Minan päiväkirja

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 11.11.19 23:11

Singles' day, tai: kuinka Auburnin Aamori on sieltä ja syvältä
11.11.2019

Sinkkujen päivä! Kaikkea sitä, kihisi muuan Märta Merenheimo istuessaan bussissa, jonka ikkunasta ei näkynyt kuin harmainta. Tämä oli vuoden harmain päivä, eikä se Vuoden Harmain Päivä - oliko harmaampaa kuin sinkkujen päivä!

Tuhisten ja puhisten tiukasti takkiinsa ja kaulahuiviinsa kääritty tyttö hyppäsi alas bussista, kumisaappaat loskaan loiskahtaen, ja taittoi viimeiset mutkat Auburnin kartanolle jalan. Mikäänhän ei tietenkään ollut kovin kaunista tähän aikaan vuodesta, mutta Auburnin mailla se oikein korostui: pihalla puuhasteli huomiovaatteisia työmiehiä, jotka niillä mutaisilla turvakengillään lampsivat jo toista viikkoa pitkin loungea vähät välittämättä Jusun kevyistä järkytyksen henkäisyistä. Amanda Sokkaa ne kyllä varoivat, mutta kukapa omaa henkeään arvostava ei olisi. Pihamaata oli myllännyt niin jokunen työkoneet kuin mitä kummallisimmat aitaviritykset (nämä olivat kuulemma huomaamattomia) ja muisto hehkeästä kartanomiljööstä oli juurikin sitä - muisto vain.

Kaiken sen harmauden keskellä hohti maneesin valot. Usva sai näyn vaikuttamaan kuin sadusta temmatulta. Lämmin valo hohkasi ikkunoiden takaa ja yhtäkkiä Märtankin oli kylmä. Se hytisi siinä pihamaan läpi tallustaessaan ja toivoi, että olisi hienojen avaruusnutturoiden sijaan panostanut tänään vaikka pipolla. Onneksi Sokan sisarukset olivat raaskineet laittaa rahaa maneesiin (ja vielä toiseenkin!) ja viimeistään siellä nutturalta karanneet hiuksetkin sulaisivat koppuroistaan.

Kyllä sulivatkin, vaan Märtan sisuskalut tuntuivat kuin jääkylmän suihkun saaneelta: siellähän ne, Rasmus ja Josefina, Josefina ja Rasmus, tai jusmus, kuten Märta oli saanut ällöttävästi joltain tallilaiselta kesällä kuulla.

“Hej”, kuului Josefinan ujo tervehdys kun Märta veti maneesin oven vähän liian äänekkäästi kiinni perässään. Sitten se katsahti varovasti ympärilleen, etenkin kentän laitaa vasten nojaavaan Rasmukseen, joka tervehti sinihiusta yllättävänkin rennosti - mutta niin, olivathan he hyvissä väleissä, keskusteluväleissä ja jopa tarjoan sulle oluen -väleissä!

Piki ei halliin purjehtinutta tyttöä juurikaan huomioinut, ja vielä vähemmän pelkässä pitkähihaisessa suurta hevostaan ratsastava poika.

“Kuka tuo on?” Märta kysyi Rasmuksen korvanjuuresta. Poikarukka hätkähti ja otti sekunnin jos toisenkin, ennen kuin rentoutui taas nojaamaan laitaa vasten.

“Se on se Robert.” Rasmuksen äänensävy oli vähän kummallinen.

“Ai. Hevonen näyttää erilaiselta.”

“Se on klipattu.”

“Jaa.” Märta mietti hetken. “Hieno.”
Rasmuksen takki kahisi kun se kohautti olkiaan. Piki kolautti kavionsa pienen jumppasarjan ristikkoon ja tunnollisena poikaystävänä Rasmus kiirehti kohti keskustaa nostamaan puomin toisen pään takaisin paikoillaan. Josefina siirsi Pikin käyntiin, ja ne vaihtoivat jotain sanoja, ja lopulta Rasmus kosketti Josefinan reittä. Ehkä jopa puristi sitä, Märta ei ollut ihan varma. Joka tapauksessa, ne molemmat hymyilivät, eikä siinä vielä kaikki: Rasmuksen kasvoille koreili vieno hymy kun se laittoi kädet taskuihinsa ja käveli takaisin päivystyspaikalleen.

Oliko se mokoma muka noin rakastunut?

Märtaa inhotti ajatus, mutta siitä huolimatta, kun Rasmus vahingossa (niin, vahingossa) valitsi paikkansa kauempana Märtasta, tyttö lipui takaisin poikaparan niskaan hengittämään.

“Onko se sen Sarahin kanssa nyt?”

“Täh? En mä tiiä.”

“Miten niin et tiiä?”

Rasmus kääntyi katsomaan Märtaa ja sen kulmat olivat kurtussa. “Miten niin miten niin en tiedä?” se kysyi, ja näytti hetken siltä, että katui sitä päivää kun oli lukiossa päättänyt istua ensimmäisenä päivänään Märta Merenheimon viereen.

“No”, Märta aloitti tomerasti, “eikö teillä ole mitään tuplatreffijuttuja?”

“Ei?” Rasmus näytti ensin kauhistuneelta. “Pitäiskö olla?”

“Eikö kaikki ystäväpariskunnat käy sellaisilla?”

“Täh?”

Märta veti huulensa tiukaksi viivaksi. Rasmusta oli alkanut huvittamaan, joko koko keskustelu tai sitten ihan vain Märta, eikä sinihius halunnut alkaa arvailemaan, kumpi sitä yhtäkkiä nauratti.

“Käykö kukaan oikeasti tuplatreffeillä”, poika hymähti ja pudisteli päätään. Se näytti rentoutuvan taas vähän, ja se näytti ohikiitävän hetken ajan niin hyväntuuliselta ja hyvältä, että Märtaakin melkein hymyilytti. Sitten: “Ootko sä ikinä ollut parisuhteessa?”

Ei hymyilyttänyt enää.

“En”, se sanoi ja perääntyi jo valmiiksi. “Kiitos muistutuksesta, kuitenkin”, ja pian sininen pyörremyrsky oli jo ovella ja paiskasi sen perässään niin kovaa, että hevosetkin pelästyivät. Salaa se toivoi, että Josefina ottaisi ja tippuisi. Toisaalta taas ei, koska arvatenkin sen Prinssi Uljas, Ritari Valkealla Ratsullaan syöksyisi sinne hiekassa makaavan kartanonprinsessan luokse ja antaisi sille elämän suudelman. Sitten ne eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Puistattavaa.

Tammatallin käytävällä olivat Sarah ja Effi, pitkin pituuttaan, ja Märta joutui puremaan huultaan, ettei pureksisi koko Sarahia palasiksi. Se tyytyi vain haukkaamaan: “Eikö sun pitäisi olla treenaamassa sen sun poikaystävän kanssa maneesissa?”

Sarah, joka oli ollut aikeissa hymyillä tulijalle, vakavoitui ja sen siististi nypityistä kulmakarvoista Märta luki hämmennyksen esiasteita. Niin vain oli epäreilua, että toisia suorastaan tulitettiin niillä Amorin nuolilla, vieläpä tallin sisällä! Mitäpä Märta antaisi omasta heppapojastaan, se pohti, edes yhdestä. Sitten se katsoi Sarahia haastavasti.

“Tai, edes yhden niistä, en minä tiedä kenen kanssa sä milloinkin puuhailet”, se äyskäisi ja meni suorinta tietä Minan karsinan ovelle noukkimaan riimunnarua. Mitä ikinä Sarah vastasikaan, se meni tytöltä ohi: niin kiireellä Märta Merenheimo marssi kohti ulko-ovea ja Minan tarhaa.

Tummasilmäinen tamma katseli tyttöään korvat tötteröllä kaulakappaleen varjossa, ja se nyt ainakin ilahtui Märtan nähtyään.

“Ihana Mina”, Märta totesi hevosen lampsittua tarhan portilla ja silitti tädin neulomalla tumpulla hevosen silkkistä karvaa. Mina ummisti silmiään kun Märta siirtyi kutittelemaan sen otsaa, ja lopulta se puuskaisi ja ravisteli päätään. Sinipilvenkin hymy nousi kun se klikkasi hoitohevosensa riimunnarun jatkeeksi.

Ihana Mina, tosiaankin, Märta ajatteli ja katsoi suurisilmäistä tammaa, joka ei sanonut mitään. Se ei sanonut mitään, edes vahingossa, ja kun Märta lähti kävelemään kohti tuttua ratsastuspolkua ja Mina löysi paikkansa juuri niin läheltä hoitajaansa, että sen turpa miltei lepäsi kahisevan takin selkämystä vasten, Märtan valtasi suunnaton lämpö.

Vaan rakastipa joku häntäkin.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 105

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 03.01.20 0:46

Seurapiirit ja niihin sujahtaminen (or not)
6.-8.12.2019

Märta Merenheimo ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Ruotsinlaivalla, kerran, mutta silloinkin se oli vain katsellut Tukholman Gamla Stania laivan kannelta ja ihaillut jyrkästi kohoavaa Skinnarviksbergetiä sitä ympäröivine taloineen. Se oli huokaillut Slussenin raikkaaseen ilmaan ja katsonut horisontissa veden yli kalistellutta tunnelbanaa haaveillen.

Äiti oli, silloin kun oli vielä elänyt ja hengittänyt, puhunut aina Saksasta. Fårskallesta 15-vuotiaana berliiniläiseen taidekouluun karannut äiti oli viettänyt siellä vuosia, ja sen orvokinsinisistä silmistä oli nähnyt kaipuun takaisin. Se oli aina puhunut, että joku päivä näyttäisi Berliinin lapsilleenkin. Tai ei Märta muistanut. Mutta Michael kertoi, kolme vuotta sitten jouluaattona, punaviinistä humaltuneena, Fårskallen persikkaisten seinien sisällä. Veli ei itkenyt, eikä Märtakaan, mutta ei se saanut unta sinä yönä.

Eikä se ollut ikinä nähnyt äidinäidin sukulaisia kuin valokuva-albumeiden sivuilla, kirkkaat hymyt jähmettyinenä muovilehtisten väliin. Aina välillä Märta katselee niitä, isältä salaa. Se antaa sormiensa juosta filmin kehityksestä haalistuneiden värien yli, ja joskus, kun sen sormi pyyhkäisee taustalla näkyvää merta, se melkein kuulee aaltojen kohinan korvissaan.

Märta haluaisi kyllä. Nähdä maailmaa. Kaupungin, jota äiti eli ja hengitti. Sukulaisia, muitakin kuin olohuoneen nurkassa YLEn ohjelmatarjonnalle huutavan isän.

“Kuulitteko jo, että Amandakin aikoo lähteä Saksaan?”

“Kenellä?”

“Penna ainakin puhui Rillasta ja Minasta ja Armista jotain.”


Nürnberg ei ole Berliini. Oikeastaan, Nürnberg ei ole lähelläkään Berliiniä, mutta se on silti Saksaa, ja on monia asioita, joita Märta Merenheimo on valmis tekemään päästäkseen edes katsomaan ohivilisevää Berliiniä auton ikkunasta.

Kuten mielistelemään Amanda Sokkaa.

Viikkotolkulla.

JA AIVAN TURHAAN.

“Hei, sinä taidat olla Martta, Minan hoitaja?” muuan tärkeältä näyttävä naishenkilö kysyy, kesken potentiaalisen mielistelytilanteen -- Märtan huomion siirtyessä arvon neiti Sokka nuoremmasta uuteen tulijaan, kopistelee arvon neiti Sokka pois jättämättä hevosenhoitajalle tilaisuutta tarjoutua puhdistamaan tämän saappaat -- ja saa sinihiuksen kulmakarvat nytkähtämään jo ärtymyksestä, kunnes: “Olette varmasti jo puhuneet Dressage Mastersista Isabellan kanssa.”

Märta räpyttelee silmiään. “Vähän.”

“Oletteko sopineet jo Minan kisahoitajan kuvioista?” nainen kysyy ystävällisesti. “Luonnollisest, matkakulut menee meidän kilpailijoiden piikkiin, mutta hotellihuoneet maksetaan omasta pussista ja sellainen olisi hyvä varata jo nyt, mikäli ei halua yöpyä hevosautossa.”

“Öö”, saa Märta sanottua. Onko tämä piilokamera? Kutsuiko tuo tärkeän näköinen (ja ennen kaikkea neiti Sokka vanhemman kanssa etunimiväleissä oleva!) nainen Märta Merenheimon kisahoitajakseen Saksaan?

“Olen tietty valmis kustantamaan ruoat ja vastaavat tarpeet matkan ajaksi hyvälle groomille.”

Ja sellainenhan Märta on.

Voi, miten tärkeäksi hän olonsa tunteekaan kun Travemündessa tarkastetaan matkustajien passit ja hevosten paperit! Täällä hän nyt on, Saksassa! Satamassa iltapäivä avautuu sumuisena eikä lumesta ole tietoakaan, ja Penna on kärsimätön pääsemään jo liikkeelle. Märta istuu puolet ajomatkasta etupenkillä, otsa kiinni apukuskin puoleisessa ikkunassa, ja sen sydämen on vallannut niin kummallinen seesteisyyden tunne, että jopa Aliisa Huru katsoo sitä kummallisesti kömpiessään etupenkille alkuyöstä.

“On kyllä hienoa olla täällä”, Märta sanoo pörrötukalle jossain hetkellisessä mielenhäiriössä, niin vilpittömästi, että Aliisa ei edes naurahda.

“Odotapa vain! Koska on sitä glamouria ja krumeluuria.”

Ja niin sitä onkin, enemmän kuin Märta oli uskaltanut edes kuvitella. On televisiokameroita ja kuuluisia ratsastajia ihan kosketusetäisyydellä, on suuren urheilujuhlan tuntua areenan täyttyessä tuhatpäisestä yleisöstä ja hiljentyvän seuraamaan spottivaloin maalattua ratsukkoa. Kulkuluparanneke kihelmöi tytön ranteessa ja verryttelyssä juuri ravaava Mina näyttää ihkaoikealta kouluhevoselta pörheissä putseissaan ja virheettömän valkoisissa pinteleissään. Cecilia Blankley näyttää keskittyneeltä, ohut pusakka vielä korean kilpailutakin päällä, ja Märta ei voi kuin ihailla ratsukkoa verryttelyalueen laidalta, jossa hänellä on oikeus seistä, toisin kuin lasin takaa kahvilasta tuijottavilla turisteilla.

Kun toimihenkilö huutaa Cecilia Blankleylle viisi minuuttia valmistautumisajaksi, ratsastaa se Minan valmiiksi areenalle avautuvan kulkureitin alkuun. Vaaleat hiukset ovat nutturalla, josta ei sojota yksikään ylimääräinen hiussortuva tai edes kaksihaarainen. Korvissa kiiltävät kauniit ja varmastikin aidot helmikorvakorut. Ihoa koristaa kevyt kerros meikkivoidetta, tai ehkä vain puuteria, sillä Märta on pistänyt merkille eurooppalaisesti päivettyneiden kasvojen tasaisuuden jo aiemmin.

Kaiken lisäksi, Cecilia Blankley on loputtoman ystävällinen. Märta ei ole edes pysynyt laskuissa siitä, kuinka monelle ratsastajalle, groomille, valmentajalle, toimihenkilölle, tai oikeastaan ihan kelle tahansa areenalla pyörivälle hevosmaailman hahmolle nainen on huikannut tuttavalliset tervehdykset tai jäänyt jopa vaihtamaan kuulumisia, yleensä englanniksi, aina hymyillen.

Nytkin, Minan kalisutellessa kuolaimiaan, odottavaisena, Cecilia Blankley juttelee Märtalle ehkä vähän hermostuneestikin.

“Pysytäänköhän varmasti ohjelman ihanneajassa? Laukka-ohjelma ei anna kamalasti varaa tahtirikkoihin. Ja piruetissa, tuntuu, ettei se astunut ulkojalalla tarpeeksi sisäjalan eteen”, se sanoo, kuin Märta tietäisi enemmänkin kouluratsastuksesta. Olihan se seurannut tuntitolkulla ratsukon harjoituksia ja nähnyt ohjelman varmasti kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, mutta tiesikö Märta Merenheimo mitään tahtirikoista, pirueteista tai ulkojalan astumisista?

“Ehkä se vain tuntuu siltä”, tyttö vastaa varovaisesti kääriessään valkoisia pinteleitä rulliksi.

Cecilia Blankley hymähtää mietteliäänä. “Voi olla.”

Kun toimihenkilö antaa merkin, ratsukko siirtyy aivan areenan sisäänkäynnille. Sitten Märta vetää loimen Minan lautasilta kuten se on usein nähnyt huippuhoitajien tekevän juuri ennen kuin hevonen lähtee radalle, ja tuntien olonsa tärkeämmäksi kuin koskaan, se vielä taputtaa rakasta rautiastaan lautaselle ja kiirehtii loimi syliinsä kerättynä ratsastajille ja tukihenkilöille varattuun katsomoon, eturiviin, ihailemaan kuinka ratsukko tanssii.

Märta tietää jo toiseksi viimeisen ratsukon kohdalla, että Mina sijoittuu. Riemuissaan se kierittää valkoiset pintelit millintarkasti rautiaan jalkoihin ja pitää ohjista kun ratsastaja ponnistuu takaisin selkään keskellä verryttelykentän hulinaa. Palkintojenjaon ja kunniakierroksen Märta kuvaa kännykällään, ja kun ratsukot valuvat takaisin portille ja Cecilia Blankley ojentaa saamansa kukkapuskan Märtalle, sitä harmittaa ainoastaan se, ettei Josefina Rosengård ole näkemässä kuinka tärkeä Märtakin voi olla.

After Ride jännittää Märtaa kaikista eniten. Se kuuli juhlista jo Kallassa, Aliisalta, ja tiesi pakata pikkumustan ja korkokengät, vaikkei se kävellytkään niillä niin seksikkäästi kuin Sarah tai Ellen.

“Kyllä sä täältä seuraa löydät, ei huolta”, Aliisa lohduttaa virnistäen kun kallalaiset valuvat sisään hämyiseen juhlatilaan. Se ei jostain syystä tuo Märtalle paljoakaan lohtua, ja vaikka alkuillan siniset hiuksensa vallattomille laineille kihartanut tyttö viettääkin tiivisti kallalaisten kanssa, löytää se itsensä pikkutunneilla muutaman kouluratsastajamiehen seurasta. Se on aika varma, että ainakin kaksi niistä ovat ihan, no, keskenään, mutta kolmannen silmät eksyvät toistuvasti Märtan mekon alta pilkottaville solisluille ja alemmas.

Märta ei oikeastaan ole edes varma, onko se mies vai vielä poika, mutta se puhuu englantia eurooppalaisella aksentilla, eikä Märta huomaa kilparatsastajien kanssa keskustelun olevan sittenkään niin kutkuttavalla tavalla hauskaa mitä se oli Alexander Rosengårdin kanssa ollut. Kolmikko uppoutuu keskustelemaan siitä, kenen olisi todella pitänyt voittaa kür, ja Märta antaa kätensä harhailla uuden ystävänsä reidellä, muttei lainkaan yhtä tarkasti kuin katseensa ympäri juhlatilaa.

Muut ovat kuin sujahtaneet kansainväliseen hevosmaailmaan, tuosta vain. Amanda Sokka, luonnollisesti, keskustelee kilpakumppaniensa kanssa niin elegantisti kuin tässä vaiheessa yötä saattaa vielä odottaa. Inna Paakkanenkin on löytänyt itselleen juttuseuraa ratsastajista, jotka Märta tunnistaa suomalaisiksi. Tilda ja Kristerkin ovat leikanneet napanuorensa ja löytäneet omaa seuraa, ja jopa niin ujo ja ulkopuolinen purtsi-Robert kaulailee pimeimmässä nurkassa itseään päätä pidemmän miehen kanssa, Aliisan kikatellessa vieressä seuralaisineen.

Yön päätteeksi Märta löytää itsensä hiipimästä hevosrekkaan kenenkään lakanoiden sijasta.

Penna Vaanila istuu ohjaamossa ruutuvihko edessään, lyijykynä hampaidensa välissä ja otsalamppu päässään.

“Hei”, Märta sanoo.

Penna katsoo ohjaamoon korkokengillään kapuavaa tyttöä eikä lopeta lyijykynänsä pään järsimistä. “Jäikö jatkot lyhyeksi?”

Ovi kolahtaa kiinni ja mekko tuntuu irstaan lyhyeltä hevosrekan karheaa penkkikangasta vasten. Märta nykii sitä alemmas ja lopulta vain huokaisee potkaisten korkokenkänstä huolimattomasti jalkotilaan.

Mitä se voi sanoa? Myöntää, että ehkä hektinen kilparatsastajan juhlinta ei ollut häntä varten? Että Märta Merenheimoa ei oltu tehty tällaista varten? Ei, ei se tietenkään voisi myöntää mitään sellaista. Siksi se on vain hiljaa, ja nyhtää viereiselle penkille hyljättyä huppari syliinsä kuin peitoksi.

“Ihan hyvä päästä kohta lähtemään kotiin”, Penna lopulta sanoo ja raapustaa jotain vihkoonsa. Märta naurahtaa, ja seuraavassa hetkessä otsalampun valo jo häikäisee tytön silmiä.

“Älä sohi sillä valolla.”

“Sori.”

“Saat.”

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 105

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 17.01.20 17:02

Josefina Rosengårdin täydellisestä elämästä tulee entistä täydellisempää
1.1.2020

Auburnin kartanon porukka oli kutsuttu jo perinteeksi muodostuneeseen gaalaan ulkomaille. Märta tiesi, olihan se viime vuonna katsonut loputtomilta tuntuneita somepäivityksiä Dzelzainin linnasta. Silloin se oli ollut niin kateellinen, katsoessaan kauniiseen iltapukuun tälläytynyttä hiirulaista mirrikaulaisen Rasmus Alsilan käsipuolessa, että ihme kun ei ollut muuttunut vihreäksi kuten Lännen Paha Noita Ozissa. Mutta, koska Märta Merenheimo oli juuri vasta alkanut löytää jalansijaa Auburnin kartanonväen joukossa, ei se ollut ajatellut itseään edes oikeutetuksi osallistujaksi koko gaalaan.

Vaan toisin oli tänä vuonna: Märta oli suorastaan janonnut päästä mukaan. Sillä olisi ollut pukukin valmiina, ei tietenkään käyttämätön, mutta Märtalle rakas: vanhojen tanssien mekko.

Se oli perinteikäs ja kaunislinjainen, korsettiosa niin tukeva että Märtankin kaltainen tyttö vaikutti rintavalta, ja mikä tärkeintä, helmiäiskangasta, joka valosta riippuen taittoi milloin sinisyydestään vihreäksi ja milloin vaaleanpunaiseksi, vähän kuten merenneidon pyrstö. Se ei ollut pröystäilevä, ja jos Märta jättäisi vannehameen alta pois ja valitsisi korkokengät, mekko olisi kuin tehty hienoa ja eleganttia gaalaa varten.

Lisäksi, tuo mekko päällä Märta oli muutamia vuosia sitten ollut Rasmus Alsilan tanssitettavana. He olivat liihotelleet käsi kädessä pitkin Murronmaan lukion liikuntasalin parkettia, ja tangon pyörteissä Rasmus oli taivuttanut Märtaa painovoimia uhaten kohti lattiaa ja vetänyt takaisin ylös, takaisin tanssin pyörteeseen.

Tanssien jälkeen he olivat menneet Murronmaan Mäkkäriin syömään, Rasmus mirri auki löysättynä ja Märta hameenhelmansa pompulalla suppuun sitoneena.

Joten jokainen voi kuvitella kuinka perin tuohtunut Märta Merenheimo oli kun Auburnin kartanon porukka ei tänä vuonna matkustaisikaan Latviaan! Paitsi tietenkin Heidi Näyhö ja Lauri Merikanto, joiden ilmeisestikin kiihkeään suhteeseen ja siihen, miten Sarah Reyes liittyi yhtälöön, Märta ei ollut ehtinyt vieläkään paneutua. Joka tapauksessa, sinihius ei ollut kokenut asiakseen tuppautua kolmanneksi pyöräksi tuohon kummalliseen uusperheeseen, joten gaala oli jäänyt välistä ja merenneitomekko käyttämättä.

Märtaa oikein kihisytti ja se hinkkasi Minan rapaisia koipia entistä intensiivisemmin. Jokin yksinäinen ylijäämäraketti paukahti etäällä. Se sai Minan hätkähtämään ja nostamaan päänsä heiniltään, muttei lopettamaan jauhamasta heiniä, ja kun Märta nousi ylös, Mina laski päänsä takaisin kasalleen.

”Hyvä tyttö”, se hymisi ja silitti tamman kermaista kaulaa. Karva oli klipattu lyhyeksi kuten monilla Auburnin kilpahevosilla, ja se tuntui silkkiseltä hoitajan paljaan käden alla. Saksan-matkan jälkeen hevonen oli vaikuttanut vähän nuutuneemmalta ja Penna oli sanonut sen vähän kuivuneen, mutta nyt Mina oli jo palannut täyteen loistoonsa. Märta liu’utti sormiaan sen jänteviä lihaksia vasten.

”Eihän se mikään yllätys ollut.”
”Mikä?”
”Että Jusu kruunattiin vuoden somevaikuttajaksi.”
”Niiiiin! Mhmm.”

Keskustelu oli niin ohikiitävä ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin — Märta-rukka ei ehtinyt pinnistelemään korviaan tarpeeksi tunnistaakseen kasuaalin keskustelun osanottajia! Äänet olivat lipuneet tammatalliin kuin kummitus, seinän läpi, ja niin ne katosivatkin, askelten säestämänä ulos kirpeään uuteen vuoteen.

Eträ Jusu kruunattiin vuoden somevaikuttajaksi.

Märta liukui ulos Minan karsinasti ja varmisti lukot kahteen kertaan, yhtäkkiä vapisevin sormin. Käsien tärinä ei johtunut kylmästä, eikä myöskään Märtan hermoista. Kädet tärisivät vihasta: joskus se ryöppysi tytön sisällä niin voimakkaasti, ettei Märta voinut edes kontrolloida sitä. Silloin se katse sumeni — ei kokonaan, vain kaikelta muulta paitsi siltä vihalta — eikä sen keskittyminen riittänyt mihinkään muuhun kuin päämäärättömään vihaan.

Joskus se meni ohi itsekseen, kuin yksittäinen aalto joka oli vain hetkeksi napannut Märtan virran vietäväksi. Sitten joskus, joskus muulloin, silloin se oli koko päivän syövä myrsky, joka retuutti ja riepotteli paitsi Märtaa, niin kaikkea tytön ympärillä. Silloin Märtasta tuntui, että se hukkui siihen, hukkui vihaan.

Kädet vapisivat kun tyttö kaivoi puhelimen taskustaan. Sormet liikkuivat näytöllä tottuneesti. Google, hae Dzelzainin linna gaala, avaa tapahtuman kotisivut, näe sivuilla—

Märtan hartaasti varjelema kännykkä lepäsi yhtäkkiä näyttö alaspäin tammatallin lattialla.

Vuoden somevaikuttaja 2020 Josefina Rosengård. Aktiivinen, mahtava, Sokka Luxuriesin sponsoroima esteratsastaja, kilparatsastaja.

Jokin karvas maistui Märtan nielussa.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 105

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 06.02.20 10:45

There’s no such thing as privacy where there’s a Penna
6.2.2020

“Kuule, Mina, minäpä menin ja tapasin miehen”, oli salaisuus, jonka Märta kuiskasi hoitohevosensa korvaan muuan perjantai-iltana. Mina ei sanonut mitään vastaukseksi, mutta se ei haitannut — kunhan Mina pitäisi salaisuuden.

Tavata oli vahva verbi.

“Tulisit”, Michael oli maanitellut. Se oli istunut huvilan keittiössä kuin kotonaan, siinä missä Josefina Rosengårdkin oli istunut vain viikkoja aiemmin, ja se oli katsonut Märtaa orvokinsinisen surullisilla silmillään.

“En varmasti tule, ei kiinnosta jääkiekko”, Märta oli pitänyt päänsä. “Sitä paitsi, ei ketään kiinnosta jonkun Muksin pelit.”

“Älä nyt, voivat päästä pleijareihin!” Michaelin silmissä oli palanut kummallinen polte. Ehkä se oli ikävöinyt jääkiekkoa? Kuten moni muukin harrastus Merenheimojen perheessä, Michaelin ura jääkiekkoilijana oli katkennut siihen, ettei isän lompakolla ollut ollut tarpeeksi syvyyttä. “Märta hej…”

Siihen Märta oli tyrskähtänyt ja sitten osoittanut Michaelia voiveitsellä. “Vaikka sä olet joskus pelannut yhden kauden Muksissa niin ei tarkoita, että ketään muuta kiinnostaisi joku Suomi-sarja.”

Kaikesta huolimatta Märta oli kuin olikin löytänyt itsensä hytisemästä Murronmaan ainoan jäähallin muovisilta penkeiltä katsomassa kun Murronmaan Kiekkoseuran logoihin verhotut pelaajat kolistelivat mailoinensa pitkin kaukaloa. Osa pelaajista oli Michaelin lukioaikaisia ystäviä, osa muuten vaan tuttuja, ja välillä veli olikin kannustanut pelaajia lempinimillään Märtan pyöritellessä silmiään. Ollapa melkein kolmekymmentä ja pelata yhä jossain Murronmaan peräkylän hikisessä pikkujoukkueessa.

Ei Märtakaan paljoa jääkiekosta tiennyt, mutta tiesipä se sentään sen verran, että MuKS ei ollut joukkue eikä mikään, ei millään tasolla, ei edes Suomi-sarjassa.

“Hyvä tuo uusi kaveri”, Michael oli ihastellut jossain vaiheessa kun yksi muksilainen oli päässyt karkaamaan läpi ja kohti maalia, maalinteossa kuitenkin epäonnistuen.

“Uusi?” Märta oli kysynyt huvittuneena. “Siis onko joku muuttanut Murronmaalle ihan vaan pelatakseen tässä, hmm, paremman sanan puutteessa, joukkueessa?”

“Ei kai, kai se opiskelee tässä jossain.”

“Opiskelee? Eihän täällä ole mitään hienoja kouluja…” Märta oli mutissut, mutta Michaelin huomio oli jo karannut takaisin peliin vastajoukkueen päästessä ylivoimalle. Märta oli pudistanut päätään, mutta siitä huolimatta se oli katsonut vähän tarkemmin sitä uutta kaveria.

Korpi, oli lukenut sen pelipaidan selkämyksessä. Numero 21.

Korpi, Eliel, se sanoi siellä, ja sen käsi oli niin iso ja lämmin, muttei silleen hikinen, tiedätkö”, Märta jutteli mukavia Minalle. Se vain hamuili heinänkorsia alustensa joukosta ja vaikutti loputtoman välinpitämättömältä mitä tuli Märtaan ja Märtan tapaamaan mieheen. Se ei hevosen kiiltävää karvaa harjaavaa tyttöä haitannut, sillä kyseisen tytön ajatukset olivat jossain aivan muualla kuin hevosissa.

Eliel Korpi se oli toden totta ollut. Sillä oli ollut, ja oli nytkin, Märtan kultaisissa muistikuvissa, suklaanruskea tukka ja miltei mustat silmät, ja ne säihkyen se oli katsonut Märtaa vilpittömän uteliaana. Se oli jauhanut purkkaa, ja sen virne oli ollut siksi puolittainen, ja jos Michaelin käsi ei olisi ollut Märtan lapaluiden välissä työntämässä sitä eteenpäin peremmälle murronmaalaiseen kuppilaan, sinihius olisi varmasti sulanut lätäköksi lattialle, mikä oli sinänsä harvinaista kun kyseessä oli kuitenkin Märta Merenheimo.

”Mistä sinä puhut”, Penna Vaanila yhtäkkiä kysyi. Märta hätkähti niin, että Minan puuselkäinen harja kalisi lattialle. Sinihius ei ehtinyt edes sihahtaa äkillisen häirikön nimeä kun se jo jatkoi: ”Mikä on iso ja lämmin, muttei hikinen?”

Märta punastui. Sitten se kumartui ripeästi noukkimaan Minan harjan ja osoitti sillä Pennaa: ”Tosi epäkohteliasta salakuunnella muiden keskusteluja.”

Penna kääntyi katsomaan tallikäytävää ympärillään, ja lopulta kulma koholla Märtaa. ”Ensinnäkin, minä olen Tallimestari. Mun vähän niinku täytyy tietää mitä täällä tapahtuu. Toiseksi, kenen keskusteluja? Onko yksinpuhelu keskustelua?”

”Mä puhuin Minan kanssa!” Märta alkoi jo kuulostaa pöyristyneeltä ja puna sen poskilla pinttyä.

”Saat puhua, tietty, mutta ei nyt hevostenkaan korville sovi, öhm, kaikki—”

”Käsistä, mä puhuin käsistä!” Märta parahti.

Penna räpäytti silmiään. ”Okei.” Sitten se kosketti Märtan olkapäätä kummallisesti. Märta tuijotti sen kättä, kaksoisleuat takin kauluksen alla miltei hikoillen: mitä tapahtui?? Lopulta, tunneilta tuntuneen sekunnin jälkeen, Pennan käsi nousi ja laski, taputti Märtan olkapäätä ja tallimestari rykäisi: ”En ole varma onko käsi parempi kuin se mistä luulin sun puhuvan, mutta älä puhu hevosille tuollaisia.”

Märta tuijotti.

Penna veti kätensä taskuunsa.

”Later”, sanoi toinen lopulta, ja niin Märta kuin Minakin jäivät tuijottamaan tärkeän näköisenä tallikäytävällä seilaavaa Penna Vaanilaa. Sinihius pudisteli päätään ja puisteli harjaan tarttuneita alusia ja heinänkorsia sen harjaksista.

Minalle se ei kuitenkaan sanonut enää mitään, jatkoi vain puhisten hoitohevosena harjausta. Ehkä Penna oli oikeassa, tästähän hänelle maksettiin, eikä mistään parisuhdeongelmista avautumisesta.

Oikeastihan Märtalle ei maksettu yhtään mistään eikä sillä ollut edes parisuhdetta, jossa ongelmia olisi. Mutta niin asiat vain muuttuivat toisiksi sinisen hiuspilven alla, hautuivat alkeellisista ajatuksista kypsiksi tuntemuksiksi harmaan villapipon alla.

Penna Vaanilakin oli varmasti vain mustasukkainen. Niin, aivan varmasti, sitä se oli! Märta kihisi ja pihisi, eikä ollut varma mistä niin — ehkä ilosta, ehkä ärtymyksestä — mutta Mina ei sanonut juuta eikä jaata kommunikointinsa sanoista äännähdykseen muuttaneelle hoitajalleen.

Lopulta, vaihdettuaan harjan pääharjaan ja pyyhkäistyä Minan otsatukan sivuun, Märta katsoi suosikkitammaansa suoraan sen tummiin silmiin. Se huokaisi, ja niin huokaisi sen hoitajakin. Minan silmät painuivat kiinni ja auki kuin unen rajamailla Märtan sivellessä sen otsan karvapyörrettä hennolla harjalla.

”Kuule”, tyttö aloitti lopulta taas. ”Minä olen onnellinen sinusta.”

Ja Mina vain puuhkaisi, lämmintä ilmaa Märtan sylin täyteen, ja se hymyilytti Märtaa enemmän kuin yksikään elielkorpi tai rasmusalsila koskaan voisi.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 105

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 21.02.20 23:25

Tämän takia en sosialisoi
21.2.2020 #murronmaa

Märta törmää Murronmaan yhden ja ainoan kauppakeskukseksi miellettävän rakennuksen seinien sisällä Rasmukseen ja Josefinaan. Tai, ei törmää: kurkkii herkkäihoisille tarkoitettujen kosteusvoiteiden ja bakteerivaginoosilääkepakettien yli särkylääkkeitä päät kenollaan tutkailevaa pariskuntaa. Ne ovat sillä tavalla ällöttäviä, etteivät seiso ihan käsi kädessä, mutta melkein: Josefinan peukalonsyrjä silittää Rasmuksen kämmenselkää ja Rasmuksen pikkusormi on kietoutunut Josefinan pikkusormen ympäri.

On arkipäivä, ja kauppakeskus vilisee, ja Märta on tullut hakemaan jotain typeriä ehkäisypillereitä reseptillä. Se ei haluaisi mitään muuta kuin ottaa ja juosta takaisin parkkihalliin, koska Michaelin loskakeleistä rusehtuneeseen autoon nojailukin kuulostaa tällä hetkellä paremmalta kuin tuon pariskunnan kohtaaminen.

Märta leikittelee päässään eri skenaarioita.

Ai, hei, Märta, mitä sinä täällä teet? tyttö imitoi päässään Rasmuksen vilpitöntä tervehdystä, Josefinan epämääräistä ilmettä kun se ei osaisi päättää hymyilisikö vai ottaisiko ja lähtisi. Joka tapauksessa, jokaisessa Märtan mielikuvista, Josefina kietoo kätensä Rasmuksen käden ympärille ja Rasmuksen sormet sulkeutuvat. Tyttö nappaa ajattelematta hyllyltä koiran suolistoa tukevien kapseleiden pakkauksen ja esittää lukevansa sen takapuolta samalla kun näytös sinisten hiusten alla, tytön mielessä, huipentuu.

Tulin hakemaan ehkäisypillereitäni, ovat loppu, Märta sanoisi, ihan pokalla. Sitä ei hävettäisi, ei sitten yhtään, olisihan tuollainen julistus sentään jonkin sortin vihje siitä, että Märta Merenheimolla(kin) saattaisi olla jotain vipinää jonkun kanssa.

Tai sitten ihan vaan jumalattomat kuukautiskivut. Mutta sitä viaton pariskunta ei tietäisi. Rasmus ehkä punehtuisi ja Josefina varmasti punehtuisi. Hetkellinen vallan tunne jopa utuisissa mielikuvissa saa Märtan hymyilemään itsekseen.

Kun se katsoo taas ylös, Josefina ja Rasmus ovat jo kassalla. Rasmuksella on kädessään iso huonekaluliikkeen kassi, ja Josefinan sympaattisesta kangaskassista pilkottaa purjo.

Märta ei saa nieltyä hapanta makua suustaan.

Tästä ne varmaan menisivät yhteisen kodin kautta tallille. Ehkä Auburniin, jossa Josefina harjaisi jotain Rasmuksen ratsastettavista sen kanssa, ja ne katselisivat toisiaan rakastavaisesti hevosen selän yli. Onhan ne molemmat niin pitkiäkin, että ylettyisivät. Märta kun ei ylettynyt katsomaan edes Minan säkää.

Sinihius livahtaa hyllyjen välistä kohti vuoronumeroaparaattia, katse Kallan varmasti imelimmästä pariskunnasta ikinä lähtemättä. Ehkä siksi se törmääkin suureen massaan, kuin liikkumattomaan vuoreen. Kovaääninen umph karkaa tytön huulilta spontaanisti.

“Oho, sori”, vuori sanoo, murre jostain muualta kuin Murronmaalta, ja Märta saa revittyä katseensa irti Josefina Rosengårdista, joka jostain syystä on kääntynyt sittenkin takaisin liikkeeseen vaikka oli ollut juuri lähdössä, ja yhtäkkiä se löytää itsensä tuijottamasta suoraan tuttuihin silmiin. Ja mikä ilahdus: vuoren ilme kirkastuu - ei paljoa, mutta tarpeeksi, että Märta huomaa eron — kun se tunnistaa sinihiuksisen uhrinsa.

“Marttahan sä olit”, se sanoo.

Märtan kasvoille leviävä hymy on lähellä vilpitöntä. “Joo.”

Eliel Korpi seisoo apteekin vuoronumerokoneen edessä, pää alaspäin kallellaan koska se on niin paljon Märta Merenheimoa pidempi. Sillä on olallaan urheilulaukku ja päällään joku jääkiekkojoukkueen huppari, eikä Märta ole ihan varma Minnesodan sijainnista Yhdysvaltojen kartalla, mutta ainakin se osaa sijoittaa sen rapakon tuolle puolen.

“Ota sä tää, mulla ei oo kiirus”, poika (mies? Märta ei ole varma) sanoo ja ojentaa vuoronumeroaan Märtalle. Vastoin kaikkia vaistojaan Märta nostaa kätensä itsensä ja lapun väliin, ja pian kone jo sylkee tytölle oman numeronsa.

“Ei, ei mullakaan ole kiire”, se toteaa, kiireisesti kuitenkin, heilauttaen omaa lappuaan ilmassa. “Nämä on kuitenkin peräkkäiset. Varmaan päästään yhtä aikaa. Eri tiskeille.” Hengenveto. “Michael on Stadiumissa. Se lupasi tulla tähän sitten.”

Märtan katse ajautuu apteekin sisäänkäynnille. Se ei näe Michaelia, muttei myöskään jälkeäkään Josefina Rosengårdista tai Rasmus Alsilasta.

“Se heittää mut tallille tästä”, Märta vielä sanoo, aivan kuin edellinen sanaoksennus ei olisi jo ollut tarpeeksi. Se tunsi olonsa vähän kiusalliseksi, seisten yhä siinä mihin äkillinen yhteentörmäys oli sen asettanut.

“Tallille? Siis heppatallille?” Eliel kysyy ja kuin tytön ajatukset lukien, peruuttaa vapaille odotustuoleille. Se istuu alas, mutta sen katse ei ikinä jätä Märtaa, ja kun se nyökkää vapaata tuolia vieressään, Märta purjehtii siihen vaivatta.

Se istuu sievästi, niin pienenä kuin vain osaa olla, jalat ristissä ja kädet sylissä. Valotaululla hehkuvat numerot 057 ja 059. Märta katsoo lappua kädessään. 063.

“Juu. Se on Kallan puolella.”
“Aijaa, onko sulla oma hevonen?”
“Ei, ei, se on sellainen hieno kisahevonen. Sen nimi on Mina, tai siis sitä sanotaan Minaksi, sillä on hienompi koko nimi, ja se on sellainen, no Michael sanoo kahvikerman väriseksi, mutta oikeasti se on sellainen, hmm, kinuskinen? Ehkä? Sellainen kaunis.”

Märta vaikenee yhtäkkiä ja sen poskia alkaa uhkaavasti kuumottaa. Mutta, kun se vilkaisee vieressään istuvaa Elieliä, se näkee vain hymyn. Ei sellaista huvittunutta, että se haluaisi nauraa Märtalle, tai pitää Märtaa pilkkanaan. Ei, Elielin hymy on lämmin, ja tyttö sipaisee sinisiä hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin jatkaa.

“Se on myös kamalan lempeä. Ja herkkä, vaikka se välillä esittääkin muuta. Ja se liikkuu upeasti! Oltiin just Saksassa isoissa kilpailuissa. Tai siis mä oon siis sen hoitaja vain, en mä ratsasta. Pidän huolta vaan.”
“Hyvä huoltaja on ehkä tärkein osa tiimiä, tai lätkässä ainakin on”

Märta huomaa toisen suunpielensä kohoavan luvatta.

“Eikö Michaelillakin ole jotain heppajuttuja? Näin se Facebookista.”
“Se on satulaseppä. Ja kengittäjä. Ei kyllä kengitä kamalasti enää.”
“Noi termit sanoo mulle aika vähän, mutta se ei siis ratsasta ite?”
“Eeei, mutta on se joskus kun se oli Pihlan kanssa. Sitten ne erosi.”

Eliel nyökkää ja vetää urheilukassia jaloillaan enemmän penkin alle kun vanha rouva rollaattoreineen kulkee ohi. Se seuraa kumarassa kulkevaa mummelia hetken katseellaan ja laskee sen sitten Märtaan.

“Onko noi heppajutut niiko sun työ myös?” poika (mies?) kysyy ja antaa pitkien jalkojensa valua taas kulkuväylälle. Märta pudistaa päätään. Se ei ole ihan varma, mitä se kertoisi Elielille. Eikä se ole ihan varma siitäkään, puhuuko Eliel Märtalle vain välttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

Michaelia ei näy vieläkään.

“Muutitko oikeasti tänne pelaamaan jääkiekkoa Muksissa?”

Eliel virnistää Märtan kysymykselle, valkeat hampaat vilahtaen, ja sen huulilta karkaa raaka naurahdus. Sitten sekin pudistaa päätään, haroo käden huolitellun huolettomalta näyttävän tukkansa läpi.

“En, opiskelen tossa yliopistolla.”
“Ai. Aika harva tulee tänne opiskelemaan kun Helsinki on kuitenkin niin lähellä.”
“Niinno, toiset haluaa Helsinkiin ja toiset pois sieltä.”

Vaikka pojan (miehen?) ilme ei vakavoitunut, Märta on kuulevinaan sanoilla enemmän painoa kuin mitä Eliel niille antaa.

“Ootko sä Helsingistä?”
“Joo. Pelasin kans Granin joukkueessa siellä.”

Märta ei tiedä mikä on Grani, joten se ei sano mitään, nyökkää vain.

“Mitä sä opiskelet?”
“Oon lääkiksessä.”
“Oho. Eli susta tulee lääkäri?”
“Toivottavasti.”

Parivaljakon numerot kilahtavat taululle melkein peräkkäin. Eliel nousee ylös ensimmäisenä, vetää urheilukassin takaisin olalleen ja vilkaisee Märtaa vielä olkansa yli. Se jopa nostaa kättään nopeaan tervehdykseen ja käskee kertoa terveisiä myös Michaelille. Veljen nimi taipuu sen suussa karkeasti ja kovaa, mutta Märta nyökkää silti.

Martta ja Maikhöl, se huomaa ajattelevansa kun istuutuu proviisorin eteen henkilökorttiaan ojentaen, mutta olkoot. Se ei moikkaa oman tiskinsä takana yhä istuvaa Elieliä kun poistuu apteekista kassan kautta, suoraan kohti Stadiumia. Sieltä se löytää veljensä, yhä sopivia lenkkareita valikoimasta.

“Miten sulla on mennyt siellä Auburnissa? Nythän on jo yli vuosi mennyt. Ja isä kertoi, että sulla oli ollut joku kaveri tallilta käymässäkin.”

Michaelin kysymys on yllättävä. Märtan onneksi veli puhuu enemmän lenkkareille, joita solmii parhaillaan jalkoihinsa, eikä se näe siskoaan jäystämässä kipeästi alahuultaan. Lenkkarit on varmasti ainakin viidennet, joita Michael sovittaa, ja se vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut niistä kuin edellisistä pareista tai Märtasta.

“Ei käynyt”, Märta sanoo ja istuu sovituspenkille veljeään vastapäätä. Michaelin siniset silmät — pehmeät ja tummat, melkein violetit, toisin kuin Märtan kovat ja kylmät — ovat yhtäkkiä tarkkaavaiset ja tutkivat kun mies katsoo siskonsa kasvoja. Se näyttää melkein laskelmoivalta, mutta Märta ei väistä. Se katsoo takaisin, tuijottaa silmiään räpäyttämättä, ja se on kuin haaste: uskallakin avata tämä helvetin… matopurkki.

Mutta Michael on Michael, ja se avaa matopurkin jos toisenkin. “Ei, kyllä isä muisti. Valitti, että sulta jäi lumityöt kesken kun olit ystävän kanssa.”

“Itse se kutsui meidät sisään”, Märta sihahtaa, ja siinä samassa lysähtää lenkkarihyllyä vasten turhautuneesti puuskahtaen. Michael nousee ylös ja mallailee harmaita kenkiä pienen lattiapeilin edessä. Märtaa ärsyttää, ja se on siirtynyt heti tiuskimiseen: “Mitä sitten jos kävi? Pitääkö mun selvittää sulle mun menemiset vai?”

“Ei tietenkään. Kunhan keskustelen.”
“En mä halua keskustella sun kanssa.”
“Haluat kuitenkin. Kuka se oli?”
“Ei kukaan.”
“Alsila?”
“No ei!”

Märta puhuu niin hampaiden välistään, että joku ohikulkija saattaisi jopa kuulla niiden kirskuvan toisiaan vasten. Michael nostaa kätensä lantiolleen, tavalla, joka muistuttaa Märtaa etäisesti äidistä, ja kallistaa päätään.

“Ei todellakaa ollut Rasmus. Päinvastoin. Se Josefina.”
“Rosengårdin likka? Tekö ootte ystäviä?”

Epäusko Michaelin äänessä sivaltaa. Märta huomaa nousevansa seisomaan ja avaavansa suunsa ennen kuin se ehtii estellä itseään: “Sekö olisi niin helvetin vaikea uskoa? Että mulla olisi ystävä, häh? Sitäkö sä yrität sanoa?”

Sitten se muistaa Josefinan huvilan keittiössä. Pitkän ja kauniin Josefinan, joka oli näyttänyt niin pieneltä ja huomaamattomalta kuin oli osannut, ja silti loistanut Merenheimojen vanhassa keittiössä kuin timantti lantakasassa. Epämukavaksi olonsa ehkä tunteva timantti, kyllä, mutta timantti silti.

Ihan varmasti sä et tahdo olla mun ystävä, Josefina oli sanonut ja sanat olivat melkein hukkuneet ikkunasta käyvän tuulenvireen alle. Märta ei ollut osannut tehdä muuta kuin vain tuijottaa, ja sen silmät olivat seilanneet Josefinan silmien välillä, ja sitä oli puristanut sisältä: ensin vatsanpohjaa, sitten keuhkoja, rintaa, ja lopulta se oli kutitellut kurkkua.

Sitten Märta oli heittänyt Josefinan vesilasin pitkin huvilan lankkulattioita. Vanha McDonald’s-lasi oli särkynyt sirpaleiksi kuin hidastettuna, ja Märta oli joutunut puristamaan keittiösaarekkeen reunaa valkoisin sormin, ja jos joku olisi väittänyt, että se oli säikähtänyt itseään, se olisi kieltänyt sen hautaansa asti.

Kyyneleet olivat poltelleet sen silmissä, kelluvina altaina alaluomen varassa, kuin tsunami odottamassa vyöryään rantaan, valmis tuhoamaan kaiken tieltään. Sä et ikinä olisi mun ystävä, Märta oli kuiskannut, ja sitten naurahtanut perään vaikkei sitä ollut naurattanut yhtään. Kyyneleetkään eivät olleet suostuneet tipahtamaan, ja Josefina Märtan silmissä oli vain sumentunut ja sumentunut ja sumentunut, ja niin paljon kuin Märta ei olisikaan halunnut itkeä Josefina Rosengårdin edessä, se ei ollut suostunut hellittämään katsekontaktia.

Eikä se sitten ollutkaan itkenyt, mutta Josefina oli.

“En tietenkään. Mutta jos sä vaan, hm, avaisit itseäsi muille, sulla olisi enemmän ystäviä. Auburnissahan se olisi helppoa, teillä kaikilla on yhteinen intohimo. Ja etkö sä sen uuden tallimestarin kanssa kaveeraa, näin teidät telkkarissa jännittämässä jotain auburnlaisen suoritusta siellä Saksassa.”

Märta tuntee samat altaat silmissään kun se tuijottaa Niken logoa Michaelin lenkkareissa.

“Enkä mä ole yllättynyt siitä, että te olette Josefinan kanssa ystäviä. Tehän olette kuulemma vähän samanlaisiakin. Taidan ottaa nämä. Ehkä toisessa värissä, kyllä”, Michael pohtii ääneen, mutta Märta ei kuule.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 105

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 3 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa