopulta vavahdutti mun koko kehoa ja lamaannutti hengityksen niin, että mä vajosin lattialle. Mä olin niin helvetin sekaisin, etten mä tajunnut kuin kuumat, katkerat kyyneleet kasvoillani.

Jonathanin täytyi olla vähintäänkin hullu viihtyessään mun seurassani. Siemailin miehen tarjoamaa olutta tuntien yllättävän vahvaa tarvetta viritellä aikaiseksi keskustelua. Se oli epämatildamainen tunne, mutta mun rajoittimeni oli hyvää vauhtia poistumassa käytöstä ja menneisyyteen hiipunut seurapiiri-Matilda raivaamassa tietään takaisin. Ainakin tänä iltana.  9.2.

Mä uskaltaisin väittää, että tutustuin Jonathaniin ensin ilman taka-ajatuksia. Vaikka miehessä oli alusta alkaen ollut jotain kiinnostavaa, vasta tarpeeksi kova humalatila oli saanut mut ajattelemaan miehestä jotain enemmän. Se sama syy oli pohjustanut myös meidän ensimmäisen yhteisen yömme, mutta mä olin aika varma, että siihen tilanteeseen olisi päädytty ennemmin tai myöhemmin ilman rohkaisuakin.

Se oli omalla tavallaan helpompaa tuntemattoman ihmisen kanssa. Mun huulten hamutessa Jonathanin kaulaa mä tajusin analysoivani jokaista liikettäni sen sijaan, että olisin voinut vain heittäytyä hetkeen. Mun oli pakko sysätä se ajatus taas kerran syrjään ja keskittyä Jonathanin vyönsolkeen, jonka kilahdus oli ihan helvetin iso raja. 5.3.

Oli ollut pelottavaa hyväksyä se, että mä olin alkanut tuntea jotain Jonathania kohtaan. Vielä vaikeampaa oli ollut antautua niille tunteille, koska mä olin vältellyt sitä tilannetta niin kauan. Olinhan mä joka tapauksessa antanut meille jonkinasteisen mahdollisuuden alusta alkaen, kunnes mun oli täytynyt tehdä päätös, saisiko se mahdollisuus kasvaa.

Mun oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin Jonathanin kosketukseen, joka oli tehdä mut hulluksi. Lopulta mun oli napattava lasi käteeni ja kohdistettava ajatukseni viiniin, joka toi vain hetkellisen helpotuksen.

“Sulla on hyvä maku… Poikaystävä”, virkoin hitaasti, virneen levitessä huulille kuin itsestään. Mä olin kuin joku pahainen teini, tai siltä se ainakin tuntui. Purin huulta pitääkseni tirskahduksen poissa.
18.3.

Mä olin epäröinyt niin helvetin monta kertaa, että olin pudonnut laskuista jo kauan sitten. Jonathan oli kuitenkin täyttänyt niin monta aukkoa mun elämässäni, että mä olin vajonnut siihen ujoon onnellisuuteen kaikesta huolimatta. Se oli ollut tietoinen valinta, mutta siinä kohtaa mä olin silti ajautunut enemmän tunteiden vietäväksi.

Olisi voinut myös luulla, että mä olin jo oppinut, koska tiedostin etten ollut parisuhdemateriaalia. Toisaalta mä olin peruuttamattoman syvällä siinä haavekuvassa, jossa mä saisin kerrankin terveellisen ihmissuhteen. Jossa Jonathan oli kaiken hyvän alku ja juuri. Ja mä olin sentään vittuillut miehen ritarillisuuskompeksista.

Mutta eihän Matilda Tammilehdon kaltaiset kusipäät saaneet onnellisia loppuja. Eihän nallekarkit menneet tasan ja elämä ollut helppoa ja kivaa. Kaikki paska oli ladattu mulle jo geeneissä, eikä ympäristön vaikutuksesta tarvinnut varmaan edes puhua.
20.3.

Jälkikäteen ajateltuna mun olisi pitänyt kuunnella itseäni enemmän monessakin kohtaa. Kun Jonathan oli räjähtänyt Markuksen provosoinnista Murronmaalla ja mä olin joutunut sen kohteeksi, oli mulla ollut ensimmäinen todellinen valinta edessäni. Siihen asti mulla oli ollut vain järkiperäisiä syitä perääntyä, mutta siitä illasta asti mä olin kuulunut omassa arvomaailmassani siihen vähemmistöön, joka oli hyväksynyt tapahtuneen. Senkin mä olin tehnyt siinä huumassa, jossa mä en muka enää pärjännyt ilman Jonathania. Mä olin pelännyt sen ratkaisun seuraamuksia, mutta ne olivat kaikesta höykyytyksestä ja toisten ihmisten puuttumisista huolimatta pysyneet piilossa tähän saakka.

Jonathan "pelkään että satutan sinua" Raynottin kämmen iskeytyi jonnekin mun ohimon korkeudelle. Niiden muutamien sekuntien aikana mä olin ennen kaikkea järkyttynyt, koska a) kukaan mies ei ollut koskaan lyönyt mua ja b) nyt kun oli, se oli nimenomaan Jonathan.

Mä en jäänyt tulkitsemaan Jonathanin ilmettä. Mun käsi kohottautui ylös, koska mun jokainen solu huusi mua puolustautumaan. Mun sisällä kipinöi, koska mun suoniini oli kohahtanut niin järketön määrä adrenaliinia, että mä tärisin. Mutta mun järkeni pelasi vielä ja sai mut nykäisemään käteni takaisin ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä.
8.6.

Muhun sattui. Mua musersi ajatella, että mä olin ehdottanut taukoa, aikalisää, miksi sitä ikinä halusikaan kutsua. Missä todellisuudessa ne muka toimivat? Olinko mä vain antanut lähtölaukauksen kierteelle, jonka päätteeksi mä olisin taas yksin? Oliko aikalisä ihan oikeasti tämän kaiken uhraamisen arvoista?

Mä tiesin kuitenkin liian hyvin, ettei tilanne olisi voinut jatkua ilman tätä ratkaisua. Mun täytyi keskittyä itseeni ja kasata oma pääni, jos halusin vielä joku päivä antaa itsestäni jotain jollekin toiselle. Jonathanille?

Mä toivoin sitä. Mä toivoin, etten mä ollut tuntenut kaikkea sitä turhaan. Mä olin paikannut meidät jo kerran ja selvittänyt kaiken silläkin uhalla, että se oli jättänyt jäljen meihin molempiin.

Mun päässäni harhailevat kysymykset eivät antaneet hetken rauhaa. Mun teki mieli kysyä Jonathanilta, mitä se ajatteli musta. Miksi se oli halunnut, että mä jäin. Miksi se ei ollut viimeksi halunnut mun jäävän enää yhtään mihinkään. Miksi ei ollut enää meitä millään tasolla.

***

Ehdin käydä pienen, nopean sodan itseni kanssa. Vetäytymällä mä voisin laittaa kaikelle tälle pisteen. Kirimällä viimeiset sentit umpeen mä tekisin kaiken tunteiden käsittelyn ja ylitsepääsemisen turhaksi. Olinko mä edes missään vaiheessa päässyt yli tästä, oikeasti?

Sitten mun huulet olivat Jonathanin huulilla ja mä unohdin hetkeksi kuinka hengittää. Mä vedin henkeä punapään huulilta niin terävästi, että se teki kipeää, ja pusersin sormillani Jonathanin kauluspaitaa.
26.4.

Kerran mä olin sanonut sen tunteen ääneen. Pyyhin kyyneleet kasvoiltani, nousin hitaasti ylös ja kävelin ikkunan luo. Ulkona oli jo pimeää, enkä mä nähnyt ketään katuvalojen kylmän loisteen valaisemalla kadulla.

Rakastaa. Ei rakasta.
Ilmeisesti rakastaa.

"Mä kerroin miten me tutustuttiin. Miten mä olen tällainen ja sä pysyit silti siinä", vastasin hiljaa. En maininnut, etten kertonut huitaisusta, koska en halunnut turhaa kränää isovanhemman ja lapsenlapsen välille. Mun katse harhaili vuoroin pöydässä ja vuoroin Jonathanin tummissa silmissä, joihin mä halusin katsoa.

"Ja sitten mä taisin sanoa että I love him."
Mä muutin sen englanniksi ja eri persoonaan, mutta se oli alku ja välitti kaiken oleellisen.
28.8.

Jonathan oli paennut tilannetta. Sen jälkeen, kun me oltiin selvitty alun vaiheilusta, erossaolosta, lyömisestä, muuttokatastrofista ja selvitty yhdessä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi maaliskuusta marraskuuhun, mä olisin odottanut kuulevani sen suoraan mulle sanottuna. Tai sitten mä olin koko ajan tuntenut liikaa.

Ja sen selvittäminen oikeutti mulle aikalisän.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 23.03.19 22:52, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.11.18 21:51

13.11.2018

Mun nilkka ei ollut kokenut ihmeparantumista yön aikana, enkä mä ollut nukkunut kuin pari vaivaista tuntia. Siinäpä olikin hyvät lähtökohdat tiistain aamuvuoroon.

Nojauduin tiskiin toistaiseksi hiljaisessa kioskissa. Nilkkaa vihloi kun varasin sille painoa, koska se oli ärtynyt portaiden kävelystä. Olin oikaissut lyhyen työmatkan autolla jalkaa säästääkseni, mutta en mä voinut sanoa ajamisenkaan olleen mitenkään erityisen miellyttävää ideaalisiteeseen käärityllä nilkalla.

Onnuin takaisin takahuoneeseen, jossa kahvinkeittimet porisivat valmiina puoli kahdeksaan, jolloin laskisin sisään ensimmäiset tarjouskahvien perässä tulleet kylähullut. Omistautuneimmat roikkuivat oven kahvassa jo vartin yli, mutta mä esitin aina etten huomannut niiden syyttäviä katseita, kun pidin kiinni yksinäisyydestäni viimeiseen minuuttiin saakka.

Kaadoin itselleni reilun kupin kahvia. Väsymys teki päästä sumuisen, eikä nilkan kipuilun aiheuttama stressi ainakaan helpottanut mun oloa kaikesta muusta puhumattakaan. Kaikki muu mua kai yöllä oli valvottanutkin, koska öisin mun itsehillintäni rakoili ja hairahdin helposti - liian helposti - vellomaan ajatuksissa, jotka suljin päiviksi pois päästäni.

Jonathanin ajatteleminen oli musertavaa. Mä muistin miehen ilmeen sen jälkeen, kun olin kertonut tarvitsevani aikaa. Mä muistin myös aivan liian hyvin oman reaktioni tilanteeseen, joka hämmensi mua edelleen - miksi mä olin halunnut mitään aikalisää, jos lopputuloksena oli säälittävä romahtaminen eteisen lattialle?

Se mua oli valvottanutkin. Mä en enää tiennyt mitä mä halusin tai mikä oli mulle hyväksi. Kun mä tein yhden ratkaisun, se aiheutti kaksi ongelmaa lisää. Tuntui, että niin mun elämä oli rullannut jo monta kuukautta. Jonathanin ja mun suhde oli riepotellut mua vuoristoradassa, jossa olin ripustautunut väkisin ajatukseen jonkun toisen kiintymyksestä muhun - aivan kuin se olisi paikannut kaikki vauriot, joille ei todellisuudessa ollut tehtävissä enää mitään.

Mä olin varoittanut Jonathania mun kyvyistäni parisuhteen toisena osapuolena. Oli kai yllättävää, että olin edes lähtenyt mukaan siihen touhuun, mutta ihmismieli oli heikko. Mä olin ollut heikko, enkä pitänyt ajatuksesta. Mun täytyi päästä kiinni takaisin ydinminääni, koska olin antanut itsestäni liikaa liian nopeasti ja ajautunut lopulta nurkkaan, jonka lopputulos oli yksi riskialtis ratkaisu.

Nilkkaa vihlaisi taas, kun nousin ylös lähteäkseni kaatamaan kahvit kioskin termariin. Mun ajatukset valuivat toiseen yöllä valvottaneeseen, Zeliaan, joka olisi sietänyt saada hikitreenin ojatempauksensa vuoksi, mutta joka joutuisi sattuneesta syystä tyytymään tänään tarhailuun. Tällaisten sattumusten varalle täytyisi varmaan olla joku, jolle uskoa hevosensa liikutuksen lyhyellä varoitusajalla. Jos en olisi mennyt laittamaan stoppia kaikelle, olisi Jonathan varmasti voinut pyöräyttää ruunikon liinassa. Ketään muuta mä en viitsisi edes pyytää.

Vilkaisin puhelimen kelloa, joka kertoi mun armonaikani kestävän vielä kymmenisen minuuttia. Tuijotin taustakuvaani, jossa Jonathan seisoi Zelian karsinassa hetkellisesti korvansa höristäneen tamman kanssa autuaan tietämättömänä, että mä olin ottamassa kuvaa. Nielaisin klikkasin itseni galleriaan ja etsin laidunkuvan Zeliasta. Kuva vaihtui ja mä hipaisin vahingossa näytön alareunan kuvaketta.

Viimeisimmät puhelut

Jesse                            12.11.
                                   Soi 10 s


Kolmas mua valvottanut syy yllätti mut aina kun mä sitä vähiten odotin. Vihreäsilmäinen ja harmaa alue, jolla me pysyttiin, vaikka ei olisi pitänyt.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 19.11.18 14:59, muokattu 2 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 17.11.18 19:33

17.11.2018

Mä en kestänyt itseäni. Mun koko päivä oli mennyt siihen, kun olin yrittänyt saada selkoa siitä, oliko aikalisästä ollut vieläkään hyötyä. Töissä mä olin tuijottanut ällösiirappista pariskuntaa silläkin uhalla, että ne olisivat tajunneet mun mielipuolisen tiiviin katseen. Kaupassa mä olin katsonut vanhan pariskunnan varmaan ihan sympaattista sananvaihtoa. Kotimatkalla mä olin nähnyt vastavuoroisesti riitelevän pariskunnan, jonka toinen osapuoli oli poistunut paikalta auton ovet paukkuen.

Enkä mä ollut missään vaiheessa reagoinut mihinkään mitenkään. Mä olin taas aivan turta, mutten silti päässyt pakoon ajatuksiani. Mä tiesin, mitä mun olisi pitänyt tuntea, mutta sen sijaan mä kaivoin itselleni henkistä kuoppaa.

Kaadoin lasiin viiniä. Jos pullo ei toisi mulle vastauksia, ainakin se keventäisi ajatuksia. Toivottavasti.
Jonathanin ajatteleminen hermostutti. Jätin puhelimen keittiön pöydälle ja vajosin sohvalle lasin kanssa. Se oli turvallinen etäisyys, jonka puitteissa mä en voisi tehdä mitään harkitsematonta - kuten lähettää viestiä. Niin kuin Jonathan oli lähettänyt mulle.

Jonathanin näkeminen tallilla oli jättänyt epämukavan tunteen. Mä muistin miehen sanat, joiden jälkeen olin hetken pyöritellyt ajatusta siitä, mitä aikalisä tarkoitti käytännössä. Mitähän se tarkoitti Jonathanille? Mä muistin elävästi, kuinka mies oli kevättalvella kysynyt multa, haittaisiko sitoutumattomuus mua. Mä muistin myös, kuinka Jonathan oli mennyt juttelemaan naisseurueelle Krouvissa tietäen mun reaktioni. Vaikka mä kuinka olinluottanut mieheen viime kuukaudet tältä osin, ihmiset reagoivat tällaisiin muutoksiin eri tavalla. Eikä se ilmeisesti ollut mun asiani, koska Jonathanin mukaan munkaan ei tarvinnut selitellä sille mitään.

Kävin täyttämässä lasini. Nojasin sohvan selkänojaan sulkien hetkeksi silmäni. Jos mä oikein sinnittelin, mä pystyin pitämään ajatukseni poissa kimuranteista ihmissuhteista ja miettimään mitä Matilda ilman sitä kaikkea paskaa olisi lauantai-illallaan tehnyt. Varmaan etsinyt itselleen seuraa, johon ei tarvitsisi vahingossakaan sitoutua.

Mitä aikalisä merkitsi mulle? Miten mä voisin käyttää sen hyödyksi ilman, että heittäisin hukkaan kaiken moraalin ja työn, jonka olin parisuhde-Matildan rakentaessani tehnyt? Mitä mulla enää oli pelissä, kun Jonathankin oli vaikuttanut luovuttaneen?

Täytin lasin vielä kerran ja parkkeerasin itseni peilin ääreen meikkipussin kanssa. Peilistä mua tuijottivat päättäväiset silmät, joita suihkun jäljiltä pöyhkeät kiharat korostivat. Ja silloin mä tein viimeisen päätöksen lähteä kokeilemaan missä kulki raja, kun mä taas tuntisin jotain.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 14.12.18 21:27, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 01.12.18 13:01

1.12.2018
(illalla osakilpailuiden jälkeen)

Se ei ollut mikään kevyt päätös.

Mä olin istunut keittiön pöydän ääreen, koska mun sydän pamppaili ja korvissa kohisi. Mun jokainen solu käski mua lopettamaan, koska minkään logiikan mukaan mun ei pitäisi tehdä sellaista päätöstä. Mun pitäisi vain olla tyytyväinen tilanteeseeni, että joku oli huolinut mut, koska se ei ollut tällaisella luonteella mikään itsestäänselvyys.

"I'm not willing to hang on this loose rope forever."

Jonathan kuitenkin odotti mun vastausta ja se oli ilmaissut, ettei odottaisi sitä ikuisesti. En olisi odottanut minäkään, vaikka mun olikin vaikea asettua Jonathanin rooliin. Miksi se oli menettänyt hermonsa niin monesti mun seurassani? Miksi sen rystyset olivat olleet veriset mun seinän jäljiltä? Miksi mä olin peittänyt sinertävää poskeani?

Jonathanin takia. Saman miehen takia mä olin kumonnut kaikki päätökseni miehettömästä elämästä, tai ainakin elämästä ilman sitoutumista. Sen päätöksen olin tehnyt niin itseni kuin oikeastaan kaikkien muidenkin suojaksi, koska mä en ollut parisuhdemateriaalia. Tässähän se taas oli nähty: mä olin jänistänyt yhteenmuutossa ja halunnut aikalisän.

Mutta mä olin myös kertonut Jonathanille rakastavani sitä. Nyt mä mietin, olinko sekoittanut sen tunteen siihen riippuvuuden tunteeseen, jonka takia olin paikannut meidän suhteeksi syventynyttä säätöä niin monta kertaa. Kun mietin viimeisen puolen vuoden kulkua, ne päivät, joiden aikana mä olin voinut levollisin mielin luottaa draamattomuuteen ja helppouteen, olivat aika vähissä. Missä välissä mun tunteet olivat oikeastaan edes ehtineet syventyä alkuhuumaa pidemmälle?

"Because I love you. I know that now. And I'm sorry I couldn't say it earlier."

Mun oli vaikea määrittää syytä sille, miksi mun jokainen solu ei enää vaatinut mua korjaamaan tilannetta, vaikka Jonathan oli tunnustanut mulle rakkauttaan. Ajatukset harhautuivat Jesseen, jonka osuus koko aikalisässä oli mystinen. Mun oli vaikea erottaa rehellisiä ajatuksiani miehestä, koska se oli tuominnut Jonathanin teon siitä kuultuaan, viettänyt aikaa kanssani ja lopulta suudellut mua.

Ilman Jesseä mä en ehkä olisi havahtunut kyseenalaistamaan parisuhdettani. Siinä oli kuitenkin se nimenomainen ehkä, joka jakoi mun mielen kahtia. Toinen puolisko ajatteli, että oli vain hyvä, kun olin Jessen ansiosta syventynyt tulkitsemaan omia tunteitani sen sijaan, että olisin jatkuvasti paikannut mun ja Jonathanin suhdetta. Toisen puolisko taas kyseenalaisti Jessen, jonka motiivit olivat jollain tapaa selventyneet sen suudelman myötä.

Toisaalta mä olin ollut tikittävä aikapommi jo kuukausia ja olisi ollut vain ajan kysymys, milloin en olisi enää halunnut sietää sitä kaikkea draamaa.

Nyt jos koskaan mä mietin jälkiviisaana ratkaisua lähteä suhteeseen Jonathanin kanssa, koska tässä oli käymässä kuten mä olin pelännytkin - molempiin sattuisi. Syy olisin loppujen lopuksi mä, koska mä en ollut parisuhdemateriaalia, sitoutuja ja olin antanut toisen miehen suudella itseäni. Mitä ihmissuhteisiin tuli, mä olin niin tottunut olemaan se ongelma, etteivät Murronmaan tapahtumia seuranneet painajaiset olleet tuntuneet ylitsepääsemättömän suurilta.

Vaikka sellaisia ne nimenomaan olivat olleet. Vaikka olin kuinka raivannut tietäni pois uhrin roolista, mun iho muisti edelleen kihelmöivän kivun ja mun syke nousi, kun ajattelin tilannetta. Vasta nyt mä pystyin myöntämään itselleni, että vaikka mä olin antanut tapahtuneen anteeksi, ei se ehkä ollutkaan sen arvoista. Että meidän ongelmat olivat kauttaaltaan liian suuria.

Vedin syvään henkeä ja pusersin kädet nyrkkiin, koska ne tärisivät. Epätietoisuuden kyyneleet polttelivat silmäluomien alla, kun mä yritin sanoa sen ääneen mielessäni. Tämä ei voi enää jatkua näin. Ei niin, koska mun täytyi tehdä päätös, joka vaikuttaisi mun ja Jonathanin elämään. Mä ajattelin Jonathania, jonka ohi olin ratsastanut päivällä osakilpailuissa ja jonka suoritusta olin seurannut sivusilmällä muutaman ohimenevän hetken.

Ohimenevää. Ilmeisesti me oltiin aina oltu ohimenevää.

Tämä ei voi jatkua enää ollenkaan.
Sillä hetkellä mä en keksinyt yhtäkään poikkipuista väitettä. Mä olin niin helvetin väsynyt tähän. Kun mä katsoin peiliin, musta tuntui, että sieltä heijastuvat kasvot olivat vieraat. Missä vaiheessa Matilda Tammilehdosta oli tullut umpi-ihastunut seurustelija, joka peitteli mustelmaa kasvoillaan sen sijaan, että olisi julistanut sen Jonathanin viimeiseksi teoksi? Mitä enemmän mä olin paikannut meitä, sitä enemmän mä olin menettänyt itseäni.

Mä en voisi enää olla Jonathanin tyttöystävä.
Haukoin hetken henkeä antaen kaikkien viikoiksi padottujen tunteiden tulvia ylitseni. Ensin mä olin ajatellut, että tauko kaikesta olisi antanut mulle mahdollisuuden katua, tuntea ikävää ja käsitellä sitä tosiasiaa, että olin mennyt tunnustamaan Jonathanille jotain, joka mun olisi pitänyt pitää omana tietonani. Mun ei olisi koskaan pitänyt sotkea ketään mun omiin ongelmiini ja sotkuiseen tunne-elämääni, joka oli kokenut liian monta kolausta toimiakseen.

Puhalsin keuhkot tyhjäksi ja suljin hetkeksi silmäni ottaakseni tilanteen hallintaan. Päätös oli nyt tehty ja mun täytyisi jäsentää se sellaiseen muotoon, jossa mä olisin valmis kertomaan asiasta Jonathanille. Vaikka koko maailma todennäköisesti kuvitteli muuta, mä en ollut hyvä jättämään ihmisiä - siksi mä olin aina vain muuttanut toiselle puolen Suomea.

Nyt mä en kuitenkaan voisi lähteä sille linjalle, koska mulla oli Zelia. Sen ajatuksen voimin mä kävelin ulos pakkaseen, starttasin auton ja suuntasin kohti kartanoa, jonka mailla olin vielä muutamia tunteja sitten ollut kuin mä en olisi ollut jättämässä ketään. Ajatus sävähti mun koko kehon läpi, koska vaikka mä kuinka kuvittelin tavoittaneeni rauhan, mun mieli vaelsi asioiden edelle ja mä pelkäsin mitä tuleman piti. Miten Jonathan reagoisi? Miten reagoisin tilanteeseen sanoittaessani ääneen ratkaisua, jonka mukaan mun tunteet olivat muuttuneet lopullisesti?

Mutta mä en enää voinut rakastaa Jonathan Raynottia.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 14.12.18 21:28, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 02.12.18 12:18

2.12.2018

Oli vielä pimeää, kun mä vedin lenkkarit jalkaani ja suuntasin Kallan hämärille kaduille. Katuvalot loivat kelmeitä juovia kevyen lumipeitteen harsoittamalle asfaltille, jonka vaihtuessa hiekkatieksi mut ympäröi pimeys. Oli rauhoittavaa olla piilossa kaikelta ja kuulla vain omat hengenvedot, jotka halkoivat kirpeää pakkasilmaa.

Turhautuminen oli poissa. Mä olin miettinyt eilisen tapahtumia pitkälle aamuyöhön viinilasillisen äärellä ja tullut siihen tulokseen, etten mä olisi voinut muutakaan. Jos mä keskittyisin tarpeeksi, saisin pidettyä tunteeni kurissa ja sullottua ne takaisin sisälleni. Mä halusin käsitellä asian nopeasti ja siististi, koska mä en kestäisi itseäni jos antaisin itseni ajatella hetkeäkään sitä mahdollisuutta, että mulla ja Jonathanilla olisi vielä ollut sauma.

Kiristin juoksutahtia jonkin muljahtaessa mun sisällä. Se oli joko omatunto tai sydänsurut, joista molemmat olivat merkki heikkoudesta. Enää mä en olisi heikko. Mä tietäisin tasan, mitä tunnen ja mitä sain tuntea. Treenaisin vaikka sitten koko joulukuun, että mielenhallinta kasvaisi samaa tahtia lihaskunnon ja kestävyyden kanssa.

Lähestyvä joulu nosti palan kurkkuun. En mä ollut ajatellut viettäväni sitä yksin.
Hiljensin vauhtia käydäkseni lyhyen tilannekatsauksen pääni sisällä. Mitä vaihtoehtoja mulla oikeastaan oli? Viettää joulu yksin kotona ja pyöriä pyhät tallilla törmäten varmasti Jonathaniin? Viettää puoli viikkoa neljän seinän sisällä, etten varmasti törmäisi Jonathaniin? Mennä jouluksi kotiin?

Tuhahdin puoliääneen. Isästä ei ollut kuulunut niin pitkään aikaan kuin mä olin Kallassa asunut, eikä mulla ollut sen enempää perhettä. Todennäköisesti se unohti mun olemassaolon aina korkin avatessaan, eli keskimäärin päivittäin. Ei mulla siis oikeastaan ollut mitään muuta kotia kuin se betonimöhkäle, jonka sisällä viettäisin jatkossa kaiken sen ajan, kun en olisi töissä tai tallilla.

Jatkoin juoksemista. Aurinko alkoi nousta ja toi mukanaan lupauksen uudesta päivästä. Mä en välittänyt uudesta päivästä, mutta jotain lohdullista siinä oli. Annoin katseen vaeltaa kolhossa maisemassa ja tajusin, että vaikka mä en enää Auburnin tarjoamien treenipuitteiden takia haluaisi muuttaa pois, mä voisin lähteä hetkeksi. Irtaantua kaikesta ja kaikista, etsiä äkkilähdön ja poistaa ongelman joulunvietosta.

Ajatus tuntui hyvältä, paremmalta kuin mikään muu oli moneen päivään tuntunut. Mä ottaisin aikaa vain itselleni, koska mulla oli kaikki mahdollisuudet olla täysin itsekäs. Ja vapaa nostamaan ylös kaikki Jonathanin laskemat muurit ollakseni taas se versio Matilda Tammilehdosta, joka olin ennen Kallaan muuttoani ollut.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 06.12.18 20:38

7.12.2018

Olin juoksemassa taas ennen auringonnousua. Aamuhämärässä oli jotain rauhoittavaa ja mä olin todennut, että mulle se oli paras mahdollinen aika juosta. Etenkin sen jälkeen, kun olin herännyt levottomasta unesta muistaen sen jokaisen piirteen riipaisevan tarkasti.

Mä olin nähnyt unta Jonathanista. Miehen oli täytynyt jäädä alitajuntaani eilen illalla, kun olin ennen nukkumaanmenoa arponut, minne piilottaisin miehen antaman korun. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Unessa Jonathan oli ollut kaikkea sitä, mihin mä olin siinä kiintynyt. Se oli hymyillyt sitä jonathanmaista hymyä, johon mä olin koukuttunut ja jota mä pelkäsin aamulla kaivanneeni.

Mutta mä olin päättänyt erota Jonathanista. Ei mulla siis ollut oikeutta kaivata sitä. Mä en saanut kaivata sitä.

Kiristin juoksutahtia viimeiselle osuudelle. Jää kiilsi ohuen lumikerroksen alta, mutta pohja tuntui pitävältä. Nilkan nivelsiteiden herkkyyden kannalta olisi ollut fiksumpaa mennä salin juoksumatolle, mutta mun täytyi päästä etenemään oikeasti. Mä en halunnut mitään muuta kuin edetä. Niin kovaa, että happi tuntuisi loppuvan ja saisin taistella jaksamista vastaan askel askeleelta.

Nilkasta mun ajatukset päätyivät Jesseen. Oli varmaan sen kuuluisan kohtalon - johon en edelleenkään uskonut kovinkaan syvästi - ivaa, että mun nilkkani oli nyrjähtänyt sekä Jonathanin että Jessen seurassa. Missä välissä mun elämääni oli ehtinyt useampi mies ja missä välissä mä olin saanut itseni niin pahasti solmuun niiden kanssa?

Kun ajatteli mun ja Jessen välejä, saattoi niistä olla montaakin mieltä. Lähtötilanne oli ollut Jessen puolella: mä en ollut maininnut seurustelevani ja mies oli tulkinnut mun vapautuneen käytökseni kuten jokainen muukin seuraa hakeva mies olisi tulkinnut. Sen jälkeen se oli ollut aika puolueetonta, koska vaikka Jesse oli kunnioittanut suhdettani tai sitä, mitä siitä oli siinä vaiheessa ollut jäljellä, mä en ollut kieltäytynyt miehen seurasta. Lopulta me molemmat oltiin yhtä syyllisiä suudelmaan, jolla mä olin myös varmistanut sen, ettei Jonathan haikailisi perääni.

Se kuulosti marttyyrivedolta: Jonathanin oli helpompi vihata mua kuin surra meidän kariutunutta suhdettamme. Mä olin kuitenkin ollut tosissani sen ratkaisun suhteen, koska mun olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin tunnustelemaan tunteitani miestä kohtaan. Olinhan mä alusta alkaen yrittänyt varoittaa sitä musta ja mun menneisyydestä, joka peilautui väkisin nykyiseen minääni, mutta loppujen lopuksi vain mä olin vastuussa itsestäni ja teoistani.

Tähän asti mun elämässäni ei vain ollut missään vaiheessa ollut kyse mun teoistani. En mä ollut pettänyt ensimmäisessä suhteessani. En mä ollut tiennyt toisessa suhteessani nukkuvani samassa sängyssä narsistin kanssa, joka oli ensin kaivanut jokaisen luurangon kaapistani ja ollut lopulta todistamassa hetkeä, jolloin maailma oli vain romahtanut mun niskaani. Enkä mä oikeastaan ollut myöskään valinnut tulla lyödyksi, mitä kolmanteeseen suhteeseen tuli.

Ja niistä yhden yön valinnoista ei tarvinnut edes puhua. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt luopua toivosta miesten suhteen jo aikoja sitten, mutta ilmeisesti mun piti ottaa tarpeeksi monta osumaa ennen kuin mä tajuaisin.

Lenkkari luisti tiellä. Horjahdin, mutta sain korjattua kenkäni pitävämmälle pohjalle. Mun sydän kuitenkin takoi rinnassa hengästymisen ja yllätyksen sekaisessa tilassa, kun mä tajusin miten pienestä kaikki oli kiinni - juostessa ja elämässä yleisesti.

Ja juuri siitä syystä mun täytyisi valita seuraavat askeleeni tarkasti.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 15.12.18 22:30

15.12.2018

Pikkujoulut eivät olleet menneet ihan niin kuin olin ajatellut. Olin kuvitellut pääseväni ajattelemaan jotain ihan muuta kuin sotkuista ihmissuhde-elämääni päästessäni pois Kallan rajojen sisäpuolelta. Samalla olin miettinyt hiljaa mielessäni, että se tekisi mulle ja Jesselle hyvää, koska ainakin mun oli ollut vaikea suhteuttaa ajatuksiani ja tunteitani kaikkeen tapahtuneeseen kaiken sen velloessa koko ajan ympärillä ihmisinä ja muistoina.

Mutta sen sijaan, että olisin voinut edes ajatella päästäväni irti niistä ihmisistä ja muistoista, Jesse oli pudottanut pommin, joka oli nostanut vielä kipeämpiä muistoja pintaan.

Mun elämä oli ollut lukioon asti aika mutkatonta ja kivaa: mulla oli ollut kavereita, vahvalla pohjalla ollut harrastus ja kotikaupunki, jossa olin viihtynyt. Jossa mä en ollut ollut yksin. Ensimmäisenä kolauksen oli kokenut ratsastus, jonka tavoitteellisuus oli hiipunut ja lopulta mun viimeinenkin kipinä treenaamiseen oli sammunut.

Ei ratsastuksen lopettaminen ollut kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, kun kotiolot olivat huonontuneet radikaalisti isän ratkeamisen jälkeen. Kun yhtälöön oli lisännyt joka mittapuulla epäonnistuneen parisuhteen, joka oli päättynyt siihen, että sun koko ikäluokka oli kuullut sun poikaystäväsi hässineen sun parasta kaveria, oli ensimmäinen askel kohti vääristynyttä parisuhdekuvaa otettu. Jonkin rikkinäisen puhelimen tarinan mukaan olin pettänyt, jonka jälkeen huorittelu ja yleinen halveksunta oli alkanut vaikuttaa mun minäkuvaani.

Jossain vaiheessa olin pitänyt tapahtumia vähäpätöisinä, mutta jälkiviisaasti ajateltuna ne olivat vain olleet alkusysäys lumipalloefektiin. Mä olin sinnitellyt lukion loppuun, antanut isäsuhteen kariutua ja alkanut haaveilla muutosta. En ollut osannut hakeutua jatko-opintoihin, koska jos oli eksynyt omaan elämäänsä, ei varmaan ollut kykeneväinen tekemään sellaisia valintoja. Äidin kuolema oli ollut viimeinen niitti, enkä mä ollut vaivautunut ilmoittamaan isälle edes uutta osoitettani sen pölähdettyä mutsin hautajaisiin pahemman luokan darroissaan.

Eli multa oli mennyt harrastus, parisuhde ja sen mukana suurin osa muistakin kaverisuhteista ja molemmat vanhemmat: toinen hautaan, toinen viinaan. Uuden elämän aloittaminen oli tuntunut hyvältä, kuten ajatus uudesta suhteestakin.

Miskassa eniten mua oli viehättänyt miehen terävyys. Sillä oli aina ollut ovelat kommentit, joilla se oli alun perinkin mut hurmannut. Mä olin ollut uuden kaupungin ja ihmisen huumassa, enkä mä ollut varonut itseäni.

Pitkä ja tumma. Puhelias. Muuntautumiskykyinen. Narsisti. Niillä sanoilla mä huomasin kuvailevani Miskaa ääneen, vaikka Jonathan ei ollut erikseen pyytänyt sitä. Alkuhuuma oli kestänyt pitkään ja mä olin kuvitellut, etten mä kohtaisi enää enempää paskaa miesrintamalla. Sitten kaikki oli muuttunut ja lopulta mä en ollut enää uskaltanut palata meidän yhteiseen kotiin. 3.5.2018

Parin vuoden jälkeen suhde oli päättynyt siihen, että mä olin saanut kuulla uutisen, joka oli vaikuttanut mun elämääni, mutta jota oli myös käytetty mua vastaan.

Miska oli alkanut puhua lapsista: kuinka meidän lapsistamme tulisi kauniita ja komeita, koska niillä olisi niin hyvät geenit. Se oli ollut viatonta nuorten ihmisten haaveilua omassa, yhteisessä kodissa ja sen luomassa illuusiossa, johon ei mahtunut ongelmia. Mä olin antanut Miskan narsistiset kommentit anteeksi ajatellen, etten voinut sanoa sille vastaankaan, koska silloin se olisi jättänyt mut. Ja mä olin ollut jo liian kiinni ajatuksessa, että me voitaisiin parin vuoden sisään perustaa perhe. Mä olin halunnut sitä enemmän kuin koskaan, koska olin jo menettänyt oman perheeni ja tukiverkostoni.

Se oli ollut ihan tavallinen gynekäynti - tai niin mä olin ainakin uskonut. Se oli alkanut yhdestä tuskin huomaamattomasta ilmemuutoksesta naislääkärin kasvoilla, jonka olin kuitenkin rekisteröinyt. Sen jälkeen mulle oli tehty kokeita ja kun mut oli lopulta istutettu lääkärin vastaanotolle, oli mun mielen vallannut heti levottomuus: jokin oli pielessä.

Lääkäri oli todennut olevansa pahoillaan ja kertonut, ettei mulla erittäin suurella todennäköisyydellä olisi koskaan mahdollisuutta omiin, biologisiin lapsiin. Mä muistin siitä päivästä vain katkerat kyyneleet ja maailmankaikkeuden kyseenalaistamisen - milloin mun vastoinkäymiseni loppuisivat? Missä kohtaa mä saavuttaisin sen rajapisteen, jonka jälkeen voisi luottaa siihen, että elämä kyllä kantaisi eikä romauttaisi pohjaa kaikelta sun rakentamalta?

Kun Miska oli seuraavan kerran alkanut puhua lapsista, mä olin ehtinyt sulatella asiaa viikon päivät. Itkenyt öisin, hymyillyt päivisin. Mitä järkeä tunteiden näyttämisessä olisi ollut, kun kaikki saattoi joka tapauksessa kääntyä sua vastaan?

Miska ei ollut ottanut uutista vastaan hyvin. Vika oli - kuten aina - ollut minussa, eikä mulla yhtäkkiä ollut mitään arvoa. Siihen päivään asti olin elätellyt toivoa, että mä olisin silti voinut olla riittävä, mutta sen päivän jälkeen olin virallisesti luopunut toivosta. Mä en ollut enää uskaltanut palata meidän yhteiseen kotiin, koska Miskan viha mua kohtaan oli tuntunut niin silmittömältä, että mä olin pelännyt sen satuttavan mua.

Senkin mä olin kokenut. Sen jälkeen, kun olin käyttänyt miehiä vuosia vain välineenä saada edes pientä nautintoa mun muutoin suhteellisen kurjaan elämään, joka vaati päivittäistä työstämistä kehittyäkseen sille tasolle, jolla se oli joskus ollut, olin päästänyt jonkun mun lähelle. Ja kun Jonathan oli lyönyt mua, mä olin mennyt taas siihen lankaan, että asiat voisivat korjaantua, jos mä päättäisin olla suostumatta uhrin rooliin ja katsoa asiaa läpi sormien. Vanha, opittu tapa oli sitkeässä ja vasta nyt mä tajusin, kuinka monessa kohtaa olin yrittänyt paikata meidän suhdetta ja tehnyt töitä sen eteen vain siksi, että oli ollut taas niin huumaannuttavaa olla haluttu.

Jessen vuoksi mä olin ensin palannut pohtimaan uudestaan sitä, oliko Jonathanin teko ollut anteeksiantamatonta, mutta myös miehen tietämättä palannut ajassa vuosia taaksepäin. Kun Jesse oli kertonut muutaman yön suhteestaan ja siitä seuranneesta raskaudesta, mun oli ollut hankala asennoitua tilanteeseen: jos sulla ei ollut mahdollisuutta tulla raskaaksi, et sä missään ulottuvuudessa halunnut kuulla sua kiinnostavan miehen pamauttaneen toisen naisen paksuksi.

Eikä se ollut edes pahinta. Pahinta oli se, että kaksikolla oli ollut edessään valinta, joka oli kallistunut siihen ratkaisuun, jota mä en omien kokemusteni jälkeen osannut edes ajatella vaihtoehtona. Ei kukaan ollut kysynyt multa, halusinko mä saada lapsia, kun toisille niitä oli tulossa haluamattakin. Mutta eihän sellaista voinut sanoa ääneen tilanteessa, jossa lapsi ei ollut missään vaiheessa ollut suunniteltu. Ja jossa sä olit itse auttamattomasti osallisena.

Jesse ei tiennyt, että aihe oli liipannut niin läheltä. Miten se olisikaan, koska enhän mä - kuten Jusukin oli todennut - kertonut itsestäni asioita. Sen lisäksi olin ohjannut keskustelua toisaalle sen sijaan, että olisin suostunut näyttämään tunteitani, koska niiden piilottamisen mä osasin. Mä olin huono luottamaan ihmisiin, puhumaan niille, sitoutumaan niihin ja ilmaisemaan tunteitani. Mä olin hyvä yhden yön jutuissa, puhumaan alkoholin vaikutuksen alaisena, piilottamaan todelliset tunteeni sekä rajoittamaan mielikuvaa, jonka muille itsestäni annoin.

Kaikki kuvittelivat tietävänsä kuka Matilda Tammilehto oli tuhahduksineen ja kylmine katseineen, mutta todellisuudessa ne eivät tienneet edes murto-osaa. Ja mitä mä olin viime vuosina oppinut, tieto lisäsi tuskaa ja antoi toiselle tiukemman otteen susta. Siksi mä istuin mun asunnon ikkunalaudalla Kallan surullisia valoja tuijottaen ja mietin, kannattiko mun todella päästää Jesseä mun elämään. Me molemmat oltiin ilmeisen tuomittuja suhteissa ja mikä ironisinta, ihan yhtä pirstaleina.

Kun sä ja mä me ollaan niin palasina
et yhteenlaskettuna meistä ees yhtä ei saa
Kun sä ja mä molemmat niin palasina
et ees yhteenliimattuna ei tuu kokonaista
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 26.12.18 19:42

25.12.2018

Sää oli harmaa ja kolea, mutta sade oli lakannut. Mä kävelin kadulla kädet takin taskuun survottuina ja tuijotin muurin maalauksia, joihin katuvalot heijastivat Berliinin hämärtyvässä illassa. East Side Gallery oli koko matkalta näkemisen arvoinen ja mä kävelin muurin vierustaa jo toistamiseen, koska sen katseleminen oli rauhoittavaa.

Joulu oli mennyt kivuttomasti. Olin käynyt syömässä ja katsellut Alexanderplatzin jouluvaloja. Loppuilta oli mennyt rennosti huoneella Netflixin kanssa ja hetken mä olin aidon oikeasti nauttinut elämästäni. Irtaantuminen arjesta oli tehnyt hyvää ja musta tuntui, että etäisyys kaikkeen ja kaikkiin oli tehnyt hyvää.

Olin myös miettinyt Jesseä. Sitä, miksi me maltettiin ja miksi olin alun alkaen viihtynyt miehen seurassa. Meidän ikäeroa, vihreitä silmiä ja sitä pohjatonta hymyä, joka tarttui pelottavan helposti ja jonka näkemistä mä jollain tapaa odotin. Jonathanin jälkeen en ollut uskonut hetkeen odottavani kenenkään näkemistä, mutta eihän mun ollut myöskään pitänyt sietää yhtäkään miestä lähelläni - ainakasn yhtä yötä pidempään.

Hostellin lähibaarin tiskillä oli hiljaista. Tilasin halvan oluen ja istuin ikkunapaikalle katsomaan, kuinka viimeinenkin valonhäive katosi harmaasta betoniviidakosta. Berliini ei ollut kaunein näkemäni kaupunki, mutta sen rosoisuus kiehtoi mua. Samaan aikaan mä kuitenkin laskeskelin mielessäni tunteja siihen, kun kone laskeutuisi huomenna Helsinki-Vantaalle ja matka kohti Kallaa alkaisi. Jessen kyydissä.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 20.01.19 14:38

20.1.2019

Mä tuijotin Kristiinan lähettämää videota kulmat kurtussa. Videolla esteitä hyppäävä mustankirjava oli mulle tuttu, mutta se ei näyttänyt olevan parhaimmillaan. Se kai olikin syy, miksi Kristiina oli lähettänyt mulle videon Haukasta hyppäämässä vuokraajakokelaansa kanssa - nainen halusi tietää mun mielipiteeni, koska jokin ratsukon yhteistyössä ontui.

Kaikkien tapojeni vastaisesti mä soitin naiselle, jonka kanssa puhelut tuppasivat aina venymään siksi, etten mä saanut sitä enää hiljenemään.
"No moi, joko ehdit katsoa sen videon?" Kristiinan ääni heläytti kahden tuuttauksen jälkeen.
"Joo, just katsoin", hymähdin miettien, voisinko pamauttaa ensimmäisenä kuinka kauhealta se oli näyttänyt.
"No mitä mieltä olet?"
"No.. Mitä sä?"

Kuului huokaus ja sitä seurasi hiljaisuus, joka oli kaikessa lyhykäisyydessäänkin erikoinen Kristiinalta.
"Ei Haukka oikein loistanut."
Se oli mulle merkki sanoa, mitä mä ajattelin:
"Ei niin. Mutta mä tiedän myös, että sen sielunmaailmaan pääseminen vie aikansa. Paha sanoa, onko mikään muuttunut puolessa vuodessa, mutta ehkä ne molemmat tarvitsevat aikaa totutella toisiinsa."

Kristiinan vuokraajantarve oli tullut pienoisena yllätyksenä, koska kun me oltiin solmittu Haukan ylläpitosopimus, nainen oli nimenomaan painottanut ottavansa orin kesällä takaisin siksi, että voisi palata satulaan raskautensa jälkeen. Kristiina oli kuitenkin selittänyt esikoisestaan, jonka kanssa lääkärissä ja hoidoissa ramppaaminen vei aikansa arjesta. En ollut kehdannut udella enempää, mutta nainen oli antanut olettaa, ettei kyse onneksi ollut elämästä ja kuolemasta. Haukan täytyi kuitenkin saada liikuntaa ja koska vuokraaja oli löytynyt lähialueelta, orin ei tarvitsisi muuttaa pois kotitalliltaan.

"Onkohan Auburniin tulossa estekisoja? Ehkä Iida voisi startata Haukalla kisoissa, siellähän se on parhaimmillaan."
Irvistin itsekseni, mutta mikäpä minä olin kommentoimaan asiaa.
"Kai CUP-osakilpailut alkavat viimeistään helmikuussa", huokaisin havahtuen siihen, kuinka vähän olin itse ehtinyt miettiä tulevaa kisakautta Merikannon valmennusjärjestelyiden viedessä kaiken aikani.
"No, katsotaan sitä sitten! Sinähän voisit samalla startata Haukalla jotain, jos haluat", Kristiina naurahti ennen kuin taustalta kuuluva pienen lapsen rääkäisy sai naisen lopettelemaan puhelun. Mä laskin puhelimen korvaltani kulmat yllätyksestä kohonneina: olikohan se ollut vitsi vai totinen ehdotus?

Mun ajatukset eivät ehtineet viipyä Haukassa ja mustankirjavan satulaan palaamisessa kovinkaan kauaa, kun puhelin kilahti viestin merkiksi. Oletin lähettäjän Kristiinaksi, mutta viestin sisältöön syventyessäni mä tiedostin hyvin nopeasti, ettei se todellakaan ollut Haukan omistajalta.

Seriously, oon todella pahoillani kaikesta mitä tein väärin. En voi korjaa tai muuttaa pätkääkään mistään ja toivon, et hän kohtelee sua paremmin kuin mä.

Lähettäjän nimi tuntui kaukaiselta. Jonathan Raynott. Olin lisännyt sukunimen yhteystietoihini, koska sen sijaan, että olisin poistanut Jonathanin numeron, olin halunnut tehdä siitä virallisemman yhteystiedon. Jonathan oli kuitenkin Auburnin tallimestari, joten mun oli pakko pystyä olemaan siihen yhteydessä tarvittaessa nopeallakin varoitusajalla.

Se, että Jonathan oli tallimestari, ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi mies oli lähettänyt mulle sellaisen viestin. Mun kulmani kurtistuivat: miksi nyt? Mikä oli saanut miehen ajattelemaan mua ja kirjoittamaan sellaisen viestin?

Huokaisin laskiessani puhelimen pöydälle. Nousin hitaasti ylös ja kävelin ikkunalaudan luo tuijottaen puoliksi maisemaa ja puoliksi omaa, himmeästi heijastuvaa peilikuvaani. Jonathanista kuuleminen aiheutti sen, että taka-alalle työntämäni ajatukset vyöryivät mieleeni ja saivat mun olon ahdistuneeksi. Vuoden alusta alkaen mun huomioni ja ajatukseni olivat suuntautuneet Jesseen, jonka kanssa tilanne oli hyvin pitkälti määrittelemätön.

Jonathan oli pahoillaan kaikesta mitä oli tehnyt väärin. Entä se kaikki, mitä se oli tehnyt oikein? Oliko Jonathan pahoillaan niistä, siitä, että meistä oli tullut me? Mun takaraivooni oli iskostunut kuva tummista silmistä, jotka olivat olleet täynnä pettymystä kertoessani mun ja Jessen suudelmasta sinä päivänä, jonka jälkeen meitä ei ollut enää ollut. Missä oli kaikki se pettymys ja tukahdutettu viha mua kohtaan?

Jonathan oli kuitenkin ujuttanut Jessen viestiin. Mä en käsittänyt, mistä mies tiesi, koska me oltiin pidetty matalaa profiilia. Se johtui osaltaan Jonathanista, mutta mies ei ollut ainoa syy. Se järjestely oli kuitenkin molemminpuolisesti hiljaa hyväksytty, enkä mä uskonut, että Jesselläkään oli tarvetta hieroa sitä päin kenenkään näköä.

Palasin pöydän luo ja avasin viestin uudestaan yrittäen tulkita sitä. Oliko se sittenkin anteeksipyyntö? Olipa se mitä hyvänsä, se oli tehnyt musta levottoman ja mä toivoin, ettei Jonathan olisi koskaan lähettänyt sitä. Jos sillä oli tarve puhua, mä olisin toivonut, että se olisi sanonut sen mulle kasvotusten. En olisi halunnut arpoa miehen motiiveja ilman, että näin sen kasvoilta, mitä se ajatteli.

Koska ainakin ennen mä olin osannut lukea Jonathania. Nyt mulla oli vain koruton viesti, joka oli mulle se välttelemäni viimeinen niitti. Se oli todiste siitä, että Jonathan oli siirtynyt eteenpäin ja että se oli silti pahoillaan sen sijaan, että olisi vain ollut loukkaantunut.

Mun olisi pitänyt olla helpottunut, mutta nieleskelin silti ahdistuksen tunnetta, joka poltteli kurkussa ja joka sai mut toivomaan, etten olisi koskaan vastaanottanut sitä viestiä.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 01.02.19 22:05, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 26.01.19 8:26

26.1.2019
Kirjoitettu yhdessä @Isabella S. kanssa

Matildan kasvoilla risteilivät tunteet epämukavasta jännityksestä silkkaan kauhistuneisuuteen, kun nainen harppoi parkkipaikalta kohti kartanoa. Mitä violettipään ajatuksiin rakennuksesta tuli, nainen ei olisi uskonut päätyvänsä sen seinien sisään enää näin henkilökohtaisesti kutsuttuna. Laurin kyljessä illalliskutsu tosin oli nytkin herunut, koska ei kai kukaan kutsunut Matilda Tammilehtoa verkostoitumisen tai minkään muunkaan sisäpiirirupattelun vuoksi.

Kartanon tunnelma oli sama kuin silloin, kun Matilda oli livahtanut sen seinien sisään aivan toisissa merkeissä. Nainen piti ajatuksensa visusti poissa tallimestarin asunnosta, jonka sisään oli päässyt karkuun perijättärien katseita. Nyt Matilda odotti näkevänsä Laurin tai Isabellan, koska heidän oli määrä illallistaa yhdessä.

Lauri oli ratsuttanut hevosia puoli kuuteen saakka ja suunnannut sen jälkeen suoraan vierashuoneeseensa ja suihkuun. Mies oli ollut yllättynyt niin hulppeista puitteista, koska oli tottunut majoittumaan erilaisissa ja eritasoisissa tiloissa hotelleista tallinomistajien piharakennuksiin. Isabella Sokka oli kuitenkin ensimmäinen, joka oli tarjonnut kartanomajoitusta ja esittänyt vielä illalliskutsunkin.

“Hei”, Matilda tervehti Lauria, joka oli ilmestynyt huomattavasti freesimpänä naisen luo. Matildan hymyssä oli jäykkyyttä, josta saattoi nähdä pienen kiusaantuneisuuden. Nainen ei olisi halunnut näyttää sitä tunnetta varsinkaan Merikannolle, mutta violettipää tunsi olonsa väkisinkin kolmanneksi pyöräksi - vaikkei Isabella ollut vielä itse edes läsnä.

Kerrosta ylempänä Isabella taputteli ärtyneenä kevyesti punehtuneita kasvojaan. Kotelomekon vetoketju oli osoittautunut yllättävän paljon akrobatiaa vaatineeksi ja epätoivottuja hikipisaroita tuottaneeksi operaatioksi, mutta nyt se oli vihdoin kiinni. Hän raotti asuintilojensa ovea ja kuuli tervehdyksiä alakerrasta. Hyvä, Matilda oli siis saapunut ajallaan.

Perijätär oikaisi punaista mekkoaan viimeisen kerran, varmisti korkokenkiensä olevan tiukasti jaloissaan ja valmistautui sitten hetkeensä. Ensin ilmaantuminen porrastasanteelle, sitten rauhallisen arvovaltainen laskeutuminen Laurin ja Matildan eteen. Tilanteen dramaattisuus sai Isabellan suun kääntymään häijyyn hymyyn.

Vihdoinkin Auburnissa tapahtui jotain sellaista, joka oli ollut hänen lapsuudessaan arkipäivää - olkoonkin, että illallisseurue oli hävettävän pieni. Jonathan ei ollut vaivautunut edes vastaamaan kasvotusten esitettyyn kutsuun, vaikka tallimestarin olisi tietenkin kuulunut olla läsnä hevosiin liittyvällä illallisella. Mutta koska Matildan ja Jonathanin tilanne oli mikä oli, Isabella ei varsinaisesti odottanut miestä saapuvaksi. Amanda oli sentään luonut siskoonsa äärimmäisen halveksuvan katseen, jonka saattoi helposti tulkita kieltäytymiseksi.

“Iltaa”, Isabella lausui, sillä mikä tahansa muu tervehdys olisi tuntunut väärältä.
“Tännepäin, jos saan pyytää”, perijätär jatkoi lempeästi ja lähti johdattamaan vieraitaan ruokasaliin.  

Korot napsuivat hiljaisesti parketilla ja pitkästä aikaa Isabella Sokka tunsi elävänsä arvonsa mukaisesti. Mahdollinen ylipukeutuminen vieraisiinsa nähden ei haitannut lyhyttä brunettea pätkääkään. Ainakaan vieraat eivät olleet enää tallivaatteissa - itse asiassa Merikanto näytti varsin tyylikkäältä. Matildalla oli tietenkin esteenään se tukka. Eihän sellaisen pariksi saattanut pukea mustaa juhlavampaa, muuten lopputulos muistuttaisi joka tapauksessa tilkkutäkkiä.

Isabellan sisääntulo oli ollut näyttävä ja vaivaton, mutta mitäpä muutakaan Matilda olisi osannut naiselta odottaa. Lauri sen sijaan oli ottanut hetkensä arvioidessaan naisen asuvalintaa katseellaan, joka ei paljastanut mitään ylimääräistä muutoin hyvin vaatimattoman ja vähäeleisen miehen olemuksesta. Tähän mennessä Merikannon mielikuva Isabella Sokasta oli vain positiivinen ja sitä verhosi se tietynlainen mysteerisyys, joka teki naisesta osaltaan entistä kiinnostavamman.

Siis ammatillisesti. Ehdottomasti ammatillisesti.

Matilda tuijotti Isabellan korkoja seuratessaan naista Lauri vierellään. Nainen yritti päättää, oliko valinnut oman asunsa oikein ja vilkuili samalla vaivalla sivusilmällään Lauria, jolla oli päällään sama tumma neulepaita kuin seuransa pikkujouluissa. Ilmeisesti se oli jonkinlainen luottovaate, jota mies käytti verkostoituessaan hevospiirien edustajien kanssa - ja riisuessaan heidän punaisia mekkojaan muka huomaamattomasti katseellaan. Tämä oli tietenkin vain Matildan ajatus ja erittäin kärkäs sellainen.

“Tämä on kyllä.. Näyttävä rakennus”, Lauri totesi yrittäen viritellä keskustelua jo ihan kohteliaisuudesta. Mielipide oli kuitenkin rehellinen, vaikka mies oli Saksassa asuessaan tottunut hulppeisiin hevospiireihin. Mies vilkaisi uteliaana Matildaa, jonka kasvoilla ei paistanut ihailu tai uutuudenviehätys. Sen sijaan värähtämätön ilme ja tiukasti eteen lukittu katse kielivät siitä, että rakennus oli tuttu eikä ilmeisimmin aiheuttanut minkäänlaisia tuntemuksia.

Matildan sisällä kuitenkin kuohui, vaikkei se näkynyt ulospäin. Nainen oli niin tottunut peittämään tunteensa kivikasvojensa taakse, ettei edes jatkuva pelko siitä, että Jonathan “lähetin sinulle viestin useita kuukausia eromme jälkeen” Raynott ilmaantuisi kulman takaa saanut Matildan olemusta horjumaan. Se oli vuosien harjoittelun tulos, mutta sillä neiti Tammilehto peitti myös ahdistuneet ajatuksensa siitä, mitä Jesse ja Auburnin kävijät ylipäätään ajattelivat illallisseurueesta.

Isabella hymyili itsekseen vieraansa ilmiselvälle kehulle, muttei vastannut mitään. Hän ei halunnut antaa Merikannolle liian ylpistynyttä vaikutelmaa, joten hiljaisuus oli parempi vaihtoehto. Vai oliko sittenkään? Oliko juuri vastaamattomuus ylimielistä? Kiittäminen oli joka tapauksessa myöhäistä, joten oli parempi esittää, ettei oikeastaan ollut kuullut mitään.

Loppumatka ruokasaliin sujui hiljaisuuden vallitessa, ja Isabella osoitti vierailleen kohteliaasti paikkoja suuren ruokapöydän ympärillä istuutuen itsekin alas. Pöydällä oli valmiiksi sekä valko- että punaviinipulloja, kaksi molempia, ja Isabella kaatoi itselleen lasin valkoista. Perijätär ojensi pullon sitten Matildalle ja harmitteli mielessään, ettei tarjolla ollut palvelusväkeä.

“Ensinnäkin suuri kiitos, että saavuit pitämään näin kattavasti valmennuksia”, Isabella hymyili Merikannolle, siis Laurille, hän tarkensi itselleen, ja kohotti lasiaan.
“Ja erityinen kiitos sinulle Matilda, että järjestit tämän kaiken. Mistä te muuten tunnette toisenne?” perijätär kysyi äänessään piilottelematonta kiinnostusta. Oli varsin selvää, että neiti Sokka kalasteli kaksikon välisen suhteen mahdollisuutta. Ainakaan Matilda ei enää seurustellut Jonathanin kanssa.

Matilda hymyili kohteliaasti Isabellan ojentaessa viinipulloa. Nainen jatkoi perijättären aloittaman esimerkin mukaan ja kaatoi itselleen lasillisen, ennen kuin ojensi pullon Laurille. Merikannon suupieli nykäisi, kun mies nyökkäsi katse violettihiuksisen silmissä.

Lauri nyökkäsi Isabellalle suupielet pieneen hymyyn kaartuneina. Matildan kulmat kohosivat pykälän perijättären kiittäessä seuraavaksi naista. Siinä se nyt oli: lopullinen varmistus sille, miksi Matilda oli kutsuttu kartanolle.
“Kiitos teille. Molemmille”, Lauri virkkoi kohteliaasti. Miehen katseessa oli samaa kiinnostusta kuin Isabellalla, kun tämä käänsi katseensa Matildaan. Niin, mistä kaksikko tunsikaan?

“Lauri valmensi minua ja Haukkaa silloin, kun se tuli minulle”, Matilda kertoi, vaikka seuralaisten piinaava tuijotus ei tehnyt puhumista helpoksi. Lauri nyökkäsi itsekseen hymyillen, muttei avannut suutaan.
“Ja sittemmin tavattiin pikkujouluissa pääkaupunkiseudulla”, Matilda jatkoi tajuten, kuinka väärältä se kuulosti. “..ja Zelian ratsutus tuli puheeksi.”
Nainen hymyili vähän jähmeästi mutta toivoi, että se riitti vakuuttamaan Isabellan siitä, että heidän suhteensa Laurin kanssa oli pelkästään ammatillinen. Matildalla oli ollut oma avecinsa pikkujouluissa, mutta sen kertominen ei tuntunut oikealta sen rakennuksen seinien sisällä. Lauri jäi miettimään Matildan vaitonaisuutta pikkujouluista ja miehestä, jonka oli nähnyt tänään jo toistamiseen, mutta tuli siihen tulokseen, että naisella oli varmasti ollut syynsä jättää mainitsematta asiasta.

Isabella kohotteli puolihuomaamattomasti kulmiaan maininnalle pikkujouluista, mutta pidättäytyi kommentoimasta aihetta sen kummemmin.  
“Ahaa, vai niin”, perijätär vain totesi. Kevyt hymynhäive nousi hänen kasvoilleen, kun Matilda kieltäytyi antamasta suoraa vastausta. Kaksikon tarkemmat välit säilyivät siis arvoituksena ja Isabella otti haasteen mielellään vastaan. Elekielestä ei ollut luettavissa ainakaan mitään parisuhteen kaltaista sidettä, vaan pikemminkin Lauri tuntui tarkastelevan Isabellaa - niin kuin nyt esimerkiksi.  

“Käykö teillä täällä useinkin vierailevia valmentajia?” Lauri kysyi kääntäen katseensa Isabellan tummiin silmiin. Vastapäätä istuva nainen oli kuvankaunis ja selvästi oman arvonsa tunteva - ainakin Merikannon omaan vaatimattomuuteen suhteutettuna.

Isabella katsoi miestä häpeilemättä takaisin. Silmät ja hiukset olivat ruskeat niin kuin hänelläkin, ja miehen piirteet olivat kaikkinensa miellyttävät. Ulkonäössä ei ollut mitään häiritsevää, joten kyllä, Lauri oli Isabellan sallivalla mittapuulla varsin komea. Hillitty ja kohtelias olemus paransi vaikutelmaa entisestään, joskin pukeutumisen olisi suonut olla hitusen arvokkaampaa.

Sellaiseen olisi kuitenkin helppo vaikuttaa, Isabella huomasi ajattelevansa, mutta hätisteli sitten mietteet kenttäratsastajapuolisoista sinne samaan pimeään soppeen mielessään, josta ne olivat pinnalle pulpahtaneetkin. Lauri oli kysynyt häneltä kysymyksen, ja itse asiassa vastaus oli kartanon maineelle epäedullinen.

Matildan teki mieli vajota syvemmälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen ignooraamaan Isabellan ja Laurin tiiviit katseet, joissa olisi jo melkein voinut aistia häivähdyksen epäammattimaisuutta. Nainen muisteli Merikannon iskuyrityksiä, jotka olivat tapahtuneet pikkupäissä pikkujouluissa, mutta kuitenkin. Laurista ei kuitenkaan kiertänyt hevospiireille ominaisia juoruja, johon saattoi osaltaan vaikuttaa Merikannon vuodet Saksassa. Olipa asia miten hyvänsä, toistaiseksi Lauri vaikutti moitteettomalta herrasmieheltä, ainakaan jos ei päässyt näkemään pintaa syvemmälle.

“Häpeäkseni minun on pakko vastata, että ei käy”, Isabella totesi rehelliseen sävyyn lyhyen harkinnan jälkeen. Nainen piti katseensa tiiviisti tummassa miehessä ja koetti unohtaa Matildan läsnäolon. Tarkemmin ajateltuna tällainen kolmen hengen illallisryhmittymä oli varsin kiusallinen,  tai ainakin tulisi olemaan, mikäli ruokapöydän yli sinkoileva silmäpeli jatkuisi samanmoisena - saati kiihtyisi.

“Täytyy kuitenkin ehdottomasti jatkaa tällä linjalla, sillä vierailevat valmentajat saavat ratsukoihin aina ihan uutta vauhtia. Olisi muutenkin typerää jättää erinomaiset puitteemme hyödyntämättä. Missä sinä muuten vaikutat normaalisti? Tulitko tänne kaukaa?” Isabella kysyi viattomasti ja siemaisi viinistään.

“Niin, onhan se erilainen asetelma itse kullekin”, Lauri kommentoi niin, että Matildankin katse kääntyi kysyvänä mieheen. Oliko se juuri myöntänyt, että valmentajanpesti Auburnissa oli aiheuttanut epäröintiä? Laurin valmentajanura ei ollut pitkä ja siksi miehen valmennushinnastokin oli pysynyt maltillisena, mutta toistaiseksi näyttö oli ollut vakuuttavaa ja kysynnästä päätellen muutkin olivat tajunneet sen.

“Tällä hetkellä eniten valmennusvaraukset pyörivät pääkaupunkiseudulla, mutta välillä tulee kyselyjä muiltakin suunnilta”, Lauri kommentoi Isabellan kysymykseen. “Esimerkiksi Liekkijärveltä.”
Sen sanottuaan Lauri vilkaisi vieressään istuvaa Matildaa, joka oli syy siihen, että Merikanto oli suunnannut koko viikonlopuksi Kallaan. Nainen oli ottanut Lauriin yhteyttä ensimmäisen kerran syksyllä 2017, kun mies oli vielä palloillut Suomen ja Saksan väliä ja yrittänyt saada valmentajanuraansa ottamaan tuulta alleen. Oli Matildan kaltaisten aktiivisten ratsastajien ansiota, että Lauri oli päässyt näyttämään taitonsa ja pystynyt vakiinnuttamaan asiakaskuntaansa.

“Onhan nämä teidän puitteenne aivan omaa luokkaansa”, Lauri jatkoi käännettyään katseensa takaisin Isabellaan. “Ja ratsastajissakin paljon potentiaalia.”
Merikanto oli aidon vakuuttunut näkemästään jo kahden päivän jälkeen. Ei taitavissa yksilöissä ollut mitään uutta, mutta yleinen motivaatio treenaamiseen, joka ryhmistä oli kauttaaltaan huokunut, puhui puolestaan.
“Valmennatko sinä ratsukoitanne?” Lauri kysyi, vaikka muisteli Matildan kertoneen Isabellan roolista valmentajana. Mies halusi kuitenkin kuulla asiasta myös naiselta itseltään, etenkin, kun ei ollut viitsinyt udella Matildalta enempää kuin violettipää oli itse halunnut kertoa.

Isabellan oli pakko hymähtää tyytyväisyyttään Laurin kehuttua kartanon ratsukoita. Useimmat olivat kieltämättä varsin taitavia, ja oikeastaan lähes poikkeuksetta joko ratsu tai ratsastaja oli jo nyt taitoineen aivan esteratsastuksen huipulla - tai ainakin saattaisi olla.
Tulisi olemaan, jos se oli Isabellasta kiinni.

“Kiitos. Meille on kieltämättä kerääntynyt varsin lahjakkaita ratsastajia ja laadukkaita ratsuja”, nainen totesi. “Ja kyllä. Valmennan itsekin. Minulla on päävastuu tallimme este- ja kenttäratsukoista, joskin viime syksystä alkaen olen yrittänyt hieman keventää taakkaani. Olen siitä varmasti kummallinen tallinomistaja, että koetan hevosten lomassa luoda myös ihan tavallista uraa. Kahdessa työssä on sovittamisensa, eikä tallilla asuminen ainakaan vähennä hevosiin uppoavaa aikaa. Ei siis sillä että valittaisin, mutta joskus on oikein viihdyttävää vaihtaa valmentajasta valmennettavaksi.”

Isabella hymyili Laurille varsin valloittavasti, ja alkoi tuntea valkoviinin vaikutuksia kehossaan. Hiprakka hiipi aivoihin ja halu flirttailla koveni. Matilda oli kuitenkin yhä läsnä, eikä leveän pöydän alta ylettänyt ryhtyä millään tavalla kosketuksiin hurmaavan valmentajamiehen kanssa. Sitä paitsi, Isabella muistutti itselleen, huomenna täytyisi pystyä ratsastamaan Laurin edessä, ammattimaisesti. Hevosella.

Myös Laurin ja Matildan välit olivat Isabellan silmin edelleen arveluttavat: ehkä näillä kahdella oli sovittunaan kuumat treffit, kunhan hidasteena toimiva illallinen saataisiin suoritettua alta pois. Kaksikko nauttisi sitten toisistaan Isabellan tarjoamien ruokien antamalla energialla –

Onneksi Tuija Koivu saapui.
Isabella huolehti kasvoilleen asiallisen ilmeen ja kieltäytyi jatkamasta äskeistä ajatuskulkuaan.
“Hei, sopiikos häiritä?” Tuija huhuili kohteliaaseen tapaansa.
“Tietenkin. Matilda, Lauri, tässä on Tuija Koivu. Tuija pitää miehensä kanssa Koivun Majataloa ja on yksi Kalla CUP:n sponsoreistamme. Mitäs ihanaa sinulla on tänään meille?” perijätär selitti hymyillen Tuijalle tuttavallisesti.
“Hyvinkin tavanomaista ruokaa, neiti. Alkuun saatte suomalaisen kalalajitelman. Pääruuaksi valmistin ylikypsää karitsaa pippurikastikkeessa. Kylkeen tulee valkosipuliperunamuhennosta sekä uunijuureksia, kaikki itsetehtyä”, Tuija kertoi ylpeästi ja jakoi jokaiselle omat annoksensa alkupaloja. “Kaikkea on sitten lisääkin, herrakin muistaa sitten ottaa lisää! Laitan pääruokanne tuonne teidän lämpökaappiin, ne ovat valmiiksi lautasilla. Jälkiruuaksi tein teille valkosuklaamoussea.”

Kolmikko kiitti Tuijaa kohteliaasti ja varsinainen ruokailu saattoi alkaa. Matildan täytyi nipistää huulet yhteen pitääkseen poissa kaikki mielikuvat Koivun majatalosta ja muistoista sen seinien sisältä. Sitä tosin vaikeutti se, että nainen tiedosti Jonathanin oleskelevan todennäköisesti silläkin hetkellä samassa rakennuksessa, jossa violettipää itse illallisti valmentajiensa kanssa.

Ruoka maistui ja viini virtasi - paitsi Matildalla, joka oli päättänyt pystyä ajamaan itse kotiin. Naisen lasissa oli edelleen samat valkoviinit kuin ennen syömistäkin, mutta Lauri sen sijaan nautti juomatarjoilustakin ilman huolta huomisesta. Ei miehellä ollut tarvetta saattaa itseään humalaan, mutta hyvä ruoka, loistava viinivalinta ja miellyttävä seura yöpaikasta puhumattakaan helpottivat rentoutumista.

“Minä taidan lähteä. Kiitos Isabella”, Matilda sanoi ja naisen suupielet kohosivat kohteliaaseen hymyyn.
“Eihän sinulla ollut aamulla valmennusta”, Lauri huomautti huvittuneena. Violettipää pudisti päätään, mutta naisen kasvoilta näki, että päätös lähtemisestä piti.
“Pääsetkö kotiin?” Merikanto tiedusteli vielä, saaden tällä kertaa vastaukseksi nyökkäyksen. Mies nyökkäsi takaisin miettien sitä, kuinka vaivatonta viestiminen Matildan kanssa oli kaikesta vähäisyydestäänkin huolimatta.
“Nähdään aamulla”, Matilda hymähti ja hivuttautui ylös pöydän äärestä. Tummien silmien katse kävi ensin Laurissa ja päätyi sitten Isabellaan, joka sai oman nyökkäyksensä.

Lauri hymyili hetken itsekseen katse viinilasissaan, kun Matildan askeleet kantautuivat yhä kauempaa ja lopulta katosivat.
“Viiniä?” mies tiedusteli Isabellalta katse tummiin silmiin kohotettuna, sormet lähimmän viinipullon ympärille kiertyneinä.

“Kyllä kiitos”, perijätär suorastaan henkäisi. Tuhannet erilaiset kuvitelmat seuraaviksi liikkeiksi vilisivät naisen mielessä kuin villihevoslauma. Syke nousi, kihelmöi, kuumotti - alkoi ujostuttaa.
“Jospa siirryttäisiin kirjastoon?” tämä ehdotti, epäluonteenomaisesti arastellen. Lauri nyökkäsi, ja miehen hymy oli rohkaiseva. Hienostunut humala ajoi heidän askeleitaan toisiaan kohti, ja matkalla kaksikon kädet hipaisivat ensimmäisen kerran.
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.19 20:43

4.2.2019

Kirjoitettu yhdessä @Jesse A.:n kanssa

Eilen Antonin ja tänään Sarahin kanssa käydyt keskustelut olivat saaneet asiat pyörimään Matildan mielessä entistä kuluttavammalla vauhdilla. Nainen oli ollut levoton tallireissunsa jälkeen odottaessaan kellon etenevän siihen hetkeen, että Jessen työvuoro olisi ohi ja mies olisi taas Kallan puolella.

“Hei”, Matilda mumahti varovasti puhelimeen, kun tuuttaukset päättyivät. “Voinko tulla käymään?”
“Tietysti”, Jesse vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta, vaikka hieman hämmentyikin Matildan soitosta. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten torstaiaamun ja Jesse oli miettinyt, oliko se jäänyt viimeiseksi aamuksi naisen kanssa.

Violettihiuksinen nainen puri hermostuneena huultaan, koska ajatus Jessen läheisyydestä tuntui sekä hyvältä että vaikealta ajatukselta. Heidin paljastama katastrofi varjosti Matildan ajatuksia ja nainen tiesi sen varjon yltävän myös Jessen kanssa vietettyyn aikaan, mikä ei ollut millään muotoa toivottu tilanne. Matilda olisi halunnut edetä kaikessa rauhassa, sillä vaikka nainen ei ollut ajatellut haluavansa muodostaa Jonathanin jälkeen suhdetta yhteenkään mieheen, mutta Jessen kohdalla poikkeus tuntui mahdolliselta. Päätös oli kuitenkin tulossa eteen liian nopeasti ja liian suureen paineen alla, eikä sen miettiminen tuntunut jättävän Matildaa rauhaan.

Matka Jessen luo oli tuttu, mutta Matilda ei ollut jännittänyt samalla tavalla pieneen ikuisuuteen odottaessaan oven avautumista. Nyt nainen ei halunnut kahvia, vaan keskustelun, jota molemmat olisivat varmasti mieluummin lykänneet. Asiat olivat olleet hyvin ennen Heidin uutista, joka oli sotkenut pakan täysin.

Jesse huokaisi syvään ennen kuin avasi oven Matildalle. Hän tiesi, ettei tämä vierailu tulisi olemaan mitään kahvinjuontia tai mitään muutakaan. Heidin uutisen jälkeen ne kaikki vähäisetkin tulevaisuuden näkymät tuon violettihiuksisen naisen kanssa tuntuivat romuttuneen silmänräpäyksessä, vaikkei mies todellakaan olisi niin halunnut.
“Hei”, Jesse tervehti Matildaa varovaisesti hymyillen ja piti ovea auki, jotta nainen pääsisi sisälle. Sama lämmin tunne valtasi miehen, kuten joka kerta Matildan nähdessään, mutta tällä kertaa siihen tunteeseen sekottui myös hieman ahdistusta sekä epätietoisuutta tulevasta.
Ei Jesse todellakaan halunnut heidän juttunsa päättyvän tähän, mutta oli henkisesti siihen varautunut siitä saakka, kun oli Matildalle kertonut tulevansa sittenkin isäksi.

“Hei.”
Matilda vilkaisi varovasti tuttuja, vihreitä silmiä jättäessään takkinsa eteiseen. Tuntui lohduttomalta, kun niihin katsominen ei antanut lupaa hymyilyyn. Ei nyt, kun oli epävarmaa, pysyisivätkö ne omistajineen osana Matildan elämää.
“Miten sulla menee?” nainen takelteli hivuttautuen asunnon puolelle etsien kiintopistettä katseelleen. Matildan teki mieli tutkia Jessen kasvojen ilmeitä ja tulkita miehen eleitä, mutta se oli vaikeaa ja siksi naisen katse seurasi keittiöön kävelevää kissaa, jota tutun vieraan saapuminen ei hätkähdyttänyt.

Jessen teki mieli vastata sen saman ympäripyöreän vastauksen kuin aina ennenkin liittyen töihin ja Salliin, mutta hän tiesi ettei Matilda sitä halunnut kuulla.
“En tiedä”, mies huokaisi lopulta. “Aika sekavat fiilikset.”
Matildan huulilla käväisi surumielinen hymy, kun nainen nyökkäsi Jessen vastaukselle ja rohkaistui kohtaamaan miehen katseen. Violettipää taisteli tunteitaan vastaan ja pysyi aloillaan sen sijaan, että olisi kuronut välimatkan umpeen voidakseen olla Jessen lähellä. Nyt se tuntui väärältä ja se yhdessä epätietoisuuden kanssa kalvoi naista sisältäpäin.

“Niin minullakin”, Matilda huoahti hiljaa ja yritti hymyillä. Se jäi vaisuksi, vähän väsyneeksi yritykseksi, jonka tarkoitus oli vain osoittaa, ettei kaikki ollut ohi. Ainakaan vielä.
“Se on aika raastavaa”, nainen totesi tiedostaen, ettei se ainakaan helpompaa ollut Jessellekään. Matildalla oli kuitenkin omat luurankonsa kaapissaan ja ne olivat olleet lähipäivinä mielessä erityisen paljon.

“Niin on”, Jesse sanoi yrittäen pitää katseensa Matildassa, vaikka mieli tekikin laskea katse lattiaan. Toisaalta hän olisi myös halunnut kävellä naisen luo ja kietoa kätensä tämän ympärille niin kuin monta kertaa aikaisemminkin.
“Olisitko sinä halunnut kahvia tai jotain?” Jesse kysyi varovaisesti, vaikka tiesikin ettei Matilda kahvia ollut tullut juomaan. Mutta kai hän yritti vain hieman lykätä sitä vääjäämätöntä: hetkeä jolloin Matilda kertoisi, ettei pystyisi enää jatkamaan tätä heidän juttuaan.
Ennen kuin Matilda ehti vastaamaan mitään, Jesse käveli hänen ohitseen keittiöön ja ryhtyi hermostuksissaan kaivamaan kahvipakettia kaapista esiin.

Matilda seurasi Jesseä katseellaan ja mietti, kuinka ei todellakaan halunnut kahvia. Nainen olisi halunnut vain kaiken palaavan siihen vaiheeseen, kun kaksikolla ei ollut vielä ollut huolta muusta kuin omasta määrittelemättömästä suhteestaan.
“En mä olisi tarvinnut”, Matilda mumahti kahvipaketin käteensä saaneelle Jesselle ja keräsi rohkeutensa. Miehen vartalo tuntui lämpimältä, kun nainen kietoi kätensä Jessen ympärille nojaten poskensa tämän selkään.

“Mä haluan tietää mitä me ollaan kaiken tämän keskellä”, Matilda totesi hyvin hiljaa, koska niiden sanojen muodostaminen ei ollut naiselle luonteenomaista. Ero loppuvuodesta oli saanut Matildan miettimään kyvykkyyttään parisuhteeseen entisestään, sillä sitoutumiskammo oli kuulunut naisen elämään jo vuosia.

“Niin minäkin”, Jesse mutisi laskien kahvimitan kädestään ja huokaisi syvään. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja kohtasi Matildan katseen.
“Ei tämä sotku minun tunteita sinua kohtaan muuta. Ja kuten sanoin keskiviikona, ymmärrän jos sinä haluat päättää tämän tähän. Mutta minä en haluaisi tämän loppuvan”, mies kertoi tutkaillen edessään seisovan naisen kasvoja. Jesse kyllä halusi antaa heille vielä mahdollisuuden, mutta ei hän voinut pakottaa Matildaa jäämään, mikäli halusi jatkaa eri teillä.

Matildan huulilta karkasi huokaus. Oli piinaavaa ajatella, että kumpikin halusi samaa asiaa osaamatta kunnolla sanoa, olisiko sen saavuttaminen enää mahdollista. Vaikka Jesse ei ollut vielä isä eikä isyys vaikuttaisi kaksikon elämään vielä hetkeen, se olisi kuitenkin edessä.
“Oletko sä varma?” Matilda kysyi. Naisen päässä pyöri skenaario siitä, että Jesse ihastuisi jossain vaiheessa ideaan idyllisestä perhe-elämästä ja kiinnostus Heidiä kohtaan palaisi yhdistävän tekijän, lapsen, myötä. Haluaisiko Jesse Matildan vielä silloinkin?

“Olen”, Jesse vastasi. Jos joku asia oli sillä hetkellä miehen elämässä varmaa, niin se, ettei hän halunnut menettää Matildaa.
Jesse kietoi kätensä Matildan lanteiden ympärille ja varovainen hymy käväisi miehen kasvoilla. Matildakin hymyili, mutta hymy oli varautunut: tässä tapauksessa pelkät tunteet eivät riittäneet, koska homman täytyi toimia myös käytännössä.

Jessen kosketus tuntui hyvältä, vaikka Matilda yritti pitää mielensä kirkkaana. Nainen tuijotti Jesseä syvälle silmiin kuin vihreiden silmien katse olisi voinut kertoa vastauksen kaikkeen. Ehkä se kertoikin, sillä kaikesta huolimatta Matilda ei tuntenut pakoreaktiota, joka nousi yleensä herkästi pintaan.

“Mitä me tehdään? Mitä me ollaan?” Matilda puoliksi parahti, kun epätoivo palasi kertarysäyksellä. Naisen sormet kietoutuivat Jessen käsivarsien ympärille, kun violettipää odotti jännittyneenä lähellään seisovan miehen vastausta.
“Mitä sinä haluat meidän olevan ja tekevän? “ mies heitti kysymyksen takaisin.
“Minä ainakin haluaisin olla sinun kanssasi ihan oikeasti nyt ja myöhemminkin”, Jesse jatkoi ennen kuin Matilda ehti vastaamaan.

Matilda veti syvään henkeä ja nipisti sitten huulensa yhteen. Miksi Jesse oli kääntänyt kysymykset takaisin? Miehen seuraavat sanat kuitenkin lievittivät turhautumista, joka oli jo ollut valtaamassa naisen mieltä.

“Niin”, Matilda ynähti yllättyneenä. Jesse oli sanonut sen: nyt ja myöhemmin. Oli selvää, mitä myöhemmin tarkoitti, mutta se ei muuttanut miehen sanojen sisältöä.
“Ollaan”, Matilda hymähti edelleen häkeltyneenä. “Nyt ja myöhemmin.”
Naisen päässä risteilevät ajatukset mylläsivät entistä kovempaa, mutta hetkeksi levottomuus kaikkesi ja Matilda saattoi keskittyä miettimään sanojensa seurauksia. Niiden rohkaisulla nainen sipaisi sormillaan Jessen leukaa ja toivoi, että päätös osoittautuisi oikeaksi.

Jesseltä karkasi helpottunut huokaus kuullesaan Matildan sanat. Hän oli jo kuvitellut aivan toisenlaista loppua tälle keskustelulle.
“Ollaan”, Jesse hymyili huomattavasti rennommin kuin koko viikon aikana. Vaikka lapsiasia edelleen varjosti miehen mieltä, oli hän sillä hetkellä onnellinen.
Hetken hän katseli Matildan kasvoja tiukentaen otettaan ja painoi huulensa naisen huulille.

Se hetki tuntui Matildasta pelottavalta, mutta silti jollain tapaa turvalliselta. Jessen läheisyys oli tuntunut alusta alkaen hyvältä ja helpolta, mutta Matilda oli jälleen lähtemässä suhteeseen, josta ei ollut mitään takuita - Jessestä kyllä, mutta muuttujista ei. Naisen kädet kiertyivät päätä pidemmän miehen ympärille, kun sen pienen, viipyilevän hetken huoneessa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli vaihtoehtoja ja silti ei yhtäkään oikeaa.

Siinä hetkessä se kuitenkin tuntui oikealta, ja sen tunteen täytyi pysyä pinnalla.


Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 18.02.19 20:13, muokattu 1 kertaa
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 18.02.19 20:13

19.2.2019

Kirjoitettu yhdessä @Heidi N.:n kanssa

Matildan sormet naputtivat viileää rattia hermostuneina. Nainen oli päättänyt antaa Zelialle vapaapäivän voidakseen jatkaa töistä matkaa pikaisen vaatteenvaihdon jälkeen Orijoelle, koska kilpailuviikonlopun jälkeen Lauri oli ollut ehdoton: Matildan oli tultava kokeilemaan Vargasia.

Ajomatkalla Matilda ehti kyseenalaistaa Laurin motiivit ja stressata sitä tosiasiaa, että talli, jota kohti nainen ajoi, oli Heidin. Kun Matilda oli käynyt Runiacissa edellisen kerran Trinaa liikuttaessaan, tilanne ei ollut vielä ollut yhtä kriittinen. Nyt se oli ja Matilda toivoi, ettei se peilautuisi kaikkeen naisen tekemiseen Laurin orin satulassa.

Vargas seisoi tarhassa niin ylväänä kuin Matilda oli olettanutkin. Lauri palautti juuri ratsastamansa Malachain takaisin tarhaansa ja jäi odottamaan, että violettihiuksinen nainen saisi kimon ulos tarhasta.
“Olisin varustanut sen valmiiksi, jos olisin ehtinyt”, Merikanto hymähti hyväntuulisesti. Matilda naurahti vähän väkinäisesti, koska ei nainen olettanut, että valmentaja varustaisi hevosensa häntä varten. Lauri taisi kuitenkin omalla tavallaan osoittaa myötätuntoa kisakatastrofista Zelian kanssa ja sen tiedostaminen tuntui Matildasta epämukavalta.

Vargas tuntui isolta. Se oli samaa suuruusluokkaa kuin Haukka, mutta jokin kimon olemuksessa kasvatti sitä vielä entisestään. Puoliverinen otti kuolaimet suuhunsa ja maisteli niitä sen aikaa, että Matilda sai kiinnitettyä anatomisesti muotoiltujen suitsien hihnat.
“Eiköhän mennä”, Lauri tokaisi, kun Matilda unohtui tuijottelemaan käytävällä varustamaansa Vargasia. Nainen nyökkäsi, nappasi kypärän ja veti sen päähänsä sanaakaan sanomatta.

Maneesissa työskenteli ratsukko, jonka Matilda muisti nähneensä kisoissa. Vargasia toinen hevonen ei kiinnostanut ja violettihiuksinen sai kaikessa rauhassa kiristää satulavyön ja kiivetä orin selkään. Matildan katse kartoitti maneesin useaan kertaan, ihan kuin Heidi olisi voinut lymyillä jossain nurkassa niin, ettei naista olisi ensikatsomalta huomannut.

“Siihen saa sitten vaikuttaa”, Lauri totesi seurattuaan hetken ratsukon kävelyä. Matilda nypläsi ohjia, joita oli hiljalleen koonnut. Nainen vilkaisi valmentajaansa ja nyökkäsi vaisusti, ennen kuin pysäytti Vargasin nähtävästi testatakseen, olivatko Merikannon kilpurin jarrut kunnossa. Kyllä ne olivat, sillä kimo pysähtyi niille sijoilleen, vaikka sillä oli epäilemättä menohaluja kevyemmän päivän jälkeen.

Matildasta tuntui, että hän oli hyttynen suuriliikkeisen orin satulassa. Vargasin ravissa oli voimaa, eikä oria kiinnostanut, olisiko sen ratsastaja halunnut temponvaihtelua pitkällä sivulla energisen ravin sijaan.
“Sun täytyy ratsastaa sille raamit”, Lauri huomautti, kun Vargas näytti liiraavan maneesissa täysin omin päin. “Käsi pysyy pehmeänä ja elastisena, mutta ei veivaa noin radikaalisti. Ei sun tarvitse liikuttaa sun kättä sen askeleiden tahdissa, se asettuu kyllä kun sä vaan näytät sille paikan.”
Violettihiuksinen nainen huokaisi hiljaa ja keskittyi käsiinsä, jotka pysyivät tiiviisti kiinni naisen kyljissä. Sen sijaan, että Matilda olisi antanut käden heijata orin suuren pään mukana, tämä yritti keskittyä Laurin ohjeistukseen. Se toimi, sillä kun Matildan käsi ei enää joustanut joka askeleella, ruunikonkimon päänheijaus loppui ja sen etuosa vakautui.

Zelian liikkeisiin tottuneella Matildalla oli aluksi vaikeuksia istua Vargasin suuressa laukassa. Orissa oli voimaa kuin pienessä kylässä ja Lauri seurasi kimonsa liikkumista silmä kovana: se saisi edetä, muttei kiikuttaa ratsastajaansa miten halusi.
“Pidä tuo rytmi, istu syvemmälle satulaan ja hengitä”, Lauri murahti. “Niin yksinkertaista se on.”
Matilda tuhahti Merikannon kommentille ja käänsi Vargasin päädystä ympyrälle säädelläkseen orin laukkaa. Ruunikonkimo tuntui vieraalta ja Zelian jälkeen rahtilaivalta - huomattavasti kevyemmältä ja notkeammalta kuin Haukka oli tuntunut - mutta sen ajatusmaailmaan oli helppo päästä. Vargas teki kuten ratsastaja halusi, kun avut olivat määrätietoiset ja selkeät.

Maneesin ovelta kuului vislaus. Matilda ei noteerannut sitä keskittyessään Vargasin laukan työstämiseen, mutta Laurin katse kääntyi ovelle. Mies heilautti kättään Heidille, joka oli sattunut ovelle juuri, kun Jeramy oli poistumassa maneesista tummanrautiaan kanssa. Naisen kasvoilla oli vaikeatulkintainen ilme, joka jäi mietityttämään katseensa takaisin Vargasiin kääntävää Lauria.
Heidi mietti hetken, mutta tarttui maneesiin johtavaan oveen juuri, kun se olisi naksahtanut melkein ääneti kiinni. Nainen oli utelias, mutta myös varuillaan, kun asteli maneesin pehmeälle hiekalle.

Vivia oli laittanut Jeramylle Lollon valmiiksi ja mies saapuisi tamman kanssa maneesiin varmasti hetkenä minä hyvänsä. Heidi asteli katsomon penkille ja istui laitaa vasten seisovan Laurin lähelle.
“Vargas näyttää hyvälle”, nainen kommentoi ja hymyili hieman. Vaikkei hän halunnut ahdistella Matildaa, hän ei myöskään aikoisi käyttäytyä näkymättömästi omassa tallissaan.
Hän oli katsomassa Jeramyn ratsastamista, mikäli joku kysyisi.

Lauri vilkaisi Heidiä, joka oli kavunnut katsomoon. Mies oli nähnyt tallinomistajan aiemminkin seuraamassa hevostensa liikkumista ja koska Heidi oli taas paikalla, todennäköisesti Jeramy ratsastaisi kohta seuraavan nelijalkaisen. Lauri ei tiennyt Jeramystä nimeä enempää, mutta mies oli sattunut useasti samaan aikaan maneesiin.
“Mmm-h, se on ollut nyt ihan ok”, Lauri totesi Vargasista, jonka kanssa Matilda laukkasi edelleen. Naisen katse kääntyi kaksikkoon ja Lauri huomasi, kuinka jokin violettihiuksisen ratsastuksessa muuttui: Vargas reagoi heti leväyttäen laukkansa, jonka Matilda oli jo saanut työstettyä paremmaksi. Matildan oli ollut vain tarkoitus vilkaista Laurin ilmettä voidakseen päätellä jotain ratsastuksestaan, kun naisen katse olikin osunut Heidiin. Se vilkaisu vaati usean puolipidätteen, kun pakka oli levähtänyt Vargasin kanssa ja Matildan ajatukset siinä mukana.

“Lähteekö joku muukin kuin minä Auburniin ensi viikonloppuna?” Lauri kysyi Heidiltä. Lauantainen estekilpailureissu oli ollut rekan ansiosta sujuva, eikä mies laittaisi pahakseen, jos voisi hyödyntää yhteiskyytiä myös kenttäviikonlopun aikana.
“Miltä se Matilda tuntuu?” mies kääntyi huikkaamaan violettihiuksiselle, joka oli siirtänyt Vargasin raviin ja yritti parhaansa mukaan istua orin lennokkaassa ravissa.
“Isolta”, kuului vastaus, joka sai Laurin suupielet nykäisemään. Mies naurahti hiljaa, ennen kuin käänsi odottavan katseensa Heidiin.

(Tarina jatkuu täällä)
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.03.19 19:59

4.3.2019

Yöllä mä näin Jonathanin. Sillä oli ruskeat hiukset, kuten silloin, kun mä olin tavannut miehen ensimmäisen kerran ja sen huulilla oli se typerä virne, josta oli muotounut mulle Jonathanin tavaramerkki. Mä hymyilin sille, koska sen läsnäolo tuotti mulle hyvää oloa ja musta tuntui, että mun kannatti olla mieluummin Jonathanin seurassa kuin yksin. Mun olo tuntui lämpimältä, kun mä olin miehen lähellä ja siihen tunteeseen oli helppo vajota.

Jossain vaiheessa Jonathanin hiustenväri vaihtui punaiseen. Mä tunsin pientä levottomuutta, jonka mä yritin tukahduttaa - ei ollut oikea tuntea niin. Ei Jonathanin lähellä, koska mä olin rakastumassa siihen.

Rakastaa, ei rakasta. Vai olinko mä jo kuitenkin rakastunut?

Tunteet sekottuivat. Mä tunsin Jonathanin käden jättämän kihelmöinnin kasvoillani, muistin Markuksen häikäilemättömän katseen nostattaman vihan sisälläni. Kun mä käänsin katseeni pois sen mun sisällä vellovan pettymyksen vuoksi, mä en enää tainnut rakastaa Jonathania.

Jonathanin hiukset olivat vaalentuneet. Vaikka mä kuinka pinnistin, en saanut kaivettua sitä aiemmin läikähtänyttä lämmön tunnetta takaisin. Sen sijaan katsoin Jonathania suoraan silmiin eikä ilme miehen kasvoilla värähtänytkään - ihan kuin se ei olisi nähnyt mua lainkaan.

Jossain kohtaa mä hahmotin mut imaisseen hämäryyden makuuhuoneen seinäksi. Se näytti tummemmalta, koska aamu oli vielä aivan liian kaukana. Mä tuijotin häkeltyneenä sälekaihdinten läpi päästämiä valopisteitä, jotka tanssivat seinällä samaan tahtiin kuin ulkona ikkunan kohdalla tuulessa huojuvan puun oksat.

Musta tuntui, että mä roikuin todellisuuden ja silkan epätietoisuuden rajamailla. Se tuntui raastavalta, koska vaikka mä yritin keskittyä kylmään lattiaan varpaideni alla tai hanaveden valumiseen sormilleni lasin sijaan, mä tunsin vain sen saman tyhjyyden, jonka olin tuntenut ennen heräämistäni. Samaan aikaan mä olin kauhistunut siitä lämmöstä, jonka olin uneksinut samojen tuntien sisällä.

Enkö mä siis ollut vielä päässyt täysin yli Jonathanista? Vai tarkoittiko unen lopun tyhjyys sitä, että mä nimenomaan olin päästänyt irti miehestä?

Mun ajatukset ponnahtivat Jesseen ja mä parahdin tuskastuneesti. Miksi mä en voinut nähdä unta Jessestä ja senhetkisistä, aidoista tunteistani miestä kohtaan? Vaikken mä ollut antanut itseni analysoida niitä liikaa, mä tiedostin niiden olemassaolon ja jo ajatus siitä sai mut pelkäämään.

Että jossain vaiheessa mä saattaisin herätä samankaltaiseen unen aiheuttamaan tyhjiöön, jonka viimeisillä hetkillä mä olin tuijottanut Jessen vihreitä silmiä.

Tyhjensin vesilasin ennätysajassa ja vedin syvään henkeä. Kun mä suljin silmäni, mä näin punahiuksisen Jonathanin, jollaisena mä halusin miehen muistaa. Nähtyäni Jonathanin lanseeraustilaisuudessa ja jatkoilla musta oli hetkittäin tuntunut, etten mä enää tuntenut miestä. Sen ulkonäkö oli muuttunut, ja sen seuralaisena oli ollut Gabriella - Gabriella, joka ei ollut vaikuttanut monessakaan kohtaa liputtavan mun puolestani mun ja Jonathanin suhteen aikana.

Peitto oli ehtinyt viilentyä, kun mä palasin viipyillen sänkyyn. Mun ajatukset ponnahtelivat Jonathanin ja Jessen välillä ja mä tiesin, että mun täytyisi rauhoittaa ne, jos haluaisin nukkua enää silmäystäkään ennen aamuvuoroa.

Niinpä mä annoin itselleni luvan ajatella punahiuksista Jonathania vielä kerran sellaisena, kun mä sen halusin muistaa ja toivoin, että sekin kykenisi vielä muistamaan suojamuurien takaa paljastuneen Matildan.

Koska halusin mä tai en, Jonathan Raynott oli osa mun menneisyyttäni.

Remember me in a simple way, not what I did or said
When I think of you now, I just think of the day we met
Don't forget me, like I didn't care
Yeah, I stole from myself just to make you complete
Matilda T.
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1735

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

tb - Solmussa | Matilda T. Empty Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa