Minan päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 14.08.18 19:18

14.8.2018 - Fiiliksiä kisoihin valmistautumisesta

Olin ilmoittautunut itseni Minan kanssa pariin koululuokkaan Seppeleessä järjestettäviin Champions Cup kilpailuihin ja ensimmäinen osakilpailu olisi jo ylihuomenna. Minua jännitti ja paljon, enkä uskonut, että ensimmäisistä kilpailuista vielä melko vieraan hevosen kanssa tulisi paljoa mitään. Mutta täytyisi minun osallistua ja tehdä parhaani, etten nolaisi Auburnia ja Isabellaa totaalisesti; olihan tallin maine vuodessa ehtinyt kiiriä jo pitkälle. Lisäksi Seppeleessä oli myös ratsastajia, jotka olivat huomanneet menestykseni Storytellers Cupissa Mustiksen kanssa.

Yritin kovasti nollata ajatuksiani koulutreenin aikana. Sydämeni kuitenkin tykytti joka kerran, kun lähestyin keskihalkaisijaa aloittaakseni kouluradan. Pysähdykset venyivät ja käännökset olivat tasapainottomia. Siirtymät eivät osuneet kohdilleen ja olin jo lähes valmis perumaan osallistumiseni.
“Lotta, sun tekemisestä on rentous kaukana ja tuo harjoittelu on jo hyvän tovin polkenu paikoillaan, joten otahan loppukäynnit ja tuo Mina talliin”, Isabella sanoi äidillisesti. En ollut huomannut naisen saapumista kentän laidalle, mutta varmasti hän oli ehtinyt katselemaan minun ratsastamistani hyvän tovin.
Huokaisten pidätin tamman käyntiin ja annoin pitkät ohjat. “Jännitän niin kovin ylihuomisia kilpailuja”, selitin päästessäni lähemmäs naista.
“Se on ihan ymmärrettävää. Koita kuitenki ottaa asiat rennosti, Mina on teistä se, joka kaipaa positiivisia kokemuksia kilpailuista. Keskity radalla siihen, että tamman huomio on sinussa ja sillä on riittävästi liikettä.” Isabella neuvoi. Nyökkäsin vastaukseksi ja annoin tamman kävellä rentona ympäri kenttää loppukäyntien ajan.
avatar
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 21:41

16.08.2018 - Muutkin mokaa

Olin yrittänyt koko eilisen illan ja tämän aamun rentoutua. Kaksi teinityttöä Kaajapuron tallilta oli lupautunut Minan hoitajaksi tämänpäiväisiin kilpailuihin. Neidit olivat tallipihassa tasan sovittuun aikaan ja ryhtyivät kantamaan osoittamiani tavaroita kohti traileria ja vetoautoa.
“Miksei me voida harjata sitä ja..” kuulin sinitukan nurisevan, kun hän oli poistumassa satulan ja suitsien kanssa tallista.
“Uskon kyllä, että teillä on kilpailupaikalla aivan riittävästi aikaa hengailla Minan kanssa. Olen tammasta kuitenkin vastuussa, enkä tiedä yhtään millä tuulella se tänään on.” Ilmoitin Avalle ja Jannalle, jotka vilkaisivat toisiaan merkitsevin katsein.
Jätin tytöt omaan kuplaansa ja viimeistelin vuokratammani trailerimatkaa varten. Tästä päivästä tulisi pitkä ja mielenkiintoinen.

“Mitä sä kisaat tänään?” kysyi polkkatukkainen rillipää takapenkiltä.
“Helppo A ja B” vastasin lyhyesti.
“AI. Etkö hyppää?”
“En”.
“Kuvittelin, että Mina pärjäisi esteillä hyvin noilla koivillaan”, Ava kommentoi.
“Kyllä se kai jotain hyppääkin”.
“Mutta sä et?” Janna ihmetteli.
“En oo vuosiin hypänny estettäkään”.
“Mikset?” Ava tivasi.
“Tipuin lapsena pahasti puomien sekaan” selitin yksinkertaisesti.
“Ja et oo sen jälkeen hypänny?” Janna ihmetteli.
“En.”
“Sulta jää niin paljon pois, kun et hyppää.” Ava tuumasi.
“No, ei se mua harmita. Mentiin Mustiksen kaa paljon kavalettejä treenissä.” Kerroin tytöille.
“Mustiksen, eikös se ollu se friisiläinen?” Janna pohti ääneen.
“Joo” vastasin nyökäten. “Mutta möin sen”.

Hevonen allani oli jännittynyt kuin jousi, kuten itsekin. Astelimme kouluradalle ja yritin saada tamman ravaamaan mukavin, pitkin askelin. Pian kuului vihellys ja parin ravivoltin jälkeen suuntasin lähtötervehdykseen. Pysähdys venyi pitkäksi ja Mina oli malttamaton. Siirtymät olivat täysin poissa tasapainossa, eikä tamma kulkenut mitenkään ohjan ja pohkeen välissä; takajalat olivat tallissa ja turpa lähinnä taivaissa. Lisäksi jokin katsoja tuntui jännittävän tammaa epätavallisen paljon, joten yhteen kulmaan ratsastaminen oli lähes mahdotonta. Tiesin jo valmiiksi, ettei meidän suorituksella päästäisi palkinnoille, kunhan saataisiin edes hyväksytty rata. Huokaisin lopputervehdyksen lähestyessä ja yritin rentoutua parhaani mukaan. Pysähdys oli hieman parempi kuin ensimmäinen. Poistuimme radalta kasvoni mutrussa.

Valmistauduin toiseen rataan ja katselin Sylvi Ojanteen rataa. Kimo ori kulki nätisti naisen alla, mutta selkeä ajatuskatkos heille syntyi, sillä he unohtivat ratsastaa yhden tehtävän. Totesin, etten ollutkaan ainut, joka osasi mokata totaalisesti koulukilpailuissa. Kuka nyt ulkopuolelle muka tulisi kilpailemaan, jos ei ollut varma omasta tasostaan? Itse ainakin, olihan kokemus molemmille kultaakin kalliimpi. Sain oppia tuntemaan vuokrahevoseni uusissa olosuhteissa ja tamma pääsi tutustumaan vieraisiin paikkoihin. Muuten Sylvin rata oli moitteeton, ehkä seiskan tai kasin luokkaa. Toisaalta meidän jälkeen vielä starttaisi ratsukko, jota en tutenut ja heidän menonsa vaikutti moitteettomalta. Irvistin ja ajattelin, että tulisimme taas jäämään ilman sijoitusta tälläkin radalla.

Niin päivä oli pulkassa, kaksi läpäistyä rataa ja likoille tarjoiltu kantiinista kunnon eväät. He olivat halunneet jäädä vielä vähäksi aikaa katsomaan esteitä, tosin siellä ei ollut kuin yksi ratsukko ja siirtymä aika oli lyhyt. Nautin kyllä esteratsastuksen katsomisesta, mutten itse olisi ikinä kyennyt metriselle radalle. Ratsukko pudotti yhden puomin, mutta ratsastaja jatkoi silti hymyillen. Ihailtavaa toimintaa. Täytyisi itsekin päästää irti epäonnistumisista ja keskittyä onnistumisiin. Lopulta radan ollessa ohitse hoputin tytöt lastaamaan Minan, joka oli onnellisena syönyt ruohoa. Tytöt kovasti kyselivät, olisinko menossa seuraaviin osakilpailuihin, mutta vastasin heille vain epämääräisesti. En ollut vielä itse varma ja huominen valmennus kertoisi paljon valmiudestamme.

#rassenhaaste #heidinhaaste
avatar
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 22:54

17.08.2018 - Anton Koskisen kouluvalmennus

Valmentajan kommentti:
Hyvät alkuverryttelyt tuottivat tulosta heti valmennuksen alussa. Tamma kuunteli apuja herkeämättä ja kulki hienosti omilla jaloillaan turhaa vääntyilemättä ja kääntyilemättä. Lisätyt askellajit selkeästi tympäännyttivät hevosta, joten ratsastaja sai tehdä todella työtä saadakseen puhtaat suoritukset. Vastalaukka näytti alkuun kömpelöltä tamman laukan ollessa hieman epätahdissa.



Minan kankisuitset olivat kadoksissa. Ne eivät roikkuneet omassa naulassaan ja olin päättänyt valita ne tämänpäiväiseen valmennukseen. Olin jo omasta aikataulusta myöhässä ja en ymmärtänyt, mistä voisin suitsia lähteä etsimään, joten kiireessä nappasin mukaan Ankan kankisuitset, joiden kuolaimet olivat samankokoiset kuin Minalla. Laskin nopeasti, missä rei’issä poskihihnat olivat kiinni ja merkitsin puhelimeeni, jotta voisin palauttaa suitset oikeissa mitoissa paikoilleen. Toivottavasti Amanda ei tulisi seuraamaan valmennustani, sillä hän varmasti huomaisi minun napanneen jonkun toisen suitset.

Saavuin juuri ajoissa maneesiin, varmaan täysin pöllähtäneen näköisenä, jotta ehtisin kävellä hyvin Minan kanssa ennen valmennuksen alkua. Mina oli tänään paljon rennompi kuin eilisissä kilpailuissa. Käynti oli mukavan reipasta ja tahdikasta, eikä minun tarvinnut kuin tahdittaa tammaa ja myödätä mukana.

Anton esitteli itsensä saapuessaan maneesiin ja otti minulta käteisenä vastaan valmennusmaksun. Alkuun lähdimme tekemään keskiympyrällä ravi-käynti siirtymiä. Mina kulki hienosti ja oli herkkä istunnalle, joten minun ei tarvinnut kuin ajatella pohjetta ja kättä. Seuraavaksi lähdimme harjoittelemaan ravista pysähdyksiä ja pysähdyksestä raviin siirtymistä. Alkuun pysähdykset menivät käynnin kautta, mutta pian saatiin kauniit ja tasapainoiset pysähdykset.

Seuraavana lähdimme treenaamaan ravissa koottuja ja lisättyjä askellajeja. Kokoaminen oli helppoa ja tamma tuntui lähes ravaavan paikoillaan, eikä siitä varmasti olisi ollut hyvällä treenillä pitkä matka piaffeen tai passageen. Käännökse kulmissa sain tehdä takaosakäännöksinä, joissa olisi vielä varmasti hiomista molemmilla, mutta Anton ei takertunut siihen. Suurempi ongelma nimittäin oli eteenpäinpyrkimys lisätyssä ravissa. Mina ei meinannut lähteä venyttämään askeliaan sitten millään. Lopulta päädyin käyttämään kannusta ja se sai Minaan selvän reaktion, muttei pysyvää muutosta, sillä seuraavallakin kerralla jouduin käyttämään kannuksia.

Ravista siirryimme laukkaan, jossa teimme samoja harjoitteita ja kokeilin jopa puolipiruettia, joka oli tosin vielä liian haastava tehtävä nuorelle tammalle, mutta asteittaisella harjoittelulla sekin varmasti onnistuisi. Lisäyksissä oli taas haastetta, vaikka nyt menikin jo paremmin.

Väliin otimme käyntitauon ja palasimme sitten Anton ohjasi minut kahdeksikolle tekemään ravista laukannostoja. Kun Mina tuntui olevan taas sopivasti kuulolla, Anton pyysi minua pitämään laukan ja tekemään laukanvaihdot ympyröiden liitoskohdassa. Mina ei aivan ollut tasapainossa ja uuden laukkaamissuunnan myötä se aina haparoi ja välillä meni ristilaukalla. Laukanvaihtojen ollessa niiden sijainti muutettiin ympyröiden toiselle puolelle, jolloin syntyisi mukava vastalaukkakaarre. Alkuun Minan laukka ei ollut kauniin kolmitahtista ja jouduin todella tekemään töitä. Lopulta sain ratsastettua tamman paremmin pohkeelle ja enemmän ylämäkeen, jolloin tahtikin löytyi.

Loppu verryttelyn päätin suorittaa itsenäisesti maastossa, sillä valmennusaikakin oli jo muutaman minuutin miinuksen puolella. Kiitin vielä Antonia kovasti ja kerroin tamman olleen aivan eri hevonen eilisissä kilapailuissa.

Palatessani talliin huokaisin. Isabella - tai kukaan muukaan - ei ollut seurannut valmennusta ja sain palauttaa suitset hiestä pyyhittynä takaisin omalle paikalleen ja kiinnitin poskihihnat vielä takaisin Ankan mittoihin. Samassa päähäni pälkähti ajatus, Minan suitset olivat varmasti jääneet autoni takakonttiin, koska ne eivät olleet mahtuneet trailerin varustekaappiin. Minun ei siis auttanut, kuin käydä noutamassa suitset autostani.

#innanhaaste
avatar
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 23:36

18.08.2018

Käytiin Minan kanssa palauttavassa maastossa kahden rankan päivän jälkeen.



#sarahinhaaste2
avatar
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.10.18 13:09


Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Puhelin on soinut sinnikkäästi tallitakin taskussa, ja kun vihdoin katsoin ruutua, vedin pitkän henkäyksen.
’Lotta A. soittaa’
Vilkuilin ympärilleni Rosengårdin kauniilla tiluksilla, mutta olin oletettavasti yksin. Hämmentävä maastoretki oli takanapäin ja päivän ohjelma vaikutti jo käsitellyltä. Olin kävelyttänyt Ankkaa ja hoitanut sitä tarpeettoman kauan, tuijotellut Rosengårdien hevosia uteliaana ja lopulta lähtenyt yksin lenkille. Hölkätessä saisi selvitettyä ajatuksiaan, mutta tähän puheluun olisi vastattava ensin.

”Hei”, henkäisin esittelemättä.
”Öh, hei Isabella”, Lotan ääni aloitti vähän epäröiden.
”Niin?”
”Tuota... Ajattelin vain, että olitko antamassa minulle jotakin hoito-ohjeita? Tai... jotain.”
Lotta kuulosti vähän vaivautuneelta, ja epäilykseni heräsivät.
”Onko Minalla joku hätänä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Ei, ei ole. Sillä on kaikki hyvin. Ajattelin... että pitääkö minun tehdä jotain erityistä. Tai että kuka on vastuussa, nyt kun olet siellä vielä tiistaihin”, Lotta jatkoi, enkä tosiaan pysynyt kärryillä.
”Siis ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, tarkkailet vaan Minan käytöstä ja soitat tarvittaessa Merjalle. Gabriella on tietoinen tietysti myös, ja pitää pullukkaa silmällä työnsä lomassa”, selitin rauhallisesti.

Puhelimessa tuli ihmeen hiljaista.
”Tuota”, Lotta henkäisi sitten. ”Siis sehän on varsonut. Tiesit etkö tiennytkin?”
Jäädyin. Ihan totaalisesti.
Etkö tiennytkin?
EN.
En tiennyt.
Miten se oli mahdollista?!

***

Tiistai, 23.9.2018, Auburnin kartanolla

”Huh se on kyllä jo todella paksu”, sanoin.
”Niin”, Lotta vastasi, ja kyyristyimme molemmat kurkistelemaan rautiaan nisiä. ”Se puhisee ja tuhisee jo aika paljon, ja liikkuu vähän vaikeasti.”
”Mmmh”, mutisin vain. Varsominen olisi jo voinut käynnistyä, mutta näköjään Mina oli ajatellut pihtailla. Punatukkainen vuokraajani oli jatkanut kiltisti Minan hoitamista ja päivittäisiä tarkastuksia, vaikka ratsastikin väliaikaisesti Rillaa. Tällä tankkerilla ei tosiaan esitettäisi yhtäkään kouluohjelmaa, ei edes tallin omissa kisoissa.

”Kaipa se sitten kohta poksahtaa”, huokaisin ja päätin soittaa ennakoivan puhelun Merjalle. Puhelu oli nopeasti ohi, ja Merja vakuutti olevansa henkilökohtaisesti maisemissa seuraavat pari viikkoa. Eläinlääkärimme tulisi vielä illasta tekemään pikaisen tarkistuksen, vaikka mitään syytä huolelle ei vaikuttanut olevan. Lotta jäi harjaamaan valtavaksi muuttunutta Minaa käytävälle ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi.

***

Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Olin yhä mykistynyt.
”Ahaa. Ehkä Merja sitten unohti kertoa.”
”Itse asiassa.. tuota... Olin täällä eilen kun Mina varsoi, ja Amanda sanoi soittavansa sinulle pikimmiten. Amanda on varmasti unohtanut”, Lotta selitti.
Niin. Unohtanut. Vaikka toki oli hyvä, jos Lotta uskoi niin. Minä en niellyt sitä lainkaan. Amanda oli täysin tahallisesti jättänyt kertomatta, että tammani oli varsonut. Toki syntynyt varsa oli koulusukuinen ja siten tavallaan siskon vastuualueella, mutta kyllä tämä oli ihan muuta ilkeilyä...
”Niinpä niin. Amanda on ollut kouluvarsasta hirveän innoissaan. Unohtaminen on ihan ymmärrettävää, ehkä heille on tullut Merjan kanssa sekaannus. Äskenkö se syntyi?” kysyin tasaisella äänellä.
”Ei... vaan eilen. Aika lailla heti teidän lähtönne jälkeen”, Lotta vastasi. En kehdannut kysyä enempää, vaan keskityin hengittelemään. Kunhan puhelu olisi ohi, avaisin välittömästi varsomiskamerasovelluksen ja yrittäisin selvittää sen pikselöitynyttä kuvaa tuijottaen varsan sukupuolen ja värin.

Lotta oli kuitenkin sekä nokkela että hienotunteinen. Nainen tulkitsi vaivaantuneen hiljaisuuden ihan oikein.
”Se on todella pitkäkinttuinen, tumma ori.”
”Ai, kiva kuulla. Ja hei, siitä vastuuasiasta. Amanda ja Gabriella osaavat varmasti antaa ohjeita, mutta ulkoiluttakaa niitä vain vähän kerrallaan, ainakin jos on näin viileää ja ensin kaksistaan. Sitten tilanteen mukaan ne voi laittaa Eelan ja Lyylin kanssa samaan tarhaan. Amanda varmasti ohjeistaa myös”, sanoin ja peittelin katkeruuden äänestäni parhaani mukaan. ”Ja kiitos kun soitit!”

Laskin puhelimen korvaltani ja olo tuntui oudon tyhjältä. Mina oli varsonut eilen, ja minä, tammanomistaja ja toinen kasvattajista, sain tietää vasta tänään. Jo yhden päivän viive tiedonkulussa oli nöyryyttävä. En ihmettelisi, vaikka jopa asiaan täysin liittymätön Rouva Susanne Rosengård olisi ehtinyt kuulla tammani varsomisesta ennen minua.

Jatkoin polkua eteenpäin kauniin syksyisessä maisemassa ja tappelin sovelluksen kanssa. Sitten kuva alkoi toimia, mutta karsina oli tyhjä. Mitä hittoa tämä nyt oli?!
Ja sitten puhelin kilahti.

Amanda viestitti, pokkana vain.
’Mauvelouksesta on tehty jo ostotarjous. En hyväksynyt sitä vielä.’
Hah! Vai ei hyväksynyt, kuinka ystävällistä. Nimen sisko oli silti näköjään päättänyt yksinään. Mitä jos en olisi vielä edes kuullut varsasta? Mitä Amanda oletti minun vastaavan? Tai sitten sisko oli nähnyt tai kuullut Lotan puhelun ja piruili kanssani. Oli miten oli, en alkaisi kiukuttelemaan. Vastasin vain ’Ok’, kun puhelin kilahti heti uudelleen.

Ihana, tunnollinen Lotta laittoi juuri WhatsApp-viestin.
’Ensimmäinen ulkoilu. Eikö ole komea? 😍



_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 680

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 29.12.18 23:36

Yrmeitä alkuja

29.12.2018

"Tämä on typerää", ilmoitin vakaalla äänensävyllä Michaelille. Se ajoi autoa ja yritti, paino nimenomaan sanalla yritti, nähdä jotain likaisen tuulilasin läpi. "Mikset sä vain käytä pyyhkijöitä?"

"Ne on niin huonot, että naarmuttaa", veli sanoi poissaolevasti, uhkaavan lähellä rattia siristellessään katukylttejä. "Ja miten niin typerää? Ennen joulua olit vielä innoissasi. Onko faija sanonut jotain? Tai tietenkin se on sanonut. Ainahan se sanoo. Miten sillä onkaan aina sanottavaa?" Ja niinpä päällepäin charmantti, kultakutrinen ja ei ihan niin oliivi-ihoinen veljeni aleni loputtomaksi ääneenpohtijaksi jostain hermostuneen ja ärtyneen rajamailta.

Katsoin ikkunasta ohivilisevää Kallan keskustaa.

"Rasmuksella on hevonen siellä", sanoin pistävästi siinä vaiheessa kun Michael alkoi spekuloida Alzheimerin ryydittämän isän kuolinpäivää turhautuneella äänellä.

"Kuka Rasmus?"

"No se Rasmus!"

Michael hiljeni hetkeksi, miettimään, ja sitä se teki harvoin: mietti hiljaa. Pyöräytin silmiäni ja toivoin, että radiosta tulisi kerrankin jotain muuta kuin paikallisradion pystyynkuolleen uutislehmän tasaista ääntä. Kun velikulta ei saanut aivosolujaan härkittyä sen verran yhteen, että olisi keksinyt kuka se Rasmus on, avustin häntä: "Alsila."

Se tyrskähti. Vedin käsivarret puuskaan niin, että talvitakin hihojen kahina peitti säätiedotuksen lakoniset lämpötilaennusteet alleen, ja käänsin katseeni tuijottamaan tiukasti sivupeiliä. Mietin pähkinäsilmäistä Rasmusta läpi humalanhuuruisten muistojen, ja mietin mieli tummuneena sitä sen mitäänsanomatonta tyttöystävää. Michael oli hiljaa, joten sekin varmaan muisti ihan hyvin tapaus Rasmus Alsilan. Ei sillä, ettenkö mä olisi jo päätellyt sitä sen typerästä tyrskähdyksestä.

"Auburnissa käy todella paljon ihmisiä", se sanoi kurkkunsa selvitettyään. "Siellä on aina hirveä bolemiikki kun käyn mallailemassa satuloita."

"Se on polemiikki, kovalla P:llä. Ja se tarkoittaa julkista kiistaa", vastasin, "dumbom."

Michaelin kauniit piirteet vääristyivät hetkeksi, ja se jätti keskustelun.

Kartano oli kaunis, jopa esteetikan pilaavine lumikinoksineen ja hiekotuksineen. Pystyin kuvittelemaan sen täydessä loistossaan keskikesän auringossa, kukkien ja istutuksien sulkien valkean kartanon hellään syleilyynsä. Kuvittelin vehreät ruohikot, tarhoissaan kiiltävät puoliveriratsut, virtaavan suihkulähteen, siististi trimmatut puut... En edes huomannut auki loksahtanutta suutani Michaelin hidastaessa omaa katumaasturiaan parkkeeratakseen sen jonon jatkoksi, toinen toistaan arvokkaampien autojen viereen. Moottorin sammuttua havahduin keräämään leukaani jalkatilasta ja seurasin tiiviisti veljeni, joka oli käynyt täällä lukuisia kertoja, liikkeitä.

Meidän askeleet narisivat pakkautuneella pakkaslumella, ja laskin lukuisia paitsi kengän niin myös kavion painautumia. Oli jo ilta, eikä pihalla liikkunut ketään: ainoat elämään viittaavat merkit olivat lämpimänä hohtava valo rakennuksien ikkunoista. Michael osoitteli eri rakennuksia ja kertoi niiden tarkoitusperiä, ja viimeisimpänä sen sormi sojotti kohti pienintä rakennusta, jonka valoneliöt loistivat miltei kauimmaisina.

"Tuolla on tammatalli", se tiesi. "Mutta mun on etsittävä Isabella, ja se on varmaan päätallilla. Menetkö edeltä?"

Mun pää kääntyi katsomaan Michaelia niin nopeasti, että niskan revähdys ei olisi ollut ihme: "En tietenkään. Älä ole typerä. Dumskalle." Michael siristi silmiään ja sen askel joko piteni tai nopeutui niin, että minä ja mun lyhyet jalat joutuivat ihan oikeasti tekemään töitä pysyäksemme mukana. Ja mä en muistanut, milloin olin viimeksi tehnyt töitä. Paitsi ehkä selvittäessäni Rasmuksen uutta tyttöystävää. Mutta jos puhutaan oikeista töistä. Niitä en muistanut.

Isabella ei ollut päätallissa. Mutta ehkä sata muuta ihmistä oli, ja aloin epäillä, että oliko velipojan sanoissa sittenkin jotain perää—vaikkei se ollutkaan tiennyt mitä polemiikki tarkoittaa, saatikka sitten osannut sanoa sitä oikein. Joku niistä, sellainen vaaleahiuksinen, solakka nainen, tervehti Michaelia perusilme värähtämättäkään, ja pyyhälsi ohitsemme ilman, että sen katse edes kävi mussa tai missään mua ympäröivässä tilassa.

Mutta mä olin vähän tottunut siihen aina kun olin Michaelin kanssa liikkeellä. Se oli sievä, enkelipiirteinen poika vaaleine kutreineen ja siisteine vaatteineen, ja siitä vain hehkui sellainen luontainen charmi. Sillä ei ikinä ollut silmäpusseja tai edes tummia silmänalusia, ja sen poskea koristi yksi kauneuspiste. Minä taas olin hiirimäisen olemukseni kanssa täysin veljeni enkelinsiipien peitossa, ihan jo senkin puolesta, että se oli vähintäänkin 184-senttinen, kuten pitkänhuiskea äitimme oli ollut, ja minä ehkä varvistaen sen prikulleen 24 senttiä lyhyempi.

"Oliko Isabella jossain?" Michael huudahti blondiinin perään.

"On, jossain", se vastasi kääntymättä ja raskas ovi humahti kiinni sen perässä. Michael rapsutteli niskaansa huulet niin sympaattisessa mutrussa, että kohta joku ihana tytteli heräisi pelastushimoissaan sitä hoivaamaan. Sitten se mutisi jotain noh, Amanda nyt on... ja kääntyi eksyneen koiranpennun lailla katsomaan käytävällä hääräviä tyttöjä. Ne sukkuloivat sujuvasti tottunein elkein ovesta ulos ja toisesta sisään, karsinasta toiseen tuosta vain. Oikeasti niitä oli vain neljä, mutta se liikkeen määrä sai käytävän vaikuttamaan... ruuhkaiselta.

"Anteeksi?" Michael sanoi. Katsoin sitä, ja se näytteli vieläkin koiranpentua. Pyöräytin silmiäni ja kiinnitin katseeni etäisesti lehmää väritykseltään muistuttavaan puoliveriseen viereisessä karsinassa. En ehtinyt ajatella siitä sen kummempia, kuin että olin varmasti nähnyt vastaavan hevosen jossain (tai jollain), mutta juuri kun olin saanut silmiäni siristettyä ja päässäni taituroivat aivosolut lähellä ratkaisua——

"Voinko auttaa jotenkin?" ruskeahiuksinen, ihan tavanomaiselta näyttävä nainen kysyi. Sen sävy oli kohtelias ja ystävällinen, ja se pakotti huuliaan jopa vähän hymyynkin. Tai en minä tiennyt, pakottiko. Hymyili vähän, that's it. Sen perässä karsinasta tullut tyttö sen sijaan ei. Sillä oli siniset hiukset, kuten mullakin, tosin aivan eri sävyä, ja se oli todella lyhyt, kuten minäkin, ehkä jopa lyhyempi kuin minä.

Tuijotin sitä silmät sirrillään sen mitäänsanomattoman bruneten ohi.

"Michael", sanoin samaan aikaan kun Michael sanoi brunetelle: "Kyllä, oikeastaan. Etsin Isabellaa."

"Tammatallissa, kai", se mietti ääneen ja katsoi sitä toista sinihiuksista tyttöä takanaan. Se kohautti olkiaan ja lampsi takaisin karsinaan, ja hyvä niin, koska mun silmiä alkoi vähän sattua kaikki se passiivis-aggressiivinen siristely. Michael osoitti johonkin suuntaan, brunette nyökkäsi, ja sitten Michael kiitti ja lähti pitkin askelin kohti sitä osoittamaansa suuntaa. Musta tuntui typerältä kiirehtiä sen perässä, mutta vielä typerämmältä olisi tuntunut jäädä seisomaan keskelle tuntematonta käytävää.

Vihasin uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Pahimpia olivat uudet ihmiset uusissa paikoissa, omiin tapoihinsa ja omiin piireihinsä uppoutuneita sisäsiittoisia lampaita. Täälläkään ei varmasti muuta tehty kuin pyöritty samaa vanhaa piiriä, ja kaikki olivat käyneet täällä jo vuosia niin, että olivat varmasti valaneet itsensä tallin arkirutiineihin. Ei täällä ollut tilaa mulle.

Mun posket olivat jo tottuneet tallin lämpöön, ja ulkona kylmä paiskasi vasten kasvoja tylysti. Sujahdin Michaelin ohi ja ovi painui kiinni kun se päästi siitä irti, jatkaen matkaa päättäväisesti kohti sitä aiemmin katsomaamme rakennusta, tammatallia. Matka ei ollut pitkä, ja Michaelin lämpimästä hymystä päätellen tammatallin oven takaa paljastui juuri se Isabella, jota se oli etsinytkin. Musta oli koomista, että kaikista niistä sisäpihan ovista rakas veljeni oli osannut valita sen oikean.

Tallin käytävällä seisoi ruskeahiuksinen nainen kypärä päässään. Sen posket punoittivat niin hennosti, että se saattoi olla joko urheilusuorituksen tai poskipunan ansiota, ja se katsoi Michaelia siististi hymyillen. Kyllä, siististi. Se oli kohtelias olematta kutsu liian tuttavalliseen kanssakäymiseen. Silmäilin sitä varoen ja annoin Michaelin hoitaa puhumisen.

"Hei", se tervehti. "Näin siskoakin matkalla, sillä taisi olla kiire."

Isabella näytti harkitsevan hetken. Sitten, sen suunpieli nytkähti ja sen kieli naksahti terävästi: "En usko."

Michael näytti pahoittelevalta, ja sai sitten kaivettua jonkun paperin taskustaan. Kurkistin, ja se näytti laskulta. Pyöräytin silmiäni, mutta vain hiljaa mielessäni, koska olin varma, että jos pyöräyttäisin silmiäni yhtään enempää tällä reissulla, viimeistään parin tunnin päästä ne pyörisivät ihan itsekseen kotiin asti—miksi ihmeessä se halusi tuoda laskun tälle muijalle omin käsin sähköpostin ja modernien laskutuspalveluiden (joista se maksoi!!) aikana?

Sitten Isabella kääntyi ympäri noukkiakseen lattialta raipan, ja minä ymmärsin. Michael ei punastunut, mutta vain, koska se oli nähnyt muutaman vähintään yhtä hyvän takapuolen elämänsä aikana ja siten tottunut sellaisiin. Katsoin kiltisti muualle, koska mun intressit olivat muualla kuin rikkaiden perijättärien takapuolissa.

"Ajattelin tulla Märtan mukana katsomaan Minaa ja samalla tuoda tämän laskun siitä satulasta", Michael jaaritteli. Isabellan katse siirtyi veljestä siskoon.

"Martta", se toisti, tai oikeastaan sanoi aivan toisen nimen. Mun silmäkulma nytkähti. Let it slide, kerroin itselleni, ja niinpä annoin sen mennä. Se, että mä olin tottunut olemaan rehdisti suomalainen Martta hienostuneen suomenruotsalainen Märtan sijaan, ei tarkoittanut, että nielin sen purematta. Kuitenkin kuvittelin Michaelin reaktion (ja Murronmaalle tulipalokiireellä karkaavat huhut) jos purisin Isabella Sokkaa ensitapaamisella.

"Märta", nyökkäsin kiltisti, mutta arvon perijätär ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan kun se jo hymyili maireasti Michaelille ja sen enkelisuortuville: "Näytän Minan uudelle hoitajalleen, me voimme varmasti katsoa laskun läpi sillä välin."

Michael nyökkäsi, ja niin Isabella Sokka lähti takapuoli keinuen kävelemään tallikäytävää eteenpäin. Toisin kuin Michaelin, Isabellan askelissa oli helppo pysyä mukana—se tuskin oli mua paljoa pidempi, jos edes oli pidempi. Se, miten elegantisti ja hienostuneesti se kantoi itsensä muhun verrattuna, teki siitä heti kymmenen senttiä pidemmän. Ainakin henkisesti.

Mina, Michaelin kahvikerman värikseksi kehuma tamma—olin aika varma, että veli saattoi sekoittaa kahvikerman oikean värin siihen sen purkissa olevan kuvan kahvin väriksi—ei tehnyt mitään kun me sen omistajattaren kanssa saavuttiin sen karsinalle. Se ei hörähtänyt. Se ei maagisesti tullut pimeästä nurkastaan (ensinnäkin, talli oli todella hyvin valaistu eikä karsinassa ollut pimeää nurkkaa missä värjötellä) sieraimet värähdellen luoksemme. Ei, se vain möllötti karsinassaan kuin kukaan ei olisi saapunutkaan sinne sitä katsomaan.

Tämä ei ollut yhtään kuten hevoskirjoissa. Mutristin huuliani. Isabella hymähti. Ei onneksi mulle tai mun huulille, vaan tammalleen.

"Minalla on... No, sanotaanko, että", ja se piti mietteliään tauon. "Voisitte sopia toisillenne."

Sitten se viipotti täydellinen takapuoli perässään takaisin kohti Michaelia. Yritin dekryptaa se sanoja katsellen karsinassaan seisovaa tammaa. Se vaikutti tavalliselta, täydellisen tavalliselta. Siinä se seisoa möllötti, vähän mua takaisin katsellen (kyllä minäkin katselisin jos joku toinen akka kyttäisi mua) ja sitten taas maata hamuillen.

Ajatus siitä, että tuo olento olisi nyt yhtäkkiä mun vastuullani, oli kerrassaan karmaiseva.


Viimeinen muokkaaja, Martta M. pvm 03.01.19 18:17, muokattu 1 kertaa
avatar
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 27

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 30.12.18 22:53

Don't Corleone

31.12.2018

Minä, Märta Merenheimo, olin harvoin väärässä. Se johtui siitä, että sanoin myös harvoin ääneen mitään, mistä en ollut niin varma, että olisin laittanut elämäni likoon sen puolesta. Tosin, en ollut ihan varma oliko mun elämä betsaamisen arvoinen—siis siinä mielessä, että asuin kaupungin karsastamassa huvilassa, jonka seinään oli mustalla graffitilla kirjoitettu villa Forskol (kyllä, Forskol, ei Fårskalle), ja vietin päiväni pitkälti kotona 10-vuotiaan tiibetinmastiffini ja 66-vuotiaan isäni kanssa. Joku saattaisi sanoa, ettei elämässäni ollut sisältöä mitenkään liiaksi.

Mutta kuitenkin, olin ollut väärässä: Auburn Estate myöhään maanantai-iltapäivänä oli autio kuin mikä. Seisoin pihamaalla posket punertaen kävelymatkasta—isä ei luottanut minua autotallissa seisovan Volvon rattiin, mikä oli ihan ymmärrettävää kun otti huomioon, etten omannut ajokorttia tai minkäänlaista ajokokemusta mistään renkailla liikkuvasta kulkuneuvosta, fillarit mukaan luettuina—bussipysäkiltä kartanon parkkipaikalle. Siellä seisoi tasan kaksi autoa, molemmat sellaisia uutuuttaan hohtavia valkoisia urheiluautoja. Tai mitä minä mitään autoista tiesin, mutta se näytti sellaiselta, jonka hintalapussa oli ainakin viisi numeroa, ellei jopa kuusi. Ja ne taas olivat usein urheiluautoja.

Ajattelin hetken meidän homssuista, viininpunaista farkku-Volvoa, ja nyrpistin nenääni. "Tää on just tätä", mutisin itselleni, jatkaen matkaani lumi kenkien alla narskuen. Valkoisia urheiluautoja valkoisen kartanon pihassa, ja mulla oli jotkut ei edes oikeat UGG-saappaat, vaan sellaiset Prismasta ostetut, jotka vähänkään jalka-asentovirheelliset teinitytöt (onneksi omat jalka-asentoni olivat normaalit, enkä ollut teinityttö) talloivat linttaan ensimmäisen käyttöviikon aikana.

Kävelin itsevarmasti kohti tammatallia, koska se oli ainoa paikka, jossa olin käynyt sisällä enemmän kuin minuutin ajan. Koska kulkuväylät oli kolattu, tai todennäköisemmin aurattu joltain päältäajettavalla monitoimikoneella, oli paha lähteä arvioimaan tallautuneiden polkujen perusteella kuinka paljon liikennettä oli päivän aikana ollut talliin ja takaisin.

En voinut sanoa, etteikö mun sydän olisi lyönyt tuhatta kääntyessäni sisäpihalle. Katselin mukulakivien väliin uponnutta, piha-alueen tasaiseksi muuttanutta lunta, seuraten kivien väleihin muodostuneita kiemuroita keskimmäiselle ovelle. Käsi kiinni kahvassa pohdin todennäköisyyksiä ihmiskontaktiin: kartanossa oli kaiketi kolme asukasta taustatietojeni mukaan, ja pihassa oli kaksi autoa, enkä uskonut perittäjärien pitävän omiaan vain parkkipaikalla muiden joukossa, eli tallissa olisi mahdollisesti kahdesta viiteen ihmistä, koska kukaan muu ei olisi niin rahvaanomainen, että kulkisi julkisilla saatikka sitten jalan Auburn Estateen.

Tallissa ei ollut ketään. Ovikaan ei aiheuttanut dramaattista narinaa, jota mun olisi pitänyt hampaat irvessä kauhistella. Viereisestä huoneesta, tai oikeastaan sen avoimen oven raosta, sen sijaan kuului outoa suhinaa. Ensimmäinen ääni oli ronskimpi, karheampi suhahdus, ja seuraava lempeämpi, kuin sormien läpi valuva hiekka. Kuuntelin omituista ääntä käytävällä kunnes se lakkasi yhtäkkiä.

Sitten ovenrakoon ilmestyi vaaleatukkainen poika.

Se katsoi mua ja mä katsoin sitä. Sen katseesta ei tihkunut samanlaista jännitettä kuin normaalisti samanikäisten poikien katseesta. Oikeastaan, se oli aika neutraali, katsoi mua päästä varpaisiin ja sitten takaisin päähän.

"Sä et ole se toinen", se sanoi kryptisesti.

Pyöräytin silmiäni. "Ai se toinen sinihiuksinen?"

"Niin", poika myönsi. "Ei ole mikään tajuttoman yleinen hiustenväri Kallassa."

"Oon Murronmaalta."

"Ja mä Sarajesta."

"Miten se liittyy tähän?"

"Eikö me puhuttukaan meidän kotikaupungeista", poika heitti ja näin kilometrin päähän sen ottavan koko keskustelun huumorin kannalta. Mua kiukutti ensinnäkin se, että olin tälle täysin tuntemattomalle pojalle vain yksi niistä sinihiuksisista, ja sitten toisekseen se, että sitä ei näyttänyt liikuttavan hevosenpaskan vertaa kuka mä oikeastaan edes olin. En vastannut mitään, kunhan yritin mulkoilla sitä mahdollisimman loukkaantuneena.

Poikkendaali näytti vähän siltä, ettei tiennyt, mitä nyt tekisi. Sitten se röyhisti vähän rintaansa ja rykäisi: "Mutta täällä ei kyllä ole nyt mitään vierailuaikaa. Sokan neiditkään eivät ole paikalla."

Mun suu loksahti auki kun äyskähdin loukkaantuneena. "Vierailuaikaa?!"

"Niin", se poika sanoi lakonisesti.

"Mä olen täällä hoitajana", kiristelin hampaitani, "mutta mistäpä sä sen tietäisit kun et tiennyt edes Minkan nimeä, häh? Ehkä sun pitäisi lähteä latomaan kun et edes tiedä tallilaisia. Dumskulle."

"Hei", poika sanoi, "nimi on Penna."

Pyöräytin sille silmiäni ja lähdin talsimaan kohti Minan karsinaa kuin olisin talsinut sinne tuhat kertaa aiemminkin, ja kiitin itseäni siitä, että olin pyhittänyt miltei koko eilisen tutkiakseni sosiaalisessa mediassa varsin avoimia tallilaisia, etenkin yhtä käyttäjää jusurosen—vaikka mä olinkin jo katsonut sen kuvia niin paljon, että jos olisin osannut piirtää, olisin voinut piirtää niistä jokaisen ulkomuistista.

Toi kyseinen poika oli kyllä mennyt ohi, mietin, mutta ne mietteet muuttuivat nopeasti kun huomasin Minan karsinan ammottavan tyhjyyttään. Pieni kirosanojen parvi karkasi mun rohtuneiden huulien lomasta, ja teki mieli polkea jalkaa maahan: saatanan saatanan saatana, Mina ei ollut siellä missä mä olin tottunut (sen yhden ainoan kerran) sen näkemään.

Äänettömin askelin palasin takaisin Sarajen pojan ovelle, joka oli nyt kiinni. Se sama suhina, nyt ajoittaisen rapistelun kyllästämänä, kuului vaimeampana suljetun oven takaa. Kun koputin, se lakkasi tyystin.

"Mina ei ollut karsinassaan", kerroin pitkänhuiskean pojan rinnalle kun se oven. Sen takki oli tyylikäs, joku vähän hintavamman näköinen, saletisti tärkeää hevosmerkkiä edustava tallitakki, ja sen alla sillä oli puhtaanvalkea paita. Mä ajattelin, että ehkä jos mä tuijotin sen rintaa tarpeeksi, sen nännit alkaisi paistaa siitä läpi ja voisin saattaa sen naurunalaiseksi.

Ikäväkseni näin ei käynyt, vaan Penna naurahti. "Ei tietenkään ole, ne on pihalla."

"Aivan", vastasin.

"Laitan ruokia tähän väliin, sitten jatkan vielä pari karsinaa ennen sisälle hakua", se selvitti kysymättä.

"Voin auttaa", tarjosin anteeksipyyntönä, ja Pennan ilmettä tarkkailtuani ajattelin olevani Don Corleone, joka oli tehnyt yksinkertaisesti tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Ehkä musta päällepäin huokui sellaista hevoskuiskaajaa tai vähintään jonkinlaista hevosgurua, eikä tallipoika yksinkertaisesti voinut sanoa ei elämänsä tilaisuudelle.

En tiennyt hevosten ruokinnasta juurikaan mitään—tiesin, mitä niille ei kannattanut syöttää, ja sillä pärjäsi käsittääkseni ainakin tavallisten hevosten kanssa aika pitkälle—enkä ollut ikinä taluttanut itselleni tuntemattomia hevosia sisään, mutta varmasti Pennakin näki minussa tämän piilevän talentin, niin hämmentyneen kiitollinen hymy sen kasvoille levisi.

Ilmeisesti olinkin Don't Corleone, sillä hetken päästä lappasin paskaa uuden hoitohevoseni, jonka paskan kanssa olin ollut nyt läheisemmissä tunnelmissa kuin itse hevosen, karsinassa. Penna jauhoi purkkaa—tai sitten ei, en ollut enää varma jauhoiko se oikeasti purkkaa vai olinko vain automaattisesti assosioinut tajuttoman ärsyttävän tavan tämän tajuttoman ärsyttävään ihmiseen—ja nojasi Minan ja sen naapurin karsinoita erottavaan seinään talikko kädessään.

"Eikö täällä ole muita karsinoita siivottavana?" kysyin ystävällisesti, ihan liian tietoinen siitä, kuinka mun posket punersi fyysisen työn, joka oli vielä tullut yllättäen takavasemmalta (vaikka olinkin sitä itse kysynyt, mutta unohdetaan se, koska en ikinä kysyisi tarkoituksella, saisinko myös lapata paskaa), takia.

Penna katsoi ympärilleen, kohautti sitten olkiaan ja totesi: "Tammatallissa asuu alle kymmenen hevosta. Puolet näistä karsinoita ei edes oo käytössä." Sen kasuaali ilme oli raivostuttava, ja jos olisin ollut yhtään dramaattisempi luonne (tai lihaksikkaampi ihminen), olisin varmasti katkaissut talikon varren polvellani kahvia ja seivästänyt Pennan molemmilla kappaleilla vastakkaisen karsinan takaseinään.

Mutta en ollut, onneksi, joten hymyilin vain maireasti takaisin ja heiluttelin talikkoa ees taas, tasapainoillen viimeisiä kakkaroita sen päällä. Se idiootti ei tajunnut, että se oli juuri dismissed, vaan avasi taas suunsa aivan kuin mustakin olisi tullut joku vähäpätöinen talliduunari: "Seuraavaksi pitäisi hakea hevoset sisälle."

"Haen omani", vastasin kireästi ja heitin viimeisenkin kikkareen tallipojan kottikärryihin.

"Ai Minan?"

"Niin."

"Ihan vapaasti", Penna sanoi, mutta se kuulosti enemmän huvittuneelta tyrskähdykseltä, ja lähti oletettavasti viemään kakkalastia kohti oletettua lantalaa.

Pennan huvittunut tyrskähdys alkoi aueta enemmän vasta siinä vaiheessa kun seisoin tarhan portilla, hempeän vaaleanpunainen riimunnaru kädessäni, ja tihrustin etäämmällä pimeässä seisovaa hevosta, josta näkyi vain pehmopinkki loimi. Penna talutti kolmea hevosta yhtä aikaa sisälle naapuritarhasta, ja Minan tarhan portilla seisoi vain väärä tamma, sellainen punaiseen taittava, lempeäsilmäinen puoliverinen. Yritin vältellä katsekontaktia sen kanssa, ettei se saisi mitään vääriä ideoita, ja yritin tiiviisti luoda telepaattisen yhteyden pehmopinkkiin käärittyyn hoidokkiini.

"Effy on ratsastettavana, joten mä otankin tän Armin tästä", Penna kailotti jo parin metrin päästä, säikäyttäen mut niin, etten voinut estää salamana tullutta säpähdystäni. Se luikahti aidan välistä sisään, lukitsin rautiaan tamman riimunnaruunsa ja alkoi sitten avata porttia. Sitten se vähän kumartui mun tasolle, siihen viereen, ja osoittia Minaa. "Tuolla on Mina."

Mulkaisin sitä, ja se hymyillen suoristautui täyteen mittaansa ja lähti leppoisanoloisen Armin kanssa kohti tallia, jättäen mut yksin kylmään ja pimeään. Pimeys-kohta oli ehkä valhe, koska Auburn Estate oli mitä mainioten valaistu myös pihamaaltaan. Mutta se lisäsi dramatiikkaa sopivasti.

"Mina", kutsuin varovasti, mutta illan kevyt tuuli vei sanan mukanaan.

"Min—" yritin uudelleen, mutta ennen kuin ehdin saada äänenvoimakkuudeltaan vähän kovempaa kutsuhuutoa edes loppuun saakka, tamma pyrähti pyrstötähden lailla sinkoavaan laukkaan. Muutaman vauhkon askeleen jälkeen se jatkoi matkaansa tarmokkaassa ravissa aina portille saakka, pysähtyen eteeni sieramet väristen.

Ehkä jos olisin nähnyt tarhan perällä läheisen puun oksilta varoittamatta tippuneet lumet, en olisi ajatellut itseäni varsinaisena hevoskuiskaajana. Mutta tunne oli kieltämättä mitä mahtavin, saada nyt hevonen laukkaamaan luoksesi heti toisella tapaamisella. Seurasin Pennan aiempaa esimerkkiä: kiipesin aidan välistä sisään, klikkasin lukon kiinni Minan riimuun ja avasin portin.

Minalla oli selkeästi kiire sisälle, sillä varoittamatta se otti jo muutaman tempovan askeleen kohti tallia kun minä vielä väkersin porttia kiinni. Riimunnaru ei kuitenkaan livennyt lapasteni lomasta, ei vaikka olin nähnyt siitä viime yönä jo painajaistakin—Isabella Sokan kallis kilpahevonen oli päässyt irti huolimattomalta hoitajaltaan, ja paikallisradion tylsä lehmä kertoi siitä välinpitämättömästi radiokanavalla aina kerran tunnissa päivän uutisia lukiessaan, ja seuraavana päivänä koko lähiseutu saisi lukea kyseenalaisissa olosuhteissa tapahtuneesta mysteerikuolemastani. Michaelin vakuutteluista huolimatta en halunnut uskoa Isabellan olevan ihan niin sydämellinen ja reilu, että katsoisi läpi sormiensa kohti horisonttia vapaana sieluna laukkaavan Minan.

Osoitettuani olevani alfa tuoreessa suhteessamme, Mina oli kuin Herran enkeli: se käveli rinnallani kiltisti, pysähtyi kun minä pysähdyin ja sitten taas liikkui kun minäkin liikuin. Johdatin sen suoraan karsinaansa, ja se kiepsahti siellä ympäri tottunein elkein jääden sitten tapittamaan suurilla silmillään mua.

Mina oli kaunis hevonen. Suuresta koostaan huolimatta siinä oli tietynlaista keveyttä, mikä sai sen vaikuttamaan sirolta ja herkältä. Sillä oli suuret korvat ja lempeät, uteliaat silmät, ja sen harmaa turpa värisi selkeästi kiinnostuneena. Tarjosin tammalle kättäni, ja se otti tarjouksen vastaan (Don Corleone! I'm back!) kunnes huomasi, ettei minulla ollut tarjota sille mitään sen erikoisempaa. Se huokaisi, puhaltaen lämmintä ilmaa mun kädelle, ja alkoi sitten miettiä, joskos sen alusiin olisi tipahtanut mitään uutta.

Katselin tammaa karsinan ovenpieleen nojaten. Se oli todella sympaattinen kaikessa välinpitämättömyydessään—oikeastaan, ei mua haitannut sen mielenkiinnottomuus lainkaan, minähän olin se, joka vietti kesät hevoslaitumen nurkassa vain katselemassa laiduntavia kesävieraita.

"Aiotko sä ratsastaa sen?" kuului käytävältä kavionkopseen saattelemana.

Säpsähdin, taas, ja vastasin Pennalle aivan liian kiireisesti: "En!"

Se laittoi taluttamansa hevosen karsinaan, liu'utti oven kiinni ja katsoi mua kysyvästi. Vedin itsekin Minan ovea kiinnemmäs ja pyöräytin Pennalle silmiäni: "Kai sitä saa hoitohevostaan tulla ihan vain hoitamaan? Vai onko kaikki täällä vain ratsastajia ja hevostenkäsittely unohtuu täysin?"

Penna näytti siltä, että sillä olisi ollut enemmänkin sanottavaa aiheesta, mutta kiirehdin sen ohi kohti oletettua varustehuonetta. Ikäväkseni se paljastui rehuhuoneeksi, ja olin vielä enemmän tai vähemmän dramaattisesti vetänyt oven vähän turhan kovaa kiinni perässäni. Penna varmasti tallityöntekijänä oli sen tajunnut, mutta odotin silti niin kauan kunnes kuulin sen askelten katoavan tallikäytävältä ja raskaamman ulko-oven sulkeutuvan.

Tietenkin varustehuoneen oli pitänyt olla juuri se toinen ovi. Tietenkin, koska tähtien ja planeettojen asennot eivät ikinä olleet myöden Märta Merenheimolle.
avatar
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 27

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 07.01.19 0:25

Hui hai Isabella
7.1.2018

"Mä lähden sinne tallille, moikka", huikkasin isäpapalle, joka tönötti tapansa mukaan huvilan terassilla vanha pusakka päällään ja rööki huulessaan. Se katseli jonnekin kaukaisuuteen, kuten sillä usein oli tapana kun se poltti ketjussa terassilla. Jalassaan sillä oli Adidaksen sliparit, ei ne muodikkaat versiot vaan joskus 80-luvulla hankitut tohvelit, ja sen varpaat oli lumessa.

Otin harjan käteen ja aloin huiskia pahimpia lumia pois terassilta kun isä avasi suunsa: "Tallille taas? Joka päivä käyt siellä! Tekisit kotitöitäkin joskus!"

"En käy joka päivä", vastasin rauhallisesti ja sudin huvilan portaat puhtaiksi. Puinen pinta oli liukas, mutta tuskinpa siitä kukaan muu kulkisi. Kuistin alla asuva siilikin oli vaipunut talvihorrokseen jo pari kuukautta sitten, tai sitten se oli onnistunut saamaan itsensä syödyksi.

"Sitä paitsi on ihan hyvä, että mullakin on muuta tekemistä kuin vain istua täällä kotona", jatkoin pehmeästi ja kenkiäni kopistellen palasin harjaamaan lattiaa isän ympäriltä. "Olisiko sulla antaa mulle vähän rahaa, bussiin ja, no, muihin menoihin?" kysyin kiltisti. Isä mulkaisi mua, ja kohautin olkiani kuin en viikottain kävisi sen lompakolla muutenkin. Se seisoi tiukasti paikoillaan kun harjasin lunta sen ympäriltä, ja vaikka yritin olla varovainen—

"Älä saatana jaloille, tyttö!" se kähisi ja varisutti tupakkaa vastalakaistulle laudalle. Kehotin sitä siirtymään, mutta ei se siirtynyt, kunhan pärski ja korskui loukkaantuneena kunnes heitti puoliksipoltetun röökinsä talven runtelemalle tuolille ja kolisteli takaisin sisälle. Ovi heilahti kiinni niin, että kuistin ikkunat helisivät—joku päivä ne vielä tippuisivat kehyksistään, kuten isäkin. Katsoin hetken ulko-ovessa heiluvaa kranssia ja otin sitten edelleen kytevän tupakan sormieni väliin, tumppasin lumenpeittämään ikkunalautaan ja nakkasin suolakurkkupurkkiin, joka oli jo vyöryä yli äyräiden.

Bussikuski ei hymyillyt mulle, enkä mäkään sitten sille. Se lähti liikkeelle ennen kuin olin saanut vaihtorahojani, pikkukolikoita, kerättyä tiskistä ja horjuen löysin itselleni istumapaikan bussin keskiosasta. Pari suunnilleen mun ikäistä poikaa katsoivat mua vähän taaempaa, toinen kuiskasi toiselle jotain katsekontaktia rikkomatta, ja mä vedin huivia tiukemmin naamani eteen ja vaivuin istumaan.

Vapaita paikkoja ei ollut liiaksi, bussi vaikutti olevan täynnä työvuoronsa päättäneitä, Murronmaalta Kallaan matkustavia työläisiä. Katselin ihmisiä, jotka katselivat älypuhelimiaan. Ne näpyttelivät viestejä, selasivat somea ja katsoivat videoita, ja sitten näpyttelivät taas viestejä.

Mietin, mitä ne kirjoittivat. Mua vastapäätä istui nuori nainen, sellainen tavallisen näköinen: sen ruskea tukka pilkotti pipon alta ja sen ripsissä oli hillitysti maskaraa. Se katseli puhelintaan vähän väliä, aina välillä näpytellen ja sitten hymyillen. Ehkä se viestitteli poikaystävälleen, tai jollekin. Olen kotona kohta, se ehkä laittoi, koska sitä toisen pään ihmistä ehkä kiinnosti.

Katselin likaisen ikkunan läpi kuinka Murronmaa muuttui Kallaksi. Bussi kävi tyhjemmäksi mitä pidemmälle Kallan keskustaa päästiin, ja lopulta oltiin tarpeeksi lähellä Auburnia, joten minäkin poistuin. Kuulokkeet, ne typerät iPhonen mukana tulevat sellaiset, olivat lämmenneet matkan aikana taskussa tarpeeksi, ja ujutin epämukavat napit korvilleni.

Lisztomania siivitti matkaani Auburniin, kunnes musiikki hiljeni antaakseen tietä viestiäänelle.

Se oli Isabella Sokka, tunnistin vaikken ollutkaan tallentanut sen numeroa. Laita Mina valmiiksi ja tuo maneesiin klo 18:30. Kouluvarusteet. Möykky, joka oli yhtä epämukava kuin kuulokkeet korvillani, tipahti mun vatsanpohjaan, ja kuin varkain, mun askellus kiihtyi niin, että Auburnin saavuttaessani olin hengästynyt.

Kyllähän mä osasin hevosen varustaa, kerroin itselleni. Miten vaikeaa se voisi olla? Laittaisin hevoselle satulan selkään ja suitset päähän, ja suojia jos se sellaisia tarvitsisi. Kouluvarusteisiin tosin varmaan kuului pintelit. Ja Minan ollessa hieno hevonen, sillä oli varmasti useampi satula, mutta kyllä koulusatulan erottaisi. Suitset olivat itsestäänselvyys, eihän hevosilla ollut useampia suitsia.

Huomaamattani viiletin miltei täyden parkkipaikan ohi, niin syvällä ajatuksissani ja yhtäkkisessä vuosisadan kriisissä siitä, osasinko sittenkään varustaa hevosta.

Mina seisoi tammatarhassa sen Armin kanssa, ja tänään ne kököttivät molemmat portilla valmiina. Sekin sai mun sydämen sykkimään vähän rivakammin, enhän tuntenut Armia hevosena lainkaan. Tulisiko se mukaan? Olisiko se karkausaltis? Olivatko ne Minan kanssa niin hyviä ystäviä, ettei tulisi kahakkaa kun yritän saada Minaa sen ohi?

Huolellisesti hätystelin punertavampaa tammaa kauemmas, ja se vähän hämmentyneenä kyllä peruutti pois tieltä ja jäi sinne sillä välin kuin hätäisin liikkein nappasin oman hoidokkini kiinni ja usutin sen ulos tarhasta tulipalokiireellä. Armi katseli niiltä sijoiltaan varmaan vähän huvittuneena, ja siinä suljetun portin toiselta puolelta sitä katsoessani huokaisin helpotuksesta ja lisäsin Armin kivojen heppojan listalleni.

Minakin vaikutti olevan hyvällä tuulella: se käveli reippaasti vähän mun takaoikealla eikä pöllöillyt niin, että olisin taas joutunut minavetoiseksi lumikolaksi. Otin sen merkkinä siitä, että kaikki muukin sujuisi tänään ongelmitta. Toisaalta, Mina oli osoittanut olevansa ihan kiva harjailukaveri muutenkin, tosin siinä oli sellaista selkeää... No, ylevyyttä? En osannut kuvailla sitä, mutta pidin siitä tammassa: se tiesi oman arvonsa ja paikkansa, ja sillä oli tarkat raamit, joiden sisällä se käyttäytyi. Se ei katsonut hyvällä jos vaikka unohduin selailemaan puhelinta kesken hoitopuuhien, mutta ei sitä miellyttänyt liian rivakkakaan toiminta.

Tykkäsin hoitaa sen pidemmän kaavan kautta. Isabella ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt mua laittamaan Minaa kuntoon, joten olin olettanut, että mun tehtävä oli, no, nimenomaan hoitaa sitä: harjailla ja niin pois päin. Karsinat kuitenkin putsattiin tallin puolesta ja hevosen ruokintaan mä en edes halunnut puuttua—lähin ruokintaa muistuttava tekemiseni oli voikukkien nyppiminen kesävieraille laitumen ulkopuolelta. Ja selkään en aikonut nousta, eikä se kai ollut tarkoituskaan: olihan Mina Isabellan kilpahevonen ja minä vain sen hoitaja.

Niinpä mun vastuulle jäi juuri se hoitaminen, enkä toistaiseksi ollut keksinyt muuta kuin loputtoman harjailun. Mutta se ei tuntunut haittaavan, ei minua eikä Minaa. Siinä hiljaa hyräillessä ja hevosen päästä kavionkantaan harjatessa saavutti jonkinlaisen, miltei euforisen tilan, jossa kaikki oli hyvin eikä mitään pahaa voisi tapahtua. Ja tähän mennessä Minakin oli harjaustilanteissa rauhoittunut vaikka olisikin ollut pöllötuulella vielä talliin tultaessa.

Tänään ei kuitenkaan ollut rajatonta aikaa harjailuun, ja jo se, hoitotuokion asettaminen määrättyjen aikataulujen puitteisiin, toi mun harjausliikkeisiin hermostunutta kiirettä. Mina vaikutti vähän jännittyneeltä, pää ylhäällä ja korvat tiukasti viuhuen milloin minnekin suuntaan. Sillä oli vaikeuksia pysyä paikoillaan kun hääräilin sen ympärillä tavallista rauhattomammin, ja vaikka yritin väkisin saada itseeni valettua edes jonkinlaista seesteisyyttä ja rentoutta.

Lopulta, tamman läpikotaisin harjattuani, sen kaviot putsattuani ja jouhet selviteltyäni, pakenin varustehuoneeseen, jossa Minan värikoodatut varusteet olivat kaikki siististi kahdessa paikassa. Löysin onnekseni vain yhden satulan, jossa oli sopivannäköinen huopa valmiina, mutta niitä saatanan suitsia olikin kahdet.

Otin molemmat käsiini ja roikotin niitä silmien tasalla. Molemmat olivat ruskeaa nahkaa, toisen vähän tummempaa, ja molemmissa oli hopeanhohtoiset, puhtauttaan kiiltävät kuolaimet. Niissä vaaleammissa suitsissa oli kuolainten lisäksi jonkinlainen ketju ja outo väkkärä kuolainrenkaiden yhteydessä. Katsoin niitä silmät sirrilläni ja mietin, miten helkkarissa ne toimivat—mahtuisiko nuo molemmat hevosen suuhun, ja mitä noilla häkkäröillä, tai tuolla ketjulla, tehtäisiin?

Laitoin suitset takaisin paikoilleen ja sen sijaan, että olisin alkanut varustaa hevosta, jonka piti olla vajaan kahdenkymmenen minuutin päästä maneesissa Isabellan edessä seisomassa täyställingissä, suuntasin päätalliin. Siellä oli suorastaan ruuhkaa! Lamaannuin oven eteen ja hain tuttuja kasvoja. Bongasin Rasmuksen, ja kauhuissani luikahdin ensimmäiseen avoinaiseen karsinaan—ei niin tuttuja kasvoja!!

Lopulta luin vastapäisen karsinan ovesta nimen Leafocean Lei, ja hehkulamppu syttyi mun pään ylle: Lefa! Adelinan sirkusponi! Ylväs ruunikko seisoi karsinassaan valppaana, korvien kuunnellen kaikkea ja kaikkia samanaikaisesti, sierainten värähdellessä. Sormet ristissä odotin, karsinan edessä odottavaa harjapakkia tuijottaen, ja pian tuttu-muttei-liian-tuttu vaaleaverikkö keinahtelikin jo paikalle.

"Adelina!" tervehdin sitä ja pujahdin vastapäisestä karsinasta pois ennen kuin se ehti huomata mun piilottelevan. "Hei, olen laittamassa Minaa valmiiksi Isabellalle ja mietin, kummat suitset sille laitetaan? Kouluratsastukseen yleensä?"

Kysymysmerkit värittivät mun puhetta, ja Adelinan vilpittömän lämmin tervehdys jäi niiden varjoon ja sen hymykin katosi mitä pidemmälle sen päälle puhuin. Se katsoi mua hetken mietteliäänä ja kohautti sitten olkiaan: "Varmaan kankisuitset? Ehkä se olisi erikseen pyytänyt niveliä jos olisi niillä halunnut koulua treenata."

Kankisuitset. Ne mahtoi olla ne häkkyrät, koska nivelethän olivat aivan tavalliset kuolaimet.

"Okei, niin sen täytyy sitten olla", nyökkäsin ja tein jo lähtöä.

"Voithan sä varmistaa Isabellalta?" Adelina huikkasi ystävällisesti Lefan karsinaa avatessaan, mutta mä ajattelin sellaista lähinnä itsemurhana (kahdessa merkityksessä: 1. Isabella voisi murhata mut jo sille puhumisesta; 2. Murhaisin oman maineeni ja musta tulisi mistään mitään tietämätön urpo) ja kiirehdin takaisin tammatalliin puhelin kourassa. Miten kankisuitset laitetaan, mutta googlehakuni ei tarjonnut yhtäkään järkevää tulosta.

Niinpä maneesin asteli paria minuuttia vaille H-hetkeä Mina, jonka kankisuitset olivat päässä mun mielestä just eikä melkein kuten ensimmäisellä löytämälläni hevosvarustekatalogin kankisuitsimallilla kuvassaan.

Isabella laskeutui edellisen ratsunsa kyydistä, sen hoitajaoletetun lähtiessä miltei heti marssittamaan hevosta kohti maneesin ovea. Hevosella oli samanlaiset kankisuitset kuin Minalla ja sen selkään oli viskattu kirjava viltti, ja mä kuumeisesti mietin, pitäisikö mullakin olla sellainen valmiina.

Kypäräpäinen nainen käveli tomerasti Minan luo ja tervehti tammaa jopa lempeästi. Pidin sen ohjista kiinni ja Isabellan ojennettua kätensä, luovutin ne hänelle.

"Halutessasi saat tietenkin jäädä seuramaan Minan treeniä", se totesi, ja minä en saanut sanaakaan suustani, kunhan vain posket punertaen nyökkäsin ja lähdin kiivain askelin kohti maneesin katsomoa, selkä käännettynä Isabellalle, joka näppärin sormin korjasi kankien ketjun oikealle paikalleen.

_________________
M. M. M.
avatar
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 27

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 11.01.19 0:47

Ollako vaiko eikö olla, sanoi Hamlet ja moni muu
11.1.2019

Voi, kunpa olisinkaan malttanut kuunnella Adelinaa ja rekisteröidä sen sanat jonnekin muualle kuin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. Kyllä, sinne, minne oli sullottu myös os-taa-kaa mak-kaa-raa -nollahuilusävel ja trigonometrinen funktio--sellaiset taidot ja tiedot, joita ei päivittäisessä elämässä tarvinnut, mutta ne silti muisti, vaikkakaan ei ikinä tarpeeksi saadakseen niistä kunnolla kiinni.

En osaa enää soittaa nokkahuilua ja trigonometrisestä funktiostakin ainoat muistikuvat ovat sin, cos ja tan, mutta silti se makkarasävelmä saattoi pulpahtaa mieleen bussissa ja MAOL-sivujen kaaviot pyöriä silmissä kesken hampaiden pesun.

Penna on ihan hullun rasittava, huusivat aivot yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, siinä samalla kun tuijotin mitään kuulevana Pennan määrätietoisesti liikkuvia huulia. En ollut enää varma mistä se puhui, mutta se puhui ja puhui ja puhui, ja ainoa, mikä välillä häiritsi mun huuliltalukemista, oli Pennan ajoittain nykivä vasen rinta.

Sillä oli pelkkä pitkähihainen päällä, ja olihan tallissa lämmin, eikä sen nännit olleet vieläkään tulleet esille, mutta sen rinta nyki aina välillä. Mun päässä vain kohisi, os-taa-kaa mak-kaa-raa ja sin θ = y/1 | cos θ = x/1, ja Pennan sanat olivat vain liikettä sen huulilla ja epäsäännöllisiä nytkähdyksiä sen toisessa rintalihaksessa.

"Kuunteletko edes?" se puhisi kun nostin katseeni sen kurttuisiin kulmakarvoihin ja turhautuneisiin silmiin. Mun käsi harjasi yhä poissaolevasti Minan kylkeä, ja kun en vastannut, tarttui Penna mun käsivarteen ja otti harjan mun kädestä. "Ei sun kannata tällä sitä harjata! Tämä on paljon parempi vaihtoehto, se edistää—"

—bla bla ja bla. Pennan ääni muuttui taas taustahälinäksi kun jatkoin Minan harjaamista näennäisesti kovin samanlaisella harjalla—ehkä se johtui siitä, että ne oli kaikki oksettavan säntillisesti just eikä melkein samansävyistä pinkkiä (kyllä, en suostunut kutsumaan selkeää pehmopinkkiä roosaksi, en ollut 87-vuotias). Penna osoitteli vähän Minaa ja näytti sen jouhia ja sitten karvaa, ja kun sen huulet piti pienen tauon, mä nyökkäsin hitaasti, ja huulet jatkoivat.

Oli karua ajatella, että Penna oli mun ainoa siedettävä kontakti tammatallissa. Eikä se edes ollut siedettävä. Melkein kaksi viikkoa, ja mun ainoa kontakti näiden seinien sisällä oli Penna. Penna!!

Tai, okei, Rasmus, mutta jos multa kysyttiin, mä en tiennyt kuka oli Rasmus Alsila. Kukaan ei tosin kysynyt, paitsi Adelina, ja sekin varmasti tiesi jo, että olin valehdellut läpeeni eikä meistä nyt ikinä tulisi toisiamme Ystäväkirjoissa bestiksiksi tituleeravia tyttökavereita.

Olin varma, että hevosten (lue: hoitajien) erottelu kahteen eri talliin näin julmasti oli laitonta. Tai vähintäänkin jotenkin syrjinnäksi luettavaa. Isommassa tallissa kävivät kaikki! Tammatallissa taas törmäsi hyvänäkin päivänä korkeintaan Isabellaan, ja sekin oli jo aika harvinaista. Huonoimpina, eli useimpina päivinä siellä törmäsi Pennaan (tai siihen Alsilaan, jota mä en tuntenut). Ja siinä ne sitten olivatkin! Amandaa en laskenut, koska en vielä ollut varma oliko se mykkä vai muuten vain katsoi mua aina nenänvarttaan pitkin mitään sanomatta.

Ei sillä, että kaipasin uusia kontakteja, mutta autiot käytävät alkoivat kummitella aina illan tullen (siis Minan mielestä, ei tietenkään minun, järkevän aikuisen ihmisen mielestä). Lisäksi kaikkihan tiesivät, että väkijoukkoon oli helpompi kadota kuin autiokaupunkiin.

Effillä ja Armilla oli molemmilla hoitajat, mutta en ollut törmännyt niiden tarhatoljottajien holhoojiin vielä kertaakaan. Minan karsinanaapurin, varsomiskarsinassa möllöttävän Salsan kuviot olivat vähintäänkin epäselvät, mutta Penna oli tiennyt, ettei se ollut kartanon omia hevosia, muttei yksityinenkään. Sitten oli vielä omituisen pilkukas Hani-poni, ruskeaturpainen Eela-tamma ja pari muutakin hevosta, jotka eivät olleet niin mieleenpainuvia, että olisin vielä osannut yhdistää hevosta nimeen.

Mutta yhtä lailla niidenkin hoitajat tuntuivat kärsivän jostain näkymättömyydestä, sillä yhä edelleenkin tallissa oli vain Penna, joka puhui ja puhui ja puhui. Harjoista, helveten, harjoista!

"Puhutko sä oikeasti mulle harjoista?" kysyin lakonisesti kesken sen lauseen, johon sisältyi yhden juuriharjan esittelyä ja sen harjasten erottelua sormin. Pennan ilme tipahti, mutta sitä ehti hädin tuskin huomata kun pojan lärvi oli jo piikikkäissä peruslukemissaan.

"Eikö sua kiinnosta Isabellan hevosen hoitaminen?" Penna sanoi kevyesti. "Voin kyllä kertoa sille, se on juuri varustamassa Ankkaa tuolla."

Katsoin sitä kryptisesti ja mietin minkälaiseen ansaan se yritti mua kompastuttaa. Jos vastaisin kyllä, se jatkaisi loputtoman tuntuista mölinäänsä harjoilla samalla tavalla kuin David Attenborough sen luontoeläimistä (ja mä joskus laitoin sen selostamia dokkareita pyörimään yön pikkutunneilla kun uni ei tullut), mutta jos vastaisin ei, myöntäisin, ettei mua kiinnostanut hoitaa Minaa sen ansaitsemalla arvostuksella.

Pennahan oli Jigsaw, ja mä olin yhden huonon ja yhden huonomman vaihtoehdon äärellä miettimässä menetänkö mieluummin käteni vai pääni.

Sitten tallin ovi aukesi, ja kuului naisen ääni. Paljon naisen ääntä, ja vähän sen alle jääviä askeleiden ääniä, ja pian nurkan takaa pilkistikin ruskea pehko tukkaa ja vähän turhan tutunoloinen miehen hahmo.

"Tietenkin kiinnostaa", sanoin Pennalle, koska käden menettäminen ei tuntuisi enää missään. "Kerro lisää."

Penna siristi silmiään, ja vilkaisi sitten iloisesti papattavia (tai papattavaa, yksikössä) tulijoita, ja sitten taas mua. Katsoin sitä silmiin, ja siellä kävi kiivas tahtojen taisto: tyydyttääkö besserwisseröinnin tarve ja jatkaa harjoista vaikka mua ei selkeästi kiinnostanut vuosisadan harjaluento yhtään sen enempää kuin kilo hevosenkakkaroita, vai jättääkö mut kuin knalli kalliolle tulijoiden, joista en kaikesta päätellen oikein välittänyt, armoille?

Blondiinin huulet mutristuivat ja vääntyilivät ja venkuroivat, ja jos tilanne olisi ollut toinen, olisin suorastaan hykerrellyt ja kiitellyt itseäni. Olla nyt itse astumassa ansaan ja kääntää se toisen ansaksi, miten nerokas liike.

"Hei, Vaanila!" papupata kailotti yhtäkkiä, ja kun askeleet alkoivat lähestyä meitä, mä luikahdin muina naisina Minan kaulan ali toiselle puolelle ja katosin slaavikyykkyyn harjaamaan sen kavionrajaa. Papupadan varjona kulkenut Rasmus katsoi mua vaivihkaa juuri silloin, kun mä yritin katsoa sitä vaivihkaa, ja me molemmat työnnettiin katseemme liiotellun kiireisesti muualle.

"Hitto vie, miten paljon geeliä tuossa kiehkurassa oikein on?" se aiemmin näkemäni ruskea pehko ällisteli, mutta vastausta odottamatta meni suoraan asiaan ja kyseli Isabellan perään. Se mainitsi Cavan ja Rasmuksen, ja mun poskia kuumotti milloin se huomaisi mut. Jostain syystä se muikki, josta näin sillä hetkellä sattumalta vain jalat, sai mut tuntemaan oloni oppilaaksi juuri sillä hetkellä kun opettaja kysyi luokalta jotain eikä kukaan nostanut kättään: mä halusin muuttua näkymättömäksi.

Nyt ymmärsin niitä muita hoitajia vallan hyvin. Ehkä näkymättömyysviitta voisi tulla arvokkaaksi Auburnissa.

"Se on juuri Ankan kanssa tuolla", Penna sanoi. Se vaikutti yhtäkkiä kireältä, mutta ehkä se johtui Minan toiselta puolelta kuuluvasta, selkeästi huvittuneesta tirskahduksesta. Äännähdys sai Pennan haromaan hiuksiaan muka niin välinpitämättömästi, ja se ilmoitti hyvin selkeästi, että Isabella todennäköisesti poistuisi pian, joten kannattaisi liikkua nyt jos haluaisi saada tilaisuuden puhua.

Niinpä Papupata ja Pähkinäsilmä kääntyivät kannoillaan ja suuntasivat kohti tammatallin ainoan kimon karsinaa.

"Mun mielestä sun kiehkura on tosi hieno", kerroin Pennalle hiljaisella äänellä, katsoen sitä ylöspäin Minan jaloista. Se katsoi mua jokseenkin taponhaluisena, pudisti päätään ja marssi tiehensä. Nousin ylös ihan vain katsoakseni sen perään, jos sen hurja poismarssi olisi ollut vaikka jollain tavalla koominen tai etäisesti känkkäränkkäistä taaperoa muistuttava.

Mutta ei se ollut. Penna ilmeisesti osasi pitää tunteensa sisällään. Mikä oli yllätys, koska en odottanut, että Penna pystyisi pitämään mitään sisällään. (Puhun nyt sanoista.)

Siinä me sitten oltiin, Mina ja minä, kaksi tammatallin näkymätöntä. Hiljaiseksi käyneen rakennuksen toisesta päästä kaikui yhä Papupadan ääni, yhdistettynä Isabellan hiljaisempaan keskusteluääneen ja Rasmuksen... No, Rasmuksen vielä hiljaisempaan olemassaoloon.

Mietin, oliko Auburn Estate sittenkään hyvä idea. Eihän mun ollut mikään pakko olla täällä, voisin vain soittaa tai ehkä jopa laittaa vain viestiä (tai sähköpostia, se olisi asiallista) Isabellalle ja kertoa, että sori, ei tämä toimi. Tai ehkä voisin laittaa Michaelin juoksupojaksi, se rakastaisi saada tekosyyn käydä kartanolla tapaamassa perijätärtä jos toistakin missä tahansa merkeissä. Ja tokkopa Isabella voisi suuttua sille Herran Enkelille, toisin kuin mulle.

Mina huokaisi, syvään ja raskaasti kuin se olisi ollut jo enemmän kuin done tän päivän kanssa. Hymähdin sille, ja silitin hienoa karvaa sen kaulalle. Mina tuntui silkkiseltä, ja olin varma, ettei Pennan harjavinkeillä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Mietin, oliko Auburn Estate sittenkään huono idea.

_________________
M. M. M.
avatar
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : Ribkadory
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 27

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa