I have to save a rum| Inna Paakkanen

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 01.02.18 16:36



Viimeinen muokkaaja, Inna P. pvm 05.04.18 14:51, muokattu 1 kertaa
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 02.02.18 16:24

4.3.2018
throwback to the past
Vapaapäivä. Oijoi, mitä sitä tänään oikein edes tekisi? No, aikaisin ylös, tallivaatteet niskaan ja hoitamaan aamutallia. Pidin kyllä kovasti siitä, että omat hevoset olivat vain parinkymmenen metrin päässä ulko-ovesta. Aamutallit vain olivat kaikista epämukavampia ihmisille, joka ei koskaan ollut kunnon aamuihminen. Iines ja Launo lähtivät juoksemaan vapaina ympäri pitäjää. Ne olivat kotiutuneet hyvin, eivätkä edes olleet karkailleet.

Aurinko nousi parasta aikaa ja aamuinen kirpeä pakkanen pisteli poskissani. Avasin tallioven lukosta ja napsautin heti oven vieressä olevan sähkökatkaisijan päälle. Hirnahduksin osoitettu tervehdys tervehti minua, kun astuin sisään. Talli oli täynnä nälkäisiä nelijalkaisia. Kurkkasin heti ensimmäisenä Pusun karsinaan, mutta petyin.
”Etkö sä vieläkään viitsi varsoa?” mutisin. ”Sun arvioitu laskettu meni jo..”

Nuori eskarilainen halusi selvästi pantata muksuaan vielä pidemmän aikaa. Kivat sille. Hazel sen sijaan oli viimeinen päivä varsonut kauniin mustanruunikon värisen orivarsan. Varsa oli todella arka ja sen kanssa saisin tehdä vielä rutkasti hommia, että se sosialisoituisi. Olin alkanut kutsumaan varsaa Pekaksi, mutta pyörittelin vielä päässäni virallisen nimen vaihtoehtoja.

Myös ylläpidossa oleva hollantilainen, Anna, oli kantavana. Mustakaunokainen oli jo kokenut kahden varsan emä. Mila oli ilomielin antanut sen minulle ylläpitoon, kun pisti kaikki muut ratsastuskoulun hevoset myyntiin. Annallekin teki varmasti mukavaa pitää määrittelemättömän pitkää lomaa kentän pyörimisestä. Varsan syntymiseen oli tosin vielä reippaasti kuukausi aikaa, joten me teimme Annan kanssa yhä rentoja maastokävelyitä.

”No, ootkos yrittäny taas pakoon karsinastas?” kysyin pullealta rautiaanpäistäriköltä risteytysponilta.
Tohveli oli Julian ylläpidossa samasta paikasta kuin Anna, mutta tämä tapaus oli oikea riiviö. Se oli tottunut elämään pihatossa, joten karsinaelämä taisi tuntua rutkasti tylsältä. No, Julia saisi maksaa kalliisti kaikki rikotut osat ruunan karsinassa. Pihattoelämän takia olinkin antanut Tohvelin viettää tarhassa kaikista eniten aikaa. Itse asiassa olin kyllä harkinnut pienen pihaton rakentamista, mutta se veisi tällä hetkellä liikaa aikaa.

Ruokittuani koko kanalauman, vein ne pihalle. Tollon ja Tohvelin vein samaan aikaan. Tollo nyt kulkisi vaikka vapaana tarhaan. Niiden jälkeen pääsivät Hazel ja Pekka. Vaikka Pekka oli todella arka, oli se niin mammanpoika, että ei edes harkinnut muuta paikkaa kuin emänsä kylki. Toivottavasti pian syntyvä suokkivarsa saisi sen hieman irtaantumaan Hazelista. Seuraavaksi vein Annan ja viimeiseksi Pusun. Pusu oli sen verran energinen suuresta mahastaan huolimatta, että säästin rutkasti hermojani taluttaessani sen erikseen.

Seuraavaksi siivosinkin kaikki viisi karsinaa. Juuri heittäessäni viimeisiä paskoja kottikärryihin, tallinovi avautui.
”Huomenta talliin”, Julian pirteä ääni tervehti.
”Huomenta. Juuri sopivasti, kun kaikki karsinat on jo siivottu”, naljailin.
”Ajoituksenmestari”, Julia sanoi ylpeästi.
”Kahvia?” tiedustelin, mutta en edes odottanut vastausta.
Tallin oleskeluhuone (kyllä, viiden karsinan tallini tarvitsi oleskeluhuoneen) sisälsi pienen keittiön. Irtokeittolevy, kahvinkeitin, lavuaari tietty ja pieni jääkaappi. Laitoin kahvin tippumaan ja otin samalla pöydälle pari kahvimukia. Julia lösähti sohvalle ja nosti lumiset kenkänsä sohvapöydälle.

”Mitäs kuuluu?” tiedustelin Julialta.
”Ei ihmeempiä”, Julia vain vastasi.
Jaahas, ehkä tässä tarvittaisiin taas ilta viinipullon (no, Julialle mäyräkoirallinen kaljaa) seurassa. En nyt kuitenkaan tiedustellut enempää, vaikka mieleni hitusen tekikin.
”Entäs itelle? Mites sulla ja Juusolla tällä hetkellä menee?”
”Tietty sä kysyt tota”, mutisin ja huokaisin. ”No, me käytiin siellä leffassa ja päätettiin kokeilla uudestaan. Sillai ihan hiljalleen.”
”Mitä sulla tarkottaa hiljalleen? Joka päiväistä pane-”
”No, ei!” huudahdin ja mulkaisin naista. ”Sitä, että käydään treffeillä, ei asuta saman katon alla, nähdään kun keritään…”
Julia pyöräytti silmiään ja tuhahdin. Tiesinhän minä, ettei ystävähyvä ollut innostunut edes siitä, että haikailin eksäni perään. Omapa kuitenkin oli päätökseni ja meillä meni omasta mielestä Juuson kanssa nyt ihan hyvin. Juuso viihdytti päivät Jesseä Vaahterapolussa Milan lähdön takia. Se ratsasti hyvin paljon Ransua nykyisin ja auttoi toisinaan myös täällä. Sen lisäksi Juuso oli ihan vakituisesti töissä ratsuttajana Saviojalla.

Toisinaan kaipasin Julialta enemmän tukea meidän suhteeseen. En tiennyt kenelle avautua tai hehkuttaa. Mila ei paljoa Kanadasta voinut soitella aikaeron takia, eikä suppea kaveripiiri antanut myöden kovin monelle kenelle viittisi omia parisuhdeasioita jakaa. Ehkä minun pitäisi sopia kahvitreffit Auran kanssa?
”Tässä”, sanoin ja ojensin maidolla pilatun kahvin Julialle.
Istahdin naisen viereen sohvalle ja jalkojen nostamisen sijaan, vain ristin ne ja nojauduin selkätyynyihin.

”Ai, niin se Lukas pisti viestiä! Se tulee tallille maanantaina ekan kerran. Pitäiskö meidän olla paikalla?” Julia kysyi ja nyrpistin nokkaani.
Siinäpä vasta löytyikin uusi ongelma. Lukas Niemenpää. Kirpun uusi vuokraaja, johon en uskonut enää koskaan törmääväni.

”Onkohan se nyt varmasti oikea siihen hommaan?” kysyin. ”Ehkä Kirppu sopis paremmin jollekin naiselle…”
”Ääh, mistä tommonen ny yhtäkkiä?” Julia kysyi. ”Sähän olit ihan rakastunu siihen siellä koeratsastuksessa. Se nimi! Sä tunnet sen entuudestaan”, Julia hokasi.
”Se on ihan typerä juttu”, mutisin.
”No, ei oo, jos sä sen takia meinaat sano sille, että ettii uuden vuokrahevosen.”
Siemaisin kahvia ja poltin heti suuni. ”Hitto vie..” murahdin ja laskin kupin pöydälle jäähtymään.
”Anna Paakkanen paukkua”, Julia komensi.
”Se on oikeesti tosi typerä juttu”, yritin, mutta Julia vaatimalla vaati saada tietää. ”No, perkele. Kaikilla on se yks ihastus muksuna, jonka kanssa haluaa rakentaa vaaleanpunaisen talon, mies rakentaa ja ite kokkaa, sit tehdään kymmenen muksua. Ihan tuttua, eikö niin?”
”No, ei oo…”
”Kiva, jätänkin tän sit tähän..”

Julia napsautti sormiaan minua kohti. ”Sä oot ihastunu siihen.”
”Olin”, painotin jokaista kirjainta. ”Me käytiin samaa ala-astetta ykkösestä kolmoseen ja sit oltiin naapureita. Sit sen perhe muutti muualle ja mun sydän särky. Noloa tästä tekee sen, että mä kirjotin kamalilla harakanvarpailla sille mun ekan rakkauskirjeen, kun kuulin niiden muutosta.”
”Voi kuinka söpöä”, Julia henkäisi kuin mikäkin romantikko. ”Ehkä tää on kohtaloa! Ehkä teidät onkin tarkotettu yhteen.”
Okei, nyt mentiin hieman väärille raiteille.
”Mä seurustelen ja aivan sata prosentin varmasti sekin.”
”No, mutta…”
”Juo kahvis Luoti ja pidä turpas kii tästä”, murahdin ja nappasin oman kuppini käsiini.
Vaikka kaataisin koko mustan myrkyn naisen päälle, jos puhe vielä jatkuisi.


Viimeinen muokkaaja, Inna P. pvm 11.06.18 23:15, muokattu 1 kertaa
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 04.03.18 1:52

30.3.2018
throwback to the... well let it snow
jatkoa Kaukana kotoa ja Susineva spinnarille
sijoittuu Kivitalliin ja Innan työpäivään
Suljin paksusti voivan Dansin karsinan oven ja ripustin riimun narun kanssa ovessa olevaan koukkuun. Dansi oli hauska veijari. Viisivuotias tuleva ensiäiti kuului selkeästi suosikkihevosten joukkoon Danin hevosista. Clarimonden ykkössijaa kaunokainen ei ollut vienyt. En malttanut odottaa, että Clarimonden ja Dansin varsat syntyisivät maankamaralle. Huh, kaksoset. Kokemuksesta tiesin sen olevan pelottava asia. Parin viikon päästä olisimme sormet ristissä auttamassa Dansia puskemaan kaksoset maailmaan. Pian töissä olisi myös paljon enemmänkin tehtävää varsojen kanssa.

Nautin siitä, että töissä sain tehdä paljon asioita itsenäisesti. Daniel ei hengittänyt niskaan, oikeastaan jopa vältteli, ja pääsin ajattelemaan ajatuksiani työn touhussa. Tänään mielessäni pyöri kaikki. Kanadan reissu, se mitä tapahtui Vernerin kanssa, miksi en ollut kertonut miehelle Juusosta sekä nyt kaikista päällimmäisenä se typerä fakta, että kuukautiseni olivat jo kaksi viikkoa myöhässä.

Kaikkeen tähän tunnevyöryyn raskaus ei sopinut ollenkaan. Mitä hittoa minä kertoisin Juusolle? Tai edes Vernerille? Vernerille nyt pitäisi ensinnäkin kertoa, että seurustelin. Miksi en ollut kertonut sitä heti? Mieleni teki repiä hiukset päästä, karata Milan tavoin ulkomaille kaikkia ongelmia ja erakoitua vaikka Balilla. Huokaisin ja etsin tieni taukohuoneeseen, ehkä vanha ystävä kofeiini saisi ajatukset selkeimmäksi.

Yllätyin hieman nähdessäni Lynnin taukohuoneessa. Lynn pamahtaisi Danielin hevosten tavoin hyvin pian. Siitä se ajatus vain putkahti päähäni. Ainakaan samaa en voisi kysyä Danin hevosilta, ehkä sitten vaimolta?
”Ömm, huomenta Lynn”, tervehdin pomoni vaimoa.
”Huomenta”, Lynn tervehti hieman mitään sanomattomalla äänensävyllä.
Ehkä jo pitkälle edennyt raskaus sai yleensä pirteän naisen tukalaksi ja totisemmaksi. Purin huultani varovasti. Olikohan tämä sittenkään aivan hyvä idea?
”Voisinko kysyä sulta neuvoa yhteen juttuun?” kysyin arasti samalla, kun asetin suodatinpussia kahvinkeittimeen.
Odottaessani vastausta, otin kahvinpurut kaapista ja mittasin ne.
”Mihin liittyen?” Lynn tiedusteli. ”Hevosiin?”
”Ei”, vastasin. ”Tuota.. musta tuntuu, että mä oon raskaana”, aloitin hermostuneena. ”En oo vielä tehny testiä, mutta…”
Puhuessani täytin pannun vedellä ja kaadoin sen keittimeen. Viimeisenä painoin virtanappia ja otin mukini tiskikaapista. Tehdessäni samalla jotain, se rauhoitti hieman. Naputtelin sormillani kahvimukia odotellessani kahvin valmistumista.
”Mun mielestä sun pitäis puhua siitä Danin kanssa”, Lynn sanoi kylmästi.

Rypistin otsaani ihmeissäni. Apua, oliko se näin kamalaa, että olin ollut vasta lyhyen aikaa Susinevien leivissä ja nyt jo olin mahdollisesti paksuna? Senkö takia Lynn vaati minua juttelemaan Danielin kanssa? Pala nousi kurkkuuni, eikä se liikkunut, vaikka kuinka yritin nielaista.
”Okei, no, mä juttelen”, sanoin ja kaadoin nopeasti kahvia mukiini.
Ehkä oli virhe edes ottaa koko asia esille ennen sen varmistumista. Päätin siispä paeta paikalta kahvimukini kanssa. Parissa minuutissa tein suunnitelman. Välttelisin koko loppu päivän molempia Susinevoja, selvittäisin illalla olinko todella raskaana ja huomenna selventäisin faktat Lynnille ja Danielille sekä tietysti Juusolle. Samassa ajassa se koko suunnitelma peruuntui.

Olin juuri pakenemassa rehuhuoneeseen tekemään hevosten iltaruokia valmiiksi, kun Daniel talutti Paavon sisälle talliin. Hitto, nyt minun pitäisi puhua asiasta Danin kanssa. Hörppäsin rohkaisuryypyn kahvistani ja liikuin hoitopaikalle, johon Daniel sitoi Paavon kiinni. Tuo ori oli suorastaan ärsyttävä, mutta samalla myös ärsyttävän komea.
”Ööm, hei Daniel”, aloitin varovaisesti ja huomasin miehen silmissä hieman yllättyneisyyttä, ehkä myös ripauksen halua paeta paikalta. ”Puhuin juuri Lynnin kanssa yhdestä asiasta ja sen mielestä mun pitäisi puhua sulle…”
Yllättyneisyys muuttui hetkessä Danielin silmissä säikähdykseksi. Okei..?
”Mistä?” Daniel kysyi varovasti.
”Öö.. mä en oo siis vielä selvittäny tätä onko se totta, mutta mä epäilen olevani raskaana”, kerroin varovasti odottaen miehen reaktiota.

Danielin reaktio yllätti minut täysin. Ensin ilme oli yllättynyt, sitten pelokas ja sen jälkeen se muuttui vihaiseksi.
”Minkä ihmeen takia sä meet asiasta Lynnille puhumaan? Se on mun vaimo!” Daniel käytännössä huusi.
”No, sori, mutta ei tämmösiä asioita ihan heti tuu mieleen kertoa miehille”, murahdin. ”Lynn on kuitenkin ite raskaana…”
”Kaiken sen jälkeen mitä tapahtu sä kehtaat mennä ensimmäisenä puhuun asiasta mun vaimolle?”
Räpäytin silmiäni kerran. Toisen. Kolmannen. Neljännen. Viidennen. Että mitä? Mistä hitosta Daniel puhui?
”Öö.. hetkinen, peruutas vähän”, pyysin hämilläni ja nostin käteni ylös. ”Mistä kaiken sen jälkeen mitä tapahtu sä oikein puhut?” kysyin.
Daniel riisui kypäränsä ja turhautuneena suki hiuksiaan. Mies vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja selvästi asian sanominen ääneen tuotti miehelle vaikeuksia.
”Älä esitä tyhmää”, mies lopulta murahti.
Pakkohan mun oli, kun en todellakaan tiennyt mistä oli kyse. ”Mä en esitä mitään. Mistä sä puhut?”
”No, siitä tietty mitä Hepanholmassa tapahtu.” Mulla raksutti vieläkin ja Daniel huomasi sen, joten hän jatkoi turhautuneena: ”Tarkoitan sitä, kun me juotiin ja… harrastettiin seksiä. Miten sä voit puhua mun aviottomasta muksusta ekana mun vaimon kanssa?”

Se yllätti minut täysin. Luuliko Daniel tosiaan, että me oltiin oltu sängyssä? En mahtanut sille mitään, mutta kaikki turhat murheet kaikkosivat mielestäni Danielin tunnustuksen myötä. Purskahdin nauruun ja läikytin kuumaa kahvia lattialle. Vesi tuli silmistäni ja pyyhin niitä nauruni lomasta hihaani. Daniel ei näyttänyt iloiselta, kun sain koottua itseni.
”Sitäkö tää kaikki on ollu?” kysyin nauruni lomasta. ”Sä oot luullu, että ollaan oltu sängyssä yhdessä?”
”Tää ei oo Inna leikinasia”, Daniel moitti.
”Daniel… ei silloin oo tapahtunu mitään”, kerroin. ”Me juotiin, sä joit liikaa, meinasit riisuutua ja nukahtaa mun sänkyyn, mutta mä ihan omin kätösin karkotin sut takaisin sun omaan huoneeseen. Me nukuttiin eri huoneissa, mä palautin sun paidan seuraavana päivänä. Mitään romanttista ei oo tapahtunu”, painotin viimeisen lauseen jokaista pientä sanaa.
”Mitään ei oo tapahtunu?” Daniel kysyi hyvin varovaisella äänellä.
”Ei mitään”, vahvistin.


Viimeinen muokkaaja, Inna P. pvm 11.06.18 23:16, muokattu 1 kertaa
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 30.03.18 21:38

8.4.2018
throwback to fuck this shit
Osittain jäiset hiekkatiet eivät hidastaneet vauhtiani, kun juoksin loska välillä lätisten lenkkareideni alla. JVG pauhasi kuulokkeistani ja antoivat motivaatiota laittaa tossua toisen eteen. Mulla oli kuuma ja hiki sekä puuskutin hengästyneenä. Silti pakotin itseni nostamaan vauhtia vielä vähän. Yritin saada ajatukset pois päästäni, mutta onnistuin siinä surkeasti. Surkeasta puheenollen, elin surkeinta viikkoani koskaan. Kanadan tapahtumat pyörivät joka päivä ja tuntui kuin yrittäisin vältellä kaikkia joka hetki.

Miksi ihmeessä en ollut avannut suutani ja kertonut Vernerille totuutta? Miksi ihmeessä en kertonut Juusolle mitä tapahtui? Olin halpamainen pelkuri ja se vitutti. Kaiken sen lisäksi Tollo oli päättänyt liukastua hengiltä. Ihan oikeasti. Toissapäivänä löysin sen tarhasta roikottamasta jalkaansa. Ruuna ei suostunut edes liikkumaan kunnolla ja suurella vaivalla sain sen edes talliin. Eläinlääkäri tuli paikalle ja ilmoitti Tollon taustan tuntiessa, ettei jalka enää koskaan tulisi kuntoon. Kävimme klinikalla katsomassa olisiko siitä edes seisoskelemaan tarhassa, mutta ei.
Jalkaa oli tullut jopa murtuma, jonka takia Tollo jäi sinne. Minä itkin ja nytkin silmiini nousi kyyneleitä. Tollo kerkesi olla minulla puolitoista vuotta ja todella pidin siitä ruunasta. Oli hyvin vaikeaa päästää ruunaa vihreille laitumille laukkaamaan. Onneksi pienellä cremellolla oli hyvä elämä ensin kilpahevosena, jonka jälkeen se sai opettaa tulevia esteratsastajia ja sen jälkeen vielä päättää elämänsä kilpahevosena.

Pyyhkäisin kyyneleen poskeltani ja lisäsin vauhtia. Hidastin vasta, kun nousin taloni kuistin portaat ja painoin kahvaa alas. Mikäli olisin katsonut kohti tallia, olisin osannut varautua. En kuitenkaan halunnut, joten kengät riisuttuani, hyppäsin metrin ilmaan, kun astelin keittiöön. Juuso keitti kahvia parasta aikaa.
”Öö, mitä sä täällä?” kysyin ja Juuso kääntyi minua kohti.
”Tulin käymään. Ei olla nähty pitkään aikaan”, Juuso vastasi hymyillen ja tuli luokseni.
Juuso kurottautui alemmas ja meinasi suudella, mutta työnsin hänet pois.
”Mä oon hikinen…”
”Ei haittaa.”
Pieni suudelma, joka ei tuntunut miltään. En tuntenut yksinkertaisesti yhtään mitään. Kyyneleet kihosivat jälleen silmiini.
”Hei…” Juuso sanoi pehmeällä äänellä ja yritti vetää minua halaukseen, työnsin hänet pois ja menin hakemaan vettä. ”Mikä on Inna? Tolloko?”

Pudistin päätäni selkä mieheen ja nostin vesilasin huulilleni. Parin kulauksen jälkeen laskin lasin tiskialtaan reunalle, minua oksetti.
”Mä haluan erota”, töksäytin tunnevyöryssäni.
”Inna? Mitä sä vitsailet?” Juuso kysyi naurahtaen.
Käännyin mieheen ja purin huultani. ”En mä vitsaile.”
Juuson hymy hyytyi, enkä tiedä olisiko minun pitänyt sanoa jotain.
”Miksi?”
”Koska mä en rakasta sua enää sillä tavalla”, selitin ja olisin haronut hiuksiani, elleivät ne olisi olleet ponnarilla.
”Mitä tarkoittaa sillä tavalla?”
”Juuso, älä viitsi”, sanoin turhautuneena. ”Se tarkoittaa sitä, että mä en tunne enää sitä lepattavaa tunnetta, kun me suudellaan. En tunne mitään romanttista.”

Juuso yskäisi ja vaihtoi jalkaa. ”Mistä tää kaikki yhtäkkiä tulee?”
”Julia oli oikeassa…”
”Ootko sä taas jutellu Julian kanssa?” Juuso kysyi jo närkästyneenä.
”Julia ei tästä yhtään mitään.”
”Kanadassa tapahtui jotain.” Se ei ollut kysymys, se oli toteamus ja Juuso näki kasvoiltani olevansa oikeassa. ”Kuka se oli? Joku Kanadalainen vai joku tallilta?”
”Ei se oo tärkeetä…”
”Inna, todellakin on!” Juuso murahti. ”Sä petit mua!”
”Mä en halua kertoa yksityiskohtia”, mumisin. ”Et sä kuitenkaan ymmärrä. Kaikki tää painaa mun päälle. Heti reissun jälkeen mä epäilin jo olevani raskaana. Onneksi en ollut…”
”Hetkinen… tätä mä en oo ees kuullu”, Juuso korotti ääntään. ”Epäilit olevas raskaana, etkä viitsinyt kertoa siitä mulle? Inna, mikä vittu sua vaivaa?”
”Etkö sä kuuntele?” kiljahdin ja tartuin patalappuun, joka oli vieressäni. ”Kaikki vain hajoaa mun päälle, enkä mä jaksa sitä enää! Se mitä tapahtui Kanadassa, merkitsee mulle tosi paljon! Heti Suomeen palatessa mä tajuan, että se ei voi edetä mihinkään, koska mä saatan olla raskaana. Sitten Daniel paljastaa, että on koko Hepanholman jälkeen luullu meidän olleen sängyssä ja mun aiheuttaneen sille aviokriisin. Mä en oikeesti voi olla kuin kiitollinen, etten oo oikeesti raskaana. Nyt sit Tollokin, piru vie, piti haudata ja kaikki vaan on ihan täyttä paskaa!”

Kyynelvanani olivat auenneet toden teolla. Pyyhin kyyneleitä pois sen mitä kerkesin ja huomasin Juuson ilmeen hieman pehmenneen.
”Eikö me voitaisi… ääh, yrittää vielä?” Juuso kysyi ja pudistin kyyneleisiä kasvojani.
”Se on ohi, Juuso”, sanoin huokaisten. ”Mä en halua valehdella sulle enää.”
”Aika paljon valhetta lyhyessä ajassa”, Juuso murahti ja risti kätensä.
”Anteeksi..”
”Ei paljoa lohduta”, Juuso sanoi. ”Kai sä tajuat, että mä rakastan sua yhä? En mä voi yhtäkkiä unohtaa kaikkea tätä.”
”Älä luule, että se on mullekaan helppoa”, sanoin itku kurkussa.
”Mä piru vie ilmoitin mut ja Ransun niihin kisoihin jo!”
”En mä aio Ransua sulta viedä pois, osallistu sillä jos haluat ja voit pitää sitä ylläpidossa…”
”Ei sitä peruakaan enää voi”, Juuso mutisi.

Niiskaisin ja huokaisin perään.
”Toivottavasti me voidaan olla ystäviä vielä joskus”, sanoin.
”Joo, kiva.. ystäviä”, Juuso murahti. ”Mä lähden. Ystävysty jonku toisen kanssa. Tai no, onneks sun ei enää tarvi.”
Auts. Kiva. En vastannut mitään, joten Juuso vain lähti.


Viimeinen muokkaaja, Inna P. pvm 11.06.18 23:16, muokattu 1 kertaa
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 15.06.18 13:53

12.6.2018
throwback to okay
Kävikö teille koskaan sillain, että olitte kisoissa ja yllättäen joku halusi ostaa teidän hevosen? No, ei mullekaan ennen. Pusun varsa oli muuttanut elämään varsaelämää laumassa, josta se myytäisiin lopulta uuteen kotiin. Olin antanut täyden vastuun seuraavalle osapuolelle. Noh, me treenattiin Pusun kanssa ahkerasti takaisin ratsastuskuntoon. Hyvin nuorella äidillä oli energiaa ja tahtoa, joten pian me jo startattiin ensimmäisissä kisoissa. Vain Pusu lähti hevosistani kisaamaan, helppo C luokkana. Se meni ihan hyvin, oltiin viimeisiä, jotka saivat ruusukkeet.

Mä olin juuri lastaamassa Pusu traileriin, kun eräs nainen tuli paikalle. Kertoi nimekseen Helmi Härmäkoski. Selitti, että hänen tyttärensä oli kisoissa kisaamassa Prix St Georges luokan, yhdeksänvuotias kwpn-ori, hyvät koulujuuret. Ihmettelin hieman, miksi tuntematon tuli selittämään tätä asiaa minulle. Sitten Helmi ehdotti, että vaihtaisimme hevosia. Olin ihan hämilläni. Miksi ihmeessä?

Kuulemma Helmin tytär ei enää halunnut kisata tai ratsastaa ollenkaan, joten äidin tehtäväksi jäi myydä hevonen. Helmi kuitenkin itse halusi jatkaa hevosten parissa ja oli nähnyt meidän suorituksen. Pusu oli tehnyt vaikutuksen. Mun nuori kohelo teiniheppa, joka ei vieläkään osannut edes helppo B:n asioita ja oli juuri päässyt mammalomalta. Helmi käski miettimään asiaa ja kutsui kokeilemaan Average Skipper nimistä oria heidän kotitallille. Mikäli tykästyisin oriin, tekisimme vaihtokaupan.

Koko matkan takaisin kotiin en muuta miettinytkään. Miksi ihmeessä joku haluaisi niin korkeakoulutetun puoliverisen vaihtaa minun surkeaan suomenhevoseen? Arvot olivat aivan eritasoa todellisuudessa. Sitten kotona aloin ajatella järjellä. Mitä Pusu mulle antoi? Se ei ollut samanlainen kuin mun muut hevoset. Ne olivat osaavia puoliverisiä, kukin omalla tavallaan. Pusu ei koskaan yltäisi samalle tasolle. Tässä mulla olisi mahdollisuus saada joukkueeseen yksi hieno kouluhevonen lisää.

Hetken mielijohteesta mä lopulta soitin Helmille, sovin tulevani katsomaan tätä mysteeristä oria. Samana päivänä vielä ajoin heidän kotitallille, se oli sadan kilometrin päässä. Average Skipper paljastui rautiaaksi pienikokoiseksi hevoseksi, joka oli selästä kuumuva ja haastava. Se tuntui tekevän mitä halusi, mutta sellaisella työmoraalilla, että kunnon ratsastuksella en ihmetellyt hepan tasoa. Helmin tytär ratsasti ensin silmieni edessä, orilla todella oli hienot liikkeet. Ehkä tämä ori todella tarjoaisi mulle enemmän kuin Pusu.

Ennen varsinaista päätöstä, sovimme että myös Helmi vierailisi mun luona. Helmi todella rakasti Pusua. Nainen oli hyvin symppis tätiratsastaja, joka vain lässytti koko ajan Pusulle. Selässä yllätyin kuinka hyvin Helmi sai Pusun pysymään aisoissa, he jopa hyppäsivät pari pientä estettä. Laskeuduttuaan satulasta Helmi ilmoitti olevansa valmis vaihtokauppaan ihan milloin vain.

Viikon päästä ajoin Pusun sadan kilometrin päähän ja otin mukaani vaihtokauppana Average Skipperin.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 26.06.18 22:30

26.6.2018
throwback to goddamn past
Uuvuttavien päivien päätteeksi Inna ei tiennyt mitään parempaa kuin tuoreet mansikat, kaakao vaahtokarkeilla ja kermavaahdolla, sohva ja hyvä kirja. Okei, siitä teki vielä paremman, kun sai maata sohvan kulmasohvaosassa Verneri Kaajapuron jalkojen välissä nojaten miehen leveää rintakehää vasten. Vaalea viltti peitti molempien jalat. Innan silmät seurasivat kirjan rivejä samaan aikaan, kun Verneri katseli jalkapalloa telkkarista.

Työpäivän päätteeksi Inna oli juossut käymään vielä Auburnissa tekemässä Banskun kanssa kunnon treenin. Sen jälkeen hän oli melkein nukahtanut rattiin, kun ajoi kotiaan kohti. Matkalla hän olikin lähettänyt Vernerille liudan itkuemojeja ja saanut miehestä seuraa illaksi, vaikka heidän oli ollut tarkoitus nähdä vasta huomenna. Siitä Inna piti poikaystävässä – vai pitäisikö aikuisena jättää teinimäiset poikkis-nimitykset ja kutsua Verkkua sen sijaan miesystäväksi? Ei tarvinnut edes pyytää, että toinen tuli luokse rankan päivän päätteeksi, vaikka vain halailemaan.

Onneksi Inna oli vuokrannut lähinaapurin laidunta, johon oli saanut kaikki hevoset samaan laumaan. Hän kävi katsomassa laumaansa päivittäin, mutta ainoastaan Hazel ja Pekka joutuivat yöksi sisälle. Lähinnä pian vieroitettavan nuoren arkuuden takia.
”Meinaaks nukahtaa?” Verkku tiedusteli, kun huomasi, ettei Inna ollut vaihtanut kirjansa sivua pitkään aikaan.
”Mm”, Inna jaksoi vain mutista. ”Pitäis käydä suihkussa..”
Silmiään hierottuaan Inna heitti kirjan sohvalle heidän viereensä. Muuten hän olisi heittänyt sen jalkojen juureen, mutta Iines oli vallannut itselleen lämpimän paikan. Molemmat koirat olivat aivan rakastuneita Verkkuun. No, joo Innan molemmat koirat rakastuivat keneen tahansa koska vain.

Suihkuun meneminen jäi Innalla vain toteamuksen tasolle, kun hän siirsi uniset silmänsä telkkarissa pyörivään jalkapalloon. Inna ei tajunnut jalkapallosta mitään. Penkkiurheilun parissa Inna oli enemmän jääkiekkomiehiä, eikä Suomi edes pärjännyt potkupallossa.

Ruusukullan värinen iPhone pakotti Innan lopulta nousemaan ylös. Typerä puhelin aloitti ärsyttävän pirinänsä ja hetken ajan Inna meinasi antaa sen jatkaa soimista. Lopulta sen tarpeeksi ärsyttävä soittoääni oli riittävän hyvä syy nousta. Naisen iho nousi heti kananlihalle, kun hän hylkäsi ihmispatterinsa ja heitti viltin pois. Sormet kurottivat puhelimen ja katsoivat soittajan nimeä.

”Voihan hitto”, Inna parahti ja nousi ylös sohvalta pikavauhtia. ”Oota hetki, mä vastaan tähän”, hän vielä kertoi Verkulle ja lähti keittiöön puhumaan.
Verneri katseli kulmat koholla naisen perään. Kukahan siellä mahtoi soittaa, kun se sai Innassa tuollaisen reaktion?
Keittiössä Inna nojautui työtasoa vasten. Sydän laukkasi hänen kurkussaan ja sormi painoi vihreää luuria. Käsi tärisi hieman, kun se nosti puhelimen korvalle. ”Hei”, Inna vastasi puheluun. Linjan toisessa päässä oli hänen nuorempi isosisko, Minea, jonka kanssa hän ei ollut puhunut viiteen vuoteen.

”Moi”, Minean ääni vastasi vakavalla sävyllä. ”Sua oli vaikee tavottaa. Mauri anto sun numeron.”
Inna oli yllättynyt, että Minea halusi yhtäkkiä tavoittaa hänet ylipäätänsä. Minea oli selvästi nähnyt jopa vaivaa, kun oli kaivanut naisen salatun numeron sedältä. Sen jälkeen, kun Inna oli lähtenyt heidän kotoaan ovet paukkuen ja kadonnut kuin Voldemort konsanaan, ei kukaan setää ja Lea-mummia lukuun ottamatta halunnut pitää yhteyttä.
”Niin, mun numero on salainen”, Inna vielä vastasi siskolleen ajatuksiensa lomasta.
Innan sormet naputtivat työtasoa tekemisen puutteessa. Vihreät silmät etsivät jotain tekemistä puhumisen ohelle. Ikävä kyllä tiskipöydällä ei ollut tiskintiskiä tai mitään mitä olisi voinut edes siivota. Nainen päätti ponnauttaa itsensä istumaan työtasolle ja heilutti jalkojaan.

Kiusallinen hiljaisuus laskeutui sisaruksien välille. Kumpi sanoisi seuraavaksi jotain? Pitäisikö Innan aloittaa? Mitä hänen pitäisi sanoa? Kysyä jotain? Hei, ei ole juteltu moneen vuoteen! Miten menee? Onko Ilmoja pidelly? Oliko se parasta mihin Inna pystyisi? Jepjep. Hiljaisuuden kuitenkin rikkoi ensin Minea.
”Äiti ei ite halunnu soittaa…” Minea aloitti, mutta jätti lauseen kesken.
”Sepäs kiva”, Inna mumisi.
Äidin haluttomuus ottaa itse yhteyttä, jos oli asiaa, ei yllättänyt Innaa. Äiti oli kaikista kirkkaimpana osallisena perintöriidassa, jonka seurauksena kuopus oli lähtenyt. Edes Inna ei olisi halunnut soittaa äidilleen, oli tilanne mikä tahansa. Vai tuntuiko naiselta todellisuudessa pettyneeltä? Senkö takia hän oli säilyttänyt kaikkien numerot puhelimessaan, vaikka oli itse vaihtanut numeroa?

”Oikeastaan soitin vaan kysyäkseni, mikä sun osoite on tällä hetkellä?” Minea keskeytti Innan ajatukset kysymyksellään. Äidin pitäisi lähettää hautajaiskutsuja..”
Inna yllättyi Minean asiasta. Mistä hautajaiskutsuista hänen siskonsa puhui? Väsymys väistyi pienen pelon tieltä ja nainen hyppäsi alas työtasolta. Oliko kenties isä kuollut? Vai joku muu.
”Hetkinen, mitä?” Innan oli pakko kysyä varovaisella äänellä, halusiko hän tietää.
”Ai.. mä luulin, että Mauri olis sulle jo kertonu”, Minea aloitti. Lea-mummin sydän petti viime viikolla.”
”Kuoliko mummi?” Inna parahti epäuskoisena.
”Sen takia mä soitin. Hautajaiset ovat kahden viikon kuluttua.”

Innan isän äiti, Lea-mummi, oli naisen mielestä ihanin mummi koskaan. Pienenä Inna oli viettänyt aikaa Lea-mummin ja vaarin luona melkein koko kesän. He söivät keksejä omakotitalon terassilla ja joivat mummin tekemää raparperimehua. Kouluikäisenä Inna oli ottanut bussin suoraan koulusta Vatialaan ja mennyt suoraan Mummulaan, erityisesti sen jälkeen, kun vaari kuoli. Siitä oli kymmenen vuotta ja Inna oli silloin kahdeksannella. Jopa neljätoistavuotiaana Inna huomasi kuinka kova paikka vaarin kuolema oli mummille. Yhtä kova paikka kuin tieto Innalle mummin kuolemasta.

Sisäistettyään Minean asian, kyyneleet valuivat heti Innan poskille. Kyyneleiden nieleskelyn lomasta Inna yritti saada vastausta siskolleen. Sanat vain tuntuivat takertuvan nuoren naisen kurkkuun. Minean ääni värisi myös, mutta isosisko oli parempi pitämään itsensä kasassa.
”Pääsetkö paikalle vai pistätkö perheriidat edelleen edelle?” Minea kysyi ja viimeiset sanat tulivat sarkastisen myrkyllisesti.
Inna kuivasi poskille valuneet kyyneleet tunnistettuaan siskon äänensävyn. Kokoa itsesi edes puhelun ajaksi, hemmetti soikoon. ”Pääsen”, Inna sai vain änkytettyä. ”Tuota niin, se osoite”, hän vielä mutisi perään ja kertoi Orijoen postinumerolla varustetun osoitteensa siskolle.

Puhelu loppui siihen. Minea sanoi heippa ja löi luurin korvaan. Puhelun tuutatessa, Inna mutisi heipan takaisin itkuisena ja laski lopulta puhelimen työtasolle. ”Voi helvetti”, Inna parahti ja kurottautui ottamaan palan talouspaperia pyyhkiäkseen kasvonsa.

Verneri oli kuullut Innan itkevän puhelimeen, mutta ei viitsinyt häiritä naista ennen kuin oli varma puhelun päättymisestä. Huolestuneena hän nousi ylös sohvalta ja käveli keittiöön. Pitäisikö hänen tuntea vihaa soittajaa kohtaan, koska soittaja oli selvästi saanut Innan tolaltaan? Brunette kuivasi juuri kasvojaan talouspaperiin, kun Verneri astui keittiöön.
”Mikä hätänä?” Verneri kysyi huolestuneena ja asteli naisen luokse.
”Aah”, Inna henkäisi, kun huomasi miehen ja rutisti typerän talouspaperipalan nyrkkinsä sisään. ”Se oli mun sisko ja tarvi mun osoitteen hautajaiskutsua varten. Mummi on ilmeisesti kuollut.”

Verneri huomasi naisen eleistä, että tämä yritti kovasti koota itseään. Yhtä vahvasti Inna myös epäonnistui siinä. Verneri halusi vetää naisen itseään vasten lohduttaakseen tätä. Uusien kyyneleiden valuessa punaisille poskille, oli Vernerin merkki tehdä juuri niin. Hän otti naisen syleilyynsä ja puristi rintaa vasten. Suolaiset kyyneleet kastelivat sinisen t-paidan ja ohuet sormet rypistivät pehmeän kankaan puristaessaan sitä nyrkkeihin.

Inna tunsi syyllisyyttä. Hänen olisi pitänyt käydä useammin katsomassa Lea-mummia, joka asui Vatialan vanhainkodissa. Lapsuudesta tuttu omakotitalo oli myyty jo seitsemän vuotta sitten. Vernerin miehekäs tuoksu rauhoitti Innan mieltä ja se jos mikä oli miehen parhaimpia piirteitä. Herrasmiesmäinen rauhallisuus lohdutti pelkällä läsnäololla. Sanoja ei välttämättä tarvittu.

”Haluutko puhuu sun perheestä?” Verkku kysyi Innalta. ”Et oo puhunu niistä mitään.”
Verneriä kiinnosti tietää Innan perheestä, mutta ei halunnut pakottaa naista puhumaan. Aihe oli selvästi arka. Inna pudisti päätään, koska ei jaksanut puhua asiasta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.
”Ei se ole tärkeetä”, Inna kuitenkin sanoi. ”Typerä perintöriita pilas meidän välit.”

He seisoivat keittiössä hiljaisuudessa, kunnes Innan kyyneleet loppuivat. Inna irrotti sormensa miehen paidasta ja jätti kankaan ryppyiseksi sekä märäksi. Verneri ei irrottanut käsiään naisen ympäriltä, mutta päästi heidän välille pienen raon. Vihreät silmät kohottautuivat toisiin vihreisiin silmiin.
”Lähetkö sinne mun kanssa?” Inna pyysi. ”En halua mennä yksin.”
”Tietty”, Verkun vastaus tuli epäröimättä heti Innan sanojen perään.
Verneri päästi toisen kätensä irti Innasta ja nosti sen pitkät sormet sileälle poskelle pyyhkimään kyyneleitä pois. Naisen kasvoille nousi hymy, jonka jälkeen Inna painautui takaisin rintakehää vasten. Inna oli varma, että Verkku rinnallaan hän selviäisi mistä vain, jopa kiusallisesta perheen jälleennäkemisestä.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 09.07.18 14:15

9.7.2018  
throwback to shithead he is
Average Skipper oli ollut omistuksessani vasta vajaan kuukauden, kun olin jo saanut siitä hevosesta tarpeekseni. Töissä olinkin sitten käskenyt Danielia tulemaan pitämään meille valmennuksen, jossa se voisi todeta hevosen olevan paskapää.
”Tuu nyt kattoon, kun en mä tajua sitä hevosta. Oonko mä vaan niin surkee vai onko se hevonen yks paskapää”, taisivat olla tarkat sanat, joilla käskin Danielia ajamaan Vänrikinmäeltä Orijoelle.

Päivä oli aurinkoinen, kun varustin orin ruskealla koulusatulalla ja punaisella huovalla. Jalkoihin typerä otus sai samansävyiset pintelit ja tietysti suuhun kankikuolaimet. Daniel saapui ajoissa paikalle ja pysytteli kentällä hiljaa, kun verryttelin Skipperiä pölyävällä kentällä. Tai ainakin yritin. Se hangoitteli koko ajan vastaan, teki ihan ihme juttuja omasta päästään eikä kuunnellut mitään.

Mulla paloi siihen joka kerta käpy. Joka kerta orin selässä sai mut katumaan koko perkeleen vaihtokauppaa. Ei mulla Pusua ollut ikävä, sillä oli parempi koti Helmin luona. Nainen lähetteli melkein päivittäin kuvia ja videoita, niillä meni hyvin.

Nostin Skipperillä laukan, johon se syöksähti ja pidätteistä huolimatta se jatkoi raskaasti kulkemista. Ärsytti, kun en tiennyt miten päin olisin satulassa ja miten tämän ärsyttävän hevosen saisi kulkemaan nätisti.
”Ihan tavalliselta hevoselta se näyttää”, Daniel kommentoi. ”Sulle se ei sovi.”

Danielin kommentti ärsytti vielä enemmän ja mun teki mieli potkasta sitä kannuksella päänuppiin.
”No, vittu ota sä se sitten, kun kerran oot niin erinomainen”, murahdin vihaisesti ja hyppäsin pois satulasta.
Ja Danielhan sai Skipperin heti paljon paremmin kulkemaan kuin mä. Ori jopa näytti osaavalta kouluhevoselta ja mua vitutti se suuresti. Tuhahtelin itsekseni, kun Daniel ratsasti Skipperiä kentälläni ja halusin heittää molempia vaikka ilmapalloja, jotka olisivat täynnä pilaantunutta maitoa. Saisivat haista yhdessä.

”Mä kuskaan sen sulle aamulla”, kerroin Danielille, kun tämä teki lähtöä.
Me oltiin puhuttu ihan järkevästikin. Daniel lupasi ostaa Skipperin ja mä hieman rauhoituin vihastani. Tajusin, ettei mulla ees tulisi ikävä rautiasta oria. Ei sitten yhtään. Sitä paitsi nyt mulla olisi yks karsina vapaana, johon voisin ottaa Halcyonen ratsutukseen. Winwin!
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 15.07.18 8:22

14.7.2018  
throwback to goodbye granma
part 1, outfit
Lea-mummin hautajaispäivänä Inna tuntui höpöttävän turhia ja murehtivan kaikesta pienestä. Verneri Kaajapurolla oli kova työ pitää nainen maanpinnalla ja muistuttaa tätä, ettei Pekka juuri silloin tarvinnut jotain tiettyä vitamiinirehua tai että kyllä Julia osasi pitää hevosista huolen yhden päivän ajan.  Aurinkoisen päivän alku oli täynnä murehdintaa. Inna ei ollut varma asuvalinnastaan. Ulkona oli niin lämmin, että ensin valittu pitsinen mekko, jossa oli pitkät hihat, tuntui liian kuumalta valinnalta.

Oliko kuitenkin pitsinen mustamekko liian paljastava, koska siinä oli avonaista selkää? Entä oliko helma liian lyhyt? Yleensä mekon helman piti ylettyä vähintään polven yläpuolelle, mutta tämän mekon helma ylettyi vain puoleen reiteen. Entä kukkakimppu, jonka hän oli ostanut mummin haudalle. Olivatko pinkit orkideat liian värikkäitä, koska Inna oli ajatellut, ettei mummi tykkäisi valkoisista? Mummi oli aina sanonut Innalle, että valkoiset kukat ovat liian surullisia.

”Me myöhästytään, ellei lähdetä”, Verneri yritti hoputtaa Innaa, joka kirjoitti tohkeissaan Julialle ohjeita eteisen lipaston päälle.
”Ääh, unohdin varmaan uunin päälle”, Inna tuntui hoksaavan.
Verneri kuitenkin tiesi, ettei uunia oltu laitettu edes päälle tänään. Korot kuitenkin kopisivat jo kohti keittiötä. Vihreät silmät pyörähtivät kärsivällisesti ja juhlakenkiä riisumatta mies seurasi naista keittiöön. Pienen kärsivällisen keskustelun jälkeen Inna Paakkanen oli istutettu valkoisen Subarun etupenkille, tiukasti turvavöihin. Verneri vakuutteli kaiken olevan mukana. Surukimppu oli turvallisesti takapenkillä, adressikortti piti sille seuraa.

”Voi, ei, sukkahousuissa on vekki”, Inna henkäisi, kun Verneri oli jo lähtenyt liikkeelle. ”Mun tarvii vaihtaa nää.”
”Ei me enää käännytä takas”, Verneri vastasi naiselle.
”Mutta…” Inna aloitti ja Vernerin oli pakko pysäyttää auto, kääntää se takaisin kohti naisen kotitaloa.
Innalla kesti sisällä kauemmin kuin vain sukkahousujen vaihdon ajan. Verneri oli jo valmis nousemaan autosta hakemaan naista, kun ulko-ovi avautui ja Inna asteli takaisin istumaan autoon. Pieni reikä sukkahousujen sisäreidessä paljasti, ettei Inna ollut edes vaihtanut sukkahousuja ehjiin.

”Hei”, Verneri kääntyi kuskinpenkillä ja kutsui äänellään Innaa.
Inna kohotti katseensa Verneriin. ”No?”
”Sä suret sun mummia, mä ymmärrän sen, mutta kaikki tää hoopotus on turhaa”, Verneri aloitti.
”Ei ole”, Inna aikoi vängätä vastaan.
”Kuuntele mua hetki”, Verneri keskeytti naisen, jolla oli ilmeestä päätellen pitkä lista valmiina perustelemaan, miksei turha sähläys ollut turhaa. ”Mä olen siellä sun kanssa. Julia on puhelun päässä täällä tunnin kuluttua ja mä estän sun sukulaisia kiusaamasta sua”, Verneri virnisti. ”Nyt hengität hetken, vaihdat sitten noi rikkinäiset sukkahousut ehjiin matkalla, kokoat itses ennen sitä kappelia ja selviät koko tilaisuudesta.”

Oliko mies saanut Innan itkemään? Ainakin brunette nieleskeli kyyneleitään, mutta pakotti ne selkeästi vaivoin pysymään vielä sisällä. Pieni hengenveto sisään nosti rintakehää ylös ja Inna nyökkäsi. Verneri kääntyi huojentuneena rattia kohti ja lähti viimein ajamaan kohti Vatialaa.

Automatka tuntui Innasta pitkältä. Puoli tuntia ennen perille pääsyä, hän vaihtoi autossa rikkinäiset sukkahousut ehjiin, jotka hänellä oli pienessä käsilaukussa. Inna ei tiennyt itsekään oikein miksi hermoili. Johtuiko se Lea-mummin hautaamisesta vai siitä, että hän joutuisi kohtaamaan perheensä monen vuoden jälkeen. Vaiko kenties sitä, että Verneri tapaisi hänen perheensä mummin hautajaisissa.

”Käänny tosta vasemmalle”, Inna ohjeisti Verneriä, kun he viimein saapuivat Vatialan hautausmaalle. ”Kappeli on tuolla.”
Verneri kaarsi auton kappelin parkkipaikalle, jossa oli myös muita autoja. Valkoinen auto löysi paikkansa tummansinisen Volvon vierestä. Inna katseli Volvoa, isä ei ollut ilmeisesti vieläkään vaihtanut sitä uuteen. Auto oli ollut isällä jo kymmenen vuotta. Nopea vilkaisu peiliin, että meikki ja hiukset olivat hyvin. Kuka meikkasi hautajaisiin? Inna kerkesi jo miettiä, mutta Verneri puristi tätä rohkaisevasti kädestä. Innan oli pakko hymyillä miehelle ennen kuin kurotti pukemaan mustat avokkaat jalkaansa.

Sotaveteraani suoristi mustan kauluspaidan käärityt hihat ja kiinnitti tottuneesti kalvosinnapit paikoilleen. Puvun musta takki oli vielä takapenkillä muiden tavaroiden kanssa.
”Ootko valmis?” Verneri kysyi naiselta, joka antoi vastaukseksi vain varovaisen nyökkäyksen.
Sen turvin Verneri nousi itse ensin autosta ja meni herrasmiehenä avaamaan oven Innalle. Inna katseli ympärilleen kappelin pihassa. Vaari oli haudattu samassa paikassa kymmenen vuotta sitten, eikä Paakkasen sukuhauta ei ollut kovin kaukana kappelilta.

Samalla, kun Verneri otti puvuntakkinsa takapenkiltä, Inna otti käsiinsä surukimpun ja totesi itselleen sen olevan täydellinen. Mummi ei koskaan tykännyt mistään, mikä oli liian hautajaismainen. Mummi rakasti värejä. Lukittuaan Subarun ovet, Verneri laski kätensä hellästi Innan alaselälle, kun he kävelivät kappelille.
”Vanhempani on ainakin jo paikalla”, Inna tokaisi kappelin ovilla. ”Volvo on niiden.”
Inna halusi luultavasti vain varoittaa sotaveteraania, vaikkei edes tiennyt itsekään miksi. Kohteliaasti Verneri avasi oven ja päästi Innan ensin sisälle. Innan sydän hypähti, kun hän huomasi heti vanhempansa, jotka ilmeisesti olivat ottamassa porukkaa vastaan ovilla.

Viisi vuotta ei ollut tehnyt paljoa. Äidin ruskeat hiukset olivat vaihtuneet pitkästä mallista lyhyeen. Siisti musta yksinkertainen jakkumekko oli juuri se sama, joka äidillä oli ollut vaarin hautajaisissa. Isä oli lihonut muutaman kilon, Inna ajatteli, ja kasvattanut typerät viikset.
”Hyvä, Inna, tulit”, äidin ääni oli väritön.
Ellei Verneri olisi laskenut kättänsä takaisin Innan alaselälle, hän ei olisi huomannut naisen pientä kasaan painumista. Selkeästi äidin reaktio oli täysin erilainen kuin Inna oli toivonut. Huonommassa mielessä.
”Tietenkin”, Inna vastasi. ”Tässä on Verneri”, nainen esitteli heti miehen.

Verneri ojensi kätensä ensin Innan äidille. ”Verneri Kaajapuro, osanottoni.”
Ensin Innan äiti vain katsoi vierasta kättä, mutta kohteliaan kylmästi tarttui siihen. ”Paula Paakkanen”, äiti esittäytyi ja nopeasti otti kätensä takaisin. Sen sijaan Innan isä antoi huomattavasti ystävällisemmän ja lämpimämmän tervehdyksen. Äitinsä kuolemasta huolimatta, isä kurottautui halaamaan nuorinta tytärtään ja ojensi sitten kätensä Vernerille. ”Taneli Paakkanen.”
”Verneri Kaajapuro, osanottoni äitinne kuolemasta.”
”Niin”, Taneli Paakkanen aloitti ja käänsi huomionsa tyttäreensä. ”Me istutaan eturivissä. Esikoisen kirous. Aah, äitisi viittoo minua. Menkää toki jo istumaan.”

Inna ohjasi seuralaisensa kappeliin peremmälle. Nainen tervehti surullisesti hymyillen sukulaisiaan, jotka istuivat jo kovilla puutuoleilla. Kappelin eturivissä Inna huomasi istuvan jo molempien siskojen sekä Minean aviomiehen. Inna olisi mieluummin jäänyt istumaan takariviin, hän ei oikeastaan edes ollut uskovainen. Kirkon virret ja muut uskonnolliset puheet olivat rippikoulun jälkeen muuttuneet lähinnä oudoiksi höpinöiksi.

Ennen kuin Inna ja Verneri istuivat alas, Inna esitteli miehen siskoilleen ja Antille. Antti oli hieman pyylevämpi IT-asiantuntija, joka oli aikoinaan ollut vanhimman siskon, Tinjan, kanssa samalla luokalla. Minea ja Antti olivat seurustelleet jo teini-iästä asti ja menneet nuorina naimisiin. Lapsia pariskunnalle ei ollut vielä suotu. Inna tiesi kuitenkin, että lapsi oli ollut Minean suuri toive jo pitkään.

Siunaustilaisuus alkoi virrellä. Innalla ei ollut mitään hajua sen nimestä, hän vain mutisi lehtisen sanojen mukaisesti, eikä edes yrittänyt pysyä mukana. Mummi oli valkoisessa puuarkussa ja Inna yritti pitää katseensa mahdollisimman paljon muualla. Hyvin paljon Vernerin kädessä, josta hän piti kiinni. He nousivat ylös siunauksen ajaksi, jolloin Inna ei voinut enää siirtää katsettaan pois mummin arkusta. Ensimmäiset kyyneleet vierähtivät silloin hänen poskilleen. Verneri oli valmis, hän ojensi kankaisen nenäliinan Innalle, joka kiitti hiljaa, muttei pyyhkinyt kyyneleitä pois.

Tilaisuus loppui nopeammin kuin Inna oli olettanut ja loppukappaleen soittaessa arkku kannettiin ulos. Innan isä, Mauri-setä sekä heidän veljensä Jouni kantoivat arkun haudalle yhdessä Innan serkkujen, Villen ja Matiaksen kanssa. Innaa hieman huolestutti jaksoiko isä varmasti kantaa arkun. Verneri piti Innaa kädestä kiinni, kun saattue käveli Paakkasen sukuhaudalle. Hauta oli kaivettu valmiiksi ja arkku laskettiin sen pimeyteen. Kukat laskettiin sanojen saattelemana, jonka jälkeen pappi johti vielä viimeisen virren.

”Kaikki ovat tervetulleita muistotilaisuuteen meidän luoksemme”, äiti esitti kutsun ennen kuin hautajaisporukka lähti kohti parkkipaikkoja.
”Ah, Inna”, Mauri pysäytti veljentyttärensä ja veti tämän halaukseen. ”Mukava pitkästä aikaa nähdä.”
”Kuin myös”, Inna sanoi ääni väristen. ”Tässä on Verneri”, Inna esitteli miehen sedälleen irtaannuttuaan halauksesta.
Mauri kätteli Verneriä ja samalla hetkellä myös Maurin tyttäret, Sofia ja Sanni tulivat heidän luokseen. Inna katsoi Sofiaa hieman halveksuvasti. Tyttö oli ilmestynyt Vaahterapolkuun pari vuotta sitten aiheuttamaan hämmennystä ja pakoon elämäänsä. Sen jälkeen Inna ei ole ollut yhteydessä serkkuunsa. Ilmeisesti 21-vuotias serkku ei ollut kuitenkaan kauheasti viisastunut. Sofialla oli yllään vain hieman vesirajan yli yltävä tiukka mustamekko ja hiukset villisti auki.
”Joko erosit Tuomosta?” Sofia kysyi Innalta ja hymyili flirttailevasti Vernerille. ”Vai Juusonko kanssa olitte jälleen yhdessä? En pysy perässä.”

Inna halusi tuupata Sofian tyhjään hautaan ja heittää mullat päälle. Ei mummin kanssa samaan vaan, johonkin paljon kylmempään. Verneri kuitenkin huomasi Innan serkun yrityksen ja vain kietoi käden naisen vyötärön ympärille.
”Olen Verneri Kaajapuro”, Verneri esitteli kohteliaasti itsensä Sofialle.
”Sofia Paakkanen”, Sofia vastasi virnuillen ja osoitti peukalollaan pikkusiskoaan. ”Tässä on Sanni.”
”Hei”, Sanni tervehti hiljaa.
Inna hymyili Sannille. Sanni oli aina ollut hiljainen ja sentään osasi pukeutua hautajaisiin. Musta hihaton mekko oli yksinkertainen ja ylettyi polviin.
”Meidän on parempi lähteä ajamaan”, Mauri sanoi tyttärilleen.

Maurin ja hänen vaimonsa eron jälkeen Inna oli helpotus huomata, että mies oli parantunut välejään tyttäriinsä. Toivottavasti ei pelkästään hautajaisten ajaksi.

Istuttuaan takaisin valkoisen Subarun pelkääjän paikalle, Inna puuskahti helpottuneena. Pahin olisi vielä edessä, mutta ainakin hän oli selvinnyt mummin hautaamisesta. Verneri piti takkinsa päällä, mutta avasi napin istahtaessaan alas. Hän siirsi katseensa naiseen, jonka kauniit kasvot olivat punaiset itkemisestä. Inna näytti kuitenkin paljon rauhallisemmalta kuin lähtiessä.
”Ootko kunnossa?” Verneri varmisti kuitenkin.
”Joo”, Inna mutisi ja laski pelkääjän aurinkolipan alas tarkistaakseen meikkinsä. ”Vähän puuteria, niin kaikki on hyvin.”
Verneri naurahti ja Inna kääntyi miestä kohti. Pieni hymy nousi naisen huulille ja tämä kurottautui suutelemaan miestä. Hennot sormet koskettivat aamulla ajettua leukaa samaan aikaan. Suudelman loputtua samaiset sormet siirtyivät huulille pyyhkimään huulipunan pois.
”Kiitos, että oot täällä”, Inna sanoi Verkulle. ”En tiiä olisinko pystyny tuleen ilman sua.”
”Ei sun tarvi kiitellä”, Verkku muistutti Innaa. ”Tietysti oon sun tukena. Harmi, etten päässyt tutustuun sun mummiin.”

Innan kasvoille tuli haikea hymy. ”Olisin esitellyt teidät, jos olisin vain tiennyt…”
Verneri kurottautui suutelemaan naisen poskea lohduttavasti, jonka jälkeen suoristautui autonpenkillä ja käynnisti auton. He olivat viimeiset, jotka lähtivät ajamaan kohti Innan lapsuudenkotia muistotilaisuuteen.
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 17.07.18 15:30

14.7.2018  
throwback to goodbye granma
part 2, outfit
Vatialan kappelilta ajoi noin puolituntia Ylöjärvelle, jossa sijaitsi kolmikerroksinen vaaleanharmaa puutalo. Tontti oli suuri rinnetontti ja aivan talon vieressä oli erillinen kahden auton autotalli. Verneri pysäytti autonsa Innan ohjeiden mukaisesti pihatielle muiden vieraiden autojen viereen vapaaseen kohtaan. Innaa jännitti suunnattomasti nousta ylös autosta. Hän ei ollut käynyt talossa sen jälkeen, kun lähti sieltä.

”Hyvin se menee”, Verneri vakuutti naiselle.
”Älä pelästy sukua. Ne on uteliaita.”
”Jokainen suku on utelias”, Verneri lohdutti naista.
Inna asteli hiekkapihaa pitkin kivisille portaille, jotka johdattivat avonaiselle eteisen ovelle. Viimeksi astuessaan karmien läpi, hän oli paiskannut oven kiinni. Talon eteinen ei ollut muuttunut mihinkään, eikä muukaan talo. Seinät olivat tummanharmaata, vaaleanharmaata ja valkoista. Eteisen vieressä oli sauna ja kodinhoitohuone sekä alakerran vessa. Siellä oli myös portaat kellariin.

Koko talo oli hyvin avonaisella pohjaratkaisulla. Keittiön ja olohuoneen välissä oli saareke, mutta muuten ne ja ruokailutila olivat yhtä avointa tilaa. Puiset tammipinnat keittiössä olivat ainoa ”räikeä” väripilkku. Äiti oli aina pitänyt enemmän hillitystä sisustuksesta kuin räikeistä valinnoista. Olohuoneesta meni myös pariovet vanhempien makuuhuoneeseen.

”Tervetuloa”, Paula Paakkanen tervehti Innaa ja Verneriä. ”Tulkaa suoraan pöytään.”
Inna huomasi äidin äänessä kylmyyden, eikä uskonut äidin unohtavan koskaan typerää perintöriitaa. Huokaistuaan Inna käveli korot kopisten parkettilattiaa vasten pöydän luokse, jonne oli katettu lämmintä ruokaa. Nainen otti valkoisen lautasen ja ojensi yhden Verkulle. Inna huomasi pöydän vieressä kuvan mustavalkoisen kuvan mummistaan. Sen vieressä paloi kaksi kynttilää.

Lämpimän ruoan jälkeen pappi piti puheen ja laulettiin uusi virsi. Inna istui Vernerin kanssa suuren kulmasohvan reunassa jalat ristissä ja sormet näpläsivät pitsimekon helmaa. Vieraat olivat hiljaisia. Ainakin siihen asti, kunnes Innan serkut Sanni ja Ville lukivat adressit. Sinä aikana äidin apuna ollut naapurintyttö ja hänen äitinsä olivat vaihtaneet lämpimien ruokien tilalle kahvin sekä kakut. Siitä alkoi ihmisten sosiaalisuus.

Kahvit juotiin lasiverannalla, jonka vierestä meni puiset rappuset takapihalle. Jokainen tuntui tarpeelliseksi tulla utelemaan Innan elämästä. Paikalla ei oikeastaan tietenkään ollut kuin isänpuoleisia sukulaisia, mutta Inna tuntui saavan niistäkin tarpeeksi. Vernerin hän esitteli mm. isän tädille, joka sattui vielä elämään ja oli tullut siskonsa hautajaisiin. Oma-aloitteisista Inna kyllä esitteli Verkun serkuilleen. Kaksivuotta vanhempi Matias oli jo saanut perheenlisäystä. Puolivuotias poikavauva lepäsi Matiaksen vaimon sylissä. Inna ei olisi tiennyt serkkunsa naimisiin menemisestä ilman Facebookkia.

”Joten, Vesselikö se oli?” Innan isä kysyi, kun he eksyivät juttelemaan Tanelin kanssa.
Innan kasvoille nousi hymy. Verneri ei saisi unohtaa tätä koskaan. Inna alkaisi kutsua miestä Vesseliksi ja se piristi tätä masentavaa päivää reilulla kourallisella.
”Verneri”, Verkku korjasi ja oli hyvin tietoinen Innan ilmeestä.
”Aivan, anteeksi”, Taneli sanoi rennosti. ”Mitä sä teet työkses?”
Inna meinasi jo kieltää isäänsä utelemasta. Nainen ei oikein tiennyt halusiko Verneri puhua hänen isälleen Afganistanista. Hyvä tavaton, mies ei puhunut siitä edes Innalle. Se oli naiselle ihan fine, mutta mihin asti?
”Olin palveluksella Afganistanissa”, Verneri kertoi Tanelille, joka yllättyi todella paljon.

Taneli oli odottanut jotain tavallisempaa, ehkäpä autokorjaajaa tai putkimiestä. Armeijanpoika oli kuitenkin ihan positiivinen yllätys miehelle.  Innan isällä ei kuitenkaan paljoa ollut tietoa mitä se loppujen lopuksi tarkoitti.
”Ahaa, mielenkiintoista.”
”Nykysin Verkku auttaa sen vanhempia”, Inna kiirehti vaihtamaan puheenaihetta. ”Niillä on pieni talli.”
”Ai, jahas, hevosmiehiä kuten meidän Inna”, Taneli naurahti. ”Sovitte siis loistavasti yhteen.”
Välillä Inna kyllä mietti pääsisikö joskus helpommalla, jos mies ei olisi samalla alalla? Toisaalta ei se Verkunkaan kanssa ollut tuottanut mitään ongelmia tähänkään asti. Pelkkää apua.

”Yritä puhua äites kanssa”, isä kuiskasi Innan korvaan ennen kuin jätti pariskunnan.
Inna jäi katsomaan isänsä perään ennen kuin puuskahti. Ai, että oikein yritä puhua äidin kanssa? Ei jäänyt todellakaan huomaamatta kuinka Paula Paakkanen oli koko muistotilaisuuden ajan vältellyt tytärtään. Mikäli he edes lähenivät porukkaa kenen kanssa tänä vuonna viidenkymmenen ikäluokkaan siirtyvä nainen edes keskusteli, kääntyi Paula heti seuraavan porukan puoleen.

Isän pyyntö jäi vaivaamaan Innaa sen verran, että hänen oli pakko ottaa tilaisuudesta kiinni, kun se sellaisen sai. Kiireinen Paula meni juuri tarjottimen kanssa keittiön puolelle. Inna kosketti Vernerin kättä merkiksi ja lähti kohti keittiötä. Jännittyneisyys kiusasi hänen vatsaansa, kun hän pysähtyi äidin selän taakse. He olivat samanmittaiset ilman korkokenkiä. Nyt Innalla oli pituutta viisi senttiä enemmän.

”Hei, äiti”, Inna aloitti ja sai äitinsä hypähtämään.
”Herranjestas”, Paula murahti.
”Aa, anteeks.”
”Niin? Mulla on kiire. Eikö teidän kannattaisi jo lähteä? Teillä on pitkä ajomatka.”
Niinpä niin. Pitäisikö teidän lähteä. Pitkä ajomatka. Äiti ei halunnut heitä tänne. Inna naurahti ja pudisti päätään. Olisihan se pitänyt tietää.
”Tosi kiva, ku me nähään ekan kerran viiteen vuoteen. Oli tosi kiva nähä, äite”, Inna sanoi sarkastisesti.

Paula Paakkasen kuori rakoili hieman, kun hänen silmiin nousi kyyneleitä. Inna katui vittuilevaa äänensävyään samalla hetkellä. Oikeasti nuori nainen halusi vain, että heillä olisi paremmat välit. Tuskin niistä samanlaisia saisi koskaan kuin mitä ne olivat ennen olleet, mutta edes jonkinlaiset. Inna huokaisi hiljaa.
”Mä oisin halunnu unohtaa mitä sillo tapahtu..”
”Ai, kun lähit ovet paukkuen?” äiti tiuskaisi tyttärelleen.
”Ei! Tarkotin sitä, ku sä yritit viedä Elsa-tädin perinnön!” Inna tiuskahti takaisin ja muutti äänensävyään sen jälkeen pehmeämmäksi. ”Mä en kestäny sun tapaas. Mä oisin varmasti voinu auttaa teitä, jos oisit tehny sen toisella tavalla. Elsa anto ne rahat mulle, jotta saisin tehdä mitä haluan. Ei teillä oo iskän kanssa ollu koskaan taloudellisesti hankalaa.”

”Hei, äiti, se mummin naapuri on lähössä”, Tinja ilmestyi keittiöön.
Isosisko vilkaisi Innaa, mutta ei sanonut mitään. Inna ei jaksanut enää perhettään. Kaikki muut paitsi isä olivat tähän asti käyttäytyneet häntä kohtaan jäätävästi. Nyt olisi vain parasta etsiä Verneri ja lähteä ajamaan kotia kohti.

Verneri oli löytänyt juttuseuraa Maurista. Mauri oli Innan perheestä hänen lisäkseen ainut, joka työskenteli hevosten parissa. Mies oli työskennellyt ennen Aittohaarassa yleisenä hevosmiehenä, mutta nykyisin Mauri työskenteli ravitallilla. Inna tarttui Verneriä kädestä.
”Mentäiskö?”
”Ette kai te vielä lähe?” Mauri ihmetteli.
”Sori, meillä on pitkä ajomatka”, Inna hymyili sedälleen.
”Voi harmi, meillä oli hyvä juttu kesken.”
”Sun tarvii tulla käymään”, Inna ehdotti. ”Voitte jutella vaikka oluen äärellä.”

”Onko kaikki ok?” Verneri kuiskasi Innan korvaan, kun nainen lähti kävelemään ulko-ovea kohti.
Inna pudisti vastaukseksi päätään. Hän ei tiennyt miten selittäisi Verkulle typerät riidat. Sillä hetkellä Inna tunsi kuitenkin itsensä todella typeräksi, kun edes kuvitteli saavansa korjattua välejään perheeseen mummin hautajaisissa. Mummi olisi tiennyt mitä tehdä ja kyyneleet kohosivat jälkeen Innan silmiin. Verneri veti naisen halaukseen. Miehestä tuntui pahalta, että Inna oli surullinen. Yleensä brunette oli iloinen ja sähäkkä.
”Mä haluun kotiin”, Inna niiskutti.

”Inna”, äidin ääni kuului yllättäen.
Innan teki mieli kiroilla, mutta äiti ei tykkäisi siitä. Siispä hän vain nopeasti Vernerin suojissa pyyhki poskiaan ja siirtyi katsomaan äitiään kylmästi. Paula Paakkanen näytti katuvalta, kun hän seisahtui kaksikon eteen. Nainen sipaisi harmaantuvan hiussuortuvan korvan taakse. Ele muistutti Verneriä Innasta ja mies huomasi myös paljon muita samanlaisia piirteitä.
”No?” Inna töksäytti äidilleen.

Verneri huomasi Paulan kamppailevan itsensä kanssa, kun nainen haki sanoja. Seuraavien sanojen sanominen ei olisi helppoa. Miehen käsi laskeutui Innan alaselälle tuen merkiksi. Selkeästi myös tämä kaikki oli vaikeaa Innalle, joka oli joutunut kokemaan karvaan pettymyksen lapsuudenkodissaan.
”Isäsi…” Paula aloitti heikolla äänellä, mutta yskäisi kurkkunsa selväksi ja jatkoi: ”Isäsi pyysi mua pyytämään, että jäisitte yöks.”
Inna suoristautui Vernerin kädellä. Mies hieraisi peukalollaan rohkaisevasti naista paljaalta iholta, jota paljastui mekon selkäpuolelta.
”Sä et haluu mua tänne”, Inna vastasi äidilleen.
”Isäs haluaa. Tinja ja Minea jäävät myös. Taneli lämmittää illalla vielä grillin.”

Nuorempi brunette käänsi kysyvän katseen Verneriin, joka kohautti olkiaan.
”Mulla ei oo kiire”, mies vastasi Innan katseeseen.
Huokaus pääsi Innan huulilta ennen kuin hän vastasi äidilleen. ”Mun tarvii soittaa Julialle hoitaako se hepat aamulla.”

Tunnin kuluttua vieraat olivat kaikki lähteneet. Inna soitti Julialle, sopi ystävän jäävän yöksi. Ystävä sai jälleen tarkat ohjeet. Kaara ja Ransu saisivat olla laitumella, Hazel ja Pekka sisälle, huomenna tarhaan. Koirat saisi jättää päiväksi ulos omaan tarhaansa. Julia vakuutti pärjäävänsä ja Verneri sanoi naisesta samaa Innalle.

”Laitan heti grillin lämpiämään”, Taneli sanoi.
Taneli Paakkanen oli iloinen siitä, että nuorin tytär oli suostunut jäämään yöksi. Vaimo oli melkein pilannut typerällä käytöksellään välien parantelun. Huomattuaan tyttären ja avekin poistuvan, Taneli oli käynyt jututtamassa vaimoaan ja käskenyt hakemaan tyttären takaisin. Mies ei aikoisi enää katsoa Innan lähtevän taakseen katsomatta. Viiden vuoden takainen perintöriita hävetti perheen isää. Miten hän olikaan saattanut antaa Paulan käyttäytyä sillain?

Onneksi Verneri Kaajapurolla oli treenikassi Subarun peräkontissa. Sieltä löytyivät puhtaat vaatteet, jotka hän saattoi vaihtaa puvun tilalle. Inna johdatti miehen yläkertaan, jossa ensin vastaan tuli aulatila. Sohva, telkkari ja pari nojatuolia. Nainen kuvaili yläkertaa lastenalueeksi. Pien epäilys piili Innan sisällä mitä hän löytäisi huoneensa oven takaa. Äiti oli kehottanut heitä valtaamaan huoneen.

Painaessaan valkoisen ovenkahvan ja työnnettyään oven auki, Inna huomasi kaiken olevan entisellään. 120 cm leveä jenkkisänky oli pedattu Innan vanhalla päiväpeitolla, sen vieressä oli valkoinen yöpöytä ja ikkunan edessä oli koivusta tehty työpöytä, valkoinen kirjahylly sisälsi yhä samat kirjat. Ainoastaan valokuvat oli otettu pois. Myös nojatuoli oli samalla paikalla. Vino katto oli vaikeuttanut huoneen sisustamista.
”Vihreää”, Verneri tokaisi. ”Yllättävää, kun miettii miten sä oot sisustanu nyt.”

Verneri katsoi hieman huvittuneena limen väristä tehosteseinää ja samansävyisiä materiaaleja ympäri huonetta. Onneksi Innan sisustusmaku oli muuttunut, vaikka Verneri piti vihreästä, liika oli liikaa.
”Älä virnuile siinä, Vesseli”, Inna komensi miestä, joka tuhahti lempinimelle ja riisui päältään mustan pikkutakin.
Inna oli riisunut aikaa sitten korkokengät pois jalastaan. Tennareihin ja ratsastussaappaisiin tottuneena Inna ei osannut kauaa käyttää korkoja. Ei hän niitä kammoksunut, mutta oli ehdottomasti enemmän tennarinaisia. Nainen veti vaatekaappien liukuoven auki, mutta ei yllättynyt niin kovasti löytäessään vanhat vaatteensa vielä paikoiltaan. Siinä oli paljon historiaa viisitoistavuotiaasta Inna Alisa Paakkasesta.

Farkut Inna hylkäsi saman tien. Perse oli levinnyt niin paljon, että kaksi kokoa nykyisiä pienemmät farkut tuskin menisivät enää päälle. Onneksi vanhat tummanharmaat verryttelyhousut mahtuivat päälle. Okei, vain sen takia, että Innalla oli tapana ostaa kokoa isommat kuin oli tarpeen. Sama päti huppareihin. Inna oli teininä hupparinaisia, oli hieman yhä. Hyllyltä Inna otti sammaleenvihreän hupparin, jossa oli raitoja.

Inna heitti mekon nojatuolille ja oli tyytyväinen, kun sai sukkahousut pois. Verneri oli vaihtanut vaatteet nopeammin ja tutki Innan kirjahyllyä. Perus Pottereiden lisäksi se oli täynnä kaikenlaisia teinikirjoja. Vaihdettuaan vaatteet, Inna kietoi kätensä Vernerin ympärille takaapäin ja painoi kasvonsa mustaan huppariin.
”Isä rakensi tän talon 2000-luvun alussa. Se tykkää puhua siitä.”
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 19.07.18 15:51

15.7.2018  
throwback to next day
funeral part 3
Jokainen kesäaamu muistutti Innaa siitä, miksi hän ei tykännyt huoneensa sijainnista. Jälleen aurinko pilkahti liian aikaisin ohuiden verhojen takaa suoraan hänen silmiinsä. Nainen veti mumisten peiton päänsä ylitse, mutta varpaat kokivat kylmän herätyksen joutuessaan pois lämpimän peiton alta. Äkkiä jalat takaisin alastonta vartaloa vasten peiton alla. Innalla kesti liian kauan tajuta, että hänen viereinen paikkansa kapeahkolla sängyllä oli tyhjä.  

Inna työnsi peiton pois päältään ja kohottautui istumaan liian nopeasti – muistamatta varoa vinoa kattoa.
”Au, saatana”, nainen pärräsi, kun löi päänsä kattoon.
Verneri ei ollut enää hänen vieressään. Oliko äiti tai isä kidnapanneet miehen? Tai ehkä Verneri oli saanut kuitenkin tarpeeksi perheen utelevia kysymyksiä. Innan piti selvittää oliko mies yhä hengissä. Ainakin musta puku oli siinä, mihin se oli eilen jätetty.

Noustuaan ylös, Inna veti puhtaat vaatteet kaapista: persikanväriset collegeshortsit ja löysän harmaan topin. Hiuksiaan harjaamatta, Inna lähti alakertaan. Sieltä kuului puhetta ja sieltä löytyi myös paidaton Verneri. Mies jutteli hymyillen Innan isän kanssa. Ilmeisesti kaksikko ei saanut kaikkea sanottua eilen illalla oluen ja grilliruoan parissa.
”Huomenta, Inna”, Taneli tervehti tytärtään.
”Huomenta”, Inna mutisi unisesti ja helpottuneena suukotti Verneriä ennen kuin löysi tiensä kahvikeittimen luokse – ainakin sotaveteraani oli vielä elossa. ”Mistä puhe?” Inna tiedusteli, kun istahti ruokapöydän ääreen Vernerin viereen.

”Miesten juttuja”, Taneli kertoi tyttärelleen ja Inna kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Meiän pitäis varmaan mennä”, Inna sanoi Verkulle.
”Ei kai teillä kiire oo. Syödään kunnolla ensin”, isä yritti saada tytärtään jäämään vielä hetkeksi. ”Syökää ees aamupala.”
”Mulla ei oo kiire”, Verkku kohautti olkiaan.
Mutta Innalla oli. Hän ei ollut eilen varsinaisesti puhunut äidin tai muiden kanssa, mutta kaikki oli sujunut hyvin. Kukaan ei riidellyt ja ruoka oli hyvää. Inna oli kömpinyt väsyneenä aikaisin nukkumaan ja uskaltanut jopa jättää Vernerin isänsä sekä Antin seuraan. Vernerin kömpiessä nukkumaan, Inna oli herännyt ja he olivat jutelleet.

Inna oli kertonut kuinka hänen Elsa-tätinsä kuoli vain viikkoa ennen kuin olisi täyttänyt 40. Inna oli silloin 16-vuotias ja kävi lukiota. Elsa oli hänen toinen kummitätinsä, eikä naisella ollut omia lapsia. Sen takia Inna oli ollut hänelle kuin oma tytär. Pahalaatuinen aivokasvain oli levinnyt niin pahaksi, että Elsa oli tehnyt itselleen testamentin. Elämässään nainen oli osannut sijoittaa rahansa oikein ja tienannut sillä itselleen hyvän summan rahaa.

Elsan kuoltua testamentti luettiin ja Paulalle oli tullut järkytyksenä kuinka hänen nuorin tyttärensä oli perinyt suurimman siivun. Numeroista Inna ei puhunut Vernerille sen tarkemmin, mutta Verneri ymmärsi kyllä, ettei puhuttu ihan pienistä summista. Paulaa ja muita perijöitä kaihersi myös se, että täytettyään 18, Inna saisi rahat heti käyttöönsä. Muiden täytyisi odottaa täyttääkseen 25 tai puoli vuotta. Paula alkoi väkisin vaatia perintörahoja tyttäreltään asuntokuluihin. Lainanlyhennykseen, uuteen autoon ja kaikkeen muuhun.

Verneri huomasi ruokapöydän ääressä Innan ilmeen. Naisen eleissä oli pientä ahdistusta, hiuksien siirtelyä korvan taakse ja mustan rakennekynnen pureskelua.
”Hei, kyllä me voidaan lähtee, jos sä haluut”, Verneri kuiskasi Innalle, joka nyökkäsi.
Taneli Paakkanen olisi toivonut tyttärensä ja Vernerin jäävän vielä syömään. Mies kuitenkin ymmärsi Innaa hyvin. Onneksi Taneli sai pariskunnan jäämään syömään vielä aamupalan. Vaimo ja muu jälkikasvu oli myös herännyt, joten perhe sai syötyä aamupalan yhdessä. Paula, joka oli heti noustuaan pukenut ylleen farkut ja siistin paidan, keitti puuroa samalla, kun Minea valmisti pöytään tarvikkeet voileipiä varten.

”Joten, Inna, mitä sä teet tällä hetkellä?” Taneli tiedusteli tyttäreltään, eilen hän oli keskittynyt enemmän tyttären avekkiin.
”Mä oon tallimestarina Daniel Susinevalla”, Inna kertoi isälleen, kun sai nieltyä hillolla maustetun puuron.
Nainen pisti aina kamalan määrän hilloa puuroon. Puuro ei koskaan kuulunut hänen lempiruokiinsa ja välillä tuntui, että sen sai alas nimenomaan vain hillon kanssa. Inna ei muistanut kuinka hyvää marjahilloa äiti keitti joka vuosi.
”Tienaako sillä hyvin?” Taneli jatkoi.
”Riittävästi”, Inna piti vastauksen suppeana – hän oli saanut tarpeekseen rahapuheista.

Kello oli hieman yli kaksitoista, kun Inna ja Verneri tekivät viimein lähtöä. Inna pujotti eteisessä mustat avokkaansa jalkaan ja halasi sen jälkeen vanhempiaan. Paljon enemmän kiusallisesti äitiään kuin isäänsä.
”Teille tulis kauniita muksuja. Pidä kii miehestä”, Taneli kuiskasi Innan korvaan.
”Iskä!” Inna parahti ja siirtyi äkkiä halaamaan myös Mineaa ja Tinjaa.
”Oli mukava tutustuu”, Verneri sanoi ovella.
”Tulkaa toki uudestaan”, Paula sanoi pelkkää kohteliaisuuttaan.
Inna nyökkäsi äidilleen ja astui ovesta ulos. Pilvet peittivät taivasta, joka oli eilen ollut vielä pilvetön. Kohta alkaisi varmaan satamaan ja ilma oli viileämpi. Verneri laittoi käsistään molempien eiliset vaatteet ja urheilukassinsa Subarun takakonttiin.

Inna oli kerinnyt istahtamaan jo etupenkille ja riisui saman tien typerät korkokengät pois jalastaan. Olisi pitänyt etsiä vanhat tennarit, nainen mietti ja totesi itsekseen, että myös pitkät housut shortsien sijaan olisivat olleet hyvä idea. Vernerin istahdettua ratin taakse ja käynnistettyä auton, Inna sääti itselleen jalkalämmityksen päälle.
”No, mitä mietit?” Verkku tiedusteli samalla, kun käänsi auton talon pihassa ja lähti ajamaan kapeampaa pihatietä pitkin.
Inna huokaisi, eikä edes tiennyt mistä aloittaisi. ”En mä usko, että mikään paranee”, hän tunnusti. ”Mut ei se haittaa.”

Verneri katsoi naista hetken ja siirsi sen jälkeen oikean kätensä Innan reidelle. Naisen sormet kietoutuivat miehen sormien lomaan.
”Isäs ainakin oli mukava”, Verkku naurahti.
”Ääh, voi ei”, Inna parahti ja peitti kasvonsa vapaalla kädellään. ”Se sano, että meille tulis kauniita muksuja.”
Vihreät silmät tapittivat toisia samanvärisiä, mutta eivät saaneet oikein selkoa niiden katseesta. Sisäisesti olkiaan kohautettuaan Inna totesi, ettei se ollut edes ajankohtaista heidän kohdallaan. Jumankauta, he olivat seurustelleet vasta pari kuukautta. Inna mietti olisiko hänen pitänyt pysyä hiljaa isänsä sanomisista, mutta ajatteli silti keventää vähän.
”Jos me joskus tehään muksu, niin mä ihmettelen vaan, jos sillä ei oo vihreitä silmiä, ni kuka sen isä on.”
”Hölmö”, Verkku naurahti ja suukotti naisen rystysiä, oli mukava nähdä nainen pitkästä aikaa hieman rennompana.


Viimeinen muokkaaja, Inna P. pvm 23.08.18 17:34, muokattu 1 kertaa
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 29.07.18 12:24

28.7.2018
🇨🇦 throwback to Power Jump 2018 🇨🇦
 ”Älä siinä synkistele”, murahdin Lukakselle, joka nojaili karsinan ovella. ”Ne oli teidän ekat kisat ja Vallu on vielä nuori..”
 Nostin Ransun selkään sinisen Royal estehuovan ja asetin ruskean satulan sen päälle. Lukaksen piti olla mun apuna nyt, kun sen eka luokka oli ohitse. Mokoma mies vain synkisteli hänen ja Valerien suoritusta. He olivat viimeisiä ja se taisi ottaa Lukasta koville.
 ”Sen olisi pitänyt ymmärtää mun avut sarjalle”, Lukas murahti ja pyöräytin silmiäni.

 Kiristin satulan vyön ja ojensin Ransun ohjat Lukakselle. Komensin blondin taluttamaan kimoa, kunnes saisin vaihdettua kisavaatteet ylleni. Murahdellen Lukas tarttui ohjista ja nykäisi ruunan perässään liikkeelle. Puuskahdin ja pyöräytin silmiäni, jonka jälkeen lähdin vaihtamaan kisavarusteet ylleni. Ransu oli selvästi rennompi lennon jälkeen tällä reissulla kuin viimeksi. Saisi kyllä jäädä viimeiseksi lennoksi pitkään aikaan. Tämä oli niin kamalan stressaavaa kuskata hevosta yli 20 tunnin lennolla.

 Vaihdettuani kisavaatteet ylleni, etsin Lukaksen ja Ransun tallipihalta. Mies punttasi minut satulaan ja piteli ruunaa paikallaan, kunnes sain jalustimet jalkaan. Kokosin ohjat käteeni ja katsoin Lukasta.
 ”Mee kattoon tarviiko joku sun apuas”, komentelin miestä.
 ”Tuun kattoon teiän verkkaa”, Lukas ilmoitti ja pyöräytin silmiäni.
 Painoin kannukset keveästi Ransun kylkiin ja kävelin sen kanssa maneesille. Myös Pirre ilmestyi maneesiin. Onneksi, Pirre osasi antaa hyviä neuvoja Ransun kanssa. Olihan se hänen entinen hevosensa. Pirre olisi paljon enemmän apua kuin Lukaksesta.

 Ravissa ja laukassa verryttelyn jälkeen me hypättiin ensimmäinen hyppy. Se oli ihan ok, kuten Pirrekin sanoi ja esteopettajan elkein neuvoi parannus ehdotuksia seuraavalle hypylle. Nyökkäsin vain ja nostin oikean laukan. Voltin kautta me edettiin Ransun kanssa uudelleen kohti verryttelyestettä. Viisi askelta ennen hyppyä tapahtui jotain, jonka seurauksena putosin satulasta ilkeästi vasemman ranteeni päälle. Silmissäni pisteli mustia täpliä ikävästi kivusta.
 
 Nousin heti ylös rannettani pidellen ja kivusta irvistäen. Etsin katseellani Ransua, jonka ohjissa onneksi roikkui jo Pirre.
 ”Sattuiko?” Pirre kysyi ja nyökkäsin.
 Nostin kättäni hieman. En kuitenkaan todellakaan aikoisi jättää näitä kisoja väliin.
 ”Enköhän mä vielä pysty hyppään”, sanoin.
 Ikävä kyllä jo pelkästään se sattui, kun yritin pitää ohjista vasemmalla kädellä kiinni. Kivusta johtuvat kyyneleet kihosivat silmiini ja murahtaen irrotin otteeni ohjista.
 ”Vittu!” kirosin.
 ”Kannattaisi varmaan mennä perumaan osallistuminen”, Lukas sanoi kädet taskuissa.
 ”Vittu, en varmana”, murahdin. ”Me ei tultu tänne vain perumaan osallistuminen. Ransu starttaa tänään”, päätin ja hetken katsoin Lukasta.

 Lukas ei kuitenkaan ollut koskaan edes noussut Ransun selkään, joten se olisi itsemurha laittaa mies kisaamaan Ransulla heti 130cm luokka. Pirre ei taitanut olla kisakunnossa selkäleikkauksen jäljiltä vieläkään, eikä hänellä edes ollut varmastikaan varusteita mukana. Mieleeni putkahti sitten viimein se yksi ja ainoa vaihtoehtoni. Lähdin tarmokkaasti marssimaan maneesista Pirre vanavedessä Ransun kanssa.

 Näin kohteeni heti, kun astuin ulos. Nainen oli selvästi tullut juuri radalta.
 ”Jusu Rosengård! Tänne ja sassiin!” huusin naiselle.
#powerjump2018
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 07.08.18 14:12

5.8.2018
throwback to maple path
Yksikätisyys ärsytti todella paljon. En pystynyt kunnolla tekemään tallitöitä kotona, saatika mennä töihin. Ranteestani löydettiin jokin typerä hiusmurtuma, jonka takia olin kaksi viikkoa sairasloma ja ratsastuskiellossa. Sori vain lekuri, mulla oli kisat ensi viikolla, sanoit mitä tahansa! Tein parhaani mukaan kotona. Sain siis vietyä ainoastaan hevoset pihalle ja antaa niille ruokaa – onneksi kukaan niistä ei ollut täysin mahdoton.

Verkku auttoi paljon, vaikka en olisi halunnut vaivata miestä vielä yhdellä tallilla lisää. Miehellä oli riittävästi hommaa vanhempiensa luona ja hevostensa kanssa. Argh, kuinka paljon halusin jo nousta satulaan!

Tänään päätin purkaa turhautumista lähtemällä Vaahterapolkuun. Soitin Milalle tulostamme ja otin molemmat koirat mukaan. Sen jälkeen hurautin Vientareelle – onni oli automaattiauto! Iines ja Launo saivat todellisen hepulin, kun tajusivat minne olimme saapuneet. Päästin ne vapaaksi tallipihassa ja lähdin etsimään Santasta.

No, joo, eipä sitä tarvinnut kovin kaukaa etsiä, kun tiesi missä se vietti hellepäivää. Nurmikolla makoillen tietysti. Potkaisin Milaa pohkeeseen.
”Moi”, tervehdin. ”Missä mun kahvi viipyy?”
”Saatana”, Mila murahti herätettyäni sen. ”Keitä ite kahvis..”
Sanoista huolimatta Mila nousi nurmikolta ja me lähdettiin sisälle taloon. Kurkistelin varovasti – ja toivottavasti huomaamattomasti – olohuoneeseen, en jaksaisi katsella Juusoa tänään. Viimeksi näin hänet täällä kesäkisoissa, eikä mies edes vaivautunut tervehtimään!

”Juuso on kämpillään”, Mila kertoi – ilmeisesti en ollutkaan niin hienovarainen.
”Kämpillään?” kysyin otsaani rypistäen. ”Eiks se asu täällä?”
Mila pudisti päätään. ”Se osti rivitalo-osakkeen.”
”Aa, no hyvät sille”, mutisin ja nojasin pöytätasoa vasten.
Mila hääräsi laittaessaan kahvinkeittimen töihin. Annoin katseeni vaellella keittiössä. Se ei ollut muuttunut mihinkään radikaalisesti. Ruokapöytä oli käännetty ja jokin viherkasvi roikkui amppelissa ikkunan vieressä. Ihme, että joku kasvi oli täällä elossa.

”Mitä sun kädelle tapahtu?” Mila kysyi.
”Aah, tipuin Ransulta Power Jumpissa”, kerroin. ”Vitutti, mutta onneks Ransu sai startata Jusun kanssa. Siis Rosengårdin Josefina, omistaa Ransun varsan.”
”Juu, juu. Niin te olitte siellä Kanadassa taas.”
Nyökkäsin vain ja irrotin takamukseni työtasosta. Siirryin katsomaan keittiön ikkunasta ulos. Eipä siellä kyllä ollut mitään ihmeellistä.

Mila kattasi pöytään muumimukit ja jotain keksejä, joiden en uskonut hetkeäkään olevan kovin tuoreita tapauksia. Istahdin tuolille ja pyörittelin sormeani mukin reunassa. Hieman ehkä kiusallinen hiljaisuus laskeutui meidän päälle. Se alkoi lopulta naurattamaan molempia.
”Joten mitä sulle kuuluu?” kysyin.
”Tässä tää menee”, Mila kertoi. ”Paljon uusia hevosia on tallissa..”
”Mä kattelinkin niitä sillon kisapäivänä”, kerroin. ”Jesse vissiin taas tuttuun tapaan kattelee vähän kulmien alta niitä”, naurahdin.
”Joo”, Mila nauroi. ”Entäs sä? Kukas se sun uus on?”
”Kiirettä pitää tosi paljon”, kerroin. ”Mun mummi kuoli just kesäkuussa ja me oltiin Vernerin kanssa hautajaisissa.”
”Oho, näitkö sun perhettä siis?”

Naurahdin kiusallisesti. ”Joo..”
”Mites se meni?”
”Ihan ok joiltakin osin.. Äidin kanssa oli hankalinta”, naurahdin kuivasti. ”Isä otti meidät ihan hyvin vastaan. Siskot taas oli vähän niin ja näin.”
Mila hörppäsi maidolla pilattua kahviaan. ”Ehkä se siitä”, hän ehdotti, johon vain kohautin olkiani. ”No, mutta annas nyt kuulua siitä Verneristäkin jotain! Mitä se on oikein miehiään? Miten te oikein päädyitte kimppaan? Mä kuulin jotain sen suuntasta, että petit Juusoa sen kanssa..”

Pyöräytin silmiäni pettämisasialle. Enemmän mua oli sattunut Verkulle valehtelu.
”No, se lähti siellä Kanadassa liikkeelle. Meillä oli hyvä kemia ja me suudeltiin, ei mitään sen ihmeempää”, kerroin ja hymyilin päälle. ”Tai no se kemia oli suurempaa kuin mulla koskaan kenenkään kanssa.”
”Hyi, ällöö”, Mila leikitteli ja meinasin heittää naista keksillä päähän. ”Eli, että menny sänkyyn?”
Pudistin päätäni ja parahdin sitten: ”Onneksi ei! Ei varmaan oltais tässä, jos niin olis käyny”, arvelin. ”Mä en aluks kertonut Vernerille, että seurustelin. Hitsit se oli kamalaa, mutta me kyllä sovittiin heti samana iltana”, kerroin ja punastuin.
”Hyii”, Mila sanoi leikkisästi. ”Mitäs se tekee työkseen?”
”Se on sotaveteraani”, kerroin ja nauroi sitten. ”Tiedätkö, kun Verkku on oikeesti hyvä pukeutuun. Siis se on tosi tarkka mitä päällensä pistää, niin siinä tuntee itsensä välillä rähjäseks, kun pukeutuu lähinnä farkkuihin…”

Meidän puheenaiheet vaihtuivat lopulta aivan kaikenlaiseen ja vitjat mulla oli mukavaa. Talo tuntui kotoisalta, mutta en silti kaivannut kimppakämppä asumista. Omassa talossa oli ehdottomasti paljon enemmän hyviä puolia.
”Haluatko nähä niitä uusia koneja?” Mila kysyi ja nyökkäsin.
”Toki, toki.”

Sen siivittämänä me lähdettiin tarhoille, koska siellä ne tähän aikaan kaikki olivat. Kävin rapsuttamassa tarhassa asti Annaa. Mila esitteli sen jälkeen jokaisen tarhan hepan. Nainen oli haalinut kyllä todella paljon erilaisia kopukoita. Rotuja oli laidasta laitaan. Ehkä eniten pidin uusista kyllä lusitanoista. Ne olivat hienoja eläimiä.

Pihatossa en yllättynyt yhtään, kun siellä roikkui Tohvelin kaverina muutama shettis. Naureskelin vain sille, että Mila voisi hyvin itse ratsastaa niitä. Sopivamman kokoisia kuin ne lusitanot.
”Hei, oli kiva nähä”, sanoin Milalle, kun hätistin koirat viimein autoon. ”Tuu säkin poikkeen Orijoelle”, hymyilin ja halasin sitten ystävääni. ”Pyydetään Jullekin ja pidetään vanhan kunnon iltamot!”
”Joo, ehdottomasti!”
Heilautin vielä kättäni ennen kuin nousin autooni ja lähdin kotia kohti.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 19.08.18 19:40

14.1.2005  
throwback to the first time in the saddle
#rassenhaaste2
Vuosi 2005 tammikuu, ratsastuskoulu Ridapöksyt ja juuri alkava alkeisryhmä odotti jännittyneinä tallin taukohuoneessa opettajaansa. Tuntilaisten mukana olivat myös heidän vanhempansa, joillakin kamera valmiina. Heitä oli yhteensä kuusi oppilasta ja yksi heistä oli Inna Paakkanen. Ruskeahiuksinen nuori koululainen, joka odotti innoissaan tulevaa tuntia. Hän oli itse asiassa lapsista ainut, jonka vanhemmat olivat ilmoittaneet hakevansa hänet tasan puoli seitsemän.

 Inna oli saanut heidät ylipuhuttua, että saisi aloittaa ratsastuksen, olihan hän nyt jo kymmenenvuotias. Sitä paitsi Lukas Niemenpääkin ratsasti. Hänen vanhempansa omistivat hienoja estehevosia. Innakin halusi oman estehevosen. Hienomman kuin Lukaksen oma poni, Inna ei tykkäisi poneista, hän päätti sen ihan itse. Tänäänkin hän toivoi pääsevänsä tallin hienoimman hevosen selkään! He laukkaisivat ja…
 ”Päivää!” naisääni tervehti ja asteli tuntilaisten eteen. ”Mä olen Kirsi, teidän ratsiope. Hoitajat on juuri hakenu teidän ponit sisälle ja pääsette hoitamaan niitä hoitajien kanssa.”
 Ponit? Ei Inna halunnut ponia. Suu mutristui, mutta hän seurasi kiltisti opettajaa tallikäytävälle.

 Kirsi selosti lapsille tallinsääntöjä hyvin tarkkaan. Ei juosta, ei kiljuta, ei huudeta, ei mennä karsinoihin ilman lupaa tai yksin. Innan mielestä siinä oli liian monta ei:tä. Mitä täällä sitten sai tehdä? Ei Lukas koskaan noin monista kielloista puhunut.
 ”Innalle Pytty”, Kirsi kertoi tuntilaisille heidän nimiään ja jokainen hihitti kuullessaan Pytyn lempinimen.
 Kaikki paitsi oikeastaan Inna. Minkä hevosen nimi oli Pytty? Pytty oli vessassa ja sinne asioitiin. Ei niillä ratsastettu!

 Pytty oli pienikokoinen, pyöreä eestinhevonen, ruunivoikon värinen ja Innasta se näytti pystyyn kuolleelta. Sen alahuuli lerpatti, eikä se välittänyt mistään, kun Inna harjasi sitä sen hoitajan kanssa. Tästä Inna kyllä piti. Hevosen harjaamisesta. Hän jopa ylsi harjaamaan Pytyn selkää. Harjaamisen jälkeen hoitaja opetti Innalle miten suitset laitettiin ja näytti miten paljon Pytty pullisti vyötä kiristäessä. Kaikkien ollessa valmiina, tuntilaiset tarttuivat ratsujensa ohjista kiinni ja taluttivat ne maneesiin.

 Siinä vaiheessa Innaa jännitti ensimmäistä kertaa niin paljon, että hän mietti ilmoittaisiko jättävänsä ratsastuksen väliin. Vihreät ratsastushousut olivat uudet, mutta ei se äitiä haittaisi, jos hän ei aloittaisikaan ratsastusta. Molemmat vanhemmat varmaan vain iloitsisivat, ettei Inna toisikaan hevosilta haisevia varusteita kotiin. Ennen kaikkea! Miten ihmeessä Inna muka pääsisi tuon ponin selkään?
 ”Ota ohjat yhteen käteen ja tartu satulasta, sen jälkeen koukista vasenta jalkaa”, hoitaja selitti Innalle ja tärisevin käsin Inna teki mitä pyydettiin.

 Hän tarttui mustista jouhista ja toisella kädellään satulasta, koukisti vielä jalkaansa. Perhoset lentelivät hänen vatsassaan ja sitten maa katosi hänen jalkojen alta. Vaivoin Inna sai toteltua hoitajaa ja heitettyä jalan Pytyn selän ylitse. Inna Paakkanen istui ensimmäistä kertaa ponin selässä.
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 23.08.18 19:21

15.1.2011
 Kuusitoistavuotias Inna Paakkanen istui jalat sohvalla ja ensimmäisen lukiovuoden pitkänmatikan kirja nojasi jalkoihin. Päässä tytöllä oli sangalliset kuulokkeet, joista meni johto MP3-soittimeen. Vihreät silmät tapittivat väsyneinä matikanoppikirjaa. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt siitä mitään.

Mieluummin Inna olisi ollut ulkona kavereiden kanssa, mutta vanhemmat olivat pakottaneet pysymään kotona nokka opiskelussa kiinni. Niin surkeasti hänen opintonsa oli Nokian lukiossa lähtenyt liikkeelle.

 Yhtäkkiä isä istahti kuopuksensa viereen sohvalle. Inna veti kuulokkeet pois korviltaan ja katsoi isäänsä kysyvästi.
 ”Mitä nyt?” Inna kysyi ja ihmetteli kuinka isä laski kätensä tytön polvelle.
 ”Elsa on sairalaassa”, isä kertoi ja Innan sydän hypähti.
 ”Miksi?”
 Miksi kummitäti oli joutunut sairaalaan?

16.1.2011
 Seuraavana päivänä Inna ja hänen vanhempansa ajoivat Taysiin. Innaa ei otettu mukaan lääkärin kanssa keskusteluun. Sen sijaan hän joutui istumaan käytävällä hermostuneena. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Inna pääsi viimein tapaamaan tätiään. Täti oli kalpea ja kaikenlaisissa letkuissa kiinni. Elsa soi Innalle heikon hymyn.

 ”Mitä tapahtui?” Inna kysyi hädissään, kun istahti sairaalasängyn viereen.
 ”Inna..” tytön äiti aloitti varoittavasti, mutta Elsa ojensi kummitytölleen kättänsä hymyillen.
 ”Ihanaa, että tulit”, Elsa sanoi heikosti hymyillen. ”He murehtivat aivan turhaan yhtä typerää pyörtymistä.”

 Inna kuitenkin näki tätinsä silmistä, että tämä valehteli. Kyyneleet silmissä hän tarttui tädin kädestä ja puristi sitä hiljaa. Inna pelkäsi menettävänsä tädin. Pelottavaa.

24.5.2011
 ”Älä rasita häntä liikaa”, äiti komensi ja Inna tuhahti, kun työnsi kypärän päähänsä.
 Hän asteli ärsyyntyneenä äitinsä ohitse sinisen Yamahan luokse, käynnisti ja sen kaasutti ylinopeutta pois kevarillaan. Taysin henkilökunta oli tottunut jo Innan vierailuihin. Inna pyrki vierailemaan useina päivinä viikoista syöpäosastolla.

 Elsa ei voinut paremmin ja se suretti Innaa. Hän ei tiennyt mitä tekisi ilman kummitätiään. Ainoastaan Lea-mummi oli yhtä tärkeä. Elsa ei jaksanut enää niin paljoa. Nytkin täti vain nukkui. Hiukset olivat lähteneet aikoja sitten sytostaattihoitojen takia, eikä Elsalla olisi mitään mahdollisuuksia päästä kotilomalle.

 Innaa ärsytti, että kummitäti joutuisi viettämään viimeisiä aikoja tässä tylsässä sairaalahuoneessa parin huonekaverin kanssa.

19.7.2011
 Innalle oli ollut selvää jo monta kuukautta, ettei Elsa paranisi enää koskaan. Silti se oli vienyt nuoren teini-ikäisen tytön pohjalle, kun uutinen Elsan menehtymisestä saavutti hänen korvansa. Inna oli silloin ratsastamassa ylläpitohevosellaan, Dorianilla. Isä tuli hakemaan hänet tallilta kotiin, kevari jäi tallinpihaan.

 Kahden viikon kuluttua Elsa haudattiin. Tilaisuus oli liian suuri, Elsalla oli paljon ystäviä. Inna pysytteli hiljaisena pöydässä koko tilaisuuden läpi. Vanhemmat yrittivät saada häntä lukemaan adresseja. Inna ei pystynyt. Elsa-tädin kuolema oli liikaa. Inna menetti suurimman tukiverkkonsa typerälle aivokasvaimelle.

 Miten se oli mahdollista? Elsa oli aina ollut urheilullinen ja hyvä kaikessa. Miten yksi typerä kasvain saattoi viedä voiton?

30.8.2013
 Miten Inna oli saattanut olla niin sinisilmäinen perheelleen? Miksei hän ollut tajunnut, että hänen oma äitinsä vain halusi nyysätä hänen perintörahojaan? He riitelivät, pahasti. Kyse oli Elsan perinnöstä. 1,5 miljoonaa Innalle heti käyttöön. Kaksi vuotta Innalla kesti tajuta mitä Paula Paakkanen todella halusi, kun pyysi tyttärensä rahoja milloin mihinkin. Talon lainanlyhennyksiin, typeriin omiin reissuihinsa kylpylään ja kaikkeen mahdolliseen.

 ”Sun pitää tehdä mistä ikinä unelmoit”, Elsa oli sanonut Innalle sairaalavuoteellaan viimeisinä päivinään.
 Inna todella halusi toteuttaa tätinsä toiveen, eikä pystyisi siihen kotona. Päätös tuli vain sekunneissa. Inna ei ottanut mitään mukaan, kuin koiransa ja lähti ovet paukkuen tietämättä mihin nyt menisi.

27.10.2013
 Inna oli pyytänyt hoitohevosta Vaahterapolun ratsastuskoulusta. Hän ilmoitti itsensä myös tunneille. Hoitohevoseksi hän sai rautiaan torinhevosen, Rexonan. Ensimmäinen päivä oli mukava. Inna siivosi tamman karsinan, puhdisti sen varusteet ja teki tuttavuutta itse hevosen kanssa harjauksen parissa. Rexona sai myös omenan.

 Pari viimeistä kuukautta olivat sekavat. Inna löysi väliaikaisen asunnon Vientareesta. Vuokrasopimus ei jatkuisi loppuvuotta pidemmälle. Hänen pitäisi siis etsiä itselleen uusi asunto. Lisäksi Inna oli päässyt opiskelemaan ammattikouluun merkonomiksi aikuiskoulutukseen. Inna ihan tykkäsi alasta. Myös Launo oli kotiutunut hyvin Vientareeseen. Olihan se outoa kaksivuotiaalle koiralle muuttaa kerrostaloon, mutta karvakorva oli sopeutuvainen.

 Innalla oli erittäin hyvä tunne Vientareesta. Se oli kotoisa.

27.12.2013
  Pahvilaatikko käsissään Inna avasi omakotitalon oven ja ilmoitti iloisesti olevansa paikalla.
 ”Inna is here!”
 ”Paetkaa!” oli Petran sarkastinen vastaus, kun Inna asteli peremmälle ja laski pahvilaatikon uuden kimppakämppänsä olohuoneen lattialle.
 Mila Santasen avopuoliso, Joonas, oli lähtenyt ja pikkulinnut visersivät Innalle vapaasta vuokrahuoneesta. Tietysti Inna oli heti kysellyt huoneen perään. Sitä paitsi vuokrasopimus yksiöstä oli päättymässä.

 Mila ja Petra auttoivat Innaa tavaroiden viemisessä vapaaseen huoneeseen yläkertaan. Se oli huoneista pienempi. Petra oli valloittanut isomman. Saatuaan kaiken valmiiksi Inna liittyi kämppisten seuraan olohuoneeseen. ”Löytyykö korvatulppia?”
”Kui?” Mila kysäisi.
”Jotta voin pistää ne korviin, kun Julia tai Oskari on kylässä.”
Innaa heitettiin tyynyillä.

#rassenhaaste
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 28.08.18 1:49

28.8.2018
throwback to the basic day
Vapaapäivä antoi hieman aikaa nukkua pidempään, mutta silti kellon soidessa seitsemältä olin hereillä. Vedin päälleni pyykkikopasta likaiset farkkuni, joissa taisi olla joku tahrakin. Niiden kanssa puin vispipuuron värisen hupparin ja hiukseni heitin suttuiselle nutturalle. Eteisessä vedin pinkit haisaappaat jalkaan ja huusin koirat mukaani pihalle. Ne lähtivät tekemään tyypillisen aamuisen tonttitarkistuksensa, kun itse astelin tallille.

Avasin tuplaovet lukosta ja naksautin heti ovien vieressä olevasta kytkimisestä valot päälle. Tuttu tervehdys kuului Ransulle, joka kaipasi heti itselleen aamuruokaa. Ruuna oli järkyttävän kärsimätön, mitä tuli ruoan suhteen. No, olinhan minä normaaleista rytmeistä poiketen myöhässä.

Ensimmäisenä kuitenkin vilkaisin hoitohevoseni, Sintin karsinaan. Sen omistaja – Kalla Cupissakin nähty – Pihla Vihtanen oli Saksassa Albert Polzinilla töissä kolmen kuukauden pestissä. Sintti oli astutettu Banskulla ja nyt viime viikon keskiviikkona olin saada sydärin aamulla, kun Sintti olikin jo kerinnyt varsoa. Ilman mitään suurempia ennakkovaroituksia. Onneksi tamma oli jo tottunut varsoja.

Mustanruunikko ja suuri merkkinen orivarsa oli saanut minulta lempinimekseen Banse. En tiennyt miksi Pihla sen nimeäisi, mutta keksin varmasti hyviä ehdotuksia. Varsinkin, kun kuulin hieman huhuja siitä, että Daniel Susineva aikoi ottaa varsan itselleen. Nimen tulisi olla erityinen.

Ennen ruokkimista, kävin laittamassa Moccamasterin töihin. Koko pannullinen mustaa kahvia pitäisi varmasti hereillä ja niinhän se myös oli, että päivä ei lähtisi liikkeelle ennen pannullista kahvia. Yllätyin, että jääkaapissa oli myös pullaa. Harvoin se säilyi siellä.

Puolen tunnin kuluttua hevosilla oli aamuheinät karsinoissaan ja muut sapuskat ruokakipoissa. Itse saatoin siis mennä juomaan aamukahvini ja syömään aamupalaksi jääkaapista löytyneen pullan. Retkotin taukohuoneen sohvalla ja selailin puhelimella Instagramia. Ei siellä oikeastaan edes ollut mitään ihmeellistä. Huokaisten työnsin Omenan takaisin taskuuni ja kittasin kolmannen kupin lopun kurkusta alas. Jokohan nelijalkaiset olisivat syöneet?

”Jokos täällä oltaisiin valmiita?” tiedustelin, enkä odottanut edes vastausta. ”Ai, kappas, kukas muukalainen se täällä on?” naurahdin, kun huomasin punaisen kissan käytävällä.
Se oli pienikokoinen ja mietin, mahtoikohan se olla karkuteillä. Täällä kyllä aika paljon näki kissoja. Ihme, ettei Launo ja Iines olleet jahdannut sitä pois. Kyykistyin alas, mutta vain pinkoi karkuun. Hymähdin. Toivottavasti karvakasa ei jäisi asumaan tänne.

Annoin huomioni takaisin hevosille. Ransu oli jo pää karsinan ulkopuolella odottavana. Rapsutin sitä päästä ja otin karsinan vierestä riimun sen päähän. Bansen myötä olin joutunut tekemään hieman muutoksia tarhausjärjestyksiin. Paljon ei ollut valinnan varaa, koska ajattelin Sintin ja varsan pärjäävän paremmin kaksistaan. Pieni tarha tallin vieressä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi iso siihen, joten ne saivat yhden isommista tarhoista itselleen.

Ransu, Kaara ja ratsutuksessa oleva Hani saisivat tarhata kolmistaan. Hazel nyt ei niin välittänyt hevosseurasta, joten se pärjäisi yksinään pikkutarhassa. Varsinkin, kun Pekka oli viimein vieroitettu. Saatoin tirauttaa pari kyyneltä yksinään, kun Verneri ja hänen pikkusiskonsa Janna kuskasivat pienen varsani pois. Pakko kyllä myös myöntää, että Pekan – tai no nykyisin Vekan – myyminen Jannalle oli epäilyttänyt. Taisinkin suostua siihen ainoastaan, koska tiesin Vernerin olevan koko ajan läsnä orin kasvussa.

Vein ensin Ransun ja Hanin tarhaan. Hitsit ne olivat kyllä molemmat järkyttävän korkeita! Miksei Hani olisi voinut edes hieman jättää pois pituudestaan? Hazelin vein seuraavaksi ja sitten Sintin ja Bansen. Viikon ikäinen varsa oli aivan emässään kiinni koko matkan tarhalle. Se oli aina niin suloista, kun nuo hoipertelevat koivet seurasivat kiltisti emiään.

Tallissa otin Kaaran käytävälle ja sidoin sen molemmilta puolin ketjuilla. Hitsit, että tammakin oli jo kasvanut reippaasti. Kolmivuotias saisi aloittaa ihan pian ratsukoulutustaan. Olin jo pitkään totuttanut tammaa satulaan ja se oli mennyt ihan hyvin.

Oli mahtavaa omistaa hevonen, jonka vanhemmat tunsin ja sain niiden kanssa olla tekemisissä melkein joka päivä. Clarimonde oli suosikkini Danielin oreista. Lässykkä ori ei loistanut kisakentillä, mutta se aivan mahtava selästä. Dancirella taas jaksoi naurattaa hölmöydellään päivittäin. Lisäksi se oli tosi nätti! Näin tietysti päivittäin myös Kaaran kaksoissiskoa, Clarinoraa, jota Daniel oli kehittänyt järkyttävää vauhtia eteenpäin. Klara oli ehdottomasti pidemmällä kuin Kaara, mutta ai vitsit mä luotin enemmän Kaaraan. Tietysti. Pienempänä syntynyt pikkusisko tulisi ja näyttäisi mistä on tehty!

Klaarassa oli hieman samanlaista häseltäjän luonnetta kuin emässään. Nytkin se vain vaivoin viitsi pysytellä nahoissaan, kun harjasin sitä läpi. Tummanruskeat korvat olivat koko ajan hörössä ja Kaara yritti koko ajan olla tekemässä jotain. En voinut oikeastaan kuin nauraa.

Harjattuani Kaaran, varustin sen juoksutuskuntoon ja talutin kentälle. Annoin pirteän varsan kävellä hieman pidemmällä narulla, joka aiheutti lähinnä sen, että Kaara tanssahteli puoliksi ravissa eteenpäin. Ihan höppänä! Juoksutin Kaaran lopulta puolen tunnin ajan molempiin suuntiin. Tamma oli jo ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt juoksutuksen yllättävän nopeasti. Se osasi jopa ääniapujen ansiosta vaihtaa askellajinsa. Ihan pätevä siis jo!

Taputinkin tammaa kaulalle ennen kuin vein sen takaisin talliin ja sieltä loimen kanssa tarhaan. Huusin koirat luokseni ja menin sisälle vaihtamaan hieman vaatteita. Seuraavaksi olikin vuorossa liikutettavat hevoset selästä käsin. Hazel palaisi hiljalleen ratsastettavaksi. En edes muista milloin viimeksi olisin noussut tamman selkään. Olin antanut Hazelin siirtyä tavallista aikaisemmin mammalomalle. Saisi nähdä miten se ottaa työhön paluun.

Ainakin tamma näytti tympääntyneeltä, kun otin sen nyt jo pois tarhasta sisälle. Naurahdin tammalle ja sidoin samalle paikalle kuin Kaaran hetki sitten. Harjasin tamman huolellisesti ja tuntui hyvältä ottaa koulusatula pitkästä aikaa pois satulasuojan alta. Suoja olikin kerännyt jo mukavan pölyn itseensä. Hyh. Satulan kanssa otin punaisen kouluhuovan sekä tietty saman sävyiset pintelit jalkoihin. Pinteleitä kääriessä Hazel nosteli levottomana jalkojaan kuin mikäkin peura.

Pinteleiden jälkeen nostin satulan tamman selkään ja pistin vyön kiinni. Huh, Hazel todella kaipasi liikuntaa. Se oli kerännyt itselleen muutaman ylimääräisen mammakilon lomallaan. Ennen vyö olisi mennyt monta reikää enemmän kireämmälle. Ensin ajattelin laittaa Hazelille kanget, mutta ajattelin sitten niiden olevan turhan rautaiset pitkän tauon jälkeen. Siksipä Hazel sai päähän esteillä käytetyt ruskeat aachenit perus kolmipalalla. Näiden varusteiden kanssa talutin Hazelin kentälle ja nousin jakkaralta selkään.

Oi mikä tunne! Hazel tuntui loogisesti leveämmältä kuin ennen, mutta silti tunsin oloni satulassa kotoisalta. Taputin tammaa kaulalle hymyillen ja hetken mietin, että ehkä meidän kisa-aikamme ei olisikaan vielä ohi?

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 31.08.18 20:22

1.9.2018
throwback to the naked day
#matildanhaaste
Kysynpä vain kuka ihmeen ihminen laittaa imurinsa aivan vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan? No, ilmeisesti Verneri Kaajapuro. Ähkin samaan aikaan, kun siirtelen tavaroita pois tieltäni ja saan viimein otteeni Dysonista. Samaan aikaan, kun saan imurin pois nurkasta, jokin tyhmä taulu päättää kaatua.
”Hitto”, kiroan, toivottavasti se ei mennyt rikki.

Tuuppaan imurin pois vaatehuoneesta ja nostan taulua varmistaakseni, että se on yhä ehjä. Huh, ehjä on. Meinaan jo laittaa taulun takaisin paikoilleen, mutta katsonkin sitä hieman tarkemmin. Alaston joogakuva. Ei missään nimessä mauton paljasteleva. Voisin jopa itse ripustaa sen seinälleni. Katsoessani tarkemmin löydän samaan sarjaan sopivat kaksi muuta kuvaa.

Kuvissa esiintyvässä naisessa on jotain tuttua. Ehkä olen törmännyt samoihin kuviin joskus muulloin. Pahastuisikohan Verneri jos ripustaisin ne seinälle? Miehen seinät olivat ärsyttävän tyhjät, enkä oikeastaan nähnyt mitään syytä miksi nämä eivät voisi olla esillä.

Löydän kuville sopivan paikan olohuoneen tyhjältä seinältä. Seinään on onneksi helppo ripustaa kolme taulua (jopa minun). Katson kuvia hieman kauempaa, ne sopivat siihen täydellisesti. Tuskin Verkulla on mitään toispuolista sanaa siihen, että tyttöystävä hieman sisustaa. Hetken ihastelun jälkeen jatkan sitä mitä minun oikeasti piti tehdä. Meinaan siivota. Isabella ja Julia olivat tulossa kahville myöhemmin tänään.

Laitan musiikin Spotifysta soimaan ja hoilaan sen mukana samalla, kun liu’utan Dysonia lattiaa pitkin. Vernerin asunto ei ole huippu iso, eikä yhtä sotkuinen kuin mihin päästän oman taloni, joten imurointi on nopea toimitus. Palautan imurin vaatehuoneeseen, jonka jälkeen alan leipoa.

Käytän kokonaisen tunnin omenabritan tekemiseen. Omenat ovat siitä yhdestä ainoasta omenapuusta tontillani. Huh, aikaa jää vaatteiden vaihtamiseen. Vaihdan ylleni korkeavyötäröiset tummat farkut sekä tummanharmaan pitkähihaisen. Hiukseni avaan sottaiselta nutturalta ja suin ne sormilla jotenkin kuosiin.

Me puhuttiin Isabellan ja Julian kanssa kuuden aikaan saapumisesta, joten puoli kuusi laitoin ruokapöytään valmiiksi mukit ja lautaset. Lataan jopa kahvinkeittimen valmiiksi ja jos joku haluaa teetä, täytän vedenkeittimen valmiiksi. Oltiinpa sitä nyt hyvää emäntää! Naurahdan hieman omalle hössötykselleni.

Kai minua vain jännitti, kun vieraat saapuivat Vernerin asunnolle eikä omalleni. Verneri ei mitenkään kieltänyt kahvittelua, joten ajattelin sen olevan ihan ok. Kattamisen jälkeen sammutan Spotifyn ja istahdan sohvalle odottamaan vieraita. Kello lähenee jo kuutta, kun ulko-ovi avautuu.

”Hei”, hihkaisen tervehdykseni eteiseen.
”Hei”, saan vastauksen ja pian Verneri astelee olohuoneen puolelle.
Hän istahtaa viereeni sohvalle ja kurottautuu suutelemaan. Vastaan suudelmaan ja hymyilen.
”Miten päivä meni?” kysyn.
”Hyvin”, Verneri vastaa ja nojautuu sohvan tyynyjä vasten. ”Entä itellä?”
”Hyvin myös”, vastaan. ”Töissä meni hyvin ja sain siivottua täällä. Jullen ja Isben pitäis tulla ihan kohta”, kerron ja Verneri vain nyökkää.

Huomaan Vernerin katselevan ympärilleen ja sitten hänen katseensa pysähtyy seinällä roikkuviin tauluihin. Kalpeniko mies juuri?
”Mi-miksi nuo on tuossa?” mies kysyy ja käännähdän tauluja kohti.
”Nehän on hienot ja taiteelliset”, kerron. ”Löysin ne vaatehuoneesta.”
”Eikö sua häiritse…” Verneri aloittaa, mutta jättää lauseensa kesken.
”Ai, että ne on alastomia? No, ei…”

En osaa tulkita Vernerin ilmettä sen paremmin, eikä minulle jää aikaa, kun ovikello jo soi. Nousen ylös sohvalta avaamaan ulko-ovea. Sen takana seisoo Isabella. Hymyilen Isabellalle, mutta hymyni kuivuu hieman. Kuvittelenko vain vai muistuttaako Isabella kuvien naista?
jatkuu täällä

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 10.09.18 11:49

ILVES-POIKA
throwback to the first time
#lotanhaaste / Anssi Kela - Ilves
elokuu 2007
Se sai koulussa Ilveksen nimekseen
Kun piti pipoa lätkäjoukkueen
Välitunneilla luki Herra Huut
Ei ollut samasta puusta kuin me muut


Me oltiin samalla luokalla.

Kaikki mun kaverit oli eri luokalla kuin mä, pääsivät samalle luokalle. Tiesin luokan tyttöjä nimeltä, yksi pojista taisi asua naapurissa. Sain nopeasti kavereita, vaikka pukeuduin sammaleenvihreään raidalliseen huppariin, farkkuihin ja tennareihin. Muut tytöt pukeutuivat ”naisellisemmin”. Mä vain satuin rakastamaan huppareita ja tennareita.

Ainut joka ei saanut kavereita oli Ilves-pipoinen poika. Opettaja käski poikaa riisumaan pipon päästä. Sisällä ei pidetty hattuja. Kaikki nauroivat. Pojan äiti oli leikannut Ilves-pojalle pottatukan. Jopa mä nauroin. Tunsin itseni typeräks.

Kapteenit jakoivat jengejään
Se kentän laitaan jäi yksinään
Aina viimeinen joka valittiin
Aina viimeinen kelle syötettiin
Vakava poika luokkakuvassa


Liikuntatunti. Pesistä. Kaikki muut piti pesiksestä paitsi mä. Olin kuitenkin ensimmäisten joukossa, joka kutsuttiin toiseen joukkueista. Kapteeni, Kalle, huusi kaikki söpöt tytöt joukkueensa kavereidensa lisäks.

Ilves-poika seisoi rivissä viimeisenä. Se katseli hiekkakenttää. Kalle ja Sanna tappelivat kumpi joutuisi ottaan Ilves-pojan joukkueeseensa. Opettaja ei sanonu mitään. Mä huomasin Ilves-pojan itkevän. Älä itke.

Sanna joutui ottaan Ilves-pojan joukkueensa. Verryttelyssä kukaan ei kopitellu Ilves-pojan kanssa, se vaan seisoi kentän laidalla. Kalle voitti hutunsopan, me mentiin ensin sisälle, toinen joukkue ulos. Ilves-poika laitettiin kentän taakse sivuun, niin ettei se saisi pelata. Ne ei tajunnu takakentän olevan tärkeä.

Mä löin suoraan kohti Ilves-poikaa. Ehkä se sais pallon kii. Ei se saanu, ei ees yrittäny. Pallo vieri ojaan ja muut takakentän pojat juoksi pallon perään. Tönäisi Ilves-poikaa matkalla. Mulle huudettiin, joten juoksin meidän joukkueelle kunnarin.

joulukuu 2008
Mun kävi sääliksi outoo olentoo
Joskus pyysin sen pelaamaan Nintendoo
Vanhempiensa rööki haisi kuteissaan
Sen faija jurrissa löi sitä toisinaan


Mut laitettiin Ilves-pojan pariksi äidinkielen esitelmässä. Mä siirsin pulpetin sen pulpettia vasten. Sillä oli sinivihreät silmät ja mustasankaiset silmälasit. Se oli aika söpö ja fiksu. Ei se paljoa puhunu, ei varmaan uskaltanu. Kehuin sen pipoo, mäkin kannatin Ilvestä. Isä vei mut aina jääkiekkopeleihin. Kerroin sen sille. Se ei kuulemma käyny usein.
”Meidän tarvii mennä joskus”, sanoin sille, ei se mitään vastannu.

Haistoin röökin sen vaatteissa. Polttiko se ite vai sen vanhemmat? Kysyin sitä varovasti. Se kerto vanhempien polttavan ja juovan. Se jopa uskalsi kertoo, miten sen isä löi sitä joskus. Mun kävi sääliks sitä. Siks kutsuin sen mun luokse, mulla oli synttärit pian. Voitais pelata vaikka Nintendoo.

helmikuu 2009
Mä lainasin sille mun sarjiksii
Se mulle äänitti Priestii ja Maidenii
Kaverit nauroi kun ne huomas sen
Sanoi et otin sit lemmikki-ilveksen
Vakava poika luokkakuvassa


Ilves-poika muuttui Roniks, mun ekaks poikaystäväks. Se lainas multa supersankari sarjiksia, mulla oli niitä muutama. Vaihtokauppana se toi mulle poltetun CD-levyn, jossa oli sen lempimusaa. Hymyilin ja pussasin sitä. Se oli söpö.

Koulussa sitä kiusattiin ja kaverit nauro mulle. Henkka yritti käydä mun Ilves-poikaan käsiks. Mä huusin sille, käskin jättään sen rauhaan. Käskin kaikkia jättään sen rauhaan.
”Otit sit lemmikki-ilveksen”, mulle naurettiin.

Mä potkasin Henkkaa, joka sen sanoi. Me saatiin molemmat jälki-istuntoo ja mä sain huudot kotona. Elsa-täti onneks ymmärsi, kun mä selitin sille. Roni ei soittanut mulle, eikä vastannut mun puheluihin. Mä itkin.

Hymypojat joille maailma pedattiin
Niist tuli osia koneiston rattaisiin
Mut Ilves joka oli kuin ilmaa vaan
On meistä se joka lopulta muistetaan
Vakava poika luokkakuvassa
Vakava poika luokkakuvassa


Mä tein selväksi Ronille, että se ei sais jättää mua. Helmikuussa oli sen synttärit, joten iskä vei meidät Ilveksen peliin Hakametsään. Iskä osti itselleen paikan toisaalta, me mentiin Osasto 41:sen kanssa fanikatsomoon. Tunnelma oli loistava. Ilves-poika jopa hymyili, sitä syrjitty tai kiusattu. Se huusi muiden mukana. Mä hymyilin.

Ilves voitti Saipan 3-2. Mä pussasin Ilves-poikaa pelin päätteeks. Ostin sille synttärilahjaks uuden ilves-pipon. Iskä vei meidät grillille syömään pelin jälkeen.
Roni tuli pelin jälkeen meille yöks. Sen vanhemmat oli kuitenkin kännissä. Huomenna olis koulua, mutta se ei haitannu. Mä vänkäsin äidin kanssa siitä saisko Roni tulla mun huoneeseen nukkuun. Mä voitin.

Me istuttiin mun sängyllä alusvaatteissa. Vino katto pakotti meidät kumaraan. Valot oli pois päältä yöpöydän lamppua lukuunottamatta. Mä katsoin mun silmälasipäistä Ilves-poikaa, hymyilin ja kurotin ottaan sen silmälasit pois. Laskin ne yöpöydälle ja kurottauduin suuteleen sitä. Mä en tienny mitä tein. Eikä tienny sekään.

Se oli kömpelöä, mutta muistaisin sen loppuelämäni. Mun Ilves-poika ei ollut kiiltokuvahymypoika, se oli muille vain ilmaa. Mä kuitenkin tiesin, että se olis se, joka lopulta muistettiin.

heinäkuu 2010
Kun näin viimeisen kerran Ilveksen
Sen katse kertoi tuulen voimistuneen
Kun näin viimeisen kerran Ilveksen
Se sanoi et meistä jää vain jäljet lumeen


Se seiso meidän talon pihalla. Kädet nahkatakin taskuissa. Mä itkin, se ei. Se kerto vakavana miten pääsi Lappiin opiskeleen. Meidän pitäis erota kuulemma. Miks se ei kertonu mulle keväällä? Tyhmä.
Se ei sais lähteä, mä sanoin sen sille. Ilves-poika kohautti olkiaan, sen oli kuulemma pakko. Mä en halunnu, että se lähtis, sen pitäis jäädä. Miks se ei tajunnu sitä? Se oli mun eka.

Sit se vaan nous kemmunsa selkään, paino tyhmän kypärän päähänsä ja katto mua viimesen kerran. Mä en ymmärtäny sen sanoja. Se sano että meistä jää vain jäljet lumeen. Se ajo pois ja mä näin Ilveksen viimesin kerran. Miks mun Ilves-poika oli lopulta meistä se, joka ei tarvinnu sääliä?

marraskuu 2017
Vuosia vierähti seitsemän
Lööpissä luki et Ilves on ykkönen
Se lauloi koko Suomen polvilleen
Jokaiseen yksinäiseen sydämeen

Mimmit ulvoi: ”Me sua rakastetaan”
Kun Ilves käveli pois takahuoneestaan
Ja kaiteella hotellin parvekkeen
Levitti kädet, astui taivaaseen
Vakava poika kansikuvassa


Mä lupasin itelleni seitsemän vuotta sitten, että Roni Ekonoja ei sais mua enää itkeen. Typerä ensimmäinen poikaystävä oli lähteny. Jättänyt mut ja nyt siitä oli tullu Suomen suosituimpia artisteja. Mä kävin kerran katsomassa sen keikan. Se veti hyvin ja tytöt huusi sen perään miten ne rakastaa sitä.
Mä rakastin eka.

Nyt sen kuva oli lehden kannessa suuren otsikon alla. Vakavana kuten aina. Silmälasit yhä sinivihreiden silmien edessä. Siinä kuvaa katsoessa mä itkin jälleen mun Ilves-pojan takia. Se oli hypänny hotellihuoneen parvekkeelta alas. Tappanu ittensä.

Mun hiljainen Ilves-poika mun antamassa ilvespipossa oli jättäny oman jälkensä lumeen.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 20.09.18 17:51

MISTÄ ON INNA TEHTY?
throwback to the fucking stupid family
#isbenhaaste3


_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 24.09.18 1:18

ELOKUU 2013
throwback to the first apartment
#isbenhaaste4
Ensimmäinen auto, jonka Inna osti oli punainen Ford Ka. Se pikkuinen paholainen, jossa ei kuullut edes radiota moottoritietä ajaessa. Eikä siinä varsinkaan saanut kunnollista ajoasentoa – jos jalat olivat hyvin, kädet olivat liian kaukana ratista. Inna ei kuitenkaan ollut halunnut käyttää tätinsä perintöä kalliiseen autoon. Kyllä sitä ensimmäisenä autona ajaisi vaikka Nissan Micraa.

Inna ei kuitenkaan ollut alkuvuodesta osannut ottaa huomioon sitä, että hän poistuisi kotoaan ovet paukkuen mukanaan ainoastaan sekarotuinen Launo. Launo, kaksivuotias vahinkopentu, jota Inna oli mennyt vain katsomaan.

Nyt Inna istui epämukavasti autonsa takapenkillä, jalat koukussa ja yritti saada unta. Launo nukkui etupenkillä. Hän oli ajanut mahdollisimman kauas Nokialta ja etsinyt syrjäisen paikan missä yöpyä. Vielä kuukausi sitten Inna ei olisi uskonut ketään, joka olisi kertonut hänen pian olevan koditon. Isä oli yrittänyt soittaa, mutta Inna ei vastannut.

Jopa poliisi soitti. Inna kertoi heille, että kaikki oli hyvin, hän oli kunnossa. Eivät he voisi täysi-ikäistä pakottaa palaamaan kotiin. Sitä Inna ei todellakaan aikoisi tehdä. Hän etsisi itselleen jostain oman asunnon ja tekisi jotain.

Bruneten huulilta pääsi puuskahdus, kun hän painoi päänsä takapenkin niskatukea vasten ja sulki silmänsä. Kuitenkin vain hetkeksi, koska hän ei saanut unta. Mihin ihmeeseen hän nyt menisi?

***
”En ikävä kyllä voi vuokrata sitä loppuvuotta pidemmälle”, nainen puhelimen toisessa päässä kertoi.
”Okei, no… ottaisin sen silti”, Inna kertoi, kun nojaili autoonsa. ”Milloin se vapautuu?”
”Asunto on jo tyhjillään. Voimme tehdä milloin tahansa vuokrasopimuksen”, Innalle vastattiin.
Inna irtaantui autostaan ja asteli levähdyspaikalla. Hän oli löytänyt asunnon, jonka aikoisi vuokrata ilman sen näkemistä. Se olisi kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu, jonka aikana Innalla olisi aikaa miettiä tekisi seuraavaksi. Lisäksi Vientare kuulosti sellaiselta paikalta, että se olisi sopivan kaukana kotiseuduilta ja pieni.

Suurempaan kaupunkiin olisi varmasti helpompi kadota, mutta ehkä Vientare tarjoaisi hänelle uusia mahdollisuuksia. Erilaisia mahdollisuuksia.

Inna ajoi vielä kolme tuntia Vientareeseen, jossa hän tapasi vanhemman naisen kerrostalon pihassa. Nainen hymyili Innalle ja laskeutui heti rapsuttelemaan Launoa. Onneksi vuokranantaja oli eläinystävällinen. Asunto ei tosi itsessään ollut kummoinen. Pieni alle kolmekymmeninen yksiö, jossa oli keittokomero sekä pieni vaatehuone.

”Siskonpoikani muuttaa opiskelemaan tänne vuoden vaihteessa”, nainen kertoi. ”Siksi en ikävä kyllä voi tarjota pidempää vuokrasopimusta.”
”Ei se mitään”, Inna kertoi ja hymyili hieman. ”En tarvitse pidempi aikaista asuntoa.”
Pieni valhe, mutta mitäpä sitten?

Inna sai asunnonavaimen ja vuokranantajan lähdettyä, hän puuskahti ja laskeutui istumaan muovimatolle. Launo kiehnäsi heti emännässään kiinni iloisesti läähättäen rapsutuksien toivossa. Inna hymyili koiralleen. Vaikka Innan tilillä oli yli puolitoista miljoonaa perintörahoja, ja asunnon seinät olivat kuin suoraan 80-luvulta, hänellä oli koiransa.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 30.09.18 22:54

UNELMIEN HEVONEN
#innanhaaste6 #innanhaaste9
Inna Paakkanen ratsasti elämänsä parasta aikaa. Muta roiskui märällä polulla ja voikon puoliverisen kermainen karva likastui likaisemmaksi jokaisella askeleella. Voikko ori, Hamill kutsumanimeltään, oli energinen, hieman pieni kokoinen, mutta täynnä tarmoa. Se laukkasi kuin tykki kohti seuraavaa maastoestettä. Se oli suuri tukkieste. Inna pidätti, sanoi vou ja antoi Hamillin tehdä loput työstä.

Hamill oli loistava hevonen. Pienestä koosta huolimatta se oli täydellinen kilpakumppani maastoesteille. Se ei luovuttanut ja hyppäsi niin hyvällä tekniikalla, että sitä kokeneemmatkin hevoset jäivät varjoon. Ikää Hamillilla oli vasta yhdeksän vuotta. Inna oli ostanut sen nelivuotiaana ja koulinut siitä Ranskan parhaiden maastoestevalmentajien kanssa loistavan ratsun.

Hevosella oli kaikissa jaloissa valkoiset sukat ja päässä suuri epäsymmetrinen päämerkki. Tummanruskeat nahkavarusteet sopivat orille täydellisesti. Kaunis smaragdinvihreän värinen huopa kertoi hyvin selkeästi mihin väreihin Hamill puettiin kotona. Sama malli jatkui kisoissa.

”No, niin, rauhassa”, Inna pidätti hevostaan, kun he saapuivat vesiesteille.
Hamill loikkasi veneen ylitse hienosti veteen, roiskuttaen vettä kaikkialle. Inna ohjasi hevosen kahden lipun välistä vaikeimman, mutta nopeimman reitin kautta. Hamill ansaitsi hyppyjen jälkeen taputuksen kaulalle.

Maaliviiva näkyi jo. Sen välissä oli enää ainoastaan yksi este. Inna tiesi, että sille piti lähestyä täydellisesti. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa varman päälle, vaan luotti hevoseensa, joka tiesi loistavasti mitä tehdä. Hamill oli siitä hieno hevonen. Se omasi täydellisen esteiden lukutaidon. Hyvällä pyöreällä hypyllä Hamill hyppäsi esteen.

Inna vilkaisi kelloa ja antoi voikon orin pidentää askeltaan yli maaliviivan. He selvisivät täydellisellä nollalla ja bruneten kasvoille nousi onnellinen hymy. Viimein hänellä oli hänen unelmiensa hevonen.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 02.10.18 20:44

27.-28.09.2018
#RGesteleiri
”Nonni, hoplaa”, maiskautin sanojen perään ja nykäisin narusta.
Hani otti epäröivät askeleet koppiin ja taputin sitä kaulalle heti, kun ketju oli kiinni pehmustetussa riimussa. Serkkuni Emma laittoi takapuomin paikalleen ja nostimme rampin ylös yhdessä.
”Kiitos vielä, että viitsit uhrata viikon täällä”, kiittelin serkkuani, joka heilautti kättään.
”Ei mitään oikeasti.”

Emma Sariola oli serkkuni äidin puolelta. Me kasvoimme melkein naapureina ja Emma on serkuistani läheisin. Lea-mummin lisäksi Emma on yksi ainoista, jotka eivät välittäneet perintöjutuista. Emma kerran sanoikin mulle, että ei hän ollut samalla tavalla läheinen Elsan kanssa, joten ei odottanut tädiltä mitään.

”Tuukka ja Reetta tulevat ylihuomenna. Tuukalla on vielä kotona jotain työjuttuja, enkä viitsinyt Reettaa raahata tänne kipeänä”, Emma kertoi.
”Jätin Reetalle karkkia kaappiin”, kerroin ja Emma tuhahti.
”Taidat olla Reetan lempikummitäti”, Emma naurahti kuitenkin. ”Tyttö ei puhunu mistään muusta kuin sun talossa asumisesta viimeiseen kahteen viikkoon.”
”Haha, kunhan et anna sen omia Iinestä ja Launoa, niin kaikki on hyvin.”
”En anna. Nyt hyvää leiriä”, Emma sanoi.

Nousin Audini kuskinpaikalle ja vilkutin vielä serkulleni, kun tämä jäi talli- ja talovahdiksi. Ennen Emmalla oli ollut oma suuri yksityistalli, mutta hän joutui ajamaan sen konkurssiin. Nykyisin tiloja vuokraa ratsastuskoulu. Emma omistaa tällä hetkellä ainoastaan yhden hevosen, Hanin siskopuolen Sassenachin. Itse asiassa Emma oli ottanut tamman mukaan viikoksi.

Me sovittiin Isben kanssa, että Hani yöpyisi tammatallissa. Siten voisin yöpyä Kallassa ja tulla nopeammin tallille ennen lähtöä. Ei olisi samanlaista säätöä enää huomenna kuin mitä tavaroiden pakkaus sun muu oli jo ollut. Sinne mä kyseisen hevosen purinkin heti, kun sain sen ulos trailerista. Joku aamutallilaisista kenties oli laittanut karsinan valmiiksi, joten pyöräytin hoitotammani sinne ja riisuin sen kuljetusvarusteista.

Annoin sille heti kasan heinää, joita se voisi sen aikaa mussutella, että kävisin tiputtamassa trailerin auton perästä jonnekin sivuun. Me oltiin sovittu Isben kanssa myös siitä, että hän ja Ankka tulisi meidän kyydissä. Ajatus siitä sai mahani muljahtamaan joka ikinen. Mua kaihersi, että Isabella oli seurustellut Vernerin kanssa, eikä ne ollut kertonut siitä. Me ei oltu juteltu asiasta Isabellan kanssa, enkä tiennyt halusinko.

Toivottavasti asia ei siis tulisi huomenna puheeksi ja osaisin pitää suuni kiinni. Me voitaisiin puhua jostain muusta, vaikka leipomisesta.

Seuraavana päivänä tallilla oli tohina, kun ihmiset pakkasivat autoja viimeisillä minuuteilla ennen lähtöä. Isabella piti tottuneesti homman kurissa ja varmisti, että kaikilla oli kaikki mukana. Onneksi mun trailerissa oli kunnon tilat myös tavaroille, joten me saatiin Isbenkin tavarat mahtuun kyytiin ilman ongelmia.

Vielä hevoset kyytiin, jonka jälkeen alkoi pieni ajourakka. Me ajettiin heti Rasmuksen ja Jusun perässä. Matka sujui onneksi myös ilman parisuhdepuheita. Me lörpötettiin Isben kanssa täysin kaikkea muuta.

Meinasin viheltää, kun pysäytin yhdistelmän Rosengårdin tiluksille. Hitsit. En osannut yhtään aavistaa, että Jusu ja Alexander olivat kasvaneet tällaisessa paikassa! Maisemat olivat hienot ja tilukset vetivät vertoja Auburnille. Ainakin siellä avarammat maisemat.

Vastaanottokomitea tervehti meitä, esittäytyi ja avusti meitä hevosten purussa sekä tavaroiden viemisessä talliin. Hani oli selkeästi vireä matkustamisesta. Se hääräsi karsinassa koko ajan, kun riisuin siltä matkustussuojia ja vaihdoin loimen ohuempaan. Lokakuu läheni, eikä pihalla todellakaan ollut enää niin lämmin. Jouduin itsekin pukeutumaan paljon lämpimämmin.

Lopulta me myös majoituttiin. Itse nappasin makuusijani rantahuvilalta. Purettuani hieman tavaroita olikin aika lähteä kierrokselle Rosengårdin tiluksilla.

Odotukseni leirin suhteen nousivat koko enemmän ja huomasin odottavani innolla kaikkea, mitä vain oli ohjelmassa.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 02.10.18 21:45

29.09.2018
Syypää maireaan hymyyn
#RGesteleiri #paljastustehtävä
Lauantai Rosengårdin esteleirillä oli yhtä jännittävä kuin olin olettanutkin. Heti aamusta aamupalan jälkeen olin varustanut Hanin ensimmäiselle tunnille. Kuuluin Henrikin valmennusryhmään, joka oli suunnattu enemmän nuorille hevosille. Henrik siis varmasti osaisi tarttua mun tekemiin virheisiin Hanin kanssa.

Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin. Uusi paikka jännitti yhä Hania. Eilisen puomitunnin jäljiltä mä kuitenkin jo tiesin hieman Henrikin tyylistä valmentaa. Se oli rohkaiseva ja pidin siitä. Nyt lauantain tunnilla me tehtiin selkeitä linjoja ja lähestymisiä. Nurmipohja ei ollut kovin uusi asia Hanille, jonka takia meidän meno ei ollut alkuun erityisen kaunista.

”Anna sille enemmän tilaa, äläkä ratsastaja niin kouluratsastajamaisesti”, Henrik neuvoi.
Selvä. Unohda kouluratsastajan vakituinen rooli. Nyt ollaan esteleirillä ja hypätään esteitä! Johan onnistui paremmin.

Iltapäivällä Alexander ohjasi meidät maastoon punaruunikolla tammalla. Itse sain ratsuksi yhden tallinhevosista. Se oli musta, 11-vuotias pikakiituri, Derisa. Ai vitsit, miten tamma olikin hauska tapaus. Olisin ehdottomasti halunnut päästä hyppäämään sillä, vaikka epäilin sen olevan turhan haastava mun käsiin esteillä. Maastossa Derisan leikkisyys lähinnä nauratti, kun yritin pitää sitä poissa Annan ja Dustyn takamuksesta.

Taisin hieman rakastua Derisaan. Harmi, jos en pääsisi hyppäämään sillä leirin aikana. Rapsuttelin tammaa, kun purin siltä varusteet pois. Puhdistin varusteita ennen kuin vein ne takaisin paikoilleen. Me käytiin seuraavaksi syömässä lounasta, jonka jälkeen porukka hajaantui. Itse menin hetkeksi ottamaan lepoa huoneeseeni.

Myöhemmin illalla, kun oli jo hämärää, mä lähdin taluttelemaan vielä Hania tallialueella. Saisin itse katsella hieman paikkoja itsekseni ja Hani pääsisi jaloittelemaan. Tamma käveli lennokkain askelin ja kyttäsi jokaista sopukkaa. Annoin sen kuitenkin mahdollisuuksien mukaan kävellä hieman löysemmällä narulla. Jos tuo kirahvin ja elefantin risteytys päättäisi lähteä, en mahtaisi sille muutenkaan mitään. Olisipa se perinyt korkeutensa enemmin Hazelilta..

Me oltiin juuri kävelemässä työntekijöiden ja meidän leiriläisten majoituksien ohitse, kun huomasin Alexanderin. Se oli vaatteittaan oikoen työntekijöiden asunnosta. Ei siitä, missä nyt asui leiriläisiä, vaan siitä toisesta. Asuiko siellä Jessi? Vai kenties se Tytti? Mulla ei ollut yhtään mitään hajua kumman asunnosta mies tuli pihalle.

Paneskeliko Alexander Rosengård vanhempiensa työntekijöitä? Huomasiko se meidät? Ei tainnut, me taidettiin seistä niin sivussa. Katseeni seurasi Alexanderia, kun tämä asteli pitkillä koivillaan kartanolle. Mua taisi kiinnostaa liian paljon kenen kanssa Alexander oli muhinoinnut. Tai ehkä se oli käynyt vain juttelemassa? Hah, niin varmaan.. Alexander oli sellainen häntäheikki, ettei se vain muhinoinut naisten kanssa.

Ehkä jättäisin asian selvittämättä? Ehkä jäisin asunnon lähellä kyttäämään kumpi sieltä tuli ulos, Jessi vai Tytti? Tai sitten vain kysyisin Alexanderilta suoraan. Olinhan mä sentään utelias.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. lähetetty 13.10.18 21:39

03.10.2018
Kilpailuharjoitus, 2./10.
#RGesteleiri
Nostin mustan estesatulan tummansinisen huovan päälle mustakarvaisen teddyromaanin kanssa. Hani pyöräytti heti häntäänsä ja iski korvat luimuun. En ottanut sen uhitteluja tosissani. Ei tamma ollut koskaan edes näyttänyt hampaitaan. Aseteltuani huovan ja satulan hyvin, kiinnitin vatsapanssarin ensin toiselle puolelle ja seuraavaksi myös toiselle. Jätin sen kuitenkin vielä suhteellisen löysälle.

Seuraavaksi pujotin mustat meksikolaiset Hanin päähän. Ensin kirahvikaula nosti päänsä ylös, että sain vetää sen niskasta takaisin alas ohjien avulla. Tarrasin otsatukasta tottuneesti kiinni, kun tarjosin sille toisella kädellä kuolaimet suuhun ja nostin niskahihnan korvien ylitse. Soljet kiinni ja martingaali paikoilleen. Kaksi lukkoa satulaan ja yksi vatsapanssariin. Taputin nuorta tammaa kaulalle.

”Tänään näytetään, mitä sä oikein osaat”, sanoin sille ennen kuin otin karsinan edustalta kypäräni.
Vaikka kyseessä ei ollut mitkään viralliset kisat, jonka ansiosta ei tarvinnut valkoisia housuja, olin valinnut valikoimastani ne siisteimmät. En niitä tavallisia farkkuratsastushousuja, mitä käytin käytännössä aina. Sen sijaan olin pukenut tuliterät mustat housut, joista olin pulittanut yli kaksisataa euroa. Housujen kanssa mulla oli navyn värinen siisti ja ihonmyötäinen takki, joka sopi hyvin lokakuun alun säähän.

Tartuin Hanin ohjista kiinni ja talutin sen ulos. Suurin osa porukasta oli jo verryttelemässä tai muuten hevostensa selässä.
”Onnea”, toivotin Rasmukselle, joka kykki jo oman ratsunsa selässä.
Tämä oma ratsu oli kirjava ori, joka ilmeisesti oli Jusun Grannin velipuoli äidin puolelta. Ei siis sukua Hanille, vaikka koko leiri tuntui olevan yhtä suurta sukukokousta.
”Kiitti, sulle myös”, Rasmus vastasi.

Me oltiin eilen oltu Rasmuksen kanssa parina Arne Rosengårdin parivalmennuksessa. Se oli ollut mukava valmennus. Hani toimi hyvin, pari puomia me pudotettiin, mutta ne johtuivat vain mun hätäilystä. Arnelta me saatiinkin aivan loistavia vinkkejä tälle päivälle.

Etsin jostain jakkaran, jolta nousin istumaan mustaan satulaan ja pujotin saappaani hopeisiin jalustimiin. Keräsin ohjat löysälle tuntumalle ja painoin kannukseni hellästi ruunikon kylkiä vasten. Hani otti reippaan ensimmäisen harppauksen eteen, mutta tasasi askeleensa heti. Me käveltiin alkukäynnit tiluksilla ja siirryttiin verryttelyalueelle vasta sitten, kun siellä oli enemmän tilaa. Rasmus starttasi ensimmäisenä ja se teki aivan loistavan pohja-ajan. Puhdas rata hyvällä ajalla. Nita tiputti seuraavana kaksi puomia.

”Okseri!” huusin verryttelyalueella ja ohjasin Hanin ensimmäiselle hypylle.
Hyppy lähti kaukaa, mutta ei ollut mitenkään huono hyppy. Taputin Hania kaulalle ja otin vielä parit hypyt ennen kuin annoin sen kävellä. Säästelin hieman sen patruunoja radalle. Me startattiin Hanin kanssa vasta kuudensina Jusun ja Grannin jälkeen.

Perhoset eksyivät vatsaani vasta siinä kohtaa, kun tervehdin tuomarina olevaa Arnea. Sitten me hypättiin. Mä yritin pitää Hanin tasaisena koko radan läpi. Sen laukka oli niin pitkää ja vahvaa, että se oli myös nopeaa. Mihinkään tiukkoihin käännöksiin en Hania ajanut, vaan mulla oli päällimmäisenä mielessä puhdas rata. Se me myös saatiin. Hymyni oli korvissa, kun maaliviivan jälkeen siirsin Hanin raviin ja taputin sitä kaulalle.

Me oltiin tähän asti Rasmuksen kanssa ainoat, jotka oli tehnyt perusradan puhtaan lisäksi puhtaan uusinnan. Jusu oli ollut meitä nopeampi, mutta se pudotti Grannin kanssa puomin uusinnassa.
”Hyvä, tyttö”, kehuin Hania, kun siirsin sen käyntiin ja ratsastin pois kentältä.

Seuraavaksi me jännitettiin miten lopuilla meni. Anna ja Ellie tekivät molemmat puhtaan perusradan, mutta niiltä sitten tippui puomi tai kaksi uusinnassa. Jonathanilta meni suoritus penkin alle, eikä se edennyt edes uusintaan. Eniten mua ehkä yllätti Heidin suoritus. Sen upea ja taitava GP-tason estehevonen tiputti kolme puomia perusradalla ja joillakin hetkillä meno näytti jopa hieman vaaralliselta..

Me siis säilytettiin Hanin kanssa toinen sija. Lähetinkin heti Vernerille kuvan meistä kahdesta ja viestin perään.
2. sija! ✌ Hani oli super!

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Inna P. Eilen kello 9:26

05.10.2018
Kalla Cup 1. päivä
#HarvestGames
Vedin pipoa syvemmälle päähäni ja nostin ruskean nahkatakkini vetoketjua ylemmäs. Narua kädessäni nykäistiin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin meidän piti mennä, joten nykäisin takaisin.
”Tänne”, komensin Lovea.

Merkitön musta ori pyöräytti häntäänsä, mutta lähti seuraamaan mua tietä pitkin. Se oli täysissä kisavarusteissa ja valmiina starttaamaan viikonlopun Kalla Cupin. Tänään kisattaisiin kenttäratsastuksen kouluosuus.  Olin tarjonnut auttavaa kättä Verkulle ja napannut Loven kävelytykseen.

Jo Kanadassa Love oli sulattanut mun sydämen, kun se oli aivan rakastunut Ransuun. Taputin hymyillen Lovee kaulaa ja nopeutin askeleitani, kun Love kulki pää ylhäällä eteenpäin kuin mikäkin tuulispää. Ei me kovin kauas kävelty, kun käännyttiin jo takaisin tallia kohti.

Löysin Vernerin seisoskelemasta tallipihassa kisatamineissaan. Hitsit se näytti kuumalta. Kasvoilleni nousi hymy, kun pysähdyin miehen vierelle.
”Joko jännittää?” tiedustelin.
”Ei”, Verneri hymyili ja suukotti mua nopeasti poskelle. ”Kiitos kävelytysavusta.”
”Mm, ei mitään”, vastasin.

Roikuin avuliaasti ruskean satulan jalustimessa, kun Verneri nousi Loven selkään. Irrotin vielä riimunnarun kuolaimesta ja päästin miehen ratsunsa kanssa verkkaan. Julian ryhmä oli juuri lopettanut ja Verneri starttaisi ensimmäisenä omansa. Hetken aikaa seurasin verryttelyä derbyn reunalla. Mukana oli myös muita tuttuja. Jesse Vaahterapolusta starttasi ensimmäisen kerran Kalla Cupissa Sallinsa kanssa, sitten oli tietysti myös Juuso ja Payton sekä Isabella ja Ankka.

Mä en voinut vieläkään uskoa, että Juusolla ja Isabellalla oli ollut jotain. Yritin pitää ajatuksen kuitenkin poissa, kun katselin verryttelyä. Siinä vaiheessa, kun Verkku kuulutettiin kentälle, siirryin muiden katsojien joukkoon katsomoon. Valitsin paikan aivan yläriviltä. Verkku ratsasti Loven harjoitusravissa kentälle. Katselin hymyillen miehen hyvää suoritusta. Ei se puhdas ollut, mutta ei mikään katastrofi.

Olisin voinut tietysti lähteä Verkun suorituksen jälkeen auttamaan sitä, mutta päätin katsella luokan loppuun. Eniten mua tietysti kiinnosti tuttujen ihmisten suoritukset. Jessen ratsastusta Sallin kanssa en ollut nähnyt pitkään aikaan. Yllätyinkin, kuinka hyvin Jesse veti. Eihän me puhuttu helppo B:tä vaikeammasta, mutta se oli hyvä ja tasainen suoritus.

Katsoin vielä Juuson suorituksen, jonka jälkeen lähdin. Tuntematon Holmberg ei mua kiinnostanut. Olin kyllä osallistujalistasta katsonut, että se taisi tulla kymmenen hevosrekan kanssa kilpailemaan. Jokaisessa luokassa ja lajissa sillä oli kaksi eri hevosta per luokka. Huh, se taisi olla miljardööri.

_________________
Banana Mania
avatar
Inna P.
Hevosenomistaja

Avatar © : J.
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 178

http://valhekuva.net/muut/bansku.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: I have to save a rum| Inna Paakkanen

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa