Solmussa | Matilda T.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:53

Tunnetaan niin hyvin – huonosti
Kun pelko muuttuu muodoksi
Uskot sä kaiken hyvin menevän vai kaiken hyvän menevän?
Mä lupaan valehdella enemmän



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 10.11.18 15:13, muokattu 2 kertaa
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 04.02.18 20:54

2.2.2018

Nyt se oli tapahtunut. Mä oli treffeillä ensimmäistä kertaa vuoteen.

Mulla oli enemmän tai vähemmän vaikeasti selitettävä suhde miehiin. Oli totta, että ilman niitä elämä oli yksinkertaista, mutta ei se kovin kivaa ollut. Tiedättehän.

Tinder oli osoittautunut luultua hyödyllisemmäksi. Mä olin pelaillut sitä harva se ilta, nakellen miehiä vuoroin molempiin suuntiin. Mustavalkoisille kuville mä haistatin pitkät sen enempää töllistelemättä, samoin alle mun ikäisten. Pelkkä kahdeksantoistakesäisen naaman näkeminenkin puistatti.

Kallan tarjonta ei yleisesti puhutellut mua, mutta viikonloppuisin kylänpahaseen eksyi potentiaalisia kavereita. Yksi niistä istui mun edessäni Krouvissa tuijottaen mua ruskeine silmineen niin tiiviisti, että mun katse harhaili miehen naulakkoon ripustamaan villakangastakkiin pakostakin.

Kolmekymppinen. Ohikulkumatkalla. Puhui vähän hassua murretta. Virnuili.

Mä tuskin räpäytin silmiäni, kun tunsin parransängen poskellani.
"Mä asun tässä ihan lähellä", mumahdin vetäen varovasti henkeä nenän kautta. Partaveden tuoksu tulvahti esiin huumaavana ja mä huomasin hakevani askeleita lähtiessäni harppomaan lumisella jalkakäytävällä.

***

Ovi kolahti kiinni muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Hapuilin valokatkaisinta pimeässä eteisessä, mutta vyötärölle valahtaneet kädet pysäyttivät järjenjuoksun. Mä vastasin suudelmaan yrittäen kuumeisesti päättää, oliko musta siihen.

Kaksitoista tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Se oli maksimiaika, jonka mä kykenisin viettämään saman katon alla.
Sekin oli järkyttävän pitkä aika, mutta vaikutti vahvasti siltä, että mun seuralaisellani oli ideoita sen kuluttamiseksi.

Sanotaanko, että mä olin poistunut ihmissuhderintamalta aika pitkäksi aikaa. Ja mä todellakin toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mun sormet näpersivät kauluspaidan ylimpiä nappeja auki niin tahattoman piinaavan hitaasti, että hetken mun teki mieli nauraa. Mä olin niin kusessa.

Mun oli vaikea lopettaa ajattelu ja heittäytyä siihen kuuluisaan hetkeen, mutta onneksi varteenotettava tinderpartnerini oli askeleen edellä. Mun hiukset hyökkäsivät alituiseen päin sen näköä, mutta mun paitani päätyi silti koristamaan mun pienen makuuhuoneeni lattiaa.

Kohta jäljellä olisi enää yksitoista tuntia. Jos se ei tajuaisi itse lähteä pois, mä pakenisin tallille ennen kuin se heräisi.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 19.11.18 14:55, muokattu 1 kertaa
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.02.18 9:49

26.2.2018

Kello läheni iltakymmentä ja mä tuijotin seinää. Sängyltä katsottuna yövalon lämpimänkeltaisessa valossa seinä näytti vielä pahemmalta kuin päivällä, kun yhä useamman tunnin vuorokaudesta valloittanut aurinko loi säteitään valkoiseen maalipintaan sälekaihdinten lomasta. Maalipinta rosoili monesta kohtaa ja katonrajassa, aivan listan alapuolella, näkyi epäilyttävä halkeama.

Mun täytyisi maalata seinä. Mä en ollut koskaan maalannut seinää. Ainoa maalauskokemus ikinä oli tallitalkoiden puominmaalaus, joiden aikana olin havainnut itsestäni ihan uusia perfektionistin piirteitä.
Nyt mä olin kuitenkin valmis maalaamaan vaikka koko asunnon, jos siltä hivenen nihkeältä vuokraisännältä heruisi lupa.

Naputtelin tekstiviestin hitaasti, harkiten jokaisen sanavalinnan kahteen kertaan. Mun olisi jo pitänyt olla nukkumassa herätäkseni virkeänä aamuvuoroon, mutta inspiraation iskettyä kaikki väsymys oli haihtunut.
Sen kun maalaat, laita kuitit niin vähennetään maalit ensi kuun vuokrasta.
Suupieli nyki väkisinkin, kun vastasin kiitoksella ja vajosin takaisin sängylle.

Seuraavaksi mun mieli oli pelkkää värikarttaa. Haluaisinko mä kylmän vai lämpimän värin? Olisiko harmaa korosteseinä uhka vai mahdollisuus? Hetkeksi hairahduin lukemaan Facebookiin ilmestynyttä hevosilmoitusta ja värikartta laajentui huomaamatta punarautiaaseen.

Hivuttauduin ylös katseen jumiuduttua lipaston yllä komeilevaan kupruun. Se idiootti oli maalannut tapetin päälle ja ilmeisen epäonnistunut siinä.
Kupla rapsahti rikki, kun survaisin kynnen sitä vasten. Kuivunut maali rapsahteli lipaston tummalle pinnalle yhtä raadollisesti kuin mun sosiaalinen elämä oli aikoinaan rapistunut. Luokan suosituimmasta tytöstä oli tullut yksinäinen susi, koska sen seura ei kiinnostanut ketään eikä kenenkään muun seura varsinkaan kiinnostanut sitä.

Hetken mua hymyilytti. Ehkä sen seinän maalaamisen myötä mä voisin kääntää sen kuuluisan, uuden sivun. Haukan myötä jokin asia mun elämässä merkitsi taas jotain, antoi uuden keskipisteen. Mä olin alkanut janoamaan sitä pysyvyyden tunnetta, kun elämässä oli edes yksi vakio, joka ei muuttunut.

Puhalsin valkoisen pölyn pois lipastolta. Se perkeleen seinä täytyisi maalata.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 05.03.18 19:57

6.3.2018

Mä haluun pakoon pahaa oloo

Mun oli ollut vain pakko sinnitellä töissä, vääntää asiakaspalveluilme kasvoille ja pitää se siinä ne piinaavat tunnit. Pitää poissa kaikki muu kuin kassan naputtelu, hyllyjen verkkainen täyttyminen ja huonoja vitsejä vääntävät asiakkaat.
Ihan vain sen takia, että pukuhuoneessa se kaikki paska vyöryi mun päälle joutuessani vaihtamaan päälleni saman paidan, joka päällä mä olin töihin taksikyydillä tullut.

Asunnon ovi kolahti raskaana kiinni mun perässäni. Heitin avaimet eteisen pienelle lipastolle, riisuin takin naulakkoon ja laahustin viimeiset metrit pieneen keittiönurkkaukseen.
Vajosin hitaasti istumaan pöydän ääreen, tuntien kaikkien niiden sanojen poltteen ihollani. How can you be so fucking cold?! Nojasin pään käsiin, yritin pitää hengityksen tasaisena. Yes, thanks, I appreciate that you just didn’t bail on me, like you should, but seriously? Jonathanin sanat pyörivät päässäni jatkuvalla toistolla. Ne saivat mut nieleskelemään, koska siinä tilanteessa, sen ihmisen suusta, ne olivat osuneet paikkaan, jonka olemassaoloa mä en ollut enää muistanut.

Herätä mut eloon
ravista mun kehoo
Vie pakoon pahaa oloo


Puolikas valkoviinipullo tyhjeni muutamalla kulauksella. Pelkkä pullon näkeminen oli palauttanut mut hetkeksi Krouviin, jossa kaikki oli vielä ollut auki. Jos mä olisin tuonut Jonathanin asunnolleni, olisiko tilanne ollut sama?
Mua turhautti niin, että mun teki mieli kiljua ääneen. Sen lisäksi, että mä olin päätynyt sänkyyn juuri eronneen miehen kanssa, se oli ollut mun ainoa sauma minkäänlaiseen ystävyyteen vuosikausiin. Miten mä en ollut havahtunut miettimään sitä yhtään aiemmin?

Mä en osaa tunteist' puhuu mut oon opetellu juoksemaan
hei älä pysäytä mua jos et osaa auttaa


Alkoholisti-isä. Sosiaalisen elämän romahtaminen lukiossa sillä sekunnilla, kun sen aikainen poikaystävä päätyi hässimään parasta kaveria. Äidin kuolema pari kuukautta sen jälkeen, kun isä oli löytynyt henkihieverissä asunnoltaan.
Parikymppisenä siinä oli aika paljon sulateltavaa, että isä saapui krapulassa ex-vaimonsa hautajaisiin. Että käytännössä mä olin yksin.

Olin yrittänyt paikata sitä tyhjiötä parisuhteella, mutta se oli päätynyt siihen pisteeseen, ettei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa toiselle puolelle Suomea. Jatko-opinnot vaihtuivat pätkätöihin R-Kioskille ja lopulta vakinaiseksi työpaikaksi. Lopulta vain hevosharrastuksen pariin palaaminen oli pitänyt mut järjissäni, koska vielä viisi vuotta myöhemminkin mä olin eksysissä omassa elämässäni.

Vilkaisin puhelinta, koska toivoin, että siihen olisi ilmestynyt samanlainen viesti kuin eilen: että me oltaisiin voitu vain skipata edellisen vuorokauden tapahtumat ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Istua Krouvissa kaljoilla arki-iltana ja naljailla toisillemme. Mutta Jonathanista ei ollut kuulunut pihahdustakaan sen jälkeen, kun mä olin jättänyt miehen taakseni kartanolla.

Kiskoin Jonathanin paidan pois päältä keskellä keittiötä. Mun teki mieli heittää paita roskiin tai vaihtoehtoisesti polttaa se, mutta sen sijaan mä kävelin kylpyhuoneeseen. Mun teki mieli huutaa ja raivota, mutta mä vain heitin paidan pesukoneeseen ja käynnistin sen. Mun teki mieli itkeä, mutta sen sijaan mä katsoin rummun pyörimistä ja toivoin, että tuttu tuoksu haihtuisi paidasta yhdellä pesulla.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 10.03.18 18:18

11.3.2018

Pelkkä Krouviin astuminen nosti mun sykkeet kattoon. Nopealla vilkauksella en nähnyt yhtäkään tuttua, mutta sydän jäi silti pamppailemaan epätahdissa. Mitä mä olin odottanut? Että löytäisin Jonathanin paikallisesta, koska en ollut kuullut miehestä mitään sitten sen jälkeen, kun se oli heittänyt mut kotiin?

Istuin tiskin ääreen ja tilasin lasillisen valkoviiniä. Mun ei tehnyt mieli jäädä, mutta sitten koko reissu olisi ollut aivan turha. Mitä mä taas sekoilin?
Avasin mun ja Jonathanin keskustelun, johon en ollut laittanut yhtäkään viestiä. Nyt, viimeisen vuorokauden aikana mun oli ensimmäisen kerran tehnyt mieli laittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä ja herätin sen joka kerta, kun näyttö ehti sammua ajatusteni harhaillessa. Mitä mä muka kirjoittaisin? Että mä istuin yksin Krouvissa? Että mulla oli edelleen Jonathanin huppari asunnollani?
Laskin puhelimen baaritiskille tuskin kuuluvasti huokaisten. Mun olisi saatava se mies pois päästäni.

Yritin ajatella jotain muuta. Ensin mun ajatukset kävivät vauhdilla juoksevassa keväässä: jokainen päivä kiidättäisi mut lähemmäs sitä hetkeä, kun Haukan ylläpitosopimus päättyisi. Mistä mä ehtisin löytää uuden hevosen kesään mennessä? Ei mulla ollut varaa maksaa tyhjästä karsinapaikasta ja todennäköisesti sille oli halukkaita jonoksi asti. Entä jos mun täytyisi lähteä Auburnista? Se tarkoittaisi myös, etten mä näkisi Jon-

Ei.

Kulautin viiniä niin tuohtuneesti, että baarimikko hörähti tiskin toisella puolen. Nostin katseeni ärtyneesti mieheen vain huomatakseni, ettei siinä ollut ainoa muhun kiinnittynyt silmäpari. Oho.
Miehellä oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Sängen peittämillä poskilla komeili huvittunut virne ja ennen kuin mä ehdin räpäyttää silmiäni, se oli noussut ylös.

"Huono päivä?" matala ääni kysyi. Siitä kuulsi huvittuneisuus ja sopivasti mitoitettu varmuus.
"Jep."
"Haluatko sä jotain juotavaa?"
"Jep."

Sen nimi oli Lari ja sen käsi lepäsi mun alaselällä. Mä yritin tunnistaa tunnetta, jonka kosketus mussa herätti, mutta kahden viinilasin jälkeen se ei vielä onnistunut. Mä tilasin lisää juotavaa, yrittäen näyttää kiinnostuneelta seuralaiseni jutuista.

Bisnesmies, ohikulkumatkalla. Ihan kuin se mun Tinder-deittini. Se oli päättynyt hyvin, eli yhteen yöhön. Ihan kuten mun ja Jonathaninkin yhden yön olisi pitänyt päättyä.
"Ai?" ynähdin yrittäen esittää yllättynyttä Larin puheenaiheen käännyttyä autoihin. Mun mieli vaelsi harmaasta Audista aivan toiseen väriin ja merkkiiin. Missä välissä mä olin päästänyt jonkun näin pahasti mun pään sisään?
Oli toimittava. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiussuortuvan sivuun ja räpäytin silmiäni kokeilevasti: vieläkö mä osasin?

Larin huulet eivät kysyneet lupaa painuessaan omiani vasten. Tupakka paloi edelleen mun sormieni välissä, kun mä yritin keskittyä mieheen Krouvin edustalla. Sen puheet eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan ja mä tunsin, kuinka miehen koura lähestyi mun persettä.
"Hups", hymähdin sihdattuani röökin vahingossa miehen kämmeneen. Lari vetäytyi kauemmas älähtäen jotain, mutta mä en enää viitsinyt kuunnella. Kylmä ilma pisteli poskipäitä ja se oli ainoa asia, jonka mä olin tuntenut viimeiseen tuntiin.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 19.11.18 14:58, muokattu 1 kertaa
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 20.03.18 18:32

20.3.2018

Mä en ollut juossut pitkään aikaan.

Sille ei oikeastaan ollut syytä. Tai ehkä sille nimenomaan oli syy, jonka nimi oli Jonathan. Maaliskuun aikana mä olin tarvinnut yhä vähemmän harhautusta liikunnasta, koska mun ajatukset olivat kiertäneet kehää vain yhden ihmisen ympärillä. Ja mä olin unohtanut ajatella itseäni, mikä oli yllättävää mun luoteen huomioiden.

Harmaat lenkkarit rahisivat osittain jäisellä tienpätkällä. Mä pystyin pitämään ajatukseni parin askeleen ajan edessä häämöttävässä horisontissa ja väsymyksessä, joka alkoi painaa jaloissa. Sen jälkeen kaikki löi taas päälle ja mä vedin henkeä niin nopeasti että se sattui.

Entä jos mä en löytäisi hevosta kevään aikana? Mitä helvettiä mä toimittaisin Kallassa hevosettomana, Auburnin toimiessa järkälemäisenä muistutuksena siitä, kuinka asiat eivät vain aina järjestyneetkään. Että mä olin epäonnistunut kaikessa mitä olin viimeisen vuoden rakentanut, että paluu ratsastusmaailmaan oli jäänyt vain säälittäväksi räpellykseksi.

Jonathan. Mun ei tarvinnut kuin lisätä vauhtia ja mä tiesin seuraavan mieleen juolahtavan ajatuksen. Siinä oli toinen muuttuja, jonka takia mun elämä oli kääntynyt ylösalaisin.

Mä juoksin, vaikka mun koko keho käski pysähtyä. Mieli oli ainoa, joka pakotti mut jatkamaan, koska pysähtyminen olisi antanut kaiken ahdistuksen vyöryä päälle. Keuhkoja poltti ja jokainen hengenveto sattui jättäen jälkeensä pelkän tunnottoman tilan, jonka varjolla mä olisin todennäköisesti voinut juosta vaikka loppuillan. Mä olin tarpeeksi hullu juoksemaan niin pitkään, etteivät mun jalkani enää kantaisi.

Mä olin onneton ongelmanratkaisija. Niin pitkään kuin muistin, mä olin paennut ongelmia ja tilanteita, joissa mulla ei enää ollut täyttä kontrollia. Kuten parisuhteita. Nyt mä olin kuitenkin hypännyt sellaiseen pää edellä punnitsematta kaikkia vaihtoehtoja ja antanut olettaa, että mä olin oikeasti valmis.
Kai mä olin uskonut siihen itsekin.

Olisi voinut myös luulla, että mä olin jo oppinut, koska tiedostin etten ollut parisuhdemateriaalia. Toisaalta mä olin peruuttamattoman syvällä siinä haavekuvassa, jossa mä saisin kerrankin terveellisen ihmissuhteen. Jossa Jonathan oli kaiken hyvän alku ja juuri. Ja mä olin sentään vittuillut miehen ritarillisuuskompeksista.

Mutta eihän Matilda Tammilehdon kaltaiset kusipäät saaneet onnellisia loppuja. Eihän nallekarkit menneet tasan ja elämä ollut helppoa ja kivaa. Kaikki paska oli ladattu mulle jo geeneissä, eikä ympäristön vaikutuksesta tarvinnut varmaan edes puhua.

Lopulta mä pysähdyin, koska tuntui tyhmältä juosta - enhän mä osannut lopettaa yrittämästä. Mä olisin voinut juosta vielä juoksemasta päästyänikin, mutta se olisi vain vienyt mut pidempää reittiä samaan päämäärään. Mä halusin jäädä Kallaan ja kaiken fyysisen tuskan keskellä sen tiedostaminen ei ainakaan helpottanut oloani.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.04.18 15:33

20.4.2018

Puristin rattia edelleen rystyset valkeina, vaikka edessä oli kotimatka. Miksi jännitys ei ollut purkaantunut vieläkään?

Zelia oli ollut kaikkea mitä mä olin odottanutkin: kuvankaunis tamma oli osoittanut luonteensa heti alkuun tanssahdellen maneesin Danielin kanssa. Ruunikon olemus oli ollut sopivan itsevarma ja mua oli hymyilyttänyt seuratessani sen liitelyä maneesin loisteputkivalojen kellertävässä valaistuksessa. Mä olin istunut katsomossa puristaen kypärää jännittyneenä, yrittäen keskittyä katsomaan mitä Daniel satulassa teki ja milloin. Miten se sai sen pienen pirulaisen kuuntelemaan kaikesta huolimatta.

Sitten oli tullut mun vuoroni koeratsastaa ensimmäisen hevonen, jota mä olin ostattelemassa. Mä olin skeptisesti varautunut siihen, ettei onni voinut suosia mua siinä määrin, että Zeliasta tulisi mun ihkaensimmäinen oma hevoseni. Ei kukaan ostanut ensimmäistä koeratsastamaansa hevosta, eihän?

Daniel oli antanut mun tutustua Zeliaan rauhassa ja mä olin arvostanut sitä. Käynnissä tamma oli mutustellut kuolainta yrittäen aika-ajoin nyppiä ohjia käsistäni, ilmeisen kyllästyneenä pelkkään käveleksimiseen. Mä olin kuitenkin ottanut rauhassa aikani saadakseni itseni rennoksi ja rauhalliseksi nuoren ratsun selässä, koska siitä oli aivan liian pitkä aika, kun mä olin viimeksi istunut niin nuoren satulassa.

"Ota sitä kiinni vähän kerrallaan tai se provosoituu. Se on tosi herkkä, mutta vaatii selkeitä rajoja."
Danielin satunnaiset kommentit pyörivät edelleen päässäni. Zelia ei ollut räjähtänyt käsiini, vaikka sekään ei ollut käynyt kaukana. Daniel oli kuitenkin kertonut ratsastaneensa tamman edellispäivänä ja mies oli itse käynyt ensin purkamassa ruunikon pahimmat höyryt.

Mä olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tykästynyt Zeliaan kovin. Ruunikossa yhdistyi kaikki se, mitä mä ratsulta hain: kompakti koko, ketteryys ja oma moottori. Zelia oli juuri sopivasti arvaamaton ja mä tiesin, että siitä tulisi äärettömän mielenkiintoinen projekti.

Mutta. Olihan siinä vielä aika monta muttaa matkassa.

Me oltiin sovittu, että mä menisin ensi viikolla uudestaan. Onneksi Daniel ei ollut vielä laittanut Zeliaa julkiseen myyntiin mun yhteydenoton vuoksi, joten mä ehtisin hyvin koeratsastaa tamman toistamiseen. Seuraavalla kerralla mä myös hyppäisin, koska Zelia tulisi tulevaisuudessa painottumaan toivottavasti nimenomaan esteille.

"Joo, mä menen katsomaan sitä ensi viikolla uudestaan", hymähdin Kristiinalle, jonka ääni oli kajahtanut ilahtuneena puhelimen kaiuttimesta. Nainen oli saanut esikoisen pari viikkoa sitten ja järjesteli kertomansa perusteella jo Haukan kotiinpaluuta.
"Oi, ihan mahtavaa! Kai sulla oli joku mukana?"
Irvistin itsekseni, täräyttäen kieltävän vastauksen vähän epäröiden.
"No seuraavalle kerralle otat! Tulisin avuksi jos ei olisi tuota pikkuprinsessaa työllistämässä."
Huoahdin tuskin kuuluvasti. Kenet mä saisin huijattua toiselle koeratsastusreissulle viikossa?
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 28.04.18 18:50

28.4.2018

Mä olin ajanut koeratsastamaan Zeliaa toistamiseen, taas yksin. Mä olisin voinut kysyä mukaan Gabriellaa ja vielä torstai-iltana naisen tarjouduttua seuraksi, olin ollut melko varma, etten lähtisi reissulle yksin. Sitten mä olin kuitenkin viettänyt yön Jonathanin kanssa, enkä mä enää yksinkertaisesti uskaltanut pyytää Gabriellaa mukaan, koska mä en halunnut selittää naiselle, miksi mua ei ollut enää näkynyt juhlissa.

Harmillisesti tämä kaikki oli tapahtunut juuri ennen elintärkeää reissua. Danielin kertoman mukaan Zeliasta oli tullut epävirallisia kyselyjä, joten mulla ei olisi aikaa pyöritellä ostopäätöstä loputtomiin. Toisaalta, kenellä sitä olikaan - ainakaan nuoresta suomalaisesta puoliverisestä, jolla oli hyvä suku ja rakenne.

"Oon tottunut hyppäämään vähän passiivisemmalla ratsulla", myönsin Susinevalle verryttelyn lomasta. Zelia tuntui vireältä, eikä keväinen, kentälle kantautuva tuulenvire ainakaan vähentänyt tamman liikkumista. Mä yritin keventää lähellä satulaa, pitää käden rentona ja tehdä paljon voltteja ja siirtymisiä, etten antaisi nuorelle tammalle yhtään syytä livistää alta.

Ristikko oli jätetty tolppien väliin kahdeksi puomiksi, joiden yli mä ravasin pari kertaa molemmista suunnista. Zelia höristeli korviaan punavalkeille puomeille ja mä yritin ammentaa tamman intoa omaan ratsastukseeni.
Daniel korotti puomit pieneksi ristikoksi ja lisäsi eteen puomin ponnistuspaikkaa tukemaan. Zelia nyppi innokkaana ohjia, kun käänsin tamman päädystä ristikkoa kohti pitäen kevennyksen mahdollisimman tasaisena. Zelia ponnisti vaivattomasti puomilta laukalla esteen yli, joten mä otin heti uuden lähestymisen laukassa.

Mitä useampi hyppy me otettiin, sitä enemmän Zelia kuumui. Tamma steppasi kulmassa päätään viskoen, kun valmistelin laukannoston. Ruunikko singahti laukkaan vedettyään itsensä ensin kireäksi viulunkieleksi, mutta rentoutui jo parin askeleen jälkeen. Mä suoristin Zelian pystylle vähän huolimattomasti ja laukan tahti rikkoutui tamman pompahdeltua itsensä ristilaukalle. Tunsin Zelian jännittyvän puomin kolahtaessa etuseen ja tamman saatua kavionsa kentän tasoon ruunikko esitteli mulle pukittelutaitojaan.

Daniel videoi viimeisiä hyppyjä mun puhelimellani, jonka olin miehelle vähän nolostuneena antanut. Olisi varmaan ollut fiksua ottaa joku apukäsiksi, mutta minkäs sille enää mahtoi. Jusu olisi todennäköisesti suostunut, ehkä Jonathan - Gabriellasta puhumattakaan, sehän oli jo lupautunut. Kuten tavallista, se oli ollut mun kehtaamisestani kiinni.
"Jep, kai se jotain videoi", Daniel tokaisi hypättyämme pari estettä putkeen. Zelia tuntui väsähtäneen ja mä annoinkin ohjien lipua pidemmiksi siirtäessäni tamman raviin.

Lopputulemana mä sain vielä hetken harkinta-aikaa, mutta alustavien puheiden mukaan me tehtäisiin tammasta kaupat. Toki mä halusin teetättää myös ostotarkastuksen, mutta onneksi kevättä oli vielä jäljellä.
"Mä soittelen varmaan ensi viikolla", hymähdin hymyillen mahdollisimman rennosti, vaikka mun sisällä kuohui. Daniel nyökkäsi ja mä loin vaistomaisesti viimeisen vilkauksen takaisin tarhaan päässeeseen Zeliaan. Tamma oli purkanut väsymystään muhun erinäisellä ärhentelyllä purkaessani Zeliaa pois, mutta onneksi mä olin tottunut Haukan uhitteluun.

Ja kuohuntaan. Ja tallilla ramppaamiseen. Ja päätöksien tekemiseen. Mutta en hevosen ostamiseen.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.06.18 8:27

12.6.2018

Mä olin nähnyt siitä unta. Markuksen sanat olivat saaneet mut näkemään punaista, mutta aivan kuten todellisuudessa oli käynyt, se kaikki oli kadonnut sillä sekunnilla, kun Jonathanin lyönti oli osunut muhun.

Mä en pitänyt pelosta. Vuosien saatossa mä olin onnistunut psyykkaamaan itseni siihen pisteeseen, että mä pystyin miltei tilanteessa kuin tilanteessa asettumaan pelon yläpuolelle. Se oli vaatinut järjettömän määrän työstämistä, mutta tiukka itsekuri ja hermojen hallitsemisen harjoittaminen oli tuottanut tulosta.

Kohtasin peilikuvani ja silmät, joista viime yön painajaiset eivät näkyneet. Jälki ohimollani oli sinertynyt vielä pykälän, mutta lähtenyt sitten haalistumaan reunoilta. Siinä se silti oli, kyseenalaistaen mut ratkaisuni joka päivä.

Mä olin joskus sietänyt huonoa, toimimatonta parisuhdetta ja ottanut siitä opikseni. Siinä mä silti mietin, mistä mun anteeksiantavaisuus Jonathania kohtaan kumpusi. Enkö mä ollut kuitenkaan tajunnut, että mun täytyi pitää rajani antamatta tunteille liikaa elintilaa? Mä ja mun mieli oli jo kerran mennyt rikki, enkä mä halunnut uusintaa.

Ilmeisesti mulla oli kuitenkin ymmärtämisvaikeuksia, mitä ihmissuhteisiin tuli. Tutkailin peilikuvaani huomaten juurikasvun, jonka värjäämisen olin illalla skipannut. Olisi ollut helpointa kasvattaa oma väri takaisin ja säästää rahat, jotka kampaajaan, väreihin ja maskeihin kului, mutta mä olin liian tottunut violettiin. Tuntui, että siitä oli tullut niin suuri osa mun identiteettiäni, etten osaisi enää olla ilman. Epäsosiaalisena yksilönä huomiota herättävä hiusväri ei ehkä ollut joka tilanteessa käytännöllisin, mutta mä pidin siitä silti. Mä rakastin sitä.

Rakastaa. Ei rakasta. Jonathanin sanat palasivat mieleeni ja mä tunsin vihlaisun jossain rintakehän korkeudella. Oliko mies vain paikannut vaurioita? Mun pää täyttyi sumusta, kun yritin taas analysoida tilannetta ja kontekstia, jota järki yritti toitottaa.

Hiustenvärjäys siirtyi taas ja vedin lenkkarit ennätysvauhdilla jalkaan. Asfalttiosuuden mä kävelin, mutta päästessäni tutulle hiekkatielle en aikaillut ensimmäisten juoksuaskeleiden kanssa. Kivusta mä pidin, koska se auttoi ammentamaan vauhtia. Se muistutti, etten mä tulisi varmaan koskaan olemaan ehjä. Se oli kunnon ripaus inhimillisyyttä, jonka musta joutui normaalisti kaivamaan esiin.

Vasta kun mun jalkojani poltteli ja hengittäminen tuntui pahalta, hiljensin vauhtia. Pysähdyin katsomaan aamuauringossa kylpevää metsää, jonka seesteisyys oli rauhoittavaa. Mun pitäisi muistaa tehdä tätä useammin.

Ja värjätä hiukset.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 21.06.18 10:34

| VIIKKO JONATHANIN KANSSA |

Perjantai 15.6.
Mulle oli jäänyt vähän outo fiilis mun, Gabriellan ja Jonathanin keskusteluista Auburnissa, mutta asunnolla mä työnsin sen tunteen sivuun. Mun täytyi keskittyä Jonathaniin eikä kaikkiin niihin epäilyksiin, joita Gabriellalla selvästi meistä oli.

Olin raivannut Jonathanille tilaa vaatekaapista ja makuuhuoneen lipastosta, jossa säilytin itse lähinnä sukkia ja alusvaatteita. Oli hämmentävää saada asuntoon täytettä, koska säilytystilaa oli jäänyt muutossa niin paljon yli. Ehkä tätä menoa mä alkaisin ajatella kiviseinien sisältöä enemmän kotina, koska vielä tähän päivään mennessä se ei ollut tuntunut sataprosenttisesti siltä.

Tuntui hyvältä käpertyä peiton alle tietäen, ettei tarvitsisi herätä aamulla yksin. Ja että sitä luksusta kestäisi peräti seitsemän aamun verran. Hetkeksi mun ajatukset juoksivat viikon päähän: mitä sitten? Oltaisiinko me tuhottu viimeinenkin pohja aikuisten oikealle parisuhteelle vai valmiita vakinaistamaan järjestely? Se ajatus jäi pyörimään mun päähäni yhtä aktiivisesti kuin Jonathan pyöri omalla puolellaan sänkyä, kunnes mä lopulta vajosin uneen pää hetkellisesti ajatuksista tyhjentyneenä.

Lauantai 16.6.
Aamuvuorot ja viikonloput eivät ikinä olleet toimiva yhdistelmä, mutta aamupalaseuralaisen kanssa se oli siedettävää. Mua oli hymyilyttänyt seurata Jonathanin kahvinkeittoa ja miehen hillumista keittiössä puolialastomana. Olihan se heilunut siinä ennenkin, mutta ei yhtenä asukkina.

Mun työvuoroon mahtui kolme pinnaa venyttävää asiakasta. Ensimmäinen kommentoi kärkkäänä kahvia, vaikka mä olin juuri keittänyt sen eikä siinä ollut musta mitään normaalista poikkeavaa. Toinen ei osannut ilmaista tarpeeksi selvästi mitä mun olisi pitänyt taikoa ulos Veikkaus-koneesta, joten lopulta mä olin lunastanut sen perkeleen Kenon itselleni. Kolmas taas oli alaikäiseltä näyttänyt nuori mies, joka ei tietenkään ollut tajunnut ottaa papereita mukaan kaljaostoksille. Samalla mua oli kuitenkin hymyilyttänyt salaa, koska olin muistanut hyvin elävästi, mitä unohdetuista papereista saattoi lopulta seurata.

Olin painellut kotiin lonkerot kainalossani ja ehdottanut kotiutuneelle Jonathanille saunailtaa. Saunajuomat check, saunaseura check. Mä olin käynyt taloyhtiön saunatiloissa vain kerran ja todennut niiden olevan siistit, todennäköisesti pari vuotta sitten rempatut ja hiljaiset. Mikä voisi mennä vikaan?

Sunnuntai 17.6.
Aamupäivä oli hujahtanut tallilla nopeasti mutta kaikkea muuta kuin rennosti. Mä olin kuvitellut olevani ihan pätevä juoksuttaja, mutta Zelia oli romuttanut sen uskomuksen kymmeneen minuuttiin. Ensin tamma oli näyttänyt hoitavan homman ilman ylimääräistä höyryämistä, mutta sitten ruunikko olikin jo vaihtanut omatoimisesti suunnan kesken ravipätkän ja yrittänyt retuuttaa mua perässään. Oli varmaan aika selvää, että me oltiin neuvoteltu sen jälkeen käytöstavoista ja siitä, kuinka neiti Z ei saisi ottaa yhtäkään askelta ilman lupaani.

Tallireissun jälkeen mä olin käynyt kotona suihkussa, ruokakaupassa ja painellut töihin. Luojan kiitos ilta oli ollut hiljainen ja mä olin saanut suljettua kioskin minuutilleen kymmeneltä, ehtien takaisin kotiin nälissäni mutta suhteellisen tyytyväisenä elämääni.

“Ruokaa?” hymähdin sohvalla makaavalle Jonathanille huomaten kuitenkin nopeasti, että mies oli jo löytänyt syötävää. Punapää virnuili vuoroin televisiolle ja vuoroin mulle ja silti mulla meni hetki tajuta mikä leffa televisiossa pyöri.

No, mä en aloittanut ruoanlaittoa ihan heti. Sen sijaan mä istahdin hajareisin Jonathanin syliin ja annoin muistojen ohjata mut painamaan huuleni punapään kaulalle hamuten lämmintä ihoa kaikella sillä oikeudella, jonka olin viime kuukausina hankkinut.

Maanantai 18.6.
Kylmät väreet juoksivat mun iholla vielä aamullakin, kun näin Jonathanin raukean virneen jostain peiton ja tyynyn välimaastosta. Siihen näkyyn voisi oikeasti tottua.

Auburnissa aamu oli valjennut pitkälle siinä vaiheessa, kun mä pääsin hakemaan Zeliaa hyppytuokiota varten. Olin värvännyt Jonathanin viralliseksi puomimestariksi siltä varalta, että Zelia päättäisi mennä esteistä läpi niiden ylittämisen sijaan. Eilisen juoksutusepisodin jälkeen mä olin varautunut pahimpaan, vaikka pidinkin tunteet visusti piilossa pitääkseni määrätietoisuuden Zelian kanssa.

Pessimisti ei pety ja kun rima on asetettu etukäteen tarpeeksi alas, lopputulos voi yllättää positiivisesti. Alun jännittyneisyyden ja kyttäilyn jälkeen Zelia muisti kuinka hauskaa hyppääminen on ja imi esteille välillä vähän turhankin reippaasti, hypäten kuitenkin rohkeasti kaiken yli. Pienellä okserilla mä sain tuntea tamman hyppykapasiteetin, jonka valjastamista käyttöön kaikessa komeudessaan mä en olisi malttanut odottaa.

Mä olin juuri toteamassa Jonathanille jotain ilkikurista ja vähän tuhmaa loungen suojissa, kun Isabella ilmestyi paikalle tarkistamaan, oliko Eela jo valmiina valmennusta varten. Jonathanin kiskoessa kypärää päähänsä mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja tiedustelin Isabellalta mahdollisuutta estevalmennukseen. Siitä huolimatta, että mulla oli edessä esteryhmän vaihto ja Isabella oli suunnannut yksityisvalmennuksensa lähinnä edistyneiden ryhmäläisille, mä sain kuin sainkin sovittua mun ja Zelian ensimmäisen valmennuksen seuraavalle viikolle.

Tiistai 19.6.
Se oli ollut ihan normaali tiistaiaamu ja mä olin jäänyt nukkumaan Jonathanin lähdettyä töihin. Jossain vaiheessa olin havahtunut puhelimen kilahdukseen ja tuijottanut unisena näyttöä. Tänään on henkilön Jonathan Raynott syntymäpäivä... Mitä??

Mä olin jumissa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hyllytin karkkeja tietämättä miten päin seisoa, kun eiliset estetreenit, aamuinen lenkki ja erinäiset urheilut Jonathanin kanssa pakottivat lihaksia ympäri kehoa. Mun täytyisi selvästi urheilla vielä enemmän, koska sillähän se lähti millä tulikin. Virnistin mielikuvalle, jossa mä mainitsin asiasta Jonathanille. Sen syntymäpäivänä. Ei helvetti, miten mä en ollut tiennyt Jonathanin syntymäpäivästä?

Iltavuoro tuntui kestäneen ikuisuuden vaikka Jonathan oli pyörähtänyt kioskilla. Olin pitänyt suuni supussa onnitteluilta, koska tässä vaiheessa oli sama vetää yllätys viimeisille tunneille saakka. Mä olin väsynyt raahautuessani kotiin ja olin aivan valmis kävelemään suihkun kautta sänkyyn, kun tajusin ruoan tuoksun. Oliko Jonathan “the birthday-boy” Raynott laittanut mulle ruokaa, taas?

Työväsymys vaihtui yllättyneisyyden kautta tyytyväisyyteen ja mä olin aika ylpeä laannuttamastani vitutuksesta, vaikka Jonathan oli suuresti edesauttanut asiaa kokkailullaan. Mä kiitin miestä illallisesta pieni hymy huulillani, lähtien suihkuun harmissani siitä, ettei punapäästä ollut seuraksi. Olisi voinut kuvitella, että se kuului automaattisesti diiliin, kun asui yhdessä, mutta ilmeisesti erilaiset työvuorot vaikeuttivat kuviota.

Kello oli yli yksitoista, kun mä muistin lahjan laukussani. Olin sentään ehtinyt ennen työvuoroa poiketa Kallan ainoassa kultasepänliikkeessä ostamassa Jonathanille astetta tyylikkäämmän sytkärin. Mies saisi kaiverruttaa sen, jos haluaisi, mutta ainakin se oli saanut multa synttärilahjan syntymäpäivänsä viimeisillä hetkillä.

Keskiviikko 20.6.
Oli outoa, kuinka nopeasti yhdessä asumiseen tottui. Meillä molemmilla oli aamuvuoro, mutta siitä huolimatta aamutoimet sujuivat ongelmitta ja me päästiin lähtemään yhtä matkaa töihin. Mun aamuni lähtikin liukkaaseen laskuun sillä sekunnilla, kun tajusin unohtaneeni eilisillan kahvit suureen termariin ja jouduin hinkkaamaan pinttyneen kahvin irti masiinasta aamuäkäisten asiakkaiden kolistellessa tiskillä ylidramaattisina, kuten aina.

Mä ehdin töiden jälkeen kotiin ennen Jonathania ja ehdin syödä eilisiä tähteitä. Mun vitutukseni ei kuitenkaan laantunut ja ensitöikseni varoitin punapäätä mahdollisesta käytöksestäni. Mä todellakin toivoin, ettei Jonathan vetäisi esiin mitään on varmaan se aika kuusta -korttia, koska siinä vaiheessa mä näkisin kirjaimellisesti punaista.

Koska mä olin nykyään tunnollinen hevosenomistaja, tallireissua ei voinut jättää väliin yleisen ärsytyksenkään vuoksi. Mä kysyin Jonathania mukaan tietämättä, kiinnostiko sitä palata tallille saatika hengata mun tympeässä seurassani tällä hetkellä. Mulla oli kuitenkin edessä Zelian ratsastus, josta mun täytyisi selvitä kunnialla tai pakottaa Jonathan satulaan.

Torstai 21.6.
Koska mulla oli vapaapäivä, mä nukuin pitkään, söin jotain brunssin tapaista ja join kaksi kuppia kahvia lukien puhelimelta nuorten hevosten kouluttamiseen liittyviä blogeja. Joka puolella toitotettiin siitä, kuinka tärkeää oli säilyttää tasapaino liikunnan suhteen ja siitä se ajatus sitten lähtikin: me mentäisiin tänään maastoon.

Onneksi Jonathan suostui lähtemään mukaan. Zelian mielestä tallin pihalta lähteminen oli ylitsepääsemätöntä ja ruunikon pompahdellessa pihamaalla mä manasin hiljaa mielessäni nuoria ja niiden kouluttamista. Ja ikävöin Haukkaa. Lopulta me kuitenkin päästiin liikenteeseen ja Zelia suunnilleen liimaantui kiinni Eelan takamukseen.

Mun keskittyminen pysyi koko reissun Zeliassa, jonka liikkeitä ei voinut ennustaa. Sen vuoksi puhuminen jäi vähemmälle, mutta ei se ainakaan mua haitannut. Siinä vaiheessa, kun Jonathan reissun päätteeksi ärhenteli mulle milloin mun hitaudesta hevoseni purkamisessa ja milloin vesihanan väärästä avaamisesta, mua vähän haittasi. Mutta mä nielin sen kuin aikuiset ja me päästiin takaisin mun luokseni ilman suurempaa draamaa.


(Viikko Jonathanin näkökulmasta)
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 02.07.18 21:45

#tb 24.6.2013

Miskan huulilla kareili hymy, johon mä en varmaan ikinä kyllästyisi. Miehen parransänki tuntui terävältä sormieni alla, kun sipaisin juuri heränneen miehen kasvoja vähän häkeltyneenä. Oli meidän ensimmäinen vuosipäivä jonka valkenemista mä olin epäillyt ne 365 päivää.

Mä olin hakenut kouluihin. Mua kiinnosti liiketalous, joten mä olin valinnut ammattikorkeita lähinnä etelästä. Kauppiksen mä olin jo hylännyt ajatuksen tasolla, koska ei se olisi mun paikkani. En mä ollut viitsinyt lukea pääsykokeisiin juuri lainkaan, koska voisin aivan hyvin tehdä vielä vuoden töitä.

Eilen mä olin miettinyt varaavani itselleni ratsastustunnin. Se oli kuitenkin kaatunut siihen, kun olin kuvitellut puhelun vieraalle ratsastuskoululle. Mitä mä voisin sanoa tasokseni? Helppo A oli liioittelua, koska en ollut edes koskenut hevosiin vuosiin. Helppo C oli aliarviointia ja mua alkaisi vain turhauttaa. Aina oli helppo B, mutta aina oli myös mahdollisuus siirtää koko ajatus tulevaisuuteen.

"Hyvää vuosipäivää, rakas", hymyilin Miskalle peiton takaa. Mua punastutti, koska mun oli vaikea sanoa jotain niin kestävää katsoen toista samalla silmiin. Mun ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä tunnetta kauaa, kun täkki oli kiskottu välistämme ja tutut huulet painuneet omilleni. Värähdin pujottautuen Miskan peiton alle painautuen miehen tulikuumaa kehoa vasten.

Siinä mä halusin olla. Siihen mä halusin jäädä.

***

25.6.2018

Ensin mä olin luullut sitä kesäromanssiksi, joka oli puhjennut kukkaan juhannuksen yöttömänä yönä. Olihan se ollut kivaa niin kauan kuin alkuhuuma oli kestänyt.

Mä olin kuitenkin päässyt siitä yli. Sen jälkeen mä olin myös ollut tarkka siitä, keneen luottaisin ja kenelle annoin itsestäni mitään. Se ei ollut osoittautunut kovin vaikeaksi, koska olin vetänyt niin tiukan linjan: jos ei antanut mitään kenellekään, ei tarvinnut kamppailla tällaisten asioiden kanssa.

Oli surkuhupaisaa, että me oltiin Jonathanin kanssa päädytty asumaan viikko yhdessä kokeilumielessä tällaisilla taustoilla. Jo pelkästään meidän tausta oli niin kirjava, että kaiken järjen mukaan meidän ei pitäisi pystyä edes olemaan samassa tilassa. Siltä musta oli tuntunut ensimmäisten osakilpailuiden jatkoihin saakka, kun samaan tilaan joutuminen oli päätynyt tuttua kaavaa makuuhuoneeseen.

Mä en ollut ihan varma, mitä Jonathan aikoi. Se puhua pulpatti koirasta, josta mä en viitsinyt udella liiaksi. Vaihtoehdot olivat aika vähissä, koska mun luokseni tai kartanolle koiraa ei voisi roudata. Kun yhtälöön lisäsi mut ja suuren kysymysmerkin, joka varjosti suhteen nykyistä tilannetta, mä olin aika tietämätön. Kun oli jo kerran käynyt läpi yhteisen muuton nopealla aikataululla ja kahden vuoden jälkeen kahlannut riitaisan eron, tuntui yksin asuminen kaikista näkökulmista viisaimmalta vaihtoehdolta.

Mutta jos mä kuuntelisin järkeäni, olisiko tässä edes mitään miettimistä? Jonathan oli elävä todiste siitä, että jopa mun pessimistisen järkeilyni saattoi ohittaa. Siihen tarvittiin alkoholia, typerää virnuilua ja lopulta vain ihminen, joka ei antanut mun työntää sitä pois.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Luurangot

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 27.08.18 14:42

27.8.2018

Veit mut sen sillan alle mis' öisin ei kukaan kulje
Sä tuoksuit röökille kun päästit mut sun paidan alle
Mut älä kerro mulle, ootsä ollu siellä ennen
En haluu tietää näyttiks joku muu sen paikan sulle


Hakkasin turhautuneena kuntosalin nyrkkeilysäkkiä. Olin vetänyt rannetuet niin tiukalle, etten amatöörinä muljauttaisi rannettani tunteidenpurkauksen lomassa, koska sitten niistä ei olisi hyötyä tosipaikan tullen. Turha kuvitella, että mä olisin enää koskaan se, joka sai osuman päin näköä.

En mä ollut ajatellut Jonathanin lyömistä. Juurikaan. Hanskojen iskeytyessä säkkiin kaikkea muuta kuin oikeaoppisella tekniikalla mä kävin läpi viikon takaista iltaa yhä uudestaan ja uudestaan miettien, olisinko voinut tehdä jotain eri tavalla.

Me oltiin pidetty viimeisen viikon aikana naurettavan vähän yhteyttä Jonathanin kanssa. Miehen isoäiti - Nana - oli tullut Kallaan, mutta ilmeisesti kaksikko ei ollut viihtynyt kylänpahasessa koko viikkoa. En olisi mäkään, jos työvuoroja ei olisi puskenut joka päivälle ylitöistä puhumattakaan.

Nappasin juomapullon ja pyyhkeen lattialta ja lähdin harppomaan kohti pukuhuoneita. Pyyhin otsaani ja huomasin soutulaitteen edessä norkoilevan häiskän intensiivisen katseen. Muljautin silmiäni viimeisen viipyilevän askeleen aikana ennen kuin nykäisin tumman oven auki ja pujahdin tyhjään tilaan suojaan katseilta.

Viileä tuulenvire löi vasten kasvoja, kun kiskoin takin vetoketjua kiinni salin ulko-oven edustalla. Nostaessani katseen asfaltista mun katse pysähtyi hetkeksi punahiuksiseen naiseen. Hetkinen. Oliko se sama muija, joka oli ilmestynyt Jonathanin ovelle teejuhlien jälkeen? Kurtistin kulmiani, kunnes tajusin näyttäväni oudolta. Neutralisoin ilmeen kasvoillani tullen nopeasti siihen tulokseen, ettei kyseessä ollut sama nainen. Tämä oli pidempi ja hiukset kirkkaamman punaiset.

Kotimatkalla mun ajatukset juoksivat kuitenkin väkisinkin niihin sekunteihin, joiden aikana olin päättänyt olla seuraamatta Jonathania tupakalle joka mittarilla epäonnistuneiden makuuhuonepuuhien jälkeen. Mies oli onnistunut provosoimaan sanoillaan mun joka soluani, eikä mua ollut kiinnostanut jäädä väittämään vastaan. Tiedä vaikka olisi mäjähtänyt ylävitonen poskelle. Helvetti.

Markuksen ajatteleminen ei suoranaisesti helpottanut fiilistä. Näin sieluni silmin sen omahyväisen, tyytyväisen virneen sen hulttion naamalla. Mun sisälläni kuohahti, kun tajusin olevani yksin Jonathan ex-tyttö- ja poikaystävien, ex-panojen tai ex-minkälie keskellä. Mä olin vain se, joka seisoi idioottina vieressä ja otti osumat vastaan. Toisaalta yhtä kuormittavaa oli, että odotin kaikkien Jonathanin menneisyyden ihmisten ponnahtelevan eteeni joka nurkan takaa tietämättä puoliakaan niiden tarinoista tai lukumäärästä.

Kotiovella mä vedin syvään henkeä ja päätin, että lopettaisin ajattelemisen tältä iltaa. Olin onnistunut välttämään kohtaamiset Jonathanin kanssa tähän asti ja pitänyt pisteliäät viesti-ideat kurissa, joten voisin jatkaa sivistyneellä, roimasti itsekuria sisältävällä linjallani.

Noin viisitoista minuuttia myöhemmin mä korkkasin valkoviinipullon. Mutta mä en ajatellut Jonathania tai yhtäkään luurankoa sen kaapissa.

Mut miten suljen tän ajatuksen, kun lisää susta kokoajan kuulen
Tiiän tää on tyhmää, mut en voi sille mitään alan olee vainoharhainen
Kun joku tulee vastaan ja se sut tunnistaa
Ootsä ollu tonki kaa?


avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 10.11.18 14:25

11.11.2018 (tapahtunut aiemmin)

Jonathan oli lähtenyt. Vaikka mä olin pyytänyt sitä itse, pieni osa musta oli koko ajan toivonut, ettei Jonathan koskaan lähtisi pois mun luota.

Tuijotin miehen perässä sulkeutunutta ovea ja annoin tunteiden tulla pintaan. Parin sekunnin ajan mä vain räpyttelin silmiäni odottaen iskua, joka lopulta vavahdutti mun koko kehoa ja lamaannutti hengityksen niin, että mä vajosin lattialle. Mä olin niin helvetin sekaisin, etten mä tajunnut kuin kuumat, katkerat kyyneleet kasvoillani.

Jonathanin täytyi olla vähintäänkin hullu viihtyessään mun seurassani. Siemailin miehen tarjoamaa olutta tuntien yllättävän vahvaa tarvetta viritellä aikaiseksi keskustelua. Se oli epämatildamainen tunne, mutta mun rajoittimeni oli hyvää vauhtia poistumassa käytöstä ja menneisyyteen hiipunut seurapiiri-Matilda raivaamassa tietään takaisin. Ainakin tänä iltana.  5.3.

Mä uskaltaisin väittää, että tutustuin Jonathaniin ensin ilman taka-ajatuksia. Vaikka miehessä oli alusta alkaen ollut jotain kiinnostavaa, vasta tarpeeksi kova humalatila oli saanut mut ajattelemaan miehestä jotain enemmän. Se sama syy oli pohjustanut myös meidän ensimmäisen yhteisen yömme, mutta mä olin aika varma, että siihen tilanteeseen olisi päädytty ennemmin tai myöhemmin ilman rohkaisuakin.

Se oli omalla tavallaan helpompaa tuntemattoman ihmisen kanssa. Mun huulten hamutessa Jonathanin kaulaa mä tajusin analysoivani jokaista liikettäni sen sijaan, että olisin voinut vain heittäytyä hetkeen. Mun oli pakko sysätä se ajatus taas kerran syrjään ja keskittyä Jonathanin vyönsolkeen, jonka kilahdus oli ihan helvetin iso raja. 5.3.

Oli ollut pelottavaa hyväksyä se, että mä olin alkanut tuntea jotain Jonathania kohtaan. Vielä vaikeampaa oli ollut antautua niille tunteille, koska mä olin vältellyt sitä tilannetta niin kauan. Olinhan mä joka tapauksessa antanut meille jonkinasteisen mahdollisuuden alusta alkaen, kunnes mun oli täytynyt tehdä päätös, saisiko se mahdollisuus kasvaa.

Mun oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin Jonathanin kosketukseen, joka oli tehdä mut hulluksi. Lopulta mun oli napattava lasi käteeni ja kohdistettava ajatukseni viiniin, joka toi vain hetkellisen helpotuksen.

“Sulla on hyvä maku… Poikaystävä”, virkoin hitaasti, virneen levitessä huulille kuin itsestään. Mä olin kuin joku pahainen teini, tai siltä se ainakin tuntui. Purin huulta pitääkseni tirskahduksen poissa.
18.3.

Mä olin epäröinyt niin helvetin monta kertaa, että olin pudonnut laskuista jo kauan sitten. Jonathan oli kuitenkin täyttänyt niin monta aukkoa mun elämässäni, että mä olin vajonnut siihen ujoon onnellisuuteen kaikesta huolimatta. Se oli ollut tietoinen valinta, mutta siinä kohtaa mä olin silti ajautunut enemmän tunteiden vietäväksi.

Olisi voinut myös luulla, että mä olin jo oppinut, koska tiedostin etten ollut parisuhdemateriaalia. Toisaalta mä olin peruuttamattoman syvällä siinä haavekuvassa, jossa mä saisin kerrankin terveellisen ihmissuhteen. Jossa Jonathan oli kaiken hyvän alku ja juuri. Ja mä olin sentään vittuillut miehen ritarillisuuskompeksista.

Mutta eihän Matilda Tammilehdon kaltaiset kusipäät saaneet onnellisia loppuja. Eihän nallekarkit menneet tasan ja elämä ollut helppoa ja kivaa. Kaikki paska oli ladattu mulle jo geeneissä, eikä ympäristön vaikutuksesta tarvinnut varmaan edes puhua.
20.3.

Jälkikäteen ajateltuna mun olisi pitänyt kuunnella itseäni enemmän monessakin kohtaa. Kun Jonathan oli räjähtänyt Markuksen provosoinnista Murronmaalla ja mä olin joutunut sen kohteeksi, oli mulla ollut ensimmäinen todellinen valinta edessäni. Siihen asti mulla oli ollut vain järkiperäisiä syitä perääntyä, mutta siitä illasta asti mä olin kuulunut omassa arvomaailmassani siihen vähemmistöön, joka oli hyväksynyt tapahtuneen. Senkin mä olin tehnyt siinä huumassa, jossa mä en muka enää pärjännyt ilman Jonathania. Mä olin pelännyt sen ratkaisun seuraamuksia, mutta ne olivat kaikesta höykyytyksestä ja toisten ihmisten puuttumisista huolimatta pysyneet piilossa tähän saakka.

Jonathan "pelkään että satutan sinua" Raynottin kämmen iskeytyi jonnekin mun ohimon korkeudelle. Niiden muutamien sekuntien aikana mä olin ennen kaikkea järkyttynyt, koska a) kukaan mies ei ollut koskaan lyönyt mua ja b) nyt kun oli, se oli nimenomaan Jonathan.

Mä en jäänyt tulkitsemaan Jonathanin ilmettä. Mun käsi kohottautui ylös, koska mun jokainen solu huusi mua puolustautumaan. Mun sisällä kipinöi, koska mun suoniini oli kohahtanut niin järketön määrä adrenaliinia, että mä tärisin. Mutta mun järkeni pelasi vielä ja sai mut nykäisemään käteni takaisin ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä.
8.6.

Muhun sattui. Mua musersi ajatella, että mä olin ehdottanut taukoa, aikalisää, miksi sitä ikinä halusikaan kutsua. Missä todellisuudessa ne muka toimivat? Olinko mä vain antanut lähtölaukauksen kierteelle, jonka päätteeksi mä olisin taas yksin? Oliko aikalisä ihan oikeasti tämän kaiken uhraamisen arvoista?

Mä tiesin kuitenkin liian hyvin, ettei tilanne olisi voinut jatkua ilman tätä ratkaisua. Mun täytyi keskittyä itseeni ja kasata oma pääni, jos halusin vielä joku päivä antaa itsestäni jotain jollekin toiselle. Jonathanille?

Mä toivoin sitä. Mä toivoin, etten mä ollut tuntenut kaikkea sitä turhaan. Mä olin paikannut meidät jo kerran ja selvittänyt kaiken silläkin uhalla, että se oli jättänyt jäljen meihin molempiin.

Mun päässäni harhailevat kysymykset eivät antaneet hetken rauhaa. Mun teki mieli kysyä Jonathanilta, mitä se ajatteli musta. Miksi se oli halunnut, että mä jäin. Miksi se ei ollut viimeksi halunnut mun jäävän enää yhtään mihinkään. Miksi ei ollut enää meitä millään tasolla.

***

Ehdin käydä pienen, nopean sodan itseni kanssa. Vetäytymällä mä voisin laittaa kaikelle tälle pisteen. Kirimällä viimeiset sentit umpeen mä tekisin kaiken tunteiden käsittelyn ja ylitsepääsemisen turhaksi. Olinko mä edes missään vaiheessa päässyt yli tästä, oikeasti?

Sitten mun huulet olivat Jonathanin huulilla ja mä unohdin hetkeksi kuinka hengittää. Mä vedin henkeä punapään huulilta niin terävästi, että se teki kipeää, ja pusersin sormillani Jonathanin kauluspaitaa.
26.4.

Kerran mä olin sanonut sen tunteen ääneen. Pyyhin kyyneleet kasvoiltani, nousin hitaasti ylös ja kävelin ikkunan luo. Ulkona oli jo pimeää, enkä mä nähnyt ketään katuvalojen kylmän loisteen valaisemalla kadulla.

Rakastaa. Ei rakasta.
Ilmeisesti rakastaa.

"Mä kerroin miten me tutustuttiin. Miten mä olen tällainen ja sä pysyit silti siinä", vastasin hiljaa. En maininnut, etten kertonut huitaisusta, koska en halunnut turhaa kränää isovanhemman ja lapsenlapsen välille. Mun katse harhaili vuoroin pöydässä ja vuoroin Jonathanin tummissa silmissä, joihin mä halusin katsoa.

"Ja sitten mä taisin sanoa että I love him."
Mä muutin sen englanniksi ja eri persoonaan, mutta se oli alku ja välitti kaiken oleellisen.
28.8.

Jonathan oli paennut tilannetta. Sen jälkeen, kun me oltiin selvitty alun vaiheilusta, erossaolosta, lyömisestä, muuttokatastrofista ja selvitty yhdessä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi maaliskuusta marraskuuhun, mä olisin odottanut kuulevani sen suoraan mulle sanottuna. Tai sitten mä olin koko ajan tuntenut liikaa.

Ja sen selvittäminen oikeutti mulle aikalisän.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 12.11.18 21:51

13.11.2018

Mun nilkka ei ollut kokenut ihmeparantumista yön aikana, enkä mä ollut nukkunut kuin pari vaivaista tuntia. Siinäpä olikin hyvät lähtökohdat tiistain aamuvuoroon.

Nojauduin tiskiin toistaiseksi hiljaisessa kioskissa. Nilkkaa vihloi kun varasin sille painoa, koska se oli ärtynyt portaiden kävelystä. Olin oikaissut lyhyen työmatkan autolla jalkaa säästääkseni, mutta en mä voinut sanoa ajamisenkaan olleen mitenkään erityisen miellyttävää ideaalisiteeseen käärityllä nilkalla.

Onnuin takaisin takahuoneeseen, jossa kahvinkeittimet porisivat valmiina puoli kahdeksaan, jolloin laskisin sisään ensimmäiset tarjouskahvien perässä tulleet kylähullut. Omistautuneimmat roikkuivat oven kahvassa jo vartin yli, mutta mä esitin aina etten huomannut niiden syyttäviä katseita, kun pidin kiinni yksinäisyydestäni viimeiseen minuuttiin saakka.

Kaadoin itselleni reilun kupin kahvia. Väsymys teki päästä sumuisen, eikä nilkan kipuilun aiheuttama stressi ainakaan helpottanut mun oloa kaikesta muusta puhumattakaan. Kaikki muu mua kai yöllä oli valvottanutkin, koska öisin mun itsehillintäni rakoili ja hairahdin helposti - liian helposti - vellomaan ajatuksissa, jotka suljin päiviksi pois päästäni.

Jonathanin ajatteleminen oli musertavaa. Mä muistin miehen ilmeen sen jälkeen, kun olin kertonut tarvitsevani aikaa. Mä muistin myös aivan liian hyvin oman reaktioni tilanteeseen, joka hämmensi mua edelleen - miksi mä olin halunnut mitään aikalisää, jos lopputuloksena oli säälittävä romahtaminen eteisen lattialle?

Se mua oli valvottanutkin. Mä en enää tiennyt mitä mä halusin tai mikä oli mulle hyväksi. Kun mä tein yhden ratkaisun, se aiheutti kaksi ongelmaa lisää. Tuntui, että niin mun elämä oli rullannut jo monta kuukautta. Jonathanin ja mun suhde oli riepotellut mua vuoristoradassa, jossa olin ripustautunut väkisin ajatukseen jonkun toisen kiintymyksestä muhun - aivan kuin se olisi paikannut kaikki vauriot, joille ei todellisuudessa ollut tehtävissä enää mitään.

Mä olin varoittanut Jonathania mun kyvyistäni parisuhteen toisena osapuolena. Oli kai yllättävää, että olin edes lähtenyt mukaan siihen touhuun, mutta ihmismieli oli heikko. Mä olin ollut heikko, enkä pitänyt ajatuksesta. Mun täytyi päästä kiinni takaisin ydinminääni, koska olin antanut itsestäni liikaa liian nopeasti ja ajautunut lopulta nurkkaan, jonka lopputulos oli yksi riskialtis ratkaisu.

Nilkkaa vihlaisi taas, kun nousin ylös lähteäkseni kaatamaan kahvit kioskin termariin. Mun ajatukset valuivat toiseen yöllä valvottaneeseen, Zeliaan, joka olisi sietänyt saada hikitreenin ojatempauksensa vuoksi, mutta joka joutuisi sattuneesta syystä tyytymään tänään tarhailuun. Tällaisten sattumusten varalle täytyisi varmaan olla joku, jolle uskoa hevosensa liikutuksen lyhyellä varoitusajalla. Jos en olisi mennyt laittamaan stoppia kaikelle, olisi Jonathan varmasti voinut pyöräyttää ruunikon liinassa. Ketään muuta mä en viitsisi edes pyytää.

Vilkaisin puhelimen kelloa, joka kertoi mun armonaikani kestävän vielä kymmenisen minuuttia. Tuijotin taustakuvaani, jossa Jonathan seisoi Zelian karsinassa hetkellisesti korvansa höristäneen tamman kanssa autuaan tietämättömänä, että mä olin ottamassa kuvaa. Nielaisin klikkasin itseni galleriaan ja etsin laidunkuvan Zeliasta. Kuva vaihtui ja mä hipaisin vahingossa näytön alareunan kuvaketta.

Viimeisimmät puhelut

Jesse                            12.11.
                                   Soi 10 s


Kolmas mua valvottanut syy yllätti mut aina kun mä sitä vähiten odotin. Vihreäsilmäinen ja harmaa alue, jolla me pysyttiin, vaikka ei olisi pitänyt.



Viimeinen muokkaaja, Matilda T. pvm 19.11.18 14:59, muokattu 2 kertaa
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 17.11.18 19:33

17.11.2018

Mä en kestänyt itseäni. Mun koko päivä oli mennyt siihen, kun olin yrittänyt saada selkoa siitä, oliko aikalisästä ollut vieläkään hyötyä. Töissä mä olin tuijottanut ällösiirappista pariskuntaa silläkin uhalla, että ne olisivat tajunneet mun mielipuolisen tiiviin katseen. Kaupassa mä olin katsonut vanhan pariskunnan varmaan ihan sympaattista sananvaihtoa. Kotimatkalla mä olin nähnyt vastavuoroisesti riitelevän pariskunnan, jonka toinen osapuolo oli poistunut paikalta auton ovet paukkuen.

Enkä mä ollut missään vaiheessa reagoinut mihinkään mitenkään. Mä olin taas aivan turta, mutten silti päässyt pakoon ajatuksiani. Mä tiesin, mitä mun olisi pitänyt tuntea, mutta sen sijaan mä kaivoin itselleni henkistä kuoppaa.

Kaadoin lasiin viiniä. Jos pullo ei toisi mulle vastauksia, ainakin se keventäisi ajatuksia. Toivottavasti.
Jonathanin ajatteleminen hermostutti. Jätin puhelimen keittiön pöydälle ja vajosin sohvalle lasin kanssa. Se oli turvallinen etäisyys, jonka puitteissa mä en voisi tehdä mitään harkitsematonta - kuten lähettää viestiä. Niin kuin Jonathan oli lähettänyt mulle.

Jonathanin näkeminen tallilla oli jättänyt epämukavan tunteen. Mä muistin miehen sanat, joiden jälkeen olin hetken pyöritellyt ajatusta siitä, mitä aikalisä tarkoitti käytännössä. Mitähän se tarkoitti Jonathanille? Mä muistin elävästi, kuinka mies oli kevättalvella kysynyt multa, haittaisiko sitoutumattomuus mua. Mä muistin myös, kuinka Jonathan oli mennyt juttelemaan naisseurueelle Krouvissa tietäen mun reaktioni. Vaikka mä kuinka olinluottanut mieheen viime kuukaudet tältä osin, ihmiset reagoivat tällaisiin muutoksiin eri tavalla. Eikä se ilmeisesti ollut mun asiani, koska Jonathanin mukaan munkaan ei tarvinnut selitellä sille mitään.

Kävin täyttämässä lasini. Nojasin sohvan selkänojaan sulkien hetkeksi silmäni. Jos mä oikein sinnittelin, mä pystyin pitämään ajatukseni poissa kimuranteista ihmissuhteista ja miettimään mitä Matilda ilman sitä kaikkea paskaa olisi lauantai-illallaan tehnyt. Varmaan etsinyt itselleen seuraa, johon ei tarvitsisi vahingossakaan sitoutua.

Mitä aikalisä merkitsi mulle? Miten mä voisin käyttää sen hyödyksi ilman, että heittäisin hukkaan kaiken moraalin ja työn, jonka olin parisuhde-Matildan rakentaessani tehnyt? Mitä mulla enää oli pelissä, kun Jonathankin oli vaikuttanut luovuttaneen?

Täytin lasin vielä kerran ja parkkeerasin itseni peilin ääreen meikkipussin kanssa. Peilistä mua tuijottivat päättäväiset silmät, joita suihkun jäljiltä pöyhkeät kiharat korostivat. Ja silloin mä tein viimeisen päätöksen lähteä kokeilemaan missä kulki raja, kun mä taas tuntisin jotain.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 01.12.18 13:01

1.12.2018
(illalla osakilpailuiden jälkeen)

Se ei ollut mikään kevyt päätös.

Mä olin istunut keittiön pöydän ääreen, koska mun sydän pamppaili ja korvissa kohisi. Mun jokainen solu käski mua lopettamaan, koska minkään logiikan mukaan mun ei pitäisi tehdä sellaista päätöstä. Mun pitäisi vain olla tyytyväinen tilanteeseeni, koska joku oli huolinut mut, koska se ei ollut tällaisella luonteella mikään itsestäänselvyys.

"I'm not willing to hang on this loose rope forever."

Jonathan kuitenkin odotti mun vastausta ja se oli ilmaissut, ettei odottaisi sitä ikuisesti. En olisi odottanut minäkään, vaikka mun olikin vaikea asettua Jonathanin rooliin. Miksi se oli menettänyt hermonsa niin monesti mun seurassani? Miksi sen rystyset olivat olleet veriset mun seinän jäljiltä? Miksi mä olin peittänyt sinertävää poskeani?

Jonathanin takia. Saman miehen takia mä olin kumonnut kaikki päätökseni miehettömästä elämästä, tai ainakin elämästä ilman sitoutumista. Sen päätöksen olin tehnyt niin itseni kuin oikeastaan kaikkien muidenkin suojaksi, koska mä en ollut parisuhdemateriaalia. Tässähän se taas oli nähty: mä olin jänistänyt yhteenmuutossa ja halunnut aikalisän.

Mutta mä olin myös kertonut Jonathanille rakastavani sitä. Nyt mä mietin, olinko sekoittanut sen tunteen siihen riippuvuuden tunteeseen, jonka takia olin paikannut meidän suhteeksi syventynyttä säätöä niin monta kertaa. Kun mietin viimeisen puolen vuoden kulkua, ne päivät, joiden aikana mä olin voinut levollisin mielin luottaa draamattomuuteen ja helppouteen, olivat aika vähissä. Missä välissä mun tunteet olivat oikeastaan edes ehtineet syventyä alkuhuumaa pidemmälle?

"Because I love you. I know that now. And I'm sorry I couldn't say it earlier."

Mun oli vaikea määrittää syytä sille, miksi mun jokainen solu ei enää vaatinut mua korjaamaan tilannetta, vaikka Jonathan oli tunnustanut mulle rakkauttaan. Ajatukset harhautuivat Jesseen, jonka osuus koko aikalisässä oli mystinen. Mun oli vaikea erottaa rehellisiä ajatuksiani miehestä, koska se oli tuominnut Jonathanin teon siitä kuultuaan, viettänyt aikaa kanssani ja lopulta suudellut mua.

Ilman Jesseä mä en ehkä olisi havahtunut kyseenalaistamaan parisuhdettani. Siinä oli kuitenkin se nimenomainen ehkä, joka jakoi mun mielen kahtia. Toinen puolisko ajatteli, että oli vain hyvä, kun olin Jessen ansiosta syventynyt tulkitsemaan omia tunteitani sen sijaan, että olisin jatkuvasti paikannut mun ja Jonathanin suhdetta. Toisen puolisko taas kyseenalaisti Jessen, jonka motiivit olivat jollain tapaa selventyneet sen suudelman myötä.

Toisaalta mä olin ollut tikittävä aikapommi jo kuukausia ja olisi ollut vain ajan kysymys, milloin en olisi enää halunnut sietää sitä kaikkea draamaa.

Nyt jos koskaan mä mietin jälkiviisaana ratkaisua lähteä suhteeseen Jonathanin kanssa, koska tässä oli käymässä kuten mä olin pelännytkin - molempiin sattuisi. Syy olisin loppujen lopuksi mä, koska mä en ollut parisuhdemateriaalia, sitoutuja ja olin antanut toisen miehen suudella itseäni. Mitä ihmissuhteisiin tuli, mä olin niin tottunut olemaan se ongelma, etteivät Murronmaan tapahtumia seuranneet painajaiset olleet tuntuneet ylitsepääsemättömän suurilta.

Vaikka sellaisia ne nimenomaan olivat olleet. Vaikka olin kuinka raivannut tietäni pois uhrin roolista, mun iho muisti edelleen kihelmöivän kivun ja mun syke nousi, kun ajattelin tilannetta. Vasta nyt mä pystyin myöntämään itselleni, että vaikka mä olin antanut tapahtuneen anteeksi, ei se ehkä ollutkaan sen arvoista. Että meidän ongelmat olivat kauttaaltaan liian suuria.

Vedin syvään henkeä ja pusersin kädet nyrkkiin, koska ne tärisivät. Epätietoisuuden kyyneleet polttelivat silmäluomien alla, kun mä yritin sanoa sen ääneen mielessäni. Tämä ei voi enää jatkua näin. Ei niin, koska mun täytyi tehdä päätös, joka vaikuttaisi mun ja Jonathanin elämään. Mä ajattelin Jonathania, jonka ohi olin ratsastanut päivällä osakilpailuissa ja jonka suoritusta olin seurannut sivusilmällä muutaman ohimenevän hetken.

Ohimenevää. Ilmeisesti me oltiin aina oltu ohimenevää.

Tämä ei voi jatkua enää ollenkaan.
Sillä hetkellä mä en keksinyt yhtäkään poikkipuista väitettä. Mä olin niin helvetin väsynyt tähän. Kun mä katsoin peiliin, musta tuntui, että sieltä heijastuvat kasvot olivat vieraat. Missä vaiheessa Matilda Tammilehdosta oli tullut umpi-ihastunut seurustelija, joka peitteli mustelmaa kasvoillaan sen sijaan, että olisi julistanut sen Jonathanin viimeiseksi teoksi? Mitä enemmän mä olin paikannut meitä, sitä enemmän mä olin menettänyt itseäni.

Mä en voisi enää olla Jonathanin tyttöystävä.
Haukoin hetken henkeä antaen kaikkien viikoiksi padottujen tunteiden tulvia ylitseni. Ensin mä olin ajatellut, että tauko kaikesta olisi antanut mulle mahdollisuuden katua, tuntea ikävää ja käsitellä sitä tosiasiaa, että olin mennyt tunnustamaan Jonathanille jotain, joka mun olisi pitänyt pitää omana tietonani. Mun ei olisi koskaan pitänyt sotkea ketään mun omiin ongelmiini ja sotkuiseen tunne-elämääni, joka oli kokenut liian monta kolausta toimiakseen.

Puhalsin keuhkot tyhjäksi ja suljin hetkeksi silmäni ottaakseni tilanteen hallintaan. Päätös oli nyt tehty ja mun täytyisi jäsentää se sellaiseen muotoon, jossa mä olisin valmis kertomaan asiasta Jonathanille. Vaikka koko maailma todennäköisesti kuvitteli muuta, mä en ollut hyvä jättämään ihmisiä - siksi mä olin aina vain muuttanut toiselle puolen Suomea.

Nyt mä en kuitenkaan voisi lähteä sille linjalle, koska mulla oli Zelia. Sen ajatuksen voimin mä kävelin ulos pakkaseen, starttasin auton ja suuntasin kohti kartanoa, jonka mailla olin vielä muutamia tunteja sitten ollut kuin mä en olisi ollut jättämässä ketään. Ajatus sävähti mun koko kehon läpi, koska vaikka mä kuinka kuvittelin tavoittaneeni rauhan, mun mieli vaelsi asioiden edelle ja mä pelkäsin mitä tuleman piti. Miten Jonathan reagoisi? Miten reagoisin tilanteeseen sanoittaessani ääneen ratkaisua, jonka mukaan mun tunteet olivat muuttuneet lopullisesti?

Mutta mä en enää voinut rakastaa Jonathan Raynottia.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 02.12.18 12:18

2.12.2018

Oli vielä pimeää, kun mä vedin lenkkarit jalkaani ja suuntasin Kallan hämärille kaduille. Katuvalot loivat kelmeitä juovia kevyen lumipeitteen harsoittamalle asfaltille, jonka vaihtuessa hiekkatieksi mut ympäröi pimeys. Oli rauhoittavaa olla piilossa kaikelta ja kuulla vain omat hengenvedot, jotka halkoivat kirpeää pakkasilmaa.

Turhautuminen oli poissa. Mä olin miettinyt eilisen tapahtumia pitkälle aamuyöhön viinilasillisen äärellä ja tullut siihen tulokseen, etten mä olisi voinut muutakaan. Jos mä keskittyisin tarpeeksi, saisin pidettyä tunteeni kurissa ja sullottua ne takaisin sisälleni. Mä halusin käsitellä asian nopeasti ja siististi, koska mä en kestäisi itseäni jos antaisin itseni ajatella hetkeäkään sitä mahdollisuutta, että mulla ja Jonathanilla olisi vielä ollut sauma.

Kiristin juoksutahtia jonkin muljahtaessa mun sisällä. Se oli joko omatunto tai sydänsurut, joista molemmat olivat merkki heikkoudesta. Enää mä en olisi heikko. Mä tietäisin tasan, mitä tunnen ja mitä sain tuntea. Treenaisin vaikka sitten koko joulukuun, että mielenhallinta kasvaisi samaa tahtia lihaskunnon ja kestävyyden kanssa.

Lähestyvä joulu nosti palan kurkkuun. En mä ollut ajatellut viettäväni sitä yksin.
Hiljensin vauhtia käydäkseni lyhyen tilannekatsauksen pääni sisällä. Mitä vaihtoehtoja mulla oikeastaan oli? Viettää joulu yksin kotona ja pyöriä pyhät tallilla törmäten varmasti Jonathaniin? Viettää puoli viikkoa neljän seinän sisällä, etten varmasti törmäisi Jonathaniin? Mennä jouluksi kotiin?

Tuhahdin puoliääneen. Isästä ei ollut kuulunut niin pitkään aikaan kuin mä olin Kallassa asunut, eikä mulla ollut sen enempää perhettä. Todennäköisesti se unohti mun olemassaolon aina korkin avatessaan, eli keskimäärin päivittäin. Ei mulla siis oikeastaan ollut mitään muuta kotia kuin se betonimöhkäle, jonka sisällä viettäisin jatkossa kaiken sen ajan, kun en olisi töissä tai tallilla.

Jatkoin juoksemista. Aurinko alkoi nousta ja toi mukanaan lupauksen uudesta päivästä. Mä en välittänyt uudesta päivästä, mutta jotain lohdullista siinä oli. Annoin katseen vaeltaa kolhossa maisemassa ja tajusin, että vaikka mä en enää Auburnin tarjoamien treenipuitteiden takia haluaisi muuttaa pois, mä voisin lähteä hetkeksi. Irtaantua kaikesta ja kaikista, etsiä äkkilähdön ja poistaa ongelman joulunvietosta.

Ajatus tuntui hyvältä, paremmalta kuin mikään muu oli moneen päivään tuntunut. Mä ottaisin aikaa vain itselleni, koska mulla oli kaikki mahdollisuudet olla täysin itsekäs. Ja vapaa nostamaan ylös kaikki Jonathanin laskemat muurit ollakseni taas se versio Matilda Tammilehdosta, joka olin ennen Kallaan muuttoani ollut.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Matilda T. lähetetty 06.12.18 20:38

7.12.2018

Olin juoksemassa taas ennen auringonnousua. Aamuhämärässä oli jotain rauhoittavaa ja mä olin todennut, että mulle se oli paras mahdollinen aika juosta. Etenkin sen jälkeen, kun olin herännyt levottomasta unesta muistaen sen jokaisen piirteen riipaisevan tarkasti.

Mä olin nähnyt unta Jonathanista. Miehen oli täytynyt jäädä alitajuntaani eilen illalla, kun olin ennen nukkumaanmenoa arponut, minne piilottaisin miehen antaman korun. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Unessa Jonathan oli ollut kaikkea sitä, mihin mä olin siinä kiintynyt. Se oli hymyillyt sitä jonathanmaista hymyä, johon mä olin koukuttunut ja jota mä pelkäsin aamulla kaivanneeni.

Mutta mä olin päättänyt erota Jonathanista. Ei mulla siis ollut oikeutta kaivata sitä. Mä en saanut kaivata sitä.

Kiristin juoksutahtia viimeiselle osuudelle. Jää kiilsi ohuen lumikerroksen alta, mutta pohja tuntui pitävältä. Nilkan nivelsiteiden herkkyyden kannalta olisi ollut fiksumpaa mennä salin juoksumatolle, mutta mun täytyi päästä etenemään oikeasti. Mä en halunnut mitään muuta kuin edetä. Niin kovaa, että happi tuntuisi loppuvan ja saisin taistella jaksamista vastaan askel askeleelta.

Nilkasta mun ajatukset päätyivät Jesseen. Oli varmaan sen kuuluisan kohtalon - johon en edelleenkään uskonut kovinkaan syvästi - ivaa, että mun nilkkani oli nyrjähtänyt sekä Jonathanin että Jessen seurassa. Missä välissä mun elämääni oli ehtinyt useampi mies ja missä välissä mä olin saanut itseni niin pahasti solmuun niiden kanssa?

Kun ajatteli mun ja Jessen välejä, saattoi niistä olla montaakin mieltä. Lähtötilanne oli ollut Jessen puolella: mä en ollut maininnut seurustelevani ja mies oli tulkinnut mun vapautuneen käytökseni kuten jokainen muukin seuraa hakeva mies olisi tulkinnut. Sen jälkeen se oli ollut aika puolueetonta, koska vaikka Jesse oli kunnioittanut suhdettani tai sitä, mitä siitä oli siinä vaiheessa ollut jäljellä, mä en ollut kieltäytynyt miehen seurasta. Lopulta me molemmat oltiin yhtä syyllisiä suudelmaan, jolla mä olin myös varmistanut sen, ettei Jonathan haikailisi perääni.

Se kuulosti marttyyrivedolta: Jonathanin oli helpompi vihata mua kuin surra meidän kariutunutta suhdettamme. Mä olin kuitenkin ollut tosissani sen ratkaisun suhteen, koska mun olisi pitänyt pysähtyä jo aiemmin tunnustelemaan tunteitani miestä kohtaan. Olinhan mä alusta alkaen yrittänyt varoittaa sitä musta ja mun menneisyydestä, joka peilautui väkisin nykyiseen minääni, mutta loppujen lopuksi vain mä olin vastuussa itsestäni ja teoistani.

Tähän asti mun elämässäni ei vain ollut missään vaiheessa ollut kyse mun teoistani. En mä ollut pettänyt ensimmäisessä suhteessani. En mä ollut tiennyt toisessa suhteessani nukkuvani samassa sängyssä narsistin kanssa, joka oli ensin kaivanut jokaisen luurangon kaapistani ja ollut lopulta todistamassa hetkeä, jolloin maailma oli vain romahtanut mun niskaani. Enkä mä oikeastaan ollut myöskään valinnut tulla lyödyksi, mitä kolmanteeseen suhteeseen tuli.

Ja niistä yhden yön valinnoista ei tarvinnut edes puhua. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt luopua toivosta miesten suhteen jo aikoja sitten, mutta ilmeisesti mun piti ottaa tarpeeksi monta osumaa ennen kuin mä tajuaisin.

Lenkkari luisti tiellä. Horjahdin, mutta sain korjattua kenkäni pitävämmälle pohjalle. Mun sydän kuitenkin takoi rinnassa hengästymisen ja yllätyksen sekaisessa tilassa, kun mä tajusin miten pienestä kaikki oli kiinni - juostessa ja elämässä yleisesti.

Ja juuri siitä syystä mun täytyisi valita seuraavat askeleeni tarkasti.
avatar
Matilda T.
Hevosenomistaja

Avatar © : VRL-05265
Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 1099

http://lumossa.net/jinnila/zelia.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Solmussa | Matilda T.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa