Grannin päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 20.09.18 18:19

Pimeässä hiipijät
20. syyskuuta 2018#jusunhaaste #sarahinhaaste6

Oli jo aika myöhä, kun sain itseni tallille saakka. Jos olisin ollut viisas, en olisi mennyt lainkaan, sillä syysflunssa oli saanut mut pahemman kerran otteeseensa eikä kuume ollut vielä hellittänyt. Olisi ollut kaikin puolin järkevämpää pysytellä kotona, mutta olin saanut päähäni, että oli Grannin hengissäpysymisen kannalta välttämätöntä, että kävisin viemässä sille uuden kivennäispurnukan, kun vanha nyt oli huvennut tyhjiin.

Tallilla oli muitakin. Heidi varusti Cariadia ja kohotti kulmiaan mut nähdessään.
”Ohhoh. Oletko sä palannut pohjoisnavalta?” se kysyi.
Varmaan siksi, että mä olin pukeutunut aika lämpimästi.
Pudistelin päätäni ja kohotin uutta kivennäispurkkia.
”Mä tulin vaan tuomaan tämän. Mä olen vähän kipeänä.”
”Tyttö hyvä! Kipeänä pysytellään kotosalla”, kommentoi yhtäkkiä mun selkäni taakse ilmestynyt Tiina Kaajapuro, ja mä säikähdin niin, että kivennäispurnukka lipesi mun käsistä ja lennähti kolahtaen lattialle ja pyöri sitten yhtäkkistä uhkaa hätkähtävän Cariadin jalkoihin.

”Joo, mä, tai siis, anteeksi mutta”, sönkötin Tiinalle todella nolona ja pahoillani.
”Juujuu, minä tiedän kyllä, hevosihmiset on kaikki samansorttisia. Itse pitää tehdä, vaikka hevonen pysyisi hengissä muidenkin hoidossa.”
Poimin punastuneena purkkini maasta ja rapsutin Cariadia anteeksipyynnöksi.

Vaikka mulle oli melko suoraan ilmaistu, että voisin palata potemaan tautiani samaa tietä kuin tulinkin, halusin käydä vilkaisemassa tarhailevaa Grannia. Pari vapaapäivää ei varmaan koituisi sille kuolemaksi, arvelin rapsutellessani sitä. Grannia ei mun seurani kiinnostanut. Sen sijaan se aivan yhtäkkiä ryhdistäytyi ja rupesi tuijottamaan ja kuulostelemaan hirmuisen valppaana metsänrajan suuntaan.

Mitä siellä liikkui?

Sydän oli ihan lupia kyselemättä ruvennut takomaan kiivaammin. Tähyilin metsään, mutta enhän mä mitään nähnyt. Oli liian pimeää nähdä niin kauas.

Heidi ja Cariad olivat saapuneet kentälle. Jotakin muutakin oli kuitenkin liikkeellä, siitä olin varma. Jätin Grannin taakseni ja livahdin itsekin pimeyttä hyödyntäen metsän rajalle. Varoen lähestyin paikkaa, jossa olin Grannin valppauden ansiosta liikettä havainnut. Veri kohisi ja suuta kuivasi, ja pelotti aivan kamalasti.

Kuolainten kilahdus kantautui aivan liian läheltä ollakseen lähtöisin kentällä kävelevän Cariadin suusta. Jähmetyin hetkeksi.

Sitten havaitsin vähän matkan päässä kaksi ratsukkoa, jotka eivät selvästikään halunneet tulla huomatuiksi. Tirkistelin heitä kuusen oksien takaa enkä ollut riittävän lähellä tunnistaakseni heitä. Hevoset seisoivat aivan hiljaa, kaksi ratsuhevosta rinnakkain, ja ratsastajat tuijottivat kentälle.

Olivatko auburnlaiset tulleet vakoilemaan Heidin ja Cariadin treenejä? Niinkö kovaa oli kilpailu Kalla Cupin menestyksestä? Ketkä tallin kävijöistä janosivat voittoa niin paljon, että olisivat valmiita vaikka vakoilemaan kilpailijoiden treenimetodeja?

Vai olivatko ratsukot Auburnista lainkaan? Oliko lähistöllä muita talleja, joiden ratsukot olisivat voineet eksyä Kaajapurojen pihamaan rajalle?

Ratsukot nytkähtivät yhtäkkiä liikkeelle. Painauduin säikähtäneenä paremmin piiloon. Ehkä ratsukot menisivät pian ohitseni ja näkisin hevoset lähempää. Tunnistaisin ne varmasti, jos ne olivat Auburnista.

Mutta ratsukot valitsivat toisen polun. Aivan pienen kinttupolun, ehkä peurojen perua. Sitä pitkin he katosivat pimeään metsään, enkä mä saisi kai koskaan tietää, keitä he olivat ja mitä he Purtsista halusivat. Tavallaan se oli helpotus. Oli nimittäin ihme, että uskalsin edes yrittää ottaa siitä selvää.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.09.18 21:20

Reikiä nahkaan
23. syyskuuta 2018#sarahinhaaste4 #jusunhaaste6

Mua muutamat viimepäivät rieponut kuume oli laskenut edellisiltana ja pysynyt sen jälkeen poissa. Olo oli yhä vähän nuutunut, mutta tuntui järjettömän hyvältä olla matkalla tallille. Mä toivoin, ettei Granni ollut parin ylimääräisen vapaan takia aivan hirmuinen hirmulisko, vaan olisi yhä oma välinpitämätön itsensä. Oman turvallisuuteni nimissä mä aioin juoksuttaa sitä tänään. Jos se vaikka sattuisi olemaan hirvittävän energisellä tuulella, mä ehkä kokeilisin ratsastamista mieluummin vasta huomenna. Nyt olo oli vielä vähän voimaton ja pökkelömäinen.

Grannia ei kyllä sitten näyttäneet vapaapäivät kuitenkaan ihan hirveästi vaivanneen. Se seistä möllötti tarhassa aloillaan ja näytti niin tylsistyneeltä kuin suinkin oli mahdollista. Tamman korvat olivat pysyvässä puoliluimussa, eikä se viitsinyt edes heilauttaa niitä, kun mä tupsahdin sen viereen ja otin sen narunpäähän. Jaha.

Harjailin hevostani vähän tavallista kauemmin ihan vaan siitä ilosta, että olin vihdoin sen seurassa. Silloin Granni alkoi jo vähän osoittaa levottomuuden merkkejä. Kai se huolestui, että aioinko mä muuttaa sen kämppikseksi karsinaan.

Juoksuttaessa se oli kohtalaisen asiallinen, aluksi jopa aavistuksen jähmeä. Mutta kyllä se siitä, kunhan sen lihakset lämpenivät ja se alkoi päästä vauhtiin! Oli upeaa katsella laukkaavaa hevosta, jahka se oli vertynyt. Hevoset olivat liikkuvaa runoutta, jos jotakin! Liehuvat mustat jouhet toivat mieleen vapauden ja arojen villihevoset, joiden jouhiin tuuli tarttui aivan niin kuin Granninkin. Vahvat lihakset väreilivät kiiltävän karvan alla, kun hevoseni ponnisti yhä uuteen askeleeseen. Pian se alkoi pärskiä tyytyväisenä, sillä se oli kuitenkin liikkumaan luotu eläin.

Kun olin antanut Grannin liikkua molempiin suuntiin kaikissa askellajeissa ja nähnyt, kuinka tamma rentoutui, pyysin sen takaisin käyntiin. Keräsin liinan siistiksi kiepiksi käteeni, ja teimme loppukäynnit yhdessä lähistön polkuja hyödyntäen. Tallin pihassa kaivoin tallitakkini taskusta namin, jonka Granni hamusi pehmeillä huulillaan kämmeneltäni. Jos se olisi ollut toisenlainen hevonen, se olisi varmasti pärskähtänyt kiitokseksi.

Hoidin hevoseni huolella ja ryhdyin sitten puhdistamaan sen varusteita. Kuolaimet hinkkasin erityisen huolellisesti, sillä en halunnut, että niihin pinttyisi likaa. Harjasin myös satulahuovan irtokarvojen varalta.

Satula vaati tänään erityisiä toimenpiteitä, vaikken ollut käyttänyt sitä. Olin kiinnittänyt viimeksi Grannia satuloidessani huomiota siihen, että toinen jalustinhihnoista vaikutti venähtäneen ikävästi. Päätin vaihtaa uudet hihnat. Ne olivat vielä jäykät, ja arvioin silmämääräisesti, että minun pitäisi ehkä tehdä niihin reikä tai pari lisää. Päätin hoitaa sen homman heti, ja ryhdyin etsimään nahan rei'itintä.

Sellainen löytyi sekalaisesta rompelaatikosta satulahuoneen nurkan lipastosta.

Kummallista, miten sitä voikin mokata tehtävän, jonka on tehnyt ainakin kolmekymmentä kertaa ennenkin! Olin tekemässä viimeistä lisäreikää jalustinhihnaan, kun otteeni yhtäkkiä lipesi! Ikävä pistos sormessa sai minut irvistämään. Tietysti siihen oli tullut haava, mun sormeeni.

No, sellaista tallielämä välillä oli, tuumasin kepeästi. Tein tehtäväni loppuun.

Vielä ennen tallista poistumista piipahdin Grannin karsinalla. Esittelin sille laastarin koristamaa sormeani.
"Katsos, mitä kaikkea kärsin sun vuoksesi", hymähdin hevoselle ja rapsutin sen korvantaustaa.
Se ei pitänyt rapsutuksista. Se käänsi mulle selkänsä ja mulkoili mua karsinan perältä.
"Aha. Ei sitten, senkin sosiaalisuuden huipentuma. Joo joo, kyllä mä menen."

Silmiäni pyöritellen käännyin pois ja suuntasin kulkuni tallin ovelle. No, vaikka mun hevoseni oli yrmeä kuin mikä, mä ajattelin, en mä sitä siltikään vaihtaisi mihinkään muuhun koko maailmassa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.09.18 9:37

Silkkaa taidetta ja runoutta
24. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste3 #sarahinhaaste2



Äkäinen akka juoksee metsässä
Hiljainen hissukka selässä
Pitäkää hatuistanne kii
Granni ryskää kohta ohi
Korvat niin tiiviisti luimussa
Ettei niistä ole ilmalle vastusta

"Voisitko pysähtyy?" Jusu huutaa
Granni tuhahtaa ja jatkaa laukkaa
Jarrut jäivät kotiin
Vaikka joutaisivat tositoimiin
Hiirulaista jo vähän hirvittää
Minne saakka tässä päädytään?

Pois alta metsät ja marjastajat
Täältä saapuu holtiton ratsastaja
Eikä suinkaan valkealla ratsulla
Ritarina, sankarillisena, kunniallisella asialla
Vaan ihan puhtaasti parkana
Hengästyneenä ja arkana

Kunnes: STOP.

Sänkipelto edessä!

Tuonne haluaisin, Granni viestittää
Ja sehän tekee mitä lystää
Jos ei ratsastaja vie sänkipeltolaukoille
On mentävä itse hauskoille retkille
Pahatapainen hevonen, Jusu huokaa
Mutta vähän alkaa jo naurattaa

Kotona Jusu miettii tarinaa
Jolla voisi Rasmusta huvittaa
Siirtyessään suunnittelee tarinan tuon
Kodista kotiin toisen luo
Muttei ole huvitusten aika
On Laralla kurja vaiva
Ja Josefina päättää hiljaa
Ehtii sitä myöhemminkin nauraa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.09.18 7:58

Hevosenomistaja ei ollut uskoa silmiään
Julkaistu: 25.09.2018 7.58

> Kallalainen hevosenomistaja Josefina Rosengård, 20, meni tallille
> Hän kohtasi siellä niin odottamattoman näyn, että uskoi tuskin silmiään



Lähde: Rosengårdin instagram. Kuva ei liity tapaukseen.

Josefina Rosengårdin tavallinen tiistaipäivä sai yllättävän käänteen, kun hän tapojensa mukaisesti meni tallille hoitamaan hevostaan. Hänen hevosensa Tigraine, 5, on suomalainen puoliverihevonen, eli FWB, eli Finnish Warmblood. Rotua alettiin tiettävästi jalostaa vuonna 1926 armeijan käyttöön. Vastoin yleistä luuloa se ei kuitenkaan polveudu suomalaisesta sotahevosrodusta, vaan muista eurooppalaisista puoliveriroduista ja täysiverisistä. Tämän hevosen sukujuuret ovat Hollannissa ja Saksassa.

Ulkomaalaistaustainen hevonen on ollut Rosengårdin omistuksessa 3-vuotiaasta saakka. Hevoset ikääntyvät virallisesti tammikuun ensimmäisenä päivänä, vaikka eivät kaikki synny silloin.

”Granni [Tigrainen lempinimi] tarjoaa harvoin yllätyksiä”, kaksnelonenverkossa:n tavoittama hevosenomistaja kertoo.

”Tänään se teki kuitenkin jotakin sellaista, mitä tapahtuu hyvin harvoin. Tuskin uskoin sitä todeksi!”

Rosengård kuvailee tapauksesta poikinutta tunnekuohuaan:
”Hämmästyin valtavasti! Sitten huolestuin, koska ajattelin, että kyseessä täytyy olla lihaskramppi.”

Rosengård löysi hevosensa poikkeuksellisesti tarhasta [hevosten aidattu ulkoilualue] korvat ”hörössä”. Asiantuntijakielellä hörökorvilla tarkoitetaan hevosen eteenpäin osoittavia korvia. Hevosten kehonkielessä eteenpäin osoittavat korvat voivat olla merkki uteliaisuudesta tai siitä, että hevonen kuulostelee jotakin jännittävää.

”Grannilla on korvat aina vähän luimussa”, Rosengård selventää hyväntuulisesti, vaikka se tarkoittaa, että Tigraine on äkäinen hevonen.

Hevosen korvan liikkeitä säätelee peräti kuusitoista lihasta. Toimittaja ei ole vielä saanut selville, mikä niistä on Tigrainen tapauksessa krampannut.

Rosengård kuitenkin vakuuttaa, ettei arvionsa mukaan tuntenut tarvetta soittaa eläinlääkärille.
”Voi, se toipui nopeasti!” hän tiedottaa kepeästi. ”Tallissa se oli jo oma luimukorvainen itsensä.”

Ulla Passaasi

klo 7.59 jutusta muokattu kirjoitusvirhe

#jusunhaaste4 #rassenhaaste4

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 27.09.18 7:26

Edustusketkut
27. syyskuuta 2018 -- #jullenhaaste2 #avanhaaste

No siinähän kävi sitten tietenkin niin, että kun Rasmus nyt kerta toden totta jäi mun luokse yöksi, mulle tuli aamulla aivan järjetön kiire. Olin luvannut itselleni olla tallilla kahdeksalta, koska siten mä ehtisin mukavasti pakkaamaan kaikki Granniksen Rosengårdiin lähtevät varusteet ihan rauhassa. Heidi tulisi kymmenen maissa myös tallille. Olimme sopineet yhteisestä maastoretkestä. Iltapäivällä menisin johonkin kahvakuulajumppaan, mikä oli ajatuksena aika pelottava, kun otti huomioon, miten huonoa mun menestys esineiden kädessä pitämisessä oli viime aikoina ollut. Toivottavasti siinä jumppasalissa olisi kestävä lattia.

Jaa niin miksikö tuli kiire? Senhän te haluaisitte tietää.

Sanotaanko vaan, että jotenkin ajantaju muuttui venyvämmäksi ja vanuvammaksi, kun unohtui katselemaan vasta herännyttä Rasmus Alsilaa, joka näytti vastustamattoman söpöltä ja halusi käyttää aamun ensimmäiset hetket mun rutistamiseen.

Sitten kello oli puoli kahdeksan ja Rasmus, joka oli lähdössä töihin, saattoi vain hypätä vaatteisiinsa ja huristaa tiehensä. Mun olisi ehkä pitänyt kammata tukkani ja ehkä sitaista ripsaria silmiin ja ehkäpä olisin halunnut näyttää muutenkin vähän huolitellummalta, mutta jotta koko päivän aikataulut eivät menisi pilalle, päädyin poistumaan samalla ovenavauksella Rasmuksen kanssa. Collegehousut, sotkuinen nuttura ja helposti jalkaan sujahtavat ikivanhat jodhpurit saivat välttää tänään. Toivottavasti hevoseni ei olisi kovinkaan Granttu, hah hah.

"Huomenta!" huiskaisin livahtaessani talliin, missä - mun onnekseni - oli vain Pekka tekemässä aamuhommia. "Grannilaisen saa jättää sisälle."
"No huomenta, huomenta. Minäpä olinkin juuri aikeissa ottaa neiti Ketkun narunpäähän ja viedä tarhaan. Oiva ajoitus", Pekka rupatteli leppoisasti, ja mä mietin, mitä pahaa mun Graniittisydän olikaan mahtanut tehdä ansaitakseen lisänimen "neiti Ketku".
"Onko se ollut ihan hirveä?" kysyinkin huolissani.
"Jaa kuka? Tigraine? Ei. Vähän tiikerin vikaa vain, kun ruokia jaetaan."
"Juu... se on sellainen. Porsas."

Tallin ovi mun selän takana avautui. Kuten nykyään aina Purtsilla, mä jännityin, koska odotin teinikaksikkoa. Avaa ei nyt ollut hetkeen näkynyt, mutta...

"Iskä? Kai sä oot kohta valmis?" kiekaisi Janna.

Vastahakoisesti mä vilkaisin sitä, vaikka oikeastaan halusin vain pitää meikittömät kasvoni Jannalta piilossa. Kaduin typerää tekoani heti, kun näin mimmin itsensä. Se oli selvästi kouluun lähdössä, tai mistä mä tiesin minne, mutta ei ainakaan tallille. Ei se ollut pukeutunut mitenkään mahdottomiin merkkivaateunelmiin, mutta jollakin keljulla tempulla se oli saanut kokonaisuuden näyttämään hirvittävän näppärältä. Persoonalliselta. Miellyttävältä. Sen kampauskin oli luontevalla tavalla täsmällisen siisti. Mun käkkyröillä ei sellaista lookkia saavutettaisi, vaikka miten näkisin vaivaa.

Jannan suupielet nytkähtivät, kun se näki mun aamupöhnäisen olemukseni töröttämässä siinä käytävän keskellä.

"Kas, Jusuhan on aikaisin liikkeellä. Grannibanniako katsomassa?" se heläytti kepeään sävyyn.

Niin, eihän Janna koskaan perheenjäsentensä kuullen ollut mulle vahingossakaan yhtään ilkeä. Nyökkäsin vaan takaisin, koska ei mua huvittanut jutellakaan sen kanssa. Siirryin Grannigrisenin karsinan edustalle ja huomasin, että se oli yhtä homssuinen kuin minäkin. Sillä oli heinää otsatukassa. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että se oli syöksynyt ahneesti heinien kimppuun jo ennen kuin Pekka oli saanut ne kunnolla tarjolle. Ahmatti.

"Iskä, mä myöhästyn kohta, jos me ei jo lähdetä. Olispa mulla jo ajokortti."
"Luoja meitä kaikkia muita sinä päivänä auttakoon, kun Janna saa kortin", Pekka vitsaili.
Multa karkasi vahingossa naurahdus. Janna ei taatusti pitänyt siitä. Nyt se ei kuitenkaan voinut höykyttää mua varomattomasta naureskelustani.

Kaajapurojen poistuttua talliin laskeutui rauha. Mä ryhdyin pakkailemaan järjestelmällisesti kaikkea sitä, mitä en enää ennen lähtöä tarvitsisi. Ratsastusvarusteet jätin kuitenkin paikalleen, sillä niille olisi käyttöä. Heti kun Heidi saapuisi, me lähdettäisiin yhdessä maastoon tammoinemme.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 27.09.18 7:34

Salaisuuksia ja Sauvakävelevä Setä
27. syyskuuta 2018 -- #sarahinhaaste8

Heidin saapuessa mä olin juuri ehtinyt hakea Cariadin takaisin sisälle sitä varten. Grannin olin jo harjannut, joten saatoin norkoilla Heidin seurana, kun hän harjasi omaa tammaansa. Ryhdyimme varustamaan ratsujamme yhtä aikaa, eikä siinä kummallakaan kovin kauan mennyt.

"Ihana päästä rennosti vaan maastoon", Heidi hymähti, kun hevosten käyntiaskeleet keinuttivat meitä pois tallin pihasta.
"Huomisesta alkaen ei sitten heti ihan rennosti maastoillakaan", povasin.
"Niinpä! Kiinnostavaa päästä näkemään, missä sä olet kasvanut", Heidi kääntyi virnistämään mulle edeltä.

Mä tunsin pienen tökkäisyn mieleni perukoilla. Sellaisen jännityksensekaisen pistoksen, huolestuneen ja hermostuneen.

"Mua rehellisesti sanottuna vähän kauhistuttaa, että leiri järjestetään just mun lapsuudenkodissa", tunnustin.
"Miksi ihmeessä?" Heidi naurahti. "Meillä kaikilla on oma historiamme. Tuskin kukaan muuttaa käsitystään sinusta sun lapsuudenkodin nähdessään."
"Niin, eipä kai", sanoin vähän välttelevästi, ja vaihdoin sitten puheenaihetta - tavallaan. "Siitä mä olen helpottunut, ettei teinikaksikko tule."
"Ne osaa kyllä järjestää melkoisen hälinän ympärilleen, jos tahtovat", kiltti ja ystävällinen Heidi varoi sanomasta kovin pahasti — tai ehkä se vaan oli sen verran mua hyvätapaisempi, ettei se edes ajatellut niin kovin pahasti.

Äännähdin vain myöntävästi. Ratsastimme jonkun aikaa hiljaisuuden vallitessa. Kaviot muksahtelivat polun tiiviiksi tallaantuneeseen pohjaan, ja sitten me saavuttiin hyvälle ravipätkälle. Hevoset vaikuttivat hyväntuulisilta (no, Granni omalla happamuudensivelemällä tavallaan) ja ravasivat halukkaasti eteenpäin. Tuntui tärkeältä, että sain ratsastettua Grannin vetreäksi ja rennoksi ennen Rosengårdiin lähtöä.

Heidin kanssa maastoileminen oli mukavaa. Vähän samalla tavalla kuin Rasmuksen kanssa, Heidin seurassa oli helppo olla hiljaa. Ei tullut sellaista oloa, että oli pakko keksiä jotakin valtavan älykästä, hauskaa tai kiinnostavaa sanottavaa vain jotta toinen ei pitäisi mua tylsänä tai ikävänä ihmisenä.

Yhtä lailla musta kuitenkin tuntui, että mä olisin voinut puhua mistä vain. Heidi ei varmasti nauraisi mulle, jos purkaisin murheitani.

"Kuule Heidi", mä aloitin vähän empien.
"Kerro vain", mua rohkaistiin.
"Oikeastaan tämä on kysymys. Äh. Onko, tota, tai siis. Ilkeileekö teinit sulle ihan kamalasti?"
"Ei kai", Heidi arveli. "Osaa ne olla nenäkkäitä, mutta en mä sanoisi, että ne ilkeilee."
"Kai ne ei vaan uskalla sulle", sanoin vähän surkeana parkaraukkana ja huokaisin syvään, ennen kuin rohkenin paljastaa: "Musta tuntuu, että ne piinaa mua ihan tarkoituksella välillä."

Ennen kuin Heidi ehti vastata, mä huitaisin puheenaiheen pois päiväjärjestyksestä:
"Ei, ei ne kyllä varmaan. Kyllä mä varmaan olen vaan turhan herkkä ja tulkitsen omiani! Tossa mäen päällä voisi varmaan taas ravata."

Mun olo ei ollut keventynyt juurikaan, vaikka olin ottanut teinikaksikon härnäävät puheet puheeksi Heidin kanssa. En mä uskaltanut ruveta ruotimaan asiaa kovin syvällisesti. Musta tuntui, että sitten mä olisin typerä kielijä ja aivan liian herkkänahkainen. Mun pitäisi vaan totella Alexanderia ja parkkiinnuttaa itseäni.

Heidi taisi ymmärtää, etten mä halunnut jatkaa sen aiheen käsittelyä. Se rupatteli kaikesta muusta; sellaisia mukavia, kevyitä puheenaiheita, ja pakkausmietintää, ja kuvausta Malachain viimeisimmistä treeneistä. Kuulin Carleenkin ajantasaiset kuulumiset, ja mua alkoi jo hymyilyttääkin vähän.

Hymy hyytyi nopeasti, kun meitä vastaan marssi tuttu hahmo. Sauvakävelevä Setä oli tullut mua vastaan kerran aikaisemminkin, ja se oli ollut vähällä heittää mua sauvoillaan, kun mä olin sen mielestä ratsastanut väärässä paikassa. Mä olin yrittänyt piipittää, että tämä oli kyllä ihan merkitty ratsastusreitti, mutta Sauvakävelevä Setä ei ollut ottanut mun arkoja vastalauseita kuuleviin korviinsa. Mä olin päätynyt kääntämään Grannin ympäri ja karkaamaan kiireen vilkkaa pois paikalta.

"Voi ei", Heidi tuhahti, mistä mä arvasin, että sekin oli joskus joutunut väistymään Sauvakävelevän Sedän tieltä.

Sauvakävelevä Setä hiiltyi nytkin välittömästi, kun se kuuli kavioiden tömähdyksiä.

"MONTAKO KERTAA PITÄÄ SANOA! EI OLE MITÄÄN ASIAA RATSASTAA METSÄSSÄ!!!!"
"Käännytään pois", supatin Heidille.
"No eikä käännytä! Meillä on täysi oikeus mennä tästä", mun ystävä päätti sisukkaana ja korotti sitten ääntään: "Anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä herra on nyt väärässä."

Siitäkös riemu repesi. Cariad loikkasi levottomana taaksepäin, mutta Granni talssi vielä askeleen verran eteenpäin ja höristi uteliaana korviaan, kun Setä karjui suu vaahdossa:
"VÄÄRÄSSÄ!! KYLLÄ NYT ON NEIDIT VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA!!!"

Granni oli niin omituinen, mä muistan jälkikäteen miettineeni silloin. Se ei höristä korviaan koskaan, mutta sitten kun sille karjutaan täyttä päätä, se tekee niin.

"Tai kyllähän NEIDIT voi tänne tulla JALKAISIN mutta ELUKAT POIS ULKOILUREITEILTÄ!!" Setä kiekui niin että raikui.

Sitten se heilautti sauvaansa.

"HUS!!!!

Kuulin takaani, kuinka Cariad oli saanut tarpeekseen. Hörökorvainen Granni vain hätkähti vähän, mutta tuijotti lumoutuneena Sauvakävelevää Setää, eikä viitsinyt liikahtaa jalansijoiltaan, vaikka yritin kääntää sen ja usuttaa paluumatkalle.

"Eikö sinun elukkasi yhtään kunnioita ihmistä?" Sauvakävelevä Setä kysyi järkyttyneenä - ja tökkäsi Grannia sauvansa päällä otsaan.

Sitten lähdettiin, ja vauhdilla lähdettiinkin!

Mä en ollut pudonnut pariin vuoteen ennen sitä edellistä kertaa, kun Granni onnistui yllättämään mut maastossa. Nyt sitä yhtä kertaa seurasi vääjäämättä toinen hyvin pian perässä. Grannin liukas äkkikäännös suisti mut tasapainosta, ja kun se säntäsi täyteen vauhtiin ja kiilasi Cariadin vierelle, mä en kestänyt vauhdissa mukana.

Mun vieressä Cariadia hallintaan palautellut Heidi tietysti huomasi heti, että mä lakosin satulasta. Kai enemmänkin tottumuksesta kuin huvin päiten se kiekaisi:
"KAKKUA!" ja jatkoi heti perään: "Oletko sä kunnossa!" ja sitten vielä: ”Mä otan Grannin kii jos saan!”

Meidän takaa raikasi Sauvakävelevän Sedän huuto:
"TE OLETTE HULLUJA!"

Niin me varmaan vähän oltiinkin, hevosihmiset, ihan kollektiivisesti.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 29.09.18 14:55, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.18 9:39

Lainapäähineissä
28. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste

Kotikoti ei ollut varmaan koskaan tuntunut yhtä vilkkaalta ja eloisalta paikalta kuin aiemmin tänään, kun Kallan väki oli pörissyt ja pyörinyt ja hyörinyt ympäriinsä. Nyt oli kuitenkin melko hiljaista. Vieraat Isabellaa lukuunottamatta olivat varustamassa hevosiaan ensimmäistä ratsastustaan varten. Mä ja Isabella ratsastettaisiin vasta myöhemmin isän valvovan silmän alla.

Vaihdoin kuitenkin jo ratsastusvaatteet ylleni. Olin päättänyt, että harjaisin Grannin valmiiksi ja kiikuttaisin varusteet jo valmiiksi sen karsinalle, sillä halusin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon muiden ratsastusta.

Sujahdettuani ratsastusasuun katselin ympärilleni mun huoneessani. Se oli ihan asiallinen ja siisti huone, ei mikään hempeä pikkutytön leikkitila tai angstisen teinin luola (ei sillä, että mä olisin mikään angstiteini ollutkaan; ehkä pikemminkin herkkäsieluinen runotyttö). Olin kyllä asennoitunut majoittumaan muiden leiriläisten kanssa, mutta voi miten typerä olin ollut, kun olin edes kuvitellut sellaista! Tietysti kotonaan käyvä tytär viettäisi aikaa vanhempiensa kanssa ja nukkuisi omassa huoneessaan. (Saattoi toki käydä niinkin, että kotonaan käyvä tytär ottaisi mallia isoveljestään, joka oli sangen taitava luikahtamaan kenenkään huomiota herättämättä ulos kartanosta salaisille yöjuoksuilleen. Ainakin kotonaan käyvä tytär saattaisi kokeilla sellaista.)

Mun katse haki (salaisen pakoreitin sijaan) kypäräpussia. Olin sullonut sinne kypäräni ja kaksi paria ratsastushanskoja, ja sen pitäisi olla... niin, missä?

Hätäännyin.

Oliko kypäräpussukka jäänyt autoon? Purtsille? Kotiin?

Eih. Oli se missä tahansa, niin perille asti se ei ollut päätynyt.

Mä olin ratsastusleirillä. Mä ratsastaisin seuraavan kuuden päivän aikana paljon. Mulla ei ollut ratsastuskypärää. Ilman hanskoja vielä pärjäisinkin, mutta paljain päin mä en kyllä koskaan kiipeäisi hevosen selkään. Ei isä sellaista sallisikaan, sillä se otti turvallisuusasiat tosissaan.

Mitäs nyt? Jokin kypärä mun olisi itselleni keksittävä ennen kuin isän ensimmäinen valmennus alkaisi.

Keksin ratkaisun lopulta aika nopeasti. Päätin hiipiä vaatehuoneeseen, missä tiesin äidin ratsastusvaatteita säilytettävän. Hän ratsasti yhä, mutta hyvin harvoin, ja enimmäkseen vain maastossa.

Miten siististi ratsastushousut ja -paidat olikin viikattu omiin koreihinsa. Takit roikkuivat henkareissa, ja kahdet eri saappaat seisoivat saapastuilla ryhdistettyinä paikallaan. Niistä näki, että niitä huollettiin yhä säännöllisesti. Toiset olisivat koska tahansa valmiit kilpakentille; toisiin oli ajan hammas purrut enemmän, sillä niitä äiti käytti kotona.

Kypäriäkin oli kaksi. Valitsin koristeettoman mustan kypärän, jonka beiget hihnat olivat säädettävissä oikean mittaisiksi. Kypärän sisävuoriin oli kirjailtu nimikirjaimet SR, Susanne Rosengård. Oli jännittävää sovittaa sitä kypärää päähän, mutta tein niin silti ja olin helpottunut, kun katselin kypärää ja ajattelin, että se oli kuin mikä tahansa muu kaltaisensa, sillä nimikirjaimet eivät näkyneet ulospäin. Tiesin, että hyllylle jäävä fiinimpi kypärä oli muinaismuisto ajalta, jolloin äitikin heittäytyi kilparatsastajaksi vielä yhden kauden ajaksi. Siihen kajoaminen ei tuntunut oikealta, mutta tämän arkisemman voisin ottaa.

Livahdin talliin harjaamaan Grannin ja kuuntelin ensimmäiseen valmennukseensa lähtevien ratsukoiden menoa. Seurasin pian itsekin perässä, kun karsinassa seisoi puhdas Granni ja oven telineellä kökötti sen satula ja koukussa suitset sekä äidiltä lainattu kypärä. Riittäisi, että tulisin talliin muiden aloittaessa loppuravit. Ehtisin siten aivan hyvin valmiiksi omaan valmennukseeni.

Asetuin nurmikentän laidalle seuraamaan, kuinka Ellie, Rasmus ja Heidi hikoilivat Jessin opetuksessa.
"... ja ihan sama mitä te teette ja miten sen reaktion saavutatte, mutta sen on tultava heti, ei voi mennä puolta kierrosta ennen kuin hevonen tekee niin kuin te haluatte..."
"... ajatus on oltava mukana, mutta ei pidä jäädä murehtimaan! Jos menee pieleen, ratsastakaa eteen, kootkaa pakka, tulkaa uudestaan! Ette te radallakaan voi jäädä muhimaan, koska jos te kieriskelette edellisessä ongelmassa niin sitten on seuraava ongelma jo sylissä eikä entistäkään ole ratkaistu..."
"Joo-o, ihan oikein, vaadi sitä siltä. Sä saat vaatia ja pitää vaatia jos pyynnöllä ei tapahdu. Se luistaa hommista jos sä annat sen, Ellie. No näin, oikea ajatus siinä!"
"Parempi, Heidi. Se ei nyt ole ihan niin rauhaton, se on vähän tasaisempi, mutta kyllä sen keskittyminen seilaa vähän kuin pienellä lapsella. Tai miehellä. Onhan tässä nää tammatkin..."
"Se on vähän sellainen möllykkä, Rasmus, iso vauva, mutta ihan toimiva. Sehän siis haluu tehdä sulle mieliksi, niin sen pitää ihan selkeesti tietää milloin se on tehnyt oikein."
"Jonathanilta me kaivetaan tässä muutaman päivän aikana vatsalihakset, niin lähtee se Dustykin työskentelemään. Mä laitan sut kyllä hyppäämäänkin sillä, siinä nähdään miten pysyt kyydissä."

Vähitellen mun oli valuttava takaisin kohti tallia. Hiekkakentältä kaikui Henrikin puhe. Hymähdin, kun ymmärsin sen välittävän oikeastaan ihan samaa viestiä kuin Jessikin, mutta omalla rauhallisemmalla tavallaan.
"Tää on vähän tätä näiden nuorten kanssa, kun ei oikotietä onneen ole, vaan pitää antaa niiden rakentua ajan kanssa. Mutta silti, kun niiden kanssa tehdään, niin tehdään oikein ja kunnolla, että ei niin kuin anneta niiden tehdä puoliteholla vaan koska ne on nuoria. Pitää tietää mitä voi vaatia, ja sitten ei saa tyytyä kauheasti vähempään, koska eihän se sitten edistä mitään jos aina mennään ihan vähän vaan ja ihan pientä vaan ja ihan mukavasti vaan..."

Rosengårdissa vallitsi aika selkeä yhteinen linja siitä, miten hevoset koulutettiin ja miten niitä ratsastettiin. Se oli hyvä, koska muuten isän, Henrikin ja Jessin yhteistyöstä olisi varmasti tullut hankalaa ja monimutkaista. Uskoin, että siitä olisi apua myös leiriläisille, jotka joutuisivat kuuden päivän aikana ratsastatamaan kolmen eri ihmisen valvovan silmän alla. Valvovien silmien yhtenäinen linjaus estäisi leirin annin pirstaloitumisen tuhanteen ristiriitaiseen palaseen.

Tallin oven avatessani mä arvelin, ettei siellä olisi kuin Ankkaa satuloiva Isabella. Auburnin perijättärellä alkaisi heti huomenna hevoskokeilurumba, mutta isä oli ehdottanut tälle, että tämän ensimmäisen kerran hän ratsastaisi omalla hevosellaan. Siten isän ja äidin olisi vielä helpompi arvioida, olivatko he valinneet Isabellalle sopivimmat mahdolliset kokeiltavat.

Kokeiltavien joukossa olisi munkin ehdotuksia. Se oli aika jännittävää.

Isabellan hevosostosten pohdiskelu kuitenkin kaikkosi mun päästä sen siliän tien, kun mä näin äidin Grannin karsinan edustalla. Siinä ihan sen näkyvillä oli siltä itseltään luvatta lainattu ratsastuskypärä. Niin joo, ja olihan sen edessä mun hevonenkin, jota se varmasti oli tullut arvostelemaan, mutta sillä hetkellä mä olin kaikkein eniten huolissani siitä kypäräasiasta.

Äiti kääntyi mun puoleen ja jostakin kummallisesta syystä se hymyili... melkein lämpimästi. Sellainen teki mut levottomaksi. Ei varmaan olisi pitänyt tehdä, mutta tekipähän vaan.

"Granni ser fint ut", äiti aloitti.
"Tack", kiitin varuillani.
"Och jag märkte att du ska låna min hjälm."
Liikehdin levottomana, mutta äiti hymyili taas.
"Vad roligt att nån använder den här hatten också", äiti yhtäkkiä sanoi, ja mä häkellyin vähän, mutta suurin yllätys oli vielä edessä.

"Vad trevligt att ha dig hemma igen. Jag har saknat dig", Susanne Rosengård sanoi mulle ja avasi sylinsä toivottaen mut tervetulleeksi halaukseen.

Hetkeäkään empimättä mä astahdin lähemmäs, ja hetken musta tuntui, että mä todella olin tullut kotiin.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.18 12:08, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.18 9:39

Kyllä isä tietää
28. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste11

Teemana on kritiikin viskaaminen romukoppaan ja ajatuksenjuoksumaisen tekstin tuottaminen ja hyväksyminen... ja tiiviin ilmaisun harjoittaminen.

Yksi minuutti

Meillä meni Grannin kanssa päin persettä, ja mä totesin itselleni, että niinhän meillä meni aina.

Isä tunsi mut ja tiesi, miten mä perustelisin meidän epäonnistumisia.

Se ei sopinut sille.

"Valittamisen sijaan nyt pitää alkaa ratsastaa. Jos asiat ei toimi, muuta jotakin", se sanoi, ja vaikka äänensävy oli lempeä, sisältö oli raadollisen totta.

Kolme minuuttia

"Josefina, miksi käänsit pois?" isän kysymys kaikui kentällä.

Mä olin juuri kääntänyt Grannin pois linjalta, joka olisi kuljettanut meidät pystyesteelle. Me oltaisiin tultu huonoon paikkaan, mä tiesin sen, koska Granni ei ollut hallinnassa. Ei se juuri koskaan ollut, ei varsinkaan, kun me hypättiin.

"Pysähdy."

Mä pysäytin hevoseni ja kyhjötin satulassa pahaa aavistellen. Mä saisin varmasti kuulla totuuden, joka olisi epämiellyttävä. Voi kunpa paikalla ei olisi yleisöä.

"Sun täytyy nyt lakata murehtimasta ja ruveta oikeasti ratkomaan teidän ongelmia, eikä vain selittää kaikkea sillä, että hevonen on vaikea etkä sinä osaa."

Kyllähän mä sen tiesin: ei mun pessimistinen asenteeni edistänyt mun ja Grannin kehitystä mitenkään.

"Sä osaat kyllä. Lakkaa vellomasta ongelmissa. Käydään nyt yhdessä hommiin ja ratkaistaan tämä hevonen", isä päätti.

Viisi minuuttia

Granni ei toiminut. Se ei kerta kaikkiaan toiminut niin kuin mä halusin sen toimivan, ja isä kysyi, miksei me mentykään tehtävälle, jolle se oli meidät pyytänyt menemään. Miksi mä käänsin hevoseni viime hetkellä pois linjalta? Koska se ei ollut kontrollissa, mä sanoin, ja koska mä en vaan saanut sitä hallintaan enkä keksinyt miten siinä onnistuisin, koska Granni oli niin kamalan vaikea hevonen. Se ei totellut. Sitä ei kiinnostanut totella.

Isä käski mun pysähtyä. Mä tein niin kuin käskettiin, ja mä olin hirveän tietoinen siitä, että mun ja Isabellan treeni oli kerännyt kentän aidan taakse jo vähän yleisöäkin. Mä toivoin, ettei isä haukkuisi mua lyttyyn.

Mutta isä oli järkevä ja rauhallinen ja kannustava valmentaja, ei se haukkuisi mua syyttä suotta.

"Josefina", isä aloitti, ja mä huomasin toivovani, että se nyt mua suoraan puhutellessaan käyttäisi meidän äidinkieltä.

Ehkä ihan kaikki eivät ymmärtäisi sen puhetta.

"Sä olet varmaan vuoden aina vaan sanonut, että hevonen ei toimi, koska se on vaikea."

Voi ei. Miksi se puhui suomea? Ja ennen kaikkea - miksi se oli ihan oikeassa?

"Oletko sä todella yrittänyt ratkaista teidän ongelmia vai todennut vain, ettet osaa?" isä kysyi.

Sävy oli lempeä, mutta mua vähän hirvitti silti. Mä tiesin, mikä mun vastaus oli, ja niin tiesi isäkin.

"Nyt sun pitää siirtyä pois tosta ongelma-ajattelusta. Lakata murehtimasta ja ruveta ratkomaan", se kertoi. "Ratkotaan yhdessä."

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.09.18 13:48

Sukulaissuhteita
30. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste10 #jusunhaaste12

Mä olin jotenkin vasta äidin ja isän kanssa päivällispöydässä jutellessani oivaltanut, miten monta Grannin sisarpuolta tallissa nyt oli.  Kotoisana vahvistuksena oli Bertram. Läiskikäs trakehnerori oli tullut joltakin tutuntutulta, ja Jessi ratsasti sitä nyt minkä muilta hevosilta kerkesi. Vaikka sen kirkkaan kirjavaa karvaa katsellessa oli vaikea uskoa, että se oli Grannille sukua, niin oli se vaan. Niillä oli sama emä.

Sitten oli Innan mukana tullut Halcyone, jonka isä oli Grannin tapaan Tranquille K. Hani oli aika hyvässä vaiheessa, ja se oli puolisisaruksista ehkä kaikkein eniten Grannin näköinen, vaikkakin paljon parempiluontoinen.

Kolmatta sisarpuolta katselin nyt pää kalellaan. Anna Sareen omistama Epi asui Auburnissa, mutta jostakin syystä mä en ollut oikein koskaan tajunnut kiinnittää siihen huomiota. Kotona Rosengårdissa sukuasiat vaan nousivat aina pintaan. Siispä mä kiinnostuin Epistä ja ryhdyin etsimään siitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.

Yhteisiä piirteitä ei ollut lainkaan hankala huomata. Molemmat tammat olivat isoja, tummia ja ratsuhevostyyppisiä. Epin ratsastettavuus vaikutti kymmenen kertaa paremmalta kuin Grannin, enkä mä voinut olla miettimättä, johtuiko se jostain sisäsyntyisestä piirteestä hevosessa vai oliko Anna vain tehnyt parempaa työtä sen kanssa kuin mä omani. En olisi ihmetellyt. Kun seurasin Annan toimintaa hevosensa kanssa, mä mietin, että siinä oli onnekas hevonen. Sitä käsiteltiin hyvin ja johdonmukaisesti, ja sen treeni oli ihailtavan monipuolista.

Totta kai treeni oli monipuolista, kun kyseessä oli kenttähevonen, mutta saattoi niitäkin treenta pieleen. Anna ei treenannut puolivillaisesti eikä huonosti.

Lähteäkö Grannin kanssa maastoestetreeneihin joskus? Tuskin se saisi sydäriä. Mä saattaisin saada. Mulla ei ollut kuin murto-osa Anna Sareen rohkeudesta, enkä mä ollut edes kateellinen. Ihailin vain, salaa. Tietenkään en uskaltanut sanoa mitään ääneen. Se olisi vaatinut... kommunikoimista. Puhumista henkilölle, jota en oikeastaan tuntenut.

"Heippa vaan."

Minkä sätkyn sainkaan, kun mua tervehditiin.

Ei tervehtiminen mua tavallaan pelottanut. En siis ihan joka kerta säpsähtänyt, kun joku sanoi hei. Joskus säpsähdin kuitenkin.

Niin kuin vaikka nyt, kun Anna (kukapa muukaan) ilmestyi mun vierelle kuin tyhjästä.

"Öö", mun suusta pääsi, ennen kuin sain itseni ryhdistäytymään. "Hei."
"Mitäs Epi on puuhaillut?" Anna kysäisi rupattelevaan sävyyn.
"No, hmm, enimmäkseen seisoskellut. Ja etsiskellyt heinänkorsia."
"Kuulostaa rennolta."
Hymähdin.

Sitten keräsin rohkeutta.

"Se on hienon näköinen", kehuin ujona.

Anna näytti ilahtuvan.

"Voi kiitos!"
"Siinä on laatua. Henrik kehui sitä myös", paljastin, ja kun nyt olin päässyt vauhtiin eikä mitään katastrofia ollut seurannut, paljastin kaikkein merkittävimmänkin palautteenantajan henkilöllisyyden ja mielipiteen: "Mun äitikin on sitä mieltä, että se on hyvännäköinen tamma. Varo vain, ettei se kohta tee siitä tarjousta..."

Se oli kepeä vitsi, ja Annakin naurahti, mutta vaikutti olevan otettu. Musta tuntui mukavalta saada aikaiseksi hymy sen kasvoille. Tuntui siltä, että mä olin onnistunut tässä yhdessä vuorovaikutustilanteessa - eikä se ollut ollut edes vaikeaa.

Ehkä uskaltaisin jatkossa moikkailla Annaa ilman taivaisiin kohonnutta pulssia. Vaikka Kalla Cupin osakilpailuissa. Tai missä me nyt sitten ikinä tavattaisiinkaan.


             


_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.09.18 19:52

Jos lajia vaihtaa voisin
30. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste6 #innanhaaste9

Joskus, ihan vaan joskus, tai siis aivan tosi tosi usein... mä mietin, että mitä jos mun ei olisikaan ollut pakko olla esteratsastaja.

Niin kuin vaikka nyt, kun mikään ei taaskaan sujunut. Grannilla oli tänään kevyt päivä, joten mä sain ratsastaa Damantella, joka ei päässyt liikkumaan leiriläisten kanssa. Damantehan oli ihana hevonen! Se oli nöyrä, herkkä, sopivan rohkea muttei varomaton, keveä ja ryhdikäs. Siis ihan toista maata kuin Granni. Oikeastaan Damante oli hyvin lähellä mun unelmieni hevosta, mutta juuri sillä hetkellä se ei lohduttanut mua yhtään.

Tunti nimittäin osoitti sen, että mulla oli rutiini isoille tehtäville täysin hukassa. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt suoriutua 11-vuotiaalla hyvin koulutetulla kilparatsulla melko helposti tehtävistä, joita isä mun eteeni asetti. Selvisinkin, siihen maagiseen kahdenkympin rajaan saakka. Santoksen kanssa mä olin kilpaillut metrikolmeakymppiä, ja muistin kyllä, miten valtavalta väli kahdestakympistä kolmoseen oli tuntunut. Siltä se tuntui taas. Mä en ollut hypännyt aikoihin mitään kunnon esteitä, vaan koko mun treenit olivat olleet aika lapsenkengissä. Vauva-Grannin kengissä.

"Juu-u, Josefina, nu måste du helt enkelt rida", isä sanoi lempeän lujasti.
Musta tuntui, että se vaihtoi kielen ruotsiin aina silloin, kun se arveli mun tarvitsevan erityistä emotionaalista tukea. Isabellalle se puhui tietysti koko ajan suomea, välillä vähän hassua ja puolikielistä.
"Uudestaan", isä vaati. "Sitten paussi, Josefina."

Mä viivyttelin niin kauan kuin pystyin. Isä ei pitänyt siitä, jos sen piti toistamiseen pyytää ratsastajaa toimimaan. Niinpä mulla ei ollut kuin ehkä neljä sydämensykäystä aikaa, ennen kuin mun oli pakko usuttaa Damante laukkaan. Herkkä hevonen teki niin heti, ja mun sydän säesti sen kavioiden rummutusta omalla rytmillään. Mä halusin rukoilla, että me selvittäisiin edessä odottavasta linjasta hengissä, mutta en mä tiennyt, kuuntelisiko kukaan mun rukouksiani. Taputin kerran Damanten kaulaa toivoen, että ehkä se kuulisi.

Adrenaliini rytisi ja ryskyi kaikkialla mun kehossa. Mä olin niin valpas ja niin elossa, että se hirvitti mua. Kai maailman huiput olivat niitä, jotka nauttivat siitä tunteesta. Mä olin vain kauhuissani.

"Bra. Fint jobbat, Josefina."

Me selvittiin. Mä olin huojentunut ja uupunut. Damante valui käyntiin ja mä itse matkustin sen satulassa haluamatta enää koskaan kerätä ohjia käteeni. Vilkaisin vielä kerran esteitä. Ne näyttivät yhä valtavilta.

Olisipa kentän ainoat asiat, joita saattoi ylittää, kouluaitojen kokoisia. Joskus mä leikittelin sillä ajatuksella, että mitä jos mä olisinkin kouluratsastaja. En kyllä sittenkään haluaisi itselleni mitään megalomaanisen reaktiivista hämähäkinkoipihevosta, sellaisia kuin nyt vaikka hollantilaisten jalostamat kouluratsut saattoivat olla. Valitsisin jonkun mukavan hevosen. Sellaisen, joka lähtisi aina iloisesti töihin (toisin kuin Granni). Sellaisen, jonka maailma ei järkkyisi, jos kentän laidalla sattuisi olemaan vaikka sadetakkiin puettu koira. Sellaisen, jonka selässä mulla olisi turvallinen olo, oli olosuhteet millaiset tahansa.

Mun kouluhevoseni olisi ehdottomasti pikemminkin tasainen puurtaja kuin säpäkkä liikeihme. Me ei varmaankaan oltaisi ratojen näyttävin ratsukko, mutta me tehtäisiin hyvin ja huolellisesti ne asiat, mitä osattaisiin.

Yksi ongelma mun hypoteettisessa kouluratsastussyrjähypyssä kyllä oli.

Kouluvalmentajat tuntuivat melkein järjestään olevan järkyttävän pelottavia. Siis ajatellaan nyt vaikka Amanda Sokkaa. Kun se näkisi mun sympaattisen, ehkä kouluratsuksi vähän liian matalajalkaisen tammani, se tuhahtaisi ja nyrpistäisi nenäänsä. Se ei myöskään kovin kauan katselisi meidän mukavaa menoamme. Kouluratsastajat vaativat aina vaan enemmän ja enemmän, ja koska mä en ollut kovinkaan vaativa luonne, mä en varmaan sittenkään sopisi sellaiseksi. Kun ei mua haittaisi vaikka se, ettei mun hevoseni lisäisi ravia erityisen näyttävästi eikä sen laukanvaihtosarjoissa olisi juurikaan ilmaa alla.

Miksi mä sitten oikein sopisin, jos mä olin kouluratsastajaksi liian vähääntyytyväinen ja esteratsastajaksi turhan kyvytön sietämään pientä jännitystä?

No, oikeastaan se oli aika selkeää, vaikkakin utopistista.

Mun matalajalkainen ja mukava koulutammani tarvitsisi ehkä juuri niitä sellaisia hämähäkinkoipisia näyttäviä oreja parikseen. Se voisi tehdä vähän itseään laadukkaampia, mutta temperamentiltaan vielä käsiteltävissä olevia varsoja. Mä voisin rapsutella niitä varsoja, joilla olisi emältään peritty piirto, ja sitten myydä ne sellaisille ihmisille, joiden hinku kilparadoille oli suurempi kuin mun.

Oikeastaan, oivalsin siinä Damanten kanssa kävellessäni, jos mä olisinkin hevoskasvattaja, mun ei edes tarvitsisi hankkia uutta hevosta. Granni olisi aivan hyvä siitostamma. Sen isoimmat viat oli ratsastettavuus ja hapan luonne, mutta jos mun ei tarvitsisikaan saada siitä kilpahevosta... haittaisiko ne? Opettaisikohan se varsansakin pahoille tavoille?

"... ja Josefina voisi tulla vielä kerran tämän saman tehtävän, ja sitten siirrytään heti seuraavaan", isän ääni herätti mut takaisin todellisuuteen.

Ai niin.

Mun piti edelleen olla esteratsastaja.

No, me oltiin jo kerran selvitty tehtävästä hyvin, rohkaisin itseäni. Estehevonen mun allani hyrähti kuuliaisesti käyntiin; se tiesi, että kohta hypättäisiin taas.

Sillä kertaa kaikki tuntui helpommalta. Niin helpolta, että kellontarkasti rullaava Damante sai mut unohtamaan unelmien kouluhevostamman. Niinkin helpolta, että mä hairahdin pitämään itseäni sittenkin ihan pätevänä esteratsastajana, jolle mitkään esteet eivät olisi liian suuria. Sitten kun Grannista tulisi yhtä miellyttävä ja kuuliainen hevonen kuin Damantesta, me kyllä tehtäisiin hurjaa tulosta isoillakin radoilla.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 07.10.18 11:27, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.10.18 12:57

Viimeistelyharjoitukset
3. lokakuuta 2018 -- #RGesteleiri #sarahinhaaste31

Rosengårdin kilpailuharjoitus olisi Grannin viimeinen hyppykerta ennen Kalla CUPin kolmansia osakilpailuita. Vähän uhkarohkeasti mä olin päättänyt ilmoittaa sen metriin, vaikka meidän ensimmäinen metrimme olikin viime kauden päätteeksi aivan floppi. Mä en oikein tiennyt, mikä muhun meni, kun pitkään emmittyäni valitsin sen metrin. Turvallinen kasikymppi olisi ollut sata kertaa fiksumpi valinta...

... mutta eihän se olisi edistänyt meidän kehitystä mitenkään. Kasikympin aika oli ohi. Toki kävisimme vielä yksissä ulkopuolisissa kilpailuissa hyppäämässä sen, ja jos tarve todella vaatisi, palaisimme siihen muutenkin. Piti kuitenkin toivoa, ettei sellaista tarvetta olisi.

Ja periaatteessa: miksi olisi ollut? Grannin ratsastettavuudelliset ongelmat olivat samat estekorkeudesta huolimatta. Puomien madaltaminen ei mitenkään merkittävästi auttaisi mua ratkaisemaan niitä. Enkä mä kilparadalla pulmia kuitenkaan voisi ratkaista, koska sellaista taikuutta ei ollut olemassa, että ongelmat olisivat kadonneet savuna ilmaan yhden esteradan aikana. Kotona se työ olisi tehtävä, ja valmennuksissa.

Eihän vajaassa viikossa oltu vielä päästy meidän haasteidemme ruotimisessa kuin alkuun, mutta jotakin oli silti jo tapahtunut. Isän opetuksessa ja välillä tallin omia kokeneita estehevosia lainaten mä olin taas alkanut muistaa, millaista oli hypätä isompia esteitä ja teknisempiä tehtäviä. Vaikka mä olin alati kauhuissani niin tehdessäni, tavallaan mä tunnistin vähän intoakin siellä kaiken hermoilun alla. Joskus mä olin ajatellut, että mä voisin oikeasti ratsastaa työkseni niin kuin Alexander, ja aina pieninä hetkinä Rosengårdin leiriviikon aikana mä muistin miksi. Tietysti mä muistin myös kaikki mutta-alkuiset jatkoajatukset.

Yhden ison mutta-ajatuksen sysäsin syrjään silloin, kun oli mun vuoroni ratsastaa Grannin kanssa radalle. Silloin mä ratsastin isän puheille ja pyysin sitä laittamaan radalle yhden isomman esteen. Isä nyökkäsi.

Pahinta peläten ja parasta toivoen mä johdatin Grannin radalle, joka oli kahta muun haastavuuden vuoksi 90-senttiseksi jätettyä estettä lukuunottamatta metrin korkeudessa - ja sitten, yhden laajan kaarteen takana odotteli se yksi isompi este. Kun se oli siellä kaiken muun seassa, mä en niinkään kerennyt ajatella sitä. Siispä mä ratsastin niin kuin sitä ei olisi ollut.

Tavallaan se este toimi juuri niin kuin sen piti. Kun me muutenkin aika hyvin sujuneen radan kesken liidettiin ilman sen kummempia ongelmia sen yli, mä ajattelin, että ehkä mä olin tehnyt oikean luokkavalinnen Kalla CUPissa. Ehkä oli ihan oikein edes kokeilla luokkanousua. Olisi ollut naiivia ajatella, että ehkä isommat esteet saisivat Grannin nöyrtymään ja kuuntelemaan mua paremmin, koska eihän siinä niin tietenkään kävisi. Se saattaisi olla ihan yhtä itseriittoinen ja omapäinen kuin aina muutenkin. Joka tapauksessa mä tiesin nyt, ettei me kompastuttaisi isompiin esteisiin. Grannilla oli valtava halu hypätä, eikä se tuntenut sanaa rimakammo.

Kun mä kuulin meidän kiilanneen tuloslistalla heti hirmu hyvin ratsastaneen Rasmuksen kannoille, mä näytin poikaystävälleni kieltä. Mua ei harmittanut hävitä sille, niin tyytyväinen mä olin omaan rataani. Ainoa puomi oli tullut toiselta niistä 90-senttisistä esteistä, kun Granni oli purrut kuolaimeen ja kiikuttanut meidät aivan pohjaan. Se hyppäsi siitäkin. Mua ei harmittanut edes se, että Inna teki heti meidän jälkeemme radan, joka oli sekunnin murto-osan meitä hitaampi mutta puhdas.

Kukaan muu meidän edelle ei sitten kiilannutkaan. Oli aika hauskaa päästellä menemään leikkimielisellä kunniakierroksella Grannin puolisisarukset meidän edellämme takakenkiään välkytellen.


_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 07.10.18 11:53

Kalla CUP III
6. lokakuuta 2018 #HarvestGames

@Jusu R. kirjoitti:
Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.
Lähde: Pitkä viikonloppu

Grannin käyntiaskeleet olivat itsevarmat, kun se asteli derbykentällä meidän odottaessa lupaa startata. Pehmeät muksahtelut nurmipohjaa vasten muistuttivat mun oman sydämen kumahtelua. Ilme vakavana mä vedin vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin tervehdin tuomaria. Monenkirjavat esteet kutsuivat.

Lähtöviiva ylittyi, ja mä olin niin keskittynyt allani polkevaan hevoseen, etten varmasti olisi muistanut edes omaa nimeäni sillä hetkellä. Onneksi kukaan ei kysynyt. Onneksi mun ei tarvinnut muistaa mitään muuta kuin rata, joka oli pitkä ja polveileva. Jo alku oli vaikea, nopeatempoinen S-mutka. Grannin kanssa mulla oli kädet täynnä töitä, sillä se ei ollut pieni, kevyt ja ketterä hevonen, joka kääntyi kuuliaisesti ja kellontarkasti sinne minne piti. Se oli suuri, vahva ja laukkasi mieluiten hyvin pitkillä askelilla. Sellaiset askeleet kuitenkin vähensivät multa aikaa ajatella. Piti toimia vaistomaisesti ja nopeasti.

Enimmäkseen Grannin korvat osoittivat nuivasti taaksepäin, mutta aina hypätessään se heilautti ne iloiseen, tarkkaavaiseen höröön. Silloin ilma virtasi mun keuhkoihini ja keuhkoistani vapaammin, vaikka mä muuten olinkin niin jännittynyt, että hengittäminen tuntui väkinäiseltä. Esteiden yläpuolella meillä ei ollut hätää.

Mun hevoseni ei kytännyt mitään. Se meni kuin kone. Radan edetessä se kävi yhä vahvemmaksi, ja mä tiesin, että kun me ylitettäisiin maaliviiva, mä tutisisin rasituksesta ja silkasta hermostuneisuudesta. Grannilla hyppääminen ei ollut mikään varsinainen ilo, sen mä myönsin. Se oli jännittävää, se oli hermoja ja kehoa koettelevaa, ja luokkakorkeus oli kuitenkin vasta metri. Luoja meitä auttakoon, kun pitäisi hypätä vaikkapa ensimmäiset metrikolmekymppiset, tai jos me oikein pitkälle päästäisiin, satanelikymppiset.

Kun me lennettiin yli punavalkoisesta trippelistä, mä ajattelin nopeasti, että kyllä me päästäisiin ihan niin pitkälle kuin haluttaisiin. Niin pitkälle kuin mun pääkoppani kestäisi. Grannin hypyt olivat niin isoja, ja mun jarrutteluistani huolimatta se eteni nopeasti.

Kaarre trippeliltä kahdennelletoista esteelle venähti hieman, sillä Grannin valtava hyppy oli kuljettanut meidät kauas esteestä, ja kun mä yritin saada sen takaisin hallintaan pidätteellä, se nakkeli niskojaan ja huiskaisi kiukkuisena häntäänsä. Mä tiesin, ettei meidän rata ollut kaikkein kaunein, enkä mä ollut ratsastajana tehokkain. Välillä jouduin melkein repäisemään, kun tuntui, ettei mikään pienempi pidäte olisi pelastanut meitä ajautumasta esteiden sekaan.

Mielessä kaikui isän sanat vahvemman kuolaimen kokeilemisesta. Ei siksi, että saisin enemmän voimaa käyttööni, vaan siksi, että pärjäisin vähemmällä. Että saisin Grannin nopeasti hereille ja voisin sitten heti hellittää.

Ehkä mä tekisin niin, mietin, kun kädet täristen ja hengästyneenä ylitin perusradan maaliviivan hevoseni kanssa. Me jatkettaisiin uusintaan, ja mun olisi pitänyt olla helpottunut. Mä olin kuitenkin vähän kauhuissani: vielä toinen rata kädelle koko ajan enemmän painavan Grannin kanssa. Vaikka mä en ratsastaisi aikaa, tiesin hevosen menevän kovaa, ja tiesin senkin, ettei mulla olisi mitään mahdollisuutta hidastaa sitä, kun se päättäisi lisätä mittaa askeleisiinsa ja ilmaa hyppyihinsä.

Granni veisi ja mä vikisisin. Niin se aina meni.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 12.10.18 14:17

Kartanon lapset
12. lokakuuta 2018 - ERJ:n alaisten tarinakilpailuiden tuotos



                        Loitsula, 12.10.2018
Tehtävänanto
Luokka 2. 80cm
Kirjoita kummitustarina, jossa joku tai jokin lentää

Kekrinä on perinteisesti kerrottu paljon tarinoita, varsinkin jännittävät kummitustarinat ovat syksyisin suosiossa. Tehtävänantona on siis kirjoittaa mystinen, tunnelmallinen ja tottakai pelottava kummitustarina, loru, satu tai runo.
Tarinan ei pidä olla pitkä, eikä sen pituus ole ratkaiseva tekijä voittajaa valitessa. Lyhyt, napakkakin runo on aivan yhtä hyvä. Tuotos saa liittyä hevosiin tai vaikkapa itse kilpailupäivään ja Loitsulan kekrijuhlaan, mutta se voi olla myös täysin oma, irtonainen tarinansa. Voit kirjoittaa joko realistisen tarinan, jossa yliluonnollisuuksia ei tapahdu, fantasiatarinan jonka tapahtumat eivät meidän todellisuudessamme ole mahdollisia, tai kertoa vaikka perinteisen sadun! Luokkien tehtävänannossa on annettu jokaiselle luokalle vielä oma pieni twistinsä.
Tarinat arvostellaan mielikuvituksellisuuden, tyylin, omaperäisyyden ja tottakai pelottavuuden perusteella!

Tulos: 1/3
Tuomarin kommentti: "Taidokkaasti kirjoitettu, kuin novelli! Lentäminen ujuutettu ovelasti mukaan."

Isosisareni Vilhelmina rakasti tarinoita. Minäkin rakastin, mutta olin pienempi ja pidin pienemmistä tarinoistakin; sellaisista, joista tuli hyvä ja lämmin olo ja joiden jälkeen oli helppo nukahtaa.

Meistä keskimmäinen, veljeni Alexander, rakasti sitä, että minä pelkäsin. Se ei ollut vaikeaa, minun pelottelemiseni, ja vuosien myötä vanhemmat sisarukseni hioivat taitonsa huippuunsa. Sisarukseni käyttivät ihailtavasti hyväkseen ympäristöä keksiessään mitä nokkelampia kauhutarinoita. Vanhan kartanon ikiaikaiset tilukset olivat mitä ihanteellisin ympäristö kymmenille ja taas kymmenille kauhistuttavan karmiville kertomuksille, ja minä olin niin kovin pieni ja herkkä ja hyväuskoinen, enkä minä tiennyt, mikä kaikki oli totta ja mikä pelkkää tarinaa.

Oliko meidän kesäisten melontaretkiemme kohde, Högholmen, todella mestauspaikka? Kuinka monta kartanonneitoa oli hukkunut Valkorannanvirtaan yrittäessään karata vihille tallipoikien kanssa? Montako kertaa lähimmän naapuritilan isäntä oli kajahtanut ja saapunut sukumme maille aikeinaan lahdata koko perhe? Kuinka monta maan kamaralle jumittunutta sielua maillamme oikein liikkui?

Erään tarinan muistan erityisen hyvin vielä tänä päivänäkin, vaikken enää ole pieni (herkkä ja hyväuskoinen kylläkin).

Istuin Vilhelminan kanssa ullakolla. En tiedä miksi olimme siellä; en minä yleensä halunnut mennä sinne. Vilhelmina pakotti minut istumaan raskaalle vanhalle sohvalle, jonka takorautainen selkänoja tuntui epämukavalta. Siispä en nojannut siihen, vaan istuin niin kuin Vilhelminakin, hieman sohvan etureunassa. Vilhelminan jalkapohjat ulottuivat lattiaan, minun eivät.

Siskon kertojanääni oli vangitseva. Vaikka minua pelotti ja tunsin oloni levottomaksi ja halusin pois, en minä lähtenyt. Istuin aloillani kuin naulittuna ja kuuntelin kertomusta ja omaa takovaa sydäntäni.

"Muistatko Sigvardin? Olen kertonut hänestä ennenkin. Sigvard oli nuori palvelustyttö, piika vain, hyvin utelias. Sigvard seikkaili kaikkialla kartanossa aina kun muiden silmä vältti, ja usko pois, hän tekee niin yhä... mutta tämä tarina sijoittuu ajalle, kun Sigvard oli aivan pieni."
"O-onko se tositarina?" piipitin minä, ja Vilhelmina hymähti ylevästi.
"On, tietysti. Minä kerron vain tarinoita, jotka ovat totta."
Olin vaiti. En minä halunnut kuulla pelottavia tarinoita, jotka olivat totta. Sitä en kuitenkaan sanonut sisarelleni, sillä ei se häntä olisi estänyt kertomasta.

"Ullakko kiinnosti Sigvardia kovasti. Se veti puoleensa kuin rakastettu. Mitä Sigvard ullakolta löysi, sen hän piti salaisuutenaan, mutta minä arvelen, että hänellä oli täällä ystävä."

Se oli karmiva ajatus. Mikä ystävä asuisi ullakolla kenenkään muun tietämättä? Purin alahuultani niin, että se sattui.

"Eräänä päivänä Sigvard oli ystävänsä kanssa ullakolla. Hän istui suunnilleen näillä sijoilla kuin me nyt ja jutusteli tai leikki tai miten nyt vietetäänkään aikaa sellaisten ystävien kanssa, jotka asuvat salaa ullakolla... Ystävä oli kuitenkin kutsunut kylään omia ystäviään."

"Sigvard ei tiennyt niistä mitään, kunnes... joku tarttui häntä nilkoista!"

Ja sillä hetkellä tunsin napakan otteen molempien pienten nilkkojeni ympärillä. Kirkaisin kuin kuoleva villieläin. Sydän jysähti vasten kylkiluita niin kuin olisi pyrkinyt vapaaksi vankilastaan. Pyristelin irti otteesta ja juoksin henkeni edestä ullakon portaille, jotka minä suorastaan lensin alas.

Ensin kuvaannollisesti, niin nopeasti juoksin.

Sitten kirjaimellisesti, sillä tasapainoni petti puolivälissä portaita.

Matka alas oli pitkä mutta nopeasti ohi. Kun minä paiskauduin maahan ja ilma pakeni keuhkoistani, kuulin töminää ja pelkäsin, että Sigvardin ystävät olivat tulossa hakemaan minua.

Isä se kuitenkin oli, ja isä oli hirvittävän vihainen. Kauhutarinaa kertonut Vilhelmina ja vanhan sohvan alla sopivaa hetkeä odottanut Alexander lymyilivät vuorostaan pelokkaina ullakon portaiden yläpäässä, kun alhaalta täyttä vauhtia luokseni ravannut isä tarkisti, elikö hänen kuopuksensa.

Sinä iltana kaksi kolmesta kartanon lapsesta katui typeriä tekojaan ja yksi tutisi vanhempiensa sängyssä, koska ei uskaltanut nukkua missään muualla.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 19.10.18 11:19, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.10.18 10:50

ktk-tilaisuus

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.10.18 11:10


1. Kylmää ja pimeää
Tiistai, 16.10.2018
Lokakuu kääntyi puoliväliinsä, ja se tuntui hektisen syksyn taitekohdalta. Treenileirillä kotona Rosengårdissa me saatiin vielä nauttia kirkkaista syyspäivistä. Miten hyvään vauhtiin me oltiin Grannin kanssa päästy; isän ohjeet ja Henrikin läpiratsastus auttoivat mua tamman kanssa mittaamattoman paljon. Siitä oli hyvä jatkaa Harvest Gamesin kilparadalle. Aika haipakkaa me siellä mentiin, mutta mulla oli kohtalaisen varma olo sillä metrinkorkuisella radalla. Toisin sanoen en pelännyt aivan kuollakseni, vaikka Grannin laukka-askeleet olivatkin varmaan kuuden metrin mittaisia. Saimme ruusukkeen, jonka kirkas sininen toisti kuulaan syystaivaan sävyä.

Siltä pohjalta lähdimme Loitsulaan kilpailuihin. Tuntui siltä, että täytyi kilpailla nyt kun asiat sujuivat ja treeniolosuhteet vielä suosivat. Olin ilmoittautunut kilpailuihin hyvissä ajoin, ja huomasin miettiväni Kalla CUPin jälkeen, että oliko typerää mennä hyppäämään 80:n senttimetrin luokka. Sitten kohautin olkiani ja totesin, että Grannin ohjauslaitteiston testailua ja säätöä voitaisiin tehdä millä korkeudella vain. Otin radan treenin kannalta. Sain todella harjoitella nopeaa päätöksentekoa ja tehokasta ratsastusta, kun Granni rallitteli menemään tyylilleen uskollisesti kovaa ja ehkä vähän tarpeettoman korkealtakin.

Lopulta meidän lokakuu huipentui kantakirjaustilaisuuteen, jonne lähdin Heidin kannustamana samaan aikaan sen ja Cariadin kanssa. Sitä kantakirjausta mä olin jännittänyt kaikkein eniten, ja yhä vain näin tilaisuudesta painajaisia, vaikka kaikki oli jo ohi.

Sen jälkeen alkoikin sitten pimeä syksy.

Maneesittoman pikkutallin arki oli aika rapaista, kun loskainen marraskuu lähestyi. Silloin vasta ymmärsin, että mähän olisin oikeastaan ollut typerä, jos olisin jättänyt Grannin kantakirjauksen myöhempään syksyyn tai alkutalveen. Se ei taatusti olisi esiintynyt tilaisuudessa ainakaan yhtään enempää edukseen, jos me oltaisiin möngitty sinne ravan ja loskan keskeltä.

Sääolosuhteet nimittäin vaikuttivat väistämättä Grannin liikuttamiseen. Juuri parhaillaan mä tuijotin kenttää, joka oli aika lohduton näky. Edellisiltana oli alkanut sataa, eikä sade ollut tauonnut hetkeksikään koko yönä. Päivälläkin oltiin saatu komeita kuuroja. Niin surullisen äkkiä lätäköt kertyivät Purtsilan piskuiselle ratsastusareenalle, joka alkoi totisesti muistuttaa perunapeltoa. Eikä se tästä paranisi, ajattelin silloin. Tulisi lisää sateita, ja sitten alkaisivat yöpakkaset, ja kenttä menisi hirvittävän kovaksi.

Mielessä pyörivät äidin vaatimukset viedä Granni Auburn Estateen. Mä olin itse härkäpäisesti päättänyt pitää Grannin Purtsilla. En vieläkään ihan ymmärtänyt, miten olin uskaltanut olla edes hakematta tallipaikkaa silloin, kun äiti oli käskenyt tekemään niin.

Koko pitkänä kesänä mä en ollut hetkeäkään katunut sitä päätöstä. Musta oli ollut ihanaa olla nuoren raakileeni kanssa Purtsilla, syrjässä kaikesta. Tehdä ihan rauhassa ne parit treenit, mitä nuoren hevosen viikko-ohjelmaan nyt mahtui, ja maastoilla loppuaika hevosen kuntoa kasvattaen. Granni oli saanut elää mutkatonta hevosenelämää, ja vaikka sitä oli vaikea lukea, kai se oli ollut ihan tyytyväinen.

Nyt mulla oli viisivuotias hevonen, kantakirjattu ja kaikkea, ja sen kanssa olisi pitänyt tähyillä kohti metrikahdenkympin luokkia. Niiden olisi pitänyt lähestyä meitä jostakin kaukaisuudesta, koska eihän sellaiset korkeudet loppupeleissä olleet viisivuotiaille hevosille yhtään liikaa. Ei mullekaan, oikeastaan, olinhan mä kilpaillut isompaakin jo junnuna. Mulla oli kuitenkin edessä syksy ja talvi perunapellon ja maastojen varassa, ja mitäs sitten, kun ne heittäytyisivät käyttökelvottomiksi? Kun tiet jäätyisivät liukkaiksi ja kenttä koppuraksi? Kerta-kaksi viikossa Auburnin maneesilla käyden ei ehkä auttaisi meitä vielä ihan hirveästi. Kilpahevosen kannalta olosuhteet eivät olleet ihanteelliset, vaikka viihtyisyys tietysti painoi mun vaakakupeissa aika paljon. Painoiko se riittävästi nyt, kun piti edetä?

Me mentäisiin aina vaan kauemmas siitä metrikahdenkympin tavoitteesta. Me otettaisiin niin pahasti takapakkia talven aikana.

Yhtäkkiä sen tiedostaminen ahdisti ja turhautti. Mä olin kuvitellut, ettei mua kiinnostaisi, koska mä olin ajatellut, ettei meistä mitään kilparatsukkoa tulisi kuitenkaan. Olin ajatellut, että mä mieluummin tutkisin kaikki metsän polut ja ojanpohjat ja sänkipellot kuin treenaisin tavoitteellisesti ja ratsastaisin kilpaa. Purtsila kaikessa koruttomuudessaan oli antanut mahtavat puitteet puskaratsukoksi identifioitumiseen. Sitten me pärjättiin Cupissa ihmeellisen hyvin siihen nähden, mitkä lähtökohdat meillä oli, ja kolmannen osakilpailun jälkeen me oltiinkin mun valtavaksi yllätykseksi sangen hyvissä asemissa. Ihan huomaamattani mä aloin pyöritellä mielessäni ajatusta: mitä jos me pärjättäisiin? Voitettaisiin, jopa? Me ehkä voitaisiin voittaa. Koko Cup.

Niinpä mä mietin kahta kauheammin äidin aikaisempaa vaatimusta. Olinko mä sittenkin ollut jälleen täydellinen typerys toimiessani äitini tahdon vastaisesti? Sen perimmäinen syy lähettää meidät Kallaan oli saada mut Isabella Sokan nenän alle valmennettavaksi hulppeisiin puitteisiin. Jotta mä olisin hyvissä käsissä, mutta jotta mun menestystä ei pistettäisi yksinomaan kotikartanon hyvien resurssien ja päättäväisten vanhempien ansioksi. Jotta mä tekisin menestykseni ihan itse.

Ja sitten mä en ymmärtänyt ollenkaan, mitä äiti nyt halusi.

Jostakin syystä musta tuntui, että myrskytuuli oli kääntynyt. Se sama Susanne Rosengård, joka oli vuosi aikaisemmin passittanut mut kohti Kallan kylää ja Isabella Sokkaa, oli Rosengårdin esteleirin aikana kohdellut sitä nimenomaista kaukaista serkkua niin kovin, kovin kylmäkiskoisesti, että jopa mä havaitsin sen ja pidin tavallisesta poikkeavana. Mä olin oppinut pitämään äidin viileää käytöstä aika tavanomaisena. Nyt viileys olisi kuitenkin ollut vähättelyä.

Se, mikä mut teki todella levottomaksi, oli äidin empivä toiminta leirin päätteeksi juuri ennen mun siirtymistä autoon, missä Rasmus jo odotti. Äiti halasi mua, ei mitenkään liian pitkään eikä kovinkaan lämpimästi, ja sitten se irroitti otteensa. Yhtäkkiä se kuitenkin tarttui mun käsivarteen kun mä olin jo kääntymäisilläni pois sen luota.
"Josefina", äiti sanoi hiljaa ja piti sitten harvinaisen pitkän ja miettiväisen tauon.
Mä odotin hämmentyneenä. Äidin silmät olivat tyypillisesti melkein ilmeettömät, mutta nyt mä näin, miten se empi ja aprikoi.
"Snälla", se aloitti sitten, ja sitä mä säikähdin.

Äiti ei koskaan pyytänyt multa mitään. Silloin mä katsoin sitä sydänjuuriani myöten pelästyneenä, sillä sen sävy oli niin lähellä anovaa kuin suinkin oli mahdollista.

"Var försiktig", äiti sanoi, nyt teräksinen häivähdys äänessään. "Låt inte Isabella dra dig till sina egna skandaler."

Ote mun käsivarrestani irtosi. Äiti katsoi mua kiinteästi silmiin. Mun kurkkua kuristi se kummallinen olo, jonka hetki jätti jälkeensä. Autossa mä olin alkumatkasta niin hiljainen, että Rasmus sanoi jotakin lohduttavaa. Vähän kuin se olisi arvellut, että mä kärsin koti-ikävästä. Mä en oikeastaan tiennyt, mistä mä kärsin. Äiti ei ollut selittänyt kovinkaan hyvin, mitä mun oikein piti varoa.

Tuijottelin Purtsilan vetistä kenttää, eikä se antanut mulle yhtään mitään vastauksia.

Tai sen se kyllä kertoi, että kovin kauan se ei pysyisi treenikelpoisena. Tänään se ei vielä ollut kerennyt hirveän raskaaksi, vaikka lätäköitä olikin jo muodostunut sinne tänne. Mutta oliko jäljellä montaakaan viikkoa tai edes päivää, kun me pystyttäisiin kutsumaan Purtsilan perunapeltoa ratsastuskentäksi? Kuka tiesi, miten voimalla loppusyksyn ja alkutalven kelirikot päälle puskisivat.

Sateen jatkuessa ja kentän pohjan käydessä käyttökelvottomaksi me maastoiltaisiin. Koko pitkä ja pimeä syksy, varmaan, mä mietin ja tunsin oloni pikkuisen lannistuneeksi. Onneksi metsäpolkuja ja hiekkateitä riittäisi ratsastettavaksi asti. Pitäisikin alkaa suunnitella hiekkatietreenejä oikein tosissaan, jos me aiottaisiin pysyä minkäänlaisessa ruodussa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 411

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa