Grannin päiväkirja

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.09.19 15:52

Sellaista, tällaista
22. syyskuuta 2019

Mitäpä niistä sanoisi. Kilpailuista. Tulivat ja menivät.

Oli vähän niin kuin oltaisiin oltu taas Saksassa, mutta sitten taas ei kuitenkaan mitään sinnepäinkään. Tilat eivät olleet samanlaiset kuin mihin oltiin kesällä totuttu, vaikka laatupuitteethan nämäkin olivat täkäläisellä mittapuulla. Rasmus oli sama Rasmus kuin kesälläkin, ja hirveän taitava tietenkin, mutta Joachimia ei näkynyt. Sen sijaan näkyi paljon muita tuttuja, ja Aliisa, joka oli lähtenyt mun hevosenhoitajaksi jotenkin vaisun myöntyväisesti ollakseen Aliisa. Se ei ollut pulpunnut puhetta taukoamatta vaan ollut ihmeellisen huomaamaton.

"Miten teillä suunnitelmat etenee", se kysyi jossakin vaiheessa, kun mä valmistauduin Pikin startin jälkeen siirtymään Grannin selkään.

Jos mä olisin tiennyt, että se tarkoitti Ritva Aron keksimiä kuvitteellisia hääsuunnitelmia, mä olisin varmaan vastannut jotakin muuta kuin:
"Hyvin kai. Tai niin, en mä ajatellut tehdä mitään suurta numeroa tästä."
Mutta en tiennyt, ja olin aivan kisapäivän imussa ja oletin tietysti Aliisan puhuvan siitä, oliko mulla Grannin verryttelyn varalle jotakin maatamullistavia ässiä hihassa. Mun kämppikseni jupisi jotakin, mitä mä en ihan kuullut, ja sitten mä jo kiipesinkin oman tammani satulaan. Se tuntui niin tutulta. Kyllä Pikikin varmasti ajan kanssa alkaisi tuntua yhtä helposti ennakoitavalta.

Ja miten väärässä mä olinkaan sen ennakoitavuuden suhteen.

Sillä sinä nimenomaisena sunnuntaina Ruunaankosken suurella kentällä Granni teki jotakin, mitä se ei ollut koskaan ennen kilparadalla tehnyt. Yhdessä hetkessä kaikki oli aivan hyvin, juuri niin kuin kuului olla: meillä oli hyvä ratatempo, laukka tuntui täydelliseltä ja vaikka hevonen oli ajoittain hieman vahva, siinä ei ollut mulle mitään uutta enkä mä sitä säikähtänyt. Esteet ylittyivät ja tekeminen tuntui helpolta, estekorkeus ei huimannut päätä eikä radassa pitänyt olla mitään ihmeellistä. Ehkä maailmankaikkeus tunnisti mun ylimielisyyteni ja noitui mun hevoseni, tai ehkä Grannin päässä vain napsahti: se kieltäytyi.

Hölmistyneenä mä tuijotin ihan tavallista pystyestettä, jota lähestyessään mun tamma veti teatraalisesti liinat kiinni.

Mitä ihmettä?

Granni ei ollut koskaan kieltänyt millekään muulle esteelle kuin pitkälle vedelle. Kaiken muun se meni kuin vettä vaan, aina, mistä tahansa paikasta, ja nyt... tavallinen pystyeste. Kielto.

Olo oli yhä häkeltynyt, kun mä jatkoin rataa neljä virhepistettä rasitteenani. Vielä kummallisemmalta tuntui, kun Granni sen yhden porsastelevan stopin jälkeen eteni ja sujui taas ihan niin kuin tavallisestikin. Kiukustuin vähäsen. Kielto oli tullut niin äkkiarvaamatta, vailla mitään ennakkomerkkiä, ja nyt kun kaikki palautui sen jälkeen täydellisen normaalilta, mä en voinut olla miettimättä, oliko Granni vaan ollut uhmakas.

Kauan mä en kuitenkaan jaksanut olla asiasta pahoilla mielin. Aliisakin jo lohdutteli, että ne nyt oli yhdet kisat vaan, ja mä tulin käsittämättömän iloiseksi siitä, että se ylipäänsä puhui mulle sillä tavalla ystävällisesti, sillä mulla oli ollut siitä epämääräisen kireä fiilis koko alkupäivän. Sitten Rasmuskin vielä ratsasti niin hyvin kuin ratsasti, ja Poni oli seuraavassa luokassa hyvä. Jotenkin kummallisesti mun mielialani oli plussan puolella, vaikken mä ollut koko kilpailupäivänä saanut aikaiseksi mitään merkittävää tulosta.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granniruunaa

22.9. Ruunaankoski
3-taso, 110cm
4vp, sij. 11/13

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.09.19 19:23

Ajatuksenkompurointia
23. syyskuuta 2019

Märta Merenheimo oli etsinyt kadonnutta koiraa.

Se oli ainoa asia, jota kykenin ajattelemaan, kun kuopsuttelin rapaista Grannia kumisualla (sen lisäksi, että ihmettelin jälleen kerran, miten hevonen, jonka en koskaan nähnyt piehtaroivan tai edes makaavan, oikein tuli niin likaiseksi). Jollakin tavalla kaikki ajatuskulkuni kiertyivät spiraalimaisena luisuna takaisin siihen. Jotenkin näin:
           1) Syksy on tullut – syksyllä on mukava ulkoilla – koiraparka, entä jos se on monta yötä ulkona ja kelit viilenevät koko ajan – ihmisparat, huolissaan koirastaan – voisinpa auttaa – Märta yritti auttaa – Märta tuli Purtseille – eikö missään ollut enää turvallista
           2) Mitä tekisin Grannin kanssa – voisimme mennä maastoon – entä jos putoaisin ja Granni karkaisi – niin kuin se koira – lähtisikö Märta etsimään Granniakin? – hah-hah-haa olinpas naiivi ja typerä

Granni olla möllötti eikä piitannut tuon taivaallista Märtasta, koirasta eikä siitä, tupsahtaisiko minun ihastukseni tallille ja muuttaisimmeko yhteen.

Siis minä ja Rasmus. Rasmus ja minä. Märta oli puhunut aiheesta, ja minä olin (tuhannennen kerran, tunnustettava se on) jäänyt jumiin sen aiheen tiimoille niin kuin krokotiilin puolittama seepra juomalammikolle. Silloin kun en ajatellut Märtan kadonnutta koiraa, tai siis enhän minä tiennyt kenen koira se oli, ajattelin väistämättä Rasmusta ja minua ja potentiaalista mutta toistaiseksi olematonta yhteistä kotia. Oikeastaan koko koiran pohdiskelu saattoikin olla sijaistoimintaa. Ehkä minä vähän välttelin hupsuja, toiveikkaita ja haaveikkaita kuvitelmia poikaystävästäni ja minusta kilistelemässä yhteisen kodin avaimia yhteen.

Ruopsuttelin Grannia niin vimmalla, että sitä saattoi hyvällä omatunnolla nimittää fyysiseksi rasitukseksi. Yritykseni olla ajattelematta liikaa johti vilkkaampaan liikekieleen, eikä oikeastaan ollut ihme, että pian äkäpussiksi tiedetty tamma meni happaman näköiseksi. Se irvisti mulle. Kerää itsesi, nainen. Lakkaa sohimasta.

Keräsin itseni ja Grannin varusteet ja satuloin hevoseni. Me lähdettiin maastoon, missä mä hengitin viimeisiä syysmetsän tuoksuja ja valoja. Tieto siitä, että pian olisi lokakuu ja sitä seuraisi vääjäämättä marraskuu, oli saanut mut maastoilemaan poikkeuksellisen paljon viimeisen parin viikon aikana. Pian tulisi pimeää, märkää ja liukasta, ja seuraavan kerran maastoileminen olisi mukavaa sitten, kun maa olisi valkea ja ilmassa tuoksuisi pakkanen.

Annoin niin hevoseni kuin ajatusteni vaeltaa löyhällä tuntumalla.

Granni oli oikeastaan aika rento ja rauhallinen. Metsässä se oli mukavimmillaan. Aina samoillessani sen kanssa ristiin rastiin poukkoilevilla poluilla mä olin onnellinen, että se asui tallilla, jolla oli luonto kuvainnollisesti sylissään. Tai ehkä se oli Kaajapurojen talli, joka oli luonnon syleilyssä. Loogisempaahan se niin päin oli. Joka tapauksessa Granni esitti silläkin retkellä niin rentoa ravia, että olisin mieluusti tallentanut sen esitettäväksi seuraavassa sileänvalmennuksessa.

Mun ajatukset sen sijaan hypähtelivät kaaottisina Granninkin puolesta. Yhteenmuutto. Märta. Kadonnut koira. Purtseille muuttavat Harry ja Robert, ja kumpi niistä olikaan hevonen ja kumpi poika, minä en yhtäkkiä muistanut. Janna Kaajapuro kertomassa uusista tulokkaista mun Grannini selässä istuessaan. Avan ilme, kun se näki meidän palaavan yhdessä maastosta. Yhteenmuutto. Märta. Jotain muuta karseaa. Kadonnut koira. Ravia. Laukkaa. Ohjastuntuma. Kadotettu jalustin. Tarvitsinko jalustimia? Ei, mukavampaa ilman. Purtsila, Auburn, Sofia, Rasmus, Märta, Janna-Ava-Robert-Harry-Sarah-Lauri-Merikanto-Heidi-mitä. Yhteinen koti, yhteiset avaimet, yhteinen elämä. Hitto, sitähän mä halusinkin. Tietenkin.

Se maastolenkki hujahti ohi. Jälkeenpäin mä en oikeastaan ollut enää edes aivan varma, missä asti me oltiin käyty. Tallin pihaan saapuessani mä havahduin nimittäin ymmärtämään, että tänään mun pitäisi olla rohkea.

Ilmeisen pian, tajusin ja nielaisin.
"Rasmuksen auto", huomautin Grannille. Tamma viis veisasi Rasmuksesta, sen autosta tai keskustelusta, jonka mä päätin omaa paniikkiaikaani lyhentääkseni käydä Nyt Heti Tai Ainakin Pikimiten.

Pelottavan hetken äärellä mun toimintaan tuli uutta rivakkuutta. Olin aina ollut tallipuuhastelija, sellainen, joka vietti mieluusti kaiken valveillaoloaikansa talleilla. Se oli ollut helppoa, kun lähin hevostalli sattui sijaitsemaan kotipihassa, ja koskaan mä en ollut kyllästynyt siellä tai millään muullakaan tallilla oleskeluun. Juuri nyt mä kuitenkin halusin suoriutua Grannin hoitotoimenpiteistä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin mulla menisi sisu kaulaan.

Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.

"Aijaa! Niin kun te olette ystäviä. Mitäs se?"

Tuijotin Rasmusta. Ystäviä. Märta Merenheimo ja minä.

Oliko mun poikaystäväni vähäsen taukki? Ei se kyllä voinut olla, mutta jotakin se oli varmasti käsittänyt väärin.

"Ystäviä? Suunnilleen yhtä paljon kuin mä ja teinit", pärskähdin turhia kursailematta.

Rasmuksen kasvoille kohosi Ilme. Se mietti. Ankarasti. Yritti ymmärtää tilannetta, joka ei sopinut sen ennakkokäsitykseen asiasta. Sillä oli varmaan aika vahva ennakkokäsitys, mä arvelin, sillä niin kuutamolla se näytti olevan siitä, mitä mä oikein tarkoitin kommentillani.

"Mutta ethän sä pidä teineistä", välkky seuralaiseni virkkoi ääneen.
"Teinit ei pidä musta", mä korjasin, ja lisäsin: "Mä yritän nykyään olla parempi ihminen. Mun pitää suhtautua niihin ymmärtäväisesti, koska ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen."
"Etkö sä pidä Märtasta?" mun rakas mutta juuri sillä hetkellä tautisen hidasjärkinen kumppanini ihmetteli.
"Pitääkö Märta musta?" kysyin tuskastuneena ja katsoin tarpeelliseksi muistuttaa: "Sehän syytti mua murhayrityksestäkin. Pidätkö sä ihmisistä, jotka on sun mielestä yrittäneet päättää sun päivät?"
"Ei kukaan ole... äh."

Sitten me seistiin siinä hiljaa. Mä olin melkein unohtanut, mistä olin päättänyt Rasmuksen kanssa puhua. Se palasi mieleen vasta, kun kumarruin annostelemaan Grannille pientä heinäsiivua. Avasin suuni, mutten ehtinyt sanoa mitään.

"Mä luulin, että teillä on Märtan kanssa ihan hyvät välit."

Rasmus yritti kai edelleen päästä kärryille. Suoristauduin, katsoin poikaystävääni ja tunsin ihan tavatonta hellyyttä. Voi poloista.

"En mä sano, että meillä on huonot välit. Ne on vaan... omituiset. Mutta mä yritän olla siinäkin asiassa hyvä ihminen. Että en heti tuomitse", sanoin, ja se sai Rasmuksen naurahtamaan.
"Ei sun kyllä varmaan tarvitse kamalasti yrittää", se sanoi ruskeat silmät viileää syysvaloa shiftaten. Katse itsessään ei ollut viileä, ja hymy - siinä oli ruskan sävyjä. Lämpimiä. Ihania. "Sähän olet varmaan paras ihminen jonka mä tunnen."

Häkellyin, totta kai. Varastin ruskan sävyt, eritoten ne kaikista punaisimmat, Rasmuksen hymystä omille poskilleni. Voi pahus.

"Sanot vaan, koska seurustelet mun kanssa", protestoin nolostumistani nieleskellen.

Mun poikaystävällä olisi ollut erinomainen tilaisuus heittää takaisin ällöromanttinen pallo: ei, vaan seurustelen sun kanssa koska ajattelen niin. Mutta kyllähän te nyt jo tiedätte, kenen kanssa mä heilastelen, ja Rasmus Alsila nyt ei vaan livauttele sellaisia lipeviä laineja. Mä tiesin sen jo, ja se oli musta ihan hyvä, kun otti huomioon, miten herkästi mä kipusin kuusenlatvaan sellaisia juttuja kuullessani.

Mutta olisi se nyt voinut jotakin muuta sanoa kuin:
"Niin. No. En kai."

Niin. Niin no. Niin no en kai. Niin kai.

Ja mun ajatukset tekivät sen taas: ne eivät juosseet, ne kompuroivat. Samalla tavalla kuin mä itse aina painajaisunissa, joissa mä tiesin, että täytyi juosta nopeasti karkuun, mutten osannut juosta. Se yksi pieni niinnoenkai pyöräytti karusellin vauhdilla liikkeeseen, ja mä liukastelin kohti oman epävarmuuteni ydintä.
           niin – sanon sinulle mukavia asioita koska olet mun tyttöystävä – tyttöystäville täytyy sanoa mukavia asioita – se on vähän kuin velvollisuus – sä olet vähän kuin velvollisuus

Se oli omituinen hetki. Mä seisoin siinä Grannin heiniä sylissäni puristaen. Ikea-kassi mun jaloissani odotteli, että sulloisin heinät sinne, ja varovaista hymyä värisyttelevä Rasmus ehkä toivoi, että mä sanoisin jotakin. Keksisin jonkin pisteen, josta me voitaisiin jatkaa keskustelua.

Mutta se oli sanonut niin no en kai ja mä en tiennyt miten jatkaa siitä eteenpäin.

Onneksi tuulenpuuska tarttui vähäsen Ikea-kassin reunaan. Se päästi rasahtavan äänen, ja mä siirsin katseeni mekaanisesti äänenlähteeseen. Heinät. Kassiin.

Kun pääsin liikkeelle, kun ryhdyin toimimaan, elämisestä tuli taas kovin paljon helpompaa. Kohta mä suoristauduin taas ja hymyilin Rasmukselle sovinnollisesti, vähän niin kuin me oltaisiin käyty maailman nopein riita – neljän pikkiriikkisen sanan suukopu – ja se hymyili takaisin. Sydänjää solahti vähän enemmän sulaksi. Mä ylitulkitsinylitulkitsinylitulkitsin. Mä olin typerä, typerä, typerä.

Astahdin poikaystäväni välittömään läheisyyteen. Se ansaitsi pusuja hyvitykseksi siitä, että mä olin niin turkasen nopea uskomaan, että kaikki oli pielessä. Ihan syyttä, toivoin.

Heinäkassi tipahti maahan. Me syvennyttiin suudelmaan Purtsilan rehukatoksessa. Se oli hyvä suudelma, siitä tuli monta suudelmaa, ja mä ajattelin kädet ihanasti suutelevan Rasmus Alsilan niskaan kiedottuna, että ei ne varmasti jäisi meidän viimeisiksi kuitenkaan.

Ava Pulkkasen silmienpyöräytyksen saattoi miltei kuulla.

"Jeesus", teinityttö puuskahti syvästi ärtyneen oloisena.

Me molemmat hätkähdettiin. Mun mielessä häilähti omat aikaisemmat sanani: ne on murrosikäisiä ja mä olen sentään aikuinen. Tässä sitä nyt oltiin, niin pirun aikuisina että, ja mä en saattanut kuvitella että sellainen määrä noloutta kuului aikuisuuteen.

"Säästäisitte jotain hääyöhönkin. Jeesus", Ava tuhahti taas.

Kaikki hetket olivat menneet hajalle. Suudelman hetki. Suunnitellun keskustelun hetki. Rohkeuden hetki. Mitään niistä ei ollut jäljellä, ei sittenkään, kun Ava oli napannut mukaan mittakipollisen kivennäisiä ja poistunut tiehensä.

Oltiin vain mä ja Rasmus, jolta mä en sitten kuollaksenikaan uskaltanut kysyä, haluaisiko se asua mun kanssa nyt tai joskus lähitulevaisuudessa. Sulloin sen ajatuksen visusti varastoon ja arvelin lohduttomana, etten ehkä uskaltaisi aikoihin ottaa sitä esille.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.09.19 20:26

Metka päivä maastoesteillä
26. syyskuuta 2019.
Yhteistoiminnallinen merkintä - kiitos osallistuneille
💖

Alkutilanne
Oli kirkas syyskuinen päivä. Rasmus oli saanut Josefinan houkuteltua maastoesteille, ja ehkä osansa tilanteeseen oli myös tutulla ja turvallisella Verneri-valmentajalla, jonka mielestä ajatus oli sikäli hyvä, että se voisi virkistää ratsukon mieliä ja tekisi hyvää Grannin kunnolle.

Grannin kunnossa ei kyllä ollut mitään vikaa. Sen se osoitti käymällä yhä innokkaammaksi valmennuksen edetessä. Sitten, kun Josefina ratsasti sitä mäkeä ylös, se otti päätöksenteko-oikeuden täysin itselleen.

“HIDASTA!” kaikui Vernerin kumea komennus.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannimaastoeste

Valmentaja, joka kuuli jo ambulanssin sireenit (kirjoittanut @Verneri K.)
Verneri tunsi sydämensä jättäneen lyönnin välistä, toisenkin. Vain hetkeä aiemmin hän oli painokkaasti pyytänyt Josefinaa hidastamaan, mutta Granni oli ollut asiasta vahvasti erimieltä: se lähestyi maastoestettä korvat tiukasti niskassa ja hirmuisena kuin lieskoja sylkevä lohikäärme. Mäntykankaan kumina vaikeni, kun ruunikko tamma polkaisi täydestä vauhdista  ilmaan, aivan liian läheltä kalkkimaalattua venettä. Verneri sulki silmänsä. Pysähtynyt hetki kesti niin kauan, että mies kerkesi käydä päässään läpi kaikki kauhuskenaariot aina katkenneista hevosenjaloista ambulanssilla kuljetettavaan kylkiluunsa murtaneeseen ratsastajaan. Tömähdys. Sitä seurasi voimakas rummutus, ja Verneri uskalsi jälleen katsoa.

"Pysäytä se!" kuului valmentajan vaativa, lähes vihainen käsky.

Niin agressiivista oli puoliveritamman suorittaminen tänään, että Josefina joutui lopulta – jopa vähän rumasti – ottamaan Grannin kiinni, mutta vauhti tyssäsi täysin vasta kenollaan kasvavaan mäntyyn.

"Ei enää ikinä kiinteiden esteiden yli, jos se päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä", Verneri henkäisi syvään ja tunsi saavansa vihdoin happea. "Mielummin vaikka ohi, kuin suoraan surman suuhun. Tossa voi käydä tosi huonosti..."

Granni näytti pelästyneen valmentajan ja ratsastajan tuntemuksista huolimatta tyytyväiseltä itseensä. Ruunikko nosti etujalkansa pröystäilevästi ilmaan ja kuopaisi loppukesän helteiden polttamaa nurmea. Uudestaan, uudestaan?

Ava, joka sai tälläkin kertaa mitä halusi
Alkuperäinen reaktio by @Ava P.:

Tehtävä: Hahmosi on lupautunut valo/videokuvaamaan valmennusta (vaikkei kukaan ole pyytänyt). *Tuota hahmon reaktio näkymään vapaassa muodossa: esim. Ajatus, huudahdus, tunnereaktio, toiminta tai yhdistelmä näistä. (Kaikille yhteinen tehtäväosa)*
Ava tyrskähti kameran takaa melko kuuluvasti, mutta piilotti pian omahyväisen virneensä kameran taakse nähdessään Vernerin kasvot. "Ainakin se meni yli, vaikka ei tuosta tyylipisteitä kovin suopeasti jaettaisi", tyttö uskalsi silti kommentoida ja yritti pitää kasvonsa suhteellisen peruslukemilla huonoin tuloksin.
Avan järjestelmäkamera oli kaivannut ulkoilua, ja niinpä tyttö oli ottanut sen tallille mukaan. Koska Seppo ei ollut viitsinyt ryhtyä jännittäviin pukkiloikkariehumisiin tarhassaan, oli tyttö nähnyt tilaisuutensa koittavan, kun kuuli Hissukka Rosengårdin suuntaavan maastoestevalmennukseen. Pyytämättä tyttö tunki kameroineen mukaan ja käyttäytyi kuin se olisi Josefinalle suurikin palvelus.

Salaa Ava toivoi, että saisi otettua jonkin hupaisan kuvan näytettäväksi Jannalle.

Ja voi sitä tyytyväisyyttä, kun niin kävi! Ava seisoi hiuksia melkein päästään repivän Vernerin vierellä ja myhäili omahyväisenä, kunnes tuli vilkaisseeksi ystävänsä isoveljeä. Oho! Sehän oli huolissaan.

Niinpä Ava nielaisi virneensä, muttei malttanut olla kommentoimatta:
“Ainakin se meni yli, vaikka ei tuosta tyylipisteitä kovin suopeasti jaettaisi.”

Mitähän Janna sanoisi, kun näkisi kuvan? Ja äkkiäkös sen laittaisi someenkin. Huumoria, hei. Ei siitä voinut mieltään pahoittaa, ei edes Hissuhiiri Rosengård.

Poikaystävä, jonka hautajaisvisiota seurasi toivo
Alkuperäinen reaktio by @Rasmus A. :

😱 😱 toivoo että hevonen pysyy pystyssä, mutta ei voi olla miettimättä että grannista tulisi rohkea kenttäratsu 😏 🤔
Ensin kauhu esti hengityksen kulun, ja sitten se kaikki pidätelty ilma purkautui vauhdilla terävänä uloshengityksenä. Pelko tyttöystävän hengen puolesta oli kokemus, jota Rasmus ei tahtonut kokea toiste (ja hän oli varsin tyytyväinen, että paikalla olleet kamerakännykät olivat luonnollisesti keskittyneet rymistelevään ratsukkoon eivätkä hänen kauhunilmeeseensä). Kun Granni kaikista ilmassa olevista huolestuttavista merkeistä huolimatta laskeutui jaloilleen ja näytti niillä pysyvänkin, päähän pälkähti hassu ajatus: tammastahan tulisi mitä rohkein kenttähevonen! Ehkä Josefina olisi yllytettävissä kenttäkilpailuihin… tai jospa Rasmus itse saisi lainata hevosta?

Niin, kyllä niin olisi parasta. Siis että hän saattaisi jatkossa vain itsensä hengenvaaraan hurjastelevan kenttä-Grannin kanssa. Josefinan menoa tömistelevän tamman kanssa hän ei kyllä uskaltaisi toiste katsoa vierestä.

Mikael, joka ei vieläkään ymmärrä esteratsastajia
Alkuperäinen reaktio by @Mikke A.:

Tehtävä: Kesken maastoesterataa sivuavan juoksulenkin Mikael sattuu todistamaan tilannetta.
Mikaelin juoksutahti pysähtyy kuin hidastetussa filmissä. Suu aukeaa ja kulmat kohoavat ihmetyksestä. Ihmetys muuttuu silmien pyöräytykseksi ja lopulta kuuluu vain ivallinen naurahdus.
"Pyh. Esteratsastajat..."
Granni ei ollut aina hyväkuntoinen puuskuttelija sillä rinteellä. Myös Mikael Aarnisuo pisti tohvelia toisen eteen reippaaseen tahtiin. Maastoesteradan kumpuilevinta osuutta sivusi mahtava juoksureitti, ja sitä Mikke tallasi tälläkin kertaa. Edempää kantautui ääniä, ja pian näkyviin tuli melkoinen väenpaljous. Tantereen töminä kieli lähestyvästä ratsukosta, ja millä vauhdilta sieltä lähestyttiinkään! Grannin tykinkuulamainen kohoaminen näkyviin sai Mikaelin jarruttamaan ja lopulta pysähtymään.

Kaukanapa oli kopeus tuhlaajapojan ilmeestä. Kesti hävettävän kauan, ennen kuin Mikke sai naamansa järjestykseen: rehti hämmennys ja leuan loksahdus peiteltiin ivallisella nauruntuhahduksella.

"Pyh. Esteratsastajat..."

Kaikkea ne leikkivätkin.

Matilda, jonka myötätunto heräsi
Alkuperäinen reaktio by @Matilda T.:

Tehtävä: Hahmosi oli tullut katselemaan maastoestevalmennusta silkkaa uteliaisuuttaan.
Matilda: En mä oikeastaan tiennyt, mitä mä siellä tein - etsinkö Zelian eilen todennäköisesti maastoon kadonnutta takasuojaa vai kyttäsinkö bambin uutta lajivaltausta, josta olin kuullut puskaradion kautta. Urheiluvaatteissa mä näytin joka tapauksessa siltä kuin olisin voinut poiketa Auburnin maastoestereitille täysin sattumalta kesken juoksulenkin.

Jusun hevonen ei tiennyt mitä tehdä kerätessään vähän turhan itse varmasti kaikki neljä kinttuaan ilmaan.
"Ei helvetti", mun huulilta lipsahti, kun katsoin aidon järkyttyneenä hyppyä, jota en olisi toivonut edes pahimmalle Paakkaselle. En kuitenkaan tehnyt elettäkään liikahtaakseni, vaan seurasin silmä kovana, kasvot peruslukemilla sinnitellen, miten Jusu ohjasi Grannin kirjaimellisesti päin mäntyä.
Matilda Tammilehdon läsnäolo jäi kumma kyllä lähes kaikilta muilta tajuamatta, mutta tilanne puolestaan ei jäänyt vaille lilatukan huomiota. Silmät ratsukkoon liimaantuneena Matilda näytti suremaan valmistautuvalta omaiselta. Josefina Rosengård maastoesteillä - sen olisi voinut kuvitella olevan yhdentekevä, olankohautuksella ohitettava tapaus hänen omassa elämässään, mutta Granni teki sillä kertaa lähtemättömän vaikutuksen. Oli mahdoton olla henkäisemättä:
"Ei helvetti."

Jos Matilda olikin murehtinut oman hevosensa kisamenestystä, joka antoi yhä odottaa itseään, sentään hänen ei ollut tarvinnut kokea sen kanssa tuollaista. Toisaalta, mitäpä saattoi odottaa hevoselta, joka peruutteli ojiin. Jos Zelian toisi maastoesteille, montako mäntyä sen pysäyttämiseen tarvittaisiin?

Märta, joka jälleen kerran suunnilleen murhattiin
Alkuperäinen reaktio by @Märta M.:

Tehtävä: Isabella oli lähettänyt Pennan haravoimaan maastoesterataa, ja Märta liimautui mukaan (sehän on melkein kuin romanttinen kävelyretki). Pennan haravoidessa tyypit ajautuvat vahingossa paikalle todistamaan tapahtumaa.
- märta tod. näk. istuskelee jollain maastoestellä ja katselee sitä haravointi
- kuulee vernerin ja ah-niin-päättäväisen laukka-askeleen
- VAIKKA ei ole tulilinjalla niin tod. näk. hyppää dramaattisesti pois alta
- ehkä pelastaa pennan matkalla ja kierivät sitten lehdissä
en tiedä huutaisiko se perään jotenkin pöyristyneesti "josefina rosengård!!! (nyrkin puintia ilmassa)"
Märta Merenheimo oli pitänyt maastoesterataa haravoimaan käskytetyn Pennan matkaan lähtemistä mukavana ideana, olihan se melkein kuin treffit, mutta pirskatti: sehän kävi tylsäksi. Märtalla ei ollut muuta tekemistä kuin istahtaa tukevalta näyttävän maastoesteen päälle katselemaan Pennan haravointia (tylsää). Penna tarjosi kerran haravointivuoron vaihtoa, mutta Märtaa ei huvittanut (tietenkään).

Märtan istuskelua häiritsi olennaisesti Verneri Kaajapuron äänekäs “HIDASTA”-karjahdus ja sitä säestävä kavioiden rummutus, ja juuri parahiksi Märtan kääntäessä katseensa kohti istuinalustaansa edeltävää estettä kohosi näkyviin Kallan suurin petoeläin: tappavan vaarallinen Granni.

TIETYSTI! Josefina Rosengårdin häneen kohdistamille murhayrityksille ei näkynyt loppua! Kohta se jymistelisi Märtan istuskeluestettä kohti ja hyppäisi suoraan päin!

Märta loikkasi. Henkensä pitimiksi hän sukelsi pois esteen päältä, ja tietenkin hän kiskaisi Pennan mukaansa, olihan hän sentään jonkin sortin sankaritar. Sinne ne kaksi rysähtivät, keskelle Pennan vaivalla kasaan kokoamaa lehtiläjää, ja lehdet pöllysivät ja keosta kohosi heiluva nyrkki ja äksy huuto:
“Josefina Rosengård!”
Sitä seurasi Penna Vaanilan närkästynyt ääni:
"Märta, mitä helvettiä nyt taas? Harava katkesi!"

Inna, joka ei sentään tukehtunut purkkaansa
Alkuperäinen reaktio by @Inna P.:

Tehtävä: Inna on tullut viettämään aurinkoista syyspäivää Verneri-valmentaja-poikkiksen seurasta nauttien ja seuraa tilannetta vähän matkan päästä.
Innis vois jauhaa purkkaa (tärkeä yksityiskohta). Ensin vetää vähän silleen säikähtäneenä/yllättyneenä (ei mitenkään kauhuissaan vaan, miten nyt heppaurheilua katsoessa vedetään henkeä, jos heppa kaatuu tms) ja sit siitä ehkä hieman huvittunut Grannin jaloista.
Maisk, maisk, maisk. Kyllähän nyt sentään pieni eväs kuului kaikkiin suuriin spektaakkeleihin sekä romanttisiin treffeihin, ajatteli Inna Paakkanen. No, tällä kertaa eväs ei ollut purkkaa kummempaa, ja sekä spektaakkeli että treffit tarkoittivat samaa asiaa: maastoestevalmennusta. Kun yhteinen aika oli kortilla, sitä teki mitä omituisempia asioita voidakseen hengailla Vernerin kanssa.

Vieressään valmennettavansa terveyden puolesta pelkäävästä Verkusta poiketen Inna näki tilanteeseen rakentuneen komiikan: estehevos-Granni esitti suurin piirtein yhtä pettämätöntä jalkojenasettelukykyä kuin olisi voinut odottaa joltakin rämpäiseen taipuvalta ja hyppykyvyttömäksi jalostetulta kouluhevoselta.

No, tyyli oli vapaa mutta pakollinen. Jarruhuoltoa ratsukko saattaisi kyllä kaivata, mutta yli mentiin.

Ellen, joka todisti tapahtunutta kotoa käsin
Alkuperäinen reaktio by @Ellen N.:

Tehtävä:  Hahmosi näkee allaolevan Jusun ja Grannin maastoestetreeneistä otetun kuvan Ava Pulkkasen instastoryssa.
Naurahtaa Avan instastoryssä olevalle kuvalle Grannista ja Jususta selatessaan puhelinta Meidhirin satulassa ja pohtii hetken reagoimalla siihen suoraan, mutta se olisi stalkkaajana ollut outoa, joten lähettää sen Jusun directiin kommentilla "😂😂 ni handlar ju terräng hinderna haha"
Netflix-ilta omassa seurassa, miten ihanaa. Pehmeä viltti, upottava sohva, täydellinen valaistus ja hyvät eväät... mutta piru, kävihän se vähän tylsäksi. Ellenin huomio eksyi sosiaaliseen mediaan nopeammin kuin puhkikatsotun lempisarjan alkutunnari ehti päättyä. Instagramissa oli houkutteleva määrä storypalleroita, ja Ellen klikkasi ensimmäistä.

Joku kaveri oli lomalla etelässä. Kelpaisi. Krister liihotteli jossakin hipsteriräkälässä. Hevoskuv...

HA!

avaminean kuva jusurosen-ressusta sai Ellenin naurahtamaan ääneen. Sormi käy miltei nauruemojin päällä, mutta eihän Ellen varsinaisesti tuntenut Avaa. Jusun hän kuitenkin tunsi

Josefina, jota puraisi innostus ja häpeä
😂😂 ni handlar ju terräng hinderna haha

Se kilahti Josefinan puhelimeen, kun he söivät Rasmuksen kanssa iltapalaa.

Vasta silloin hän tajusi visuaalisen tietovuodon tapahtuneen. Siihen hetkeen saakka hän oli tyylilleen ominaisen miedosti intoillut maastoestekokemuksestaan. Se oli ollut enimmäkseen mukavaa, vaikka käsivarsia pakotti hieman loppua kohden yhä innokkaammaksi käyneen Grannin pitely, ja vaikka välillä oli pitänyt pelätä henkensä edestä.

Kuva oli nolo. Josefinaa kauhistutti. Hän vastasi kuitenkin Ellenille:
no ja, vi skulle ju faktiskt pröva fälttävlan 😂

"Apua katso", tyttö parahti sitten poikaystävälleen, ja esitteli tälle sitten kuvaa.

Rasmus nauroi.

Se oli niiiiiiiin ihana aina kun se nauroi, ja Josefina tunsi väistämättä hymyn tekevän tuloaan omille kasvoilleenkin. Ehkä kuva ei sittenkään ollut niin kamala - eikä maastoesteratsastuskaan, välttämättä, koituisi jatkossakaan heille kuolemaksi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.10.19 16:15

Isäni, herra Rosengård
18. lokakuuta 2019
#rosengårdsyksy19

”Ah, Fina, nu får vi se vad ni har gjort under de senaste veckor.”

Isä ei anna minun olla laiska. Koska äidin vaativuus on suorempaa, on aina ollut helppo pitää isää lempeämpänä ja sallivampana. Monella tapaa hän ehkä onkin sitä, mutta valmentaessaan isästä tulee Arne Rosengård, jolle ei voi sanoa vastaan ilman pitäviä perusteluita. Yhdessä voidaan pohtia asioita, sillä sellainen isä on aina ollut — kuulolla ratsastajien omille havainnoille hevosistaan — mutta turha nuriseminen ei käy päinsä. Tekosyitä huonoon suoritukseen ei ole.

Arne-valmentaja edellyttää multa täyttä keskittymistä ja työpanosta, ja ehkä jopa piirun verran enemmän multa kuin joltakulta, joka ei ole sukua. Granni hikoilee ja huiskii välillä ärtyneenä hännällä, kun vaadin siltä yhtä paljon kuin Arne vaatii multa. Taivuttuaan mun tahtooni tamma kuitenkin loksahtaa aina pykälän paremmaksi eikä enää nakkele niskojaan, vaan työskentelee aiempaa tehokkaammin. Vähitellen se rentoutuu eikä pullikoi jokaista vaatimusta vastaan. Ei työskentely sille epämiellyttävää ole, mutta totteleminen ja malttaminen joskus kylläkin.

Puomeissa ja kavaleteissa on meille kylliksi tekemistä ja haastetta. Sellaista perustyöskentelyä Arne on vaalinut aina: etenkin talvikauden tullen pistetään kaikki panokset ratsastettavuuteen eikä kuluteta turhaan hevosen isoja hyppyjä. Jokainen laskeutuminen sellaisesta kirjautuu hevosen etujalkojen käyttöä seuraavaan henkiseen lokikirjaan. Arne painottaa maalaisjärkeä ja hevosen hyvinvointia ja huiskaisee roskiin mahdollisuuden huijata kovalla vauhdilla ja näyttävillä hypyillä. Hänen edessään me ollaan juuri sen tasoisina kuin ollaan, rehellisesti, aidosti ja kaunistelematta.

Yhden isomman esteen hän meille laittaa ja korottaa sitä reiluin harppauksin. Sen on tarkoitus osoittaa minulle, ettei se iso hyppy eroa mitenkään merkittävästi kavaleteista. Samalla tavalla hevonen on tuotava esteelle ja esteen jälkeen jatkettava ratsastamista, eikä hypystä sovi tehdä itselleen Suurta Asiaa jonka myötä fokus katkeaa ja rytmi sekoaa. Granni tekee hyviä hyppyjä. Arne näyttää tyytyväiseltä sanoessaan, että voimme päättää treenin, ja sitten kevennän ja kuuntelen kattavaa loppupalautetta.

Palautepuheensa jälkeen Arne on jälleen minun isä. Siirtymät roolista toiseen ovat luontevia, parin vuosikymmenen myötä saumattomiksi hioutuneita. Musta on ihanaa, että saan jälleen treenata säännöllisesti isän johdolla. Verneri on Verneri, ja arjessa häntä ei valmentajana korvaisi mikään, mutta isää mulla on joskus ikävä. Tuntuu hyvältä saada hänestä palasia Kalla-elämääni.

“Noniin”, isä käyttää suomen kielen monipuolisinta ilmaisua, ja hymyilee minulle. Meillä on aikaa vaihtaa kuulumisia loppukäyntien aikana. Päällimmäiseksi puheenaiheeksi nousee itsestäänselvästi: “Nå ja. Jag hörde du har flyttat sedan jag besökte förra gången!”
“A, det har jag”, vastaan kainosti hymyillen. ”Hos Rasmus, som sagt.”
”Ah vad fint. Jag undrar om vi kunde fika hos er i morgon innan jag åker hem”, isä esittää ilme ja äänensävy selkeästi kirkastuen ideansa, ja minä nyökkään tyytyväisenä, ennen ehdin huolestua: mitä jos Rasmus inhoaa ajatusta?
”Det vore trevligt”, sanon kuitenkin vain.
"Jo vain", isä sotkee taas suomea puheeseen, mikä on minusta aina yhtä hassua hänen tekemänään, ja hymähtää sitten hyväntuulisena: "Skulle gärna träffa Rasmus också, asså, utanför stallet, nu när jag är här."

Sitten maneesiin alkaa valua ensimmäisen valmennusryhmän ratsukoita. Mä siirryn vastavuoroisesti pois valmennusta valokuvannut Nita kannoillani. Mennessäni tutkin katsomon väenpaljoutta; osa kasvoista on sangen yllättäviä, kuten aiemmin syksyllä Purtseille eksynyt ja nyt kädet puuskassa seisova kouluratsastaja, joka saa mut tuntemaan oloni niin sanotusti isoveljen valvomaksi — vaikka ehkä Mikael tuijottaa enemmän Märtaa kuin mua (miksi? Tai siis, ei sillä että hänen kuuluisi tuijottaa mua, sehän vasta olisi kummastuttavaa, mutta miksi Märtaa?). Toiset, kuten peukkua näyttävä ja Tildan seurakseen varmaankin pakottanut Aliisa ja eturivissä kaikkea maneesissa tapahtuvaa opinnälkäisesti seuraileva Viivi, jotenkin kuuluvat sinne. Teinit sen sijaan… heitä mä en niinkään ajattele. Mikä lie heidät ajanut Auburniin, työvuorotko vai uteliaisuus vai jokin aivan muu?

”Ei sillä että mä ruotsia ymmärtäisin, mutta sun isäsi ei vissiin ainakaan uhkaile Rasmusta haulikolla”, Nita yhtäkkiä lohkaisee, kun me poistutaan maneesin ovista ja suunnataan kohti yksityistallin hoitopaikkaa.

Vilkaisen ystävääni ja mietin, onko haulikolla uhkailu yleinenkin tapa isien ja poikaystävien välillä.

”Eipä kyllä”, tuumaan ja avaan Grannin satulavyön. Se on vain osittain klipattu, sillä Purtseilla ei kokoklippaus tulisi kuuloonkaan, ja siksi koen tärkeäksi saada sille kuivatusloimen selkään jo kotimatkan ajaksi. Selän pidempi karva on hienkostuttamaa. ”Isä pitää Rasmuksesta.”

Sitten, koska asia tuntuu iloiselta ja iloisia asioita kai jaetaan ystävien kanssa, mä sanon mahdollisimman kasuaalisti:
”Nythän me muutettiin yhteenkin, ja isästä se oli kivaa ja se haluaa tulla kahville. Mitähän Rasmus siihen sanoo… mutta, niin.”

Nita reagoi niin kuin oikeastaan toivoinkin. Ensin tyttö näyttää hetken yllättyneeltä katsoessaan mua silmät suurina (olen melko varma, että se yllättyy enemmän siitä että mä ylipäänsä kerron asiasta kuin siitä, että me asutaan Rasmuksen kanssa saman katon alla; meidän suhteen osalta Nita on omituisella tavalla ollut alusta asti jopa askeleen tai vähintään puoli meitä itsejämmekin edellä). Sitten Nitan kasvoille kohoaa pieni hymy, ja mä ajattelen, että se on sievä hymyillessään. Tulee lämmin olo, kun se näyttää niin ilahtuneelta meidän puolesta.

”Ai! Huippujuttu”, se sanoo ja rapsuttaa rohkeana Grannia, joka kääntää katseensa teatraalisesti muualle ja olisi varmaan mieluiten osallistumatta tällaiseen tyttöjen väliseen juttutuokioon.
”Niin mustakin”, myönnän varovaisen onnellisena. ”Ja jutuista puheenollen…”

Punehtuuko Nita jo valmiiksi?

”Näin sut ohimennen jonkun pojan kanssa”, paljastan. ”Kaupassa.”
”Joo… no, se on sellainen… Leevi.”
”Leevi?” naurahdan epäuskoisena.
”Jep. Ei mitään sekaannuksen vaaraa. Pitää vähän miettiä miten ja kenelle kertoilee treeneistä koska toiset saattaa tulkita Leevillä ratsastamisen väärin.”

Seuraa vaivaantunut hetki, kun me molemmat tajutaan, ettei meidän kaveruuteen oikein sovi sellaiset pikkutuhmat vitsintyngät.

”No mutta”, mä takeltelen, jotta me päästäisiin tilanteesta eteenpäin ja vaihdan Grannin suitset nahkaiseen riimuun. ”Näytti kivalta.”
”Mm. Se on.”
”Kivaa.”

Me ei ihan täysin toivuta ratsastusvitsistä, mutta yritys on kuitenkin hyvä. Nita lupaa lähettää mulle ottamiaan kuvia ja mä kiitän sitä kauniisti, ja sitten se lähtee maneesiin jatkamaan valokuvaamistaan. Mennessään se vielä huikkaa olan yli, miten ei pidä odottaa liikoja, koska maneesissa kuvaaminen on aina vähän hankalaa. Mä tiedän kyllä, että kuvat ovat varmasti onnistuneita kaikista Nitan ennakkovaroituksista huolimatta.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granni_arnentreeni
Nita ikuisti Jusun ja Grannin puomi-kavalettitreenin — ja mitä moninaisimman yleisön.

Katsomon epämääräiset hahmot:
Vasemmalta oikealle: Janna, Ava, Märta, Mikke, Viivi, Aliisa, Tilda.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.10.19 10:42

Ajalta ennen klippausta

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Puugranni

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.11.19 23:26

Menikö puomi sieraimeen?
2. marraskuuta 2019
#rosengårdsyksy19
#olitkopaikalla

Arne katseli tyynenä nuorimmaisensa ratsastusta. Ei ollut tarvetta sanoa mitään: nyt oli aika antaa Josefinan miettiä itse ja tehdä omia ratkaisujaan. Hevonen oli ollut aluksi varsin tasainen ja hyvä, mutta estekorkeuden noustessa Granni oli alkanut kuumua. Arne oli muokannut ratsukolle valmennusryhmien radasta sopivamman tähän treeniin, jonka tarkoitus oli antaa tuntumaa isommille esteille. Melko huolettomasti Arne kohotteli puomeja, ja melkein yhtä rennon näköisenä Josefina ratsasti määrätyille esteille.

Pienen pulssinkohotuksen tarjosi valmennukseen martingaali, jonka solki petti kesken kaiken. Josefina päätti kokeilla, miten hevonen toimisi ilman, sillä ajatus ei juuri tänään tuntunut mahdottomalta. Ehkäpä hän oli vain tottunut martingaalin olemassaoloon - ehkä he voisivat jatkossa hypätä ilman.

"Jaaa, bra. Det var riktigt bra, Josefina", kehui Arne valmennettavaansa. "Den blev lite busy efter oxern men förutom det var rytmen redan ganska stabil. Ibland ser hon även lite skojfriskt ut, men vi älskar ju hästar med humor."

Arne nosti esteitä ja kehotti ratsukkoa tulemaan saman radanpätkän uudestaan.

Sitten alkoi tapahtua.

"Ojoj", tokaisi Arne katsellessaan Grannin menoa. Sydänjohtimin somistettua suhteutettua linjaa lähestyessään hevonen epäröi hetken, ja se pieni töksähtävä jarrutus ajoi ratsukon ongelmiin. Sinnikkäästi tamma kipusi ensimmäisen pystyesteen yli, mutta ei enää jälkimmäisen.

Granni keräsi maankamaralle laskeuduttuaan takajalkansa vikkelään takapotkuun, vinkaisi ja säntäsi sitten eteenpäin. Pää kohosi kohti kattoa, ja ellei Josefinaa olisi hävettänyt koko linja niin rutosti, häntä olisi ehkä naurattanut holtittomasti.

Tietysti Granni teki jotakin tällaista, kun katsomossa oli väkeä ja kaiken lisäksi kamera.

"Ja tässä näemme hevosen, joka todella halusi suoriutua tehtävästä puhtaasti", Arne lohkaisee yleisölle, ennen kuin vakavoituu ja ryhtyy ohjeistamaan tytärtään.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Gauhistus
Yläkautta silmiin.
inspiskuva

Montako kummitusta löydät kuvasta?
Oikean vastauksen Jusulle Discordissa 6.11. mennessä lähettäneet pääsevät mukaan yllätyspalkinnon arvontaan. En tiedä vielä itsekään mikä se palkinto on??
Kummitukset ovat kaikki erilaisia ja niiden pitäisi olla löydettävissä melko helposti, kun klikkaa kuvan alkuperäiseen kokoon. Arvaaminenkin voi kannattaa!

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.11.19 14:15

Villiintymistä ilmassa
8. marraskuuta 2019

Kenttäratsastus. Se oli vähän outo ja hiiviskeleväinen päähänpisto. Syytin siitä ensisijaisesti Rasmusta, jonka mielestä kenttäratsastus oli mielenkiintoista ja ilmeisen hauskaa, ja toissijaisesti Verneriä, joka oli ensin luottanut ja sitten osoittanut meidän selviävän maastoestetreeneistä kaikesta ylimääräisestä vauhdista huolimatta.

Sitten oli tietysti isäkin, joka oli hurahtanut ja hankkinut itselleen nuoren kenttähevosen. Iloton isä ei ollut koskaan ollut, mutta nykyään musta tuntui, että se oli vielä entistäkin paremmalla tuulella aina kun me soiteltiin kuulumisia tai se tuli Kallaan valmentamaan. Kotikotiin oli myös palkattu uusi ratsuttaja äkillisesti irtisanoutuneen Jessi Kerolan tilalle, ja ilmeisesti Hilda oli niin ikään kenttäratsastusintoilija.

Kaiken sen innostuksen keskellä mä aloin havahtua mitä omituisemmista ajatuksista. Huvittelin kuvittelemalla mitä mielikuvituksekkaampia maastoesteitä. Maastossa laukkaillessa huomasin arvioivani, millainen olisi sopiva tempo maastoesteradalle. Viimeinen pisara oli se, kun avasin Kalla CUP:n helpossa kenttäluokassa käytettävän kouluohjelman ja mietin sitä lukiessani, että eihän se vaikuttanut tippaakaan mahdottomalta.

Ja niinpä me käytiin Vernerin kanssa perjantaisen sileänvalmennuksen päätteeksi seuraava keskustelu:
"Ai niin, joko ilmoittauduit cuppiin?"
"En itse asiassa vielä", huokaisin vähän tyytymättömänä omaan päättämättömyyteeni. "Mä en ole osannut päättää, mihin luokkiin ilmoittaudun. Että menenkö vaan kakskymppisen vai otetaanko kymppi alle. Mitä mieltä sä olet?"
"Hmm. No, Granni nyt tuskin väsähtää siihen kymppiin", Verneri tuumasi. "Hyvässä lykyssä puhaltaa pahimmat höyryt."
"Niin. Ehkä mennään se kymppikin."
"Tee niin kuin parhaalta tuntuu. Ei siitä varmasti haittaa ole."
"Eipä kai", sanoin, ja paljastin naurahtaen: "Ja sitten mä jo melkein harkitsin, että pitäisikö meidän joskus kokeilla myös kenttää, mutta tulin järkiini. Tai siis, että ihan typerä ajatushan se."

Jos Verneri yllättyikin, se ei ilmaissut sitä kovinkaan näkyvästi. Sen sijaan se kysyi aivan tyynenä:
"Mikä siitä tekee typerän ajatuksen?"

Hätäännyin vähäsen. Entäs jos Verneri oli loukkaantunut! Se kilpaili kenttää! Mitä jos se luuli, että mä pidin koko kenttäratsastusta typeränä ajanhukkana ja epälajina??

Onneksi tulin katsoneeksi valmentajaani vähän tarkemmin. Ei se näyttänyt järin yllättyneeltä, mutta ei kyllä sitäkään vähää pahastuneelta. Puhalsin nopeasti ilmaa ulos keuhkoistani.

"Ei Grannilla kannata kilpailla kenttää", mä yritin perustella.
"Miksei?" Verneri ryhtyi raivostuttavaksi.
"Eihän se nyt mikään sulavaliikkeinen ja kuuliainen kouluratsu ole", muistutin.
"Ette te ole menossa kilpailemaan Dressage Masterseihin mitään Grand Prixiä", Verneri muistutti takaisin. "Kyllä sä nyt aina yhden helpon B:n ratsastat."
"En varmaan muistaisi rataa."
"Ethän sä unohda esteratojakaan, ja niitä sentään pääsee opettelemaan vasta vähän ennen starttia."

Se oli ensimmäinen selkeästi vastarintaa murentava havainto. Helppo B -asiasta en ollut vielä aivan vakuuttunut. Kyllä mä kovasti yritin aina ratsastaa hevoseni hyväksi sileällä, mutta kouluohjelman ratsastaminen oli vähän eri asia kuin vapaamuotoinen läpiratsastelu. Kotona treenatessa mulla oli aina aikaa valmistella hevosta seuraavaan tehtävään juuri niin paljon kuin mä tarvitsin. Ajatus toinen toistaan seuraavista ohjelman kohdista aiheutti mussa vähän pakokauhua, koska olin kuitenkin ratsastanut elämässäni ihmeellisen vähän kokonaisia kouluohjelmia ratsastusvuosiini nähden.

"Se hyppää varmaan aidoista."
"Mihin se sieltä yllättäen hyppää, jos se on avuilla. Ja jos hyppääkin niin eihän siinä ole vaaraa."
"Se keilaa kaikki rataesteet, koska ne on niin pieniä."
"Granniko?"
"Niin no ei se kyllä ehkä. Mutta maastoesteillä se ei ainakaan pysy käsissä."
"Maneesissa on seinät. Ei se mihinkään sieltä lähde", Verneri huomautti, mutta vakavoitui sitten: "Tietysti on  tavoiteltavaa, että hevonen on hallinnassa. Siinä suhteessahan Granni on kehittynyt koko ajan rataesteilläkin."
"Luuletko sä tosiaan, että sillä voisi startata kenttää kuolematta?"
"Tietysti voisi. Eihän hevosessa ole mitään vikaa."

Mä melkein ahdistuin siitä, miten helposti Verneri Kaajapuro ampui järjellä alas kaikki mun epäitsevarmuuteeni sekoittuvat tunneperäiset väitteeni alas.

Ja siksi mä parahdinkin:
"Mene sä sillä!"

Seurasi pieni hiljaisuus.

"Tahtoisitko oikeasti, että starttaan sillä?" Verneri kysyi hienoinen epäuskon sävy äänessään, vai oliko se ehkä kuitenkin huvittuneisuutta? Ehkä molempia.
"Mene vaan", sanoin, enkä osannut tulkita omia tuntemuksiani yhtään sen enempää kuin valmentajanikaan.
"Okei. Ehkä kokeilen sitä pari kertaa ennen kisoja ja katsotaan sitten, mitä tehdään."

Okei.

Okei. Niin helposti ja puolivahingossa sain Vernerin harkitsemaan kenttäkisoja Grannilla. Vähän hölmistyneenä mä pysäytin tamman laskeutuakseni sen satulasta. Kun mun jalat koskettivat maata, jostakin mun selkäni takaa kantautui uhkaava ääni:

"Ja sitten kun näet omin silmin, että kyllä sillä voi kilpailla kenttää, ei ole enää mitään syytä mikset itsekin kokeilisi joskus."

Tietenkään Verneri ei oikeasti puhunut uhkaavaan sävyyn. Mä olin vaan niin omituisen innoissani asiasta, joka pelotti mua niin kauhean paljon, että tuntui vähän siltä kuin koko maailma olisi pikkuisen keikahdellut.

"Onnea viikonlopun kisoihin", muistin yhtäkkiä toivottaa, ja tuntui hyvältä keskittyä käsillä olevaan viikonloppuun siihen epämääräisessä tulevaisuudessa odottelevaan mahdollisuuteen, että mä ehkä itsekin joskus kilpailisin kenttäratsastuksessa.
"Kuin myös", Verneri virkkoi ja painotti toivotustaan nyökkäyksellä. "Ruunaalla nähdään."

Niinpä varmaan nähtäisiin, oivalsin. Tiesin valmentajani olevan tulossa Ruunaankoskelle molempina päivinä. Ties ketä muitakin tuttuja paikan päällä olisi! Ainakin Rasmus, ajattelin, ja ilahduin. Olipa kyllä aika hyvä juttu kuitenkin, etteivät kisaviikonloput olleet yhteisestä ajasta pois vaan pikemminkin päinvastoin.

Oli helppo odottaa kisoja innolla. Granni tuntui rennolta, estekorkeus vaikutti mukavalta ja sää saisi olla millainen tahansa sillä kisapuitteet olisivat kohdallaan. Ennen kaikkea laji olisi vanha tuttu eikä luvassa olisi mitään uutta ja jännittävää kokeellista spektaakkelia.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 13.11.19 18:48

Vastamäki
12. marraskuuta 2019
#merikantovalmentaa

Odotukset eivät olleet korkealla, eikä kyllä suoritusten tasokaan. En oikeastaan edes tiennyt, mitä me oikein tehtiin siinä valmennuksessa, sillä loppupeleissä mun ratsastukseni oli niin ponnetonta, että ihan yhtä hyvin me oltaisiin voitu höntsäillä omin nokkinemme. Lauri Merikannon sanoilla ei tänään ollut juurikaan parantavaa vaikutusta mun ja Grannin menoon, vaikka ei koko treeni nyt sentään ihan silkkaa mokailua ollut.

Jotenkin kaikki oli vaan niin latteaa.

Vielä muutamia viikkoja sitten kaikki oli ollut aika hyvin. Meno Grannin kanssa oli ollut terävää, tasaista ja vaivatonta, sellaista kuin esteratsastus mukavimmillaan oli. Ei tarvinnut puskea, ei tarvinnut pelätä että hevonen jättäisi hyppäämättä, eikä ainakaan joutunut pohtimaan, kuinka siihen saisi riittävästi vauhtia. Silloin mä olin vielä rohjennut kokeilla metrikolmeakymppiä Ruunaankoskella. Tuloslista ei mairitellut, mutta loppujen lopuksi mä tiesin, että yhtä lukuunottamatta kaikki virheet olivat olleet niin pieniä, että lopputulos olisi aivan hyvin voinut olla kolmen sijasta vain yhden pudonneen puomin veroinenkin.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Granniruunaa2
Kaikki hyvin, näkyyhän se nyt päällepäin

Ruunaankoski, 5.-6.10.
Lauantai 5.10.
120cm, sij. 2/19 (0/0vp)
                      Sunnuntai 6.10.
130cm, sij. 17/21 (12vp)
                     

Oliko kyse muutoksesta sääoloissa vai mun sisäisessä mielenmaisemassa, sitä en osannut varmaksi sanoa. Ne kaksi linkittyivät nimittäin aika vahvasti toisiinsa, ja vanhaan tuttuun tapaan mä aloin nopeasti tulla aika epävarmaksi vähän kaikesta. Liikkuivatko mun hevoset tarpeeksi? Liikkuivatko ne liikaa? Klippaaminen – turhaa vai tarpeellista? Pitikö ruokintaa uudistaa vai toimiko vanha suunnitelma vielä? Ajatukset tunkeutuivat pistoksina uniin ja alkoivat säväyttää nukkumista nopeilla havahtumisen tiloilla. Yhtäkkiä nauratti vähemmän ja hymyilytti kireämmin. Hyviä hetkiä oli kuitenkin enemmän kuin huonoja, enkä mä vielä ollut jatkuvasti missään katastrofimielentilassa.

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Grannisika
Kolme pientä porsasta

Ruunaankoski, 9.-10.11.
Lauantai 9.11.
125cm, HYL (satulasta suistuminen)
                      Sunnuntai 6.10.
125cm, sij. 17/24 (4vp)

Ruunaankosken seuraavissa kilpailuissa romuttui oikeastaan kaikki: Grannin hyppyvire, mun itseluottamus ja se yksi porsas, joka oli mun tammani mielestä Kerberoksen veroinen paholainen. Kielto oli niin nopea, että mä putosin. Mustelmia ja kolotusta kummempaa siitä ei seurannut, mutta putoamisen vaikutus näkyi ja tuntui vielä seuraavana päivänäkin. Silloin Granni kieltäytyi taas, nyt itkettävän flegmaattisesti. Se pullikoi jo kaukaa vastaan ja sitten meno tyssäsi radan toiselle esteelle ilman mitään selvää syytä. Mä muistin, että niin oli käynyt ennenkin.

Ja nyt niin kävi taas, Auburnin maneesissa kaikkien tuttujen nähden ja Lauri Merikannon kärsivällisen äänen saattelemana. Se ei ollut mikään ihme, sillä läpi koko tunnin mun ratsastus oli ollut vetelää ja päättämätöntä. Mä yritin unohtaa muut ryhmäläiset ja katsomossa istuvat harvat tyypit, erityisesti sen sinitukkaisen, ja hampaitani kiristellen ratsastin loppuun ja mietin, oliko koko hommassa mitään järkeä. Ei ainakaan siinä, että pullitti pitkän pennin valmennuksista, joissa ei ollut edes henkisesti läsnä, tai täytti kalenterinsa kisamatkoilla, jotka eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta.

Miksi mä edes yritin?

Syksy tuntui loputtoman pitkältä. Ehkä, mä ajattelin, ehkä se oli sitä Grannillekin. Kalla CUP:n jälkeen se lomailisi taas, päätin, ja mä tekisin ajallani jotakin ihan muuta kuin hakkaisin päätä seinään uppiniskaisen hevosen kanssa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.11.19 16:14

#fallfeeling
16. marraskuuta 2019

Optimismi, tuo outo ilmiö. Useinkaan se ei kohottanut päätään mun lannistetussa elämässä, mutta kesällä jokin oli muuttunut. Muutos oli hidasta, arkaa ja varovaista, mutta niin vain aloin itsekin havaita sen, miten minä välillä uskoin hyvään ja joskus, ihan vain joskus, vastoinkäymiset eivät enää lannistaneetkaan. Se oli ihmeellinen ja vieras ajatus: että ei mitään niin pahaa, etteikö hyvää vielä seuraisi.

”Aiotko ratsastaa?”
”Ratsastan.”
”Saa hyvät alkukäynnit siinä.”
”Niin.”

Grannin käynti keinutti meitä pois Purtsilan pihasta, ja taakse jäi siellä meneillään oleva lastaushulina. Kalla CUP:n viimeinen osakilpailu häämötti, oikeastaan melko kirjaimellisesti, edessä. Fall Feeling, tosiaan. Mä inhosin syksyä, sillä se oli pitkä ja pakollinen pimeyden jakso, joka oli vuosi toisensa jälkeen elettävä, jotta päästiin mun omimpaan vuodenaikaani. Kilpailuistakaan en tällä kertaa iloinnut tippaakaan, vaikka kai mun olisi pitänyt. Tämä olisi viimeinen astinkivi ennen meidän toista mahdollista CUP-voittoa. Ranking lupaili paljon: vaikka epäonnistuisin, olisimme voiton syrjässä kiinni.

Ja varmaan me epäonnistutaankin.
”Katso Sannukka, heppa menee siellä!”
”Heppa!”
”Ei Sannukka, ei saa huitoa. Heppa voi pelästyä.”
Todennäköisemmin ratsastaja pelästyy.

Pureva pohjoistuuli puhalsi orastavan optimismin suunnittelemaan etelänmatkaa. Mä lähestyin Auburnia niin kuin syyllinen tuomioistuinta. Meidän valmistelevat kilpailumme olivat olleet farssi, floppi, fiasko ja karu kolaus itsetunnolle. Grannin sikamainen kielto raastoi mun itsevarmuutta, ja eritoten siksi, ettei se ollut syksyn ensimmäinen. Se oli toistunut taas: mulla oli hyvä fiilis ja odotin sujuvaa rataa, ja sitten Granni veti liinat kiinni. Yhtäkkiä itketti. Enhän mä ollut perinteisen, arvostetun kilpailun voittajamateriaalia. Voisinko toivoa itselleni vähennyksiä rankingiin? Olin tehnyt maailman innokkaimmasta hyppyhevosestani kieltoherkän. Se ei pitänyt mistään muusta kuin hyppäämisestä, ja nyt ei enää siitäkään.

”Hei! Sä tulitkin ratsain.”
”Joo.”
”Onko sun kylmä? Mennäänkö juomaan jotakin lämmintä? Ehditään vielä.”
”Kyllä mä tarkenen.”

En tarjennut, mutta kylmä oli pintaa syvemmällä. Rasmuksen halaus lievitti kalsaa tunnetta, muttei poistanut sitä. Se typerä olo oli tehnyt muhun taas kodin ja laittanut pehmeitä vilttejä nojatuoleihinsa ja viihtyi niin hyvin, ettei varmaankaan aikonut poistua ennen kuin muuttaisi ehkä sydäntalveksi johonkuhun muuhun. Alakulo söi optimisminrippeitä. Paljon ei ollut enää jäljellä.

”Olisi muuten tosi kivaa olla optimisti.”
”Ai. Jännittääkö sua kisat?”
”Meni viimeksikin niin kurjasti.”
”Hö. Hevosten kanssa kaikki on niin päivästä kiinni. Ehkä tänään on hyvä päivä.”
”Ehkä.”

Tänä vuonna oli kaamos tullut myöhässä. Uudet tuulet olivat pitäneet sen loitolla, ne hyvät ja pehmeät tuulet, ja karun pohjoistuulen myötä se sitten oli vihdoin tempautunut paikalle. Kurkkua kuristi, rintakehä tuntui kireältä, ilo oli kolkkoa eikä onttoudestaan huolimatta jäänyt kaikumaan. Kaiuttomuus tuntui luonnottomalta. Siinä mielentilassa musta tuntui hätäännyttävän yhdentekevältä menisivätkö kilpailut tänään syteen tai saveen. Olin aika varma, että luvassa oli synkeää savikylpyä. Viimeisintä putoamista seurannut olkapään kolotus oli haipunut nopeasti unohduksiin, mutta ei mielensisäinen.

”Onnea rataan!”
”Sitä varmaan kyllä tarvitaan.”
”Ratsasta hyvin.
Kuristavaa, ahdistavaa, pakottavaa tarvetta tehdä juuri niin.

Kilpailut käytiin, ja meillähän meni yli kaikkien odotuksien, koska mä en kerta kaikkiaan vaan uskaltanut ratsastaa huonosti. En mä tiedä tarttuiko mun ahdistunut vakavuuteni Granniin, sillä se meni kuin kone. Matilda Tammilehdon kanssa me nauraa tuhahdettiin ohimennen ja hämillämme toisillemme, kun meidät komennettiin samaan palkintojenjakoon. Kukapa olisi viikko sitten uskonut.

Granni meni kunniakierroksella kuin vanha tekijä ja mä matkustelin turtana kyydissä. Musta tuntui, etten mä ollut ansainnut tämänpäiväisiä ruusukkeita.

"Hienot rusetit."
"Mm, niin."
"Kai juhlitaan kisoja jotenkin, kun saadaan hepat hoidettua? Voin käydä kaupassa sillä välin kun viet Grannin Purtseille."

Mä nyökkäsin Rasmukselle vaisusti hymyillen ja huomasin aivan yhtäkkiä pidätteleväni itkua, vaikka nauraahan mun kai olisi ennemmin pitänyt. Kotimatkalla mä annoin itseni vuodattaa muutaman hallitun kyyneleen, kun kukaan muu kuin Granni ei ollut niitä näkemässä. Hillitsin itseni hyvissä ajoin ennen Kaajapurojen tiluksia, sillä miten typerältä mä olisinkaan vaikuttanut, jos olisin palannut kotiin kahden ruusukkeen ja punoittavien silmien kera. Mitään syytä suruun ei ollut.

Kalla CUP IV: Fall Feeling
110cm |  2/12 (0/0)
120cm | 4/20 (0/4)
                   

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 973

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Grannin päiväkirja - Sivu 5 Empty Vs: Grannin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 5 / 5 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa