Solmussa | Matilda T.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:53

Matildallakin on sosiaalista elämää. Joskus.

avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:54

2.2.2018

Nyt se oli tapahtunut. Mä oli treffeillä ensimmäistä kertaa vuoteen.

Mulla oli enemmän tai vähemmän vaikeasti selitettävä suhde miehiin. Oli totta, että ilman niitä elämä oli yksinkertaista, mutta ei se kovin kivaa ollut. Tiedättehän.

Tinder oli osoittautunut luultua hyödyllisemmäksi. Mä olin pelaillut sitä harva se ilta, nakellen miehiä vuoroin molempiin suuntiin. Mustavalkoisille kuville mä haistatin pitkät sen enempää töllistelemättä, samoin alle mun ikäisten. Pelkkä kahdeksantoistakesäisen naaman näkeminenkin puistatti.

Kallan tarjonta ei yleisesti puhutellut mua, mutta viikonloppuisin kylänpahaseen eksyi potentiaalisia kavereita. Yksi niistä istui mun edessäni tujiottaen mua ruskeine silmineen niin tiiviisti, että mun katse harhaili miehen naulakkoon ripustamaan villakangastakkiin pakostakin.

Kolmekymppinen. Ohikulkumatkalla. Puhui vähän hassua murretta. Virnuili.

Mä tuskin räpäytin silmiäni, kun tunsin parransängen poskellani.
"Mä asun tässä ihan lähellä", mumahdin vetäen varovasti henkeä nenän kautta. Partaveden tuoksu tulvahti esiin huumaavana ja mä huomasin hakevani askeleita lähtiessäni harppomaan lumisella jalkakäytävällä.

***

Ovi kolahti kiinni muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Hapuilin valokatkaisinta pimeässä eteisessä, mutta vyötärölle valahtaneet kädet pysäyttivät järjenjuoksun. Mä vastasin suudelmaan yrittäen kuumeisesti päättää, oliko musta siihen.

Kaksitoista tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Se oli maksimiaika, jonka mä kykenisin viettämään saman katon alla.
Sekin oli järkyttävän pitkä aika, mutta vaikutti vahvasti siltä, että mun seuralaisellani oli ideoita sen kuluttamiseksi.

Sanotaanko, että mä olin poistunut ihmissuhderintamalta aika pitkäksi aikaa. Ja mä todellakin toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mun sormet näpersivät kauluspaidan ylimpiä nappeja auki niin tahattoman piinaavan hitaasti, että hetken mun teki mieli nauraa. Mä olin niin kusessa.

Mun oli vaikea lopettaa ajattelu ja heittäytyä siihen kuuluisaan hetkeen, mutta onneksi varteenotettava tinderpartnerini oli askeleen edellä. Mun hiukset hyökkäsivät alituiseen päin sen näköä, mutta mun paitani päätyi silti koristamaan mun pienen makuuhuoneeni lattiaa.

Kohta jäljellä olisi enää yksitoista tuntia. Jos se ei tajuaisi itse lähteä pois, mä pakenisin tallille ennen kuin se heräisi.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.02.18 9:49

26.2.2018

Kello läheni iltakymmentä ja mä tuijotin seinää. Sängyltä katsottuna yövalon lämpimänkeltaisessa valossa seinä näytti vielä pahemmalta kuin päivällä, kun yhä useamman tunnin vuorokaudesta valloittanut aurinko loi säteitään valkoiseen maalipintaan sälekaihdinten lomasta. Maalipinta rosoili monesta kohtaa ja katonrajassa, aivan listan alapuolella, näkyi epäilyttävä halkeama.

Mun täytyisi maalata seinä. Mä en ollut koskaan maalannut seinää. Ainoa maalauskokemus ikinä oli tallitalkoiden puominmaalaus, joiden aikana olin havainnut itsestäni ihan uusia perfektionistin piirteitä.
Nyt mä olin kuitenkin valmis maalaamaan vaikka koko asunnon, jos siltä hivenen nihkeältä vuokraisännältä heruisi lupa.

Naputtelin tekstiviestin hitaasti, harkiten jokaisen sanavalinnan kahteen kertaan. Mun olisi jo pitänyt olla nukkumassa herätäkseni virkeänä aamuvuoroon, mutta inspiraation iskettyä kaikki väsymys oli haihtunut.
Sen kun maalaat, laita kuitit niin vähennetään maalit ensi kuun vuokrasta.
Suupieli nyki väkisinkin, kun vastasin kiitoksella ja vajosin takaisin sängylle.

Seuraavaksi mun mieli oli pelkkää värikarttaa. Haluaisinko mä kylmän vai lämpimän värin? Olisiko harmaa korosteseinä uhka vai mahdollisuus? Hetkeksi hairahduin lukemaan Facebookiin ilmestynyttä hevosilmoitusta ja värikartta laajentui huomaamatta punarautiaaseen.

Hivuttauduin ylös katseen jumiuduttua lipaston yllä komeilevaan kupruun. Se idiootti oli maalannut tapetin päälle ja ilmeisen epäonnistunut siinä.
Kupla rapsahti rikki, kun survaisin kynnen sitä vasten. Kuivunut maali rapsahteli lipaston tummalle pinnalle yhtä raadollisesti kuin mun sosiaalinen elämä oli aikoinaan rapistunut. Luokan suosituimmasta tytöstä oli tullut yksinäinen susi, koska sen seura ei kiinnostanut ketään eikä kenenkään muun seura varsinkaan kiinnostanut sitä.

Hetken mua hymyilytti. Ehkä sen seinän maalaamisen myötä mä voisin kääntää sen kuuluisan, uuden sivun. Haukan myötä jokin asia mun elämässä merkitsi taas jotain, antoi uuden keskipisteen. Mä olin alkanut janoamaan sitä pysyvyyden tunnetta, kun elämässä oli edes yksi vakio, joka ei muuttunut.

Puhalsin valkoisen pölyn pois lipastolta. Se perkeleen seinä täytyisi maalata.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.03.18 19:57

6.3.2018

Mä haluun pakoon pahaa oloo

Mun oli ollut vain pakko sinnitellä töissä, vääntää asiakaspalveluilme kasvoille ja pitää se siinä ne piinaavat tunnit. Pitää poissa kaikki muu kuin kassan naputtelu, hyllyjen verkkainen täyttyminen ja huonoja vitsejä vääntävät asiakkaat.
Ihan vain sen takia, että pukuhuoneessa se kaikki paska vyöryi mun päälle joutuessani vaihtamaan päälleni saman paidan, joka päällä mä olin töihin taksikyydillä tullut.

Asunnon ovi kolahti raskaana kiinni mun perässäni. Heitin avaimet eteisen pienelle lipastolle, riisuin takin naulakkoon ja laahustin viimeiset metrit pieneen keittiönurkkaukseen.
Vajosin hitaasti istumaan pöydän ääreen, tuntien kaikkien niiden sanojen poltteen ihollani. How can you be so fucking cold?! Nojasin pään käsiin, yritin pitää hengityksen tasaisena. Yes, thanks, I appreciate that you just didn’t bail on me, like you should, but seriously? Jonathanin sanat pyörivät päässäni jatkuvalla toistolla. Ne saivat mut nieleskelemään, koska siinä tilanteessa, sen ihmisen suusta, ne olivat osuneet paikkaan, jonka olemassaoloa mä en ollut enää muistanut.

Herätä mut eloon
ravista mun kehoo
Vie pakoon pahaa oloo


Puolikas valkoviinipullo tyhjeni muutamalla kulauksella. Pelkkä pullon näkeminen oli palauttanut mut hetkeksi Krouviin, jossa kaikki oli vielä ollut auki. Jos mä olisin tuonut Jonathanin asunnolleni, olisiko tilanne ollut sama?
Mua turhautti niin, että mun teki mieli kiljua ääneen. Sen lisäksi, että mä olin päätynyt sänkyyn juuri eronneen miehen kanssa, se oli ollut mun ainoa sauma minkäänlaiseen ystävyyteen vuosikausiin. Miten mä en ollut havahtunut miettimään sitä yhtään aiemmin?

Mä en osaa tunteist' puhuu mut oon opetellu juoksemaan
hei älä pysäytä mua jos et osaa auttaa


Alkoholisti-isä. Sosiaalisen elämän romahtaminen lukiossa sillä sekunnilla, kun sen aikainen poikaystävä päätyi hässimään parasta kaveria. Äidin kuolema pari kuukautta sen jälkeen, kun isä oli löytynyt henkihieverissä asunnoltaan.
Parikymppisenä siinä oli aika paljon sulateltavaa, että isä saapui krapulassa ex-vaimonsa hautajaisiin. Että käytännössä mä olin yksin.

Olin yrittänyt paikata sitä tyhjiötä parisuhteella, mutta se oli päätynyt siihen pisteeseen, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa toiselle puolelle Suomea. Jatko-opinnot vaihtuivat pätkätöihin R-Kioskille ja lopulta vakinaiseksi työpaikaksi. Lopulta vain hevosharrastuksen pariin palaaminen oli pitänyt mut järjissäni, koska vielä viisi vuotta myöhemminkin mä olin eksysissä omassa elämässäni.

Vilkaisin puhelinta, koska toivoin, että siihen olisi ilmestynyt samanlainen viesti kuin eilen: että me oltaisiin voitu vain skipata edellisen vuorokauden tapahtumat ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Istua Krouvissa kaljoilla arki-iltana ja naljailla toisillemme. Mutta Jonathanista ei ollut kuulunut pihahdustakaan sen jälkeen, kun mä olin jättänyt miehen taakseni kartanolla.

Kiskoin Jonathanin paidan pois päältä keskellä keittiötä. Mun teki mieli heittää paita roskiin tai vaihtoehtoisesti polttaa se, mutta sen sijaan mä kävelin kylpyhuoneeseen. Mun teki mieli huutaa ja raivota, mutta mä vain heitin paidan pesukoneeseen ja käynnistin sen. Mun teki mieli itkeä, mutta sen sijaan mä katsoin rummun pyörimistä ja toivoin, että tuttu tuoksu haihtuisi paidasta yhdellä pesulla.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 10.03.18 18:18

11.3.2018

Pelkkä Krouviin astuminen nosti mun sykkeet kattoon. Nopealla vilkauksella en nähnyt yhtäkään tuttua, mutta sydän jäi silti pamppailemaan epätahdissa. Mitä mä olin odottanut? Että löytäisin Jonathanin paikallisesta, koska en ollut kuullut miehestä mitään sitten sen jälkeen, kun se oli heittänyt mut kotiin?

Istuin tiskin ääreen ja tilasin lasillisen valkoviiniä. Mun ei tehnyt mieli jäädä, mutta sitten koko reissu olisi ollut aivan turha. Mitä mä taas sekoilin?
Avasin mun ja Jonathanin keskustelun, johon en ollut laittanut yhtäkään viestiä. Nyt, viimeisen vuorokauden aikana mun oli ensimmäisen kerran tehnyt mieli laittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä ja herätin sen joka kerta, kun näyttö ehti sammua ajatusteni harhaillessa. Mitä mä muka kirjoittaisin? Että mä istuin yksin Krouvissa? Että mulla oli edelleen Jonathanin huppari asunnollani?
Laskin puhelimen baaritiskille tuskin kuuluvasti huokaisten. Mun olisi saatava se mies pois päästäni.

Yritin ajatella jotain muuta. Ensin mun ajatukset kävivät vauhdilla juoksevassa keväässä: jokainen päivä kiidättäisi mut lähemmäs sitä hetkeä, kun Haukan ylläpitosopimus päättyisi. Mistä mä ehtisin löytää uuden hevosen kesään mennessä? Ei mulla ollut varaa maksaa tyhjästä karsinapaikasta ja todennäköisesti sille oli halukkaita jonoksi asti. Entä jos mun täytyisi lähteä Auburnista? Se tarkoittaisi myös, etten mä näkisi Jon-

Ei.

Kulautin viiniä niin tuohtuneesti, että baarimikko hörähti tiskin toisella puolen. Nostin katseeni ärtyneesti mieheen vain huomatakseni, ettei siinä ollut ainoa muhun kiinnittynyt silmäpari. Oho.
Miehellä oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Sängen peittämillä poskilla komeili huvittunut virne ja ennen kuin mä ehdin räpäyttää silmiäni, se oli noussut ylös.

"Huono päivä?" matala ääni kysyi. Siitä kuulsi huvittuneisuus ja sopivasti mitoitettu varmuus.
"Jep."
"Haluatko sä jotain juotavaa?"
"Jep."

Sen nimi oli Lari ja sen käsi lepäsi mun alaselällä. Mä yritin tunnistaa tunnetta, jonka kosketus mussa herätti, mutta kahden viinilasin jälkeen se ei vielä onnistunut. Mä tilasin lisää juotavaa, yrittäen näyttää kiinnostuneelta seuralaiseni jutuista.

Bisnesmies, ohikulkumatkalla. Ihan kuin se mun Tinder-deittini. Se oli päättynyt hyvin, eli yhteen yöhön. Ihan kuten mun ja Jonathaninkin yhden yön olisi pitänyt päättyä.
"Ai?" ynähdin yrittäen esittää yllättynyttä Larin puheenaiheen käännyttyä autoihin. Mun mieli vaelsi harmaasta Audista aivan toiseen väriin ja merkkiiin. Missä välissä mä olin päästänyt jonkun näin pahasti mun pään sisään?
Oli toimittava. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiussuortuvan sivuun ja räpäytin silmiäni kokeilevasti: vieläkö mä osasin?

Larin huulet eivät kysyneet lupaa painuessaan omiani vasten. Tupakka paloi edelleen mun sormieni välissä, kun mä yritin keskittyä mieheen Krouvin edustalla. Sen puheet eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan ja mä tunsin, kuinka miehen koura lähestyi mun persettä.
"Hups", hymähdin sihdattuani röökin vahingossa miehen kämmeneen. Lari vetäytyi kauemmas älähtäen jotain, mutta mä en enää viitsinyt kuunnella. Kylmä ilma pisteli poskipäitä ja se oli ainoa asia, jonka mä olin tuntenut viimeiseen tuntiin.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 20.03.18 18:32

20.3.2018

Mä en ollut juossut pitkään aikaan.

Sille ei oikeastaan ollut syytä. Tai ehkä sille nimenomaan oli syy, jonka nimi oli Jonathan. Maaliskuun aikana mä olin tarvinnut yhä vähemmän harhautusta liikunnasta, koska mun ajatukset olivat kiertäneet kehää vain yhden ihmisen ympärillä. Ja mä olin unohtanut ajatella itseäni, mikä oli yllättävää mun luoteen huomioiden.

Harmaat lenkkarit rahisivat osittain jäisellä tienpätkällä. Mä pystyin pitämään ajatukseni parin askeleen ajan edessä häämöttävässä horisontissa ja väsymyksessä, joka alkoi painaa jaloissa. Sen jälkeen kaikki löi taas päälle ja mä vedin henkeä niin nopeasti että se sattui.

Entä jos mä en löytäisi hevosta kevään aikana? Mitä helvettiä mä toimittaisin Kallassa hevosettomana, Auburnin toimiessa järkälemäisenä muistutuksena siitä, kuinka asiat eivät vain aina järjestyneetkään. Että mä olin epäonnistunut kaikessa mitä olin viimeisen vuoden rakentanut, että paluu ratsastusmaailmaan oli jäänyt vain säälittäväksi räpellykseksi.

Jonathan. Mun ei tarvinnut kuin lisätä vauhtia ja mä tiesin seuraavan mieleen juolahtavan ajatuksen. Siinä oli toinen muuttuja, jonka takia mun elämä oli kääntynyt ylösalaisin.

Mä juoksin, vaikka mun koko keho käski pysähtyä. Mieli oli ainoa, joka pakotti mut jatkamaan, koska pysähtyminen olisi antanut kaiken ahdistuksen vyöryä päälle. Keuhkoja poltti ja jokainen hengenveto sattui jättäen jälkeensä pelkän tunnottoman tilan, jonka varjolla mä olisin todennäköisesti voinut juosta vaikka loppuillan. Mä olin tarpeeksi hullu juoksemaan niin pitkään, etteivät mun jalkani enää kantaisi.

Mä olin onneton ongelmanratkaisija. Niin pitkään kuin muistin, mä olin paennut ongelmia ja tilanteita, joissa mulla ei enää ollut täyttä kontrollia. Kuten parisuhteita. Nyt mä olin kuitenkin hypännyt sellaiseen pää edellä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja ja antanut olettaa, että mä olin oikeasti valmis.
Kai mä olin uskonut siihen itsekin.

Olisi voinut myös luulla, että mä olin jo oppinut, koska tiedostin etten ollut parisuhdemateriaalia. Toisaalta mä olin peruuttamattoman syvällä siinä haavekuvassa, jossa mä saisin kerrankin terveellisen ihmissuhteen. Jossa Jonathan oli kaiken hyvän alku ja juuri. Ja mä olin sentään vittuillut miehen ritarillisuuskompeksista.

Mutta eihän Matilda Tammilehdon kaltaiset kusipäät saaneet onnellisia loppuja. Eihän nallekarkit menneet tasan ja elämä ollut helppoa ja kivaa. Kaikki paska oli ladattu mulle jo geeneissä, eikä ympäristön vaikutuksesta tarvinnut varmaan edes puhua.

Lopulta mä pysähdyin, koska tuntui tyhmältä juosta - enhän mä osannut lopettaa yrittämästä. Mä olisin voinut juosta vielä juoksemasta päästyänikin, mutta se olisi vain vienyt mut pidempää reittiä samaan päämäärään. Mä halusin jäädä Kallaan ja kaiken fyysisen tuskan keskellä sen tiedostaminen ei ainakaan helpottanut oloani.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.04.18 15:33

20.4.2018

Puristin rattia edelleen rystyset valkeina, vaikka edessä oli kotimatka. Miksi jännitys ei ollut purkaantunut vieläkään?

Zelia oli ollut kaikkea mitä mä olin odottanutkin: kuvankaunis tamma oli osoittanut luonteensa heti alkuun tanssahdellen maneesin Danielin kanssa. Ruunikon olemus oli ollut sopivan itsevarma ja mua oli hymyilyttänyt seuratessani sen liitelyä maneesin loisteputkivalojen kellertävässä valaistuksessa. Mä olin istunut katsomossa puristaen kypärää jännittyneenä, yrittäen keskittyä katsomaan mitä Daniel satulassa teki ja milloin. Miten se sai sen pienen pirulaisen kuuntelemaan kaikesta huolimatta.

Sitten oli tullut mun vuoroni koeratsastaa ensimmäisen hevonen, jota mä olin ostattelemassa. Mä olin skeptisesti varautunut siihen, ettei onni voinut suosia mua siinä määrin, että Zeliasta tulisi mun ihkaensimmäinen oma hevoseni. Ei kukaan ostanut ensimmäistä koeratsastamaansa hevosta, eihän?

Daniel oli antanut mun tutustua Zeliaan rauhassa ja mä olin arvostanut sitä. Käynnissä tamma oli mutustellut kuolainta yrittäen aika-ajoin nyppiä ohjia käsistäni, ilmeisen kyllästyneenä pelkkään käveleksimiseen. Mä olin kuitenkin ottanut rauhassa aikani saadakseni itseni rennoksi ja rauhalliseksi nuoren ratsun selässä, koska siitä oli aivan liian pitkä aika, kun mä olin viimeksi istunut niin nuoren satulassa.

"Ota sitä kiinni vähän kerrallaan tai se provosoituu. Se on tosi herkkä, mutta vaatii selkeitä rajoja."
Danielin satunnaiset kommentit pyörivät edelleen päässäni. Zelia ei ollut räjähtänyt käsiini, vaikka sekään ei ollut käynyt kaukana. Daniel oli kuitenkin kertonut ratsastaneensa tamman edellispäivänä ja mies oli itse käynyt ensin purkamassa ruunikon pahimmat höyryt.

Mä olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tykästynyt Zeliaan kovin. Ruunikossa yhdistyi kaikki se, mitä mä ratsulta hain: kompakti koko, ketteryys ja oma moottori. Zelia oli juuri sopivasti arvaamaton ja mä tiesin, että siitä tulisi äärettömän mielenkiintoinen projekti.

Mutta. Olihan siinä vielä aika monta muttaa matkassa.

Me oltiin sovittu, että mä menisin ensi viikolla uudestaan. Onneksi Daniel ei ollut vielä laittanut Zeliaa julkiseen myyntiin mun yhteydenoton vuoksi, joten mä ehtisin hyvin koeratsastaa tamman toistamiseen. Seuraavalla kerralla mä myös hyppäisin, koska Zelia tulisi tulevaisuudessa painottumaan toivottavasti nimenomaan esteille.

"Joo, mä menen katsomaan sitä ensi viikolla uudestaan", hymähdin Kristiinalle, jonka ääni oli kajahtanut ilahtuneena puhelimen kaiuttimesta. Nainen oli saanut esikoisen pari viikkoa sitten ja järjesteli kertomansa perusteella jo Haukan kotiinpaluuta.
"Oi, ihan mahtavaa! Kai sulla oli joku mukana?"
Irvistin itsekseni, täräyttäen kieltävän vastauksen vähän epäröiden.
"No seuraavalle kerralle otat! Tulisin avuksi jos ei olisi tuota pikkuprinsessaa työllistämässä."
Huoahdin tuskin kuuluvasti. Kenet mä saisin huijattua toiselle koeratsastusreissulle viikossa?

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.04.18 18:50

28.4.2018

Mä olin ajanut koeratsastamaan Zeliaa toistamiseen, taas yksin. Mä olisin voinut kysyä mukaan Gabriellaa ja vielä torstai-iltana naisen tarjouduttua seuraksi, olin ollut melko varma, etten lähtisi reissulle yksin. Sitten mä olin kuitenkin viettänyt yön Jonathanin kanssa, enkä mä enää yksinkertaisesti uskaltanut pyytää Gabriellaa mukaan, koska mä en halunnut selittää naiselle, miksi mua ei ollut enää näkynyt juhlissa.

Harmillisesti tämä kaikki oli tapahtunut juuri ennen elintärkeää reissua. Danielin kertoman mukaan Zeliasta oli tullut epävirallisia kyselyjä, joten mulla ei olisi aikaa pyöritellä ostopäätöstä loputtomiin. Toisaalta, kenellä sitä olikaan - ainakaan nuoresta suomalaisesta puoliverisestä, jolla oli hyvä suku ja rakenne.

"Oon tottunut hyppäämään vähän passiivisemmalla ratsulla", myönsin Susinevalle verryttelyn lomasta. Zelia tuntui vireältä, eikä keväinen, kentälle kantautuva tuulenvire ainakaan vähentänyt tamman liikkumista. Mä yritin keventää lähellä satulaa, pitää käden rentona ja tehdä paljon voltteja ja siirtymisiä, etten antaisi nuorelle tammalle yhtään syytä livistää alta.

Ristikko oli jätetty tolppien väliin kahdeksi puomiksi, joiden yli mä ravasin pari kertaa molemmista suunnista. Zelia höristeli korviaan punavalkeille puomeille ja mä yritin ammentaa tamman intoa omaan ratsastukseeni.
Daniel korotti puomit pieneksi ristikoksi ja lisäsi eteen puomin ponnistuspaikkaa tukemaan. Zelia nyppi innokkaana ohjia, kun käänsin tamman päädystä ristikkoa kohti pitäen kevennyksen mahdollisimman tasaisena. Zelia ponnisti vaivattomasti puomilta laukalla esteen yli, joten mä otin heti uuden lähestymisen laukassa.

Mitä useampi hyppy me otettiin, sitä enemmän Zelia kuumui. Tamma steppasi kulmassa päätään viskoen, kun valmistelin laukannoston. Ruunikko singahti laukkaan vedettyään itsensä ensin kireäksi viulunkieleksi, mutta rentoutui jo parin askeleen jälkeen. Mä suoristin Zelian pystylle vähän huolimattomasti ja laukan tahti rikkoutui tamman pompahdeltua itsensä ristilaukalle. Tunsin Zelian jännittyvän puomin kolahtaessa etuseen ja tamman saatua kavionsa kentän tasoon ruunikko esitteli mulle pukittelutaitojaan.

Daniel videoi viimeisiä hyppyjä mun puhelimellani, jonka olin miehelle vähän nolostuneena antanut. Olisi varmaan ollut fiksua ottaa joku apukäsiksi, mutta minkäs sille enää mahtoi. Jusu olisi todennäköisesti suostunut, ehkä Jonathan - Gabriellasta puhumattakaan, sehän oli jo lupautunut. Kuten tavallista, se oli ollut mun kehtaamisestani kiinni.
"Jep, kai se jotain videoi", Daniel tokaisi hypättyämme pari estettä putkeen. Zelia tuntui väsähtäneen ja mä annoinkin ohjien lipua pidemmiksi siirtäessäni tamman raviin.

Lopputulemana mä sain vielä hetken harkinta-aikaa, mutta alustavien puheiden mukaan me tehtäisiin tammasta kaupat. Toki mä halusin teetättää myös ostotarkastuksen, mutta onneksi kevättä oli vielä jäljellä.
"Mä soittelen varmaan ensi viikolla", hymähdin hymyillen mahdollisimman rennosti, vaikka mun sisällä kuohui. Daniel nyökkäsi ja mä loin vaistomaisesti viimeisen vilkauksen takaisin tarhaan päässeeseen Zeliaan. Tamma oli purkanut väsymystään muhun erinäisellä ärhentelyllä purkaessani Zeliaa pois, mutta onneksi mä olin tottunut Haukan uhitteluun.

Ja kuohuntaan. Ja tallilla ramppaamiseen. Ja päätöksien tekemiseen. Mutta en hevosen ostamiseen.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.06.18 8:27

12.6.2018

Mä olin nähnyt siitä unta. Markuksen sanat olivat saaneet mut näkemään punaista, mutta aivan kuten todellisuudessa oli käynyt, se kaikki oli kadonnut sillä sekunnilla, kun Jonathanin lyönti oli osunut muhun.

Mä en pitänyt pelosta. Vuosien saatossa mä olin onnistunut psyykkaamaan itseni siihen pisteeseen, että mä pystyin miltei tilanteessa kuin tilanteessa asettumaan pelon yläpuolelle. Se oli vaatinut järjettömän määrän työstämistä, mutta tiukka itsekuri ja hermojen hallitsemisen harjoittaminen oli tuottanut tulosta.

Kohtasin peilikuvani ja silmät, joista viime yön painajaiset eivät näkyneet. Jälki ohimollani oli sinertynyt vielä pykälän, mutta lähtenyt sitten haalistumaan reunoilta. Siinä se silti oli, kyseenalaistaen mut ratkaisuni joka päivä.

Mä olin joskus sietänyt huonoa, toimimatonta parisuhdetta ja ottanut siitä opikseni. Siinä mä silti mietin, mistä mun anteeksiantavaisuus Jonathania kohtaan kumpusi. Enkö mä ollut kuitenkaan tajunnut, että mun täytyi pitää rajani antamatta tunteille liikaa elintilaa? Mä ja mun mieli oli jo kerran mennyt rikki, enkä mä halunnut uusintaa.

Ilmeisesti mulla oli kuitenkin ymmärtämisvaikeuksia, mitä ihmissuhteisiin tuli. Tutkailin peilikuvaani huomaten juurikasvun, jonka värjäämisen olin illalla skipannut. Olisi ollut helpointa kasvattaa oma väri takaisin ja säästää rahat, jotka kampaajaan, väreihin ja maskeihin kului, mutta mä olin liian tottunut violettiin. Tuntui, että siitä oli tullut niin suuri osa mun identiteettiäni, etten osaisi enää olla ilman. Epäsosiaalisena yksilönä huomiota herättävä hiusväri ei ehkä ollut joka tilanteessa käytännöllisin, mutta mä pidin siitä silti. Mä rakastin sitä.

Rakastaa. Ei rakasta. Jonathanin sanat palasivat mieleeni ja mä tunsin vihlaisun jossain rintakehän korkeudella. Oliko mies vain paikannut vaurioita? Mun pää täyttyi sumusta, kun yritin taas analysoida tilannetta ja kontekstia, jota järki yritti toitottaa.

Hiustenvärjäys siirtyi taas ja vedin lenkkarit ennätysvauhdilla jalkaan. Asfalttiosuuden mä kävelin, mutta päästessäni tutulle hiekkatielle en aikaillut ensimmäisten juoksuaskeleiden kanssa. Kivusta mä pidin, koska se auttoi ammentamaan vauhtia. Se muistutti, etten mä tulisi varmaan koskaan olemaan ehjä. Se oli kunnon ripaus inhimillisyyttä, jonka musta joutui normaalisti kaivamaan esiin.

Vasta kun mun jalkojani poltteli ja hengittäminen tuntui pahalta, hiljensin vauhtia. Pysähdyin katsomaan aamuauringossa kylpevää metsää, jonka seesteisyys oli rauhoittavaa. Mun pitäisi muistaa tehdä tätä useammin.

Ja värjätä hiukset.

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.06.18 10:34

| VIIKKO JONATHANIN KANSSA |

Perjantai 15.6.
Mulle oli jäänyt vähän outo fiilis mun, Gabriellan ja Jonathanin keskusteluista Auburnissa, mutta asunnolla mä työnsin sen tunteen sivuun. Mun täytyi keskittyä Jonathaniin eikä kaikkiin niihin epäilyksiin, joita Gabriellalla selvästi meistä oli.

Olin raivannut Jonathanille tilaa vaatekaapista ja makuuhuoneen lipastosta, jossa säilytin itse lähinnä sukkia ja alusvaatteita. Oli hämmentävää saada asuntoon täytettä, koska säilytystilaa oli jäänyt muutossa niin paljon yli. Ehkä tätä menoa mä alkaisin ajatella kiviseinien sisältöä enemmän kotina, koska vielä tähän päivään mennessä se ei ollut tuntunut sataprosenttisesti siltä.

Tuntui hyvältä käpertyä peiton alle tietäen, ettei tarvitsisi herätä aamulla yksin. Ja että sitä luksusta kestäisi peräti seitsemän aamun verran. Hetkeksi mun ajatukset juoksivat viikon päähän: mitä sitten? Oltaisiinko me tuhottu viimeinenkin pohja aikuisten oikealle parisuhteelle vai valmiita vakinaistamaan järjestely? Se ajatus jäi pyörimään mun päähäni yhtä aktiivisesti kuin Jonathan pyöri omalla puolellaan sänkyä, kunnes mä lopulta vajosin uneen pää hetkellisesti ajatuksista tyhjentyneenä.

Lauantai 16.6.
Aamuvuorot ja viikonloput eivät ikinä olleet toimiva yhdistelmä, mutta aamupalaseuralaisen kanssa se oli siedettävää. Mua oli hymyilyttänyt seurata Jonathanin kahvinkeittoa ja miehen hillumista keittiössä puolialastomana. Olihan se heilunut siinä ennenkin, mutta ei yhtenä asukkina.

Mun työvuoroon mahtui kolme pinnaa venyttävää asiakasta. Ensimmäinen kommentoi kärkkäänä kahvia, vaikka mä olin juuri keittänyt sen eikä siinä ollut musta mitään normaalista poikkeavaa. Toinen ei osannut ilmaista tarpeeksi selvästi mitä mun olisi pitänyt taikoa ulos Veikkaus-koneesta, joten lopulta mä olin lunastanut sen perkeleen Kenon itselleni. Kolmas taas oli alaikäiseltä näyttänyt nuori mies, joka ei tietenkään ollut tajunnut ottaa papereita mukaan kaljaostoksille. Samalla mua oli kuitenkin hymyilyttänyt salaa, koska olin muistanut hyvin elävästi, mitä unohdetuista papereista saattoi lopulta seurata.

Olin painellut kotiin lonkerot kainalossani ja ehdottanut kotiutuneelle Jonathanille saunailtaa. Saunajuomat check, saunaseura check. Mä olin käynyt taloyhtiön saunatiloissa vain kerran ja todennut niiden olevan siistit, todennäköisesti pari vuotta sitten rempatut ja hiljaiset. Mikä voisi mennä vikaan?

Sunnuntai 17.6.
Aamupäivä oli hujahtanut tallilla nopeasti mutta kaikkea muuta kuin rennosti. Mä olin kuvitellut olevani ihan pätevä juoksuttaja, mutta Zelia oli romuttanut sen uskomuksen kymmeneen minuuttiin. Ensin tamma oli näyttänyt hoitavan homman ilman ylimääräistä höyryämistä, mutta sitten ruunikko olikin jo vaihtanut omatoimisesti suunnan kesken ravipätkän ja yrittänyt retuuttaa mua perässään. Oli varmaan aika selvää, että me oltiin neuvoteltu sen jälkeen käytöstavoista ja siitä, kuinka neiti Z ei saisi ottaa yhtäkään askelta ilman lupaani.

Tallireissun jälkeen mä olin käynyt kotona suihkussa, ruokakaupassa ja painellut töihin. Luojan kiitos ilta oli ollut hiljainen ja mä olin saanut suljettua kioskin minuutilleen kymmeneltä, ehtien takaisin kotiin nälissäni mutta suhteellisen tyytyväisenä elämääni.

“Ruokaa?” hymähdin sohvalla makaavalle Jonathanille huomaten kuitenkin nopeasti, että mies oli jo löytänyt syötävää. Punapää virnuili vuoroin televisiolle ja vuoroin mulle ja silti mulla meni hetki tajuta mikä leffa televisiossa pyöri.

No, mä en aloittanut ruoanlaittoa ihan heti. Sen sijaan mä istahdin hajareisin Jonathanin syliin ja annoin muistojen ohjata mut painamaan huuleni punapään kaulalle hamuten lämmintä ihoa kaikella sillä oikeudella, jonka olin viime kuukausina hankkinut.

Maanantai 18.6.
Kylmät väreet juoksivat mun iholla vielä aamullakin, kun näin Jonathanin raukean virneen jostain peiton ja tyynyn välimaastosta. Siihen näkyyn voisi oikeasti tottua.

Auburnissa aamu oli valjennut pitkälle siinä vaiheessa, kun mä pääsin hakemaan Zeliaa hyppytuokiota varten. Olin värvännyt Jonathanin viralliseksi puomimestariksi siltä varalta, että Zelia päättäisi mennä esteistä läpi niiden ylittämisen sijaan. Eilisen juoksutusepisodin jälkeen mä olin varautunut pahimpaan, vaikka pidinkin tunteet visusti piilossa pitääkseni määrätietoisuuden Zelian kanssa.

Pessimisti ei pety ja kun rima on asetettu etukäteen tarpeeksi alas, lopputulos voi yllättää positiivisesti. Alun jännittyneisyyden ja kyttäilyn jälkeen Zelia muisti kuinka hauskaa hyppääminen on ja imi esteille välillä vähän turhankin reippaasti, hypäten kuitenkin rohkeasti kaiken yli. Pienellä okserilla mä sain tuntea tamman hyppykapasiteetin, jonka valjastamista käyttöön kaikessa komeudessaan mä en olisi malttanut odottaa.

Mä olin juuri toteamassa Jonathanille jotain ilkikurista ja vähän tuhmaa loungen suojissa, kun Isabella ilmestyi paikalle tarkistamaan, oliko Eela jo valmiina valmennusta varten. Jonathanin kiskoessa kypärää päähänsä mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja tiedustelin Isabellalta mahdollisuutta estevalmennukseen. Siitä huolimatta, että mulla oli edessä esteryhmän vaihto ja Isabella oli suunnannut yksityisvalmennuksensa lähinnä edistyneiden ryhmäläisille, mä sain kuin sainkin sovittua mun ja Zelian ensimmäisen valmennuksen seuraavalle viikolle.

Tiistai 19.6.
Se oli ollut ihan normaali tiistaiaamu ja mä olin jäänyt nukkumaan Jonathanin lähdettyä töihin. Jossain vaiheessa olin havahtunut puhelimen kilahdukseen ja tuijottanut unisena näyttöä. Tänään on henkilön Jonathan Raynott syntymäpäivä... Mitä??

Mä olin jumissa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hyllytin karkkeja tietämättä miten päin seisoa, kun eiliset estetreenit, aamuinen lenkki ja erinäiset urheilut Jonathanin kanssa pakottivat lihaksia ympäri kehoa. Mun täytyisi selvästi urheilla vielä enemmän, koska sillähän se lähti millä tulikin. Virnistin mielikuvalle, jossa mä mainitsin asiasta Jonathanille. Sen syntymäpäivänä. Ei helvetti, miten mä en ollut tiennyt Jonathanin syntymäpäivästä?

Iltavuoro tuntui kestäneen ikuisuuden vaikka Jonathan oli pyörähtänyt kioskilla. Olin pitänyt suuni supussa onnitteluilta, koska tässä vaiheessa oli sama vetää yllätys viimeisille tunneille saakka. Mä olin väsynyt raahautuessani kotiin ja olin aivan valmis kävelemään suihkun kautta sänkyyn, kun tajusin ruoan tuoksun. Oliko Jonathan “the birthday-boy” Raynott laittanut mulle ruokaa, taas?

Työväsymys vaihtui yllättyneisyyden kautta tyytyväisyyteen ja mä olin aika ylpeä laannuttamastani vitutuksesta, vaikka Jonathan oli suuresti edesauttanut asiaa kokkailullaan. Mä kiitin miestä illallisesta pieni hymy huulillani, lähtien suihkuun harmissani siitä, ettei punapäästä ollut seuraksi. Olisi voinut kuvitella, että se kuului automaattisesti diiliin, kun asui yhdessä, mutta ilmeisesti erilaiset työvuorot vaikeuttivat kuviota.

Kello oli yli yksitoista, kun mä muistin lahjan laukussani. Olin sentään ehtinyt ennen työvuoroa poiketa Kallan ainoassa kultasepänliikkeessä ostamassa Jonathanille astetta tyylikkäämmän sytkärin. Mies saisi kaiverruttaa sen, jos haluaisi, mutta ainakin se oli saanut multa synttärilahjan syntymäpäivänsä viimeisillä hetkillä.

Keskiviikko 20.6.
Oli outoa, kuinka nopeasti yhdessä asumiseen tottui. Meillä molemmilla oli aamuvuoro, mutta siitä huolimatta aamutoimet sujuivat ongelmitta ja me päästiin lähtemään yhtä matkaa töihin. Mun aamuni lähtikin liukkaaseen laskuun sillä sekunnilla, kun tajusin unohtaneeni eilisillan kahvit suureen termariin ja jouduin hinkkaamaan pinttyneen kahvin irti masiinasta aamuäkäisten asiakkaiden kolistellessa tiskillä ylidramaattisina, kuten aina.

Mä ehdin töiden jälkeen kotiin ennen Jonathania ja ehdin syödä eilisiä tähteitä. Mun vitutukseni ei kuitenkaan laantunut ja ensitöikseni varoitin punapäätä mahdollisesta käytöksestäni. Mä todellakin toivoin, ettei Jonathan vetäisi esiin mitään on varmaan se aika kuusta -korttia, koska siinä vaiheessa mä näkisin kirjaimellisesti punaista.

Koska mä olin nykyään tunnollinen hevosenomistaja, tallireissua ei voinut jättää väliin yleisen ärsytyksenkään vuoksi. Mä kysyin Jonathania mukaan tietämättä, kiinnostiko sitä palata tallille saatika hengata mun tympeässä seurassani tällä hetkellä. Mulla oli kuitenkin edessä Zelian ratsastus, josta mun täytyisi selvitä kunnialla tai pakottaa Jonathan satulaan.

Torstai 21.6.
Koska mulla oli vapaapäivä, mä nukuin pitkään, söin jotain brunssin tapaista ja join kaksi kuppia kahvia lukien puhelimelta nuorten hevosten kouluttamiseen liittyviä blogeja. Joka puolella toitotettiin siitä, kuinka tärkeää oli säilyttää tasapaino liikunnan suhteen ja siitä se ajatus sitten lähtikin: me mentäisiin tänään maastoon.

Onneksi Jonathan suostui lähtemään mukaan. Zelian mielestä tallin pihalta lähteminen oli ylitsepääsemätöntä ja ruunikon pompahdellessa pihamaalla mä manasin hiljaa mielessäni nuoria ja niiden kouluttamista. Ja ikävöin Haukkaa. Lopulta me kuitenkin päästiin liikenteeseen ja Zelia suunnilleen liimaantui kiinni Eelan takamukseen.

Mun keskittyminen pysyi koko reissun Zeliassa, jonka liikkeitä ei voinut ennustaa. Sen vuoksi puhuminen jäi vähemmälle, mutta ei se ainakaan mua haitannut. Siinä vaiheessa, kun Jonathan reissun päätteeksi ärhenteli mulle milloin mun hitaudesta hevoseni purkamisessa ja milloin vesihanan väärästä avaamisesta, mua vähän haittasi. Mutta mä nielin sen kuin aikuiset ja me päästiin takaisin mun luokseni ilman suurempaa draamaa.


(Viikko Jonathanin näkökulmasta)

_________________
Mul oo kiire yhtään mihinkään
Katotaan kumpi pidättää hengitystään pidempään


Matildan kaappi
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : Lynn
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 505

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa