Grannin päiväkirja

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.12.18 12:45

Purtsila opettaa
28. joulukuuta 2018

"Mikä naurattaa?"
"En mä nauranut."
"Niin niin, mutta näytit huvittuneelta."
"Nokun susta ei näy kuin nenä. Ja vähän silmiä."
"Purtsila opettaa", kuittasin Rasmuksen höpinät ja hymyilin sitten maailman ilahtuneimpana, kun sain kepeän pusun hupun karvareunuksen ja pehmeän kaulahuivin keskeltä pilkottavaan nenänpäähäni.

Mä en enää palellut tallilla. Ikinä. Mä olin oppinut pukeutumaan sään ja toiminnan mukaisesti: esimerkiksi nyt, kun mä en ihan vielä voinut ratsastaa ja mun olemiseni tallilla oli aika passiivista, mä varustauduin niin kuin olisin menossa viimaiselle naparetkelle. Ei ollut mitenkään mahdottoman kylmä, mutta Purtseilla ei päässyt niitä vähäisiäkään pakkasasteita pakoon juuri minnekään.

Hevosen majoittaminen Kaajapuroille oli opettanut muitakin asioita, joita ei luksustallin mukavissa olosuhteissa tulisi samalla tavalla ajatelleeksi. Kun Rasmus pyydysti huolellisesti loimitettua Grannia tarhasta, mä tarkistin, ettei sen vesisaavi ollut päässyt jäätymään umpeen. Samalla tsekkauksella meni naapuritarhankin vedet. Mulla oli apuväline, jota mä säilyttelin aina jossakin tarhan portin lähettyvillä: paksu puunkarahka. Sillä oli hyvä rikkoa jäitä ilman, että itse kastui ja joutui välittömään paleltumisvaaraan.

Ollapa lämmitetyt juomakaukalot, niin kuin kotikotona. Siellä ei mikään jäätynyt.

Purtseilla saattoi jäätyä ihan kaikki. Kasvot, sormet ja varpaat nyt ihan erityisesti, mutta myös WC:n ovi oli joskus vaatinut ihan erityistä rykäisyä, ja sitten siitä oli irronnut kahvakin. Mä olin reippaana tyttönä ihan itse laittanut kahvan takaisin paikalle. Ajatella, että mä olin osannut. Täällä ei aina ollut ketään, jolta pyytää apuakaan. Silloin piti oppia asioita.

Ja olin mä oppinut asioita ystävyydestäkin, oivalsin, kun me kohdattiin tallissa Cariadia rapsutteleva Heidi ja tervehdittiin sitä.

Esimerkiksi sen, millaista oli kantaa ystävien salaisuuksia.

Mä en halunnut eleelläkään viitata siihen, mitä mä tiesin, mutta sitten Heidi katsahti mua ja teki viittauksen mun taannoiseen Instagram-postaukseen.
"Joulusta selvitty, etkä sä edes näytä mitenkään paksulta... vaatteita lukuunottamatta. Turhaan huolehdit", se naurahti niin että Rasmus, joka todennäköisesti jo tässä kohti epäili mulla vähintäänkin pahanlaatuista syömishäiriötä, hätkähti vähäsen ja katsahti mua tuiman huolestuneesti alta kulmiensa.

"Et säkään", lipsautin vikkelästi takaisin, ja sitten mä punastuin vähän.

Punastuin vielä lisää, kun Heidi hymähti vähän valjusti ja pudisteli pienesti päätään. Oi voi. Sitä mä en ollut vielä oppinut, oliko sallittua puhua paksuudesta sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat kaikilta salaa... paksuna.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 03.01.19 17:06

Alkupiste
3. tammikuuta 2019

Tuntui vähän kummalliselta jutustella Vernerin kanssa siementämisestä, kun oli juuri saanut syyn epäillä, että mies oli – toistaiseksi tietämättään – ihan itse siittänyt yhden sortin salaisuuden. Tässä sitä kuitenkin oltiin, asian äärellä. Mä pidin yllä asiallisinta fronttiani, kun me arvioitiin otollisinta aikaa hedelmöittämiselle ja lyötiin kättä asian päälle. Tästäkin jutusta seuraisi hyvässä lykyssä sikiö.

Se oli mun vanhempien idea, tietenkin. Ne olivat totta kai myös puhuneet asiasta Vernerin kanssa jo etukäteen. Se oli hyvä, niin mun ei tarvinnut pölähtää aivan puskista tällaisen aiheen kanssa sen nokan eteen nolostelemaan.

Siis eihän tässä oikeasti ollut mitään noloa. Mä olin hevoskasvattajien lapsi ja lapsenlapsi ja lapsenlapsenlapsi ja mitä vielä. Mulle oli ehkä vähän häiritsevän arkipäiväistä kuunnella puheita jalostusorien siemenistä ja siitostammojen follikkeleista, eikä vaan niistä, vaan kaikesta samaan teemaan kuuluvasta. Niistä asioista puhuminen ei kuitenkaan ollut ihan yhtä tavanomaista, ei varsinkaan Verneri Kaajapuron kanssa.

Granni mulkoili meitä karsinastaan. En hetkeäkään kuvitellut, että sillä oli mitään tekemistä meidän puheiden kanssa. Granni oli hevonen eikä ymmärtänyt puhetta. Se loi pahoja katseita ankean luonteensa vuoksi.

Vähän hirvitti, millainen kauhistus Grannin ja Loven varsasta tulisi. Se ei kuitenkaan onneksi ollut mun huoleni, sillä tämä epeli oli sitä mitä mun vanhemmat tilasivat. Jos se olisi tamma, ne pitäisi sen jalostusta varten, koska ne pitivät Grannia emälinjoineen jokseenkin kiinnostavana. Jos se olisi ori… no, mun ei siltikään tarvitsisi huolehtia siitä.

Paitsi jos ne päättäisi, että olisi mun tehtävä kouluttaa sekin hevonen, niin kuin Granni. Se olisi vähän hirveää, mutta –

Mitä mä oikein ajattelin? Jos mä jotakin olin hevoskasvattajien tyttärenä oppinut, niin sen, ettei varsojen tulevaisuutta lyöty etukäteen lukkoon. Niille ei keksitty valmiiksi nimiä ennen kuin edes tiedettiin, että tamma oli tiine, eikä niiden luonteesta tiedetty yhtään mitään ennen kuin ne alkaisivat itse elävinä luontokappaleina sitä osoittaa. Lahjakkuudesta ja laadusta tiedettäisiin vasta sitten, kun niitä jo ratsastettaisiin ja kilpailutettaisiin.

Tässä oli vielä sangen monta potentiaalista mutkaa matkassa, ennen kuin Granni pusertaisi esiin minkään sortin varsaa. Astutuksesta oli kuitenkin sovittu, ja eläinlääkäriin oli oltu yhteydessä. Se oli asioiden alku.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.01.19 12:08

Takaisin arkeen
6. tammikuuta 2019

Mä olin niiiiiiiiiiin hyvällä tuulella lyhentyneestä tukastani huolimatta.

Olin päässyt takaisin satulaan. Trina oli ollut ihana, enkä mä ollut säästellyt hymyä, kun olin kertonut myöhemmin Aliisalle ratsastaneeni. Ei se ollut tuntunut lainkaan niin vaikealta kuin olin pahimmissa kauhukuvissani maalaillut, ja mä olin vähän ymmälläni: näinkö rutiininomaisesti sitä vain palattiin satulaan ja samalle tasolle mistä lähdettiin? Tai ei ihan, olihan siinä vähän kangertelua ollut, mutta... melkein.

Nyt vuorossa oli Granni. Sitä mä harjailin juuri parhaillaan loppuun, kun Ava Pulkkanen ilmestyi talliin norkoilemaan. Mä jännityin vähän, koska se vaikutti siltä, että jotakin se musta taas halusi, eikä sillä ollut tapana haluta mitään hyvää.

Ei se kuitenkaan onneksi sanonut mulle mitään, vaan katosi satulahuoneeseen. Huoahdin helpottuneena.

Mutta sitten se tuli takaisin, ja sehän askelsi lantio vähän hupaisasti mutta varmaan todella coolisti (koska mä en varmastikaan vaan ymmärtänyt cooliutta, eihän mussa itsessänikään ollut ripaustakaan sellaista ominaisuutta) keinahdellen meidän luokse. Granni nytkäytti vähän päätään. Mitä nyt? Kaksi ihmistä on aivan liikaa. Mä toivoin salaa, että Granni olisi säikäyttänyt Avan näykkäisy-yrityksellä, mutta ei tamma ryhtynyt sellaiseen kuitenkaan.

"Millaista siellä oli", Ava pudotti kysymysmerkin pois kuin alleviivatakseen, ettei oikeasti ollut utelias, vaikka olikin riittävän kiinnostunut kysyäkseen.

Mä en vaan ihan tajunnut, mistä se oli niin kiinnostunut. Rypistin hieman kulmiani ja liu'utin kättäni Grannin karvapeitteellä kuin tarkistaakseni, oliko se riittävän puhdas.

"Missä niin?" kysyin kohteliaaseen sävyyn, mutta ystävälliseltä en halunnut vaikuttaa, koska Ava olisi kuitenkin tahrannut mun kiltin sävyni jollakin ivallisella kommentilla.
"No siellä gaalassa", Ava huokaisi ja pyöräytti vähän silmiään, koska mä kehtasin olla niin typerä, etten heti tajunnut.

Ahaa! Aivan. Ava oli varmaan kihissyt kiukusta, kun ei itse päässyt mukaan. En ehtinyt vastata, ennen kuin se jo vahvisti olettamukseni:

"Niin tylsää, etten päässyt", Ava puuskahti, ja mä aistin sanoihin kietoutuneen rinnakkaisviestin: millä meriiteillä SÄ pääsit.
"Hmm, niin, se taisi olla vain täysi-ikäisille", tuumasin ja pysähdyin hetkeksi ihmettelemään. Napatessani Grannin satulahuovan sen karsinan edestä mä koin riemastuttavan oivalluksen: mähän olin aika monta vuotta Ava Pulkkasta vanhempi! Riemu horjahti nopeasti häpeäksi, koska mä ymmärsin myös sen, ettei mun iän tuoma etulyöntiasemani antanut mulle yhtään lisää auktoriteettia Avaan nähden. Olisihan sen varmaan pitänyt. Mä taisinkin olla aika huono aikuinen.

Vähän harmissani mä jatkoin hevoseni varustamista ja kerroin:
"No, oli siellä ihan kivaa. Hienot puitteet, eikä se ruokakaan ollut huonoa. Porukka oli panostanut asuihinsa."

Ava nyökkäsi vähän synkeän näköisenä. Sekin olisi varmasti halunnut panostaa asuun. Sitten se yllätti mut täysin:
"Mä näin sun lookin. Instasta. Aika kiva."

Sanat putoilivat sen suusta hitaasti, eivätkä lainkaan niin kehuvan kuuloisina kuin ehkä olisi ollut suotavaa. Yhtä kaikki se oli kohteliaisuus, niin vastentahtoisesti kuin se olikin annettu, ja mä hymyilin varovaisesti kiitokseksi.

"Teillä taisi olla... hauskaa", Ava sanoi merkillisen kuuloisesti ja sen suupielet liikahtivat jotenkin vaarallisesti, sillä tavalla silkoisesti. Mä kurtistin taas kulmiani. Mun ei kuitenkaan tarvinnut ihmetellä pitkään, mistä se sellaista oli päätellyt, koska se kertoi ihan itse: "Mä seurasin sen Adelina van Jotakin snäppejä. Satuin huomaamaan tuttuja jossain taustalla. Tai olihan siinä kaikkia auburnilaisia mutta kyllä mä olen varma, että säkin jossain taka-alalla vilahdit. Ja Grrasmus."

Mä VANNON että se oli Grrasmus. IHAN VARMANA Ava sanoi niin. Mä jähmetyin. Pälyilin Avaa siristynein silmin ja pohdin kuumeisesti ja paniikinomaisesti, oliko siellä oikeasti ollut jotakin noloa vai yrittikö Ava Piru Pulkkanen vain vedättää mua syvälle hätäännyksen suohon, koska sellainen oli siitä hauskaa.

Mulla ei ollut snäppiä, ei, vaikka Hanna oli kinunnut sellaista vaikka miten pitkään. Nyt mä kuitenkin mieti, pitäisikö mulla olla, jotta mua ei olisi niin helppo pelotella sellaisilla asioilla, mitä mä en nähnyt.

Jos Ava olisi jättänyt meidän keskustelun siihen, en taatusti olisi esittänyt sille pyyntöäni. Olisin halunnut siitä vain mahdollisimman nopeasti eroon.

Nyt se kuitenkin käänsi keskustelun taas ihan päälaelleen.

"Ai niin! Leikkasit hiukset", se ilmeisesti muisti yhtäkkiä huomanneensa, ja ihmeellisen miellyttävä ilme kasvoillaan se kommentoi: "Näyttää hyvältä. Coolimmalta kuin entiset."

Okei, mä mietin, jakeliko se koskaan sellaisia kehuja, jotka eivät samalla nälväisseet? Päätin kuitenkin urhoollisesti olla loukkaantumatta siitä, että mulle sanottiin mutkan kautta päin naamaa, että olin ennen ollut ihan noliksen näköinen.

"Kiva", vastaanotin sen kehuosion lakonisesti. "Kämppis pääsi irralleen saksien kanssa. Kuule hei, ootko tallilla vielä pitkään?"
"En tiiä, kui?"
"Ratsastan Grannilla ekaa kertaa - no, murtuman jälkeen. Olisi ehkä hyvä, että joku on paikalla", sanoin ja purin mietteliäänä huultani. Jos Granni keksisi jotakin typerää ja jotakin taas sattuisi, soittaisiko Ava Pulkkanen mulle apua? Kyllä kai. Eihän se voinut ottaa mun mahdollista kuolemaanikaan kontolleen.

Ava kohautti olkiaan, näytti tovin miettiväiseltä ja sitten sen ilme yhtäkkiä kirkastuikin uteliaampaan suuntaan.

"Voin mä jäädä. Sun turvaksi", se virnuili vähän levottomuuttaherättävästi, ja mä mietin, mitä sillä NYT oli mielessään.

Eipä tarvinnut miettiä kauan. Grannin elämäntehtävä oli pitää huolta siitä, etteivät mun luulot itsestäni päässeet kasvamaan liian suuriksi - tai no, sanotaanko, että terveelle tasolle. Oli kummallista, ettei se ollut aiemmin vielä keksinytkään liittoutua Avan ja Jannan kanssa.

Jos ratsaille paluu oli Trinan kanssa sujunut ihanteellisesti ja hämmästyttävän mallikkaasti, Granni tarjoili juuri sen kaiken kinkkisyyden, jota olin odottanut. Kliseinen alkeiskurssifiilis vaivasi mua pahan kerran, kun mä ratsastin omalla hevosellani, joka oli näyttänyt niiiin kivalta muiden ratsastamana viimeisten viikkojen ajan. Mä olin inspiroitunut katsellessani Rasmuksen, Heidin ja Isabellan treenejä mun tammani kanssa. Olin luullut saavani aivan uudenlaisia ajatuksia ja näkökulmia Granniin, ja kai olin sitten erehtynyt kuvittelemaan, että ne jotenkin taianomaisesti ratkaisivat meidän kaikki vanhat ongelmat.

Katinkontit.

Granni oli niin hankala! Työläs. Vahva. Omapäinen. Nokkiinsaottava. Vähän jähmeäkin, vähintäänkin asenteeltaan. Se painoi mun käsiä vasten, ja keksi kyllä kiemurrella ja taipua kaikkiin muihin suuntiin paitsi niihin, joihin mä olisin halunnut.

Ai kun kiva.

Silti mä olin oikeastaan aika onnellinen. Silloin, kun mä annoin Grannin vaan ravata tuntuma väljänä ja keventelin itse piittaamatta siitä, kiihdyttelikö hevonen, mulla oli oikeastaan aika kivaa. Ehkä Grannin piti antaa välillä vain olla sellainen kuin se oli. Jospa se siitä lungistuisi, ehkä jonakin päivänä, tai sitten ei koskaan. Se oli kuitenkin mun hevonen, ja mä sain ratsastaa, mikä oli mieletön plussa.

Avan kirkas ääni kantautui jostakin mun korviini, kun mä siirsin hevoseni takaisin käyntiin ja rapsuttelin sitä sillä kädellä, joka ei ollut kipeytynyt ratsastuksen vaatimasta vaivasta ja ponnistelusta irvistyttäväksi säryntiivistymäksi.

"Ei se kyllä hyvältä näyttänyt!"

Toteamus oli niin iloinen, että sen selvästi piti kuulostaa vitsailulta, josta ei saanut suuttua, vaikka viesti oli ilkeä.

Suuttumisen sijaan mä naurahdin ja pudistelin päätäni. Juu ei, ei varmasti näyttänyt.

"Onnea jatkoon sen kanssa", Ava toivotti niin virheettömän kohteliaasti, että sarkasmin kykeni haistamaan metrien päähän.

Mielessäni kiitin tarpeellisesta toivotuksesta.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.01.19 12:12

Tyyli, se vapaa mutta pakollinen
8. tammikuuta 2019

Se ei ollut maanjäristys. Se oli Granni, joka oli nähnyt edessään esteen. Kaviot maneesinpohjaa moukaroiden se jymisteli eteenpäin, puri kuolainta niin että rutina kävi.

Se ei ollut vuori. Se oli minimaalisen pieni okseri. Se ei tuntunut siltä, kun raivokkaan innostunut puoliverinen teki sitä, mihin se oli jalostettu.

Se ei ollut sopiva kuolain. Se oli virhearvio. Olympia sai Grannin entistä niskoittelevammalle tuulelle; se painoi vastaan, puri kiinni ja pyöritteli leukojaan niin, että pelkäsin sen nyrjäyttävän ne.


No niin.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 10.01.19 13:25

Epäilyksenkylväjä
9. tammikuuta 2019

Olisi sitä kai ollut järkevämpiäkin ajanviettotapoja kuin seistä Purtsilan pihassa töllöttelemässä hevosta, joka ei edes ollut mun oma. Love liikkui vähän kireänä, mutta mies sen selässä ei kai säikkynyt vähästä, sillä hermostuneisuutta ei Verneri Kaajapuron kehonkielessä juuri näkynyt. Ei sillä hetkellä, ainakaan; silloin, kun mä olin vähän kummallisen työvuoroni jälkeen pamahtanut talliin, musta tuntui, että Verneri oli hätkähtänyt ja jähmettynyt hetkeksi.

Mun ei ollut ollut tarkoitus sillä tavalla paukauttaa tallin ovea, mutta navakka tuuli oli ollut vähällä tempaista koko oven mukanaan, ja niinpä se oli heilahtanut kuin saluunan lärpäkemäinen sisääntuloportti. RYSKIS! Josefina Rosengård, lisänimeltään Hiljainen, oli tehnyt kuuluvan sisääntulon, ja koska se oli mulle niin epäluonteenomaista, olin mä itsekin sitä vähän pelästynyt. Oli vähän kummallista nähdä Verneri katsomassa mua yllätetyn oloisena. Kukaan ei koskaan pelästynyt mua, koska mä en ollut pelottava, ja vaikka mä nyt olin saanut tuulelta apua, se oli silti vähän omituinen hetki.

Tammikuun toisena keskiviikkona asiat tuntuivat sujuvan kummallisesti. Ensin Isabella halusi jutella ja tyrkytti hevosiaan kilpailtavaksi, tai ei tietenkään tyrkyttänyt, vaan tarjosi, ja se oli erinomaisen hyvä tarjous, jota mä en uskaltanut vastaanottaa. Sitten Verneri hätkähti minua, ja sitten me käytiin ehkä väkinäisin keskustelu ikinä. Väkinäisyys ei suinkaan johtunut siitä, ettäkö Verneri olisi enää vaikuttanut pelästyneeltä, vaan siitä, että mä en tiennyt miten mä olisin sen seurassa ollut.

"Anteeksi, anteeksi", mä olin pahoitellut ja vetänyt oven takaisin kiinni perässäni. "Tuuli tempaisi! En tavallisesti mekkaloi noin."
"Niin", Verneri sanoi napakalla uloshenkäisyllä, kuin olisi vapauttanut ovenpamauksen herättämän jännitysreaktion kehostaan. "Et kyllä."
"E-en tahallani", nyökyttelin ja mun silmät oli kai aika suuret.
"Kaikki hyvin", Verneri kuittasi.
"Onko sulla?" multa livahti, ja mikä vielä pahempaa, sitä seurasi kiireinen: "Ja Innalla?"
Vernerin ilme oli harvinaisen kummastunut. Mä ajattelin, että se ei yleensä näyttänyt hämmästyvän oikein mistään, ei ainakaan mun puheistani, vaikka kyllä mä joskus höpisin niin omituisia juttuja että olisi siitä voinut jo vähän häkeltyäkin.
"Kyllä kai?"

Mä olin aina pelonsekaisesti kunnioittanut sitä ja ollut siksikin vähän varpaillani, mutta nyt mulla oli ekstrasyy.

Koska mä en halunnut ajatella sitä, mä livahdin nopean nyökkäyksen ja hymyn jälkeen satulahuoneeseen. Siellä mä hengittelin hetken rauhoittuakseni, ja lähdin sitten hakemaan Grannia sisälle ennen kuin puhuisin täysin ohi suuni.

Grannin kanssa kaikki tuntui niin ihanan tavalliselta, että mä aivan rauhotuin. Vähäsen, ainakin. Tamma oli tavallisen ankea, mikä ilahdutti mua. Hellyydenosoituksia se väisti päättäväisesti, ja mä naurahdin vain ja luovutin rapsutteluyritysteni kanssa. Selvä, selvä - hoidetaan vain asialliset hommat ja annetaan kaiken ylimääräisen olla. Ei mun ollut tänään kyllä aikomuskaan viettää tallilla hirvittävän pitkiä aikoja.

Musta ei enää ollut ratsastamaan sinä päivänä, ja niin mä nappasin Grannin käsihevoseksi ja painelin metsään. Ehkä hevonen olisi selvinnyt ilman sitäkin vähää, mutta mulla oli patoutunutta hevosenhoitoenergiaa, koska olin ollut niin pitkään poissa kuvioista, ja kai mä ostin itseäni vapaaksi sen aiheuttamista tunnontuskista.

Ensin Granni oli innokkaan oloinen. Tai no, innokas oli Grannin kohdalla aina liioittelua paitsi kun se hyppäsi esteitä, mutta se oli hetkittäin sen näköinen, kuin siitä olisi ollut mukava oikoa koipiaan metsäpoluilla. Silloin mä tunsin olevani hyvä hevosenomistaja.

Voi olla, että Granni aisti sen, ja päätti pilata mun hyvän fiiliksen, tiedättehän, koska se on Granni eikä pidä hyväntuulisuudesta.

Noin kymmenen minuutin kävelyn jälkeen se heittäytyi niin kyllästyneen näköiseksi kuin osasi, ja sehän osasi. Mä vannon, että se osoitti mieltään. Aivan varmana se laahusti teatraalisesti ja oli kompuroivinaan puunjuuriin ja risuihin ja huokaili samalla syvään. Mua alkoi ahdistaa. Mä en varmaan sittenkään ollut hyvä hevosenomistaja. Mun hevonen inhosi kävelyllä käymistä mun kanssani. Ehkä se inhosi kävelyllä käymistä ylipäänsä, mutta erityisesti mun kanssani.

Koska mä en kyennyt elämään sen ahdistuksen kanssa pidempään kuin oli pakko, mä valitsin aiottua suoremman tien kotiin.

Siksi mä ehdin jumittumaan pihalle katselemaan Lovea, joka liikkui vähän jännittyneenä Vernerin alla, ja miettimään, että kuinka ihmeessä mies, joka ei hermoillut tippaakaan korskuvan orin selässä, saattoi säikähtää ovesta sisään pelmahtavaa... minua.

Granni seisoskeli yhä tympiintyneenä mun käsipuolessani. Mulle tuli vähän paha mieli sen puolesta, kun se ei vaikuttanut rahtusenkaan vertaa vaikuttuneelta Lovesta, ja saattoi kuitenkin olla jo paksuna siitä. Ajatella. Lisääntyä sellaisen henkilön kanssa, jota ei selvästikään pitänyt lainkaan puoleensavetävänä; aika ankeaa varmaan, mutta ei se toisaalta tainnut hevosille olla samanlainen juttu kuitenkaan. Tai siis, ei ollut. Ei tietenkään ollut.

Verneri siirsi hevosen käyntiin, kun se vaikutti rentoutuneen hieman.

"Ajatella, että siitäkin tulee isä ihan tietämättään", mun kirkas ääni helähti tallipihalla, enkä mä oikein ollut varma, miksi IHMEESSÄ mä niin sanoin. Paikkailin sanojani hermostuneella naureskelulla ja: "No, se sentään on hevonen, niin että ei sitä haittaa, heh!"

Sitten mä, ehkä ensimmäistä kertaa sinä päivänä, tein Grannille mieliksi. Laputin kiireenvilkkaa viemään sitä takaisin tarhaansa. Sinnehän se oli koko kävelylenkin ajan halunnut, tai niin mä ainakin kuvittelin.

No, nyt se jarrutteli ja yritti kiskoa mua talliin. Tietenkin.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 14.01.19 11:35

Penna, voi Penna
14. tammikuuta 2019

Mä yritin kuumeisesti muistella, miten tähän tilanteeseen oli päädytty. Miksi, oi miksi mä olin Purtsilassa Pennan kanssa?

Meistä oli ilmeisesti tullut jonkinlaisia ystäviä (Pennan mielestä. Mä en välttämättä ollut asiasta samaa mieltä, mutta miten mä olisin ikinä kehdannut sanoa sellaisen asian ääneen? Sehän olisi tavattoman käytöstavatonta). Ekaa kertaa me tavattiin aivan joulun alla, niissä henkilökunnan pikkujouluissa, joista ei kamalasti puhuttu muille (ja joissa me jouduttiin taas kekkaloimaan puolalasti toistemme edessä Jonnyn kanssa, koska ne olivat saunakekkerit, ja ottaen huomioon meidän vaivaannuttavan historiamme se olisi voinut olla hyvin kiusallista, mutta Jonnylla oli kaikeksi onneksi liian kiire kyräillä Gabin kanssa, jotta siitä olisi tullut niin hirveää kuin olisi voinut tulla).

Siellä Penna liimautui mun kylkeeni, eikä sitten ikinä kunnolla lähtenyt irti, vaikka mä olinkin vielä sairasloman vuoksi muutaman viikon poissa töistä. Niin, työkavereitahan me oltiin, ja heti kun mä olin palannut töihin, Penna oli ottanut mut avosylin vastaan yhteisiin vuoroihin.

Kai se johtui siitä, että mä olin liian kohtelias kertomaan sille, että se kulutti mun energiavaroja tehokkaammin kuin viiden granninkaltaisen hevosen ratsastus peräkkäin.

Kun Penna oli kuullut, että mulla oli oma hevonen, joka asui Kallan toisella ratsutallilla, se oli ollut välittömästi äärimmäisen kiinnostunut aiheesta. Sitten mä tulin maininneeksi, että Purtseilla oli myös pihatto, ja sekös Pennan mielenkiinnon roihautti ilmilieskoihin.

“Se on mielenkiintoista”, Penna sanoi yhden aamutallin lomassa, “pihattoasuminen. Mä olen lukenut siitä tutkimuksia… äh, anna minä, tuo näyttää niin kivuliaalta.”

Se oli auttanut mua tuuppaamaan kottikärryt tallin kynnyksen yli, koska mun vielä toipuva käteni oli kai herättänyt siinä ritarinvaiston, ja sitten se oli jatkanut puhettaan pihatoista. Niiden plussista ja miinuksista ja siitä, miten pihattoasuminen tulisi tutkimuksien valossa järjestää, jotta se olisi mahdollisimman hevosystävällistä ja edistäisi eläinten hyvinvointia. Sitten se ilmaisi olevansa utelias näkemään, miten “siellä teillä” oli asiat, ja SITTEN se oli jo kutsunut itsensä mun mukaan “tutkailemaan pihattoa, ja, tietysti, tervehtimään sitä sinun tammaa, eikö se ole nyt tiineenäkin?”

Siksi mä olin Purtsilassa Pennan kanssa.

Penna puhui koko ajan, ja mun poskia vähän pakotti kaikki se hymyileminen, jota mä jouduin sen seurassa harjoittamaan. Esimerkiksi silloin, kun mä riisuin Grannilta loimen ja Penna pujahti mun lihaasyövän hevoseni karsinaan sivelemään sen kylkiä, mun kasvoille jäätyi Granni-ole-kiltti-äläkä-pure-Pennaa -hymy.

“Se on aika hyvässä kunnossa”, Penna kehaisi. “Ole sitten tarkkana sen ruokinnan kanssa. Monesti näkee, että kantavat tammat päästetään ihan ylilihaviksi! Tietenkin ne tarvitsevat paljon energiaa imettäessään, mutta mieti millaisen rasitteen ylipaino luo tammaparkojen rangalle ja jaloille, kun on jo monta kiloa sikiötä ja lapsivettä.”
“Niin”, sanoin minä varovasti siihen väliin ja hymyilin Penna-ole-kiltti-äläkä-tulkitse-kommenttiani-pätemiseksi -hymyä. “Meillä on kotona aika monta siitostammaa, eikä niistä yhtäkään kyllä päästetä haitallisen lihavaksi.”
“Missä se pihatto on?” Penna olikin jo kiinnostunut muusta.
Viittasin tyypin vähän lannistuneena mutta vielä enemmän helpottuneena oikeaan suuntaan. Sain jäädä satuloimaan Grannia ihan kaikessa rauhassa, kun etsivä Penna haihatteli tekemässä pihattotutkintaa.

Kyllä kai me oltiin kavereita, pohdiskelin. Jos oli jo työkaveri, ja sitten vietti toisen kanssa myös vapaa-aikaansa, niin kyllähän se työ-alku tipahti ainakin hetkellisesti pois kaverin edestä (vaikka Pennan kanssa hengailu olikin vähän työlästä). Mulla ei ollut mitenkään liikaa kavereita, joten mun piti olla tästä asiasta iloinen. Taiteilin kasvoilleni valoisamman ilmeen ja hymähdin vähän. Joo, kyllä mä olin iloinen. Olihan se oikeastaan vähän kummallista, että Penna edes halusi olla mun ystävä: se oli kuitenkin mun näkökulmastani katsottuna sellainen itsevarma ja ulospäintulviva persoona, jotka eivät yleensä piitanneet minunkaltaisistani hissukoista tuon taivaallista.

Ja olihan Penna komea kuin mikä, mun päähäni lipsahti, ja sitten mä punastuin ja häpeilin koko ajatusta, vaikkei kukaan voinut mitenkään tietää, että mä olin miettinyt sitä. Sainko mä ajatella sellaista? Kun mä nyt olin parisuhteessa. Mä en ollut koskaan ollut parisuhteessa enkä mä ollut vielä täysin varma siitä, mikä kaikki oli sallittua. Sopiko mun huomioida, että Penna oli niitä tyyppejä, joita tytöt varmasti vilkuilivat siellä missä se nyt ikinä sattuikaan kulkemaan? Ainakin kunnes se avasi suunsa, tyrskähdin mielessäni, ja sitten mä tunsin hirveän huonoa omatuntoa siitä. Ei saanut ajatella ilkeitä asioita. Ehkä mieluummin kuitenkin pidin mielessä, että Penna oli komea. Positiiviset asiat olivat paljon mukavampia ajateltavia kuin moittivat.

Granni oli ihmeellisen vastahakoisella tuulella, kun mä varustin sitä. Se nyrpisteli naamaansa satulavyön kiristämiselle, mikä ei ollut erityisen epätyypillistä, mutta sitten se väisteli suitsia. Pyöräytin vähän silmiäni tammalle, joka kurotteli päätään korkeuksiin ja käänsi naamaansa poispäin. Sain saalistettua suuren hevosenpään otteeseeni ja ryhdyin tarjoamaan tammalleni kuolaimia. Eihän se niitä halunnut—

—kunnes se kuuli, että Penna oli palannut talliin. Pihatosta höpöttelevä ääni sai Grannin suorastaan imaisemaan kuolaimet suuhunsa. Mua nauratti: ai nyt sille tuli kiire päästä äkkiä ulos tallista ja mielellään täyttä vauhtia maastoon?

Mä en tiennyt, pitikö mun tarjota Pennalle mahdollisuutta kokeilla mun hevosta nyt kun se kerta oli tullut tänne asti mun kanssani. Mä en ollut vielä koskaan nähnyt tyypin ratsastavan. Pohdiskelin, mitä tapahtuisi, jos se pääsisi Grannin satulaan.

Se toteaisi mun hevosen aivan hirveäksi. Granni oli raskas ratsastaa, mä tiesin, ja se oli paljon hankalampi kuin miltä se ulospäin näytti. Penna toteaisi varmasti, että se oli täysin mun syy. Kenties se myös diagnosoisi Grannilla jonkin vakavan vaivan, ehkä SI-nivelen tienoille tai kaularankaan.

Olisi kyllä parempi, että mä ratsastaisin ja Penna Vaanila vain katselisi, päätin.

En mä tiedä miksi hyypiön läsnäolo hermostutti mua niin paljon. Kun mä kävelin alkukäyntejä, Penna harppoi ympäri kenttää ja teki kai jotakin maaperätutkimuksia, niin syventyneen näköisenä se kentän pohjaa tonki ja penkoi kenkänsä kärjellä. Mä osasin odottaa täydellisen syväluotavaa analyysia meidän kenttämme kunnosta ja materiaaleista.

“Aika säiden armoilla”, Penna sitten julisti tuomionsa.
“Niin, tämä on ulkokenttä”, kommentoin lauhkeasti, vailla ivanhäivää.
Penna tuhahti vähän. Ehkä se tulkitsi mun kommenttini kuittailuksi.
“Joo-o, mutta on niitäkin erilaisia”, se jupisi, ja mä väläytin sille hyväksyvän hymyn ja nyökkäsinkin sen merkiksi, etten mä halunnut väitellä tästä asiasta.

Penna piristyi nopeasti. Se kai keksi, että sen piti pitää mulle ratsastustuntia. Vähän hölmistyneenä mä ryhdyin toimimaan sen ohjeiden mukaisesti, kun se ihan yhtäkkiä vain kajautti ilmoille komentosarjan. Voi olla, että mulla oli syvälle selkärankaan ujutettuna muita voimakkaampi taipumus tehdä niin kuin määrättiin. Joka tapauksessa mä ratsastin Grannia Pennan ohjeiden mukaisesti ja mietin koko ajan, että tämä oli hieman omituisen tuntuista mutta menköön.

Tallireissun päätteeksi mä olin lopen uupunut. Se ei johtunut vain siitä, että mä olin joutunut yllättävälle ratsastustunnille.

Mä heitin Pennan kotiinsa ja ajoin sitten Pitkän miehen kujalle. Siinä parkkipaikalla istuessani mä mietin Aliisaa, joka odottaisi mua kotona, ja Pennaa, jonka ääni kaikui vieläkin mun korvissani.

Otin puhelimeni käteen ja kirjoitin Rasmukselle viestin:
Voinko tulla sun luo olemaan hiljaa? Mä vietin juuri päivän Pennan seurassa.

En noussut autosta ennen kuin Rasmus oli lukenut viestin. Viivyttelin matkallani kohti rapun alaovea ja vilkuilin puhelinta. Rasmus aloitti välillä kirjoittamisen, ja sitten se lopetti taas, ja lopulta se kilautti mulle (ilahduttavan) lyhyen ja ytimekkään vastauksen:
Voit Smile

Henkäisin helpottuneena. Aliisa-parka saisi nyt höpistä seinille, sillä musta ei olisi enää kuuntelemaan ja keskustelemaan.

Menee vartti, ilmoitin Rasmukselle ja laputin sisään asuntooni noutamaan vain välttämättömät tavarat Aliisan puhetulvaan hukkumisen uhalla.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.01.19 13:03


2. Elämä, kuolema ja ajatus
15. tammikuuta 2018

Mä olin ajatellut aika paljon asioita alkuvuonna.

Asioilla mä tarkoitin elämää ja kuolemaa. Vanhoja hevosia, Heroa ja Keelaa, jotka olivat viime vuoden päätteeksi kuolleet pois, ja Lovella astutettua Grannia ja sen varsaa. Sitä, miten mun oma elämäni kävi taas mielekkäämmäksi, kun mä vihdoin pääsin takaisin ratsaille.

Ajattelin myös Heidin vauvaa, joka teki Vernerin valmennuksessa keskittymisestä hetkittäin hieman hankalaa.

Sellaisessa mä olin. Auburnin maneesi meidän ympärillä oli hiljainen, sillä vain Inna (miksi juuri se, mä mietin, koska mulla oli pakottava tarve katsella sitä pahoittelevasti Heidin ja Vernerin vauvan, josta se ei tiennyt, vuoksi) käveli kouluhevosensa kanssa eikä häirinnyt mua taikka puolisoaan, joka antoi mun juuri sillä hetkellä keskittyä työskentelyyn aika itsenäisesti, mutta neuvoi tarvittaessa. Mun allani höyrysi Granni, joka makusteli suussaan lepäävää kuparirolleria. Se oli kuolainkokeilusarjan toinen kappale. Mä olin aloittanut olympialla, joka oli ollut surkea. Mulla ei ollut ollut sitä kohtaan kovin suuret odotukset, mutta koska sellainen oli lojunut kotikotona ylimääräisenä ja sopivanmittaisena, olin sitten arvellut, ettei sitä testaamatta kuitenkaan sopisi hylätä. Pah. Olympiat eivät ikinä olleet olleet mun lempikuolaimiani.

Se vaan, ettei mun auttanut nirsoilla, kun mulla ei ollut hajuakaan siitä, millainen kuolain Grannia sitten miellyttäisi.

“-- kyllä hyödyntää sun, hmm, vinoutta”, Vernerin puhe tunkeutui mun keskittymiskyvyttömyyteni lävitse, ja sitten mä kuulin sen pehmentävän viestiään: “Et tietenkään tapaturman jäljiltä ole vielä niin tasainen siellä kuin ennen.”

En ollutkaan. Mun kehoni oli ehtinyt ihmeellisen toispuoleiseen tilaan, kun mä olin usein viikkojen ajan joutunut kompensoimaan oikean käteni käyttökelvottomuutta vasemmalla. Lisäksi tunsin yleiskuntoni vähän kehnoksi, kun mun harrastaman liikunnan määrä oli yhtäkkiä vähentynyt ja laatu rajoittunut sellaiseksi, joka ei tärähdyttänyt käsivartta kivuliaasti. Mä olin myös ollut pitkään kokonaan pois hevosen selästä, ja vaikka olisi voinut kuvitella koko ikänsä ratsastaneen palautuvan nopeasti parin kuukauden tauosta, ei se kuitenkaan alle kahdessa viikossa tapahtunut.

Granni ei ollut sellainen hevonen, joka antoi ratsastajan hapuiluja anteeksi. Se ei piitannut tuon taivaallista siitä, olinko mä ollut poissa satulasta omasta tahdostani vai murtuneen raajan pakottamana. Tamma ei tuntenut armoa. Mä jouduin tekemään täysillä töitä, jotta mun kehoni antoi kylliksi yksiselitteisiä viestejä hevosen tulkittavaksi. Granni etsi jatkuvasti porsaanreikiä, apujen haparointia tai ristiriitaa; oikeutusta sille, että se toimisi kuten itse tahtoisi.

Mulla oli ollut tapana lannistua siitä ja turhautuakin, jolloin mä ryhdyin tappelemaan Grannia vastaan jo ennen kuin se oikeasti pullikoi. Nyt jokin oli muuttunut: mun uskoni siihen, että me saatettaisiin vielä onnistuakin tehtävissämme ei kuollut heti ensimmäiseen vastoinkäymiseen.

“Tuo on hyvä. Huomaatko, että se on nyt aika tasainen”, Verneri pohdiskeli ääneen, kun mä pyöritin Grannia rauhallisessa laukassa pääty-ympyrällä. “Nyt kun sä et aseta siihen painetta, se on melkein tyytyväisen näköinen.”

Mua melkein nauratti. Melkein tyytyväisen näkönen hevonen olisi tuntunut hirveältä loukkaukselta miltei minkä tahansa ratsun satulassa, mutta ei Grannin.

“Vie se nyt esteelle”, Verneri kehotti. "Tasaisesti vaan, paineistamatta."

Maneesissa oli mua ja Grannia varten yksi este: pieni okseri, samanlainen, jolle se oli olympian kanssa ryskännyt kuin hirmustunut sarvikuono. Nytpä nähtäisiin, olisiko kuparirolleri avain onneen. Jotenkin hirvitti vähän, ja ehkä suorituspaineet teroittivat mun aistejani, sillä mä tulin tietoiseksi henkilöstä, joka oli ilmestynyt katsomonkulmalle, aivan oven viereen. Sinistä, mä havainnoin, mutta sitten mun huomioni keskittyi siihen pieneen okseriin. Sitä kohti mä ohjasin Grannin aivan niin kuin se ei olisi ollut temppu eikä mikään.

Granni oli mieletön. Kun se näki esteen, se unohti olla hapan. Mä sain katsella vauhdilla lähestyvää estettä hörökorvien välistä, ja mua nauratti. En mä saanut pidettyä hevosta läheskään niin rentona ja tasaisena kuin olisin halunnut, ja yleensä se olisi saanut mut tutisemaan häpeästä.

Nyt mä nauroin, kun Verneri kommentoi:
“Se ei kyllä ikinä muutu. Aina sama höyryveturi, kun suuntana on este.”

*****

Treenin päätteeksi mä hoidin hevostani tammatallissa, jonka hoitopaikkaa ja tyhjiä karsinoita mä sain Isabellan luvalla käyttää odotellessani, että Branilla maastoon lähtenyt Rasmus olisi valmis. Me vietäisiin Granni Kaajapuroille yhdessä ja varastettaisiin sillä tavalla aikaa toisillemme. Mua hymyilytti jo valmiiksi, tai ehkä hymy oli Grannin peruja.

Olinko mä juuri koskaan hymyillyt treenien päätteeksi ennen kuin mä jouduin vaihtopenkille ja näin omin silmin, ettei Granni koskaan näyttänyt yhtä kamalalta kuin tuntui? Oli melkein sääli, että se oli nyt astutettu. Mulla oli siitä niin harvinaisen hyvä fiilis, että edessä jälleen häämöttävä treenitauko kieltämättä hieman kismitti. Onneksi mulla olisi nyt Trina paikkaamassa Grannin varsaloman muuten aiheuttamaa treenivajetta, ja hapannaamaisen tamman itsensä kanssa me tehtäisiin nyt voitavamme vielä kun pystyttäisiin.

Jos mun tauostani oli ollut jotakin hyötyä, mä mietiskelin kerätessäni loimen käsivarsilleni voidakseni pian heittää sen Grannin selkään, niin ainakin mun into oli palannut.

Se into oli jäänyt jännittämisen jalkoihin, kun mun piti kouluttaa nuorta hevosta, enkä mä uskonut osaavani. Mutta nyt mulla ei enää ollut sitä vauvahevosta, jolle kaikki oli uutta. Nähdessäni muiden ratsastavan mun tammaa mulle oikeastaan kai vasta kirkastui, että se oli hevonen, ratsu, ei mikään kuriton varsa. Sillä saattoi siis ratsastaa niin kuin hevosella. Mä osasin ratsastaa hevosilla.

Vihlova käsivarsi sen sijaan oli tauon miinusmerkkinen seuraus. Se sai mut irvistämään, kun mä vipsautin loimen hevoseni selkään.

Niin että kun mä näin silmäkulmassani vilahduksen sinistä, sitä samaa kuin maneesin katsomossa aiemmin, mä tunsin itseni äkkiä vähän noloksi. Vielä pahemmaksi se muuttui, kun mä toden totta uskaltauduin katsomaan sinistä muutenkin kuin sumeana hahmona näkökentän laidalla.

Se oli tyttö, eikä ehkä kovinkaan paljon eronnut mun iästäni. Se oli seisahtanut siihen tammatallin käytävälle, sen takana oli Minan karsinan ovi, eikä se varsinaisesti näyttänyt olevan menossa mihinkään, mutta ei se kyllä siihenkään ihan kuulunut. Se tiedosti mun läsnäolon, mä tiesin sen, mutta se ei osoittanut kuitenkaan mitään mielenkiintoa mua kohtaan, tavallaan. Se oli sellaisella unenomaisella tavalla kaunis, vähän utuinen, vähän rosoinen, eikä se kylpenyt ratsastuksenjälkeisessä hiessä ja irvistellyt särkevää kättään niin kuin mä.

Mun käytöstavat empivät. Kuuluiko esittäytyä, jos toinen ei oikeastaan edes katsonut sua? Koska ei se katsellut, se vaan oli siinä vähän matkan päässä ja aisti mun olemassaoloani eikä tainnut tahtoa mun kanssa läheisempiin tekemisiin.

Yhtäkkiä se kohotti katseensa, mutta ei muhun, vaan askeliin, jotka lähestyivät meitä. Ne askeleet hidastuivat hetkeksi. Mä käännähdin katsomaan Rasmusta ja näin pieniä tunnistamisen merkkejä sen kasvoilta. Huoahdin vähän helpottuneena. Rasmus tunsi sinisen. Rasmus varmasti esittelisi mut.
”Ai moi, Mart…hmm”, mun poikaystäväni ääni hiipui mietteliääksi hyminäksi ja sen pähkinäsilmät hapuilivat vähän, niin kuin sekään ei olisi tiennyt, saattoiko sinistä katsoa ihan suoraan. ”Miten… menee?”

Sininen katsoi sitä nyt, ja se katsoi viivasuoraan, terävästi.

”Niin kuin menee”, se vastasi, ja se oli musta vähän kummallinen vastaus, mutta toisaalta aivan hyvä ja epäilemättä totuudenmukainen.

Rasmuksen katse häilähti hätäisenä mun ja Grannin suuntaan.

”Tässä on”, se aloitti, ja mä hymyilin sille pienesti ja olin valmis hymyilemään myös siniselle, jos se vaan suostuisi vastaanottamaan mun ystävällisen ilmeeni. ”Josefinan – hevonen.”

Mä tunsin niin monta tunnetta, että niistä sekoittui sotkuinen neutraali.

”Se asuu lähitallilla, niin me, öö, viedään se sinne”, Rasmus selitti hankalasti. Mä odotin, että sininen näyttäisi ällistyneeltä, mutta ei se näyttänyt. Se vaikutti siltä kuin tämä olisi ollut täydellisen normaali tapa keskustella.
Ja olihan se – Rasmukselle.

”Ja mä olen siis se Josefina”, huomautin ohuesti, ja nyt sininen vilkaisi mua ensimmäistä kertaa niin, että mä todella tiesin sen katsoneen mua.
”Mä tiedän”, se livautti liukkaasti ja näytti sitten vähän siltä kuin sen ei olisi ollut tarkoitus sanoa niin.
”Mennäänkö?” Rasmus kysyi äkkiä.
Mä nyökkäsin vain. Tavallisesti mä olisin hymyillyt sille ja hipaissut sen sormia omillani, mutta nyt mä en uskaltanut, ja sitä paitsi Rasmus oli jo kumartunut keräilemään Grannin varusteita kantoon.

Me käveltiin rinnakkain tammatallin käytävää pitkin ja jätettiin sininen taaksemme. Tapa ja tottumus kai otti Rasmuksesta vallan, sillä se rikkoi vihdoin etäisyyden meidän välillä ja kiersi kantamisesta vapaan kätensä pieneksi hetkeksi mun lantiolle ja suikkasi suukon mun poskelle. Sitten se irroitti nopeasti otteensa ja horjahti takaisin minusta erilliselle kulku-uralleen. Mun korvissa kaikui pieni tuhahdus, jonka mä kuvittelin kuulleeni jostakin selkäni takaa.

Viima kietaisi meidät kuristusotteeseensa, kun me astuttiin tammatallin ovista pakkasen keskelle. Kylmä pääsi mun takinkauluksista hivelemään leukaluita, kaulaa, niskavilloja, solisluitakin. Mä värähdin.

Kuka se oli? mun teki mieli saada tietää, mutta mä en kysynyt eikä Rasmus kertonut.

Ja sinne se ajatus käpertyi, mielenperukoille, sievälle pienelle kerälle elämän ja kuoleman viereen.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 14.02.19 10:35, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.01.19 21:06

Iltaratsastus
18. tammikuuta 2019

Mä en aikonut epäonnistua kahdessa asiassa samana päivänä. Sen ajatuksen siivittämänä mä kiipesin Grannin selkään päättäväisempänä kuin, no. Mä itse, noin niin kuin keskimäärin.

Riitti, että mun ruoanlaittoni oli epäonnistunut kaikin tavoin. Hevosen selässä mä en enää mokailisi, enkä tyytyisi mihinkään puolivillaiseen sutimiseen. Alle viikon päästä me käytäisiin hyppäämässä ensimmäinen rata kisaolosuhteissa sitten Kalla CUPin kolmansien osakilpailuiden, ja mä halusin voida luottaa siihen, että Granni olisi jotakuinkin avuilla. Se saisi myös luvan käyttäytyä ensi viikon valmennuksissa, jotka olivat nekin omalla tavallaan ensimmäiset; valmentaja oli mulle aivan vieras. Kyllä mua vähän jännitti viedä Granni uuden ihmisen silmien eteen, mutta siinäpähän opittaisiin taas. En vielä tiennyt mitä me opittaisiin, mutta jotakin.

Kuten arvata saattaa, mä oikeastaan viihdyin purtsilaisten iltavuorolla. Joko se oli rauhallisen ympäristön tai keittiökatastrofista sisuuntuneen mielen vaikutusta, mutta mä keskityin ratsastukseen tavallista aukottomammin. Granni ei tehnyt mitään ihmeellistä eikä ollut millään tavalla poikkeuksellisen upea, mutta mulla oli siitä hyvä tunne. Vaikka sen ravi ei ollut ilmavinta mahdollista ja vaikka sen laukkaa oli vaikea lyhentää, musta tuntui hyvältä.

Granni ei ollut lähdössä minnekään mun alta. Siinä se oli, siinä se kulki, ja vaikka se ei ollut höyhenenkevyt ja ajatuksilla toimiva, tamma teki kuitenkin niin kuin mä halusin sen tekevän. Joskus mä jouduin pyytämään kahdesti, mutta en kertaakaan kolmesti, kun jo toisella kerralla terävöitin otteitani riittävästi.

Mä oivalsin: Granni ei kieltäytynyt tekemästä. Se kysyi täytyikö sen. Sitten mä sanoin että kyllä sen täytyi, ja se ehkä halusi pyöritellä silmiään, mutta taipui mun tahtoon.

Se oli paras perjantai-ilta, jonka mä olisin tähän saumaan voinut saada. Istuin hevoseni selässä ja tein kaikkea mahdollisimman tylsää, sitä arkista perustyöskentelyä, ja pidin siitä. Oli mukavaa pitää omasta hevosestaan ja sen kanssa työskentelemisestä. Lisäksi oli sangen miellyttävää katkaista epäonnistumisten putki kerrankin ennen kuin sellainen pääsi kunnolla alkamaan.

Niin huikentelevainen mä en ollut, ettäkö olisin ruvennut ajattelemaan, että siitä alkaisi suorastaan onnistumisten putki. Mä en ollut niitä ihmisiä, jotka perustivat YouTube-kanavia, joiden pääpointti oli toitottaa: "Jos haluat jotain, voit saada sen! Positiivisella mindsetillä pääset mihin vain!" Ehei, sellaista mä en toitottaisi koskaan, mutta mä aloin varovaisesti ajatella, että mä saatoin kyllä saada elämääni hyviä asioita – ja ehkä mä jopa ansaitsin sellaisia. Joitakin. Joskus.

Ja olihan mulla jo paljon kaikenlaista hyvää, mä ajattelin hengittäessäni pitkään ulos ja valuessani rennoksi käyntiin siirtyvän Grannin keinuvassa selässä. Valuttaessani ohjia sormieni lomasta ja silitellessäni tammani kaulaa mä toivoin vain, etten mä nyt onnistuisi jollakin tavalla mokaamaan ja menettämään oikeuttani niihin hyviin juttuihin.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.01.19 17:39

Kasvattaja
21. tammikuuta 2019

"Älä huoli, mä saan kyllä kenet tahansa hedelmöittymään."

Se olisi voinut olla paniikkia lietsova lausahdus jonkun muun suusta, mutta Grannia hoitavan eläinlääkärin sanomana se nostatti mun huulille pienen hymyn. Mun tammani ei ollut tiinehtynyt ensimmäisestä siemennyksestä, mikä oli harmillista muttei mahdottoman harvinaista. Kävi niitä meillä kotikotonakin; tammat piti siementää joskus useampaan kiimaan, jotta tärppäsi. Joskus varsansaanti oli pienestä kiinni.

Rapsuttelin Grannia eläinlääkärin mentyä. Mä en ollut tippaakaan huolissani siitä, etteikö me sitä tiineeksi saataisi. Sopivaa astutuskautta oli vielä jäljellä, ja ensi kerralla Granniin tuikattaisiin hormonipiikki. Se oli nuori ja terve tamma.

"Susta tulee vielä hyvä emä", lupailin tammalle, ja sitten pysähdyin miettimään asiaa.

Eihän siitä välttämättä tulisi. Granni oli villi kortti. Olisiko se varsaa kohtaan yhtä välinpitämätön ja hapan kuin ihmisiä? Kävisikö se ihmisille vielä kamalammaksi, kun sillä olisi varsa suojeltavanaan? Näitä asioita alkoi kai välttämättä pohdiskella, kun tamman varsottaminen oli ajankohtaista. Mä en ollut ajatuksineni mitenkään ainutlaatuinen, ja jos mä olisin tiennyt jonkun muunkin pyörittelevän samoja ajatuksia samoihin aikoihin, mä olisin saattanut ilahtua vertaistuen mahdollisuudesta.

Tietysti me puhuttiin tammoista ja varsoista paljon Rasmuksen kanssa. Asia oli kummallekin ajankohtainen; Lara pyöristyi mun vanhempieni luona ja Granni haki vielä vauhtia omaan tiineyteensä. Ne olivat kotoisia hetkiä; joskus me lojuttiin pitkiä aikoja sängyllä ja puhuttiin meidän unelmasuvuista, näytettiin toisillemme videoita lempparioreistamme ja selailtiin varsahuutokauppoihin ilmoitettujen estehevosten sukutauluja. Sellaisesta oleilusta mä pidin. Mä kuvittelin elämääni hevoskasvattajana, eikä se yhtäkkiä tuntunut niin kamalan absurdilta vaihtoehdolta.

Ensin piti vain harjoitella vähän, mä ajattelin hakiessani Grannin harjoja. Meidän molempien - mun ja mun ensimmäisen oman tammani. Vaikka meidän ensisijaiset tavoitteemme tulisivat tämän varsan jälkeen olemaan kisaradoilla vielä joidenkin vuosien ajan, mä pohdin jo mielessäni kisavuosien jälkeistä aikaa. Sitten mä pääsisin Grannin kanssa elementtiini: valitsemaan sille sopivia oreja. Siitä tulisi hauskaa.

Jonakin päivänä mulla olisi Grannin tytär ja sitten tyttärentytär, ja mä pitäisin huolen, että mun tallissani jatkuisi aina Grannin emälinja eheänä, monipolvisena kokonaisuutena. Ihmisellä piti kuulemma olla haaveita, ja se oli mun omani. No, oli mulla jotain muitakin unelmia, mutta tämä oli tällä hetkellä kaikkein useimmin ajatuksissa.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.01.19 11:09

Kausi auki
24. tammikuuta 2019

Paikka: Stall Sjöholma
Kisatyyppi: Esterataharjoitus
Luokka & arvostelu: 90cm, Clear Round (A.0.0)
Tulos: 4vp
Kutsu

Siinä oli Henrik, ja Henrikin vieressä Belisa, ja mä voin vakuuttaa, että mä ilahduin molempien näkemisestä. Belisasta kuitenkin enemmän, sillä se oli ehkä mun suosikki kaikista äidin ja isän kasvattamista hevosista. Tammaan ei myöskään liittynyt samanlaista nolousaspektia kuin sen ratsastajaan.

Mä tiesin, että Henrik tiesi, että mä olin ollut siihen kuolettavan pahasti pihkassa. Se ei olisi voinut olla tajuamatta sitä, vaikka Alexander ja myöhemmin Jessi ja Tyttikin eivät olisi mua piinatakseen hieroneet sitä seikkaa Henrik-paran naamaan. Silloin kun nuori miesratsuttaja oli tullut mun vanhempieni palkkalistoille, mä olin ollut suunnilleen kuudesluokkalainen, ja tietenkin mä olin ihastunut hillittyyn, mukavaan ja komeaan Henrikiin, joka osasi ratsastaa. Koska mä olin sellainen kuin oli, siitä ihastuksesta seurasi kroonista punastelua ja täydellinen tuppisuusyndrooma.

Se, millainen mä olin Rasmus Alsilaan tutustuessani, ei ollut mitään siihen verrattuna, miten ujoksi Henrik Strand oli saanut mun esiteini-ikäisen versioni. Paha pihkaantuminen oli ollut kiusallisen selvää kaikille, Henrikillekin, joka ei koskaan sanonut siitä mitään ilkeää mutta oli silminnähden vaivaantunut. Vaikka mä en enää muutamaan vuoteen ollut ollut siihen lainkaan pississä, mä olin silti varsin tyytyväinen siitä, että mulla oli nyt mukana Granni, johon mä saatoin keskittyä.

"Tämä on kyllä hyvä ympäristö nuorille hevosille", Henrik kommentoi juuri Belisaa rapsutellen.

Me oltiin lyöttäydytty traikkuinemme lähekkäin, jotta saatoimme toimia toistemme hevosenhoitajina ja juoksupoikina ja -tyttöinä. Se oli kätevää, luontevaa, käytännöllistä, fiksua, asiaankuuluvaa. Niin mä luettelin järkeviä perusteluja meidän lähekkäiselle hengailullemme, jotten vaan tulisi ajatelleeksi, että luulikohan Henrik mun olevan yhä nolosti sen pauloissa.

"Niin", ynähdin, kun en keksinyt muutakaan kommentoitavaa.
"Ja hyvä paikka palata radoille", nykyään jo kolmeakymppiä lähestyvä mutta yhä jotenkin poikamainen mies tuumasi ja hymyili mulle kannustavasti. "Miltä sun käsi on tuntunut?"
Mä en hetkeen muistanut, mitä se oikein tarkoitti. Unohdin murtaneeni luun, toisin sanoen. Ihmettelin, miltä mun käden oikein pitäisi tuntua, ja sitten mä nolostuin, vaikkei Henrik mitenkään voinutkaan tietää, miten typerä mä  olin, koska en mä myöntänyt sitä ääneen vaan laskettelin sujuvasti:
"Se on ihan hyvä! Vähän heikko, ja juilii jos se väsyy, mutta lihaskipua se vain on. Se luutui hyvin."

Samalla mä silittelin Grannia. Me oltiin tultu hyvissä ajoin, koska mä halusin ehtiä näkemään Belisan radan. Me oltiin kuitenkin oltu niin ajoissa, että tässä oltiin jo keretty jutella Henrikin kanssa aika paljon. Mä olin melko varma, että kohta meiltä loppuisi puheenaiheet kesken. Toivottavasti Henrik lähtisi verryttelemään Belisaa ennen sitä.

Kahta nuorta tammaa vertaillessani musta tuntui, etten mä keksinyt niistä mitään muuta samaa kuin rodun, sukupuolen ja sen, että ne oli ruunikoita, ja sellaisinakin ihan eri sävyisiä. Grannin luimistaessa mulle uhittelevasti (kai koska olin silittänyt sitä liikaa) mä katselin kaihoisasti Belisaa. Se ei irvistellyt koskaan. Se seisoi lauhkeana Henrikin vierellä, kun mies valmistautui suitsittamaan siron ratsunsa.

"Belisa on niin kiva", huokaisin.
"Niin on", Henrik myönteli. "Mutta mä olen oikeastaan vielä enemmän innoissani sen varsasta. Siitä voi tulla hieno. Eikö Grannikin ole astutettu?"
"On, mutta se ei tiinehtynyt ekalla yrittämällä. Nyt odotellaan ja jännitetään, tepsiikö toinen... lasti." Lopun mä pihahdin ja punastuin niin, että mun piti karata Grannin toiselle puolelle piiloon.

Belisalle oli valittu kokeellisesti kuumaverinen ranskalaisori. Tamma itse oli niin lempeä nyhverö, ettei haittaisi, vaikka se päästäisi vähän läpi orin voimakkaampaa luonnetta. Mä mietin tuhannetta kertaa, että ehkä Grannillekin olisi pitänyt valita joku sellainen ori, joka ei ainakaan tuplaisi tamman omaa luonnetta ja lisäisi varsaan kierroksia.

Mutta tehty mikä tehty, eikä varsa olisi mun murheeni.

Esteradasta selviäminen tänään kuitenkin oli, ja sitten huomenna me valmentauduttaisiin vielä Lauri Merikannon kanssa. Mä päätin rohkaistua ja tiedustelin Henrikiltä, jos se voisi opastaa mua sitten, kun mä rupeaisin verkkaamaan Grannia. Henrik itse olisi silloin jo oman ratansa ratsastanut, sillä ensimmäisiä kertojaan kodin ulkopuolella hyppäävä Belisa suorittaisi vain kasikympin. Vaikka mä nolostelin tyypin seurassa, sen rauhallisessa tavassa valmentaa oli jotakin tosi kotoisaa ja helppoa. Se voisi olla hyvä tapa tyynnyttää Lauri Merikantoa jännittävä mieli ja valaa muhun uskoa siihen, että me selvittäisiin Grannin kanssa ihan hyvin.

"Javisst", Henrik lupasi ystävällisesti hymyillen, ja sitten se varusti Belisan loppuun ja ilmoitti marssittavansa pikkutamman nyt harjoittelemaan kilpahevosen elämää.

Me jäätiin Grannin kanssa kahden. Vilkaisin hevostani ja mietin tyytyväisenä, että se tiesi jo aika hyvin, millaista oli olla kilpahevonen. Se ei nimittäin hermoillut tippaakaan tavallista enempää, vaikka me oltiin vieraassa ympäristössä hälinän keskellä. Se olisi hyvä muistaa huomenna, kun me suunnattaisiin Auburnin maneesiin treeniretkelle.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 27.01.19 15:00, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.01.19 6:46

Valmennuksen jälkeen
25. tammikuuta 2019 - #merikantovalmentaa

Valmennusviikonloppu oli korkattu, ja olisi ollut ilo sanoa, että mä odotin energiaa puhkuen seuraavien päivien antia. Se olisi kuitenkin ollut ihan liikaa luvattu, koska oikeastaan mä olin vain poikki. Kuinka naurettavaa: ratsastaa yhdellä hevosella yhdessä valmennuksessa ja tuntea olonsa jyrän alle jääneeksi. Jos me edes oltaisiin tehty jotakin maailmoja mullistavan vaikeaa; mutta ei, mä olin väsynyt siksi ettei mulla ollut enää treenirutiinia ja siksi, että Granni sattui vaatimaan ratsastajan fysiikalta aika paljon. Juuri nyt mulla oli vähän vajavaisesti sitä fysiikkaa.

Ja sitten oli tietysti tällaisten vierasvalmentajien edessä ratsastamisen henkinen kuluttavuus. Lauri Merikanto ei suinkaan ollut pahimmasta päästä, sillä mä huomasin sen olevan reilu ja asiallinen, jopa kannustava. Silti. Silti oli aina hermostuttavaa ratsastaa vieraiden silmien edessä – ja tuttujenkin.

Mua ei yllättänyt, että Penna istui katsomossa. Se halusi varmaan tietää kaikesta kaiken, joten totta kai se imi oppia kuin valas planktonia. Ilmeisesti se oli myös Märtan hyvä ystävä, sillä ensinnäkin ne nököttivät vierekkäin kuin kaksi kivenlohkaretta, ja toisekseen: Penna sopi Märtan ratsastuksista (mikä vahvisti mun vaikuttunutta uskoa siihen, että Minaa vuokraamaan päässyt Märta todella oli Taitava ja Tärkeä ratsastaja; olkoonkin että olinhan mäkin päätynyt ratsastamaan Rasmuksen Laraa vain koska meidän äidit olivat sopineet niin, ja mä olin kuitenkin vain mä.)

Kävi katsomossa muutakin väkeä, mä ehdin huomata, mutta ei ketään niin intensiivistä kuin ne kaksi. Ja mä ymmärsin sen: olihan luontevaa, että Märta halusi tietää Grannista mahdollisimman paljon. Ensi viikollahan se jo ratsastaisi sillä itsekin.

Koska mä olin niin huolestunut kuin olin, kehräsin tietenkin päässäni olemattomia ja ehdin valmennukseen keskittymiseltäni kuvittelemaan, että Rasmus joskus pälyili merkillisen näköisenä katsomoon. En olisi uskonut, että sitä hermostuttaisi yleisö niin, enkä oikeastaan sitäkään että se vähän yksioikoisena tyyppinä muistaisi sellaista sivuseikkaa kuin ympäristön olemassaolo ratsastaessaan. Siksi kaikki vilkuilut olivat tietenkin mun omaa kuvitelmaa, vaikka Märta oli sanonut, että ne tunsivat (menneisyydessä??) toisensa mutta eivät olleet ”niin hyviä kavereita” (mitä se tarkoitti ja oliko kaveri-sanalla jokin omituinen paino??).

Valmennuksen päätteeksi Rasmus ehdotti vikkelästi loppukäyntejä maastossa, ja me puettiin takit päälle, viskattiin viltit hevosille ja — niin no, nyt me oltiinkin jo metsässä.

“Mä ehkä kuolen viimeistään sunnuntaina”, ennustin meidän, no, puoliromanttisen loppukäyntimaaston sävytteeksi. Meidän ratsastamat puolisisarukset olivat aika erilaisia hevosia, mitä tuli väriin ja ratsastettavuuteen, mutta jotenkin ne tulivat silti toimeen paremmin kuin Granni ja keskimäärin kuka tahansa muu hevonen. Siltikään mulla ei käynyt mielessäkään yrittää kiilata Grannin kanssa Branin rinnalle kävelemään, vaikka se olisi lisännyt romantiikan astetta teoriassa aika paljon. Käytännössä siitä olisi kuitenkin seurannut vain äkäisesti luimivan Grannin vinkaisuja ja kiihtynyt Bran.

“Ole kiltti äläkä tee niin”, Rasmus sanoi latteasti.
“Oletko sä puoliksikaan yhtä puhki kuin mä olen?” kysyin siltä, ja ennen kuin se ehti vastata, posotin vielä jatkoa sanoilleni: “Sä et sitten tasan tule hevosenmittaa lähemmäs mua ennen kuin mä olen ehtinyt suihkuun. Mä en muista milloin mulla olisi viimeksi ollut näin iljettävä olo.”
Mun ja Grannin edessä kulkevan kirjavan orin selästä kantautui kuiva naurahdus.
“Tiiätkö”, Rasmus kääntyi kurkistamaan mua olkansa yli. “Olen mäkin ollut joskus freesimpi.”
Mä hymyilin sädehtivästi ihan vain koska näin vilauksen Rasmuksen kasvoista. (Jestas, että mä olin ärsyttävän ihastunut.)
“Mä en varmasti ollut näin huonossa kunnossa ennen kuin katkaisin käteni”, mä arvelin kepeästi.
“Sä treenasit ainakin hulluna”, Rasmus sanoi, enkä mä osannut tulkita, oliko siinä jokin sävy.
“Niin… niin kai. Ehkä liikaa.”
“Ehkä.”
“Mutta ei kai se tekisi ratsastukselle pahaa, jos olisi kuitenkin vähän enempi oheistreeniä.”
“Ei kai”, Rasmus myönsi, empi hetken ja varoitti sitten: “Kunhan ei liikaa. Ettet - pala loppuun tai mitään sellaista.”

Otin varoituksen vastaan vähän hämilläni mutta pohjimmiltaan vaan erittäin hempeänä. Oli kai aika poikaystävämäistä sillä tavalla vähän huolehtia toisen hyvinvoinnista. Hymyilin kiitollisena Rasmuksen takinselkämykselle, ja sitten unohduin rapsuttelemaan Grannia. Se oli ollut tänään hieno tamma, vaikka musta todella tuntui, että mun fysiikkani ei olisi kestänyt enää montaakaan hyppyä sen kanssa.

Trinan kanssa kaikki olisi kevyempää, mä ajattelin optimistisesti. Huomisesta selvittäisiin kyllä. Sitten olisikin edessä enää yksi sileäntunti Grannilla, ja sellaisethan tulivat tunnetusti kyseisen hevosen kanssa aina tarpeeseen. Kyllä tämä tästä, päätin, ja liikuttelin oikean käteni sormia ja rannetta pyöritellen ja venytellen.

”Märta ratsastaa Grannilla ensi viikolla”, mainitsin yhtäkkiä Rasmukselle.

Bran otti pari rivakampaa askelta, ja oikeastaan mä huomasin toivovani, että olisin säästänyt paljastukseni sellaiseen hetkeen, jona olisin pystynyt tarkastelemaan poikaystäväni kasvoja. Eiväthän ne olleet mikään avoin kirja, ei ainakaan suurin korulausein täytetty, mutta kyllä niistä jotakin saattoi päätellä. Esimerkiksi silloin kun Rasmuksen kulmat sukelsivat hurjistuneina millin tai jopa kaksi alaspäin ja sen silmät käväisivät viiruina ja suupielet kiristyivät, se varmaan kirosi raskaasti mielessään.

Ja silloin kun se vilkuili jotakuta sillä tavalla syrjäkarein kuin Aliisaa (tai Märtaa??) se saattoi pohdiskella, kuinka olla tämän kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä.

Oi kunpa se ei koskaan vilkuilisi mua niillä syrjäkareilla, vaan varaisi mulle vastaisuudessakin ihan omat, lämpimät ja pehmeät kareet.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 27.01.19 6:25

Sileää menoa
27. tammikuuta 2019 - #merikantovalmentaa

Musta tuntui, että mun täytyi oppia hengittämään. Sen piti olla automaattisesti tapahtuva kehon perustoiminto, mutta kun mä istuin Grannin selässä ja tiesin, ettei meillä olisi mitään mahdollisuutta tehdä valmentajaan vaikutusta hyvillä hypyillä, mä onnistuin tekemään siitäkin vaikeaa. Hengittämisestä.

Käynnissä se oli kaikkein hankalinta. Jotta mä en ajattelisi hengittämistä jatkuvasti, annoin mielelleni toisen tehtävän. Mä tunnustelin, kuinka mun kehoni paino jakaantui Grannin selässä, ja tunnistin omituisen kireyden oikeassa reidessäni. Se ei vain kerta kaikkiaan suostunut rentoutumaan ja valumaan satulaa vasten sillä tavalla vaivattomasti kuin mä olisin halunnut. Mä liikautin lantiotani, ja kun mä kiersin lonkkaani reiden rentoutta hakien, Granni kallisti äkäisenä päätään. Seurailin hevosen tyytymättömiä pieniä eleitä: vaikka se palautti turpansa osoittamaan taas oikeaan suuntaan, sen korvat nytkähtelivät ja mä tunsin sen nipistelevän kuolainta. Kevyet nykäisyt ohjissa kertoivat mulle, että tamma oli kaukana rennosta, ja rehellisesti sanottuna mua pelotti, saisinko sitä käynnissä pehmenemään lainkaan.

Granniin keskittyminen auttoi. Mä olin vahingossa alkanut hengittää tasaisemmin, ilman, että mä säätelin jokaista hengenvetoa pakonomaisesti ja aiheutin tarpeetonta pingoittuneisuutta palleani tienoolle. Mun ylävartalo oli kyllä päässyt lysähtämään siinä samalla, ja mä jouduin todella miettimään, millä lihaksilla mä nostaisin itseni pystympään ilman, että hengityksen vaivattomuus jälleen katoaisi.

Pian me saatiin siirtää hevosemme raviin. Granni, joka oli jo pehmennyt tasaisemmalle tuntumalle, jännittyi taas. Mä en hätääntynyt, koska tiesin varsin hyvin, ettei sitä niin vain ratsastettukaan aukottomaan zen-moodiin ytimekkään käyntityöskentelyn avulla. Ylöspäinsiirtymät saivat sen pohtimaan, olisiko syytä kuumentua ja ruveta kekkaloimaan. Kevensin niin tasaisesti kuin kykenin ja olin aina tyytyväinen, kun sain kääntää sen ympyrän uralta ulos voltille. Siinä oli tekemistä. Granni ei saanut horjahdella eikä karata lapa edellä minnekään suuntaan, eikä sen takaosan sopinut liirata, ja sitten sen ravin piti olla aktiivisempaa. Niskastaan se piti saada vähän väliä pehmenemään uudestaan.

“Herkuttele ohjastuntumalla”, sanoi Lauri Merikanto, ja mä kurtistin kulmiani omalle irrelevantille ajatukselleni: Rosengårdit eivät herkuttele. Niin äiti piipahti mukana siinäkin valmennuksessa, vaikka oli lähes kahdensadan kilometrin päässä. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva ajankohta pohdiskella sitä, miten ruoan terveellisyydestä oli suotavaa lipsua vain silloin, kun sosiaalinen tilanne sitä edellytti – eikä ainakaan niitä kolmea ja puolta saikku- ja seurustelukiloa, jotka mun varteeni olivat talven mittaan tarttuneet. Siitä mustui vain mieli, ja yleensä riitti että meistä kahdesta vain Granni oli ankealla tuulella.

Laukka oli vahva askellaji Grannille, mutta ehkä juuri siksi sitä oli myös hirvittävän vaikea ratsastaa. Se eteni tasaisesti kuin pitkällä suoralla kolkutteleva juna, eikä se aina luopunut mielellään itselleen mukavimmasta tahdista sitten kun se sai siitä kiinni. Nyt mä tein aivan pieniä eteenratsastuksia ja takaisinottoja, tai ehkä enemmänkin ajatuksia niistä, jotta Granni ei pääsisi autopilotille. Lauri pyysi isompaa takajalkojen aktivointia, ja mä tein työtä käskettyä.

Granni polkaisi protestiksi jalkaa ja läväytti korvansa niin tiiviiseen luimuun, että niiden ja sen niskan väliin olisi voinut laittaa talteen satasen setelin. Tunsin äkäisen nyppäisyn sormissani, mutta sitten, ennen kuin mitään katastrofia ehti tapahtua… tamma tasaantui. Mä olin siitä vähän häkeltynyt, mutta Lauri kuulosti ihan tyytyväiseltä lopputulemaan:
“Okei, se protestoi pohjetta, mutta ainakin sä sait ne takajalat mukaan."

Niin, Granni löysi takajalkansa kauhovien etukoipiensa seuraksi, ja lisäksi se löysi sen viidennen: menojalan. Nitan ratsastaman Ramidan kiihdytys meidän edellämme sai myös Grannin höristämään hetkeksi korviaan, ja mä sain tehdä todella nopean puolipidätteen, koska musta tuntui, että muuten Granni kyllä karkaisi avuilta. Se häilyi vähän siinä rajoilla useaan otteeseen, mutta ei se riistäytynyt käsistä. Mä olin tamman käytöksestä positiivisesti yllättynyt, ja oikeastaan oli aika helppo yhtyä Laurin sanoihin, kun me siirryttiin risteilemään koko maneesissa loppuravien merkeissä:
“Jusu, se näyttää hyvältä, tuntuuko se myös? Väittäisin, että se on nyt kepeimmillään mitä on mun silmien alla ollut. Tallenna tuo tunne takaraivoon ja nauti."

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.01.19 12:13

Äidillistä viisautta
30. tammikuuta 2019

Metsä oli merkillisen pysähtynyt. Oli satanut helmikuuta enteilevää kepeää pakkaslunta, joka oli pesiytynyt lehtipuiden koruttoman paljaille oksille ja tehnyt kuusista hetkellisesti siedettävämmän näköisiä. Susanne ei pitänyt maisemaa pimentävistä havupuista, mutta lumeen verhottuina ne menettivät valoa imevän mustan magiansa. Kun tuuli pääsi pujahtamaan metsään, se kulki vikkelänä ja vapaana oksistojen lomassa ja sai uuden, puuterimaisen lumen leijumaan niiltä alas. Pehmeä talvipäivän valo sekoittui unenomaisena pöllyävään lumeen ja muodosti muodottomana vellovan valosumun, eikä etäältä kantautuva karhea, raakkuva linnun ääni sopinut lainkaan siihen visuaaliseen maailmaan, jossa he kulkivat.

Susannesta tuntui kuin hän olisi astunut Bo Lövhalkanin runoon.

Tiden stannar vid
kråkornas sträva röster
i minnenas skog


Mutta ei aika pysähtynyt, Susanne ajatteli, ja siitä elävänä todisteena oli hänen oma tyttärensä. Hänen sievä mutta aina jollakin tapaa haalistunut Josefinansa istui tyynen näköisenä oman hevosensa selässä, ja Susanne käveli tämän vierellä kohti hevosen vaatimatonta kotitallia. Susanne oli tullut syntymäpäivävierailulle, eikä voinut olla pitämättä ikääntymistään hieman tavallista konkreettisempana. Lasten juhlat saivat sellaista aikaan, oli kyse sitten syntymäpäivistä, valmistujaisista tai häistä.

Tämä hänen rinnallaan vaiti ratsastava tyttö oli hänen nuorimmaisensa, jo aivan pian 21-vuotias. Tytär aikuistui ja eli kai jo aivan omaa elämäänsä. Hänen vanhemmat sisaruksensa olivat lähteneet omille poluilleen jo varhain, mutta Josefinalta Susanne ei ollut odottanut näin nopeaa irtiottoa lapsuudenkodistaan. Ei todellista irtiottoa; nimellistä kylläkin.

Susanne oli hoputtanut tyttöä itsenäistymään, muuttamaan pois kotoaan ja tekemään omia päätöksiään. Kaiken sen hän oli tehnyt hyvässä tahdossa: tytön siiventyngät eivät koskaan kannattelisi tämän vitsanohutta olemusta, ellei niitä harjoitettaisi. Niin Josefina, kiltti tyttö, oli tehnyt - onnistumatta silti olemaan äidilleen mieliksi.

Susanne Rosengård ei ollut saapunut Kallaan saakka tyhjän takia. Lapset vanhenivat joka vuosi (ja hän jokaisen heistä mukana), eikä sitä varten välttämättä tarvinnut tuhlata keskiviikkoaan ajamalla heidän luokseen kylään. Ei etenkään, kun tällä kertaa kyseessä oleva lapsi oli jo sangen pontevasti ilmoittanut, ettei tulisi kotiin viettämään syntymäpäiväviikonloppuaan ja siten torjunut vanhempiensa sydämellisen vieraanvaraisuuden. Periaatteessa kartanonrouvaa raivostutti joutua menemään muiden luo. Hänellä oli hallittavanaan oiva kartano, jonne hän mieluusti otti vastaan vieraita. Emännöinti sopi hänen pirtaansa paremmin kuin kyläily. Tässä tapauksessa oli kuitenkin paikallaan joustaa periaatteista ja tavoittaa Josefina keinolla millä hyvänsä, sillä Susanne oli juuri niin levoton, ettei asia voinut odottaa.

Josefina oli tekemässä peruuttamattomia, vakavia virheitä, eikä Susanne pitänyt siitä lainkaan.

Hampaitaan kiristellen Susanne oli istunut maneesissa, joka kuului Kastanjan kartanon tilalle pykättyyn historiattomien rakennusten keskittymään. Toisen kartanon valtiatar oli katsellut, kuinka Isabella Sokka valmensi hänen Josefinaansa. Oli kenties valitettavan oikeuttamatonta olla siitä harmissaan, kun oli aivan itse sysännyt oman tyttärensä sen naisen syliin.

Sitähän Susanne oli toivonut: että tytär, joka oli liian hento pärjätäkseen aivan yksin, saisi sukulaisnaisesta turvallisen mentorin. Susanne oli toivonut, että Isabellassa olisi sekä kylliksi seurapiiritaitoja, jottei Josefina joutuisi hunningolle, että riittävästi tietotaitoa tytön ja tämän uppiniskaisen Tigraine-tamman valmentamiseen. Ensin Susanne oli ollut raivoissaan siitä, että Josefina takertui kuitenkin mieluummin Verneri Kaajapuroon; sitten hänen tietonsa Isabella Sokasta ja tämän maineesta oli täydentynyt huolestuttavalla tavalla; ja nyt, kun Susanne oli varoittanut Josefinaa, kun hän oli suorastaan kieltänyt tätä ryhtymästä läheisiin tekemisiin Isabellan kanssa… Isabella oli palkannut tytön töihin talliinsa ja haalinut tämän valmennettaviensa joukkoon.

Tämänpäiväistä valmennusta katsoessaan Susanne oli ollut kylmän tyytyväinen joka kerta, kun Isabella oli tiedostanut Rosengårdin valtiattaren läsnäolon ja silminnähden hermostunut. Jokaista Isabellan sanoihin sotkeutumista seurasi ohut hymy — niin huomaamaton, ettei Susanne Rosengårdia voinut avoimesti syyttää vahingonilosta. Vahingonilo oli rahvasta. Josefinan äiti ei kuitenkaan kyennyt olemaan tuntematta hienoista mielihyvää vaikuttaessaan Isabella Sokan mielenrauhaan pelkällä läsnäolollaan. Tuon arvokasta kartanonemäntää leikkivän naisen (sillä ei, Susanne ei suvainnut ottaa raunioille rakennettua Auburnin kartanoa aivan tosissaan; se ei ollut historiallinen, se ei ollut aito, siinä oli jokin epätoivoinen sivumaku) oli paras muistaa, kuka Josefinan puolia piti. Se oli äidin ensisijainen tehtävä: pitää jälkikasvunsa turvassa, silloinkin, kun nämä eivät itse aistineet vaaraa.

Susanne aisti vaaran kaikkialla. Valitettavasti, hän myönsi ja siristi hieman silmiään, kun he astuivat aukeammalle alueelle ja ympäristö tuntui yhtäkkiä käyvän valoisammaksi, merkittävin vaara istui hänen vieressään kävelevän hevosen satulassa. Josefina, vaikka olikin kehittynyt ratsastajana, oli yhä naiivi, sinisilmäinen ja heikkosydäminen.

Tänään Susanne oli saanut todistaa itsevarmaa ratsastusta. Oli ollut ilahduttava todistaa aiempaa empimättömämpää päätöksentekoa, nopeampia apuja ja lisääntynyttä napakkuutta silloin, kun sitä ehdottomasti tarvittiin. Susanne tiesi, ettei Granni ollut helpoin mahdollinen hevonen. Se oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi jo nuorena omaehtoiseksi osoittautunut hevonen Josefinalle valittiin. Tyttö kaipasi sisuuntumista, ja ellei Grannin kaltainen hevonen sitä omistajaltaan vaatisi, sitten ei mikään. Tässä asiassa Susanne katsoi onnistuneensa. Josefinasta oli tullut reippaampi. Siitä hän saattaisi tytölle antaa tunnustusta.

“Mennäänhän syömään, kun hevonen on hoidettu”, Susanne katkaisi hiljaisuuden, kun he poikkesivat polulta metsätielle. Olisi paras puhua nyt, kun taivalta oli vielä tovi jäljellä - kun he olivat kaksin, seuranaan vain hevonen, joka ei hiiskuisi kenellekään. “Sinun pitäisi syödä paremmin. Olet kalpea.”

Josefina kuunteli äitinsä hienostunutta puhetta; selkeästi artikuloitua ruotsia; huoleen verhottuja moitteita. Syöt huonosti. Näytät epäterveeltä. Et osaa huolehtia itsestäsi.

Ruokailutarjous ei ollut kysymys, se oli vaatimus. Josefinan ilme kiristyi aavistuksen, mutta yhtä kaikki Susanne odotti tyttären nyökkäävän - muodon vuoksi. Niin ei kuitenkaan käynyt.

“Oikeastaan me sovittiin Rasmuksen kanssa -”
“Se voi odottaa huomiseen”, Susanne ilmoitti. “Josefina, kuuntele tarkkaan. Olet liiaksi sen pojan pauloissa.”

Grannin askeleet kävivät kiireisemmiksi, ja Susannea kismitti joutua harppomaan jalkaisin sen rinnalla. Tamma reagoi satulassaan istuvan ratsastajan yhtäkkiseen jännittyneisyyteen. Se saattoi olla uppiniskainen, mutta ei tunnoton.

“Mitä -”
“Ymmärrän, että olet nyt korviasi myöten ihastunut”, Susanne aloitti, ja voi pojat, hän todella ymmärsi. Hän oli ollut sokea Arnen… ikäville taipumuksille valitettavan pitkään. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkään heidän tilinsä eivät olleet tasan, ja se oli Susannen oma vika. Kartanonrouva veti terävästi henkeä ja valmistautui pakottamaan asian tyttärensä ymmärrykseen.

“Josefina, minä olen kuullut, että sinä teet kaikkesi sen pojan eteen”, Susanne virkkoi laskelmoivan mietteliäs sävy äänessään. “Ja nyt minä näen, että sinä teet samat virheet kuin minä tein nuorena, ja minä olin typerä, eikä minulla ollut ketään neuvomassa minua. Sinulla on, ja käytä se hyödyksesi. Käytä minun kokemukseni hyödyksesi.”

Vain vaivoin Josefina vastusti halunsa painaa pohkeet Grannin kylkiin. Tilanne alkoi tuntua niin epämiellyttävältä, että pakenemisen tarve kävi varsin suureksi. Puoliveritamman korvat liikahtivat hänen suuntaansa: se oli aistinut kehon vaistomaisista merkeistä, että hän harkitsi apujen antamista. Niitä ei kuitenkaan tullut, eikä Granni ryhtynyt arvailemaan. Se tyytyi jatkamaan rivakkaa käyntiään ankea ilme pitkällä hevosennaamallaan.

“Sinä tuet Rasmus Alsilaa. Siinä ei ole mitään väärää, mutta sinä unohdat pitää myös omia puoliasi niin tehdessäsi”, Susanne sanoi ankarasti. “Olet jatkuvasti yhden askeleen Alsilan jäljessä, etkä siksi, että olisit huonompi. Josefina, sinä voisit olla samalla viivalla Rasmus Alsilan kanssa, voisit päihittää hänet, ja sinä valitset hiipua taka-alalle, jotta voit tuuppia häntä oikeaan suuntaan.”

Susannen pistävä katse olisi hyydyttänyt pelottomattomankin ihmisen ryhdin, eikä Josefina ollut tippaakaan urhea. Josefina saattoi joskus, ihan hetkellisesti vain, leikitellä ajatuksella: jos olisin niin rohkea. Nyt, äitinsä ankaran äänen ja pettyneiden silmien ulottuvilla, hän muisti, miten pieni ja arka olikaan.

Jos hän ei olisi ollut niin pieni ja arka, hän olisi puolustanut Rasmustaan.

“Olkoonkin, että tarjoaja on Isabella Sokka - minkä mahdollisuuden sinä päästit käsistäsi ja suorastaan ojensit Rasmus Alsilalle vain, koska haluat tämän olevan hyvällä tuulella.”

Äidin sanat saivat Josefinan ymmälleen. Ei ollut mitenkään mahdollista, että Susanne tiesi Isabellan tarjonneen kilparatsastusmahdollisuutta hänelle. Vielä vähemmän todelliselta tuntui se, että äiti tiesi hänen kieltäytyneen ja ohjanneen Isabellan Rasmuksen puheille. Isabella ja Aliisa olivat hänen itsensä lisäksi ainoita, jotka tunsivat tapahtumien kulun. Josefina oli melko varma, ettei Isabella lausuisi sanaakaan Susanne Rosengårdille ellei se olisi täysin välttämätöntä, eikä Aliisalla ollut mitään yhteyttä Josefinan vanhempiin.

Ja silti: äiti tiesi.

Eivätkä äidin tiedot jääneet siihen.

“Ja sen lisäksi johdattelet Alsilaa eteenpäin hänen urallaan vinkkaamalla hänelle työpaikasta, joka voisi olla sinullekin meriitti.”

Josefinaa kylmäsi. Hänen sormensa jännittyivät tahattomasti Grannin ohjien ympärillä, eivätkä kiristyneet olkapäät antaneet käsivarsien joustaa käynnin mukana. Hevosen askel lyheni, ja niin lyhenivät Josefinan omat ulos- ja sisäänhengityksetkin.

Äiti oli kauhistuttava. Äiti tiesi asioita, joita hänen ei minkään järjen mukaan pitänyt tietää.

Ja äiti näytti kammottavan tyyneltä ryhtyessään emotionaaliseen sodankäyntiin sitä yhtä asiaa vastaan, jonka Josefina kaikkein kipeimmin halusi pitää häntä rautaisella otteella hallitsevan äitinsä ulottumattomissa.

“Sinusta voi nyt tuntua, että teet näitä asioita rakkaudesta ja hyvää hyvyyttäsi. Ehkä uskot saavasi jotakin takaisin. Jos tuuri käy, Rasmus Alsila ymmärtää arvostaa saamaansa tukea ja saamiaan mahdollisuuksia paremmin kuin isäsi. Pahimmassa tapauksessa sinä teet itsestäsi pienen ja hiivut taka-alalle pysyvämmin kuin arvaatkaan.”

Kaajapurojen talli alkoi siintää juuri ja juuri näkökentän kauimmaisella laidalla. Josefina tunsi jälleen valtavaa halua usuttaa Granni täyteen laukkaan — hän tiesi, että hevonen oli nopea — ja lukittautua talliin turvaan. Jokin (ehkä henkinen lieka, jossa Susanne häntä piti) esti häntä toimimasta niin. Josefina kamppaili kymmentä muutakin paniikinomaista tarvetta vastaan. Voimakkain niistä oli kummallinen halu pyytää anteeksi. Susanne osasi herättää sellaisen pettämättömällä tehokkuudella, kai, koska uskoi itse niin vakaasti oikeuteensa tulkita anteeksipyyntöjen tarpeellisuutta ja jakaa anteeksiantoja.

Ehkä juuri se sana, anteeksi, joka viipyili aivan kielen päällä, lopulta sai Josefinan havahtumaan.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hän olisi anteeksi anonut. Susannen sanat eivät tuntuneet tosilta. Josefina oli epävarma, sillä koko hänen ikänsä äiti oli ollut aina oikeassa, äidin oli täytynyt olla oikeassa, mutta nyt…

Rasmus tuntui oikeammalta, eikä hän koskaan vaatinut mitään, mitä Josefina hänen hyväkseen teki. Susannen tulkinnat tuntuivat myrkyllisiltä, eikä Josefina ollut koskaan uskaltanut ajatella sellaista. Oliko hän todella reipastunut enemmän kuin äitikään saattoi arvata? Tai ehkä Susannen hyökkäys oli mennyt liian pitkälle ja kohdistunut liian tärkeisiin ihmisiin: Rasmukseen ja isään – isään, jota Josefina yhä piti yhtenä maailman luotettavimmista ja erehtymättömimmistä ihmisistä.

Susanne keskittyi liiaksi Kaajapurojen nuhjuisten tilusten tarkasteluun, jotta olisi huomannut, miten synkeä ilme hänen tyttärensä kasvoilla lepäsi. Niinpä hänelle tuli shokkina, kun hevosensa selästä laskeutunut Josefina yhtäkkiä sanoi:

“Ei me kyllä mennä syömään. Ei tänään. Mä olen jo sopinut muuta, enkä mä tahdo perua viime hetkellä.”

Tyttäreen suunnattu katse oli niin erikoinen, että Josefina säikähti ja ryhtyi kiireenvilkkaa löysäämään Grannin satulavyötä. Tuntui kielletyltä aistia tunteita äitinsä viileiden silmien takana. Sellaiseen ilmeeseen äitinsä kasvoilla Josefina ei ollut tottunut: pettymykseen, vaativuuteen ja jopa vihaan kyllä, mutta ei… pelkoon.

Koska pelon häivähdys siinä oli. Susanne Rosengårdia kauhistutti huomata, ettei tytär, jonka ajatusmaailmaa hän oli päämäärätietoisesti muovannut aivan pienestä saakka, vastaanottanut äidillistä viisautta yhtä säyseästi kuin olisi sopinut.

“Oli kiva kun kävit. Nähdään taas.” Josefina kuulosti lähes närkästyneeltä, eikä sellainen sävy sopinut hänelle.

Susanne huomasi seisovansa yksin köykäisen tallin surkealla tallipihalla ja katselevansa tyttärensä ja tämän hevosen perässä sulkeutuvaa ovea. Toviin nainen ei osannut reagoida tapahtuneeseen mitenkään. Sitten hämmästynyttä turtuutta seurasi pöyristyminen, sillä hänen pehmein ja nöyrin tyttärensä oli juuri niskoitellut hänelle.

Alexanderin ja Vilhelminan kohdalla Susanne oli ymmärtänyt jo varhain, että he olivat liian nokkelia ja kovapintaisia hallittaviksi, ja niin hän oli antanut heidän mennä menojaan ja huolehtia itse itsestään. Susanne Rosengårdin teki mieli marssia Josefinan perässä talliin ja muistuttaa tätä siitä, ettei tällä ollut Vilhelminan teräviä vaistoja eikä Alexanderin taipumatonta vahvuutta turvanaan. Häntä kuitenkin pidätteli ylpeys; Susanne ei koskaan koputtanut sellaiseen oveen, jota hänelle ei avattaisi, eikä lausunut sanoja, joita ei kuunneltu. Niinpä hän myönsi karvaan tappionsa — tältä erää — ja poistui vähin äänin Kallasta. Susanne Rosengård oli juuri riittävän ylevä ollakseen luimistelematta, vaikka hänen tyytymättömyyslukemansa huikenteli pilvissä.

Sulkemansa oven toisella puolella Josefinan kädet tärisivät. Vasta äitinsä välittömästä läheisyydestä pois päästyään hän oli kyennyt ajattelemaan riittävän tarkkaavaisesti paikantaakseen elämänsä tietovuodon. Aliisa, joka oli ainoa molemmista äidin mainitsemista tapauksista tietävä henkilö, oli tuntunut mahdottomalta yhteydenpuutoksen vuoksi.

Nyt Josefina muisti, kenen kanssa hänen hölösuinen kämppiksensä oli kertonut viettäneensä aikaa Kööpenhaminassa (kai edellistä kohtaamistaan muistellen, vaikkei Josefina halunnutkaan ajatella sitä).

Alexander, Josefina ajatteli hampaitaan kiristellen, sinä senkin löyhkäävä kiusanhenki.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 18.03.19 10:54, muokattu 2 kertaa

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.02.19 9:15

Sujuva metri
4. helmikuuta 2019

Paikka: Varjolinna
Kisatyyppi: Jaoksettomat estekilpailut
Luokka: 100cm
Tulos: 0/0vp, sij. 1/19
Kutsu

Musta alkoi vihdoin tuntua siltä, että mä pystyin ratsastamaan Grannia esteradalla ihan oikeasti, enkä joutunut vain toivomaan parasta. Varjolinnaan me lähdettiin hyppäämään metriä rutiinin ja rentouden nimissä, sillä pienehköt kilpailut melko lähellä kotia olivat sitä, mitä me tässä vaiheessa tarvittiin. Mun piti päästä ratsastamaan Grannilla ratoja kilpailuolosuhteissa nyt kun se vielä oli mahdollista. Oli korkea aika, että mä alkaisin vähitellen luottaa itseeni ja omiin päätöksiini verryttelyssä ja itse kisaradalla.

Mä olin tehnyt hirveän määrän töitä Grannin ratsastettavuuden eteen satulaanpaluuni jälkeen. Me oltiin saatu apua valmentajilta ja välillä mä olin yhä pyytänyt Rasmusta ratsastamaan mun tammaa, mutta tuntui kohtuulliselta ottaa osa kunniasta itsellenikin. Granni oli mennyt eteenpäin ja mun oma asenteeni oli monin verroin tarmokkaampi kuin aikaisemmin.

Varjolinnan verkassa mä en mennyt puihin, vaikka Granni joskus keskittyi enemmän lajitovereihinsa kuin muhun. Mä vaadin sen huomion itselleni ja pidin huolen, ettei mulla ollut radalle lähtiessä sellainen olo kuin olisin ratsastanut hevosella, joka ei edes tiennyt mun istuvan selässään.

Se rata oli heittämällä meidän paras koko meidän yhteisellä ajalla. Tähän asti, mä riehaannuin lisäämään, sillä musta tuntui siltä, että nyt asiat todella lähtisivät sujumaan kerta kerralta toimivammalla yhteistyöllä. Granni eteni yhä tapansa mukaisesti aika lujaa, mutta nyt se ei sentään ryskännyt vastoin kaikkia pidätteitä. Oli huumaava tunne, kun mä radan kolmannen esteen jälkeen tein tasapainottavan pidätteen ja se meni läpi. Granni, tavallisesti niin armottomasta estemoodistaan huolimatta, tuli takaisin yhdellä pidätteellä ja jäi siihen mun kanssa. Me saatiin nelosesteelle ja siitä eteenpäin vielä seuraavallekin niin sujuvat linjat, että mä olin rehellisen häkeltynyt siitä.

Loppua kohden meno kävi villimmäksi, mutta ei mua pelottanut. Maalilinjan ylittyessä Grannin askeleet olivat yhtä pitkiä kuin viikonloppuisella hankilaukallamme. Mua kuitenkin vain nauratti - vielä silloinkin, kun tamma hypähti pienen pukkiloikan verran protestiksi, kun aloin himmailla sen vauhtia.

Tuplanolla metristä oli nyt sitä, minkä piti olla meille aika peruskauraa. Grannin kanssa mä en kuitenkaan ottanut mitään itsestäänselvyytenä. Mä iloitsin sinivalkoisesta ruusukkeesta niin kuin se olisi ollut mun elämäni ensimmäinen palkinto.

Laitoin siitä kuvan Rasmukselle ja hetken emmittyäni myös Vernerille saatesanoilla "Sujuvin rata mitä se on tehnyt, hyvä tunne".

Mun valmentaja vastasi ensimmäisenä.

Hyvää työtä! Luokkanousun paikka?

Niin, olihan siitä puhuttu. Saikuttelu oli pistänyt ne ajatukset jäihin, mutta kieltämättä mä olin jo katsellut kisakutsua, jossa meille olisi tarjolla metrikymppi. Päätin laittaa ilmoittautumisen vetämään. (Sen tehtyäni mä kyllä tulisin huomaamaan lukeneeni luokkakorkeuden huolimattomasti ja olevani tekemässä loikkaa suoraan kahteenkymppiin, mutta hetken panikoituani mä jättäisin ilmoittautumisen perumatta. Sitten mä pakottaisin Rasmuksen hyppäämään Grannilla isoa rataa nähdäkseni, että ei meillä mitään hätää olisi.)

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 10.02.19 11:36

Danielin läpiratsastus 8.2.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 10.02.19 11:46

Hui, metrikakskyt - ja jotain risuja
9. helmikuuta 2019

Paikka: Harmony Sporthorses
Kisatyyppi: ERJ:n alaiset tarinakisat
Luokka: 90cm
Tulos: 1/1
Kutsu

Tehävänanto:
Ratsusi laittaa turbovaihteen päälle radalle päästessään ja puomit kolisevat. Miten selviydytte radasta ja miksi hevosesi käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Pituus vapaa. Tarinan hauskuus, persoonallisuus ja oikeinkirjoitus ratkaisevat voittajan.

Tuomarin (VRL-​10961) kommentti:
"Hyvin mielenkiintoisen kuuloinen hevonen, jonka kanssa ei varmasti tule tylsää. Noh, olipahan ainakin hyvä aika."

Aivan hirveän hyvä idea, Josefina, kehun itseäni. Ihan todella nokkela keksintö startata reikäpäisellä Grannilla vielä kerran yhdeksänkymmenen senttimetrin luokassa. Esteet näyttävät pieniltä ja hevonen puhisee ja pärisee loukkaantuneempana kuin ikinä — ja se on paljon sanottu, kun puhutaan Grannista, joka pahoittaa mielensä kaikesta. Toistan: kaikesta. Sillä hevosella ei ole elämässä mikään koskaan hyvin, ja tämän voin sanoa varmuudella, sillä mä olen sentään omistanut sen siitä saakka, kun tamma oli kolmevuotias.

Siinä ei kuulkaa kimblewickit paljon auta, kun äkäinen ja ylimielisesti risunkokoisiin esteisiin suhtautuva kisakireä tamma pistää melskaten. Häpeän silmät päästäni ja teen tuskallisen hidasta henkistä kuolemaa, kun Granni sanoo piut ja paut pidätteille. Se jyrää kuin komeetta, eikä mulla ole paljon sanavaltaa meidän menoomme, koska mä en totisesti puhu komeettojen kieltä.

Me suoritetaan — ei, me keilataan rata ja poistutaan hiiskaustakaan päästämättä pois yleisön ja tuomariston silmien edestä. Sitten mä alan poruta lohduttomana, ja SILLOIN mun kroonisesti hapannaamainen hevoseni keksii näyttää kamalan tyytyväiseltä elämäänsä.

Kuinka ihanaa. Mun hevoseni lempiharrastus on mun häpäiseminen itkuun saakka.

Paikka: Harmony Sporthorses
Kisatyyppi: ERJ:n alaiset tarinakisat
Luokka: 120cm
Tulos: 1/2
Kutsu

Tehävänanto:
Radan kolmanneksi viimeisellä esteellä tapahtuu jotakin, joka hätkäyttää ratsuasi. Mitä tapahtuu ja kuinka se vaikuttaa loppurataan? Pituus vapaa. Omaperäisyys, hevosen luonteen esille tuleminen ja oikeinkirjoitus ratkaisevat voittajan.

Tuomarin (VRL-​10961) kommentti:
"Kukaan ei olisi radan alussa uskonut, että tämän ratsun saisi kuuntelemaan tekemättä mitään. Ehkäpä avain tamman ratsastukseen onkin kyydissä roikkuminen?"

Päivän ensimmäinen kilpailusuoritus on jo kaivanut mut niin syvälle häpeän heteikköön, että eipä paljon tunnu missään lähteä debytoimaan metrikahtakymppiä. Me ollaan varmasti jo tehty niin lähtemätön vaikutus — eikä mitenkään hyvässä mielessä — yleisöön, ettei se nyt siitä varmaan paljon huonommaksi muutu, vaikka tehtäisiin mitä.

Ja tehdäänhän me kaikenlaista. Mulla on hassu tunne: ihan kuin joku olisi ohjelmoinut mun hevoseni toimimaan nurinkurisesti. Kun mä teen pidätteen, hevonen nakkelee niskojaan ja pidentää askeltaan; kun mä yritän ratsastaa sitä jalalla eteen, se hypähtelee tarmokkaasti melkein paikallaan; kun mä haluan sen odottavan vielä yhden askeleen, se roiskaisee hyppyyn hervottoman kaukaa, koska kyllähän se nyt sentään tietää minua paremmin, miten esteitä hypätään. Rataa on ylettömän vaikea ratsastaa. Omapäinen Granni ei ole tavallisestikaan miellyttävin mahdollinen ratsu, mutta nyt meno on luokatonta.

Kolmanneksi viimeisellä esteellä musta loppuu puhti. Mä luovutan, enkä mä jaksa enää edes hävetä. Mä nauran hysteerisenä ja hellitän pois kaiken tuntuman, jota mulla on hevoseen ollut. Menköön loppu miten menee, muuhun en enää kykene.

Mun yltiöitsevarma hevoseni hämmentyy. Sen korvat heilahtavat, kun tuntuma ei hypyn jälkeen palaudukaan enkä mä yritä viestiä sille, missä tahdissa sen pitäisi seuraavaa estettä lähestyä (ja missä tahdissa se ei niin ollen missään nimessä suostu estettä lähestymään). Kokeilevasti se kiihdyttää vauhtiaan, ja sitten se jarruttaa ja jää... kuuntelemaan mua?

Uskomatonta.

Mä ryhdistäydyn ja annan aistejani uskomatta hevoselleni apuja. Se tekee urputtamatta niin kuin mä pyydän. Öö! Tilanne on niin kertakaikkisen vieras, että mä menen hetkeksi aivan puihin ja olen vähällä ratsastaa ohi seuraavasta esteestä. Viime hetkellä mä korjaan meidän linjaa, ja jalustin tolppaa vasten kolahtaen me huristellaan kohti viimeistä estettä.

Kolahdus on riittänyt muistuttamaan Grannia siitä, etten mä tosiaankaan ole pätevä ohjaamaan Hänen Korkealentoista Estekuningatartaan. Viimeiselle esteelle painellaan täsmälleen sellaista haipakkaa kuin hevoselle sopii, mutta mä olen helpottunut ja tyytyväinen rataan kahdesta syystä:
1) Meillä oli hetkemme.
2) Me selvittiin hengissä maaliin saakka. Hip hurraa!

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.02.19 8:39

Pidän sinusta sittenkin
11. helmikuuta 2019

Siinä se taas irvisteli, minun oma hevoseni. Tamma oli kiertänyt karsinansa nurkat ja asettunut sitten aloilleen pää luksushuoneistonsa oikeaa takanurkkaa kohti osoittaen. Mä pujahdin sen seuraksi pelkäämättä, että se mäjäyttäisi suuret takakavionsa mun kehoani vasten. Riisuin loimen ja lähdin viemään sen paikalleen. Kaikki tuntui loputtoman tutulta; tämän kaiken mä olin tehnyt jo satoja ja taas satoja kertoja tässä samassa tallissa ja saman hevosen kanssa. En mä aluksi ollut ollut siitä mitenkään kovin riemuissani, sillä Granni oli päällisin puolin mitä epäkiitollisin hevonen hoidettavaksi ja koulutettavaksi.

Hevosekseni oli valikoitunut Tigraine. -- Granni oli kaunis kuin synti, mutta sydämeni ei suorastaan läpättänyt ilosta, kun meidän yhteinen matkamme kohti Kallan kylää alkoi. Se oli jo maitovarsana ollut toista maata kuin meidän kasvattimme. Granni oli ylpeä ja itsenäinen, eikä sillä tainnut olla lainkaan huumorintajua. Kun toiset varsat yrittivät kutsua sitä leikkiin, se suuttui. Granni ei ollut varsamaisella tavalla utelias, enkä ollut koskaan tainnut nähdä toista yhtä välinpitämättömästii ihmisiin suhtautuvaa pikkuhevosta.
Kolmas kartanon neito, 14.12.2017

Granni oli autuaan tietämätön siitä, että sen omistaja oli mitenkään poikkeuksellisen suuri pettymys. Grannin mielestä kaikki ihmiset taisivat olla ihan samanlaisia. Ihmiset olivat sille mieliksi silloin, kun ne jättivät sen rauhaan tai antoivat ruokaa.
Aina pieni pettymys, 05.01.2018

Oli ihan turha edes yrittää väittää, ettenkö mä olisi päästänyt Grannin tyytymätöntä elämänasennetta ihoni alle. Mä olin välillä ollut aivan varma, että jonkun muun omistuksessa ja hoidossa se hevonen olisi iloisempi. Se oli vähän absurdi ajatus, kun otti huomioon, että mä olin nähnyt sen jo varsalaitumella pyörittelemässä silmiään muiden ikätovereidensa leikkiinkutsuille. Jos se ei ollut varsana ollut sen valoisampi luonne, miten siitä olisi ilopilleri kasvanut myöhemminkään?

Jossakin vaiheessa mä kai vaan lakkasin toivomasta, että mun tamma ryhtyisi hörökorvaiseksi enkeliksi. Ei siitä sellaista tulisi ikipäivänä, mutta ainakin se alkoi osoittaa vähän eloisuutta ratsukoulutuksen edetessä. Me löydettiin se yksi juttu, josta Granni piti.

Granni oli valmennuksessa oma itsensä. Mä olin aina pitänyt sitä vähän konemaisena, koska se ei ollut nuoren hevosen tavalla utelias eikä oikeastaan säikkynyt, pelleillyt tai muullakaan tavoin osoittanut olevansa elämää täynnä. Sitten sille oli näytetty esteitä ja jokin hevosessa oli leimahtanut. Kun Granni lukitsi esteen katseellaan, se oli kuin noiduttu.
Mamma Rosengård, 02.04.2018

Kun me päästiin hyppäämään ihan kunnolla, mä löysin kadotetun palasen omaa itseäni. Granni rakasti estetreenejä ja kilpailuissa se porhalsi menemään niin täystohinassa, että mun omat suupieleni alkoivat väkisin liikahdella kohti iloisempaa ilmettä. Mä en ollut aikoihin oikeastaan pitänyt esteratsastuksesta. Siitä oli tullut mulle rutiininomaista toimintaa, jotakin, mitä täytyi tehdä. Päivästä toiseen mä olin kiivennyt eri hevosten selkään ja tehnyt sitä samaa, ja välissä sileäntyöskentelyä, enkä mä edes ollut ollut siinä mitenkään hirvittävän hyvä. Kurinalainen mä olin, ja kyllä pitkä kokemus ja satulassa vietetyt tunnit näkyivät, mutta isä sen kai parhaiten sanoi: mä en hyödyntänyt mun vaistoa, vaan odotin jonkun muun kertovan mulle, miten radalla vastaantulevat ongelmatilanteet ratkaistiin.

Enhän mä ottanut siitä opikseni. Vasta Grannin myötä - ja ehkä päästyäni pois äidin ja isän herkeämättömän valvonnan alta - mä aloin hitaasti tuntea taas. Samalla kun mun luottamus omaan osaamiseni alkoi kohotella päätään, kasvoi myös arvostus hevosta kohtaan. Siinä oli niin valtavan paljon hyvää, vaikka se kätkeytyi ankean luonteen taakse.

Olisi ollut hirveän paljon helpompaa, jos ihmisetkin olisivat voineet olla sellaisia kuin Granni. Jos ihmiset vaan olisi voineet päättää, pitivätkö ne jostakin vai inhosivatko, ja sitten ilmaista mielipidettään sinnikkään rehellisesti.
Riittämätön, 13.06.2018

Arvostuksesta oli tietenkin pitkä matka toimivaan yhteistyöhön. Se kuitenkin auttoi jaksamaan ja kannusti jatkamaan. Edessä oleva urakka oli niin valtavan suuri, että jokainen kannustin piti ottaa kiitollisena vastaan. Mä toistelin mantrana mielessäni listaa asioista, joista pidin omassa hevosessani. Vähitellen se lista kasvoi, ja vaikka Grannin kanssa työskentely oli yhä, no, työlästä, musta alkoi tuntua, että en mä olisi jättänyt sitä tekemättäkään.

Mulle oli jo aikapäiviä sitten valjennut, että mulla oli hitonmoinen työmaa käsillä ennen kuin meillä olisi homma hanskassa. Nyt se tosiseikka kiteytyi kisojen sanalliseen arvioon: "vasta kun kontrolli on kunnossa, ratsastetaan aikaa". Enkä mä edes ollut ratsastanut aikaa, vaan Granni oli vienyt mua paikoittain täysin oman mielensä mukaan.
Seppeleen seurakisat, 26.06.2018

Ensimmäisen metrimme olimme korkanneet myös, ja jos siitä halusi positiivisia asioita etsiä, niin ainakin Granni oli tuntunut itsevarmalta. Tyylikkyys oli sitten kärsinyt siitä valtavasta varmuudesta ja vähäisestä viisaudesta, jolla Granni oli ryskännyt menemään Merrin tallilla metrin debyytissään.
Nyt ja sitten, 28.06.2018

Kun me lennettiin yli punavalkoisesta trippelistä, mä ajattelin nopeasti, että kyllä me päästäisiin ihan niin pitkälle kuin haluttaisiin. Niin pitkälle kuin mun pääkoppani kestäisi. Grannin hypyt olivat niin isoja, ja mun jarrutteluistani huolimatta se eteni nopeasti.
Kalla Cup III, 06.10.2018

Ripustin Grannin loimen kuivumaan ja lähdin harjaamaan hevostani. Tamma seisoi samoilla jalansijoilla, joille se oli jäänyt. Hetken aikaa mä seisoin karsinan ovella, nojailin sen pieliin, katselin hevosta. Se oli selvästi huomannut mun läsnäoloni, mutta sen reaktiot olivat pieniä. Korva liikahti aivan aavistuksen mun suuntaani, ja muuta se ei sitten tehnytkään. Granni näytti maailman tavallisimmalta hevoselta ja silti se oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Se ei ollut mikä tahansa hevonen.

Meillä oli pitkä ja polveileva historia, ja osan siitä olisin helposti voinut jättää kokemattakin. Kaikista alamäistä me oltiin kuitenkin selvitty, tuskin tyylipuhtaasti mutta aina jotenkin.

Aika hyvinkin. Mietin kaikkea yhdessä saavutettua: estevarsojen laatuarvostelua, kantakirjausta, Valio-tamman arvoa, Kalla CUP:n voittoa, tämän kisakauden avausta - neljä starttia, kolme ykkössijaa. Ja mä olin tuntenut niin valtavaa riittämättömyyttä tämän hevosen kanssa ja muutenkin. Enää mä en oikeastaan tiennyt miksi, vaikka eipä se estäisi mua silti vähän väliä uppoamasta siihen tunteeseen. Niinä hetkinä mulla olisi kuitenkin pitkä lista asioita, joista mä sitten muistuttaisin itseäni. Me oltiin saatu aikaiseksi vaikka ja mitä.

Ja mitä kaikkea oli vielä edessä, hymähdin itsekseni astahtaessani hevoseni luokse. Ryhdyin harjailemaan sitä ja ajattelin varsaa.

Vähän hirvitti, millainen kauhistus Grannin ja Loven varsasta tulisi. Se ei kuitenkaan onneksi ollut mun huoleni, sillä tämä epeli oli sitä mitä mun vanhemmat tilasivat. Jos se olisi tamma, ne pitäisi sen jalostusta varten, koska ne pitivät Grannia emälinjoineen jokseenkin kiinnostavana. Jos se olisi ori… no, mun ei siltikään tarvitsisi huolehtia siitä.
Alkupiste, 03.01.2019

Oli melkein sääli, että se oli nyt astutettu. Mulla oli siitä niin harvinaisen hyvä fiilis, että edessä jälleen häämöttävä treenitauko kieltämättä hieman kismitti.
Elämä, kuolema ja ajatus, 15.01.2019

Jonakin päivänä mulla olisi Grannin tytär ja sitten tyttärentytär, ja mä pitäisin huolen, että mun tallissani jatkuisi aina Grannin emälinja eheänä, monipolvisena kokonaisuutena. Ihmisellä piti kuulemma olla haaveita, ja se oli mun omani. No, oli mulla jotain muitakin unelmia, mutta tämä oli tällä hetkellä kaikkein useimmin ajatuksissa.
Kasvattaja, 21.01.2019

Varsaan liittyvät ajatukset ja tunnetilat olivat kulkeneet pitkälti samaa polkua kuin sen emään, mutta nopeammassa tahdissa vain. Kauhunsekainen jännitys. Harmi ja turhautuminen. Ujo into ja tulevaisuuden odotus. Ne kaikki pyörivät yhä somassa kimarassa aina, kun mietin, mitä tunsin Grannia kohtaan. Sen esikoisvarsa olisi taas yksi ensimmäinen kokemus mun oman hevoseni kanssa, ja sitten edessä olisi vielä paljon muutakin. Kaikista eniten mä odotin ensimmäistä omaa varsaa, vaikka sellainen ei ollut ajankohtainen käänne meidän tarinaamme vielä aikoihin.

Raaputin Grannin säkää kumisualla. Sivusilmällä seurailin sen hiuksenhienoja merkkejä, jotka kielivät siitä, että se piti saamastaan hoidosta. Hymyilin. Jos multa olisi kysytty vaikka vuotta aikaisemmin, ottaisinko mieluummin jonkun muun hevosen kuin Grannin, olisin nyökännyt empimättä.

Enää en.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 14.02.19 10:34


3. Vapauttava tyhjyys
14. helmikuuta 2018

Grannin kengitetyt kaviot polkivat tallin käytävää, kun se askelsi teatraalisesti kiemurrellen paikallaan. Se oli kiinni kahdelta puolen ja sen ympärillä hääräsi kaksi ihmistä, mikä oli tietenkin kaksi liikaa, jos tammalta kysyttiin. Nyt ei kyselty, ja sekös sitä kismitti. Niinpä se protestoi luimimalla ärtyneesti, nakkelemalla niskojaan kuin paraskin diiva ja polkemalla jalkaa.

Oli aika selvittää, oliko mun hevoseni nyt suvainnut tiinehtyä. Mä olin satavarma, että oli. Mulla ei ollut hajuakaan, mistä se varmuus oli muhun pesiytynyt, mutta mä luotin siihen. Ensimmäisen siemennyksen jälkeen sitä tunnetta ei ollut missään vaiheessa tullut. Tällä kertaa mä olin alkanut nähdä varsasta unia, ja jonakin yönä mä olin kuulemma kertonut Rasmukselle varsan nimen. Me ei kumpikaan muistettu, mikä se oli; minä siksi, että olin höpissyt unissani, ja Rasmus siksi, ettei ollut saanut nimestä ihan selvää enkä mä ollut kuulemma suostunut toistamaan sitä.

Joka tapauksessa varsa oli ollut paljon mun ajatuksissani, ja nyt siitä oli tulossa vielä pykälän verran todellisempi. Merja työskenteli rauhallisesti eikä osoittanut eleelläkään, että Grannin diivailu olisi häirinnyt häntä. Tuskin se häiritsikään.

Granni asettui lopulta. Mulle jäi aikaa seurailla Merjan toimia, kun en joutunut koko ajan tarkkailemaan silmät sirrissä hevostani jonkun keljun tempun varalta.

Siksi mä huomasin kaksi pientä merkkiä, jotka saivat mun vatsanpohjani muljahtamaan pahan kerran.

Merjan silmät räpsähtivät ja suupielet kiristyivät aivan aavistuksen, ja silloin mä tiesin, mitä se kohta mulle kertoisi. Huokaisin syvään ja sain Merjan vilkaisemaan itseäni. Naisen ilme pehmeni.

"Taidat jo tietää tuomion", eläinlääkäri arveli, ja mä kohautin olkiani sen merkiksi, että puolittain odotin yhä yllätystä. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä eläinlääkäri lausui turhia siloittelematta: "Syystä tai toisesta tämä tamma on tyhjä. Ei vieläkään varsaa tälle tytölle."

Mä rapsutin Grannia. Sillä hetkellä mä keskityin käytännön asioihin, sillä mä en tahtonut syventyä tarkastelemaan tunnekokemuksia Merjan läsnäollessa. Nielaisin ja sanoin latteasti:
"No voi hitsi. Se taitaa sitten olla siinä."
"Ei tämä mikään kuolemantuomio ole", Merja lohdutteli. "Ihan hyvin voidaan vielä kokeilla uudestaan, ja aina voi tietenkin vaihtaa oria, ja me voidaan myös ruveta ottamaan selvää, mistä kiikastaa. Ei tietenkään ole mitenkään epätavallista, ettei tammat aina tiinehdy sormia napsauttamalla."

Mä tiesin sen. Mä tiesin myös, etteivät äiti ja isä aikoneet kokeilla Grannin tiineeksi saattamista enää uudestaan - eivät ainakaan tällä erää. Se ei ollut heistä riittävän kiinnostava aiheuttamaansa vaivaan ja rahanmenoon nähden.

"Niin. Kyllä mä haluan jossain kohti selvittää, onko siinä jotakin vialla", sanoin ja näin vaivaa kuulostaakseni reippaalta ja asialliselta. "Tähän hätään me ei enää yritetä uudestaan, mutta mä todella haluan siitä joskus varsan, jos se vain on mahdollista."

Merja nyökkäsi. Kun hän keräili välineitään, mä talutin Grannin karsinaansa. Pettymys kirveli ja kipristeli mun mielessä, ja yhtäkkiä mä havahduin ihmettelemään, mistä se oikein oli tullut. Alunperinhän mä olin ollut vain vähän harmissani siitä, että meidän treeni- ja kisakautemme menisi varsan takia solmuun.

Se oli tervetullut ajatus. Se muistutti mulle, että mulla oli muitakin asioita, joista olla Grannin osalta innoissani.

Merjan mentyä mä kätkeydyin yhä harmia nieleskellen satulahuoneeseen. Kaivoin puhelimen taskustani. Ensimmäiseksi soitin isälle kertoakseni viimeisimmät tiedot, ja niin kuin olin ennalta tiennytkin, isä oli vähäeleisen pettynyt ja tuumasi rauhallisesti, että se siitä sitten. Hän muistutti minua isällisen lohduttavasti siitä, että ei pitänyt kuitenkaan vielä päättää, ettei varsaa ikinä tulisi.

Puhelun jälkeen mä istuin tovin aloillani tunnustelemassa, mitä ajatuksia vasta saatu tieto mussa todella herätti. Mä olin kulkenut hyvin kiemurtelevaisen tien yrittäessäni sopeutua siihen ajatukseen, että tämä kausi olisi varsan takia hyvin erilainen kuin aiemmat. Itsekäs harmittelu oman hitaasti heränneen kilpailuintoni puolesta oli vaivihkaa vaihtunut jännittyneeseen, iloiseen odotukseen. Vähitellen mä olin keskittynyt haaveilemaan varsasta sen sijaan, että olisin miettinyt, mitä kaikkia kilpailuita me menetettäisiin.

Mä halusin puhua Rasmuksen kanssa. Sunnuntaisen sanaharkan jälkeen mulla oli ollut vähän outo olo, mutta tämän mä halusin jakaa sen kanssa ja oletin, että sekin kaikesta huolimatta toivoi mun tekevän niin.

Se saattoi olla lounastauolla, arvelin vilkaistuani kelloa, mikäli se vain ehti pitää sellaisen. Päätin kokeilla onneani. En yleensä soittanut Rasmukselle silloin kun tiesin sen olevan töissä, mutta nyt poikkeisin tavoistani.

"Hei."
Rasmuksen nopea vastaus yllätti mut, enkä mä tajunnut heti sanoa mitään takaisin.
"Onko joku hätänä?" se kysyi sitten, kai itsekin yllättyneenä siitä, että mä soitin sille töihin.
"Ei - ei mulla ole. Hmm. Granni on tyhjä", mä kerroin ja aloin olla huolissani siitä, oliko tämä lainkaan sellainen asia, josta sopi soittaa Rasmukselle. "Anteeksi kun mä soitan kesken sun työpäivän. Olisihan tämä voinut odottaa. Mä vaan - musta tuntui... En mä edes tiedä. Omituista."
"Tietty sä voit soittaa. Ei mulla ole nyt mitään - tai mä voin puhua nyt hetken. Sekö ei vieläkään tiinehtynyt?"
"Ei, ei vieläkään, eikä Arne ja Susanne aio yrittää uudestaankaan."
"Ai."

Me oltiin hetki hiljaa. Mä mietin, mitä uutinen todella tarkoitti. Omituinen pettymyksensävyttämä tyhjyys mun sisälläni alkoi rakoilla, kun mä keskitin ajatukseni tulevaan.

"Tiedätkö mitä", mä aloitin, ja kuulin itsekin, kuinka paljon valoisampi mun ääni yhtäkkiä oli. "Mä lähden sitten sinne Ruotsiin."

Päätös oli yllättävän nopeasti tehty. Mä olin kuullut Falkencreutzien tallin tiloissa järjestettävistä kilpailuista ensin Alexanderilta, ja sitten myös Rasmukselta, jolle Isabella oli ehdottanut osallistumista. Mä olin arvellut, etten voisi enää Grannilla lähteä niihin kisoihin, mutta nyt meillä ei enää mitään estettä osallistumiselle. Granni oli jäänyt tyhjäksi, ja niinpä mä olin taas siinä pisteessä, että mä jouduin kirjoittamaan kilpailukauden tavoitteet ja suunnitelmat uusiksi.

"Niihin kisoihin", tarkensin.
"Oho", Rasmus naurahti, ja henkäisi sitten: "Siistiä."
"Saadaanpahan ainakin ratarutiinia", hymähdin. "Jos ei tänä vuonna tule varsaa, niin sittenpähän kilpaillaan."
"Hyvä asenne", Rasmus kehaisi.
"Mutta mä en häiritse sua nyt enempää", lupasin.
"Et sä häirinnyt. Nähdäänkö me illalla?"
"Kai me voidaan", arvelin. "Ystävänpäiväkin."
"Nii-in", Rasmus sanoi, ja mä olin melko varma, ettei se ollut muistanut sellaista seikkaa - mikä ei kyllä haitannut mua lainkaan, sillä en mäkään olisi muistanut, ellei Aliisa olisi leiponut pullaa ja ilmoittanut niiden olevan ystävänpäivää varten.

Puhelun jälkeen mä ryhdyin keräilemään Grannin varusteita. Nyt kun mä kerta olin täällä valoisan aikaan, me lähdettäisiin aivan taatusti maastoon, ja tehtäisiin kunnon seikkailuretki sittenkin.

Tallin käytävälle astuessani mä kohtasin Janna Kaajapuron. Nyökkäsin varautuneen tervehdyksen. Mä en odottanut Jannalta erityisen ystävällistä kohtelua, sillä se oli kuitenkin toinen Purtsilan kauhuteineistä, ja niiden mielestä mä en kai ollut niin tärkeä henkilö, että mulle olisi tarvinnut olla kohtelias. Kumpikaan teineistä ei ollut viimeisinä parina viikkona kyllä käyttäytynyt mua kohtaan mitenkään poikkeuksellisen ikävästikään, mikä oli ehkä merkki niiden aikuistumisesta (tai sitten ei).

"Heippa, Juspe", Janna heläytti reippaasti. "Hyvää ystävänpäivää!"

Hämmästyttävää, mä ajattelin. Sellaista toivotusta mä en ollut odottanut. Hetkeksi mä ilahduin, mutta sitten mä tajusin: sehän oli tietenkin ivallinen vitsi. Siitä huolimatta mä palautin toivotuksen takaisin lyhyimmässä mahdollisessa muodossaan:
"Samoin."

Sen tehtyäni mä katosin Grannin karsinaan. Se ei vaivautunut ottamaan mua vastaan korvat hörössä edes helmikuun neljäntenätoista päivänä, ja se oli musta ihan okei. Mä olin ryhtynyt mestariksi hyväksymään kaikki mutkat ja suorat, jotka liittyivät elämään Grannin kanssa.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.02.19 18:44

#winterfair
16. helmikuuta 2019



Vähän hirvitti. Asu, keho, Granni, paluu Kalla Cupiin, kaksi starttia. Metrikakskyt. Granni. Yleisö. Granni. Hengitä.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.03.19 16:14

#routinetrophy part I
4. maaliskuuta 2019

Tervetuloa
Kisa-alue otti meidät vastaan suurena ja koreana. Muhun tulvahti valtaisa jännitys, kun mä tajusin, että näissä kisoissahan olisikin oikeaa suuren maailman tuntua. Vilkaisin matkakumppaneitani miettien, mitä niiden mielissä pyöri. Rasmus näytti innostuneelta eikä ainakaan toistaiseksi lainkaan jännittyneeltä, ja Aliisa katseli ympärilleen kulmat koholla.
"Sanokaa mun sanoneen, tässä mestassa haisee raha", se tuumasi, ja niin varmasti haisikin. Falkencreutzit eivät pelanneet missään nappulasarjassa, mitä omaisuuden arvoon tuli.
Pihamaan poikki kiiri vislaus, ja sitten:
"Fifi!"

Alexanderhan se oli. Isoveli asteli rentona meidän luo.
"Alsila", se tervehti Rasmusta, ja sitten se näytti ensimmäistä kertaa tajuavan, että meidän seurassa olivat myös sekä Aliisa että Jessi.


Lue lisää kuvaustilanteesta Cavan päiväkirjassa

Kotiutumista
Trina puhisi huolestuneena. Voikkoa hirvitti tällainen maisemanvaihdos. Grannia sen sijaan ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mistä en yllättynyt. Se piti kai merkitä sen hyvien puolten listaan: tummanruunikko tamma ei kerta kaikkiaan hätkähtänyt ihan vähästä, jos mistään. Lähinnä se oli äkäinen jouduttuaan matkustamaan typerien lajitovereidensa kanssa, eikä se kaivannut seuraa ihmisiltäkään. Heti kun Alexander oli jalomielisesti näyttänyt meille meidän karsinat ja Granni oli päässyt omaansa, se käänsi takamuksensa visusti ovelle päin ja sulloi korvansa niskaan vielä järkähtämättömämmin. Mä en viitsinyt kaivaa verta nenästäni. Olisi paras antaa sen tyyntyä omissa oloissaan. Cavan saapumishuuto kaikui vielä munkin korvissa, joten voiko Grannia syyttää rauhankaipuusta?

Illanviettoa
Aliisa ja Jessi, Alexanderin kaksi säätöä, vaikuttivat hyvin nopeasti tiedostavan toistensa asemat. Mun nähdäkseni Aliisa suhtautui tilanteeseen varsin rennosti ja Jessi välinpitämättömän ärtyneesti, niin kuin Alexanderiin yleensäkin. Vaikka molemmat naiset heittäytyivätkin huomattavan piittaamattomiksi, meidän ensimmäinen yhteinen illallisemme oli vähän kiusallinen. Kun Aliisa ja Alexander poikkesivat tupakalle, Jessi tuhahti äkkiarvaamatta Rasmukselle:
"Sait sitten sen yhden hyvän Rosengårdin. Onnea."
Se oli kumma toteamus. Mä en tiennyt, mitä pahaa mun isässä ja Vilhelminassa oli. Äidin ja Alexanderin viat olivat aika ilmeisiä. Rasmus ei tietenkään tiennyt, mitä sellaiseen piti vastata, mutta onneksi Jessi ryhtyi armolliseksi ja vaihtoi puheenaihetta:
"No, mitä sä oot tykännyt Bertramista?"

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 09.03.19 18:50

#routinetrophy part II
Grannin kertomaa. 9. maaliskuuta 2019.

Tervehdys, saman tallin asukkaat (en kirjoita tallikaverit, sillä en erityisemmin pidä teistä),

Täältä lähettelen kuulumisia ulkomailta saakka, tai no, Ruotsista nyt edes, mutta tultiin sentään Tukholmaa kauemmas. Ei tätä kyllä silti voi vielä Suureksi Maailmaksi kutsua, koska ei täällä mikään muu ole isompaa kuin koti-Purtsilla kuin, no, kaikki.

Kaikki paitsi ESTEET. Esteet on naurettavan pieniä kepakkoja ja kuka niitä jaksaa hypellä? Katsokaa nyt! TÄLLAISILLA naisellisenvärisillä (!!!) ovikynnyksillä mua kiusataan:


Kun ei jalkoja tarvitse nostella, keskitän sitten energiani muuhun. Olen esim. kellottanut huippunopeuksia. Viimeksi tänään hupirundilla, jollaiselle pääsin, ja jonka aikana mulla oli melkein hauskaa, mutta ihhhhminen tieeeteeenkiiin jarrutteli. Sanoi, ettei voida jäädä koko päiväksi kiertämään hallia täydessä vauhdissa. Bitch please, vielä mihinkään täyteen vauhtiin päästykään, lämmittelin vasta.

Joop. Eipä ole elo sen ihmeellisempää kyllä täälläkään, ja seurakin on paskaa.

Terveisin (en kirjoittanut että ystävällisin tai keväisin tai aurinkoisin tai mitään sellaista, koska sellainen on typerää ja turhaa),
Granni, Meritoitunut Esteratsu ja Ruotsin Uusi Kuningatar

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.03.19 10:24

Treenikevät

1 Markaryd

1. Markaryd
11. maaliskuuta 2019

Ei varsaa Grannille. Se oli yllättävän suuri pettymys, mutta sellaisissa tilanteissa ei vain auttanut jäädä tuleen makaamaan. Sitä mulle oli yrittänyt opettaa aika moni, eikä kaikkein vähiten kaikkiin elämän takapakkeihin ihailtavan ratkaisukeskeisesti suhtautuva isäni, mutta mä epäilin, että oppi oli alkanut mennä perille vasta Rasmus Alsilan myötä. Se ei ehkä itse tajunnut, miten taitava se oli nousemaan uudestaan jaloilleen takaiskujen jälkeen – vähän samalla tavalla kuin en mäkään oikeasti vielä aivan oivaltanut, mihin kaikkeen mä pystyin kun en käpertynyt joka vastoinkäymisen jälkeen sohvannurkkaan itkemään.

Kun sen Lara-tamman kurja jännevamma uusi, se oli hevoseensa kiintyneelle Rasmukselle melkoinen kolaus ja mä pelkäsin vieressä seistessäni kaikenlaisia lopputulemia; ehkä kaikkein eniten sitä, että mun poikaystäväni päättäisi lakata harrastamasta hevosia ja vähitellen vieraantua siitä elämänsarasta niin paljon, että munkin hevoskuulumiset ottaisivat sitä vain päähän. Paljon muuta puhuttavaahan mulle ei sellaisessa tapauksessa olisi jäänyt, joten sitten meidän olisi pitänyt jatkaa seurustelua niin, ettei me enää koskaan oltaisi puhuttu mitään.

Rasmus ei kuitenkaan lopettanut ratsastamista. Se keksi itselleen uuden Lara-aiheisen innostuksenkohteen – sen varsan – ja tarttui itselleen tarjottuun mahdollisuuteen ratsastaa riemunkirjavaa Brania ja sittemmin aika montaa muutakin hevosta. Se ei pelännyt hypätä uuteen työhön tai tehdä hurjan jännittäviä kesäsuunnitelmia, joissa olisi tavallaan pelissä niin ratsastajuus kuin meidän parisuhdekin. Tai mistä mä tiesin. Ehkä se pelkäsi, mutta jos niin oli, niin se ei ainakaan antanut sen estää itseään.

Ihailinko mä omaa poikaystävääni? Taisin tosissani tehdä niin. Mä en sanonut sitä sille ääneen usein tai oikeastaan koskaan, koska se yleensä vain tuhahti kehuttaessa kiusaantuneena - höpsis - ja väitti joskus mun vain luulevan liikoja siitä. Mä annoin sen kuvitella, että mä luulin liikoja, mutta oikeasti mä tiesin. Täytyi olla aika rohkea tyyppi, jos uskalsi innostua aina jostakin uudesta ja tarttua toimeen.

Mun kannalta jännittävintä Rasmuksen rohkeudessa oli se, miten se sai mutkin uskaltamaan asioita.

Ympärillä levittäytyvä Falkencreutzien tallialue oli yksi todiste siitä. Siellä mä vaan olin kahden hevoseni kera, olin ollut jo viikon ja vielä toinenkin oli edessä. Vaikkei ollut ratapäivä, alue kuhisi elämää sellaisella päättäväisellä ja päämäärätietoisella tavalla. Täällä kaikki tuntuivat tietävän, mitä he tekivät; kaikki olivat tulossa jostakin ja menossa jonnekin, ja jokaisella oli toiminnassaan jokin tavoite.

“Jestas, että toi yksi rautias on upean näköinen.”
“Kieltämättä aika näyttävä.”
“Ottaisin itselleni koska tahansa! Jos olisin hirvittävän rikas. Ja jos tekisin tollaisella jotakin.”
“Rupea ratsastamaan, niin keksit tollaiselle käyttöä.”
“Joo, mutta rahapulmaa se ei kyllä ratkaise.”
“Niin. Pikemminkin päinvastoin.”

Mulla ei vielä ollut tavoitetta. Mä olin ratsastanut Trinan ja nyt mä vain harjailin Grannia samalla kun kuuntelin puolella korvalla Cavaa hoitavan Aliisan ja saappaitaan kiillottavan Jessin keskustelua. Jostakin kuului kavioiden kopinaa. No, oikeastaan sitä kuului vähän kaikkialta, mutta nämä kopinat lähestyivät meitä kaikkein selvimmin, ja mä käänsin katseeni äänen suuntaan. Valkea, valpasilmeinen Ankka sieltä ilmestyi Rasmus satulassaan. Siksi mä en ollut vielä päättänytkään, mitä mä Grannin kanssa tekisin, sillä oikeastaan mä toivoin, että me voitaisiin ratsastaa päivän viimeiset ratsumme yhdessä mun poikaystäväni kanssa.

Hymyilin kyseiselle ihanalle ilmestykselle Grannin viereltä (tamma ei hymyillyt), kun se pysäytti Ankan laskeutuakseen takaisin maanpinnalle. Aliisa jo asetteli satulahuopaa Cavan selkään, ja niinpä mullekin tuli kiire ryhtyä varustamaan omaa hevostani.

“Millä tuulella se oli”, kysyi Jessi, ja Rasmus vastasi jotakin neutraalin hyväntuulista.
“Mä hoidan sen pois kun saan Cavan sulle valmiiksi, pistä karsinaansa vaan”, kuului sitten Aliisan ääni, ja seuraavaksi mä ilahduin, sillä Rasmus tarttui kerrankin mukisematta tarjoukseen ja tupsahti kuikuilemaan mua Grannin pääpuolesta. Se oli vähän riskialtis sijainti, sillä mä olin juuri kiinnittämässä tamman satulavyötä, mutta Rasmus tunsi jo mun hevoseni eikä päästänyt sitä näykkäisemään kiukuspäissään.
“Mennäänkö yhdessä?” poika kysyi. “Voitaisiin käydä irroittelemassa.”

Irroittelulla Rasmus Alsila ei tietenkään tarkoittanut villiä bilettämistä, niin kuin joku toinen ehkä olisi voinut. Ei, me suuntasimme mun isoveljeni Alexanderin vinkkaamalle maastoreitille, joka alkoi treeniradan kulmilta. Alkumatkasta me nähtiin vilaus Falkencreutzien linnasta - sen kutsuminen kartanoksi olisi sentään ollut mun mielestäni vähättelyä.

“Aika uskomatonta olla täällä”, mä sanoin.
“Ai jaa?” Rasmus äännähti ja kääntyi vilkaisemaan mua Cavan satulasta. “Okei, ehkä vähän.”
“Mä en olisi tullut jos et sä olisi”, naurahdin. “Ehkä mä oon sun… mikä se on? Sellainen kaikkialle seuraileva ärsyttävä fani.”
“Äh”, Rasmus sanoi ja naurahti. “Eikun sä olet mun tyttöystävä. Ja ihana.”
Sille me molemmat naurahdimme enemmän tai vähemmän hämillämme. Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä meillä oli aina mukavaa silloinkin, kun me oltiin vaan yhdessä hiljaa.

Me ravattiin jonkun matkaa, ja sitten otettiin leppoisa laukkapätkäkin. Hevosissa oli virtaa, ja se oli musta hyvä, sillä mä olin etukäteen pelännyt Grannin jaksamisen puolesta. Katinkontit. Se oli kaikkea muuta kuin uuvuksissa ensimmäisen viikon jälkeen. Kai mä sitten olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja hypätessäni vain esteen-pari verryttelyissä ja sitten ne radat, joita me oltiin tänne tultu treenaamaan. Ne olivat olleet mahtavasti suunniteltuja ratoja. Joka kerta niissä oli teknistä haastetta, mutta myös tehtäviä, jotka rakensivat itseluottamusta. Meidän ollessa kyseessä sitä itseluottamusta tukevaa tekemistä tarvitsin lähinnä minä, mutta moni nuorta hevosta ratsastaja oli kiitellyt ratamestaria ratsunsa puolesta. Nauratti vähän. Granni ei varsinaisesti herättänyt mussa tarvetta kiitää ratamestarin puheille. Se oli hypännyt toistaiseksi fantastisesti, eikä sen itsevarmuudessa ollut mitään vikaa. Ei siinä ollut koskaan ollut, siis ei ainakaan puutetta. Jos jotakin, niin vähän ylimääräistä.

Uppouduin hetkeksi hekumoimaan vielä lauantain ratojen nostattamaan fiilikseen. Grannin kanssa me oltiin hypätty sekä metrikymppi että kaksikymppinen, ja molemmilla korkeuksilla se oli siivittänyt meidät tuplanollaan. Jos unohdettiin, miten surkeasti Trinan kanssa meni, mä saatoin melkein hetken aikaa kuvitella olevani sittenkin aika hyvä ratsastaja. Niin, oli parempi keskittyä siihen, että me sijoituttiin Grannin kanssa suuremmassa luokassa ja jäätiin pienemmässäkin ensimmäisenä ratsukkona ulos palkintosijoilta.

Katselin edelläni kulkevan ratsun selässä rennosti keikkuvaa Rasmusta, ja arvelin senkin olevan ihan tyytyväinen. Kahden ratapäivän jälkeen meidän yhteenlaskettu ruusukesaldo oli neljä; kaksi keltaista Grannille ja kaksi valkoista Rasmukselle Branin ja Cavan kanssa. Mä elättelin toiveita siitä, etteivät ne neljä sijoitusta jäisi meidän viimeisiksi.

Me oltiin jo hyvän aikaa taitettu taivalta vaitonaisina. Mun arvioni mukaan me alettiin lähestyä Falkencreutzien valtaisan maastoestealueen laitamia. Siellä ei saanut hypätä ilman lupaa, tietenkään, sillä Falkencreutzit eivät kai halunneet siivoilla mahdollisia vastuukysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia tiluksiltaan, mutta ratsastaa siellä sai ja ihmetellä, kuinka saattoikin olla niin mielettömät treeniolosuhteet lajiin kuin lajiin. Jopa Auburniin tottunut Rasmus oli jossain vaiheessa ilmoittanut, että miljonäärinä hän olisi saattanut joutua harkitsemaan hevosensa sijoituspaikkaa uudestaan. Kun mä olin vähän huolestuneena huomauttanut, että siinä tapauksessa mun voisi tulla sitä kova ikävä, se oli tuumannut kepeästi, että jos se olisikin multimiljonääri niin kai siinä sivussa munkin karsinavuokra menisi. Se oli ollut hilpeää leikinlaskua se, ja sen päätteeksi me oltiin sovittu, ettei koskaan mainittaisi Sokille edes vitsailleemme sellaisesta. Mä arvelin, että Kaajapurot eivät kyllä pahoittaisi mieltään. Korkeintaan Janna julistaisi, että nyt oli Rosengårdin hissuhiirellä noussut pissa päähän.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden, ja sen äänessä kiemurteli sekoitus malttamatonta toiveikkuutta ja painokasta tarvetta olla hyvin vastuullinen ja vakava palkkaratsastaja:
“Mun tekisi kyllä hirveästi mieli joskus kokeilla, paljonko tästä lähtee vauhtia.”

Katsahdin Cavaa ja ymmärsin täysin, miksi Rasmuksesta tuntui siltä. Orihan oli täysiverinen viimeistä piirtoaan myöten; hienopiirteistä päätään, kuivia jalkojaan, syvää rintakehäänsä ja takaosaansa, joka oli selvästi nopean hevosen moottori.

Mä arvioin hetken tunnollisesti pohjaa, jolla me ratsastettiin, ja samalla ohjasin Grannin vaivihkaa turvallisen etäisyyden päähän Rasmuksen ja Cavan rinnalle aiempaa leveämmäksi käyneellä kulkuväylällä.

“Niin”, mä hymähdin. “Miksei kokeiltaisi? Otetaan kisa.”

Sen sanottuani mä en jättänyt Rasmukselle aikaa reagoida, vaan polkaisin Grannin vikkelästi laukkaan. Nopeasti tamma sinkosi täyteen vauhtiin, ja mä kuulin Rasmuksen nauravan ja sitten kuului vain tömisevä maa ja suhiseva ilma, ja me mentiin niin kovaa kuin hevosista irtosi, ja se oli hauskinta mitä mä olin tehnyt pitkiin aikoin.


Tietenkin Cava oli nopea, ja vaikka Grannikin oli, täysiverinen ori kiri rinnalle meidän varaslähdöstä huolimatta. Mä saatoin vähän löysätä otetta unohtuessani vilkuilemaan tosissaan mutta hyväntuulisesti meidän kanssa kilvoittelevaa Rasmusta, tai ehkä me vain oltiin hitaampia, sillä vähä vähältä Cava kiristi itsensä meistä ohi. Oliko eroa turvan- vai kaulanmitta vaiko kokonainen hevonen, kun me kohta ryhdyttiin jarruttelemaan hevosiamme, sitä mä en tiennyt. Mä tiesin vain, että niin hevoset kuin ratsastajatkin olivat sillä hetkellä riehakkaan hyvällä tuulella, ja se oli musta valtavan ihanaa. Oli kaksi asiaa, jotka tekivät mut iloisemmaksi kuin oikeastaan kai mikään muu maailmassa: nauravainen Rasmus Alsila ja elämäänsä tyytyväinen Tigraine.

Kesti hetken, ennen kuin kummankaan ratsu tasaantui kävelemään. Vapautunut hymy Rasmuksen kasvoilla sai mun sydämen viskelemään riemukkaita kärrynpyöriä, ja sitten se sanoi:
“Mitä järkeä olisi tyttöystävässä, jonka kanssa ei voi laukata kilpaa?”

Mä nauroin, yhä vähän laukan hengästyttämänä, ja sillä hetkellä se oli musta erinomaisen mainio kysymys. Halusin vastata, että ei mitään järkeä, mutta eivät ne sanat vaan suvainneet tulla lausutuiksi ääneen. Hymyilin vain, ja Rasmus jäi katselemaan mun kasvoja kai aika pitkäksi aikaa.

“Hyvä kevät”, mä sitten vain arvioin hyväntuulisena.
“Paras”, lausahti Rasmus, ja harvinaisen luottavaisena mä ajattelin, että niin olikin.

Vaikkei se ollut sellainen kuin mä olin suunnitellut.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.03.19 19:07

#routinetrophy part III
Raapaleita pikkuviikkojen ajalta, satunnaiset päivämäärät

Kisafiiliksiä
Ratsastaa me saatiin ihan sydämiemme kyllyydestä. Mä en hypännyt hevosillani lainkaan muina kuin ratapäivinä, joten ensimmäistä kertaa Granni ja Trina ylittivät esteitä keskiviikkona pari päivää meidän saapumisen jälkeen. Sekä Rasmus että mä avasimme kisaviikkomme sijoituksilla; Rasmus heti ekassa startissaan Branin kanssa ja mä Grannin kanssa metrikympissä. Trinan kanssa mulla ei sitten sujunutkaan. Tervetuliaisluokaksi sille valitussa metrikympissä tekeminen tuntui vielä helpolta, mutta hevosen kokemukseen nähden 120:n sentin luokka oli yhtä tuskaa. Trina oli radalla yhtä ailahtelevainen kuin sen suoritukset tulisivat tulevina päivinä ylipäänsä olemaan; hetkittäin se tuntui oikein hyvältä, ja sitten yhtäkkiä aivan hirveän tahmealta ja melkeinpä pelokkaalta. Varovainen tammaparka.

Huolenpitoa
Ratsastin Trinan jaba-alueelle ja valuin tuttujen karsinoiden edessä voipuneena alas satulasta. Päivä oli ollut pitkä ja jännittävä, mulla oli nestehukkainen olo ja mä aloin jo voida vähän pahoin, niin kehnosti mä olin saanut syötyä. Tuntui kuin mussa ei olisi ollut voimaa edes satulavyön löysyttämiseen. Onneksi mun ei sitten tarvinnutkaan, sillä Rasmus astui juuri ulos Cavan karsinasta ja ilmestyi mun vierelle. Se tarttui Trinan ohjiin ja ojensi mulle vesipullon niin kuin olisi tiennyt tarkalleen, mitä mä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Hymyilin valjusti kiitokseksi.
"Ei hullumpaa tämmöinen kisaelämä", sanoin tyytyväisenä siitä, että me oltiin täällä yhdessä.
"Ootapa kesää", Rasmus virnisti.
"Niin ootankin."

Isovelijuttuja
Alexanderilla oli monta roolia. Se oli meidän paikallisopas, suuri kilparatsastaja, mun isoveli, Jessin ex?-säätö, Aliisan jonkinlainen säätö ja Rasmuksen... en mä edes tiedä. No, tyttöystävän isoveli. Alexander suhtautui Rasmukseen vähän niin kuin kaverin ja pikkuvelipuolen sekoitukseen ja naljaili tälle jonkun verran, mutta hyväntahtoisemmin ja vieraskoreammin kuin mulle.

Alexander tunsi kaikki, myös kisa-alueen DJ:n, ja se käytti suhteitaan surutta hyväkseen. Kerran, kun Rasmus voitti luokkansa Ankalla, kunniakierroksen alkaessa kajahtivat ilmoille A Little Less Conversationin alkusoinnit. Alexander virnisti Ankan polkiessa kunniakierroksellaan puhetta vähentävän biisin säestyksellä.
"Mä vinkkasin Vickanille, että tämä olisi Rasmuksen henkinen biisi."

Mä tuhahdin. Että mun isoveljeni jaksoikin. Onneksi Rasmus tuskin tajusi tätä kiusanteoksi, mietin helpottuneena.

"Mitä sä maksoit sille Vickanille siitä, että se muisti soittaa tämän", kysyi Aliisa, ja Jessi katsahti tätä silmät sirrissä, mutta vaikutti sitten päättävän, että kysymys oli oikeutettu ja keskitti pisteliään huomionsa Alexanderiin.

Mun isoveljeni naurahti ja puisteli päätään. Se kiersi puheenaiheen.

"Mitähän soitettaisiin, jos te rakastavaiset pääsisitte peräkkäin laukkailemaan kunniakierroksille", Alexander tarjosi niin loistavan syötin, että tietenkin etenkin Aliisa tarttui siihen empimättä. Mä suljin tuskastuneena silmäni, kun Aliisa ja Alexander heittelivät toisilleen toinen toistaan imelämpiä biisivaihtoehtoja mun ja Rasmuksen kiusaksi.
"You're The One That I Want tietenkin", ilmoitti Aliisa keskustelun päätteeksi. "Täykky poljento."


Olin luokassani ehkä vasta kolmas mutta tämän hassun laukkakisan voitan t. Granni

Viimeinen ilta ja aamu
Työtä ja juhlaa
Mun viimeinen kisapäiväni ei ollut mitenkään mainittavan hyvä. Grannin metrikakskyt oli jonkinasteinen katastrofi, sillä se vei mua taas vaihteeksi kuin räsynukkea. Trina, joka kulki samassa luokassa hyvin, käpertyi taas epävarmuuteensa viimeisessä koitoksessa. Se oli 130-luokka. Mikään ei sujunut - ei ratsastus eikä hevonen.

Jos meillä menikin surkeasti penkin alle, Rasmus se vain napsi sijoja sekä Cavalla että Branillaan. Alexanderkin sijoittui ja oli hyvällä tuulella. Hänen ehdotuksestaan me vietettin vika iltamme vähän juhlavammin. Söimme hyvin ja jäimme vielä viimeisen kerran istumaan iltaa yhdessä. Aliisa oli kammannut tukkansa ja Jessi ja minä olimme pukeneet yllemme mekot, joten kyllä kai sitä voi juhlaksi kutsua.

Porukalla
Siinä me istuttiin, ja mä mietin parin viikon takaisia juhlia ja sitä, miten tämä tällainen oleskelu pienellä porukalla olikin paljon helpompaa. Hukkumisen vaara ainakin oli olennaisesti pienempi, ajattelin ja tirskahdan. Katselin seuralaisiani. Aliisa ja Jessi olivat syventyneet jutusteluun, Aliisa ehkä enemmän ja Jessi hieman vähemmän. Alexander kyseli jotakin Rasmukselta ja ihan pieninä hetkinä mä saatoin huomata sen kuuntelevan Jessin puheita. Mulle ei kukaan juttellut, mutta ei musta tuntunut ulkopuoliselta. Jossakin vaiheessa Adelina liittyi Aliisan kutsumana seuraan, ja keskustelukumppanijako järjestyi uudelle tolalle.

Silloin Rasmus katsoi mua.
”Väsyttää”, mä sanoin. Yritin lukea poikaystäväni kasvoilta, ymmärsikö se että halusin olla ihan vaan kahdestaan.


Kaikessa hiljaisuudessa
Makasimme pitkään valveilla. Lojuin vatsallani kasvot käännettyinä kohti Rasmusta, joka loikoili kyljellään ja katseli minua. Välillä se silitti mun käsivartta, ja jos se oikein intiimiksi heittäytyi, kosketti mun poskea hellästi sormillaan. Tunnelma oli kesäyönpehmeä, vaikka kesä oli tietysti vielä kaukana, mutta vähän sametistaan se oli lainannut siihen hetkeen. Ei tarvinnut puhua mitään, mutta jos halusi, niin sitten voi.

Joten välillä jompi kumpi sanoi jotakin; enimmäkseen ei. Mä mietin ja oivalsin: olin toivottoman ihastunut, pahemmin kuin ikinä, ja ihmettelin, miksi se ei herättänyt mussa kauhua. Mutta Rasmuksen katse vastasi hiljaa: mä voin luottaa siihen, etten mä ollut ainoa. Se oli hyvä.

Lähdön hetkellä
Aamulla me jätettiin hyvästit Markarydille, Alexanderille ja mun hevosille. Ne jäisivät Alexanderin ratsastettavaksi ja palaisivat myöhemmin Jessin matkassa Suomeen. Mun isoveljen vierellä seisova pitkänhuiskea ja kunnianhimoinen ratsastaja aikoi kilpailla vielä, ja siinähän se onkin elementissään. Mä havahduin miettimään, että samalla tavalla mä voisin kuvailla omaa veljeänikin: pitkänhuiskea, kunnianhimoinen, kilpaurheilija.

Trinaa mä halasin pitkään, Grannia vain rapsutin. Seuraavaksi mä huomasin halaavani Alexanderia. Se käski mun pitää huolta itsestäni, ja sitten se sanoi pilke silmäkulmassa, etten mä saisi antaa Alsilan jänistää Saksaanlähdön suhteen viime hetkellä.

Mä tajusin kyllä. Se oli Alexanderin tapa kannustaa mua. Olin hyvilläni, kun se vältti viittaamasta mun arkuuteeni.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 686

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa