Grannin päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 20.09.18 18:19

Pimeässä hiipijät
20. syyskuuta 2018#jusunhaaste #sarahinhaaste6

Oli jo aika myöhä, kun sain itseni tallille saakka. Jos olisin ollut viisas, en olisi mennyt lainkaan, sillä syysflunssa oli saanut mut pahemman kerran otteeseensa eikä kuume ollut vielä hellittänyt. Olisi ollut kaikin puolin järkevämpää pysytellä kotona, mutta olin saanut päähäni, että oli Grannin hengissäpysymisen kannalta välttämätöntä, että kävisin viemässä sille uuden kivennäispurnukan, kun vanha nyt oli huvennut tyhjiin.

Tallilla oli muitakin. Heidi varusti Cariadia ja kohotti kulmiaan mut nähdessään.
”Ohhoh. Oletko sä palannut pohjoisnavalta?” se kysyi.
Varmaan siksi, että mä olin pukeutunut aika lämpimästi.
Pudistelin päätäni ja kohotin uutta kivennäispurkkia.
”Mä tulin vaan tuomaan tämän. Mä olen vähän kipeänä.”
”Tyttö hyvä! Kipeänä pysytellään kotosalla”, kommentoi yhtäkkiä mun selkäni taakse ilmestynyt Tiina Kaajapuro, ja mä säikähdin niin, että kivennäispurnukka lipesi mun käsistä ja lennähti kolahtaen lattialle ja pyöri sitten yhtäkkistä uhkaa hätkähtävän Cariadin jalkoihin.

”Joo, mä, tai siis, anteeksi mutta”, sönkötin Tiinalle todella nolona ja pahoillani.
”Juujuu, minä tiedän kyllä, hevosihmiset on kaikki samansorttisia. Itse pitää tehdä, vaikka hevonen pysyisi hengissä muidenkin hoidossa.”
Poimin punastuneena purkkini maasta ja rapsutin Cariadia anteeksipyynnöksi.

Vaikka mulle oli melko suoraan ilmaistu, että voisin palata potemaan tautiani samaa tietä kuin tulinkin, halusin käydä vilkaisemassa tarhailevaa Grannia. Pari vapaapäivää ei varmaan koituisi sille kuolemaksi, arvelin rapsutellessani sitä. Grannia ei mun seurani kiinnostanut. Sen sijaan se aivan yhtäkkiä ryhdistäytyi ja rupesi tuijottamaan ja kuulostelemaan hirmuisen valppaana metsänrajan suuntaan.

Mitä siellä liikkui?

Sydän oli ihan lupia kyselemättä ruvennut takomaan kiivaammin. Tähyilin metsään, mutta enhän mä mitään nähnyt. Oli liian pimeää nähdä niin kauas.

Heidi ja Cariad olivat saapuneet kentälle. Jotakin muutakin oli kuitenkin liikkeellä, siitä olin varma. Jätin Grannin taakseni ja livahdin itsekin pimeyttä hyödyntäen metsän rajalle. Varoen lähestyin paikkaa, jossa olin Grannin valppauden ansiosta liikettä havainnut. Veri kohisi ja suuta kuivasi, ja pelotti aivan kamalasti.

Kuolainten kilahdus kantautui aivan liian läheltä ollakseen lähtöisin kentällä kävelevän Cariadin suusta. Jähmetyin hetkeksi.

Sitten havaitsin vähän matkan päässä kaksi ratsukkoa, jotka eivät selvästikään halunneet tulla huomatuiksi. Tirkistelin heitä kuusen oksien takaa enkä ollut riittävän lähellä tunnistaakseni heitä. Hevoset seisoivat aivan hiljaa, kaksi ratsuhevosta rinnakkain, ja ratsastajat tuijottivat kentälle.

Olivatko auburnlaiset tulleet vakoilemaan Heidin ja Cariadin treenejä? Niinkö kovaa oli kilpailu Kalla Cupin menestyksestä? Ketkä tallin kävijöistä janosivat voittoa niin paljon, että olisivat valmiita vaikka vakoilemaan kilpailijoiden treenimetodeja?

Vai olivatko ratsukot Auburnista lainkaan? Oliko lähistöllä muita talleja, joiden ratsukot olisivat voineet eksyä Kaajapurojen pihamaan rajalle?

Ratsukot nytkähtivät yhtäkkiä liikkeelle. Painauduin säikähtäneenä paremmin piiloon. Ehkä ratsukot menisivät pian ohitseni ja näkisin hevoset lähempää. Tunnistaisin ne varmasti, jos ne olivat Auburnista.

Mutta ratsukot valitsivat toisen polun. Aivan pienen kinttupolun, ehkä peurojen perua. Sitä pitkin he katosivat pimeään metsään, enkä mä saisi kai koskaan tietää, keitä he olivat ja mitä he Purtsista halusivat. Tavallaan se oli helpotus. Oli nimittäin ihme, että uskalsin edes yrittää ottaa siitä selvää.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.09.18 21:20

Reikiä nahkaan
23. syyskuuta 2018#sarahinhaaste4 #jusunhaaste6

Mua muutamat viimepäivät rieponut kuume oli laskenut edellisiltana ja pysynyt sen jälkeen poissa. Olo oli yhä vähän nuutunut, mutta tuntui järjettömän hyvältä olla matkalla tallille. Mä toivoin, ettei Granni ollut parin ylimääräisen vapaan takia aivan hirmuinen hirmulisko, vaan olisi yhä oma välinpitämätön itsensä. Oman turvallisuuteni nimissä mä aioin juoksuttaa sitä tänään. Jos se vaikka sattuisi olemaan hirvittävän energisellä tuulella, mä ehkä kokeilisin ratsastamista mieluummin vasta huomenna. Nyt olo oli vielä vähän voimaton ja pökkelömäinen.

Grannia ei kyllä sitten näyttäneet vapaapäivät kuitenkaan ihan hirveästi vaivanneen. Se seistä möllötti tarhassa aloillaan ja näytti niin tylsistyneeltä kuin suinkin oli mahdollista. Tamman korvat olivat pysyvässä puoliluimussa, eikä se viitsinyt edes heilauttaa niitä, kun mä tupsahdin sen viereen ja otin sen narunpäähän. Jaha.

Harjailin hevostani vähän tavallista kauemmin ihan vaan siitä ilosta, että olin vihdoin sen seurassa. Silloin Granni alkoi jo vähän osoittaa levottomuuden merkkejä. Kai se huolestui, että aioinko mä muuttaa sen kämppikseksi karsinaan.

Juoksuttaessa se oli kohtalaisen asiallinen, aluksi jopa aavistuksen jähmeä. Mutta kyllä se siitä, kunhan sen lihakset lämpenivät ja se alkoi päästä vauhtiin! Oli upeaa katsella laukkaavaa hevosta, jahka se oli vertynyt. Hevoset olivat liikkuvaa runoutta, jos jotakin! Liehuvat mustat jouhet toivat mieleen vapauden ja arojen villihevoset, joiden jouhiin tuuli tarttui aivan niin kuin Granninkin. Vahvat lihakset väreilivät kiiltävän karvan alla, kun hevoseni ponnisti yhä uuteen askeleeseen. Pian se alkoi pärskiä tyytyväisenä, sillä se oli kuitenkin liikkumaan luotu eläin.

Kun olin antanut Grannin liikkua molempiin suuntiin kaikissa askellajeissa ja nähnyt, kuinka tamma rentoutui, pyysin sen takaisin käyntiin. Keräsin liinan siistiksi kiepiksi käteeni, ja teimme loppukäynnit yhdessä lähistön polkuja hyödyntäen. Tallin pihassa kaivoin tallitakkini taskusta namin, jonka Granni hamusi pehmeillä huulillaan kämmeneltäni. Jos se olisi ollut toisenlainen hevonen, se olisi varmasti pärskähtänyt kiitokseksi.

Hoidin hevoseni huolella ja ryhdyin sitten puhdistamaan sen varusteita. Kuolaimet hinkkasin erityisen huolellisesti, sillä en halunnut, että niihin pinttyisi likaa. Harjasin myös satulahuovan irtokarvojen varalta.

Satula vaati tänään erityisiä toimenpiteitä, vaikken ollut käyttänyt sitä. Olin kiinnittänyt viimeksi Grannia satuloidessani huomiota siihen, että toinen jalustinhihnoista vaikutti venähtäneen ikävästi. Päätin vaihtaa uudet hihnat. Ne olivat vielä jäykät, ja arvioin silmämääräisesti, että minun pitäisi ehkä tehdä niihin reikä tai pari lisää. Päätin hoitaa sen homman heti, ja ryhdyin etsimään nahan rei'itintä.

Sellainen löytyi sekalaisesta rompelaatikosta satulahuoneen nurkan lipastosta.

Kummallista, miten sitä voikin mokata tehtävän, jonka on tehnyt ainakin kolmekymmentä kertaa ennenkin! Olin tekemässä viimeistä lisäreikää jalustinhihnaan, kun otteeni yhtäkkiä lipesi! Ikävä pistos sormessa sai minut irvistämään. Tietysti siihen oli tullut haava, mun sormeeni.

No, sellaista tallielämä välillä oli, tuumasin kepeästi. Tein tehtäväni loppuun.

Vielä ennen tallista poistumista piipahdin Grannin karsinalla. Esittelin sille laastarin koristamaa sormeani.
"Katsos, mitä kaikkea kärsin sun vuoksesi", hymähdin hevoselle ja rapsutin sen korvantaustaa.
Se ei pitänyt rapsutuksista. Se käänsi mulle selkänsä ja mulkoili mua karsinan perältä.
"Aha. Ei sitten, senkin sosiaalisuuden huipentuma. Joo joo, kyllä mä menen."

Silmiäni pyöritellen käännyin pois ja suuntasin kulkuni tallin ovelle. No, vaikka mun hevoseni oli yrmeä kuin mikä, mä ajattelin, en mä sitä siltikään vaihtaisi mihinkään muuhun koko maailmassa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.09.18 9:37

Silkkaa taidetta ja runoutta
24. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste3 #sarahinhaaste2



Äkäinen akka juoksee metsässä
Hiljainen hissukka selässä
Pitäkää hatuistanne kii
Granni ryskää kohta ohi
Korvat niin tiiviisti luimussa
Ettei niistä ole ilmalle vastusta

"Voisitko pysähtyy?" Jusu huutaa
Granni tuhahtaa ja jatkaa laukkaa
Jarrut jäivät kotiin
Vaikka joutaisivat tositoimiin
Hiirulaista jo vähän hirvittää
Minne saakka tässä päädytään?

Pois alta metsät ja marjastajat
Täältä saapuu holtiton ratsastaja
Eikä suinkaan valkealla ratsulla
Ritarina, sankarillisena, kunniallisella asialla
Vaan ihan puhtaasti parkana
Hengästyneenä ja arkana

Kunnes: STOP.

Sänkipelto edessä!

Tuonne haluaisin, Granni viestittää
Ja sehän tekee mitä lystää
Jos ei ratsastaja vie sänkipeltolaukoille
On mentävä itse hauskoille retkille
Pahatapainen hevonen, Jusu huokaa
Mutta vähän alkaa jo naurattaa

Kotona Jusu miettii tarinaa
Jolla voisi Rasmusta huvittaa
Siirtyessään suunnittelee tarinan tuon
Kodista kotiin toisen luo
Muttei ole huvitusten aika
On Laralla kurja vaiva
Ja Josefina päättää hiljaa
Ehtii sitä myöhemminkin nauraa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.09.18 7:58

Hevosenomistaja ei ollut uskoa silmiään
Julkaistu: 25.09.2018 7.58

> Kallalainen hevosenomistaja Josefina Rosengård, 20, meni tallille
> Hän kohtasi siellä niin odottamattoman näyn, että uskoi tuskin silmiään



Lähde: Rosengårdin instagram. Kuva ei liity tapaukseen.

Josefina Rosengårdin tavallinen tiistaipäivä sai yllättävän käänteen, kun hän tapojensa mukaisesti meni tallille hoitamaan hevostaan. Hänen hevosensa Tigraine, 5, on suomalainen puoliverihevonen, eli FWB, eli Finnish Warmblood. Rotua alettiin tiettävästi jalostaa vuonna 1926 armeijan käyttöön. Vastoin yleistä luuloa se ei kuitenkaan polveudu suomalaisesta sotahevosrodusta, vaan muista eurooppalaisista puoliveriroduista ja täysiverisistä. Tämän hevosen sukujuuret ovat Hollannissa ja Saksassa.

Ulkomaalaistaustainen hevonen on ollut Rosengårdin omistuksessa 3-vuotiaasta saakka. Hevoset ikääntyvät virallisesti tammikuun ensimmäisenä päivänä, vaikka eivät kaikki synny silloin.

”Granni [Tigrainen lempinimi] tarjoaa harvoin yllätyksiä”, kaksnelonenverkossa:n tavoittama hevosenomistaja kertoo.

”Tänään se teki kuitenkin jotakin sellaista, mitä tapahtuu hyvin harvoin. Tuskin uskoin sitä todeksi!”

Rosengård kuvailee tapauksesta poikinutta tunnekuohuaan:
”Hämmästyin valtavasti! Sitten huolestuin, koska ajattelin, että kyseessä täytyy olla lihaskramppi.”

Rosengård löysi hevosensa poikkeuksellisesti tarhasta [hevosten aidattu ulkoilualue] korvat ”hörössä”. Asiantuntijakielellä hörökorvilla tarkoitetaan hevosen eteenpäin osoittavia korvia. Hevosten kehonkielessä eteenpäin osoittavat korvat voivat olla merkki uteliaisuudesta tai siitä, että hevonen kuulostelee jotakin jännittävää.

”Grannilla on korvat aina vähän luimussa”, Rosengård selventää hyväntuulisesti, vaikka se tarkoittaa, että Tigraine on äkäinen hevonen.

Hevosen korvan liikkeitä säätelee peräti kuusitoista lihasta. Toimittaja ei ole vielä saanut selville, mikä niistä on Tigrainen tapauksessa krampannut.

Rosengård kuitenkin vakuuttaa, ettei arvionsa mukaan tuntenut tarvetta soittaa eläinlääkärille.
”Voi, se toipui nopeasti!” hän tiedottaa kepeästi. ”Tallissa se oli jo oma luimukorvainen itsensä.”

Ulla Passaasi

klo 7.59 jutusta muokattu kirjoitusvirhe

#jusunhaaste4 #rassenhaaste4

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 27.09.18 7:26

Edustusketkut
27. syyskuuta 2018 -- #jullenhaaste2 #avanhaaste

No siinähän kävi sitten tietenkin niin, että kun Rasmus nyt kerta toden totta jäi mun luokse yöksi, mulle tuli aamulla aivan järjetön kiire. Olin luvannut itselleni olla tallilla kahdeksalta, koska siten mä ehtisin mukavasti pakkaamaan kaikki Granniksen Rosengårdiin lähtevät varusteet ihan rauhassa. Heidi tulisi kymmenen maissa myös tallille. Olimme sopineet yhteisestä maastoretkestä. Iltapäivällä menisin johonkin kahvakuulajumppaan, mikä oli ajatuksena aika pelottava, kun otti huomioon, miten huonoa mun menestys esineiden kädessä pitämisessä oli viime aikoina ollut. Toivottavasti siinä jumppasalissa olisi kestävä lattia.

Jaa niin miksikö tuli kiire? Senhän te haluaisitte tietää.

Sanotaanko vaan, että jotenkin ajantaju muuttui venyvämmäksi ja vanuvammaksi, kun unohtui katselemaan vasta herännyttä Rasmus Alsilaa, joka näytti vastustamattoman söpöltä ja halusi käyttää aamun ensimmäiset hetket mun rutistamiseen.

Sitten kello oli puoli kahdeksan ja Rasmus, joka oli lähdössä töihin, saattoi vain hypätä vaatteisiinsa ja huristaa tiehensä. Mun olisi ehkä pitänyt kammata tukkani ja ehkä sitaista ripsaria silmiin ja ehkäpä olisin halunnut näyttää muutenkin vähän huolitellummalta, mutta jotta koko päivän aikataulut eivät menisi pilalle, päädyin poistumaan samalla ovenavauksella Rasmuksen kanssa. Collegehousut, sotkuinen nuttura ja helposti jalkaan sujahtavat ikivanhat jodhpurit saivat välttää tänään. Toivottavasti hevoseni ei olisi kovinkaan Granttu, hah hah.

"Huomenta!" huiskaisin livahtaessani talliin, missä - mun onnekseni - oli vain Pekka tekemässä aamuhommia. "Grannilaisen saa jättää sisälle."
"No huomenta, huomenta. Minäpä olinkin juuri aikeissa ottaa neiti Ketkun narunpäähän ja viedä tarhaan. Oiva ajoitus", Pekka rupatteli leppoisasti, ja mä mietin, mitä pahaa mun Graniittisydän olikaan mahtanut tehdä ansaitakseen lisänimen "neiti Ketku".
"Onko se ollut ihan hirveä?" kysyinkin huolissani.
"Jaa kuka? Tigraine? Ei. Vähän tiikerin vikaa vain, kun ruokia jaetaan."
"Juu... se on sellainen. Porsas."

Tallin ovi mun selän takana avautui. Kuten nykyään aina Purtsilla, mä jännityin, koska odotin teinikaksikkoa. Avaa ei nyt ollut hetkeen näkynyt, mutta...

"Iskä? Kai sä oot kohta valmis?" kiekaisi Janna.

Vastahakoisesti mä vilkaisin sitä, vaikka oikeastaan halusin vain pitää meikittömät kasvoni Jannalta piilossa. Kaduin typerää tekoani heti, kun näin mimmin itsensä. Se oli selvästi kouluun lähdössä, tai mistä mä tiesin minne, mutta ei ainakaan tallille. Ei se ollut pukeutunut mitenkään mahdottomiin merkkivaateunelmiin, mutta jollakin keljulla tempulla se oli saanut kokonaisuuden näyttämään hirvittävän näppärältä. Persoonalliselta. Miellyttävältä. Sen kampauskin oli luontevalla tavalla täsmällisen siisti. Mun käkkyröillä ei sellaista lookkia saavutettaisi, vaikka miten näkisin vaivaa.

Jannan suupielet nytkähtivät, kun se näki mun aamupöhnäisen olemukseni töröttämässä siinä käytävän keskellä.

"Kas, Jusuhan on aikaisin liikkeellä. Grannibanniako katsomassa?" se heläytti kepeään sävyyn.

Niin, eihän Janna koskaan perheenjäsentensä kuullen ollut mulle vahingossakaan yhtään ilkeä. Nyökkäsin vaan takaisin, koska ei mua huvittanut jutellakaan sen kanssa. Siirryin Grannigrisenin karsinan edustalle ja huomasin, että se oli yhtä homssuinen kuin minäkin. Sillä oli heinää otsatukassa. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että se oli syöksynyt ahneesti heinien kimppuun jo ennen kuin Pekka oli saanut ne kunnolla tarjolle. Ahmatti.

"Iskä, mä myöhästyn kohta, jos me ei jo lähdetä. Olispa mulla jo ajokortti."
"Luoja meitä kaikkia muita sinä päivänä auttakoon, kun Janna saa kortin", Pekka vitsaili.
Multa karkasi vahingossa naurahdus. Janna ei taatusti pitänyt siitä. Nyt se ei kuitenkaan voinut höykyttää mua varomattomasta naureskelustani.

Kaajapurojen poistuttua talliin laskeutui rauha. Mä ryhdyin pakkailemaan järjestelmällisesti kaikkea sitä, mitä en enää ennen lähtöä tarvitsisi. Ratsastusvarusteet jätin kuitenkin paikalleen, sillä niille olisi käyttöä. Heti kun Heidi saapuisi, me lähdettäisiin yhdessä maastoon tammoinemme.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 27.09.18 7:34

Salaisuuksia ja Sauvakävelevä Setä
27. syyskuuta 2018 -- #sarahinhaaste8

Heidin saapuessa mä olin juuri ehtinyt hakea Cariadin takaisin sisälle sitä varten. Grannin olin jo harjannut, joten saatoin norkoilla Heidin seurana, kun hän harjasi omaa tammaansa. Ryhdyimme varustamaan ratsujamme yhtä aikaa, eikä siinä kummallakaan kovin kauan mennyt.

"Ihana päästä rennosti vaan maastoon", Heidi hymähti, kun hevosten käyntiaskeleet keinuttivat meitä pois tallin pihasta.
"Huomisesta alkaen ei sitten heti ihan rennosti maastoillakaan", povasin.
"Niinpä! Kiinnostavaa päästä näkemään, missä sä olet kasvanut", Heidi kääntyi virnistämään mulle edeltä.

Mä tunsin pienen tökkäisyn mieleni perukoilla. Sellaisen jännityksensekaisen pistoksen, huolestuneen ja hermostuneen.

"Mua rehellisesti sanottuna vähän kauhistuttaa, että leiri järjestetään just mun lapsuudenkodissa", tunnustin.
"Miksi ihmeessä?" Heidi naurahti. "Meillä kaikilla on oma historiamme. Tuskin kukaan muuttaa käsitystään sinusta sun lapsuudenkodin nähdessään."
"Niin, eipä kai", sanoin vähän välttelevästi, ja vaihdoin sitten puheenaihetta - tavallaan. "Siitä mä olen helpottunut, ettei teinikaksikko tule."
"Ne osaa kyllä järjestää melkoisen hälinän ympärilleen, jos tahtovat", kiltti ja ystävällinen Heidi varoi sanomasta kovin pahasti — tai ehkä se vaan oli sen verran mua hyvätapaisempi, ettei se edes ajatellut niin kovin pahasti.

Äännähdin vain myöntävästi. Ratsastimme jonkun aikaa hiljaisuuden vallitessa. Kaviot muksahtelivat polun tiiviiksi tallaantuneeseen pohjaan, ja sitten me saavuttiin hyvälle ravipätkälle. Hevoset vaikuttivat hyväntuulisilta (no, Granni omalla happamuudensivelemällä tavallaan) ja ravasivat halukkaasti eteenpäin. Tuntui tärkeältä, että sain ratsastettua Grannin vetreäksi ja rennoksi ennen Rosengårdiin lähtöä.

Heidin kanssa maastoileminen oli mukavaa. Vähän samalla tavalla kuin Rasmuksen kanssa, Heidin seurassa oli helppo olla hiljaa. Ei tullut sellaista oloa, että oli pakko keksiä jotakin valtavan älykästä, hauskaa tai kiinnostavaa sanottavaa vain jotta toinen ei pitäisi mua tylsänä tai ikävänä ihmisenä.

Yhtä lailla musta kuitenkin tuntui, että mä olisin voinut puhua mistä vain. Heidi ei varmasti nauraisi mulle, jos purkaisin murheitani.

"Kuule Heidi", mä aloitin vähän empien.
"Kerro vain", mua rohkaistiin.
"Oikeastaan tämä on kysymys. Äh. Onko, tota, tai siis. Ilkeileekö teinit sulle ihan kamalasti?"
"Ei kai", Heidi arveli. "Osaa ne olla nenäkkäitä, mutta en mä sanoisi, että ne ilkeilee."
"Kai ne ei vaan uskalla sulle", sanoin vähän surkeana parkaraukkana ja huokaisin syvään, ennen kuin rohkenin paljastaa: "Musta tuntuu, että ne piinaa mua ihan tarkoituksella välillä."

Ennen kuin Heidi ehti vastata, mä huitaisin puheenaiheen pois päiväjärjestyksestä:
"Ei, ei ne kyllä varmaan. Kyllä mä varmaan olen vaan turhan herkkä ja tulkitsen omiani! Tossa mäen päällä voisi varmaan taas ravata."

Mun olo ei ollut keventynyt juurikaan, vaikka olin ottanut teinikaksikon härnäävät puheet puheeksi Heidin kanssa. En mä uskaltanut ruveta ruotimaan asiaa kovin syvällisesti. Musta tuntui, että sitten mä olisin typerä kielijä ja aivan liian herkkänahkainen. Mun pitäisi vaan totella Alexanderia ja parkkiinnuttaa itseäni.

Heidi taisi ymmärtää, etten mä halunnut jatkaa sen aiheen käsittelyä. Se rupatteli kaikesta muusta; sellaisia mukavia, kevyitä puheenaiheita, ja pakkausmietintää, ja kuvausta Malachain viimeisimmistä treeneistä. Kuulin Carleenkin ajantasaiset kuulumiset, ja mua alkoi jo hymyilyttääkin vähän.

Hymy hyytyi nopeasti, kun meitä vastaan marssi tuttu hahmo. Sauvakävelevä Setä oli tullut mua vastaan kerran aikaisemminkin, ja se oli ollut vähällä heittää mua sauvoillaan, kun mä olin sen mielestä ratsastanut väärässä paikassa. Mä olin yrittänyt piipittää, että tämä oli kyllä ihan merkitty ratsastusreitti, mutta Sauvakävelevä Setä ei ollut ottanut mun arkoja vastalauseita kuuleviin korviinsa. Mä olin päätynyt kääntämään Grannin ympäri ja karkaamaan kiireen vilkkaa pois paikalta.

"Voi ei", Heidi tuhahti, mistä mä arvasin, että sekin oli joskus joutunut väistymään Sauvakävelevän Sedän tieltä.

Sauvakävelevä Setä hiiltyi nytkin välittömästi, kun se kuuli kavioiden tömähdyksiä.

"MONTAKO KERTAA PITÄÄ SANOA! EI OLE MITÄÄN ASIAA RATSASTAA METSÄSSÄ!!!!"
"Käännytään pois", supatin Heidille.
"No eikä käännytä! Meillä on täysi oikeus mennä tästä", mun ystävä päätti sisukkaana ja korotti sitten ääntään: "Anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä herra on nyt väärässä."

Siitäkös riemu repesi. Cariad loikkasi levottomana taaksepäin, mutta Granni talssi vielä askeleen verran eteenpäin ja höristi uteliaana korviaan, kun Setä karjui suu vaahdossa:
"VÄÄRÄSSÄ!! KYLLÄ NYT ON NEIDIT VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA!!!"

Granni oli niin omituinen, mä muistan jälkikäteen miettineeni silloin. Se ei höristä korviaan koskaan, mutta sitten kun sille karjutaan täyttä päätä, se tekee niin.

"Tai kyllähän NEIDIT voi tänne tulla JALKAISIN mutta ELUKAT POIS ULKOILUREITEILTÄ!!" Setä kiekui niin että raikui.

Sitten se heilautti sauvaansa.

"HUS!!!!

Kuulin takaani, kuinka Cariad oli saanut tarpeekseen. Hörökorvainen Granni vain hätkähti vähän, mutta tuijotti lumoutuneena Sauvakävelevää Setää, eikä viitsinyt liikahtaa jalansijoiltaan, vaikka yritin kääntää sen ja usuttaa paluumatkalle.

"Eikö sinun elukkasi yhtään kunnioita ihmistä?" Sauvakävelevä Setä kysyi järkyttyneenä - ja tökkäsi Grannia sauvansa päällä otsaan.

Sitten lähdettiin, ja vauhdilla lähdettiinkin!

Mä en ollut pudonnut pariin vuoteen ennen sitä edellistä kertaa, kun Granni onnistui yllättämään mut maastossa. Nyt sitä yhtä kertaa seurasi vääjäämättä toinen hyvin pian perässä. Grannin liukas äkkikäännös suisti mut tasapainosta, ja kun se säntäsi täyteen vauhtiin ja kiilasi Cariadin vierelle, mä en kestänyt vauhdissa mukana.

Mun vieressä Cariadia hallintaan palautellut Heidi tietysti huomasi heti, että mä lakosin satulasta. Kai enemmänkin tottumuksesta kuin huvin päiten se kiekaisi:
"KAKKUA!" ja jatkoi heti perään: "Oletko sä kunnossa!" ja sitten vielä: ”Mä otan Grannin kii jos saan!”

Meidän takaa raikasi Sauvakävelevän Sedän huuto:
"TE OLETTE HULLUJA!"

Niin me varmaan vähän oltiinkin, hevosihmiset, ihan kollektiivisesti.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 29.09.18 14:55, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.18 9:39

Lainapäähineissä
28. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste

Kotikoti ei ollut varmaan koskaan tuntunut yhtä vilkkaalta ja eloisalta paikalta kuin aiemmin tänään, kun Kallan väki oli pörissyt ja pyörinyt ja hyörinyt ympäriinsä. Nyt oli kuitenkin melko hiljaista. Vieraat Isabellaa lukuunottamatta olivat varustamassa hevosiaan ensimmäistä ratsastustaan varten. Mä ja Isabella ratsastettaisiin vasta myöhemmin isän valvovan silmän alla.

Vaihdoin kuitenkin jo ratsastusvaatteet ylleni. Olin päättänyt, että harjaisin Grannin valmiiksi ja kiikuttaisin varusteet jo valmiiksi sen karsinalle, sillä halusin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon muiden ratsastusta.

Sujahdettuani ratsastusasuun katselin ympärilleni mun huoneessani. Se oli ihan asiallinen ja siisti huone, ei mikään hempeä pikkutytön leikkitila tai angstisen teinin luola (ei sillä, että mä olisin mikään angstiteini ollutkaan; ehkä pikemminkin herkkäsieluinen runotyttö). Olin kyllä asennoitunut majoittumaan muiden leiriläisten kanssa, mutta voi miten typerä olin ollut, kun olin edes kuvitellut sellaista! Tietysti kotonaan käyvä tytär viettäisi aikaa vanhempiensa kanssa ja nukkuisi omassa huoneessaan. (Saattoi toki käydä niinkin, että kotonaan käyvä tytär ottaisi mallia isoveljestään, joka oli sangen taitava luikahtamaan kenenkään huomiota herättämättä ulos kartanosta salaisille yöjuoksuilleen. Ainakin kotonaan käyvä tytär saattaisi kokeilla sellaista.)

Mun katse haki (salaisen pakoreitin sijaan) kypäräpussia. Olin sullonut sinne kypäräni ja kaksi paria ratsastushanskoja, ja sen pitäisi olla... niin, missä?

Hätäännyin.

Oliko kypäräpussukka jäänyt autoon? Purtsille? Kotiin?

Eih. Oli se missä tahansa, niin perille asti se ei ollut päätynyt.

Mä olin ratsastusleirillä. Mä ratsastaisin seuraavan kuuden päivän aikana paljon. Mulla ei ollut ratsastuskypärää. Ilman hanskoja vielä pärjäisinkin, mutta paljain päin mä en kyllä koskaan kiipeäisi hevosen selkään. Ei isä sellaista sallisikaan, sillä se otti turvallisuusasiat tosissaan.

Mitäs nyt? Jokin kypärä mun olisi itselleni keksittävä ennen kuin isän ensimmäinen valmennus alkaisi.

Keksin ratkaisun lopulta aika nopeasti. Päätin hiipiä vaatehuoneeseen, missä tiesin äidin ratsastusvaatteita säilytettävän. Hän ratsasti yhä, mutta hyvin harvoin, ja enimmäkseen vain maastossa.

Miten siististi ratsastushousut ja -paidat olikin viikattu omiin koreihinsa. Takit roikkuivat henkareissa, ja kahdet eri saappaat seisoivat saapastuilla ryhdistettyinä paikallaan. Niistä näki, että niitä huollettiin yhä säännöllisesti. Toiset olisivat koska tahansa valmiit kilpakentille; toisiin oli ajan hammas purrut enemmän, sillä niitä äiti käytti kotona.

Kypäriäkin oli kaksi. Valitsin koristeettoman mustan kypärän, jonka beiget hihnat olivat säädettävissä oikean mittaisiksi. Kypärän sisävuoriin oli kirjailtu nimikirjaimet SR, Susanne Rosengård. Oli jännittävää sovittaa sitä kypärää päähän, mutta tein niin silti ja olin helpottunut, kun katselin kypärää ja ajattelin, että se oli kuin mikä tahansa muu kaltaisensa, sillä nimikirjaimet eivät näkyneet ulospäin. Tiesin, että hyllylle jäävä fiinimpi kypärä oli muinaismuisto ajalta, jolloin äitikin heittäytyi kilparatsastajaksi vielä yhden kauden ajaksi. Siihen kajoaminen ei tuntunut oikealta, mutta tämän arkisemman voisin ottaa.

Livahdin talliin harjaamaan Grannin ja kuuntelin ensimmäiseen valmennukseensa lähtevien ratsukoiden menoa. Seurasin pian itsekin perässä, kun karsinassa seisoi puhdas Granni ja oven telineellä kökötti sen satula ja koukussa suitset sekä äidiltä lainattu kypärä. Riittäisi, että tulisin talliin muiden aloittaessa loppuravit. Ehtisin siten aivan hyvin valmiiksi omaan valmennukseeni.

Asetuin nurmikentän laidalle seuraamaan, kuinka Ellie, Rasmus ja Heidi hikoilivat Jessin opetuksessa.
"... ja ihan sama mitä te teette ja miten sen reaktion saavutatte, mutta sen on tultava heti, ei voi mennä puolta kierrosta ennen kuin hevonen tekee niin kuin te haluatte..."
"... ajatus on oltava mukana, mutta ei pidä jäädä murehtimaan! Jos menee pieleen, ratsastakaa eteen, kootkaa pakka, tulkaa uudestaan! Ette te radallakaan voi jäädä muhimaan, koska jos te kieriskelette edellisessä ongelmassa niin sitten on seuraava ongelma jo sylissä eikä entistäkään ole ratkaistu..."
"Joo-o, ihan oikein, vaadi sitä siltä. Sä saat vaatia ja pitää vaatia jos pyynnöllä ei tapahdu. Se luistaa hommista jos sä annat sen, Ellie. No näin, oikea ajatus siinä!"
"Parempi, Heidi. Se ei nyt ole ihan niin rauhaton, se on vähän tasaisempi, mutta kyllä sen keskittyminen seilaa vähän kuin pienellä lapsella. Tai miehellä. Onhan tässä nää tammatkin..."
"Se on vähän sellainen möllykkä, Rasmus, iso vauva, mutta ihan toimiva. Sehän siis haluu tehdä sulle mieliksi, niin sen pitää ihan selkeesti tietää milloin se on tehnyt oikein."
"Jonathanilta me kaivetaan tässä muutaman päivän aikana vatsalihakset, niin lähtee se Dustykin työskentelemään. Mä laitan sut kyllä hyppäämäänkin sillä, siinä nähdään miten pysyt kyydissä."

Vähitellen mun oli valuttava takaisin kohti tallia. Hiekkakentältä kaikui Henrikin puhe. Hymähdin, kun ymmärsin sen välittävän oikeastaan ihan samaa viestiä kuin Jessikin, mutta omalla rauhallisemmalla tavallaan.
"Tää on vähän tätä näiden nuorten kanssa, kun ei oikotietä onneen ole, vaan pitää antaa niiden rakentua ajan kanssa. Mutta silti, kun niiden kanssa tehdään, niin tehdään oikein ja kunnolla, että ei niin kuin anneta niiden tehdä puoliteholla vaan koska ne on nuoria. Pitää tietää mitä voi vaatia, ja sitten ei saa tyytyä kauheasti vähempään, koska eihän se sitten edistä mitään jos aina mennään ihan vähän vaan ja ihan pientä vaan ja ihan mukavasti vaan..."

Rosengårdissa vallitsi aika selkeä yhteinen linja siitä, miten hevoset koulutettiin ja miten niitä ratsastettiin. Se oli hyvä, koska muuten isän, Henrikin ja Jessin yhteistyöstä olisi varmasti tullut hankalaa ja monimutkaista. Uskoin, että siitä olisi apua myös leiriläisille, jotka joutuisivat kuuden päivän aikana ratsastatamaan kolmen eri ihmisen valvovan silmän alla. Valvovien silmien yhtenäinen linjaus estäisi leirin annin pirstaloitumisen tuhanteen ristiriitaiseen palaseen.

Tallin oven avatessani mä arvelin, ettei siellä olisi kuin Ankkaa satuloiva Isabella. Auburnin perijättärellä alkaisi heti huomenna hevoskokeilurumba, mutta isä oli ehdottanut tälle, että tämän ensimmäisen kerran hän ratsastaisi omalla hevosellaan. Siten isän ja äidin olisi vielä helpompi arvioida, olivatko he valinneet Isabellalle sopivimmat mahdolliset kokeiltavat.

Kokeiltavien joukossa olisi munkin ehdotuksia. Se oli aika jännittävää.

Isabellan hevosostosten pohdiskelu kuitenkin kaikkosi mun päästä sen siliän tien, kun mä näin äidin Grannin karsinan edustalla. Siinä ihan sen näkyvillä oli siltä itseltään luvatta lainattu ratsastuskypärä. Niin joo, ja olihan sen edessä mun hevonenkin, jota se varmasti oli tullut arvostelemaan, mutta sillä hetkellä mä olin kaikkein eniten huolissani siitä kypäräasiasta.

Äiti kääntyi mun puoleen ja jostakin kummallisesta syystä se hymyili... melkein lämpimästi. Sellainen teki mut levottomaksi. Ei varmaan olisi pitänyt tehdä, mutta tekipähän vaan.

"Granni ser fint ut", äiti aloitti.
"Tack", kiitin varuillani.
"Och jag märkte att du ska låna min hjälm."
Liikehdin levottomana, mutta äiti hymyili taas.
"Vad roligt att nån använder den här hatten också", äiti yhtäkkiä sanoi, ja mä häkellyin vähän, mutta suurin yllätys oli vielä edessä.

"Vad trevligt att ha dig hemma igen. Jag har saknat dig", Susanne Rosengård sanoi mulle ja avasi sylinsä toivottaen mut tervetulleeksi halaukseen.

Hetkeäkään empimättä mä astahdin lähemmäs, ja hetken musta tuntui, että mä todella olin tullut kotiin.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.18 12:08, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.18 9:39

Kyllä isä tietää
28. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste11

Teemana on kritiikin viskaaminen romukoppaan ja ajatuksenjuoksumaisen tekstin tuottaminen ja hyväksyminen... ja tiiviin ilmaisun harjoittaminen.

Yksi minuutti

Meillä meni Grannin kanssa päin persettä, ja mä totesin itselleni, että niinhän meillä meni aina.

Isä tunsi mut ja tiesi, miten mä perustelisin meidän epäonnistumisia.

Se ei sopinut sille.

"Valittamisen sijaan nyt pitää alkaa ratsastaa. Jos asiat ei toimi, muuta jotakin", se sanoi, ja vaikka äänensävy oli lempeä, sisältö oli raadollisen totta.

Kolme minuuttia

"Josefina, miksi käänsit pois?" isän kysymys kaikui kentällä.

Mä olin juuri kääntänyt Grannin pois linjalta, joka olisi kuljettanut meidät pystyesteelle. Me oltaisiin tultu huonoon paikkaan, mä tiesin sen, koska Granni ei ollut hallinnassa. Ei se juuri koskaan ollut, ei varsinkaan, kun me hypättiin.

"Pysähdy."

Mä pysäytin hevoseni ja kyhjötin satulassa pahaa aavistellen. Mä saisin varmasti kuulla totuuden, joka olisi epämiellyttävä. Voi kunpa paikalla ei olisi yleisöä.

"Sun täytyy nyt lakata murehtimasta ja ruveta oikeasti ratkomaan teidän ongelmia, eikä vain selittää kaikkea sillä, että hevonen on vaikea etkä sinä osaa."

Kyllähän mä sen tiesin: ei mun pessimistinen asenteeni edistänyt mun ja Grannin kehitystä mitenkään.

"Sä osaat kyllä. Lakkaa vellomasta ongelmissa. Käydään nyt yhdessä hommiin ja ratkaistaan tämä hevonen", isä päätti.

Viisi minuuttia

Granni ei toiminut. Se ei kerta kaikkiaan toiminut niin kuin mä halusin sen toimivan, ja isä kysyi, miksei me mentykään tehtävälle, jolle se oli meidät pyytänyt menemään. Miksi mä käänsin hevoseni viime hetkellä pois linjalta? Koska se ei ollut kontrollissa, mä sanoin, ja koska mä en vaan saanut sitä hallintaan enkä keksinyt miten siinä onnistuisin, koska Granni oli niin kamalan vaikea hevonen. Se ei totellut. Sitä ei kiinnostanut totella.

Isä käski mun pysähtyä. Mä tein niin kuin käskettiin, ja mä olin hirveän tietoinen siitä, että mun ja Isabellan treeni oli kerännyt kentän aidan taakse jo vähän yleisöäkin. Mä toivoin, ettei isä haukkuisi mua lyttyyn.

Mutta isä oli järkevä ja rauhallinen ja kannustava valmentaja, ei se haukkuisi mua syyttä suotta.

"Josefina", isä aloitti, ja mä huomasin toivovani, että se nyt mua suoraan puhutellessaan käyttäisi meidän äidinkieltä.

Ehkä ihan kaikki eivät ymmärtäisi sen puhetta.

"Sä olet varmaan vuoden aina vaan sanonut, että hevonen ei toimi, koska se on vaikea."

Voi ei. Miksi se puhui suomea? Ja ennen kaikkea - miksi se oli ihan oikeassa?

"Oletko sä todella yrittänyt ratkaista teidän ongelmia vai todennut vain, ettet osaa?" isä kysyi.

Sävy oli lempeä, mutta mua vähän hirvitti silti. Mä tiesin, mikä mun vastaus oli, ja niin tiesi isäkin.

"Nyt sun pitää siirtyä pois tosta ongelma-ajattelusta. Lakata murehtimasta ja ruveta ratkomaan", se kertoi. "Ratkotaan yhdessä."

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.09.18 13:48

Sukulaissuhteita
30. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste10 #jusunhaaste12

Mä olin jotenkin vasta äidin ja isän kanssa päivällispöydässä jutellessani oivaltanut, miten monta Grannin sisarpuolta tallissa nyt oli.  Kotoisana vahvistuksena oli Bertram. Läiskikäs trakehnerori oli tullut joltakin tutuntutulta, ja Jessi ratsasti sitä nyt minkä muilta hevosilta kerkesi. Vaikka sen kirkkaan kirjavaa karvaa katsellessa oli vaikea uskoa, että se oli Grannille sukua, niin oli se vaan. Niillä oli sama emä.

Sitten oli Innan mukana tullut Halcyone, jonka isä oli Grannin tapaan Tranquille K. Hani oli aika hyvässä vaiheessa, ja se oli puolisisaruksista ehkä kaikkein eniten Grannin näköinen, vaikkakin paljon parempiluontoinen.

Kolmatta sisarpuolta katselin nyt pää kalellaan. Anna Sareen omistama Epi asui Auburnissa, mutta jostakin syystä mä en ollut oikein koskaan tajunnut kiinnittää siihen huomiota. Kotona Rosengårdissa sukuasiat vaan nousivat aina pintaan. Siispä mä kiinnostuin Epistä ja ryhdyin etsimään siitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.

Yhteisiä piirteitä ei ollut lainkaan hankala huomata. Molemmat tammat olivat isoja, tummia ja ratsuhevostyyppisiä. Epin ratsastettavuus vaikutti kymmenen kertaa paremmalta kuin Grannin, enkä mä voinut olla miettimättä, johtuiko se jostain sisäsyntyisestä piirteestä hevosessa vai oliko Anna vain tehnyt parempaa työtä sen kanssa kuin mä omani. En olisi ihmetellyt. Kun seurasin Annan toimintaa hevosensa kanssa, mä mietin, että siinä oli onnekas hevonen. Sitä käsiteltiin hyvin ja johdonmukaisesti, ja sen treeni oli ihailtavan monipuolista.

Totta kai treeni oli monipuolista, kun kyseessä oli kenttähevonen, mutta saattoi niitäkin treenta pieleen. Anna ei treenannut puolivillaisesti eikä huonosti.

Lähteäkö Grannin kanssa maastoestetreeneihin joskus? Tuskin se saisi sydäriä. Mä saattaisin saada. Mulla ei ollut kuin murto-osa Anna Sareen rohkeudesta, enkä mä ollut edes kateellinen. Ihailin vain, salaa. Tietenkään en uskaltanut sanoa mitään ääneen. Se olisi vaatinut... kommunikoimista. Puhumista henkilölle, jota en oikeastaan tuntenut.

"Heippa vaan."

Minkä sätkyn sainkaan, kun mua tervehditiin.

Ei tervehtiminen mua tavallaan pelottanut. En siis ihan joka kerta säpsähtänyt, kun joku sanoi hei. Joskus säpsähdin kuitenkin.

Niin kuin vaikka nyt, kun Anna (kukapa muukaan) ilmestyi mun vierelle kuin tyhjästä.

"Öö", mun suusta pääsi, ennen kuin sain itseni ryhdistäytymään. "Hei."
"Mitäs Epi on puuhaillut?" Anna kysäisi rupattelevaan sävyyn.
"No, hmm, enimmäkseen seisoskellut. Ja etsiskellyt heinänkorsia."
"Kuulostaa rennolta."
Hymähdin.

Sitten keräsin rohkeutta.

"Se on hienon näköinen", kehuin ujona.

Anna näytti ilahtuvan.

"Voi kiitos!"
"Siinä on laatua. Henrik kehui sitä myös", paljastin, ja kun nyt olin päässyt vauhtiin eikä mitään katastrofia ollut seurannut, paljastin kaikkein merkittävimmänkin palautteenantajan henkilöllisyyden ja mielipiteen: "Mun äitikin on sitä mieltä, että se on hyvännäköinen tamma. Varo vain, ettei se kohta tee siitä tarjousta..."

Se oli kepeä vitsi, ja Annakin naurahti, mutta vaikutti olevan otettu. Musta tuntui mukavalta saada aikaiseksi hymy sen kasvoille. Tuntui siltä, että mä olin onnistunut tässä yhdessä vuorovaikutustilanteessa - eikä se ollut ollut edes vaikeaa.

Ehkä uskaltaisin jatkossa moikkailla Annaa ilman taivaisiin kohonnutta pulssia. Vaikka Kalla Cupin osakilpailuissa. Tai missä me nyt sitten ikinä tavattaisiinkaan.


             


_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.09.18 19:52

Jos lajia vaihtaa voisin
30. syyskuuta 2018 -- #RGesteleiri #innanhaaste6 #innanhaaste9

Joskus, ihan vaan joskus, tai siis aivan tosi tosi usein... mä mietin, että mitä jos mun ei olisikaan ollut pakko olla esteratsastaja.

Niin kuin vaikka nyt, kun mikään ei taaskaan sujunut. Grannilla oli tänään kevyt päivä, joten mä sain ratsastaa Damantella, joka ei päässyt liikkumaan leiriläisten kanssa. Damantehan oli ihana hevonen! Se oli nöyrä, herkkä, sopivan rohkea muttei varomaton, keveä ja ryhdikäs. Siis ihan toista maata kuin Granni. Oikeastaan Damante oli hyvin lähellä mun unelmieni hevosta, mutta juuri sillä hetkellä se ei lohduttanut mua yhtään.

Tunti nimittäin osoitti sen, että mulla oli rutiini isoille tehtäville täysin hukassa. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt suoriutua 11-vuotiaalla hyvin koulutetulla kilparatsulla melko helposti tehtävistä, joita isä mun eteeni asetti. Selvisinkin, siihen maagiseen kahdenkympin rajaan saakka. Santoksen kanssa mä olin kilpaillut metrikolmeakymppiä, ja muistin kyllä, miten valtavalta väli kahdestakympistä kolmoseen oli tuntunut. Siltä se tuntui taas. Mä en ollut hypännyt aikoihin mitään kunnon esteitä, vaan koko mun treenit olivat olleet aika lapsenkengissä. Vauva-Grannin kengissä.

"Juu-u, Josefina, nu måste du helt enkelt rida", isä sanoi lempeän lujasti.
Musta tuntui, että se vaihtoi kielen ruotsiin aina silloin, kun se arveli mun tarvitsevan erityistä emotionaalista tukea. Isabellalle se puhui tietysti koko ajan suomea, välillä vähän hassua ja puolikielistä.
"Uudestaan", isä vaati. "Sitten paussi, Josefina."

Mä viivyttelin niin kauan kuin pystyin. Isä ei pitänyt siitä, jos sen piti toistamiseen pyytää ratsastajaa toimimaan. Niinpä mulla ei ollut kuin ehkä neljä sydämensykäystä aikaa, ennen kuin mun oli pakko usuttaa Damante laukkaan. Herkkä hevonen teki niin heti, ja mun sydän säesti sen kavioiden rummutusta omalla rytmillään. Mä halusin rukoilla, että me selvittäisiin edessä odottavasta linjasta hengissä, mutta en mä tiennyt, kuuntelisiko kukaan mun rukouksiani. Taputin kerran Damanten kaulaa toivoen, että ehkä se kuulisi.

Adrenaliini rytisi ja ryskyi kaikkialla mun kehossa. Mä olin niin valpas ja niin elossa, että se hirvitti mua. Kai maailman huiput olivat niitä, jotka nauttivat siitä tunteesta. Mä olin vain kauhuissani.

"Bra. Fint jobbat, Josefina."

Me selvittiin. Mä olin huojentunut ja uupunut. Damante valui käyntiin ja mä itse matkustin sen satulassa haluamatta enää koskaan kerätä ohjia käteeni. Vilkaisin vielä kerran esteitä. Ne näyttivät yhä valtavilta.

Olisipa kentän ainoat asiat, joita saattoi ylittää, kouluaitojen kokoisia. Joskus mä leikittelin sillä ajatuksella, että mitä jos mä olisinkin kouluratsastaja. En kyllä sittenkään haluaisi itselleni mitään megalomaanisen reaktiivista hämähäkinkoipihevosta, sellaisia kuin nyt vaikka hollantilaisten jalostamat kouluratsut saattoivat olla. Valitsisin jonkun mukavan hevosen. Sellaisen, joka lähtisi aina iloisesti töihin (toisin kuin Granni). Sellaisen, jonka maailma ei järkkyisi, jos kentän laidalla sattuisi olemaan vaikka sadetakkiin puettu koira. Sellaisen, jonka selässä mulla olisi turvallinen olo, oli olosuhteet millaiset tahansa.

Mun kouluhevoseni olisi ehdottomasti pikemminkin tasainen puurtaja kuin säpäkkä liikeihme. Me ei varmaankaan oltaisi ratojen näyttävin ratsukko, mutta me tehtäisiin hyvin ja huolellisesti ne asiat, mitä osattaisiin.

Yksi ongelma mun hypoteettisessa kouluratsastussyrjähypyssä kyllä oli.

Kouluvalmentajat tuntuivat melkein järjestään olevan järkyttävän pelottavia. Siis ajatellaan nyt vaikka Amanda Sokkaa. Kun se näkisi mun sympaattisen, ehkä kouluratsuksi vähän liian matalajalkaisen tammani, se tuhahtaisi ja nyrpistäisi nenäänsä. Se ei myöskään kovin kauan katselisi meidän mukavaa menoamme. Kouluratsastajat vaativat aina vaan enemmän ja enemmän, ja koska mä en ollut kovinkaan vaativa luonne, mä en varmaan sittenkään sopisi sellaiseksi. Kun ei mua haittaisi vaikka se, ettei mun hevoseni lisäisi ravia erityisen näyttävästi eikä sen laukanvaihtosarjoissa olisi juurikaan ilmaa alla.

Miksi mä sitten oikein sopisin, jos mä olin kouluratsastajaksi liian vähääntyytyväinen ja esteratsastajaksi turhan kyvytön sietämään pientä jännitystä?

No, oikeastaan se oli aika selkeää, vaikkakin utopistista.

Mun matalajalkainen ja mukava koulutammani tarvitsisi ehkä juuri niitä sellaisia hämähäkinkoipisia näyttäviä oreja parikseen. Se voisi tehdä vähän itseään laadukkaampia, mutta temperamentiltaan vielä käsiteltävissä olevia varsoja. Mä voisin rapsutella niitä varsoja, joilla olisi emältään peritty piirto, ja sitten myydä ne sellaisille ihmisille, joiden hinku kilparadoille oli suurempi kuin mun.

Oikeastaan, oivalsin siinä Damanten kanssa kävellessäni, jos mä olisinkin hevoskasvattaja, mun ei edes tarvitsisi hankkia uutta hevosta. Granni olisi aivan hyvä siitostamma. Sen isoimmat viat oli ratsastettavuus ja hapan luonne, mutta jos mun ei tarvitsisikaan saada siitä kilpahevosta... haittaisiko ne? Opettaisikohan se varsansakin pahoille tavoille?

"... ja Josefina voisi tulla vielä kerran tämän saman tehtävän, ja sitten siirrytään heti seuraavaan", isän ääni herätti mut takaisin todellisuuteen.

Ai niin.

Mun piti edelleen olla esteratsastaja.

No, me oltiin jo kerran selvitty tehtävästä hyvin, rohkaisin itseäni. Estehevonen mun allani hyrähti kuuliaisesti käyntiin; se tiesi, että kohta hypättäisiin taas.

Sillä kertaa kaikki tuntui helpommalta. Niin helpolta, että kellontarkasti rullaava Damante sai mut unohtamaan unelmien kouluhevostamman. Niinkin helpolta, että mä hairahdin pitämään itseäni sittenkin ihan pätevänä esteratsastajana, jolle mitkään esteet eivät olisi liian suuria. Sitten kun Grannista tulisi yhtä miellyttävä ja kuuliainen hevonen kuin Damantesta, me kyllä tehtäisiin hurjaa tulosta isoillakin radoilla.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 07.10.18 11:27, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.10.18 12:57

Viimeistelyharjoitukset
3. lokakuuta 2018 -- #RGesteleiri #sarahinhaaste31

Rosengårdin kilpailuharjoitus olisi Grannin viimeinen hyppykerta ennen Kalla CUPin kolmansia osakilpailuita. Vähän uhkarohkeasti mä olin päättänyt ilmoittaa sen metriin, vaikka meidän ensimmäinen metrimme olikin viime kauden päätteeksi aivan floppi. Mä en oikein tiennyt, mikä muhun meni, kun pitkään emmittyäni valitsin sen metrin. Turvallinen kasikymppi olisi ollut sata kertaa fiksumpi valinta...

... mutta eihän se olisi edistänyt meidän kehitystä mitenkään. Kasikympin aika oli ohi. Toki kävisimme vielä yksissä ulkopuolisissa kilpailuissa hyppäämässä sen, ja jos tarve todella vaatisi, palaisimme siihen muutenkin. Piti kuitenkin toivoa, ettei sellaista tarvetta olisi.

Ja periaatteessa: miksi olisi ollut? Grannin ratsastettavuudelliset ongelmat olivat samat estekorkeudesta huolimatta. Puomien madaltaminen ei mitenkään merkittävästi auttaisi mua ratkaisemaan niitä. Enkä mä kilparadalla pulmia kuitenkaan voisi ratkaista, koska sellaista taikuutta ei ollut olemassa, että ongelmat olisivat kadonneet savuna ilmaan yhden esteradan aikana. Kotona se työ olisi tehtävä, ja valmennuksissa.

Eihän vajaassa viikossa oltu vielä päästy meidän haasteidemme ruotimisessa kuin alkuun, mutta jotakin oli silti jo tapahtunut. Isän opetuksessa ja välillä tallin omia kokeneita estehevosia lainaten mä olin taas alkanut muistaa, millaista oli hypätä isompia esteitä ja teknisempiä tehtäviä. Vaikka mä olin alati kauhuissani niin tehdessäni, tavallaan mä tunnistin vähän intoakin siellä kaiken hermoilun alla. Joskus mä olin ajatellut, että mä voisin oikeasti ratsastaa työkseni niin kuin Alexander, ja aina pieninä hetkinä Rosengårdin leiriviikon aikana mä muistin miksi. Tietysti mä muistin myös kaikki mutta-alkuiset jatkoajatukset.

Yhden ison mutta-ajatuksen sysäsin syrjään silloin, kun oli mun vuoroni ratsastaa Grannin kanssa radalle. Silloin mä ratsastin isän puheille ja pyysin sitä laittamaan radalle yhden isomman esteen. Isä nyökkäsi.

Pahinta peläten ja parasta toivoen mä johdatin Grannin radalle, joka oli kahta muun haastavuuden vuoksi 90-senttiseksi jätettyä estettä lukuunottamatta metrin korkeudessa - ja sitten, yhden laajan kaarteen takana odotteli se yksi isompi este. Kun se oli siellä kaiken muun seassa, mä en niinkään kerennyt ajatella sitä. Siispä mä ratsastin niin kuin sitä ei olisi ollut.

Tavallaan se este toimi juuri niin kuin sen piti. Kun me muutenkin aika hyvin sujuneen radan kesken liidettiin ilman sen kummempia ongelmia sen yli, mä ajattelin, että ehkä mä olin tehnyt oikean luokkavalinnen Kalla CUPissa. Ehkä oli ihan oikein edes kokeilla luokkanousua. Olisi ollut naiivia ajatella, että ehkä isommat esteet saisivat Grannin nöyrtymään ja kuuntelemaan mua paremmin, koska eihän siinä niin tietenkään kävisi. Se saattaisi olla ihan yhtä itseriittoinen ja omapäinen kuin aina muutenkin. Joka tapauksessa mä tiesin nyt, ettei me kompastuttaisi isompiin esteisiin. Grannilla oli valtava halu hypätä, eikä se tuntenut sanaa rimakammo.

Kun mä kuulin meidän kiilanneen tuloslistalla heti hirmu hyvin ratsastaneen Rasmuksen kannoille, mä näytin poikaystävälleni kieltä. Mua ei harmittanut hävitä sille, niin tyytyväinen mä olin omaan rataani. Ainoa puomi oli tullut toiselta niistä 90-senttisistä esteistä, kun Granni oli purrut kuolaimeen ja kiikuttanut meidät aivan pohjaan. Se hyppäsi siitäkin. Mua ei harmittanut edes se, että Inna teki heti meidän jälkeemme radan, joka oli sekunnin murto-osan meitä hitaampi mutta puhdas.

Kukaan muu meidän edelle ei sitten kiilannutkaan. Oli aika hauskaa päästellä menemään leikkimielisellä kunniakierroksella Grannin puolisisarukset meidän edellämme takakenkiään välkytellen.


_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 07.10.18 11:53

Kalla CUP III
6. lokakuuta 2018 #HarvestGames

@Jusu R. kirjoitti:
Lauantai, kello 10.58
Olin saanut harppoa melko tuulispäänä Grannin luo heti Rasmuksen ja Branin radan jälkeen. Sen kanssa piti ehtiä kävellä, ja sitten se piti saada jollakin lailla yhteistyövireeseen. Onneksi Verneri oli samassa verryttelyssä, sillä vaikka se ei kerennyt ihan hirveästi siinä neuvomaan, jo sen läsnäolo ja ohimennen mulle suodut puolittaiset kannustushymyt rauhoittivat mua ihan hirveästi. Vernerillä oli allaan vieras hevonen, joka näytti kuivine jalopiirteisine päineen juuri siltä, mitä se olikin: täysiveriseltä.

Sitten Verneri lähti radalle, ja mä jäin pyörimään verryttelyyn muiden kanssa. Muut olivat aika hermostuttavaa sakkia. Mainittakoon nyt vaikka rakas veljeni Alexander, hyvin kilpailuhenkinen Ellie, ammattilais-Mikael ja niin, itse Isabella Sokka. Ja tässä porukassa mun sitten täytyi kilpailla mun voimakastahtoisella teinihevosellani. Käänsin Grannin verryttelyesteelle, ja meidän lähestyessä sitä yksinkertaista pystyestettä mä pystyin sieluni korvin kuuntelemaan kaikuja meidän ensimmäisestä metrin luokasta Merrin tallilla: mä olin painanut syvälle mun mieleeni ne puomien kolahdukset. Kunpa me ei tänään pudotettaisi kolmea puomia, tai ei ainakaan enempää. Ei, kun isä ja Alexander ja kaikki muut katsoisivat.

Verryttelyeste kuitenkin ylittyi ilman kolahdusta. Granni tuntui vahvalta, mutta hallittavissa olevalta.
Lähde: Pitkä viikonloppu

Grannin käyntiaskeleet olivat itsevarmat, kun se asteli derbykentällä meidän odottaessa lupaa startata. Pehmeät muksahtelut nurmipohjaa vasten muistuttivat mun oman sydämen kumahtelua. Ilme vakavana mä vedin vielä kerran syvään henkeä, ennen kuin tervehdin tuomaria. Monenkirjavat esteet kutsuivat.

Lähtöviiva ylittyi, ja mä olin niin keskittynyt allani polkevaan hevoseen, etten varmasti olisi muistanut edes omaa nimeäni sillä hetkellä. Onneksi kukaan ei kysynyt. Onneksi mun ei tarvinnut muistaa mitään muuta kuin rata, joka oli pitkä ja polveileva. Jo alku oli vaikea, nopeatempoinen S-mutka. Grannin kanssa mulla oli kädet täynnä töitä, sillä se ei ollut pieni, kevyt ja ketterä hevonen, joka kääntyi kuuliaisesti ja kellontarkasti sinne minne piti. Se oli suuri, vahva ja laukkasi mieluiten hyvin pitkillä askelilla. Sellaiset askeleet kuitenkin vähensivät multa aikaa ajatella. Piti toimia vaistomaisesti ja nopeasti.

Enimmäkseen Grannin korvat osoittivat nuivasti taaksepäin, mutta aina hypätessään se heilautti ne iloiseen, tarkkaavaiseen höröön. Silloin ilma virtasi mun keuhkoihini ja keuhkoistani vapaammin, vaikka mä muuten olinkin niin jännittynyt, että hengittäminen tuntui väkinäiseltä. Esteiden yläpuolella meillä ei ollut hätää.

Mun hevoseni ei kytännyt mitään. Se meni kuin kone. Radan edetessä se kävi yhä vahvemmaksi, ja mä tiesin, että kun me ylitettäisiin maaliviiva, mä tutisisin rasituksesta ja silkasta hermostuneisuudesta. Grannilla hyppääminen ei ollut mikään varsinainen ilo, sen mä myönsin. Se oli jännittävää, se oli hermoja ja kehoa koettelevaa, ja luokkakorkeus oli kuitenkin vasta metri. Luoja meitä auttakoon, kun pitäisi hypätä vaikkapa ensimmäiset metrikolmekymppiset, tai jos me oikein pitkälle päästäisiin, satanelikymppiset.

Kun me lennettiin yli punavalkoisesta trippelistä, mä ajattelin nopeasti, että kyllä me päästäisiin ihan niin pitkälle kuin haluttaisiin. Niin pitkälle kuin mun pääkoppani kestäisi. Grannin hypyt olivat niin isoja, ja mun jarrutteluistani huolimatta se eteni nopeasti.

Kaarre trippeliltä kahdennelletoista esteelle venähti hieman, sillä Grannin valtava hyppy oli kuljettanut meidät kauas esteestä, ja kun mä yritin saada sen takaisin hallintaan pidätteellä, se nakkeli niskojaan ja huiskaisi kiukkuisena häntäänsä. Mä tiesin, ettei meidän rata ollut kaikkein kaunein, enkä mä ollut ratsastajana tehokkain. Välillä jouduin melkein repäisemään, kun tuntui, ettei mikään pienempi pidäte olisi pelastanut meitä ajautumasta esteiden sekaan.

Mielessä kaikui isän sanat vahvemman kuolaimen kokeilemisesta. Ei siksi, että saisin enemmän voimaa käyttööni, vaan siksi, että pärjäisin vähemmällä. Että saisin Grannin nopeasti hereille ja voisin sitten heti hellittää.

Ehkä mä tekisin niin, mietin, kun kädet täristen ja hengästyneenä ylitin perusradan maaliviivan hevoseni kanssa. Me jatkettaisiin uusintaan, ja mun olisi pitänyt olla helpottunut. Mä olin kuitenkin vähän kauhuissani: vielä toinen rata kädelle koko ajan enemmän painavan Grannin kanssa. Vaikka mä en ratsastaisi aikaa, tiesin hevosen menevän kovaa, ja tiesin senkin, ettei mulla olisi mitään mahdollisuutta hidastaa sitä, kun se päättäisi lisätä mittaa askeleisiinsa ja ilmaa hyppyihinsä.

Granni veisi ja mä vikisisin. Niin se aina meni.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 12.10.18 14:17

Kartanon lapset
12. lokakuuta 2018 - ERJ:n alaisten tarinakilpailuiden tuotos



                        Loitsula, 12.10.2018
Tehtävänanto
Luokka 2. 80cm
Kirjoita kummitustarina, jossa joku tai jokin lentää

Kekrinä on perinteisesti kerrottu paljon tarinoita, varsinkin jännittävät kummitustarinat ovat syksyisin suosiossa. Tehtävänantona on siis kirjoittaa mystinen, tunnelmallinen ja tottakai pelottava kummitustarina, loru, satu tai runo.
Tarinan ei pidä olla pitkä, eikä sen pituus ole ratkaiseva tekijä voittajaa valitessa. Lyhyt, napakkakin runo on aivan yhtä hyvä. Tuotos saa liittyä hevosiin tai vaikkapa itse kilpailupäivään ja Loitsulan kekrijuhlaan, mutta se voi olla myös täysin oma, irtonainen tarinansa. Voit kirjoittaa joko realistisen tarinan, jossa yliluonnollisuuksia ei tapahdu, fantasiatarinan jonka tapahtumat eivät meidän todellisuudessamme ole mahdollisia, tai kertoa vaikka perinteisen sadun! Luokkien tehtävänannossa on annettu jokaiselle luokalle vielä oma pieni twistinsä.
Tarinat arvostellaan mielikuvituksellisuuden, tyylin, omaperäisyyden ja tottakai pelottavuuden perusteella!

Tulos: 1/3
Tuomarin kommentti: "Taidokkaasti kirjoitettu, kuin novelli! Lentäminen ujuutettu ovelasti mukaan."

Isosisareni Vilhelmina rakasti tarinoita. Minäkin rakastin, mutta olin pienempi ja pidin pienemmistä tarinoistakin; sellaisista, joista tuli hyvä ja lämmin olo ja joiden jälkeen oli helppo nukahtaa.

Meistä keskimmäinen, veljeni Alexander, rakasti sitä, että minä pelkäsin. Se ei ollut vaikeaa, minun pelottelemiseni, ja vuosien myötä vanhemmat sisarukseni hioivat taitonsa huippuunsa. Sisarukseni käyttivät ihailtavasti hyväkseen ympäristöä keksiessään mitä nokkelampia kauhutarinoita. Vanhan kartanon ikiaikaiset tilukset olivat mitä ihanteellisin ympäristö kymmenille ja taas kymmenille kauhistuttavan karmiville kertomuksille, ja minä olin niin kovin pieni ja herkkä ja hyväuskoinen, enkä minä tiennyt, mikä kaikki oli totta ja mikä pelkkää tarinaa.

Oliko meidän kesäisten melontaretkiemme kohde, Högholmen, todella mestauspaikka? Kuinka monta kartanonneitoa oli hukkunut Valkorannanvirtaan yrittäessään karata vihille tallipoikien kanssa? Montako kertaa lähimmän naapuritilan isäntä oli kajahtanut ja saapunut sukumme maille aikeinaan lahdata koko perhe? Kuinka monta maan kamaralle jumittunutta sielua maillamme oikein liikkui?

Erään tarinan muistan erityisen hyvin vielä tänä päivänäkin, vaikken enää ole pieni (herkkä ja hyväuskoinen kylläkin).

Istuin Vilhelminan kanssa ullakolla. En tiedä miksi olimme siellä; en minä yleensä halunnut mennä sinne. Vilhelmina pakotti minut istumaan raskaalle vanhalle sohvalle, jonka takorautainen selkänoja tuntui epämukavalta. Siispä en nojannut siihen, vaan istuin niin kuin Vilhelminakin, hieman sohvan etureunassa. Vilhelminan jalkapohjat ulottuivat lattiaan, minun eivät.

Siskon kertojanääni oli vangitseva. Vaikka minua pelotti ja tunsin oloni levottomaksi ja halusin pois, en minä lähtenyt. Istuin aloillani kuin naulittuna ja kuuntelin kertomusta ja omaa takovaa sydäntäni.

"Muistatko Sigvardin? Olen kertonut hänestä ennenkin. Sigvard oli nuori palvelustyttö, piika vain, hyvin utelias. Sigvard seikkaili kaikkialla kartanossa aina kun muiden silmä vältti, ja usko pois, hän tekee niin yhä... mutta tämä tarina sijoittuu ajalle, kun Sigvard oli aivan pieni."
"O-onko se tositarina?" piipitin minä, ja Vilhelmina hymähti ylevästi.
"On, tietysti. Minä kerron vain tarinoita, jotka ovat totta."
Olin vaiti. En minä halunnut kuulla pelottavia tarinoita, jotka olivat totta. Sitä en kuitenkaan sanonut sisarelleni, sillä ei se häntä olisi estänyt kertomasta.

"Ullakko kiinnosti Sigvardia kovasti. Se veti puoleensa kuin rakastettu. Mitä Sigvard ullakolta löysi, sen hän piti salaisuutenaan, mutta minä arvelen, että hänellä oli täällä ystävä."

Se oli karmiva ajatus. Mikä ystävä asuisi ullakolla kenenkään muun tietämättä? Purin alahuultani niin, että se sattui.

"Eräänä päivänä Sigvard oli ystävänsä kanssa ullakolla. Hän istui suunnilleen näillä sijoilla kuin me nyt ja jutusteli tai leikki tai miten nyt vietetäänkään aikaa sellaisten ystävien kanssa, jotka asuvat salaa ullakolla... Ystävä oli kuitenkin kutsunut kylään omia ystäviään."

"Sigvard ei tiennyt niistä mitään, kunnes... joku tarttui häntä nilkoista!"

Ja sillä hetkellä tunsin napakan otteen molempien pienten nilkkojeni ympärillä. Kirkaisin kuin kuoleva villieläin. Sydän jysähti vasten kylkiluita niin kuin olisi pyrkinyt vapaaksi vankilastaan. Pyristelin irti otteesta ja juoksin henkeni edestä ullakon portaille, jotka minä suorastaan lensin alas.

Ensin kuvaannollisesti, niin nopeasti juoksin.

Sitten kirjaimellisesti, sillä tasapainoni petti puolivälissä portaita.

Matka alas oli pitkä mutta nopeasti ohi. Kun minä paiskauduin maahan ja ilma pakeni keuhkoistani, kuulin töminää ja pelkäsin, että Sigvardin ystävät olivat tulossa hakemaan minua.

Isä se kuitenkin oli, ja isä oli hirvittävän vihainen. Kauhutarinaa kertonut Vilhelmina ja vanhan sohvan alla sopivaa hetkeä odottanut Alexander lymyilivät vuorostaan pelokkaina ullakon portaiden yläpäässä, kun alhaalta täyttä vauhtia luokseni ravannut isä tarkisti, elikö hänen kuopuksensa.

Sinä iltana kaksi kolmesta kartanon lapsesta katui typeriä tekojaan ja yksi tutisi vanhempiensa sängyssä, koska ei uskaltanut nukkua missään muualla.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 19.10.18 11:19, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.10.18 10:50

ktk-tilaisuus

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.10.18 11:10


1. Kylmää ja pimeää
16. lokakuuta 2018
Lokakuu kääntyi puoliväliinsä, ja se tuntui hektisen syksyn taitekohdalta. Treenileirillä kotona Rosengårdissa me saatiin vielä nauttia kirkkaista syyspäivistä. Miten hyvään vauhtiin me oltiin Grannin kanssa päästy; isän ohjeet ja Henrikin läpiratsastus auttoivat mua tamman kanssa mittaamattoman paljon. Siitä oli hyvä jatkaa Harvest Gamesin kilparadalle. Aika haipakkaa me siellä mentiin, mutta mulla oli kohtalaisen varma olo sillä metrinkorkuisella radalla. Toisin sanoen en pelännyt aivan kuollakseni, vaikka Grannin laukka-askeleet olivatkin varmaan kuuden metrin mittaisia. Saimme ruusukkeen, jonka kirkas sininen toisti kuulaan syystaivaan sävyä.

Siltä pohjalta lähdimme Loitsulaan kilpailuihin. Tuntui siltä, että täytyi kilpailla nyt kun asiat sujuivat ja treeniolosuhteet vielä suosivat. Olin ilmoittautunut kilpailuihin hyvissä ajoin, ja huomasin miettiväni Kalla CUPin jälkeen, että oliko typerää mennä hyppäämään 80:n senttimetrin luokka. Sitten kohautin olkiani ja totesin, että Grannin ohjauslaitteiston testailua ja säätöä voitaisiin tehdä millä korkeudella vain. Otin radan treenin kannalta. Sain todella harjoitella nopeaa päätöksentekoa ja tehokasta ratsastusta, kun Granni rallitteli menemään tyylilleen uskollisesti kovaa ja ehkä vähän tarpeettoman korkealtakin.

Lopulta meidän lokakuu huipentui kantakirjaustilaisuuteen, jonne lähdin Heidin kannustamana samaan aikaan sen ja Cariadin kanssa. Sitä kantakirjausta mä olin jännittänyt kaikkein eniten, ja yhä vain näin tilaisuudesta painajaisia, vaikka kaikki oli jo ohi.

Sen jälkeen alkoikin sitten pimeä syksy.

Maneesittoman pikkutallin arki oli aika rapaista, kun loskainen marraskuu lähestyi. Silloin vasta ymmärsin, että mähän olisin oikeastaan ollut typerä, jos olisin jättänyt Grannin kantakirjauksen myöhempään syksyyn tai alkutalveen. Se ei taatusti olisi esiintynyt tilaisuudessa ainakaan yhtään enempää edukseen, jos me oltaisiin möngitty sinne ravan ja loskan keskeltä.

Sääolosuhteet nimittäin vaikuttivat väistämättä Grannin liikuttamiseen. Juuri parhaillaan mä tuijotin kenttää, joka oli aika lohduton näky. Edellisiltana oli alkanut sataa, eikä sade ollut tauonnut hetkeksikään koko yönä. Päivälläkin oltiin saatu komeita kuuroja. Niin surullisen äkkiä lätäköt kertyivät Purtsilan piskuiselle ratsastusareenalle, joka alkoi totisesti muistuttaa perunapeltoa. Eikä se tästä paranisi, ajattelin silloin. Tulisi lisää sateita, ja sitten alkaisivat yöpakkaset, ja kenttä menisi kamalan kovaksi.

Mielessä pyörivät äidin vaatimukset viedä Granni Auburn Estateen. Mä olin itse härkäpäisesti päättänyt pitää Grannin Purtsilla. En vieläkään ihan ymmärtänyt, miten olin uskaltanut olla edes hakematta tallipaikkaa silloin, kun äiti oli käskenyt tekemään niin.

Koko pitkänä kesänä mä en ollut hetkeäkään katunut sitä päätöstä. Musta oli ollut ihanaa olla nuoren raakileeni kanssa Purtsilla, syrjässä kaikesta. Tehdä ihan rauhassa ne parit treenit, mitä nuoren hevosen viikko-ohjelmaan nyt mahtui, ja maastoilla loppuaika hevosen kuntoa kasvattaen. Granni oli saanut elää mutkatonta hevosenelämää, ja vaikka sitä oli vaikea lukea, kai se oli ollut ihan tyytyväinen.

Nyt mulla oli viisivuotias hevonen, kantakirjattu ja kaikkea, ja sen kanssa olisi pitänyt tähyillä kohti metrikahdenkympin luokkia. Niiden olisi pitänyt lähestyä meitä jostakin kaukaisuudesta, koska eihän sellaiset korkeudet loppupeleissä olleet viisivuotiaille hevosille yhtään liikaa. Ei mullekaan, oikeastaan, olinhan mä kilpaillut isompaakin jo junnuna. Mulla oli kuitenkin edessä syksy ja talvi perunapellon ja maastojen varassa, ja mitäs sitten, kun ne heittäytyisivät käyttökelvottomiksi? Kun tiet jäätyisivät liukkaiksi ja kenttä koppuraksi? Kerta-kaksi viikossa Auburnin maneesilla käyden ei ehkä auttaisi meitä vielä ihan hirveästi. Kilpahevosen kannalta olosuhteet eivät olleet ihanteelliset, vaikka viihtyisyys tietysti painoi mun vaakakupeissa aika paljon. Painoiko se riittävästi nyt, kun piti edetä?

Me mentäisiin aina vaan kauemmas siitä metrikahdenkympin tavoitteesta. Me otettaisiin niin pahasti takapakkia talven aikana.

Yhtäkkiä sen tiedostaminen ahdisti ja turhautti. Mä olin kuvitellut, ettei mua kiinnostaisi, koska mä olin ajatellut, ettei meistä mitään kilparatsukkoa tulisi kuitenkaan. Olin ajatellut, että mä mieluummin tutkisin kaikki metsän polut ja ojanpohjat ja sänkipellot kuin treenaisin tavoitteellisesti ja ratsastaisin kilpaa. Purtsila kaikessa koruttomuudessaan oli antanut mahtavat puitteet puskaratsukoksi identifioitumiseen. Sitten me pärjättiin Cupissa ihmeellisen hyvin siihen nähden, mitkä lähtökohdat meillä oli, ja kolmannen osakilpailun jälkeen me oltiinkin mun valtavaksi yllätykseksi sangen hyvissä asemissa. Ihan huomaamattani mä aloin pyöritellä mielessäni ajatusta: mitä jos me pärjättäisiin? Voitettaisiin, jopa? Me ehkä voitaisiin voittaa. Koko Cup.

Niinpä mä mietin kahta kauheammin äidin aikaisempaa vaatimusta. Olinko mä sittenkin ollut jälleen täydellinen typerys toimiessani äitini tahdon vastaisesti? Sen perimmäinen syy lähettää meidät Kallaan oli saada mut Isabella Sokan nenän alle valmennettavaksi hulppeisiin puitteisiin. Jotta mä olisin hyvissä käsissä, mutta jotta mun menestystä ei pistettäisi yksinomaan kotikartanon hyvien resurssien ja päättäväisten vanhempien ansioksi. Jotta mä tekisin menestykseni ihan itse.

Ja sitten mä en ymmärtänyt ollenkaan, mitä äiti nyt halusi.

Jostakin syystä musta tuntui, että myrskytuuli oli kääntynyt. Se sama Susanne Rosengård, joka oli vuosi aikaisemmin passittanut mut kohti Kallan kylää ja Isabella Sokkaa, oli Rosengårdin esteleirin aikana kohdellut sitä nimenomaista kaukaista serkkua niin kovin, kovin kylmäkiskoisesti, että jopa mä havaitsin sen ja pidin tavallisesta poikkeavana. Mä olin oppinut pitämään äidin viileää käytöstä aika tavanomaisena. Nyt viileys olisi kuitenkin ollut vähättelyä.

Se, mikä mut teki todella levottomaksi, oli äidin empivä toiminta leirin päätteeksi juuri ennen mun siirtymistä autoon, missä Rasmus jo odotti. Äiti halasi mua, ei mitenkään liian pitkään eikä kovinkaan lämpimästi, ja sitten se irroitti otteensa. Yhtäkkiä se kuitenkin tarttui mun käsivarteen kun mä olin jo kääntymäisilläni pois sen luota.
"Josefina", äiti sanoi hiljaa ja piti sitten harvinaisen pitkän ja miettiväisen tauon.
Mä odotin hämmentyneenä. Äidin silmät olivat tyypillisesti melkein ilmeettömät, mutta nyt mä näin, miten se empi ja aprikoi.
"Snälla", se aloitti sitten, ja sitä mä säikähdin.

Äiti ei koskaan pyytänyt multa mitään. Silloin mä katsoin sitä sydänjuuriani myöten pelästyneenä, sillä sen sävy oli niin lähellä anovaa kuin suinkin oli mahdollista.

"Var försiktig", äiti sanoi, nyt teräksinen häivähdys äänessään. "Låt inte Isabella dra dig till sina egna skandaler."

Ote mun käsivarrestani irtosi. Äiti katsoi mua kiinteästi silmiin. Mun kurkkua kuristi se kummallinen olo, jonka hetki jätti jälkeensä. Autossa mä olin alkumatkasta niin hiljainen, että Rasmus sanoi jotakin lohduttavaa. Vähän kuin se olisi arvellut, että mä kärsin koti-ikävästä. Mä en oikeastaan tiennyt, mistä mä kärsin. Äiti ei ollut selittänyt kovinkaan hyvin, mitä mun oikein piti varoa.

Tuijottelin Purtsilan vetistä kenttää, eikä se antanut mulle yhtään mitään vastauksia.

Tai sen se kyllä kertoi, että kovin kauan se ei pysyisi treenikelpoisena. Tänään se ei vielä ollut kerennyt hirveän raskaaksi, vaikka lätäköitä olikin jo muodostunut sinne tänne. Mutta oliko jäljellä montaakaan viikkoa tai edes päivää, kun me pystyttäisiin kutsumaan Purtsilan perunapeltoa ratsastuskentäksi? Kuka tiesi, miten voimalla loppusyksyn ja alkutalven kelirikot päälle puskisivat.

Sateen jatkuessa ja kentän pohjan käydessä käyttökelvottomaksi me maastoiltaisiin. Koko pitkä ja pimeä syksy, varmaan, mä mietin ja tunsin oloni pikkuisen lannistuneeksi. Onneksi metsäpolkuja ja hiekkateitä riittäisi ratsastettavaksi asti. Pitäisikin alkaa suunnitella hiekkatietreenejä oikein tosissaan, jos me aiottaisiin pysyä minkäänlaisessa ruodussa.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 02.12.18 12:35, muokattu 4 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.10.18 17:20

Hilpeää hommaa
24. lokakuuta 2018

Hevosen omistaminen on sitten hulvattoman mukavaa puuhaa. Kuvitelkaapa tilanne: sataa kaatamalla, on pimeää, ei silleen hirveästi naurattele. Matkalla töistä kotiin kastuu ihan läpimäräksi, vaikkei tarvitse kuin kävellä autoon ja autosta kotiin. Olisi kaikenlaista tarpeellista puuhaa, niin kuin vaikka kuivattelu ja lämmittely, mutta ei auta.

Tallille on lähdettävä. Onneksi sentään hevonen odottelee siellä kiitollisena! Seisoo naama nurinpäin keskellä kasvavia lätäköitä. On jotenkin kummallisesti hajottanut sadeloimensa kiinnityssysteemin, ja siellähän se loimi roikkuu kyljellä ja jaloissa läpeensä kuraisena. Kurainen on hevonenkin, yltä ja alta. Ei tee elettäkään tullakseen tarhan portille, ei edes puolitiehen vastaan. Ei muuta kun sekaan vaan, eihän sinne rapaan uppoa kuin puolta säärtä myöten. Huonomminkin voisi asiat olla.

Ai miten ihanan iloisesti heppa ottaa pelastajansa vastaan. Nuuhkaisee taskuja ja havaitsee, ettei herkkuja ole. Huokaisee teatraalisesti syvään ja iskee korvansa mökömököluimuun.

Jalat, niin hevosen kuin ihmisenkin, maiskahtavat makoisasti liikkeelle mudasta ja liejusta. Kenkä vaan ei ymmärrä tulla mukana, siis ihmisen. Hevonen on kuitenkin jo päättänyt, että nyt riittää virtahepoilu, ja marssii pikavauhtia kohti sitä porttia, jonka luokse ei äsken halunnut sitten millään tulla. Vetää ihmistä mukanaan. Ilman toista kenkää. Sukka märkänä ja paskaisena siinä sitten mennään ja koitetaan viestiä hepalle, että käännytääs ympäri, haetaan kenkä. Hevoa ei kuule nyt kiinnosta. Hevo on seissyt sateessa jo ainakin monta tuntia, ja sillä on ns. mitta täynnä.

No, kohta on kalasteltu se rapainen kenkä sieltä jostakin, ja äkäinen hevonen toisessa kädessä ja mutainen popo toisessa loikitaan tallin turviin. Pesukarsinassa voi mukavasti huuhdella hevosen loimineen, itsensä ja kenkänsä. Vesi on virkistävän jäätävää. Verenkierto siinä varmaan kohenee, mieliala ei.

Kun heppa on jotakuinkin puhdas, sille voi iskeä kuivausviltin selkään. Itse voi käyttää aikaansa sen tarhassa kovia kokeneen loimen tutkailemiseen. Aijai, mahtaako siitä tulla enää mitään? Tuleeko hevosten kanssa mistään ylipäänsä mitään? Ei taida tulla, mutta menee kyllä, rahaa nimittäin.

Pakko on ratsastaa, vaikka Esteri sanoo "ei" ja märät jalat sanovat "ei" ja hevonen sanoo "haista paska".

Ratsastaminenhan on terapeuttista toimintaa! Syntyy side jaloon eläimeen. Etenkin, jos sen kouluttaa itse; ai miten hulvatonta ja ihanaa. Tietääpähän, että kun se hevonen ei käyttäydy, syy on todennäköisesti ihan oma. Kukapa jaksaisi elää ilman riittämättömyydentunnetta. Joka tapauksessa erityisesti luonnossa ratsastaminen on ihanaa ja piristävää ja mukavaa ja ketä tässä huijataan. Stressaavaa se on. Hevonen on ensin haluton poistumaan pihasta, ja kun tarpeeksi kauas päästään, se onkin yhtäkkiä kovin halukas pääsemään sinne äkkiä takaisin, koska siellä odottaa talli ja lämpö ja kuivuus. Niinpä hevonen päättää vauhdin. Hevonen ei kysele, hevonen menee, ja se menee kovaa, ja jos siinä yksi sauvakävelijä teilataan, niin mitäs tuosta nyt sitten! Typerä ideahan se oli alunperinkin, lähteä nyt sauvakävelemään tässä säässä. Sietääkin katua.

Jossain siinä loppumatkasta sitä vaan lakkaa edes yrittämästä pidätellä hevosta. Sitten voi edes hetken rentoutua, kun on todennut, että ei voi vaikuttaa mihinkään. Sitä vain matkustelee, ja eikös sitä sanota, että matkailu avartaa? Kyllä se varmaan niin on. Aivastuttaa ainakin. Tekisiköhän pieni flunssa taas tuloaan? Hevosta ei kyllä kiinnosta sekään, sillä hoitoa se vaatii silloinkin.

On ihan mukava päästä kotiin. Siellä voikin levitellä vaatteita kuivumaan kaikkialle, minne niitä nyt hevosen karsinaa pienemmässä yksiössä mahtuu. Sitten sitä voi alkaa haaveilla hellistä hetkistä poikaystävän syleilyssä.

Paitsi ettei se kerkeä, koska sekin on tietysti hevosihminen, ja juuri sinä päivänä sen hevoset tarvitsevat sen huomiota enemmän kuin tyttöystävä. Tyttöystävä nyökyttelee ymmärtäväisenä ja käpertyy peittomytyksi ihan yksin. Näkisiköhän jostakin ratsastusta illan ratoksi?

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.10.18 6:29


2. Karua kyytiä
25. lokakuuta 2018
Lokakuun loppu tuntui hirvittävän pitkältä. Mun elämä oli yhtäkkiä kalenteri kädessä paikasta toiseen kulkemista. Siinä oli toisaalta sellaista hienoa tehokkuuden tuntua. Mä tunsin oloni aika Aikuiseksi Ihmiseksi, kun Hanna soitti ja kyseli, milloin se voisi tulla mun luokse kylään. Mä jouduin kaivamaan kalenterin esiin. Se oli jotakin se, sillä mä en oikeastaan ollut koskaan ollut sellainen ihminen, jolla oli kovin paljon menoja. Mä nysväilin mielelläni kotona (no etenkin nyt, kun mun ei aina tarvinnut nysväillä yksin, vaan saatoin kutsua Rasmuksen kainalon paikalle ja käpertyä sinne).

Joskus oli tietysti vähän hankalaa, kun oli kiire. Niin kuin vaikkapa tällä viikolla, kun mulla oli ollut hirveästi kaikenlaisia menoja. Ei mitään erityisen jännittävää, mutta muuttokiireitä ja hammaslääkäreitä ja sen sellaista. Joka tapauksessa Granni oli niiden menojen ja muutaman todella kurjasäisen päivän vuoksi ollut aika kevyellä liikunnalla. Tunsin siitä hirvittävän huonoa omatuntoa. Mikä hevosenomistaja mä muka olin? En ainakaan ilmeisesti se kaikkein tunnollisin. Tavallaan siis oikeastaan ansaitsin sen, että Granni kävi hirvittävän hankalaksi. Hevonen, joka ei yleensä käyttänyt kauheasti mielikuvitusta kenkkuiluissaan, keksi yhdellä maastokerralla peräti kolme uutta tapaa yllättää mut:
1) Se perinteinen: äkkipyörähdys täysillä ympäri ja hippulat vinkuen tulosuuntaan. Ihan vain, koska puusta leijaili lehti.
2) Kieltäytyminen sillanylityksestä. Siis sen saman tukevatekoisen puusillan, joka me oltiin ylitetty vähintään tuhanteen ja yhteen kertaan ennenkin. Silmänvalkuaiset vilkkuen ja niskojan nakellen Granni peruutteli ja pyörähteli, ja lopulta se hypähti tienpenkalta ojaan ja meinasi kaatua niin tehdessään.
3)Keuliminen. Granni ei hyppinyt pystyyn juuri koskaan, mutta nyt se teki niin, kun me saavuttiin laukkasuoran alkuun, enkä mä päästänytkään sitä menemään.
4) Niin joo, ja bonuksena se sauvakävelijän kumoonjuoksu. Ai kamala.

Niillä taustatiedoilla en odottanut erityisen suurella innolla Verneri Kaajapurolta anelemaani sileäntyöskentelyn valmennusta. Hermostutti itse asiassa ihan hirveästi. Verneri tuli piipahtamaan tallissa hyvissä ajoin ennen mun valmennukseni alkua, ja mä säpsähdin, koska säikähdin olevani myöhässä. Katsoin ensin säikkynä Verneriä ja sitten huolissani kelloa, ja tietysti valmentaja huomasi mun hätäännykseni.

“Ei mitään hätää, mä tulin vaan hoitamaan pari juttua”, se rauhoitteli.
“No hyvä sitten”, äännähdin ja jatkoin levottomana Grannin satulahuovan suoristelua.
“Vai onko jotain hätää?” Verneri yhtäkkiä kysyi multa kamalan kiltin kuuloisena ja jäi nojailemaan karsinan ovensuuhun.

Granni irvisti sille, mutta mitäpä mies olisi siitä piitannut. Mun tamma uhitteli vain. Epäilin kyllä, että jonakin päivänä se saattaisi oikeasti vaikka purrakin, niin kamala se oli nyt ollut. Mä pudistin valjusti päätäni, mutta Verneri jäi aloilleen. Se katseli Grannia, ja mä mietin levottomana, oliko hevosessa jotakin vikaa. Oliko se harjattu huolimattomasti? Oliko satula sittenkin liian takana? Kiinnitinköhän mä satulavyön väärin? Vai… odottiko se, että mä avautuisin huolistani? Mistä mun huolista tarkalleen ottaen? Mulla oli aika monenlaisia huolia.

“Öö”, mä pukahdin sitten, kun Verneri ei maagisesti haipunut olemattomiin.
“Hmh?” se mumahti kysyvästi ja käänsi katseensa Grannista muhun.

Hienoa. Olinko mä kuitenkin taas tulkinnut väärin? Nyt mä olin kiinnittänyt Vernerin huomion itseeni, vaikka se ei oikeasti ollut odottanut multa puhetta. Mun olisi pakko keksiä joku syy sille, miksi mä olin tehnyt niin.

“Granni on ollut vähän hankala”, sanoin aika surkeana ja jännittyneenä. “Eilenkin maastossa. Aika karua kyytiä.”
“Jaa”, Verneri aloitti rauhallisena. “No, katsotaan yhdessä, millä tuulella se tänään on.”
Nyökkäsin. Se kuulosti aika turvalliselta. Hirvitti vähän silti, mutta ei ihan niin paljon kuin vielä hetki sitten.

Mun kilipäinen tammani kuitenkin osoitti hyvin nopeasti valmennuksen alussa, että mä olin huokaissut helpotuksesta aivan liian aikaisin. Se ärsyyntyi kaikesta, mitä mä yritin siltä pyytää. Käskeminen se vasta huono idea olikin. Silloin Granni jäi pomppimaan paikoilleen tai osoitti muilla tavoin, että saisin työntää komennot… jonnekin. Mua hävetti ja suretti. Näin huonoksiko mä olin oman hevoseni ratsastanut ja kouluttanut? Verneri ei kuitenkaan syytellyt mua, ja sitä paitsi se muistutti, ettei ollut mitään järkeä velloa itsesäälissä. Peliä ei oltu Granninkaan kanssa vielä menetetty, vaikka se välillä oli vaikea.

Me luovittiin Vernerin ohjeiden mukaan kentän liukkaimpia ja raskaimpia alueita väistelevää tehtävää, jossa oli aika paljon siirtymisiä. Laukassa mä tunsin, että Granniin kertynyt energia kuohusi sen sisällä. Se oli kireä ja nykivä, ja mä olin melko varma, että se räjähtäisi käsiin. Niinpä mä tein vähän varmistellen seuraavan siirtymisen käyntiin, ja Granni vastusteli niskojaan nakellen. Se meinasi jatkaa laukkaa. Melkein paikoillaan pomppien se painoi vasten mun jokaista apua, ja sitten, kun mä vaistomaisesti ja typerästi siirsin kättäni vähän taaksepäin, se kohosi takajaloilleen.


Siitä hypähtelystä tuli sille tapa. Sydän kurkussa ja hyvin pinnallisesti hengittäen mä odotin koko loppuvalmennuksen ajan aina vaan seuraavaa kertaa, kun Granni kohoaisi taas ylös kohti taivaita. Se yrittikin, mutta Vernerin napakoita komentoja noudattaen mä sain sen yhtä muuta kertaa lukuunottamatta patisteltua ohi niiden tilanteiden. Sivusilmällä mä huomasin Jannan ja Avan hahmot kentän laidalla. Siellä ne katselivat mun ja Grannin mokailuja varmaan todella vahingoniloisina. Mun olo oli surkea, eikä Vernerin melko optimistiset sanatkaan saaneet mua piristymään.

Hartiat lysyssä mä talutin hevoseni talliin. Itketti, niin surkeasti koko ratsastus oli mennyt. Taas.

En kuitenkaan voinut alkaa vollottaa ihan vielä, sillä Janna Kaajapuro oli tupsahtanut katselemaan mun tammaa kulmat kurtussa ja pää kallellaan.
“Mikä sun hevosta oikein vaivaa, Hiiruli?” se kysyi.
Mä kohautin olkia. En mä tiennyt. Mun vahvin veikkaus oli liian huono omistaja ja liian vähäinen liikunta parin viime viikon aikana. Sellaisia aseita en halunnut Jannalle antaa.

Hoidin Grannin mieli maassa ja poistuin vähin äänin tallista muita sielläolijoita vältellen. Ajaessani mä itkin, ja sitten mä istuin tovin rauhoittumassa ja peittelemässä itkun jälkiä Rasmuksen parkkiksella. En mä halunnut olla mikään poruava tyttöystävä, jota piti vaan lohduttaa koko ajan. Kokeeksi mä käänsin suupieleni hymyyn ja tuijotin itseäni arvioivasti taustapeilistä.

Takaisin katselevat silmät olivat hiljaiset ja mitäänsanomattomat, ja se oli paljon parempi vaihtoehto kuin harmia huutavat. Piti ajatella järjellä eikä piehtaroida tässä paskassa fiiliksessä. Mitä oli yksi tai kaksi pieleen mennyttä ratsastusta? Syy tehdä asiat jatkossa paremmin.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 09.11.18 6:39, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.10.18 16:57

Raapaleita
31. lokakuuta 2018

* * *
Metsä kutsui meitä, ja jälleen kerran me vastattiin. Ei huvittanut pyöriä ankeaa ympyrää kurjalla kentällä ja kohdata jokaisessa kulmassa vanhoja tuttuja ongelmia. Tänään mä en jaksanut ajatella sitä, miten haluttomasti Granni vastasi mun apuihin. Tänään me vaan seikkailtaisiin ja ihmeteltäisiin lähiympäristöä. Samapa tuo, vaikka vähän eksyttäisiinkin; saatettaisiin jopa löytää jotakin löytämisen arvoista. En laskenut liikaa toivoa sen varaan, että meidän löydöt olisi esimerkiksi yhteistyö ja harmonia, mutta jos nyt vaikka uusia maisemia edes.

Kun mä nyt sitten olin päättänyt olla murehtimatta Grannin niskoittelevuutta ja omien apujeni tehottomuutta, tuntui yhtäkkiä siltä, että ongelmatkin katosivat. Metsän poluilla me oltiin matkalla samaan suuntaan.

* * *
Korkea mäennyppylä suorastaan kutsui kiipeämään. Olin usein katsellut kutsuvan näköisenä rinnettä ylös kiemurtelevaa pientä kinttupolkua, kun olimme Grannin kanssa samoilleet mäenjuurta seurailevaa isompaa polkua pitkin. Nyt hidastin hevosen käyntiä ja mietin pienen hetken ajan: kiivetäkö vaiko ei?

Ohjasin Grannin pois tutulta polulta. Pian näkisimme, mikä meitä mäen päällä oikein odottaisi. Varmajalkaisesti Granni asteli yhä ylemmäs. Mietin, miksemme olleet koskaan aiemmin poikenneet samalta vanhalta reitiltämme tutkimaan edessä häämöttävää määränpäätä.

Vielä enemmän ihmettelin sitä, kun lopulta saavutimme huipun. Miten hienot näköalat sieltä oli, kun ratsasti lähelle nyppyläksi luulemani mutta uuden näkökulman myötä melkein vuoreksi nimitettävän mäen jyrkkää lounaislaitaa. Kaukana aurinko kultasi horisonttia.

* * *
Mitä mä oikeastaan murehdin? Siinä istuessani oman hevoseni satulassa metsän siimeksessä mä en oikeastaan tajunnut. Jostakin syystä mä olin ollut parin, tai oikeastaan jo useammankin, viikon ajan hirveän huolissani kaikesta ja ei-mistään.

Niin monta murhetta. Olinko pilannut Grannin? Pystyttäisiinkö me treenaamaan koko talvena? Osaisinko mä ratsastaa Trinalla, vai muuttuisiko sekin mun käsissäni jäykäksi ja vaikeaksi? Saavuttaisinko ikinä äitini hyväksyntää? Milloin Rasmus Alsila hoksaisi, ettei mussa ollut mitään mielenkiintoista tai ainakaan ihailtavaa? Miltä tuntuisi muuttaa omituisen noidan tyttären kämppäkaveriksi? Palautettaisiinkohan vanhan kämpän takuuvuokra? Miten muutto sujuisi? Entäs jos saisinkin joskus potkut?

Henkeäsalpaavaa maisemaa ihaillessa huolenaiheet eivät tuntuneetkaan niin raskailta ja todellisilta.

* * *
Kotimatkalla oli jo vähän helpompi hengittää. Hämärä laskeutui nopeasti, ja jotenkin kummallisesti sen mukana tuli myös rauha. Granni kulki eteenpäin rytmikkäässä käynnissä ja välillä ravasimme, eikä se tänään purrut kiinni kuolaimeen ja kiikuttanut mua pitkin pitäjää. Se oli positiivista se. Ehkä mä olinkin tehnyt kärpäsestä härkäsen ja paisutellut meidän ongelmia päässäni.

Eihän Granni mitenkään voinut olla pysyvästi pilalla.

Varmuuden vuoksi mä olin kyllä varannut sille ajan klinikalle. Ehkä Laran jänneselkkauksesta säikähtäneenä mä olin alkanut neuroottisesti etsiä omasta hevosestani jotakin fyysistä vikaa, joka selittäisi sen pahatapaisuuden.

Mä en ollut ihan varma, kumpaa lopputulemaa mä toivoin vähemmän. Huono ratsastus vai kipeä hevonen?

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.11.18 19:47

Päättäväisyyden pilkahdus
5. marraskuuta 2018

Grannissa ei ollut mitään vikaa. Se oli ilmeisesti niin terve kuin hevonen saattoi olla. Sellaisten tietojen kanssa mä palasin klinikalta kotiin, ja tavallaan mä olin hirveän helpottunut, ja sitten taas toisaalta… niin.

Kaajapurojen tiluksilla oli hyvin hiljaista, kun mä talutin Grannin ramppia pitkin alas autosta. Kookas tamma ei rikkonut hiljaisuutta, vaan vilkaisi vain kuninkaallisen tyynesti ympärilleen. Se ei huutanut läsnäoloaan kaikkien tietoon, enkä mäkään, tietenkään. Vaitonaisena mä vein hevoseni talliin riisuakseni siltä kuljetuksen aikana käytetyt suojat. Unohduin pohtimaan, veisinkö tamman vielä hetkeksi ulos, vai antaisinko sen jäädä sisään odottamaan ruokintaa.

Olin niin ajatuksissani, että säikähdin kuollakseni Verneri Kaajapuroa. En tiedä oliko mies liikkunut hirveän hiljaa vai enkö mä vaan ollut noteerannut sitä. Viime aikoina mun oli ollut vähän vaikea keskittyä asioihin. Mun havainnot maailmasta olivat vähän kohisevia ja joskus utuisiakin. Veikkasin, että sillä saattoi olla jotakin tekemistä vähäisten unien kanssa, tai ehkä vain kiireen.

Joka tapauksessa me kohdattiin toisemme tallin käytävällä ja käytiin lyhyt dialogi:
”Kävittekö siellä klinikalla?”
”Mm. Grannia terveempää hevosta sinne ei ole varmaan ikinä vietykään.”
”No se on hyvä kuulla.”
”Mm. Vähän lihasjumia, ei mitään sen kummempaa.”

Sitten me jatkettiin molemmat omaa hiljaista eloamme. Mua ei puhumattomuus vaivannut, sillä enpä mä olisi Verkun kanssa uskaltanut mitään keskustelua viritelläkään. Talliin Sallin kanssa pölähtänyt Jesse tervehti meitä leppoisasti, ja kun se sai takaisin vain nyökkäyksen multa ja Verneriltä hajamielisen vilkaisun, sen kulmat kohosivat vähän. Se ei kuitenkaan sanonut mitään. Ilmassa oli painavaa maanantain tuntua, eikä meistä kellään tainnut olla tulenpalavaa intoa taistella sitä vastaan.

Granni, jonka elämä oli ikuista maanantaita, tuskin piittasi tallin tunnelmasta tuon taivaallista. Päädyin riisumaan siltä päällimmäisen loimen ja jättämään sen omiin oloihinsa karsinaan. Lähdin noutamaan Cariadia, joka oli paljon eloisammalla tuulella kuin juuri kukaan muu mun tänään kohtaamista elollisista hahmoista. Hymyilin tammalle pienesti ja rapsuttelin sitä hyvän tovin. Me suunnattiin maastoilemaan maanantaimasis pois, ja se jos mikä oli musta hyvä päätös. Eihän kukaan jaksanut koko aikaa murjottaa ja huolehtia.

Cariadin rivakan ravin tahdissa kevennellessäni mä käänsin päättäväisesti katseeni tulevaan ja kaikkeen hyvään, mitä se pitäisi sisällään.

Grannissa ei ollut kerta kaikkiaan mitään vikaa, jos niitä lihasjumeja ei laskettaisi, ja niitä varten mä olin jo varannut hevoshierojan ja pyöritellyt mielessäni jumppaavia harjoituksia. Fyysisesti hevonen oli ihan kunnossa, vain sen… tai ei, vain mun pääkoppa prakasi. Minähän tässä se ongelma olin, epävarma ja empivä ratsastaja.

Ei tarvittaisi kuin treeniä, niin meidän pulmat lähtisivät ratkeamaan. Mulla oli nyt hyvin koulutettu Trina, jolla hankkia rutiinia omaan tekemiseen, ja Grannin kanssa mä aioin valmentautua kuin viimeistä päivää.

Sanottakoon se nyt ensimmäistä kertaa ääneen: me treenattaisiin nämä muutamat tulevat viikot nimenomaan Kalla CUP:ia varten.

Voitontahto ja kilpailunhenkisyys eivät ehkä olleet niitä asioita, jotka yleisesti liitettiin muhun. Jotakin niidensukuista oli kuitenkin alkanut viritä pinnan alla, kun mä olin toljottanut epäuskoisena ja virhettä epäillen tuoreinta ranking-tilannetta. Jukranpujut ja jukupätkät. Tavallaan odotin edelleen, että kyseessä oli laskuvirhe, ja ranking päivittyisi pian, ja mä tippuisin alaspäin ainakin kymmenkunta sijaa, tai siis niin alas kuin olisi mahdollista. Tunnustettakoon: tarkistin tilanteen suunnilleen kerran päivässä. Yhä vain olin kärjessä. Se oli kauhistuttavaa. Yhtäkkiä mulla olikin jotakin, mitä menettää.

Johtoasema.

Siksi mä ryhdyin määrätietoisesti järjestelemään asioita siten, että meillä olisi Grannin kanssa edes teoreettinen mahdollisuus suoriutua viimeisestäkin osakilpailusta hyvin. Kilpailisin sillä jälleen metrissä, ja Trinan kanssa starttaisin myös. Trinan suhteen mä olin luottavainen, ja toisaalta mun tavoitteet olivat niin vaatimattomat, että olisin saanut ainakin Alexanderilta huutia, jos se olisi kuullut ne. Isoveli oli sitä mieltä, että kilparadalle ei koskaan lähdetty hakemaan “tuntumaa” tai “tasaista rataa”, vaan aina mentiin menestymään parhaalla mahdollisella tavalla. Viis siitä, jos hevonen oli itselle uusi. Silti piti edes yrittää ratsastaa niin, että sillä hevosella oli mahdollisuus näyttää, mille sijoille se voisi nousta. Mun mentaliteetti oli ehkä vähän pehmeämpi ja varovaisempi, osittain siksi, että jos ei asettanut valtavia tavoitteita, ei myöskään voinut pettyä kamalan suuresti.

Grannin varaan mä asetin kaikkein suurimmat paineet. Jos me nyt suoriuduttaisiin hyvin, me saataisiin aika hyvä ja ehjä CUP-suora. Sillä mä osoittaisin muille, ensisijassa tietenkin äidille ja isälle, että mä olin tehnyt sen mitä multa vaadittiin: kilpahevosen. Eipä työt siihen loppuisi, sillä viimeisen osakilpailun jälkeen mä viheltäisin pelin poikki ja me aloitettaisiin tarvittaessa vaikka aivan alusta. En ollut ihan varma, olisiko vielä mahdollista korjata Grannin asennetta ja ratsastettavuutta, mutta mä yrittäisin.

Verneri auttaisi, ja isäkin, joka oli jo luvannut, että tulisi kerran kuussa valmentamaan meitä. Lisäksi mä olin ottanut yhteyttä Isabella Sokkaan. Nöyrällä asenteella ja rahatukku edellä sekin asia oltiin saatu sovittua (vaikka mä olinkin kilpailevassa tallissa): se valmentaisi meitä kerran ennen viimeisiä osakilpailuita ja ehkä jatkossakin joskus. Mitä enemmän apua ja näkökulmia mä Granniin saisin, sitä paremmat mahdollisuudet mulla olisi joskus löytää siihen ratkaisun avaimet.

Cariadin askeleet kuljettivat meitä varmoina kohti kotitallia. Mä olinkin jo ihan valmis palaamaan, sillä mä olin ajattelemiseni ajatellut ja olo oli, no, jos nyt ei aivan optimistinen, niin melko tyyni kuitenkin. Hymyilin jopa Janna Kaajapurolle taluttaessani Cariadin sen ohi karsinaansa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 09.11.18 6:38


3. Kova maa
9. marraskuuta 2018
Marraskuun puolivälin pikkuhiljaa lähestyessä mä olin väsynyt. Oli jatkuvasti pimeää ja mun oli koko ajan oltava jossakin ja muistettava jotakin. Kaksi osa-aikaista työtä ei vielä tuntunut liialta, ja yhden hevosen mä olin siinä sivussa hoitanut ihan hyvin ennenkin. Personal trainerin kanssa sovitusta harjoitusaikataulusta kiinnipitäminen oli välillä aika työlästä, mutta en mä kehdannut lipsuakaan. Mä olin itse ryhtynyt kunnonkohotusprojektiin, ja se pitäisi sitten hoitaa kunnialla maaliin saakka. Se vain, että mä olin havahtunut pohtimaan, oliko siinä asiassa mitään maalia olemassakaan. Joka tapauksessa mä paahdoin työstä toiseen, treenistä toiseen ja tallipäivästä toiseen. Jossain välissä mä pakkasin elämäni ja muutin uuteen osoitteeseen.

Niin joo, ja tulihan siinä se toinen hevonenkin, joka odotteli naapuripaikkakunnalla liikuntaansa. Trina oli ihana ja mä olin aina iloinen ratsastaessani sillä. Meillä oli meneillään kuherruskuukausi. Jokainen ratsastuskerta tuntui sujuvan edellistä paremmin, ja mä jaksoin joka kerta ilahtua siitä, miten mielellään Trina lähti työskentelemään mun kanssa. Sen kanssa meillä oli aina käytettävissä maneesi, ja hyppytreenit toteutuivat säännöllisesti.

Toista oli Grannin kanssa. Olin huolestunut siitä, kun se oli alkanut käyttäytyä arvaamattomammin kuin sillä oli tapana. Niinpä roudasin tamman klinikalle. Siellä se todettiin kaikin puolin terveeksi, mutta edelleen se oli julmetun hankala. Epäilin, että siihen vain kertyi virtaa, joka sitten purkautui hallitsemattomilla tavoilla. Nyt kun tiet olivat liukkaat ja kovat eikä hankipelloille pääsystä ollut vielä tietoa, mä en tiennyt, mihin mä sen patoutuvan energian turvallisesti purkaisin. Auburnin maneesiakaan me ei voitu vuokrata joka päivä, saati että me oltaisiin ehditty joka kerta edes kulkea sinne. Mulla ei ollut riittävästi tunteja vuorokaudessa, jotta mä olisin voinut kuljetella hevosta pitkin pitäjää. Mun piti jo kuljettaa itseäni aika paljon ympäriinsä, etenkin nyt, kun mulla oli kaksi enemmän tai vähemmän aktiivisessa treenissä pidettävää hevosta, joista toinen asui Kallassa ja toinen Orijoella.

En mä kyllä saanut valittaa, enkä koskaan ääneen purnannutkaan. Asiathan oli hyvin. Logistiikkapulmat ja tarkkuutta vaativa elämän aikatauluttaminen oli aika pieni hinta siitä, että sain pitää kahta omalla tavallaan ihanaa (tai ainakin opettavaista) hevosta ja kehittyä niiden kanssa. Edelleen mä yritin ajatella, että kyllä me Granninkin kanssa tästä jotakin opittiin.

Eikä mun jaksaminen nyt ihan kortilla edes ollut. En uskonut, että väsymys näkyi päällepäin. Korkeintaan mä nauroin vähän vähemmän ja hymyilin hitusen pienemmin, mutta kaiken mä jaksoin tehdä. Mun kehokaan ei vaatinut enempää lepoa, vaan se pysyi hyvin käynnissä ja vireänä. Oikeastaan mun oli ehkä pikemminkin vähän vaikea rauhoittua. Aika monet yöt mä vietin katsellen ja hämmästellen mun vieressä nukkuvaa Rasmusta, tai jos se ei ollut paikalla, pyöriskelin ja venyttelin, kunnes viimein nukahdin vain herätäkseni pian ja aivan valmiina toimimaan taas.

Sinä yhtenä marraskuisena perjantaina mä olin menossa Kaajapurojen tallille ratsastamaan Grannilla. Verneri oli luvannut pitää meille kentällä tunnin, jossa me päästäisiin Grannin kanssa keskittymään ihan perusasioihin. Nekään eivät olleet viime viikkoina sujuneet, joten mä odotin vähän hermostuneena, mitä tuleman pitäisi.

Aika kovalla kiireellä mä piipahdin kotona syömässä töiden jälkeen. Sen kiireen vuoksi mä myös päätin oikaista autolle yhden oikopolun kautta sen sijaan, että olisin kiertänyt hiekoitettuja portaita pitkin. Olin kulkenut sitä polkua monesti aiemminkin. Se oli jyrkässä rinteessä nyt ankean luurankomaisten ruusunmarjapensaiden keskellä, ja sinä päivänä se oli ohuen lumikerroksen peittämä.

Lumen alla mua odotti ansa.

Jälkeenpäin ajatellen mun olisi pitänyt olla tosi paljon varovaisempi, kun mä syöksyin sille pahaiselle oikopolulle. Takaraivossa takoi ajatus siitä, että mä olin vähän myöhässä aikataulusta. Mä en halunnut Verneri Kaajapuron joutuvan odottamaan mua. Mä en todellakaan halunnut myöhästyä.

Ja niin mä liukastuin. Ihan arkisesti vedin siinä rinteessä lipat ohuen lumipeitteen alla lymyilevällä jäällä, ja jotenkin mun vartalo kiertyi kaatuessa. Käsivarret tuulimyllynä huitoen mä levisin sinne pusikon keskellä kulkevalle jäiselle polulle oikea kylki edellä - ja käsi alimmaisena. Kova maa otti mut rytinällä vastaan. Kallo kopsahti jäähän. Vedet tirvahtivat silmiin, puraisin kipeästi kieltäni, ja kuin räsynukke konsanaan mä sitten vaan valuin mäkeä alas. Hopeiset ja purppuraiset kipinät säkenöivät näkökentässä.

Kyllä mä tiesin, ettei siinä hyvin käynyt, mutta jotenkin mun olo oli kamalan tyyni. Paikalle sattui hysteerinen vanhempi naisihminen, joka huolehti ja kanaili mun ympärillä niin kuin mä olisin ollut kuolemaisillani, ja mä ajattelin vain, että nyt mun ei tarvitsisi hetkeen käydä ryhmäliikuntatunneilla.

Eikä tarvitsisi ratsastaa Grannilla.

Tuijottelin taivasta ja mietin, että olinko mä tosiaan niin puhki. Kuinka väsynyt piti olla, että murtuva käsivarren luu ja kolottava kallo oli helpotus?

No kyllä mä sitten aloin ajatella aika montaa muutakin asiaa, kun se ihanan avulias mutta hirvittävän intensiivinen tätihenkilö rupesi tomerana huseeraamaan mulle kyytiä päivystykseen. Mua alkoi itkettää, kun mä tajusin, että mä en pääsisi Verneriltä varaamaani valmennukseen. Varmaan parinkymmenen minuutin kuluessa Verneri astelisi talliin ja huomaisi, että Granni seisoi yhä tarhassaan kevyen toppaloimen alla. Kukaan ei olisi laittamassa sitä valmiiksi valmennusta varten. Kukaan ei edes saapuisi siihen valmennukseen. Mä hukkaisin Verneri Kaajapuron aikaa, ja se pitäisi mua varmaan hirveän huonona ihmisenä, ennen kuin mä ehtisin tiedottaa sille, että mun poissaololleni oli hyvä selitys.

Seuraavaksi mä tajusin, että mun pitäisi myös varmaan jäädä sairaslomalle töistä. Mä en ollut lääkäri, mutta mä osasin arvata, että jokin osa mun kyynärvarrestani oli pamahtanut rikki. Olkapäätäkin särki. Sitten oli se jyskyttävä päänsärky, joka oli seurausta kallon mäjähdyksestä vasten jäistä maanpintaa. Kaksi jälkimmäistä nyt lakkaisivat nopeasti vaivaamasta, mutta kuinka pitkään kädettömyys pitäisi mut pois töistä?

Mä en halunnut jäädä sairaslomalle. Mä en halunnut aiheuttaa kenellekään päänvaivaa mun työtuntieni uudelleenjakamisesta jollekin tai joillekin toisille. Mua pelotti ihan hirvittävästi hoitaa koko asia. Voisinko suoriutua kummastakaan työstä pahimmassa tapauksessa murtuneen käden kanssa? En kai.

Ja kuka hoitaisi mun hevoset? Grannin, joka oli jo valmiiksi kuin kihisevä painekattila, ja Trinan, joka oli vasta tullut mulle ja jonka kanssa sujui niin ihanasti. Mikä valtava pettymys mun mieleeni pesiytyi. Voi pojat - ja mä kun olin murehtinut, että Grannin kisakunto ottaisi takapakkia huonojen sääolosuhteiden takia.

Tässä sitä oltiin. Toivomassa, että sääolosuhteet ja hankala hevonen olisivat mun ainoat murheet. Ne olivat tuntuneet niin kohtuuttoman ylitsepääsemättömiltä mielipahan aiheilta vielä tovi sitten.

Mä päädyin päivystykseen kuulemaan, että mulla oli leikkausta vaativa murtuma oikeassa kädessä. Sen mulle kertoi lempeäilmeinen mieslääkäri, kun mä olin omasta mielestäni viettänyt siellä päivystyksessä jo suunnilleen ikuisuuden. Oli tarkistettu käden liikkuvuus ja tunto, olin kuvattu ja ihmetelty, ja sitten lopulta tehty kai jonkinlainen hoitosuunnitelma. Mun luuta ei kuulemma pystyttäisi siinä hetkessä reponoimaan, mitä se sitten tarkoittikaan, enkä mä ollut niin akuutti tapaus että leikkausaikaakaan olisi lohjennut heti.

“Saat mennä kotiin pariksi yöksi”, lempeä lääkäri kertoili unettavalla äänellään. “Olisi tietysti hyvä, jos siellä olisi joku sinun kanssa.”
Nyökkäsin. Olisihan mulla, sillä musta oli juuri tullut kämppis hullunkuriselle Aliisa Hurulle. Ei sillä, että mä kehtaisin pyytää siltä apua, mutta kai se olisi paikalla. Niin joo, ja olihan mulla Rasmus. Ehkä pitäisi soittaa sille.
“Sitten maanantaina saat tulla osastolle valmistautumaan leikkaukseen.”
Lääkäri katseli mua silmiin, kai varmistaakseen, että mä ymmärsin kaiken mitä se mulle puhui. Tuijotin takaisin. Kyllähän mä ymmärsin.

Mä en vaan ollut ihan varma, tajusiko se lääkäri itse, mitä se mulle puhui. Mitä sen puheet mulle merkitsivät.

Mä en ottaisi osaa Kalla Cupin viimeiseen osakilpailuun. Yritin vielä ratkaista, kumpaa se mulle tarkoitti:
a) Mun ei tarvitsisi kilpailla
vai
b) Mulla ei olisi mahdollisuutta ratsastaa voitosta.

Voi perse, mikä päätös pitkälle ja pimeälle syksylle.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.11.18 21:39

Penkkiurheilija
16. marraskuuta 2018 - #jusmus

"Ei nyt ehkä romanttisimmat perjantai-illan treffit", sanoin istua nököttäessäni apukuskin paikalla, "mutta oikeastaan mä pidän just tästä."

Rasmus vilkaisi mua sivusilmällä. Se ei juuri ilmeillyt, ja sitä paitsi oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä, mutta mä olin melko varma, että se pieni vilkaisu oli aika lämmin ja ihana. Ihan niin kuin Rasmus itsekin. Nojasin selkänojaan ja hymyilin itsekseni. Melkein ryhdyin hyräilemään radiosta soivan biisin mukaan, mutta en sitten kuitenkaan, koska en mä ollut sellainen äänenpitäjä.

Auburnin pihassa oli aika päästää Granni alas traikusta. Se marssi sangen päättäväisin askelin rampilta maan kamaralle ja pian Rasmuksen johdattelemana maneesiin.

Mä jouduin tyytymään penkkiurheiluun. Kiipesin maneesin katsomoon ja aiemmasta hyvästä tuulestani huolimatta mä huokaisin huomaamattani syvään käpertyessäni siellä Grannin vilttiin. Oli ehkä sittenkin aika tylsää olla vaihtopenkkikomennuksella. Mä en muistanut, milloin olin viimeksi ollut edes näin kauan ratsastamatta.

Rasmus ratsasti Grannilla hyvin ja tamma näytti juuri niin miellyttävältä kuin se nyt yleensä suvaitsi olla. Välillä se tukki korvansa avuilta, mutta enimmäkseen se oli aivan siivosti. Välillä Rasmus vilkaisi mua odottavasti, vähän niin kuin olisi toivonut multa jotakin mielipiteitä tai vinkkejä, mutta ei mulla ollut oikein mitään annettavaa. Musta Rasmuksen tyyli sopi Grannille ja se sai hevosen tekemään mitä halusi.

"Se on nyt kivan näköinen", kommentoin sitten kuitenkin, jotten vaikuttaisi siltä, että paheksuin hiljaa poikaystäväni ratsastusta.

Enhän mä paheksunut, en millään tavalla.

"Ja sä", lisäsin pienellä viiveellä ja virnistin tyytyväisenä, kun näin Rasmuksen vilkaisevan mua kuin varmistaakseen, kuuliko se oikein.

Onneksi me oltiin vielä kahdestaan maneesissa, koska muuten Rasmus olisi varmaan kiusaantunut. Tai ei se olisi, koska en mä olisi uskaltanut muiden kuulevien korvien edessä edes sanoa mitään sellaista.

Mä tiesin Heidin olevan tulossa maneesille vielä tänään, ja puoliksi odotin, että se saapuisi ja me ehdittäisiin vaihtaa kuulumisia. Ei se kuitenkaan kerennyt Cariadin kanssa paikalle ennen kuin Rasmus jo lopetteli Grannin sileäntreenin. Mä menin hetkeksi kävelemään loppukäyntejä niiden rinnalle, ja me jutusteltiin kaikkea arkista ja mukavaa, ja suunnilleen tuhannetta kertaa mä muistin sanoa:

"Kiitos sikana, että ratsastat sitä."

Jossakin kielen päällä loikoili toinenkin virke. Välillä se venytteli kuin nousemista harkitseva kissa, mutta ei se sitten kuitenkaan astahtanut ilmoille vaan käpertyi takaisin kerälle mun kielelle ja mieleen.

Mitä mä tekisin ilman sua.

Ääneen sanottuna se olisi niin paljon dramaattisempaa kuin olisi tarkoitus, ja siksi mä pidin sen ajatuksen itselläni.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.12.18 12:30


1. Sirpaleista ja silmäteristä
1. joulukuuta 2018. #loppuhuipennus #jusmus

Mä olin kaatunut, ja kova maa oli ottanut mut jäisenä vastaan. Siinä murtui luu ja samalla murtui jotakin muuta. Mun suunnitelmat loppuvuodelle menivät kertaheitolla säpäleiksi, ja niitä sirpaleita mä sitten rupesin raapimaan kasaan. Piti saada liimattua kokoon järkevä uusi suunnitelma kahdelle hevoselle. Sitten piti oppia elämään sen kanssa, ettei se suunnitelma ollut samanlainen kuin alkuperäinen. Etten mä pystynyt itse toteuttamaan mitään. Mun tehtävä olisi katsella vierestä, kun muut ihmiset ratsastaisivat todeksi mun omat tavoitteeni. Omaksi yllätyksekseni mä jouduin nieleskelemään karvasta ja kitkerää katkeruutta sitä ajatellessani.

Ensimmäinen huolenaihe oli Trina, jonka omistajalle mun oli ollut tarkoitus olla avuksi. Pitäisikö se lähettää takaisin nyt, kun se oli ihan vastikään tullut? Yhteistyö sen kanssa oli alkanut niin hirvittävän hyvin, että harmitti. Mä olin vihdoin saanut sellaisen hevosen, jonka kanssa voisin onnistua ja oppia taas luottamaan itseeni.

Apu löytyi yllättävältä taholta. Mun sisareni Vilhelmina ei ollut ratsastanut vuosikausiin aktiivisesti, tai siis ei juuri lainkaan, mutta Trinasta kuullessaan se innostui.
“Mutta sulla on lapset ja työt ja onhan tänne matkaa ja miten sä oikein ehdit?” kyselin huultani pureskellen, kun Vilhelmina soitti mulle. Mietin myös, vieläkö Vilhelmina osaisi, mutta sitä en iljennyt sanoa ääneen.
“Järjestelykysymyksiä”, Vilhelmina sanoi, niin kuin se olisi ollut ihan itsestäänselvää.
Jätin huomauttamatta, että eipä se ollut aikoihin järjestellyt asioitaan niin, että olisi ehtinyt tallille. Miksi nyt?
“Kuule, Josefina”, se sanoi lempeän kuuloisena aivan kuin olisi kuullut, mitä mä ajattelin. “Mä haluan olla sulle avuksi. Ota apu vastaan.”

Sitten se osoitti olevansa myös realisti:
“Tietenkään mä en pysty pitämään sitä missään huippuvireessä, enkä mä aio hypätä sillä mitään julmetunkokoisia esteitä, mutta kyllä mä osaan hevosen liikkeellä pitää. Sehän on aika kiltti hevonen? Ja sitten komennetaan Alexander hyppäämään sillä joskus, ja onhan sulla kykeneväisiä tuttavia. Poikaystäväkin.”

No, Vilhelmina sitten kävisi ratsastamassa Trinalla minkä kerkeäisi. Heidi, jonka tallissa hevonen asui, auttaisi. Rasmukseltakin liikenisi varmaan joskus aikaa ratsastaa Trina samalla, kun se kävisi hoitamassa Easyn.

Grannin ympärillä olikin onneksi jonkin sortin tiimi. Kuullessaan, miten mun kävi, Verneri lupasi auttaa minkä pystyisi, ja samassa tallissa oli muitakin kyvykkäitä ratsastajia, niin hän muistutti. Heidi oli jo aiemmin vakuutellut, että jos hän suinkin ehtisi, kyllä hän Granninkin kanssa avittaisi. Se uusi Jesse Arokin oli kaiketi ihan kelpo kenttäratsastaja, joka varmaan pysyisi Grannin selässä, jos ikinä uskaltaisin pyytää siltä apua. Mun kämppikseni Aliisa tarjoutui viemään tammaa maastoon, ja mä en epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi riittävän peloton siihen hommaan. Olisi ollut vähän ilkeää uumoilla, ettei Aliisa ehkä ollut tarpeeksi järkevä pelätäkseen, mutta… no. Niin.

Mä viivasin kalenteristani surkeana yli Kalla CUPin viimeisen osakilpailun. Olin haaveillut, että hyppäisin siellä Grannin metrin lisäksi myös yhden isomman luokan Trinalla. Nyt kumpikaan startti ei toteutuisi.

Halusin silti, että Granni pääsisi kilpailemaan.

Siispä käännyin mun poikaystäväni puoleen. Mikä tuuri, että se sattui olemaan taitava esteratsastaja, joka vieläpä piti kilpailemisesta. Tietysti se lupasi startata Grannilla, ja mä hymyilin kauniisti kiitokseksi. Vielä silloin se hymy oli aito eikä tippaakaan teennäinen, mutta vähän myöhemmin mä kuitenkin huomasin tuntevani toisin. Nökötin silloin Rasmuksen kainalossa katselemassa leffaa ja oikeastaan vähän toivoin, että olisinkin yksin. Huultani pureskellen mä nimittäin ajattelin pahoja asioita omasta poikaystävästäni. Tai en niinkään tyypistä itsestään, koska hänestä pidin niin kamalan paljon ettei siinä ollut enää mitään järkeä.

Pikkumaisesti mä pallottelin silti mielessäni ajatusta, että mitä jos Rasmus veisi voiton Kalla CUPissa. Se oli kuitenkin aika lähellä mua. Meidän välissä oli vain Matilda Tammilehto, ja se voisi aivan hyvin kiilata Grannia nuoremmalla hevosellaan tai lainakonkareillaan voittoon. Niin voisi Rasmuskin, jonkun omansa tai mun hevoseni avulla nyt, kun mä en itse voinut edes osallistua.

Reilu voitto olisi helpompi hyväksyä.

Nyt teki mieli vetää Granni Rasmukselta takaisin, vaikka miten niin takaisin, kun en sitä itselleni voisi ottaa kilpailtavaksi kuitenkaan?

Tunsin oloni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun annoin mokoman typerän kilpailun mustata mun mieleni niin. Minä, Josefina Rosengård, joka olin koko ikäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kilpailla! Mitä mä yhden osakilpailun perään porusin? Rankingpisteiden? Mä en ollut koskaan havitellut mitään voittoa maailmassa niin kovasti, että olisin tuntenut tällaista kipua siitä, etten voinut osallistua.

Nyt musta kuitenkin tuntui, että tämän voiton mä tarvitsin. Miten valtavan kiven se vierittäisi mun sydämeltä! Minkä raskaan paineen se nostaisi hartioilta! En mä toivonut voittoa itseni takia, vaan mun perheen. Mulla oli niin valtava tarve näyttää niille, että mä pystyin johonkin, eikä mulla ollut kovinkaan montaa keinoa pärjäämisen osoittamiseen. Jokin iso voitto antaisi mulle taas oikeuden hengittää vapaammin. Ehkä sellainen toisi mulle jopa rahtusen kaivattua itseluottamusta. Ennen kaikkea mulla kuitenkin olisi jotakin millä todistaa äidille, etten mä ollut vain haihatellut ja kömmähdellyt mokasta toiseen koko tätä aikaa. Mä olin saanut aikaiseksi jotakin.

Yhtäkkiä Rasmus rutisti mua kevyesti. Jotenkin mystisesti se osasi tehdä sen juuri silloin, kun mun jo valmiiksi vähän mustunut mielialani oli vaarassa sukeltaa jyrkkään syöksyyn yhä valottomampia syvyyksiä kohden.

Mä käänsin katseeni ruudusta siihen, ja nyt mä ihan oikeasti katsoin, enkä vaan pidellyt silmiäni aseteltuna tiettyyn suuntaan.

Rasmus Alsila oli kamalan suloinen ja komea. Se piteli mua kainalossaan ja suukotti välillä mun otsaa. Rasmus oli monella tapaa parempi ihminen kuin mä, ajattelin silloin syyllisyydentuntoisena. Se oli luvannut auttaa mua. Sen oma tamma oli rampa, ja vihoitteliko se mulle siitä, että mun oli terve?

Mulla ei ollut mitään oikeutta olla katkera siitä, että Rasmus sai ratsastaa. Mä sain olla pettynyt, kun en itse voinut, mutta Rasmukselle mun pitäisi toivoa pelkkää hyvää. Niin mä toivoinkin. Mä toivoin, että se onnistuisi. Enemmän mä toivoin sen voittavan kuin kenenkään muun. Hymyilin poikaystävälleni, joka keskittyi juuri parhaillaan meidän katsomamme elokuvan tapahtumiin (joista mulla itselläni ei ollut enää minkäänlaista käsitystä), ja muiskautin pusun hänen poskelleen.

Mä arvioin, ettei mun tarvinnut kantaa kovin raskasta huonoa omatuntoa ohikiitävästä katkeruuden hetkestäni. Tunsin silti vähän, ja yritin olla oikein erityisen hyvä tyttöystävä hyvittääkseni nuivat ajatukseni. Hieman vaivaa näkemällä mä sain myös pidettyä tympeät ajatukset poissa mielestäni. Kun mä istuin katselemassa Rasmuksen ja Grannin rataharjoituksia viimeisten osakilpailuiden alla, mä onnistuin jopa tuntemaan valtavaa ylpeyttä niistä molemmista. Nuoresta hevosesta, jonka mä olin kouluttanut ja joka nyt hyppäsi niin pätevän näköisenä toisen ratsastajan alla, ja siitä ratsastajasta.

Niin, siitä tyypistä, jota mä sain käsittämättömän onnellisena kutsua poikaystäväkseni. Se näytti päämäärätietoiselta ohjatessaan Grannin päädyn ympäri ja sieltä kohti suhteutettua linjaa. Helpon näköisesti se sai suuren tamman leiskauttamaan yli ensimmäisestä esteestä, ja nopealla pidätteellä se varmisti, ettei esteiden välimatka loppuisi heiltä kesken.

Hitto että se oli hyvä. Vilusta huolimatta muhun iskostui väräjävä mutta tunnistettavan selkeä lämmin tunne. Mä saisin kannustaa kahta senhetkisen elämäni tärkeintä, ja mä aioin tehdä sen hyvin.

Siispä mä tein kaikkeni ollakseni avuksi, kun kisapäivä koitti. Rasmuksella oli kolme hevosta, ja arvelin, että voisin tehdä itseni hyödylliseksi.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei Rasmus tarvinnutkaan mua niin paljon kuin mä olisin toivonut.

“Sasun omistaja lupasi hoitaa sen”, kisa-asuunsa pukeutunut mies aloitti. “Ja nyt kun Aliisa auttaa Grannin kanssa, mä varmaan pärjään ihan hyvin. Sähän voit sitten vaan katsella kisoja.”

Ja Rasmus hymyili kiltisti, eikä mulla ollut oikeutta sellaiseen, mutta mun teki mieli tökkäistä sitä jääpuikolla silmään.

Pelästyin tietysti omaa reaktiotani. Hämilläni ja äkillistä ärsyyntymistäni siloitellen mä tein niin kuin mun poikaystäväni oli kehottanut ja kiipesin katsomoon ihan vain katselemaan. Asetin itseni hyödyttömän sivustaseuraajan rooliin ja ihmettelin, mitä kummaa oli juuri tapahtunut. Mistä mun voimakkaan pisteliäs tunnekokemukseni oikein oli kummunnut? Vielä enemmän mä säikähdin sitten, kun tajusin hymähtäväni ivansävyttämästi, kun mun isoveljeni Alexander pudotti puomin ensimmäisessä startissaan.

Jäinen tuntemus pesiytyi jonnekin aivan juuri mun palleani tuntumaan.

Musta oli tainnut tulla katkera ja kitkerä.

Mä en pitänyt niistä tunteista lainkaan. Ne eivät kuitenkaan kysyneet multa lupaa, vaan aaltoilivat omaehtoisesti pintaan ja piiloon ja takaisin pintaan. Saisinko mä ne taltutettua, vai särkisivätkö ne mun hyväntahtoisen ytimeni?

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. Eilen kello 13:52

Aliisa, avulias ja aulis
9. joulukuuta 2018

Oli vähän hankalaa, kun en voinut ajaa. Mulla oli manuualivaihteinen auto. Oikea käsi paketoituna mä en oikein sitten päässyt omin päin kotoa kävelymatkoja kauemmas, en, vaikka jo liikuttelin sormiani jumppaohjeiden mukaisesti ja odottelin kuumeisesti, että pääsisin tekemään enemmänkin.

No, joka tapauksessa mun ajokyvyttömyys johti siihen, että mä jouduin pyytämään Aliisalta kyydin tallille päästäkseni hakemaan muutamia Grannin loimia ja huopia, jotka mä olin päättänyt nyt viedä pesulaan. Aliisalle se oli ihan fine, mutta musta autossa istuminen kahdestaan sen kanssa oli tällä hetkellä hivenen kiusallista. Mulla oli usein kiusallisia fiiliksiä kun nyt ylipäänsä jouduin olemaan ihmisten seurassa, mutta ihan erityisen latauksen tilanteeseen toi tämänaamuinen kohtaaminen Jonathan Raynottin kanssa. Meidän asunnolla. Alastoman Jonathanin. (Luojan kiitos mä en ollut nähnyt mitään. Olisin esim. kuollut.)

Ei siitä tehnyt kiusallista vain se, että Jonny oli mun työkaveri, jota mä nyt tiesin mun kämppiksen hässineen.

Kun me pysähdyttiin Purtsilan pihassa, mun ajatukset askarteli sen seikan parissa, että mun tietojeni mukaan Jonathan ja Matilda oli pari. Sitten Matilda sanoi unohtaneensa Trinalla ratsastuksen, koska sillä oli kaikkea muuta ja Jonathan ilmestyi ilkosillaan meidän sohvalle hurviteltuaan mitä ilmeisimmin Aliisan huoneessa ennen sitä. Toivoin todella, että ne oli tehneet temppunsa Aliisan huoneessa eikä olkkarin sohvalla, koska... iu.

"Onpas kivannäköinen!" Aliisa heläytti mun vieressä, ja mä mietin, oliko se samaa mieltä Jonathanista.
"Mm", mumahdin.
"Onkohan se sun Granni sisällä vai ulkona?"
"Varmaan ulkona."
"Mene sä vaan jo katselemaan niitä pesuun lähteviä, mä voin hakea sen hapannaaman! Kiva päästä kokeilemaan sitä."

Niin joo. Aliisa kokeilisi Grannia lyhyesti kentällä, jotta nähtäisiin, uskaltaisiko se maastoilla hevosella. Varmaan uskaltaisi. Oli hyvä, että mulla oli niin avulias kämppis.

Ja aulis. Aliisa oli ehdottomasti aulis. Aulis auttamaan ja antamaan.

MIKSI mun ajatukset lipsuivat koko ajan siihen suuntaan? Mä en halunnut ajatella asuintoverini sitä elämän osa-aluetta. Mutta Aliisa teki ajattelematta olemisen hirvittävän vaikeaksi!

Kun Aliisa satuloi Grannia, mä seisoskelin karsinan ovensuussa. Lopulta mun oli pakko kysyä:
"Tiesitkö sä, että Jonathan seurustelee?"

Aliisa vilkaisi mua. Se ei näyttänyt yllättyneeltä, ja mun vatsanpohjalle laskeutui raskas paino. Aliisa tiesi ja teki silti mitä teki.

"Tiesin, että se seurusteli", Aliisa tuumasi. "Eikä ilmeisesti minkään hirveän hyvän tyypin kanssa. Mimmi pisti homman tauolle säätääkseen jonkun toisen kanssa, ja jätti sitten vanhan kumppanin todettuaan uuden paremmaksi. Kuka tekee sellaista? Mä teen kaikenlaista, mutta en ikinä tota."

Siinä puhuessaan se kiinnitti ihan muina naisina Grannin suitsien leukahihnan ja laittoi sitten kypärän päähänsä. Mä tunsin juurtuneeni siihen paikkaan. Kuin halvaantuneena mä seistä pönötin aloillani, enkä tiennyt mitä ajatella. Mun mieli oli mennyt totaaliseen solmuun.

"Niin että oli se mimmi sitten kuka tahansa, sillä on kyllä otsaa ainakin. Jonathan halusi irtiottoa ja mun mielestä se myös ansaitsi sen", Aliisa linjasi kiskaistessaan hanskat käsiinsä ja nostaessaan ohjat Grannin kaulalta. "Oliko täällä joku kenttä? Mennään varmaan sinne?"

Ja me mentiin. Katsellessani, miten Aliisa pyöritteli Grannia ympäri kenttää mä pystyin kuulemaan sen sanat ihan yhtä selkeinä kuin ne olivat olleet sen lausuessa ne. Oli se mimmi sitten kuka tahansa.

Mä tiesin, kuka se oli. Mä en ollut tiennyt, mitä se sen kaikki muu oli ollut. Nyt mä sitten tiesin senkin: tauko, säätö, ero. Siinä järjestyksessä? Vai jossakin muussa? Miten tarkkaan Aliisa saattoi tietää, miten asiat olivat tapahtuneet? Miten paljon Jonathan oli kapakkalöydölleen lörpötellyt? Mitä mieltä Matilda Tammilehto olisi siitä, että monen mutkan kautta mä tiesin siitä jotain, mitä se ei itse ollut halunnut mun tietävän?

Mun täytyisi pitää kaikki tiedot itselläni. Mä en ikipäivänä voisi paljastaa kenellekään, että mä tiesin tällaisia asioita ihan täysin ulkopuolisena tyyppinä.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 489

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa