Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Grannin päiväkirja

Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Grannin päiväkirja lähetetty To Joulu 14, 2017 5:52 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm Su Huhti 08, 2018 10:53 am, muokattu 1 kertaa

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

2 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty To Joulu 14, 2017 5:52 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Kolmas kartanon neito
14. joulukuuta 2017

Mulla ei ollut elämässäni ollut montaakaan hyväksyttävää syytä kadehtia muita ihmisiä. Minun suruni ja murheeni olivat hyväosaisen ihmisen kokolailla vähäpätöisiä huolenaiheita. Olin saanut kasvaa ehdassa kartanossa, ja vaikka vanhemmistani saattoi olla montaa mieltä, vähin, mitä heistä saattoi sanoa oli että he tukivat jokaista lastaan enemmän kuin olisi tarvinnut. Meidät kasvatettiin ankaralla otteella, mutta mitään meiltä ei koskaan puuttunut. Olisi ollut kiittämätöntä väittää, että kenenkään meistä lapsuus olisi ollut onneton. Silti mä huomasin välillä miettiväni, että isoin asia, josta mä kuitenkin olin kateellinen mun ystävilleni, oli niiden normaalit ja maanläheiset vanhemmat. Sellaiset, joilla oli ihan tavalliset odotukset lastensa varalle. Tiedättehän, sellaiset, jotka kannustivat lapsia käymään koulussa, etsimään itselleen työllistävän ammatin ja elämään mukavaa elämää.

Mä pidin koulusta. Mä pärjäsin siellä kamalan hyvin. Olisi voinut olettaa, että mun vanhemmat olisivat tuumanneet, että tämän likanpa kannattaakin tähdätä mahdollisimman pitkälle. Korkeakouluttautua ja hankkia arvostettu, hyvinpalkattu työ.

Sen sijaan mun vanhempani tekivät kaikkensa saadakseen meistä lapsista kilparatsastajia, ratsuttajia ja hevosenkasvattajia. Ymmärsihän sen, että ne toivoivat kasvatustyönsä jatkuvan. Sen sijaan tuntui vähän absurdilta, että sen sijaan, että ne olisivat antaneet jonkun tavallisen rippilahjan, kuten vaikka rahaa, ruusun tai silitysraudan, ne lähettivät jokaisen meistä aina kesäksi valmentautumaan Keski-Eurooppaan. Eikä se ollut mikään luksusmaustein varusteltu ratsastusleiri, vaan se oli raakaa työtä.

Uudemman kerran ne tapasi lähettää meidät ulkomaankomennukselle, kun me oltiin lukioikäisiä. Olihan se ajatuksen tasolla mahtavaa päästä vaihtariksi, mutta sitten taas toisaalta - mä en ollut sellainen vaihtaripersoona. Valovoimanen, ulospäinsuuntaunut, reipas ja rohkea. Mä en ollut mitään niistä. Enkä millään tavalla seikkailunhaluinen. Mulle tuli kauhea koti-ikävä jo silloin, kun olin viettämässä mökkiviikonloppua ystävieni kanssa. Jos vaihtarivuosi mulle jotain antoi, niin ainakin itkunpidättelyssä mä kehityin hirveästi. Varmaan ratsastajanakin vähäsen, sillä tietysti mä en ollut vaihdossa ulkomailla opiskelemisen takia, vaan ratsastamisen.

Jostakusta meistä oli pakko tulla huippuratsastaja, joka esittäisi tilan omat kasvatit laatuarvosteluissa ja ikäluokkakilpailuissa. Se oli äidin päähän sisäänrakennettu ajatus. Mun vanhemmat olisivat hyvin voineet palkata sellaisen ratsastajan tai vaikka kaksi, mutta nimellä oli väliä. Rosengårdin kartanon kasvattien ratsastajan täytyi olla Rosengård.

Vilhelmina-sisko vältti kohtalon naimalla haaveilevaisen kirjallisuudentutkija Johanneksen ja tekemällä pari lasta. Alexander-veli sen sijaan jäi sille tielle, jolle lukion vaihtovuosi oli hänet lähettänyt: Rosengårdin tilan nimikkoratsastajan sijaan hänestä tuli palkkakuski, joka kiersi Eurooppaa ensin Belgialaisen ja sittemmin Sveitsiläisen työnantajansa nimissä.

Jäljelle jäin minä.

Kaikista meistä kolmesta mä olin kaikilla tavoin vähiten lupaava. Mulla oli vähiten intohimoa, vähiten rohkeutta, vähiten voitontahtoa. Rakastin meidän hevosia, jokaista varsaa ja ihania, viisaita tammoja, ja ihailin De Heroa, nimekkäintä jalostusoriamme. Mutta kilpahevoset? Niiden kanssa piti menestyä, enkä mä ollut voittaja-ainesta. En ollut edes mikään kilpailija.

"Se johtuu siitä, että me ollaan pidetty Josefinaa ihan pumpulissa", kuulin äidin analysoivan isälle.
"Mitä tarkoitat, Susa?" isä kysyi hyvin hajamielisen kuuloisena.
"Se likka ei uskalla edes pyykinpesuohjelmaa valita, sen kerran kun siltä sellaista edellytetään. On aika laittaa Josefina itsenäistymään. Järjestetään sille tallipaikka jostakin vieraalta, riittävän kaukaa, että hänen on syytä muuttaa omaan asuntoon, ja pidetään huoli, että saatavilla on hyvää valmennusta. Sitä se tyttö tarvitsee, eihän se yksin hevosia ratsasta vaan unohtuu haaveilemaan."
"Enpä tiedä", isä epäröi. "Onhan Jusu ollut ulkomaillakin. Liekö se haluaa -"

Äidin kieli naksahti äkäisesti, kun isä käytti minusta lempinimeä. Äiti inhosi sitä. Sen mielestä ihmisille annettiin nimi siksi, että sitä käytettäisiin, eikä siksi, että sitä lyhenneltäisiin ja väänneltäisiin omituisiin muotoihin. Äiti ei myöskään antanut isän päättää lausettaan.

"Arne, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se tyttö tarvitsee vähän painetta yltääkseen parhaimpaansa. Annetaan Josefinalle haaste."

Pari viikkoa myöhemmin lakkiaispäivänäni mä kuulin äidin suunnitelmasta ensimmäistä kertaa ihan virallisesti. Olin valmistunut ylioppilaaksi neljän muun kanssa itsenäisyyspäivänä, ja siinä missä muut ylioppilaat saivat jälleen ihan tavallisia lahjoja, minun äitini oli anteliaasti suunnitellut elämäni valmiiksi mun puolestani. Näin, miten äkäiseksi äiti kävi, kun en näyttänyt riittävän kiitolliselta siitä kuullessani. Kiirehdin korjaamaan kasvoni oikeammanlaisiksi ja mutisin kiitoksen. Sitten muistin, etten saanut mutista, ja hymyilin pahoittelevasti.

Lahjaksi verhoiltu haaste täytti mut epätoivolla. Paras ja ihanin ystäväni Hanna yritti keventää tilannetta.
"Yhyy, olen Jusu-parka, vanhempani ostivat minulle kauniin nuoren hevosen", hän härnäsi, mutta silmissä oli myötätuntoa.

Hanna tunsi minun vanhempani. Hän oli myöntänyt, että nuorempana hän oli hurjan kateellinen Susannesta ja Arnesta ja meidän kotikartanostamme, mutta me kuitenkin kasvoimme yhdessä. Hanna oppi ymmärtämään, ettei Arne ja Susanne Rosengårdin tyttärenä olo ollut silkkaa hupia vailla velvoitteita. Ja vaikka Hanna ei koskaan sanonut sitä, mä arvasin, että sekin tiesi, että siksi tyttäreksi mä olin aivan väärä ihminen. Kartanon nuori neito oli aina pieni pettymys, tein minä mitä tahansa. En sopinut Rosengårdin kuopuksen muottiin.

Hevosekseni oli valikoitunut Tigraine. Se oli syntynyt tilallamme, muttei siitä huolimatta ollut omia kasvattejamme. Tietenkään äiti ei halunnut antaa minulle tilan omaa kasvattia, sillä minun oli määrä kouluttaa lahjahevonen ihan itse ja viedä se kilpakentille. Jos epäonnistuisin, syytäisin ansaitsematonta lokaa äidin kasvatustyölle.

Granni oli kaunis kuin synti, mutta sydämeni ei suorastaan läpättänyt ilosta, kun meidän yhteinen matkamme kohti Kallan kylää alkoi. Se oli jo maitovarsana ollut toista maata kuin meidän kasvattimme. Granni oli ylpeä ja itsenäinen, eikä sillä tainnut olla lainkaan huumorintajua. Kun toiset varsat yrittivät kutsua sitä leikkiin, se suuttui. Granni ei ollut varsamaisella tavalla utelias, enkä ollut koskaan tainnut nähdä toista yhtä välinpitämättömästii ihmisiin suhtautuvaa pikkuhevosta. Ehkä se johtui tamman elämän inhasta alusta: sijaisemänä käytetty Lina ei ollut tahtonut hyväksyä alkionsiirtovarsaa, jollainen Granni totisesti oli, omakseen. En ymmärtänyt, miksi. Lina oli tavallisesti hyvä emä. Sillä oli lukuisia varsoja, niin monta, että äiti oli jo harkinnut laittavansa sen pois. Sille päätettiin kuitenkin antaa vielä viimeinen kesä varsan kanssa, ja se varsa oli Granni, jonka biologinen emä asui liekkijärveläisellä ratsastuskoululla. Isässä oli vähän scifi-henkeä, ja kun tilallamme voitiin kokea jotakin aivan uutta, hän ajoi tahtonsa läpi ja mahdollisti sen.

Joka tapauksessa Granni oli lopulta saanut Linan hyväksynnän, mutta vaikutti siltä, että se itse ei sitten hyväksynytkään ketään elämäänsä. Ei hevosystäviä eikä oikeastaan ihmisiäkään. Kuin kuningatar se seisoi ylväänä etäällä kaikista muista.

Granni ei enää ollut mikään pikkuinen varsanreppana. Se oli kääntymässä kolmevuotiaaksi, ja meillä oli nyt yhteinen tehtävä. Kai me sitten osoitettaisin äidille, että mä pystyin kouluttamaan kilpahevosen ja kasvamaan siinä samassa itsekin oikeaksi ratsastajaksi. Kai.

Oli ihan selvä juttu, että mun ja Grannin paikka olisi Kallassa. Siellä oli Auburnin kartano ja Sokan sisarukset, kartanon perijättäret. Jotakin etäistä kautta (jota selvittääkseni mä en ollut riittävän kova sukuintoilija) ne epäilemättä olivat meille sukua, ja äiti oli päättänyt, että heidän välittömään läheisyyteen mut oli sijoitettava.
"Heillä ei ole tallipaikkoja nyt vapaana", äiti sanoi selvästi harmissaan, "mutta lähellä on talli. Menette sinne. Tietysti vain siksi aikaa, että Auburnista vapautuu paikka."

Hienoa. Kartanotallista toiseen. Kun en kokenut kuuluvani ensimmäiseen, kuinka sitten ikipäivänä voisin sopeutua seuraavaan?

Kun me saavuimme joulukuun pimentyvänä iltana Kaajapurojen tallin pihaan, mä huokaisin helpotuksesta. En nähnyt pimeyden keskellä aivan koko tallialuetta, mutta se, mitä näin, vieräytti kiven sydämeltäni. Ennen kuin hevoseni oli majoittunut pienessä, koruttomassa tallissa sekuntiakaan, mä jo toivoin, ettei meidän koskaan tarvitsisi lähteä sieltä. Ehkä Auburnista ei koskaan vapautuisi paikkaa, ajattelin toiveikkaana. Sitten mieleeni pulpahti toinenkin toiveikas vaihtoehto: vaikka niin kävisi, ehkä mä uskaltaisin sanoa äidille, etten halunnut Grannin muuttavan.

Se oli niin kerta kaikkisen hölmö ajatus, että tunsin hirmuista syyllisyyttä ja vilkaisin huolestuneena isään, joka oli lähtenyt kuskiksi meille. Ei kai isä ollut aistinut niskoittelevaa ajatuksenjuoksuani? Ei, tuskinpa hän oli. Isä oli kuitenkin itse lupautunut saattamaan mut ja Grannin meidän uuteen elämään, vaikka äiti olisi passittanut meidät matkoihin ihan ominemme. Isä ei sanonut sitä ääneen, mutta minusta tuntui siltä, että hän saattoi olla vähän haikealla tuulella.

Meitä vastaan tuli Tiina, jota mä en pää pyörällä ymmärtänyt niin kovin edes ujostella. Isä tietysti hoisi enimmät puhumiset, mutta sain minäkin sanottua jotakin.

Tärkeintä, mitä mun suustani karkasi:
"Hei, mä olen Jusu."

Tuntui kamalan hyvältä olla Jusu eikä mikään nuori neiti Josefina.

Granni pääsi karsinaansa, ja ajattelin lämmöllä Hannaa, jonka aivan itse tekemän nimikyltin hevoseni sai karsinansa oveen. Hanna oli käsittämättömän taitava! Katselin huolellisesti maalattua Grannia ja siistejä kirjaimia, joilla sen nimi, suku ja omistaja oli tauluun kirjattu. Omistaja - se olin minä. Pelottavaa, mutta oikeastaan aika hienoa.

Koska oli jo aika myöhäistä, emme jääneet välttämätöntä pidemmäksi aikaa Kaajapurojen tallille. Vähän haikein mielin jätin tallin taakseni. Se vaikutti paikalta, johon mä, tavallinen ja lattea tyttö, sopeutuisin paljon paremmin kuin mihinkään vähän liian hienoon kartanoympäristöön. Olipa onni, ettei äiti ollut saanut meitä tungettua tahtonsa mukaisesti Auburnin kartanoon.

Onnenkantamoinen oli myös se, että isä aikoi jäädä mun uuteen asuntooni yöksi. Mä en ollut koskaan asunut yksin, ja hiirulainen kun olin, pelkäsin sitä aivan kamalasti. Me haimme pitsaa, jota söimme pöydän vielä puuttuessa kumpikin patjoillamme. Olin vaatinut, että isä nukkuisi sängyssä, mutta hänpä heittäytyi hupsuksi ja ilmoitti, että me molemmat viettäisimme yön lattialla.
"Vähän kuin telttailtaisiin, mutta kerrostalossa", isä sanoi ja älähti, kun hänen pitsaltaan tipahti rasvainen pepperoninpalanen lakanoille. "Onneksi äiti ei ole näkemässä."

Hymyilin salaliittolaismaisesti. Tässä reissussa, tässä minun uudessa elämässäni... luvassa oli paljon sellaista, mitä äidin ei ollut tarpeen nähdä.



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm Pe Tammi 05, 2018 5:10 pm, muokattu 1 kertaa

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

3 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty Pe Joulu 29, 2017 5:54 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Hyytävää
29. joulukuuta 2017

Kiihtyvällä tahdilla putoava lumi ja utuinen sumuvaippa olivat pesseet maailman värit kuulaan valkeiksi ja harmaiksi. Oli kuin olisi  katsellut tyylikkyyteen pyrkivän mutta pahasti puoliteihen tyssähtäneen sisustusblogin puhkivalotettuja ja värikylläisyydestä riisuttuja kuvia. Vain kapeaksi kaistaleeksi taivaanrantaan, juuri puiden latvojen ylle, oli laskeva aurinko unohtanut sipauksen kultaa. Elämä oli niin kaunista, että se tuntui sadulta.

Paitsi että jalat palelivat aivan kamalasti, sormet olivat pakastuneet jo tunnottomiksi ja nälkä kurisi vatsassa. Jos olin jotakin talvisena pakkaspäivänä oppinut, niin sen, että jatkossa pukeutuisin Kaajapuroille tullessani paljon lämpimämmin. Tyylikkyydestä viis - minä halusin pitää kaikki ulokkeeni viimeistä varpaannipukkaa myöten kiinni kehossani, enkä palelluttaa niitä kunnes ne irtoaisivat.

Vaikka kotona Rosengårdissakin tallin lämpötila pidettiin talvisin melko alhaisena, jotteivät hevoset joutuisi tarhattaessa sopeutumaan monenkymmenen celsiusasteen lämpötilan notkahdukseen, siellä oli lämpimiä tiloja, joista valita. Kotitallilla saatoin siis pukeutua talvisinkin melko keveästi. Gullön talvet olivat olleet leutoja ja lempeitä, ja niin kauan kun pysyi piilossa terävältä tuulelta, siellä kyllä tarkeni tilan nimikoiduissa työasuissa. Jos tuli vilu, saattoi koska tahansa pujahtaa lämmittelemään pukuhuoneeseen, toimistoon tai keittiöön.

Kaajapuroilla sitä mahdollisuutta ei oikeastaan ollut. Satulahuone oli lämmitetty, mutta siihen se sitten jäikin.

Mikä pahinta: tallin saniteettitilat olivat hyytävän kylmät. En pitänyt itseäni mitenkään pahimman luokan kermaperseenä, mutta... Purtsien tallin vessassa käyntiä harkitsin hyvin pitkään. Kärvistelin yhden tallipäivän tuhannen tulimaisessa pissahädässä, mutta toista en enää jaksanut. Oli pakko vain vetää syvään henkeä, olla katsomatta rumaksi kellastunutta pöntönrutjaketta ja toimittaa asiansa kitisemättä, vaikka kylmä pääsikin käsiksi paikkoihin, joihin sen ei olisi tarvinnut.

Kylmyys jäi hyisenä elämään luihin ja ytimiin. Olin aikeissa viedä Grannin takaisin tarhaan, ja itsekseni hytisten kävelin tamman karsinalle. Mutisin hevoselleni uschvakallt ja karistaakseni kylmän kannoiltani ravistelin koko kehoani niin kuin turkkiaan kuivatteleva koira. Yhtäkkiä tiedostin, etten ollutkaan yksin. Kykenemättä täysin pysäyttämään raajojeni heilahtelua niksautin pääni 75 astetta oikealle ja kohtasin vihreiden silmien katseen. Hyvä, että olin ehtinyt rohkaistua saniteettitilojen suhteen, sillä muuten olisin saattanut silkkaa säikähdystäni lirauttaa housuun.

Sydän laukkaili omia teitään, ja järki hölkkäsi henki hieverissä vähän takamatkalla perässä. Se on vain mies! järki toitotti säikähtäneelle sydämelle, joka tunsi äkkiä itsensä typeräksi ja nostatti katuvaisena punan tulvana poskilleni osoittaakseen erehtyneensä. Ei vaaraa, ei pelättävää, ei äiti, vain mies.

Mies oli melkein yhtä yllättyneen näköinen kuin minäkin, mutta toipui nopeammin ja tervehti.
"Hei. Luulin, ettei täällä ole... Umm. Verneri Kaajapuro", hän esittäytyi ja tasoitteli läsnäoloni ja hullunkurisen heilumiseni aiheuttaman yllättyneisyyden kasvoiltaan.
Avasin suuni ja kuuntelin häpeästä ja jännityksestä ohueksi käynyttä ääntäni harmistuneena.
"Jusu... äh, Josefina Rosengård", vastasin esittelyyn ja kiukustuin itselleni, kun turvauduin kuitenkin kaikesta aiemmasta riemustani huolimatta ristimänimeeni. "Jusu siis. Ja anteeksi, minäkin luulin, että olen yksin. Hevosten kanssa."

Verneri nyökytteli pienesti ja vilkaisi käsissäni pitämääni riimua. Sitten hän katsahti karsinaa, jonka edessä seisoin. Granni seisoi itselleen ominaiseen tapaan kaukana ovelta ja tuskin kiinnitti huomiota ihmisten hölmöihin juttuihin. Nuoreksi hevoseksi se oli ihmeellisen välinpitämätön. Oli kuin se olisi ollut karsinaan pystytetty pahvikoriste.

"Sekö on sun hevonen", Verneri tiedusteli, vaikka oli jo varmasti yhdistänytkin nimeni Grannin karsinan kylttiin kirjattuun nimeen.

Tai, ymmärsin heti ja tunsin oloni tyhmäksi, kuka muukaan mä olisin voinut olla kuin Grannin omistaja? Tuskin täällä kukaan muu kävi ilmoittamatta hevosille riimuja pukemassa. Tietysti jo se, että seisoin hevosen karsinan edessä valmiina ottamaan sen ulos tallista, ilmiantoi minut.

Nyökkäsin. Hymyilin. Sillä tavalla, kuin hevosestaan pitävät ihmiset hymyilivät, ei liian ylpeästi, mutta tyytyväisenä siitä, että sain omistaa Grannin kaltaisen nuoren lupauksen. Mielessäni harmittelin, etten osannut esittää takaisin mitään kysymystä tai muuta soveltuvaa keskustelun jatkoa. Mitä mä olisin tältä mieheltä, tältä Verneriltä, kysynyt? "Onko sullakin oma hevonen" olisi ollut aivan typerä kysymys, vai olisiko sittenkään? Hänen nimensä oli Kaajapuro, joten jotenkin hän tietenkin liittyi talliin. Tuntui siltä, että mun olisi pitänyt sukkelammin oivaltaa, kenestä oli kyse ja miten tämän kanssa juteltaisiin. Mitä pidempään annoin hiljaisuuden jatkua, sitä mahdottomammaksi jutustelun jatkaminen tuli. Siispä hymyilin taas ja hyödynsin vetäytymistaktiikkaa.

"Minä... laitan Grannin nyt tarhaan", sanoin, koska en mitenkään halunnut vain poistua epäkohteliaasti paikalta.

Verneri nyökkäsi taas kohteliaasti, ja hetken ajan vaikutti siltä, että hän aikoi jutella kanssani vielä jotakin. Sitten tallin ovi kuitenkin aukesi. Sydän takoen olin jo kätkeytynyt karsinan suojiin. Kuka ikinä talliin saapuikaan, joutuisi nyt odottamaan hetken ennen minun tapaamistani. Yksi asia kerrallaan, yksi henkilö kerrallaan. Enempää en uskaltanut. Tietysti halusin tallilta ystäviä, ja Kallasta ylipäänsä, eihän minulla ollut yhtäkään. Sillä hetkellä annoin kuitenkin mieluusti Vernerin kohtaamisen nostattaman punastuksen hälvetä kasvoiltani sen aikaa, kun loimitin nuorta tammaani. Kuuntelin korvat tarkkoina, kuinka kaksi muuta tallissaolijaa vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten he suuntasivat satulahuoneeseen.

Tallin tyhjyyden turvin talutin Grannin ulos. Hevonen käveli itsevarman ja ylpeän näköisenä vieressäni, ja mietin, voisinko koskaan saada itselleni edes pientä rahtusta Grannin luonteen kovuudesta. Saattaisin hyvinkin tarvita sellaista.

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

4 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty Pe Tammi 05, 2018 6:37 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Aina pieni pettymys
5. tammikuuta 2018

Jos olisin ollut niin kuin Alexander, olisin häikäilemättä täyttänyt paperit ja vienyt ne korkeimman omakätisesti Auburnin kartanoon. Olisin hymyillyt hurmaavasti mutta itseriittoisesti ja suurin piirtein ilmoittanut, että hevoseni muuttaa talliin päivämääränä sejase. Alexander olisi valittu karsinavuokralaiseksi, koska hän oli niin tavattoman päämäärätietoinen ja ihan oikea, menestystä janoava ja sitä myös saavuttava urheilija.

Jos olisin ollut niin kuin Vilhelmina, olisin ajautunut jotenkin mukavalla tavalla jutusteluyhteyteen Sokan perijättärien kanssa ja antanut itsestäni maailman ihastuttavimman kuvan. Vilhelminasta pitivät kaikki. Hän oli uskomattoman taitava solmimaan sosiaalisia kontakteja, jotka joko hyödyttivät häntä tai tuottivat hänelle iloa, tai usein sekä että. Vilhelmina olisi valittu karsinavuokralaiseksi, koska hän oli niin mahdottoman ihana.

Jos olisin ollut äiti, olisin vaikka maksanut itseni jonon ohi parempien treenimahdollisuuksien toivossa.

Auburnin kartanon tallissa oli avattu yksityishaku aivan joulun alla. Äiti oli lähettänyt minulle hakukaavakkeen, joka minun piti täyttää. Ei se ollut mitenkään monimutkainen, se oli oikeastaan aivan simppeli, ja olisin osannut kirjailla siihen juuri ne tiedot, mitä tarvittiin. Sitten olisin lähettänyt hakemukseni.

Vaan kun en lähettänyt. En edes täyttänyt. Katselin täydennystehtävää ahdistuneena monen monituista kertaa, mietin, mitä aukkojen kohdalle kirjoittaisin. Täydestä sydämestäni en halunnut kirjoittaa siihen mitään. Aika kului, hakuaika umpeutui. Välttelin äidin kysymyksiä aiheesta, enkä isällekään tunnustanut, etten ollut edes hakenut. Sitten päätökset julkaistiin, ja saatoin sanoa vain isälle (äidille en uskaltanut), että valinta ei kohdistunut meihin. Miten se olisi voinutkaan, kun emme olleet ehdokkaiden listalla lainkaan? Sitä en kuitenkaan ääneen sanonut, mutta isän painavasta hiljaisuudesta päättelin, että hän vähintäänkin epäili asiaa.

Mä en ollut Alexander, joka tiesi mitä halusi ja sitten otti sen. Mä en ollut Vilhelmina, joka saavutti tavoitteensa olemalla hirvittävän pidettävä. Mä olin vaan Jusu, kuopus, kömpelö ja kiusallinen. Nyt teki mieli lisätä listaan sana kapinallinen, vaikka se varmasti herättäisi naurahduksia ihmisissä, jotka oikeasti uskalsivat ja osasivat kapinoida muiden ihmisten tahtoa vastaan. Mä olin salaa ihan itse päättänyt, että me pysyttäisiin Grannin kanssa juuri siellä missä oltiin.

Granni oli autuaan tietämätön siitä, että sen omistaja oli mitenkään poikkeuksellisen suuri pettymys. Grannin mielestä kaikki ihmiset taisivat olla ihan samanlaisia. Ihmiset olivat sille mieliksi silloin, kun ne jättivät sen rauhaan tai antoivat ruokaa.

Jos en ollut uskaltanut hakea tallipaikkaa Auburnista, niin en mä siellä ollut rohjennut käydäkään. Meillä purtsilaisilla oli oikeus käyttää maneesia, ja tiesin, että mun pitäisi melko pian päästä sinne nuoren ja energiaa keräävän tammani kanssa. Toistaiseksi olin kuitenkin ratsastanut sillä vain Purtsien omalla kentällä. Se ei ollut suuren suuri, eikä sen pohja ihan aina ollut ihanteellinen ainakaan kovempaan treeniin, mutta kyllä siinä saattoi nuorella hevosella hölkätä. Silloin, kun se ei ollut jäässä, tietenkin. Siinä oli aidat ympärillä, mikä toi mulle mielenrauhaa. Tietysti Grannin kanssa olisi pitänyt jo käydä maastossa tekemässä kunnonkohotuslenkkejä, mutta en ollut vielä uskaltanut kysyä keneltäkään, mitä maastoja sai tai kannatti käyttää. Se oli mun henkisellä to do -listallani, mutta olin onnistuneesti vältellyt sitä.

Harjatessani Grannia perjantaisena iltapäivänä päätin kuitenkin, että nyt en enää nössöilisi. Kun kuulin kauempaa tallista jonkun saapumisesta kieliviä ääniä, päätin ryhdistäytyä ja mennä juttelemaan, oli siellä kuka tahansa. Vähän pelotti, että siellä tietysti olisi joku harvinaisen karmistuttava korsto tai unenomaisen komea prinssi, joka saisi sanani solmuun.

Melkein huokaisin helpotuksesta, kun näin, kenestä äänet olivat lähtöisin. Ystävällisen näköinen nainen talutti kaunista, jännittävän näköistä hevosta ja tyrkkäsi tamman juuri karsinaansa. Cariad, luin ovikyltistä, ja valmistauduin jutteluhetkeen.

"Hee-ei", sanoin ääliömäisesti ja melkein punastuin.
Nainen kuitenkin kääntyi puoleeni ja näytti yhtä hymyileväiseltä ja ystävälliseltä kuin ennen minun paikalle saapumistanikin.
"Oh, hei! Me ei olla tavattu? Sulla taitaakin olla se uusi hevonen. Mä olen Heidi", hän esittäytyi, ja kadehdin luontevaa puheliaisuutta ja kauniin lainehtivia hiuksia (miksi minun tukkani oli kauhea säkkäräpesä, kun se olisi voinut olla myös tuollainen?).
"Joo, mun se on, se uusi", nyökyttelin ja esitin melko sulavan hauska tutustua -hymyn. "Mä olen Jusu. Kuule, ajattelin vain kysyä, onko jotakin maastokarttaa?"

Siitä se lähti. Mähän juttelin jonkun kanssa! Räpyttelin välillä silmiäni vähän häkeltyneenä, kun huomasin niin tapahtuneen. Eikä se edes ollut mitenkään kamalaa. Hämmästyttävää! En kompuroinut sanoissani ihan koko aikaa, ja ainakaan Heidi ei vaikuttanut siltä, että piti mua ihan typeränä. Keskusteluhetken päätteeksi hän oli jo tarjoutunut joskus lähtemään maastoon seuraksemme, ja olin kuullut hänen hevosestaan muutamia pieniä tarinoita. Kerroin itsekin Grannista, siitä, miten se oli uransa alussa oleva estehevonen. Sitä en sanonut ääneen, että pelkäsin kamalasti, saisinko tehtyä siitä minkäänlaista kilpahevosta. Heidi vaikutti kokeneelta ja hevosten kanssa kaiken nähneeltä.

"Ja tietysti on toi Auburnin maneesi, jota saadaan käyttää", Heidi palasi ratsastusmahdollisuuksia koskevan keskustelun pariin. "Oletko käynyt?"
Pudistelin päätäni.
"Voidaan mennä joskus yhdessä! Kivempi, että on seuraa, ja samallahan sitä menee kaksin kuin yksinkin..."
"Se olisi kyllä tosi hyvä", hymyilin kiitollisena. "Kun en ole käynyt, niin on hyvä, jos on joku opas paikalla."

Niinpä olin sinä päivänä vähän tavallista lievempi pettymys. Minä olin avannut suuni ja tutustunut uuteen ihmiseen ihan oma-aloitteisesti, ja se oli sujunut hyvin. Sen onnistumisenkokemuksen rohkaisemana palasin hevoseni luokse vähän suoraselkäisempänä ja pirteämpänä kuin ennen. Granni tuskin pani merkille ryhdistäytynyttä olemustani, mutta ei se perseillytkään erityisen pahasti. Kyllä se osasi olla aika asiallinen käsiteltävä, vaikka robottimainen olikin.

Puhkuin omaa erinomaisuuttani, tai... kohtuullista kelpoisuuttani, vielä kotimatkallakin. Olin juuri aikeissa poiketa matkan varrelle osuvassa S-marketissa, kun puhelin soi. Irvistin. Äiti siellä oli. Pahaa aavistellen vastasin, ja kiukkuisen äkämystynyt ääni valui korviini.
"Te sitten vielä olette Kaajapuroilla?" äiti ohitti tervehdyksen suosiolla.
"Niin", myöntelin, ja hetkeäkään ajattelematta ilmoitin: "Mä en hakenut sitä paikkaa."

Lankesi syvä, pisteleväinen hiljaisuus. Mua alkoi kaduttaa oma rohkeuteni, mutta oli myöhäistä perääntyä.

"Grannin on hyvä Purtsilla. Se viihtyy siellä."

Lisää hiljaisuutta. Yllätyin, kun ymmärsin, että minua oikeastaan ärsytti äidin tapa käyttää hiljaisuutta kovistelun aseena.

"Oliko sulla muuta asiaa?" kysyin itselleni erittäin epäluonteenomaisen nenäkkäästi.
"Lupasit hakea."
"En luvannut. Sä halusit, että mä haen. Mä sanoin, että katsotaan."
"Sano yksikin hyvä perustelu siihen, miksi jätit hakematta", äiti vaati.

Mulla alkoi mennä sisu kaulaan. Ei tehnyt enää mieli mennä kauppaan. Kaikki ruokahalu oli kadonnut.

"Grannin on hyvä olla siellä", toistin, nyt jo varmuuden äänestäni menettäneenä. "Ja... mä viihdyn siellä."
"Voi hyvä isä sentään", äiti puuskahti. "On siinä sulla arvomaailma! Ei hevosalalla menesty, jos tekee vaan sitä mikä on mukavaa siellä missä viihtyy."

Teki mieli kiljua, tiuskaista, että ihan sama, enhän minä tässä menestystä janonnut. Mutta en kerta kaikkiaan voinut. Jo nyt olin venyttänyt rajoja ja polkenut äidin varpaille ihan liikaa.

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

5 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty Ti Tammi 23, 2018 6:30 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Pupu pöksyssä
23. tammikuuta 2018

Granni seistä möllötti tarhansa nurkassa. Siis siinä kauimmaisessa, tietysti. Siellä se paistatteli päivää, joka oli kauniin kirkas mutta luonnollisesti myös melkoisen kolea, oltiinhan kääntymässä kohti helmikuuta. Silloin minä täyttäisin 20 vuotta. Saattoihan sitä toivoa, että uusi ikävuosikymmen toisi mukanaan taianomaisen aikuistumisen: sinä yhtenä helmikuun alun aamuna vain heräisin rohkeampana, itsevarmempana ja asiantuntevampana versiona itsestäni. Hahaahaa. Näkis vaan ja kuulis kolinaa, mä ajattelin, ja palasin takaisin tammikuuhun.

En ehtinyt kävellä montaakaan askelta kohti Grannia, kun se jo liikahti. Ilahduin, sillä kaunis nuori tammani otti kaksi rauhallista askelta minua kohti. Sitten hevonen muisti myös olevansa jokseenkin mulkero, ryöpsähti raviin ja lähti riemukkaasti raajojaan heitellen koikkelehtimaan tarhaa ympäri.

Pysähdyin katselemaan sen menoa. Mikäs siinä oli seistä möllöttäessä ja ihastellessa eloisan hevosteinin liitelevää liikehdintää. Granni ei suonut mulle vilkaisunhitustakaan, mutta mä rekisteröin sen ihan jokaisen liikkeen ja eleen. Hitsi, miten se olikin kaunis. Siis se osa siitä, minkä nyt talviloimiläjän alta näin. Minusta ei ollut lainkaan liioittelua sanoa, että liikkuva hevonen oli puhtainta runoutta. Eipä sillä, että olisin runoudesta todellisuudessa mitään ymmärtänyt. Mä pidin asioista, jotka oli rehdisti sitä mitä ne oli, eivätkä verhoutuneet kryptisiin metaforiin, allegorioihin ja kiertoilmauksiin.

Granni on rehti, ajattelin silloin ensimmäistä kertaa. Oivalsin, että mun hevoseni oli erittäin suoraviivainen. Jos sitä ei kiinnostanut, se ei osoittanut pienintäkään viitettä kiinnostuksesta. Jos sitä otti päähän, se teki tilanteen epämiellyttävyyden erittäin selväksi. Jos, kuten nyt, se oli mieluummin tarhassa kuin töissä, se hölkötteli tarhaa ympäri itsekseen ennemmin kuin antoi kiinni.

"Grannigrisen", naurahdin hevoselle. "Tämän päivän jälkeen sulla alkaa loma. Tule nyt vaan, niin päästään tekemään työt alta pois."

Eihän Granni puhetta ymmärtäny, mutta kummallista kyllä, sen korva kuitenkin kääntyi edes kuuntelemaan mua. Hymyilin. Ohhoh, en ollutkaan tammalle ihan pelkkää ilmaa.

Grannissa oli se hyvä puoli, että se kyllästyi nopeasti pelleilemiseen. Hetken aikaa hölkkäiltyään se vain pysähtyi ja jäi niille sijoilleen odottamaan, että hakisin sen. Tarvoin meitä erottavat pari metriä ja lassosin hevoseni talutukseen. Puoliverinen ei pullikoinut enää lainkaan vastaan, vaan käveli mukana tyynen rauhallisena. Kyllä siinä oli hyviä puolia. Se ei ollut hötkyilevä häsläri.

Olin päättänyt, että Grannin talven ratsastusjakso päättyisi tänään maastoiluun. Sitten se saisi jäädä lomalle, jonka aikana se ulkoilisi minkä kerkeäisi ja kävisi välillä juoksutettavana. Satulaa en kuitenkaan sille laittaisi selkään muutamaan viikkoon. Granni oli sisäänratsastettu kotona Rosengårdissa, ja sitten se oli lomaillut. Seuraavan jakson aikana olimme muuttaneet Kallaan. Ratsastuksellisesti tavoite oli vain ollut kaikkien askellajien läpikäynti ja hallintalaitteiden vakauttaminen niin kentällä kuin maastossakin. Nyt Granni kuunteli hyvin kaasua ja jarrua ja kulki siihen suuntaan, johon halusin. Sen enempää sen ei juuri nyt tarvinnut osata. Kun se täyttäisi neljä, se alkaisi harjoitella kunnolla työntekoa. Nyt se oli kuitenkin mielestäni alkanut näyttää viitteitä siitä, että se aikoi vielä pyrähtää lisää kokoa, ja vaisto sanoi, ettei sen kummempaa treeniä kannattanut yrittääkään tehdä rajusti kasvavan nuoren kanssa.

Tänään siis juhlittaisiin jakson päättymistä. Ehkä menisimme jollekin uudelle maastoreitille. Toistaiseksi olin pysytellyt Grannin kanssa itselleni tutulla reitillä, jonka olin kartasta tutkinut ja opetellut. Siinä oli muutamia kohtia, jossa pääreitistä irtaantui erilaisia polkuja. Ne olivat riittäneet vaihteluksi. Tänään kokeiltaisiin kuitenkin jotakin uutta.

Tavallaan olin siis iloinen, kun satulahuoneeseen mennessäni huomasin, että siellä oli joku muu tallilainen. Sisukkaana ajattelin, että nytpä kysyisin, mikä hänen lempparimaastonsa olisi.

Mutta kun en voinut kysyä.

Tyyppi oli pitkä, harteikas, ja ehdottomasti mies. Kun se kääntyi katsomaan mua, huomasin, että se oli tietysti myös jokseenkin komea. Miksimiksimiksi mä en vaan törmännyt keihinkään riittävän huomaamattoman ja tavallisen näköisiin miehiin, joille mä olisin uskaltanut jopa pihahtaa jonkun sananpuolikkaan ilman, että olin pakkojumissa pimeässä hississä? Enhän mä nyt tolta voinut kysyä, missä se tykkäisi maastoilla, koska se varmaan näkisi mun ujon ilmeen ja yhdistäisi sen kysymykseen ja luulisi, että yritin kysyä treffeille tai jotain. Huomaatte varmaan, mikä mun ongelma oli. Mä ajattelin IHAN LIIKAA ja oletin että kaikki muutkin teki niin.

"Öh, moi! Me ei olla tavattu?" tyyppi muisteli, ja mua kismitti se, ettei mulle ollut jaettu murustakaan itsevarmuutta, mutta ilmeisesti sille oli annettu sitä kouratolkulla (ainakin muhun verrattuna. Mutta kenellepä ei?).
"... niin... ei..." pukahdin ja katselin vähän kaikkialle muualle, mutta en mieheen.
"Ajattelinkin. Mä olen Oskar."
"Kiva", sanoin ja hymyilin arasti ja hapuilin jo mielessäni pääsyä pois tilanteesta. "Öö, mä olen Jusu."
"Sulla on se puoliverinen?" Oskar tiesi, ja nyökkäsin. "Mulla on se irlannincobi."
"Okei", sanoin ja ryhdyin keräilemään Grannin varusteita.

Siitä alkoi hiljaisuus, joka kasvoi ja venyi. Mä pyöritin mielessäni miljoonaa eri tapaa aloittaa rupattelu maastoista ja/tai hevosista ja/tai säästä ja/tai vaikka postimerkeistä, mutta mitään ei pulahtanut ääneenlausuttuna ilmoille. Hupsista. Livahdin sanaakaan sanomatta pois satulahuoneesta ja sätin itseäni mielessäni. Olipa tosi aikuismaista tällainen puihinmeno. Tuskin se asia muuttuisi 20 vuotta täyttämällä.

Joka tapauksessa me suuntasimme Grannin kanssa maastoon. Lähdimme eri tietä kuin yleensä vain palataksemme pian takaisin tallin pihaan ja suunnataksemme sille reitille, jonka jo tiesin johtavan jonnekin.

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

6 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty La Maalis 10, 2018 6:12 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Granni palaa töihin
10. maaliskuuta 2018

Ei ollut maanantai, mutta ratsastaisin silti Auburniin. Olin joutunut soittamaan ja tiedustelemaan, voisinko käyttää maneesia, vaikkei ollut purtsilaisten vakiovuoro. Se puhelu oli vaatinut kolmen vartin verran henkistä valmistautumista, ja sittenkin mun kädet olivat tutisseet, kun mä olin pidellyt luuria korvalla ja odottanut soittotuuttauksen katkeamista. Mua oli pelottanut, kuka siellä vastaisi. Mua oli pelottanut, saisinko asiani esitettyä. Mua oli pelottanut, mitä mulle vastattaisiin. Kaikesta siitä pelkäämisestä huolimatta mä olin soittanut, esittänyt kysymykseni ja saanut luvan käydä nuoren hevoseni kanssa jälleen tutustumassa maneesielämään. Pitkää reissua emme tekisi. Kunhan palauttelisin Grannin mieleen, mitä työnteko tarkoittikaan.

Se nuori töihinpalaaja oli nyt satuloitu, ja mä puin turvaliiviä ylleni. Granni oli ollut ratsastuslomalla noin kuukauden, ja sinä aikana se oli mun mielestä kasvanut kamalan suureksi ja lisäksi se oli ollut hyvin, hyvin energinen, kun mä olin juoksuttanut sitä Purtsin kentällä kuluvalla viikolla. Mua vähän hirvittikin ajatus (aitaamattomasta) matkasta Auburniin, mutta ei auttanut. Nyt mentäisiin.

Jos siis päästäisiin lähtemään. Kun talutin Grannin ulos, sen etukaviot tuskin osuivat maahan, niin pinkeänä se asteli. Vein sen kentälle ja tajusin hyvin nopeasti, että nuori hevonen oli totaalisesti unohtanut alkeellisimmatkin oppinsa siitä, miten selkäännousutilanteessa käyttäydyttiin. Se hyöri ja pyöri piirileikkiä ympärilläni, enkä mä vaan kerennyt keikauttamaan itseäni kyytiin. Voi apua. Ihan kuin Granni ei olisi koskaan päässyt liikkumaan ja se olisi sillä hetkellä yrittänyt liikkua kaikki elämänsä energiat ulos itsestään. Kirosin pieneen ääneen ja, täytyy huomauttaa, sangen lällysti ruotsiksi.

Apua, ajattelin.
"Tarviitko apua?" miehen ääni kysyi.
Kyllä kiitos, apua, ajattelin.

Ymmärsin, ettei mies varmaankaan oikeasti osannut lukea mun ajatuksiani, vaikka olikin ilmestynyt paikalle taianomaisesti juuri sillä hetkellä, kun hiljaa mielessäni anelin apulaista saapuvaksi.

Piti puhua. Miehelle. Posket hennosti punehtuneina mä käännyin katsomaan pitkää, viikinkinmäistä miestä, jonka tiesin pusuttelevan karvaista hevostaan. Katsominen oli virhe ja pusuajatus vielä suurempi sellainen. Mun kieli meni jotenkin solmuun. Hirvitti puhua, kun en tiennyt, mitä möläyttäisin.

"Jos mä vaikka punttaan? Tai pidän edes kiinni?"
"... joo. Kiitos", havahduin lopulta sanomaan.
"No niin. Yy, kaa, koo, hop."
Ja niin kovin kepeästi ja vaivattomasti minä kohosin maasta. Grannin satula tuntui tutulta kuin mikä. Vedin syvään henkeä ja huomasin ilahtuvani siitä, että istuin hevosen selässä. Annoin Grannin keinahtaa vauhdikkaaseen käyntiin, koska se ei olisi kuitenkaan malttanut seistä enää hetkenpuolikastakaan aloillaan, keräsin ohjat nopeasti auttavalle tuntumalle ja etsin jalustimet jalkaan.
"Kiitos paljon", sanoin vielä ja hymyilin suurinpiirtein oikeaan suuntaan.

Mä kiersin kenttää ympäri pienen hetken ja kokeilin, sainko ohjattua vauhti-Granniani lainkaan. Mies seisoi keskellä kuin siihen unohtuneena ja katseli meitä. Mua vähän hävetti se, miten lentoon lähdössä mun pieni hevoslapseni oli. Teki mieli sanoa, ettei se tavallisesti ollut tällainen, mutta enpä sitten sanonut. Ei Grannista vielä tarkalleen tiennyt, millainen se "tavallisesti" oli.

Käyntimatka Auburniin sujui nopeammin kuin olin kuvitellut. Grannille reitti oli tuttu, eikä se onneksi ollut sellainen nuori, joka säikkyisi jokaista oksanheilahdusta tai kavion liikkeelle potkaisemaa pikkukiveä. Vaikka Granni oli hapan ja tallissa oikeastaan aika äksy, mulla oli ihmeellisen turvallinen olo sen selässä. Vauhtia piisasi, mutta kaikki liike suuntautui sinne minne pitikin. Se oli hyvä se. Sitä en tosin vielä tiennyt, mitä se esteratsastuksesta sanoisi - saisiko vauhdin mitenkään hallintaan, kun hypättäisiin, siis.

Auburnin pihamaalla me kohdattiin jälleen elävä ihmissielu. Vaalea tukka pursusi pipon alta ja kasvoille syntyi utelias ilme, kun nainen näki meidän lähestyvän. Olisi varmaan ollut karmaisevan epäkohteliasta vain ratsastaa nuorella hevosenrääpäleellä tallin pihaan ja olla tervehtimättä, joten nyökkäsin vaaleaverikölle.
"Hei", se heläytti ja kallisti päätään. "Purtsiltako te tuutte?"
"Joo. Sain luvan käydä maneesilla tämän kanssa", selittelin meidän läsnäoloamme, ja hoksasin yhden ongelman tässä suunnitelmassani. "Kuule... viitsisitkö tulla avaamaan meille maneesin oven?"

Epäilin, etten pääsisi enää takaisin Grannin kyytiin, jos jalkautuisin. Oli olemassa pieni mahdollisuus, että teiniheppa oli rauhoittunut käyntimaaston aikana, mutta en luottanut siihen kovinkaan estoitta.

"Totta kai! Mikä hevonen se on? Niin joo. Mä olen Julia."
"Jusu. Hevonen on Granni."
"Se on aika nuori?" Julia jutusteli samalla, kun kuljimme kohti maneesin ovia.
"Kääntyy neljä", mumahdin ja yritin kovasti reipastua.
"Näppärän näköinen. Mulla on itellänikin nuori tamma."
"Okei."
Mua oikeasti harmitti, etten mä keksinyt mitään sen sisältörikkaampaa sanottavaa. Olisi ollut kiva antaa itsestään mukava kuva, mutta mua vaan ujostutti yhtäkkiä kovasti ja niinpä mun sanainen arkkuni sinetöi itsensä tiiviimmin kuin olisi ollut suotavaa. Siinä samalla, kun koitin kuumeisesti keksiä jotakin sanottavaa, pohdiskelin, miksi Julia oli etäisesti tutun näkönen. Olinkohan nähnyt hänet jossain ohimennen?

Julia vislasi maneesin oven takana siltä varalta, että siellä olisi väkeä, joiden treenejä oven avaus yllättäen voisi häiritä. Granni heilutteli korviaan, mutta pysyi nahoissaan. Rapsutin tamman säkää.

Maneesi ei ollut suinkaan tyhjä. Siellä ravasi satumaisen kaunis punarautias tamma. Katselin tamman ruumiinrakennetta ja askellusta. Sen täytyi olla kouluhevonen. Vasta sen todettuani kiinnitin huomioni ratsastajaan ja hätkähdin tajutessani, että mä tunsin hänet.

"Hei Nita!" tervehdin ja kannustin Grannin maneesiin. "Anteeksi, me tunkeillaan vähäsen Grannin kanssa."

Kuinka hassua. Olisihan mun pitänyt osata varautua siihen, että tapaisin täällä tuttuja. Pian tuntisin epäilemättä suunnilleen kaikki auburnlaiset vähintäänkin ulkonäöltä, ehkä nimeltäkin, sillä musta tuntui välillä, ettei Kallassa muita liikkunutkaan. Eikä se mua harmittanut. Hevosihmisten kanssa mulla oli aina edes yksi yhteinen puheenaihe, ja se olisi hyvä oljenkorsi, jos mun täytyisi alkaa oikeasti hankkia kavereita näiltä main.

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

7 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty Ke Huhti 04, 2018 11:21 am

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Mamma Rosengård
2. huhtikuuta 2018

"Haluaisin keskustella Josefinan ja Tigrainen edistymisestä."

Jukopliut, että äidin ääni osasikin yltää käskeviin svääreihin. Susanne Rosengård ei juuri koskaan puhunut kovaa, koska hänen ei tarvinnut. Hänen kuiskauksessaankin oli sellainen sävy, joka vaati tulla kuulluksi, ja harvassa olivat ne ihmiset, jotka olivat ainakaan mun elämäni aikana rohjenneet olla lotkauttamatta silloin korvaansa. Isä oli ehkä ainoa, ja Alexander, joka oli muutenkin hävytön ja häikäilemätön ihminen. Toisaalta jopa Alexanderin oli pakko edes esittää kuuntelevansa, vaikka hän sitten jälkeenpäin saattoikin tehdä aivan muuta kuin oli lupaillut.

Mä nostin luimistellen satulan Grannin selkään, ja sekin käänsi korviaan nyrpeänä. Kerrankin mä tunsin yhteyttä hevoseni kanssa. Tänään meillä oli yhteinen vihollinen, joka oli aikeissa tuijottaa meitä vielä herkeämättömämmin ja arvottomammin kuin meidän valmentaja.

Se nimenomainen valmentaja oli juuri parhaillaan mun sijasta Susanne Rosengårdin huomion kohteena.

Verneri Kaajapurossa oli monta hyvää puolta. Se oli kohtelias ja kannustava, sillä oli osaamista ja kärsivällisyyttä jakaa sitä, se suhtautui luottavaisesti mun ja Grannin tulevaisuuteen. Ehdottomasti parhaaksi piirteeksi nousi hyvin nopeasti mun äidin vierailun alussa se, ettei Verneri Kaajapuro säikkynyt Rosengårdin rouvaa sitten lainkaan. Se vastasi äidin katseeseen niin kuin mies, joka itse asiassa omisti lattian, jolla haastava rouvasihminen sattui seisomaan.

"Niin. Heillä on sujunut hyvin. Granni oppii nopeasti", Verneri lausui vakaasti.
"Miten valmis se on ikäluokkakisoihin? Ne tulevat vastaan hyvin pian", Susanne prässäsi.
"Kyllä se niihin valmiiksi saadaan", Verneri uumoili. "Pianhan näet, miten tytöillä menee."

Verneri Kaajapuro ei teititellyt mun äitiäni. Mä olin kohdannut hirveän monia tilanteita, joissa sellaisetkin ihmiset, joiden ei mun ymmärtääkseni olisi lainkaan tarvinnut taipua teitittelyyn, olivat niin tehneet. Äiti vaan oli sellainen.

Me olimme lähdessä Auburnin maneesiin. Oli jälleen valmennuspäivä, ja äiti oli ajanut Kallaan saakka vain sitä varten. Nähdäkseen, joko olin pilannut Grannin päämäärätiedottomalla haihattelullani. Verneri oli sitä mieltä, että en suinkaan. Vakuuttuisiko äiti? En tiennyt, mutta siitä ei ainakaan ollut haittaa, että edes joku uskoi meihin. Siten mullakin ehkä pysyisi järki päässä ja sydän rinnassa, eikä mun ajattelu ja elintoiminnot lakkaisi epävarmuuden runnomana.

Oliko Vernerissä mitään huonoja puolia? Ryhdyin listaamaan niitä, kun ajoimme Grannin maneesille.
1) Se aiheutti mussa voimakasta ujoutta.
1,5) Tunsin itseni typeräksi, kun en yleensä uskaltanut juuri jutella hänen kanssaan. Sain puserrettua ilmoille vain Grannin kannalta välttämättömimmät asiat, ja muuten olin aivan hiljaa.
En tiennyt, haittasiko se Verneriä. Epäilin, että hän uskoi, että mun päässä ei vaan liikkunut mitään ja siksi mulla ei ollut mitään sanottavaa mihinkään.

Oli ihmeellistä, miten äiti malttoi olla hiljaa oikeastaan koko valmennuksen ajan. Hän katosi hetkeksi jonnekin, kun kävelin alkukäyntejä, enkä sitten oikeastaan edes huomannut, milloin hän tuli takaisin. Kummallista. Siitä huolimatta, että vauhdikkaalla ja virkeällä nuorella Grannilla hyppääminen vaati keskittymiskyvyltä paljon, oli ennenkuulumatonta, että äidin saapuminen samaan tilaan meni multa ihan ohi.

Granni oli valmennuksessa oma itsensä. Mä olin aina pitänyt sitä vähän konemaisena, koska se ei ollut nuoren hevosen tavalla utelias eikä oikeastaan säikkynyt, pelleillyt tai muullakaan tavoin osoittanut olevansa elämää täynnä. Sitten sille oli näytetty esteitä ja jokin hevosessa oli leimahtanut. Kun Granni lukitsi esteen katseellaan, se oli kuin noiduttu. Sen oli päästävä esteelle ja leiskautettava yli. Jos koetin hillitä sen menoa, se saattoi liimata korvansa luimuun ja huiskauttaa äkäisesti häntäänsä. Älä sinä tumpelo jarruttele siinä, mä olen päättänyt mennä.

Mä olin onnellinen siitä, ettei meidän valmennukset olleet koskaan keränneet paikalle mitään yleisöä. Äiti oli kai ensimmäinen, joka näki Grannin hyppäämässä, ellei Verneriä otettu lukuun. Mä en tiennyt, mitä äiti meidän tekemisestä ajatteli.

Aina kun mä hyppäsin Grannin kanssa, mussa kamppaili tunteiden mylläkkä. Yhtäältä Grannin raivoisa into hypätä herätti mussa riemua ja vauhdin ja voiman tunne siivitti jo välillä flow'n kaltaiseen tilaan. Toisaalta mua repi ja riepoi epävarmuus. Kaikki tämä energia, laatu, voima ja nopeus voisivat mennä aivan hukkaan mun allani. Mä voisin valuttaa nuoren hevosen lahjat viemäriin.

"Josefina, du borde nog ha bättre kontroll", olivat ainoat sanat, jotka äiti mulle sanoi, kun oli enää muutamia hyppyjä jäljellä.

Aina sama laulu. Ota ohjat omaan käteen, ratsasta vahvemmin, ole rohkeampi, älä matkustele, älä anna hevosen määrätä. Äiti ei ollut suoranaisesti vahvan ratsastuksen ystävä, vaan pikemminkin nopean päätöksenteon. Mun olisi pitänyt osata tehdä kaikki oikeat päätökset yhtä varmasti kuin mun solut suoriutuivat omista hommistaan. Mun ei olisi pitänyt joutua edes ajattelemaan ratkaisuja. Mun olisi pitänyt tuntea ratkaisut ja toimia ilman ajattelun viivettä - ja silti mun täytyi aina osata perustella, miksi olin tehnyt jotakin jollakin hetkellä.

Se kaikki oli ollut vaarassa tukahduttaa mun halun ratsastaa. Jos olin pitänyt Grannia konemaisena, niin nyt aloin oivaltaa, että myös mä olin ollut sellainen. Ainakin musta oli yritetty tehdä sellainen. Oikeiden vastausten ja tekojen automaatti.

Ja siinä, kesken estevalmennuksen, mun henki alkoi kulkea piirun verran vapaammin. Mä oivalsin. En sitä, miten olisi pitänyt ratsastaa, vaan sen, miten muhun oli vuosikausien ajan yritetty vaikuttaa.

Hyvin pitkäksi aikaa se varovainen riemu, joka nykyään välillä pilkahti mun tunneskaalaan Grannilla hypätessä, oli tukahdettu pohtimisella. Tunne oli kadonnut ratsastuksesta, ja kun ratsastuksesta oli tullut tarkkaan ohjelmoitua pienten toimintojen toistamista, se oli menettänyt merkityksensä. Mä olin ratsastanut täyttääkseni muiden vaatimukset, en siksi, että olisin itse halunnut.

"Tule vielä tämä linja. Äskeinen oli ihan hyvä, toista se. Tosin voit kokeilla tehdä pidätteen ton tolpan kohdalla, ja sitten antaa sen rullata. Jos se tulisi sillä tavalla rennommin ekalle ja siten vielä piirun helpommin tokalle", Vernerin ääni herätteli mut takaisin tosielämään.

Granni hyppäsi laukkaan. Sen korvat olivat enimmäkseen hörössä, mutta kun mä tein Vernerin ehdottaman pidätteen, ne liikahtivat. Mitä haluat? Et kai yritä estellä etenemistä? Hellitin. Toinen korva kääntyi eteen, toinen jäi kuulolle. Granni laukkasi esteelle, esitti harvinaisen rennon hypyn ja jatkoi matkaa. Vauhti ei kiihtynyt kovinkaan paljon, ja musta kaikki tuntui helpolta. Me saavutettiin yhdessä viimeinen este. Hypyssä oli paljon ilmaa. Oli kuin Granni olisi halunnut ottaa kaiken ilon irti viimeisestä hypystä.

Mua hymyilytti. Verneri pisti sen merkille.

"Kiva nähdä iloista ilmettä teidän tekemisessä", mies totesi.

Mä hymyilin takaisin, hieman ujostellen mutta aidosti iloisena.

Äiti oli kuitenkin vielä kohtaamatta. Kun mä siirryin loppuraveihin, se vihdoin avasi sanaisen arkkunsa.

"Okej. Den är lite rastlös, men ni ser inte alls så dåliga ut", kehu oli laimea ja mietteliäs, mutta sitä seurasi suuri luottamuksenosoitus, joka lausuttiin sekä minulle että Vernerille. "Teidän pitäisi alkaa katsella sille kilpailuita. Sitä ei voida viedä suoraan puskasta ikäluokkakilpailuihin. Siispä pikkukisoja alle. Miten olisi tuo tämän tallin Kalla CUP?"

Äidin oli täytynyt käydä katoamisensa aikana lukemassa tallin ilmoitustaulua.

Verneriä selkeästi huvitti Kalla CUPin ja pikkukisojen sitominen samaan asiayhteyteen. Epäilin, etteivät Sokat juuri hymyilisi äidille, jos hän kutsuisi niitä karkeloita heidänkin kuullen alentuvasti "pikkukisoiksi". Olin myös melko varma, ettei Susanne Rosengård piittaisi tippaakaan siitä, loukkasiko hän Sokan sisaruksia vai ei.

"Voisit olla täällä muutakin kuin siivoaja", äiti mutisi, enkä oikeastaan uskonut, että mun oli tarkoitus kuulla sitä.

Kuulin kuitenkin ja ymmärsin viestin. Äiti ei pitänyt siitä, että Rosengårdin nuorimmainen tienasi rahaa siivoamalla toisen varakkaan suvun tallia. Se seikka tuskin jäisi käsittelemättä seuraavalla perhepäivällisellä.

Jos se musta riippui, seuraavaa perhepäivällistä jouduttaisiin odottamaan, ajattelin. Tunsin oloni aika surkeaksi, kun edes ajattelin paluuta Rosengårdiin. Kaikki se, mitä tilalla rakastin, ei riittänyt korvaamaan sitä, mitä pelkäsin: äidin hyisen päättäväistä hyväksynnän puutetta.



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm La Huhti 07, 2018 6:01 pm, muokattu 1 kertaa

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

8 Vs: Grannin päiväkirja lähetetty La Huhti 07, 2018 5:45 pm

Jusu R.

avatar
Kaajapurolainen
Virkaintoinen estehevonen
9. huhtikuuta 2018

"Pientä liioittelua, mutta okei", sanoi Verneri suupielet nykien.
Jos olisin ollut uskaliaampi ja jos en olisi ujostellut Verneriä niin kamalan paljon, olisin kiitellyt häntä vitsikkäästi diplomaattisen kohteliaasta palautteesta. Pientä liioittelua oli Grannin verkkahyppyjä kuvaillessa pientä vähättelyä.

No. Hevosella oli hauskaa, valmentajan huumorintaju kesti sen ja mikä merkittävintä: musta tuntui, että jonakin kauniina päivänä meistä tulisi vielä ihan hyvä ratsukko.

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Sponsored content


Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa