Minan päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 14.08.18 19:18

14.8.2018 - Fiiliksiä kisoihin valmistautumisesta

Olin ilmoittautunut itseni Minan kanssa pariin koululuokkaan Seppeleessä järjestettäviin Champions Cup kilpailuihin ja ensimmäinen osakilpailu olisi jo ylihuomenna. Minua jännitti ja paljon, enkä uskonut, että ensimmäisistä kilpailuista vielä melko vieraan hevosen kanssa tulisi paljoa mitään. Mutta täytyisi minun osallistua ja tehdä parhaani, etten nolaisi Auburnia ja Isabellaa totaalisesti; olihan tallin maine vuodessa ehtinyt kiiriä jo pitkälle. Lisäksi Seppeleessä oli myös ratsastajia, jotka olivat huomanneet menestykseni Storytellers Cupissa Mustiksen kanssa.

Yritin kovasti nollata ajatuksiani koulutreenin aikana. Sydämeni kuitenkin tykytti joka kerran, kun lähestyin keskihalkaisijaa aloittaakseni kouluradan. Pysähdykset venyivät ja käännökset olivat tasapainottomia. Siirtymät eivät osuneet kohdilleen ja olin jo lähes valmis perumaan osallistumiseni.
“Lotta, sun tekemisestä on rentous kaukana ja tuo harjoittelu on jo hyvän tovin polkenu paikoillaan, joten otahan loppukäynnit ja tuo Mina talliin”, Isabella sanoi äidillisesti. En ollut huomannut naisen saapumista kentän laidalle, mutta varmasti hän oli ehtinyt katselemaan minun ratsastamistani hyvän tovin.
Huokaisten pidätin tamman käyntiin ja annoin pitkät ohjat. “Jännitän niin kovin ylihuomisia kilpailuja”, selitin päästessäni lähemmäs naista.
“Se on ihan ymmärrettävää. Koita kuitenki ottaa asiat rennosti, Mina on teistä se, joka kaipaa positiivisia kokemuksia kilpailuista. Keskity radalla siihen, että tamman huomio on sinussa ja sillä on riittävästi liikettä.” Isabella neuvoi. Nyökkäsin vastaukseksi ja annoin tamman kävellä rentona ympäri kenttää loppukäyntien ajan.
Lotta A.
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 21:41

16.08.2018 - Muutkin mokaa

Olin yrittänyt koko eilisen illan ja tämän aamun rentoutua. Kaksi teinityttöä Kaajapuron tallilta oli lupautunut Minan hoitajaksi tämänpäiväisiin kilpailuihin. Neidit olivat tallipihassa tasan sovittuun aikaan ja ryhtyivät kantamaan osoittamiani tavaroita kohti traileria ja vetoautoa.
“Miksei me voida harjata sitä ja..” kuulin sinitukan nurisevan, kun hän oli poistumassa satulan ja suitsien kanssa tallista.
“Uskon kyllä, että teillä on kilpailupaikalla aivan riittävästi aikaa hengailla Minan kanssa. Olen tammasta kuitenkin vastuussa, enkä tiedä yhtään millä tuulella se tänään on.” Ilmoitin Avalle ja Jannalle, jotka vilkaisivat toisiaan merkitsevin katsein.
Jätin tytöt omaan kuplaansa ja viimeistelin vuokratammani trailerimatkaa varten. Tästä päivästä tulisi pitkä ja mielenkiintoinen.

“Mitä sä kisaat tänään?” kysyi polkkatukkainen rillipää takapenkiltä.
“Helppo A ja B” vastasin lyhyesti.
“AI. Etkö hyppää?”
“En”.
“Kuvittelin, että Mina pärjäisi esteillä hyvin noilla koivillaan”, Ava kommentoi.
“Kyllä se kai jotain hyppääkin”.
“Mutta sä et?” Janna ihmetteli.
“En oo vuosiin hypänny estettäkään”.
“Mikset?” Ava tivasi.
“Tipuin lapsena pahasti puomien sekaan” selitin yksinkertaisesti.
“Ja et oo sen jälkeen hypänny?” Janna ihmetteli.
“En.”
“Sulta jää niin paljon pois, kun et hyppää.” Ava tuumasi.
“No, ei se mua harmita. Mentiin Mustiksen kaa paljon kavalettejä treenissä.” Kerroin tytöille.
“Mustiksen, eikös se ollu se friisiläinen?” Janna pohti ääneen.
“Joo” vastasin nyökäten. “Mutta möin sen”.

Hevonen allani oli jännittynyt kuin jousi, kuten itsekin. Astelimme kouluradalle ja yritin saada tamman ravaamaan mukavin, pitkin askelin. Pian kuului vihellys ja parin ravivoltin jälkeen suuntasin lähtötervehdykseen. Pysähdys venyi pitkäksi ja Mina oli malttamaton. Siirtymät olivat täysin poissa tasapainossa, eikä tamma kulkenut mitenkään ohjan ja pohkeen välissä; takajalat olivat tallissa ja turpa lähinnä taivaissa. Lisäksi jokin katsoja tuntui jännittävän tammaa epätavallisen paljon, joten yhteen kulmaan ratsastaminen oli lähes mahdotonta. Tiesin jo valmiiksi, ettei meidän suorituksella päästäisi palkinnoille, kunhan saataisiin edes hyväksytty rata. Huokaisin lopputervehdyksen lähestyessä ja yritin rentoutua parhaani mukaan. Pysähdys oli hieman parempi kuin ensimmäinen. Poistuimme radalta kasvoni mutrussa.

Valmistauduin toiseen rataan ja katselin Sylvi Ojanteen rataa. Kimo ori kulki nätisti naisen alla, mutta selkeä ajatuskatkos heille syntyi, sillä he unohtivat ratsastaa yhden tehtävän. Totesin, etten ollutkaan ainut, joka osasi mokata totaalisesti koulukilpailuissa. Kuka nyt ulkopuolelle muka tulisi kilpailemaan, jos ei ollut varma omasta tasostaan? Itse ainakin, olihan kokemus molemmille kultaakin kalliimpi. Sain oppia tuntemaan vuokrahevoseni uusissa olosuhteissa ja tamma pääsi tutustumaan vieraisiin paikkoihin. Muuten Sylvin rata oli moitteeton, ehkä seiskan tai kasin luokkaa. Toisaalta meidän jälkeen vielä starttaisi ratsukko, jota en tutenut ja heidän menonsa vaikutti moitteettomalta. Irvistin ja ajattelin, että tulisimme taas jäämään ilman sijoitusta tälläkin radalla.

Niin päivä oli pulkassa, kaksi läpäistyä rataa ja likoille tarjoiltu kantiinista kunnon eväät. He olivat halunneet jäädä vielä vähäksi aikaa katsomaan esteitä, tosin siellä ei ollut kuin yksi ratsukko ja siirtymä aika oli lyhyt. Nautin kyllä esteratsastuksen katsomisesta, mutten itse olisi ikinä kyennyt metriselle radalle. Ratsukko pudotti yhden puomin, mutta ratsastaja jatkoi silti hymyillen. Ihailtavaa toimintaa. Täytyisi itsekin päästää irti epäonnistumisista ja keskittyä onnistumisiin. Lopulta radan ollessa ohitse hoputin tytöt lastaamaan Minan, joka oli onnellisena syönyt ruohoa. Tytöt kovasti kyselivät, olisinko menossa seuraaviin osakilpailuihin, mutta vastasin heille vain epämääräisesti. En ollut vielä itse varma ja huominen valmennus kertoisi paljon valmiudestamme.

#rassenhaaste #heidinhaaste
Lotta A.
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 22:54

17.08.2018 - Anton Koskisen kouluvalmennus

Valmentajan kommentti:
Hyvät alkuverryttelyt tuottivat tulosta heti valmennuksen alussa. Tamma kuunteli apuja herkeämättä ja kulki hienosti omilla jaloillaan turhaa vääntyilemättä ja kääntyilemättä. Lisätyt askellajit selkeästi tympäännyttivät hevosta, joten ratsastaja sai tehdä todella työtä saadakseen puhtaat suoritukset. Vastalaukka näytti alkuun kömpelöltä tamman laukan ollessa hieman epätahdissa.



Minan kankisuitset olivat kadoksissa. Ne eivät roikkuneet omassa naulassaan ja olin päättänyt valita ne tämänpäiväiseen valmennukseen. Olin jo omasta aikataulusta myöhässä ja en ymmärtänyt, mistä voisin suitsia lähteä etsimään, joten kiireessä nappasin mukaan Ankan kankisuitset, joiden kuolaimet olivat samankokoiset kuin Minalla. Laskin nopeasti, missä rei’issä poskihihnat olivat kiinni ja merkitsin puhelimeeni, jotta voisin palauttaa suitset oikeissa mitoissa paikoilleen. Toivottavasti Amanda ei tulisi seuraamaan valmennustani, sillä hän varmasti huomaisi minun napanneen jonkun toisen suitset.

Saavuin juuri ajoissa maneesiin, varmaan täysin pöllähtäneen näköisenä, jotta ehtisin kävellä hyvin Minan kanssa ennen valmennuksen alkua. Mina oli tänään paljon rennompi kuin eilisissä kilpailuissa. Käynti oli mukavan reipasta ja tahdikasta, eikä minun tarvinnut kuin tahdittaa tammaa ja myödätä mukana.

Anton esitteli itsensä saapuessaan maneesiin ja otti minulta käteisenä vastaan valmennusmaksun. Alkuun lähdimme tekemään keskiympyrällä ravi-käynti siirtymiä. Mina kulki hienosti ja oli herkkä istunnalle, joten minun ei tarvinnut kuin ajatella pohjetta ja kättä. Seuraavaksi lähdimme harjoittelemaan ravista pysähdyksiä ja pysähdyksestä raviin siirtymistä. Alkuun pysähdykset menivät käynnin kautta, mutta pian saatiin kauniit ja tasapainoiset pysähdykset.

Seuraavana lähdimme treenaamaan ravissa koottuja ja lisättyjä askellajeja. Kokoaminen oli helppoa ja tamma tuntui lähes ravaavan paikoillaan, eikä siitä varmasti olisi ollut hyvällä treenillä pitkä matka piaffeen tai passageen. Käännökse kulmissa sain tehdä takaosakäännöksinä, joissa olisi vielä varmasti hiomista molemmilla, mutta Anton ei takertunut siihen. Suurempi ongelma nimittäin oli eteenpäinpyrkimys lisätyssä ravissa. Mina ei meinannut lähteä venyttämään askeliaan sitten millään. Lopulta päädyin käyttämään kannusta ja se sai Minaan selvän reaktion, muttei pysyvää muutosta, sillä seuraavallakin kerralla jouduin käyttämään kannuksia.

Ravista siirryimme laukkaan, jossa teimme samoja harjoitteita ja kokeilin jopa puolipiruettia, joka oli tosin vielä liian haastava tehtävä nuorelle tammalle, mutta asteittaisella harjoittelulla sekin varmasti onnistuisi. Lisäyksissä oli taas haastetta, vaikka nyt menikin jo paremmin.

Väliin otimme käyntitauon ja palasimme sitten Anton ohjasi minut kahdeksikolle tekemään ravista laukannostoja. Kun Mina tuntui olevan taas sopivasti kuulolla, Anton pyysi minua pitämään laukan ja tekemään laukanvaihdot ympyröiden liitoskohdassa. Mina ei aivan ollut tasapainossa ja uuden laukkaamissuunnan myötä se aina haparoi ja välillä meni ristilaukalla. Laukanvaihtojen ollessa niiden sijainti muutettiin ympyröiden toiselle puolelle, jolloin syntyisi mukava vastalaukkakaarre. Alkuun Minan laukka ei ollut kauniin kolmitahtista ja jouduin todella tekemään töitä. Lopulta sain ratsastettua tamman paremmin pohkeelle ja enemmän ylämäkeen, jolloin tahtikin löytyi.

Loppu verryttelyn päätin suorittaa itsenäisesti maastossa, sillä valmennusaikakin oli jo muutaman minuutin miinuksen puolella. Kiitin vielä Antonia kovasti ja kerroin tamman olleen aivan eri hevonen eilisissä kilapailuissa.

Palatessani talliin huokaisin. Isabella - tai kukaan muukaan - ei ollut seurannut valmennusta ja sain palauttaa suitset hiestä pyyhittynä takaisin omalle paikalleen ja kiinnitin poskihihnat vielä takaisin Ankan mittoihin. Samassa päähäni pälkähti ajatus, Minan suitset olivat varmasti jääneet autoni takakonttiin, koska ne eivät olleet mahtuneet trailerin varustekaappiin. Minun ei siis auttanut, kuin käydä noutamassa suitset autostani.

#innanhaaste
Lotta A.
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Lotta A. lähetetty 19.08.18 23:36

18.08.2018

Käytiin Minan kanssa palauttavassa maastossa kahden rankan päivän jälkeen.

Minan päiväkirja - Sivu 2 4D7N2U

#sarahinhaaste2
Lotta A.
Lotta A.
Vuokraaja

Ikä : 28
Viestien lukumäärä : 377

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.10.18 13:09


Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Puhelin on soinut sinnikkäästi tallitakin taskussa, ja kun vihdoin katsoin ruutua, vedin pitkän henkäyksen.
’Lotta A. soittaa’
Vilkuilin ympärilleni Rosengårdin kauniilla tiluksilla, mutta olin oletettavasti yksin. Hämmentävä maastoretki oli takanapäin ja päivän ohjelma vaikutti jo käsitellyltä. Olin kävelyttänyt Ankkaa ja hoitanut sitä tarpeettoman kauan, tuijotellut Rosengårdien hevosia uteliaana ja lopulta lähtenyt yksin lenkille. Hölkätessä saisi selvitettyä ajatuksiaan, mutta tähän puheluun olisi vastattava ensin.

”Hei”, henkäisin esittelemättä.
”Öh, hei Isabella”, Lotan ääni aloitti vähän epäröiden.
”Niin?”
”Tuota... Ajattelin vain, että olitko antamassa minulle jotakin hoito-ohjeita? Tai... jotain.”
Lotta kuulosti vähän vaivautuneelta, ja epäilykseni heräsivät.
”Onko Minalla joku hätänä?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Ei, ei ole. Sillä on kaikki hyvin. Ajattelin... että pitääkö minun tehdä jotain erityistä. Tai että kuka on vastuussa, nyt kun olet siellä vielä tiistaihin”, Lotta jatkoi, enkä tosiaan pysynyt kärryillä.
”Siis ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, tarkkailet vaan Minan käytöstä ja soitat tarvittaessa Merjalle. Gabriella on tietoinen tietysti myös, ja pitää pullukkaa silmällä työnsä lomassa”, selitin rauhallisesti.

Puhelimessa tuli ihmeen hiljaista.
”Tuota”, Lotta henkäisi sitten. ”Siis sehän on varsonut. Tiesit etkö tiennytkin?”
Jäädyin. Ihan totaalisesti.
Etkö tiennytkin?
EN.
En tiennyt.
Miten se oli mahdollista?!

***

Tiistai, 23.9.2018, Auburnin kartanolla

”Huh se on kyllä jo todella paksu”, sanoin.
”Niin”, Lotta vastasi, ja kyyristyimme molemmat kurkistelemaan rautiaan nisiä. ”Se puhisee ja tuhisee jo aika paljon, ja liikkuu vähän vaikeasti.”
”Mmmh”, mutisin vain. Varsominen olisi jo voinut käynnistyä, mutta näköjään Mina oli ajatellut pihtailla. Punatukkainen vuokraajani oli jatkanut kiltisti Minan hoitamista ja päivittäisiä tarkastuksia, vaikka ratsastikin väliaikaisesti Rillaa. Tällä tankkerilla ei tosiaan esitettäisi yhtäkään kouluohjelmaa, ei edes tallin omissa kisoissa.

”Kaipa se sitten kohta poksahtaa”, huokaisin ja päätin soittaa ennakoivan puhelun Merjalle. Puhelu oli nopeasti ohi, ja Merja vakuutti olevansa henkilökohtaisesti maisemissa seuraavat pari viikkoa. Eläinlääkärimme tulisi vielä illasta tekemään pikaisen tarkistuksen, vaikka mitään syytä huolelle ei vaikuttanut olevan. Lotta jäi harjaamaan valtavaksi muuttunutta Minaa käytävälle ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi.

***

Lauantai, 29.9.2018, Rosengårdin kartanolla

Olin yhä mykistynyt.
”Ahaa. Ehkä Merja sitten unohti kertoa.”
”Itse asiassa.. tuota... Olin täällä eilen kun Mina varsoi, ja Amanda sanoi soittavansa sinulle pikimmiten. Amanda on varmasti unohtanut”, Lotta selitti.
Niin. Unohtanut. Vaikka toki oli hyvä, jos Lotta uskoi niin. Minä en niellyt sitä lainkaan. Amanda oli täysin tahallisesti jättänyt kertomatta, että tammani oli varsonut. Toki syntynyt varsa oli koulusukuinen ja siten tavallaan siskon vastuualueella, mutta kyllä tämä oli ihan muuta ilkeilyä...
”Niinpä niin. Amanda on ollut kouluvarsasta hirveän innoissaan. Unohtaminen on ihan ymmärrettävää, ehkä heille on tullut Merjan kanssa sekaannus. Äskenkö se syntyi?” kysyin tasaisella äänellä.
”Ei... vaan eilen. Aika lailla heti teidän lähtönne jälkeen”, Lotta vastasi. En kehdannut kysyä enempää, vaan keskityin hengittelemään. Kunhan puhelu olisi ohi, avaisin välittömästi varsomiskamerasovelluksen ja yrittäisin selvittää sen pikselöitynyttä kuvaa tuijottaen varsan sukupuolen ja värin.

Lotta oli kuitenkin sekä nokkela että hienotunteinen. Nainen tulkitsi vaivaantuneen hiljaisuuden ihan oikein.
”Se on todella pitkäkinttuinen, tumma ori.”
”Ai, kiva kuulla. Ja hei, siitä vastuuasiasta. Amanda ja Gabriella osaavat varmasti antaa ohjeita, mutta ulkoiluttakaa niitä vain vähän kerrallaan, ainakin jos on näin viileää ja ensin kaksistaan. Sitten tilanteen mukaan ne voi laittaa Eelan ja Lyylin kanssa samaan tarhaan. Amanda varmasti ohjeistaa myös”, sanoin ja peittelin katkeruuden äänestäni parhaani mukaan. ”Ja kiitos kun soitit!”

Laskin puhelimen korvaltani ja olo tuntui oudon tyhjältä. Mina oli varsonut eilen, ja minä, tammanomistaja ja toinen kasvattajista, sain tietää vasta tänään. Jo yhden päivän viive tiedonkulussa oli nöyryyttävä. En ihmettelisi, vaikka jopa asiaan täysin liittymätön Rouva Susanne Rosengård olisi ehtinyt kuulla tammani varsomisesta ennen minua.

Jatkoin polkua eteenpäin kauniin syksyisessä maisemassa ja tappelin sovelluksen kanssa. Sitten kuva alkoi toimia, mutta karsina oli tyhjä. Mitä hittoa tämä nyt oli?!
Ja sitten puhelin kilahti.

Amanda viestitti, pokkana vain.
’Mauvelouksesta on tehty jo ostotarjous. En hyväksynyt sitä vielä.’
Hah! Vai ei hyväksynyt, kuinka ystävällistä. Nimen sisko oli silti näköjään päättänyt yksinään. Mitä jos en olisi vielä edes kuullut varsasta? Mitä Amanda oletti minun vastaavan? Tai sitten sisko oli nähnyt tai kuullut Lotan puhelun ja piruili kanssani. Oli miten oli, en alkaisi kiukuttelemaan. Vastasin vain ’Ok’, kun puhelin kilahti heti uudelleen.

Ihana, tunnollinen Lotta laittoi juuri WhatsApp-viestin.
’Ensimmäinen ulkoilu. Eikö ole komea? 😍
Minan päiväkirja - Sivu 2 Minanvarsa


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 799

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 29.12.18 23:36

Yrmeitä alkuja

29.12.2018

"Tämä on typerää", ilmoitin vakaalla äänensävyllä Michaelille. Se ajoi autoa ja yritti, paino nimenomaan sanalla yritti, nähdä jotain likaisen tuulilasin läpi. "Mikset sä vain käytä pyyhkijöitä?"

"Ne on niin huonot, että naarmuttaa", veli sanoi poissaolevasti, uhkaavan lähellä rattia siristellessään katukylttejä. "Ja miten niin typerää? Ennen joulua olit vielä innoissasi. Onko faija sanonut jotain? Tai tietenkin se on sanonut. Ainahan se sanoo. Miten sillä onkaan aina sanottavaa?" Ja niinpä päällepäin charmantti, kultakutrinen ja ei ihan niin oliivi-ihoinen veljeni aleni loputtomaksi ääneenpohtijaksi jostain hermostuneen ja ärtyneen rajamailta.

Katsoin ikkunasta ohivilisevää Kallan keskustaa.

"Rasmuksella on hevonen siellä", sanoin pistävästi siinä vaiheessa kun Michael alkoi spekuloida Alzheimerin ryydittämän isän kuolinpäivää turhautuneella äänellä.

"Kuka Rasmus?"

"No se Rasmus!"

Michael hiljeni hetkeksi, miettimään, ja sitä se teki harvoin: mietti hiljaa. Pyöräytin silmiäni ja toivoin, että radiosta tulisi kerrankin jotain muuta kuin paikallisradion pystyynkuolleen uutislehmän tasaista ääntä. Kun velikulta ei saanut aivosolujaan härkittyä sen verran yhteen, että olisi keksinyt kuka se Rasmus on, avustin häntä: "Alsila."

Se tyrskähti. Vedin käsivarret puuskaan niin, että talvitakin hihojen kahina peitti säätiedotuksen lakoniset lämpötilaennusteet alleen, ja käänsin katseeni tuijottamaan tiukasti sivupeiliä. Mietin pähkinäsilmäistä Rasmusta läpi humalanhuuruisten muistojen, ja mietin mieli tummuneena sitä sen mitäänsanomatonta tyttöystävää. Michael oli hiljaa, joten sekin varmaan muisti ihan hyvin tapaus Rasmus Alsilan. Ei sillä, ettenkö mä olisi jo päätellyt sitä sen typerästä tyrskähdyksestä.

"Auburnissa käy todella paljon ihmisiä", se sanoi kurkkunsa selvitettyään. "Siellä on aina hirveä bolemiikki kun käyn mallailemassa satuloita."

"Se on polemiikki, kovalla P:llä. Ja se tarkoittaa julkista kiistaa", vastasin, "dumbom."

Michaelin kauniit piirteet vääristyivät hetkeksi, ja se jätti keskustelun.

Kartano oli kaunis, jopa esteetikan pilaavine lumikinoksineen ja hiekotuksineen. Pystyin kuvittelemaan sen täydessä loistossaan keskikesän auringossa, kukkien ja istutuksien sulkien valkean kartanon hellään syleilyynsä. Kuvittelin vehreät ruohikot, tarhoissaan kiiltävät puoliveriratsut, virtaavan suihkulähteen, siististi trimmatut puut... En edes huomannut auki loksahtanutta suutani Michaelin hidastaessa omaa katumaasturiaan parkkeeratakseen sen jonon jatkoksi, toinen toistaan arvokkaampien autojen viereen. Moottorin sammuttua havahduin keräämään leukaani jalkatilasta ja seurasin tiiviisti veljeni, joka oli käynyt täällä lukuisia kertoja, liikkeitä.

Meidän askeleet narisivat pakkautuneella pakkaslumella, ja laskin lukuisia paitsi kengän niin myös kavion painautumia. Oli jo ilta, eikä pihalla liikkunut ketään: ainoat elämään viittaavat merkit olivat lämpimänä hohtava valo rakennuksien ikkunoista. Michael osoitteli eri rakennuksia ja kertoi niiden tarkoitusperiä, ja viimeisimpänä sen sormi sojotti kohti pienintä rakennusta, jonka valoneliöt loistivat miltei kauimmaisina.

"Tuolla on tammatalli", se tiesi. "Mutta mun on etsittävä Isabella, ja se on varmaan päätallilla. Menetkö edeltä?"

Mun pää kääntyi katsomaan Michaelia niin nopeasti, että niskan revähdys ei olisi ollut ihme: "En tietenkään. Älä ole typerä. Dumskalle." Michael siristi silmiään ja sen askel joko piteni tai nopeutui niin, että minä ja mun lyhyet jalat joutuivat ihan oikeasti tekemään töitä pysyäksemme mukana. Ja mä en muistanut, milloin olin viimeksi tehnyt töitä. Paitsi ehkä selvittäessäni Rasmuksen uutta tyttöystävää. Mutta jos puhutaan oikeista töistä. Niitä en muistanut.

Isabella ei ollut päätallissa. Mutta ehkä sata muuta ihmistä oli, ja aloin epäillä, että oliko velipojan sanoissa sittenkin jotain perää—vaikkei se ollutkaan tiennyt mitä polemiikki tarkoittaa, saatikka sitten osannut sanoa sitä oikein. Joku niistä, sellainen vaaleahiuksinen, solakka nainen, tervehti Michaelia perusilme värähtämättäkään, ja pyyhälsi ohitsemme ilman, että sen katse edes kävi mussa tai missään mua ympäröivässä tilassa.

Mutta mä olin vähän tottunut siihen aina kun olin Michaelin kanssa liikkeellä. Se oli sievä, enkelipiirteinen poika vaaleine kutreineen ja siisteine vaatteineen, ja siitä vain hehkui sellainen luontainen charmi. Sillä ei ikinä ollut silmäpusseja tai edes tummia silmänalusia, ja sen poskea koristi yksi kauneuspiste. Minä taas olin hiirimäisen olemukseni kanssa täysin veljeni enkelinsiipien peitossa, ihan jo senkin puolesta, että se oli vähintäänkin 184-senttinen, kuten pitkänhuiskea äitimme oli ollut, ja minä ehkä varvistaen sen prikulleen 24 senttiä lyhyempi.

"Oliko Isabella jossain?" Michael huudahti blondiinin perään.

"On, jossain", se vastasi kääntymättä ja raskas ovi humahti kiinni sen perässä. Michael rapsutteli niskaansa huulet niin sympaattisessa mutrussa, että kohta joku ihana tytteli heräisi pelastushimoissaan sitä hoivaamaan. Sitten se mutisi jotain noh, Amanda nyt on... ja kääntyi eksyneen koiranpennun lailla katsomaan käytävällä hääräviä tyttöjä. Ne sukkuloivat sujuvasti tottunein elkein ovesta ulos ja toisesta sisään, karsinasta toiseen tuosta vain. Oikeasti niitä oli vain neljä, mutta se liikkeen määrä sai käytävän vaikuttamaan... ruuhkaiselta.

"Anteeksi?" Michael sanoi. Katsoin sitä, ja se näytteli vieläkin koiranpentua. Pyöräytin silmiäni ja kiinnitin katseeni etäisesti lehmää väritykseltään muistuttavaan puoliveriseen viereisessä karsinassa. En ehtinyt ajatella siitä sen kummempia, kuin että olin varmasti nähnyt vastaavan hevosen jossain (tai jollain), mutta juuri kun olin saanut silmiäni siristettyä ja päässäni taituroivat aivosolut lähellä ratkaisua——

"Voinko auttaa jotenkin?" ruskeahiuksinen, ihan tavanomaiselta näyttävä nainen kysyi. Sen sävy oli kohtelias ja ystävällinen, ja se pakotti huuliaan jopa vähän hymyynkin. Tai en minä tiennyt, pakottiko. Hymyili vähän, that's it. Sen perässä karsinasta tullut tyttö sen sijaan ei. Sillä oli siniset hiukset, kuten mullakin, tosin aivan eri sävyä, ja se oli todella lyhyt, kuten minäkin, ehkä jopa lyhyempi kuin minä.

Tuijotin sitä silmät sirrillään sen mitäänsanomattoman bruneten ohi.

"Michael", sanoin samaan aikaan kun Michael sanoi brunetelle: "Kyllä, oikeastaan. Etsin Isabellaa."

"Tammatallissa, kai", se mietti ääneen ja katsoi sitä toista sinihiuksista tyttöä takanaan. Se kohautti olkiaan ja lampsi takaisin karsinaan, ja hyvä niin, koska mun silmiä alkoi vähän sattua kaikki se passiivis-aggressiivinen siristely. Michael osoitti johonkin suuntaan, brunette nyökkäsi, ja sitten Michael kiitti ja lähti pitkin askelin kohti sitä osoittamaansa suuntaa. Musta tuntui typerältä kiirehtiä sen perässä, mutta vielä typerämmältä olisi tuntunut jäädä seisomaan keskelle tuntematonta käytävää.

Vihasin uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Pahimpia olivat uudet ihmiset uusissa paikoissa, omiin tapoihinsa ja omiin piireihinsä uppoutuneita sisäsiittoisia lampaita. Täälläkään ei varmasti muuta tehty kuin pyöritty samaa vanhaa piiriä, ja kaikki olivat käyneet täällä jo vuosia niin, että olivat varmasti valaneet itsensä tallin arkirutiineihin. Ei täällä ollut tilaa mulle.

Mun posket olivat jo tottuneet tallin lämpöön, ja ulkona kylmä paiskasi vasten kasvoja tylysti. Sujahdin Michaelin ohi ja ovi painui kiinni kun se päästi siitä irti, jatkaen matkaa päättäväisesti kohti sitä aiemmin katsomaamme rakennusta, tammatallia. Matka ei ollut pitkä, ja Michaelin lämpimästä hymystä päätellen tammatallin oven takaa paljastui juuri se Isabella, jota se oli etsinytkin. Musta oli koomista, että kaikista niistä sisäpihan ovista rakas veljeni oli osannut valita sen oikean.

Tallin käytävällä seisoi ruskeahiuksinen nainen kypärä päässään. Sen posket punoittivat niin hennosti, että se saattoi olla joko urheilusuorituksen tai poskipunan ansiota, ja se katsoi Michaelia siististi hymyillen. Kyllä, siististi. Se oli kohtelias olematta kutsu liian tuttavalliseen kanssakäymiseen. Silmäilin sitä varoen ja annoin Michaelin hoitaa puhumisen.

"Hei", se tervehti. "Näin siskoakin matkalla, sillä taisi olla kiire."

Isabella näytti harkitsevan hetken. Sitten, sen suunpieli nytkähti ja sen kieli naksahti terävästi: "En usko."

Michael näytti pahoittelevalta, ja sai sitten kaivettua jonkun paperin taskustaan. Kurkistin, ja se näytti laskulta. Pyöräytin silmiäni, mutta vain hiljaa mielessäni, koska olin varma, että jos pyöräyttäisin silmiäni yhtään enempää tällä reissulla, viimeistään parin tunnin päästä ne pyörisivät ihan itsekseen kotiin asti—miksi ihmeessä se halusi tuoda laskun tälle muijalle omin käsin sähköpostin ja modernien laskutuspalveluiden (joista se maksoi!!) aikana?

Sitten Isabella kääntyi ympäri noukkiakseen lattialta raipan, ja minä ymmärsin. Michael ei punastunut, mutta vain, koska se oli nähnyt muutaman vähintään yhtä hyvän takapuolen elämänsä aikana ja siten tottunut sellaisiin. Katsoin kiltisti muualle, koska mun intressit olivat muualla kuin rikkaiden perijättärien takapuolissa.

"Ajattelin tulla Märtan mukana katsomaan Minaa ja samalla tuoda tämän laskun siitä satulasta", Michael jaaritteli. Isabellan katse siirtyi veljestä siskoon.

"Martta", se toisti, tai oikeastaan sanoi aivan toisen nimen. Mun silmäkulma nytkähti. Let it slide, kerroin itselleni, ja niinpä annoin sen mennä. Se, että mä olin tottunut olemaan rehdisti suomalainen Martta hienostuneen suomenruotsalainen Märtan sijaan, ei tarkoittanut, että nielin sen purematta. Kuitenkin kuvittelin Michaelin reaktion (ja Murronmaalle tulipalokiireellä karkaavat huhut) jos purisin Isabella Sokkaa ensitapaamisella.

"Märta", nyökkäsin kiltisti, mutta arvon perijätär ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan kun se jo hymyili maireasti Michaelille ja sen enkelisuortuville: "Näytän Minan uudelle hoitajalleen, me voimme varmasti katsoa laskun läpi sillä välin."

Michael nyökkäsi, ja niin Isabella Sokka lähti takapuoli keinuen kävelemään tallikäytävää eteenpäin. Toisin kuin Michaelin, Isabellan askelissa oli helppo pysyä mukana—se tuskin oli mua paljoa pidempi, jos edes oli pidempi. Se, miten elegantisti ja hienostuneesti se kantoi itsensä muhun verrattuna, teki siitä heti kymmenen senttiä pidemmän. Ainakin henkisesti.

Mina, Michaelin kahvikerman värikseksi kehuma tamma—olin aika varma, että veli saattoi sekoittaa kahvikerman oikean värin siihen sen purkissa olevan kuvan kahvin väriksi—ei tehnyt mitään kun me sen omistajattaren kanssa saavuttiin sen karsinalle. Se ei hörähtänyt. Se ei maagisesti tullut pimeästä nurkastaan (ensinnäkin, talli oli todella hyvin valaistu eikä karsinassa ollut pimeää nurkkaa missä värjötellä) sieraimet värähdellen luoksemme. Ei, se vain möllötti karsinassaan kuin kukaan ei olisi saapunutkaan sinne sitä katsomaan.

Tämä ei ollut yhtään kuten hevoskirjoissa. Mutristin huuliani. Isabella hymähti. Ei onneksi mulle tai mun huulille, vaan tammalleen.

"Minalla on... No, sanotaanko, että", ja se piti mietteliään tauon. "Voisitte sopia toisillenne."

Sitten se viipotti täydellinen takapuoli perässään takaisin kohti Michaelia. Yritin dekryptaa se sanoja katsellen karsinassaan seisovaa tammaa. Se vaikutti tavalliselta, täydellisen tavalliselta. Siinä se seisoa möllötti, vähän mua takaisin katsellen (kyllä minäkin katselisin jos joku toinen akka kyttäisi mua) ja sitten taas maata hamuillen.

Ajatus siitä, että tuo olento olisi nyt yhtäkkiä mun vastuullani, oli kerrassaan karmaiseva.


Viimeinen muokkaaja, Martta M. pvm 03.01.19 18:17, muokattu 1 kertaa
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 30.12.18 22:53

Don't Corleone

31.12.2018

Minä, Märta Merenheimo, olin harvoin väärässä. Se johtui siitä, että sanoin myös harvoin ääneen mitään, mistä en ollut niin varma, että olisin laittanut elämäni likoon sen puolesta. Tosin, en ollut ihan varma oliko mun elämä betsaamisen arvoinen—siis siinä mielessä, että asuin kaupungin karsastamassa huvilassa, jonka seinään oli mustalla graffitilla kirjoitettu villa Forskol (kyllä, Forskol, ei Fårskalle), ja vietin päiväni pitkälti kotona 10-vuotiaan tiibetinmastiffini ja 66-vuotiaan isäni kanssa. Joku saattaisi sanoa, ettei elämässäni ollut sisältöä mitenkään liiaksi.

Mutta kuitenkin, olin ollut väärässä: Auburn Estate myöhään maanantai-iltapäivänä oli autio kuin mikä. Seisoin pihamaalla posket punertaen kävelymatkasta—isä ei luottanut minua autotallissa seisovan Volvon rattiin, mikä oli ihan ymmärrettävää kun otti huomioon, etten omannut ajokorttia tai minkäänlaista ajokokemusta mistään renkailla liikkuvasta kulkuneuvosta, fillarit mukaan luettuina—bussipysäkiltä kartanon parkkipaikalle. Siellä seisoi tasan kaksi autoa, molemmat sellaisia uutuuttaan hohtavia valkoisia urheiluautoja. Tai mitä minä mitään autoista tiesin, mutta se näytti sellaiselta, jonka hintalapussa oli ainakin viisi numeroa, ellei jopa kuusi. Ja ne taas olivat usein urheiluautoja.

Ajattelin hetken meidän homssuista, viininpunaista farkku-Volvoa, ja nyrpistin nenääni. "Tää on just tätä", mutisin itselleni, jatkaen matkaani lumi kenkien alla narskuen. Valkoisia urheiluautoja valkoisen kartanon pihassa, ja mulla oli jotkut ei edes oikeat UGG-saappaat, vaan sellaiset Prismasta ostetut, jotka vähänkään jalka-asentovirheelliset teinitytöt (onneksi omat jalka-asentoni olivat normaalit, enkä ollut teinityttö) talloivat linttaan ensimmäisen käyttöviikon aikana.

Kävelin itsevarmasti kohti tammatallia, koska se oli ainoa paikka, jossa olin käynyt sisällä enemmän kuin minuutin ajan. Koska kulkuväylät oli kolattu, tai todennäköisemmin aurattu joltain päältäajettavalla monitoimikoneella, oli paha lähteä arvioimaan tallautuneiden polkujen perusteella kuinka paljon liikennettä oli päivän aikana ollut talliin ja takaisin.

En voinut sanoa, etteikö mun sydän olisi lyönyt tuhatta kääntyessäni sisäpihalle. Katselin mukulakivien väliin uponnutta, piha-alueen tasaiseksi muuttanutta lunta, seuraten kivien väleihin muodostuneita kiemuroita keskimmäiselle ovelle. Käsi kiinni kahvassa pohdin todennäköisyyksiä ihmiskontaktiin: kartanossa oli kaiketi kolme asukasta taustatietojeni mukaan, ja pihassa oli kaksi autoa, enkä uskonut perittäjärien pitävän omiaan vain parkkipaikalla muiden joukossa, eli tallissa olisi mahdollisesti kahdesta viiteen ihmistä, koska kukaan muu ei olisi niin rahvaanomainen, että kulkisi julkisilla saatikka sitten jalan Auburn Estateen.

Tallissa ei ollut ketään. Ovikaan ei aiheuttanut dramaattista narinaa, jota mun olisi pitänyt hampaat irvessä kauhistella. Viereisestä huoneesta, tai oikeastaan sen avoimen oven raosta, sen sijaan kuului outoa suhinaa. Ensimmäinen ääni oli ronskimpi, karheampi suhahdus, ja seuraava lempeämpi, kuin sormien läpi valuva hiekka. Kuuntelin omituista ääntä käytävällä kunnes se lakkasi yhtäkkiä.

Sitten ovenrakoon ilmestyi vaaleatukkainen poika.

Se katsoi mua ja mä katsoin sitä. Sen katseesta ei tihkunut samanlaista jännitettä kuin normaalisti samanikäisten poikien katseesta. Oikeastaan, se oli aika neutraali, katsoi mua päästä varpaisiin ja sitten takaisin päähän.

"Sä et ole se toinen", se sanoi kryptisesti.

Pyöräytin silmiäni. "Ai se toinen sinihiuksinen?"

"Niin", poika myönsi. "Ei ole mikään tajuttoman yleinen hiustenväri Kallassa."

"Oon Murronmaalta."

"Ja mä Sarajesta."

"Miten se liittyy tähän?"

"Eikö me puhuttukaan meidän kotikaupungeista", poika heitti ja näin kilometrin päähän sen ottavan koko keskustelun huumorin kannalta. Mua kiukutti ensinnäkin se, että olin tälle täysin tuntemattomalle pojalle vain yksi niistä sinihiuksisista, ja sitten toisekseen se, että sitä ei näyttänyt liikuttavan hevosenpaskan vertaa kuka mä oikeastaan edes olin. En vastannut mitään, kunhan yritin mulkoilla sitä mahdollisimman loukkaantuneena.

Poikkendaali näytti vähän siltä, ettei tiennyt, mitä nyt tekisi. Sitten se röyhisti vähän rintaansa ja rykäisi: "Mutta täällä ei kyllä ole nyt mitään vierailuaikaa. Sokan neiditkään eivät ole paikalla."

Mun suu loksahti auki kun äyskähdin loukkaantuneena. "Vierailuaikaa?!"

"Niin", se poika sanoi lakonisesti.

"Mä olen täällä hoitajana", kiristelin hampaitani, "mutta mistäpä sä sen tietäisit kun et tiennyt edes Minkan nimeä, häh? Ehkä sun pitäisi lähteä latomaan kun et edes tiedä tallilaisia. Dumskulle."

"Hei", poika sanoi, "nimi on Penna."

Pyöräytin sille silmiäni ja lähdin talsimaan kohti Minan karsinaa kuin olisin talsinut sinne tuhat kertaa aiemminkin, ja kiitin itseäni siitä, että olin pyhittänyt miltei koko eilisen tutkiakseni sosiaalisessa mediassa varsin avoimia tallilaisia, etenkin yhtä käyttäjää jusurosen—vaikka mä olinkin jo katsonut sen kuvia niin paljon, että jos olisin osannut piirtää, olisin voinut piirtää niistä jokaisen ulkomuistista.

Toi kyseinen poika oli kyllä mennyt ohi, mietin, mutta ne mietteet muuttuivat nopeasti kun huomasin Minan karsinan ammottavan tyhjyyttään. Pieni kirosanojen parvi karkasi mun rohtuneiden huulien lomasta, ja teki mieli polkea jalkaa maahan: saatanan saatanan saatana, Mina ei ollut siellä missä mä olin tottunut (sen yhden ainoan kerran) sen näkemään.

Äänettömin askelin palasin takaisin Sarajen pojan ovelle, joka oli nyt kiinni. Se sama suhina, nyt ajoittaisen rapistelun kyllästämänä, kuului vaimeampana suljetun oven takaa. Kun koputin, se lakkasi tyystin.

"Mina ei ollut karsinassaan", kerroin pitkänhuiskean pojan rinnalle kun se oven. Sen takki oli tyylikäs, joku vähän hintavamman näköinen, saletisti tärkeää hevosmerkkiä edustava tallitakki, ja sen alla sillä oli puhtaanvalkea paita. Mä ajattelin, että ehkä jos mä tuijotin sen rintaa tarpeeksi, sen nännit alkaisi paistaa siitä läpi ja voisin saattaa sen naurunalaiseksi.

Ikäväkseni näin ei käynyt, vaan Penna naurahti. "Ei tietenkään ole, ne on pihalla."

"Aivan", vastasin.

"Laitan ruokia tähän väliin, sitten jatkan vielä pari karsinaa ennen sisälle hakua", se selvitti kysymättä.

"Voin auttaa", tarjosin anteeksipyyntönä, ja Pennan ilmettä tarkkailtuani ajattelin olevani Don Corleone, joka oli tehnyt yksinkertaisesti tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Ehkä musta päällepäin huokui sellaista hevoskuiskaajaa tai vähintään jonkinlaista hevosgurua, eikä tallipoika yksinkertaisesti voinut sanoa ei elämänsä tilaisuudelle.

En tiennyt hevosten ruokinnasta juurikaan mitään—tiesin, mitä niille ei kannattanut syöttää, ja sillä pärjäsi käsittääkseni ainakin tavallisten hevosten kanssa aika pitkälle—enkä ollut ikinä taluttanut itselleni tuntemattomia hevosia sisään, mutta varmasti Pennakin näki minussa tämän piilevän talentin, niin hämmentyneen kiitollinen hymy sen kasvoille levisi.

Ilmeisesti olinkin Don't Corleone, sillä hetken päästä lappasin paskaa uuden hoitohevoseni, jonka paskan kanssa olin ollut nyt läheisemmissä tunnelmissa kuin itse hevosen, karsinassa. Penna jauhoi purkkaa—tai sitten ei, en ollut enää varma jauhoiko se oikeasti purkkaa vai olinko vain automaattisesti assosioinut tajuttoman ärsyttävän tavan tämän tajuttoman ärsyttävään ihmiseen—ja nojasi Minan ja sen naapurin karsinoita erottavaan seinään talikko kädessään.

"Eikö täällä ole muita karsinoita siivottavana?" kysyin ystävällisesti, ihan liian tietoinen siitä, kuinka mun posket punersi fyysisen työn, joka oli vielä tullut yllättäen takavasemmalta (vaikka olinkin sitä itse kysynyt, mutta unohdetaan se, koska en ikinä kysyisi tarkoituksella, saisinko myös lapata paskaa), takia.

Penna katsoi ympärilleen, kohautti sitten olkiaan ja totesi: "Tammatallissa asuu alle kymmenen hevosta. Puolet näistä karsinoita ei edes oo käytössä." Sen kasuaali ilme oli raivostuttava, ja jos olisin ollut yhtään dramaattisempi luonne (tai lihaksikkaampi ihminen), olisin varmasti katkaissut talikon varren polvellani kahvia ja seivästänyt Pennan molemmilla kappaleilla vastakkaisen karsinan takaseinään.

Mutta en ollut, onneksi, joten hymyilin vain maireasti takaisin ja heiluttelin talikkoa ees taas, tasapainoillen viimeisiä kakkaroita sen päällä. Se idiootti ei tajunnut, että se oli juuri dismissed, vaan avasi taas suunsa aivan kuin mustakin olisi tullut joku vähäpätöinen talliduunari: "Seuraavaksi pitäisi hakea hevoset sisälle."

"Haen omani", vastasin kireästi ja heitin viimeisenkin kikkareen tallipojan kottikärryihin.

"Ai Minan?"

"Niin."

"Ihan vapaasti", Penna sanoi, mutta se kuulosti enemmän huvittuneelta tyrskähdykseltä, ja lähti oletettavasti viemään kakkalastia kohti oletettua lantalaa.

Pennan huvittunut tyrskähdys alkoi aueta enemmän vasta siinä vaiheessa kun seisoin tarhan portilla, hempeän vaaleanpunainen riimunnaru kädessäni, ja tihrustin etäämmällä pimeässä seisovaa hevosta, josta näkyi vain pehmopinkki loimi. Penna talutti kolmea hevosta yhtä aikaa sisälle naapuritarhasta, ja Minan tarhan portilla seisoi vain väärä tamma, sellainen punaiseen taittava, lempeäsilmäinen puoliverinen. Yritin vältellä katsekontaktia sen kanssa, ettei se saisi mitään vääriä ideoita, ja yritin tiiviisti luoda telepaattisen yhteyden pehmopinkkiin käärittyyn hoidokkiini.

"Effy on ratsastettavana, joten mä otankin tän Armin tästä", Penna kailotti jo parin metrin päästä, säikäyttäen mut niin, etten voinut estää salamana tullutta säpähdystäni. Se luikahti aidan välistä sisään, lukitsin rautiaan tamman riimunnaruunsa ja alkoi sitten avata porttia. Sitten se vähän kumartui mun tasolle, siihen viereen, ja osoittia Minaa. "Tuolla on Mina."

Mulkaisin sitä, ja se hymyillen suoristautui täyteen mittaansa ja lähti leppoisanoloisen Armin kanssa kohti tallia, jättäen mut yksin kylmään ja pimeään. Pimeys-kohta oli ehkä valhe, koska Auburn Estate oli mitä mainioten valaistu myös pihamaaltaan. Mutta se lisäsi dramatiikkaa sopivasti.

"Mina", kutsuin varovasti, mutta illan kevyt tuuli vei sanan mukanaan.

"Min—" yritin uudelleen, mutta ennen kuin ehdin saada äänenvoimakkuudeltaan vähän kovempaa kutsuhuutoa edes loppuun saakka, tamma pyrähti pyrstötähden lailla sinkoavaan laukkaan. Muutaman vauhkon askeleen jälkeen se jatkoi matkaansa tarmokkaassa ravissa aina portille saakka, pysähtyen eteeni sieramet väristen.

Ehkä jos olisin nähnyt tarhan perällä läheisen puun oksilta varoittamatta tippuneet lumet, en olisi ajatellut itseäni varsinaisena hevoskuiskaajana. Mutta tunne oli kieltämättä mitä mahtavin, saada nyt hevonen laukkaamaan luoksesi heti toisella tapaamisella. Seurasin Pennan aiempaa esimerkkiä: kiipesin aidan välistä sisään, klikkasin lukon kiinni Minan riimuun ja avasin portin.

Minalla oli selkeästi kiire sisälle, sillä varoittamatta se otti jo muutaman tempovan askeleen kohti tallia kun minä vielä väkersin porttia kiinni. Riimunnaru ei kuitenkaan livennyt lapasteni lomasta, ei vaikka olin nähnyt siitä viime yönä jo painajaistakin—Isabella Sokan kallis kilpahevonen oli päässyt irti huolimattomalta hoitajaltaan, ja paikallisradion tylsä lehmä kertoi siitä välinpitämättömästi radiokanavalla aina kerran tunnissa päivän uutisia lukiessaan, ja seuraavana päivänä koko lähiseutu saisi lukea kyseenalaisissa olosuhteissa tapahtuneesta mysteerikuolemastani. Michaelin vakuutteluista huolimatta en halunnut uskoa Isabellan olevan ihan niin sydämellinen ja reilu, että katsoisi läpi sormiensa kohti horisonttia vapaana sieluna laukkaavan Minan.

Osoitettuani olevani alfa tuoreessa suhteessamme, Mina oli kuin Herran enkeli: se käveli rinnallani kiltisti, pysähtyi kun minä pysähdyin ja sitten taas liikkui kun minäkin liikuin. Johdatin sen suoraan karsinaansa, ja se kiepsahti siellä ympäri tottunein elkein jääden sitten tapittamaan suurilla silmillään mua.

Mina oli kaunis hevonen. Suuresta koostaan huolimatta siinä oli tietynlaista keveyttä, mikä sai sen vaikuttamaan sirolta ja herkältä. Sillä oli suuret korvat ja lempeät, uteliaat silmät, ja sen harmaa turpa värisi selkeästi kiinnostuneena. Tarjosin tammalle kättäni, ja se otti tarjouksen vastaan (Don Corleone! I'm back!) kunnes huomasi, ettei minulla ollut tarjota sille mitään sen erikoisempaa. Se huokaisi, puhaltaen lämmintä ilmaa mun kädelle, ja alkoi sitten miettiä, joskos sen alusiin olisi tipahtanut mitään uutta.

Katselin tammaa karsinan ovenpieleen nojaten. Se oli todella sympaattinen kaikessa välinpitämättömyydessään—oikeastaan, ei mua haitannut sen mielenkiinnottomuus lainkaan, minähän olin se, joka vietti kesät hevoslaitumen nurkassa vain katselemassa laiduntavia kesävieraita.

"Aiotko sä ratsastaa sen?" kuului käytävältä kavionkopseen saattelemana.

Säpsähdin, taas, ja vastasin Pennalle aivan liian kiireisesti: "En!"

Se laittoi taluttamansa hevosen karsinaan, liu'utti oven kiinni ja katsoi mua kysyvästi. Vedin itsekin Minan ovea kiinnemmäs ja pyöräytin Pennalle silmiäni: "Kai sitä saa hoitohevostaan tulla ihan vain hoitamaan? Vai onko kaikki täällä vain ratsastajia ja hevostenkäsittely unohtuu täysin?"

Penna näytti siltä, että sillä olisi ollut enemmänkin sanottavaa aiheesta, mutta kiirehdin sen ohi kohti oletettua varustehuonetta. Ikäväkseni se paljastui rehuhuoneeksi, ja olin vielä enemmän tai vähemmän dramaattisesti vetänyt oven vähän turhan kovaa kiinni perässäni. Penna varmasti tallityöntekijänä oli sen tajunnut, mutta odotin silti niin kauan kunnes kuulin sen askelten katoavan tallikäytävältä ja raskaamman ulko-oven sulkeutuvan.

Tietenkin varustehuoneen oli pitänyt olla juuri se toinen ovi. Tietenkin, koska tähtien ja planeettojen asennot eivät ikinä olleet myöden Märta Merenheimolle.
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 07.01.19 0:25

Hui hai Isabella
7.1.2018

"Mä lähden sinne tallille, moikka", huikkasin isäpapalle, joka tönötti tapansa mukaan huvilan terassilla vanha pusakka päällään ja rööki huulessaan. Se katseli jonnekin kaukaisuuteen, kuten sillä usein oli tapana kun se poltti ketjussa terassilla. Jalassaan sillä oli Adidaksen sliparit, ei ne muodikkaat versiot vaan joskus 80-luvulla hankitut tohvelit, ja sen varpaat oli lumessa.

Otin harjan käteen ja aloin huiskia pahimpia lumia pois terassilta kun isä avasi suunsa: "Tallille taas? Joka päivä käyt siellä! Tekisit kotitöitäkin joskus!"

"En käy joka päivä", vastasin rauhallisesti ja sudin huvilan portaat puhtaiksi. Puinen pinta oli liukas, mutta tuskinpa siitä kukaan muu kulkisi. Kuistin alla asuva siilikin oli vaipunut talvihorrokseen jo pari kuukautta sitten, tai sitten se oli onnistunut saamaan itsensä syödyksi.

"Sitä paitsi on ihan hyvä, että mullakin on muuta tekemistä kuin vain istua täällä kotona", jatkoin pehmeästi ja kenkiäni kopistellen palasin harjaamaan lattiaa isän ympäriltä. "Olisiko sulla antaa mulle vähän rahaa, bussiin ja, no, muihin menoihin?" kysyin kiltisti. Isä mulkaisi mua, ja kohautin olkiani kuin en viikottain kävisi sen lompakolla muutenkin. Se seisoi tiukasti paikoillaan kun harjasin lunta sen ympäriltä, ja vaikka yritin olla varovainen—

"Älä saatana jaloille, tyttö!" se kähisi ja varisutti tupakkaa vastalakaistulle laudalle. Kehotin sitä siirtymään, mutta ei se siirtynyt, kunhan pärski ja korskui loukkaantuneena kunnes heitti puoliksipoltetun röökinsä talven runtelemalle tuolille ja kolisteli takaisin sisälle. Ovi heilahti kiinni niin, että kuistin ikkunat helisivät—joku päivä ne vielä tippuisivat kehyksistään, kuten isäkin. Katsoin hetken ulko-ovessa heiluvaa kranssia ja otin sitten edelleen kytevän tupakan sormieni väliin, tumppasin lumenpeittämään ikkunalautaan ja nakkasin suolakurkkupurkkiin, joka oli jo vyöryä yli äyräiden.

Bussikuski ei hymyillyt mulle, enkä mäkään sitten sille. Se lähti liikkeelle ennen kuin olin saanut vaihtorahojani, pikkukolikoita, kerättyä tiskistä ja horjuen löysin itselleni istumapaikan bussin keskiosasta. Pari suunnilleen mun ikäistä poikaa katsoivat mua vähän taaempaa, toinen kuiskasi toiselle jotain katsekontaktia rikkomatta, ja mä vedin huivia tiukemmin naamani eteen ja vaivuin istumaan.

Vapaita paikkoja ei ollut liiaksi, bussi vaikutti olevan täynnä työvuoronsa päättäneitä, Murronmaalta Kallaan matkustavia työläisiä. Katselin ihmisiä, jotka katselivat älypuhelimiaan. Ne näpyttelivät viestejä, selasivat somea ja katsoivat videoita, ja sitten näpyttelivät taas viestejä.

Mietin, mitä ne kirjoittivat. Mua vastapäätä istui nuori nainen, sellainen tavallisen näköinen: sen ruskea tukka pilkotti pipon alta ja sen ripsissä oli hillitysti maskaraa. Se katseli puhelintaan vähän väliä, aina välillä näpytellen ja sitten hymyillen. Ehkä se viestitteli poikaystävälleen, tai jollekin. Olen kotona kohta, se ehkä laittoi, koska sitä toisen pään ihmistä ehkä kiinnosti.

Katselin likaisen ikkunan läpi kuinka Murronmaa muuttui Kallaksi. Bussi kävi tyhjemmäksi mitä pidemmälle Kallan keskustaa päästiin, ja lopulta oltiin tarpeeksi lähellä Auburnia, joten minäkin poistuin. Kuulokkeet, ne typerät iPhonen mukana tulevat sellaiset, olivat lämmenneet matkan aikana taskussa tarpeeksi, ja ujutin epämukavat napit korvilleni.

Lisztomania siivitti matkaani Auburniin, kunnes musiikki hiljeni antaakseen tietä viestiäänelle.

Se oli Isabella Sokka, tunnistin vaikken ollutkaan tallentanut sen numeroa. Laita Mina valmiiksi ja tuo maneesiin klo 18:30. Kouluvarusteet. Möykky, joka oli yhtä epämukava kuin kuulokkeet korvillani, tipahti mun vatsanpohjaan, ja kuin varkain, mun askellus kiihtyi niin, että Auburnin saavuttaessani olin hengästynyt.

Kyllähän mä osasin hevosen varustaa, kerroin itselleni. Miten vaikeaa se voisi olla? Laittaisin hevoselle satulan selkään ja suitset päähän, ja suojia jos se sellaisia tarvitsisi. Kouluvarusteisiin tosin varmaan kuului pintelit. Ja Minan ollessa hieno hevonen, sillä oli varmasti useampi satula, mutta kyllä koulusatulan erottaisi. Suitset olivat itsestäänselvyys, eihän hevosilla ollut useampia suitsia.

Huomaamattani viiletin miltei täyden parkkipaikan ohi, niin syvällä ajatuksissani ja yhtäkkisessä vuosisadan kriisissä siitä, osasinko sittenkään varustaa hevosta.

Mina seisoi tammatarhassa sen Armin kanssa, ja tänään ne kököttivät molemmat portilla valmiina. Sekin sai mun sydämen sykkimään vähän rivakammin, enhän tuntenut Armia hevosena lainkaan. Tulisiko se mukaan? Olisiko se karkausaltis? Olivatko ne Minan kanssa niin hyviä ystäviä, ettei tulisi kahakkaa kun yritän saada Minaa sen ohi?

Huolellisesti hätystelin punertavampaa tammaa kauemmas, ja se vähän hämmentyneenä kyllä peruutti pois tieltä ja jäi sinne sillä välin kuin hätäisin liikkein nappasin oman hoidokkini kiinni ja usutin sen ulos tarhasta tulipalokiireellä. Armi katseli niiltä sijoiltaan varmaan vähän huvittuneena, ja siinä suljetun portin toiselta puolelta sitä katsoessani huokaisin helpotuksesta ja lisäsin Armin kivojen heppojan listalleni.

Minakin vaikutti olevan hyvällä tuulella: se käveli reippaasti vähän mun takaoikealla eikä pöllöillyt niin, että olisin taas joutunut minavetoiseksi lumikolaksi. Otin sen merkkinä siitä, että kaikki muukin sujuisi tänään ongelmitta. Toisaalta, Mina oli osoittanut olevansa ihan kiva harjailukaveri muutenkin, tosin siinä oli sellaista selkeää... No, ylevyyttä? En osannut kuvailla sitä, mutta pidin siitä tammassa: se tiesi oman arvonsa ja paikkansa, ja sillä oli tarkat raamit, joiden sisällä se käyttäytyi. Se ei katsonut hyvällä jos vaikka unohduin selailemaan puhelinta kesken hoitopuuhien, mutta ei sitä miellyttänyt liian rivakkakaan toiminta.

Tykkäsin hoitaa sen pidemmän kaavan kautta. Isabella ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt mua laittamaan Minaa kuntoon, joten olin olettanut, että mun tehtävä oli, no, nimenomaan hoitaa sitä: harjailla ja niin pois päin. Karsinat kuitenkin putsattiin tallin puolesta ja hevosen ruokintaan mä en edes halunnut puuttua—lähin ruokintaa muistuttava tekemiseni oli voikukkien nyppiminen kesävieraille laitumen ulkopuolelta. Ja selkään en aikonut nousta, eikä se kai ollut tarkoituskaan: olihan Mina Isabellan kilpahevonen ja minä vain sen hoitaja.

Niinpä mun vastuulle jäi juuri se hoitaminen, enkä toistaiseksi ollut keksinyt muuta kuin loputtoman harjailun. Mutta se ei tuntunut haittaavan, ei minua eikä Minaa. Siinä hiljaa hyräillessä ja hevosen päästä kavionkantaan harjatessa saavutti jonkinlaisen, miltei euforisen tilan, jossa kaikki oli hyvin eikä mitään pahaa voisi tapahtua. Ja tähän mennessä Minakin oli harjaustilanteissa rauhoittunut vaikka olisikin ollut pöllötuulella vielä talliin tultaessa.

Tänään ei kuitenkaan ollut rajatonta aikaa harjailuun, ja jo se, hoitotuokion asettaminen määrättyjen aikataulujen puitteisiin, toi mun harjausliikkeisiin hermostunutta kiirettä. Mina vaikutti vähän jännittyneeltä, pää ylhäällä ja korvat tiukasti viuhuen milloin minnekin suuntaan. Sillä oli vaikeuksia pysyä paikoillaan kun hääräilin sen ympärillä tavallista rauhattomammin, ja vaikka yritin väkisin saada itseeni valettua edes jonkinlaista seesteisyyttä ja rentoutta.

Lopulta, tamman läpikotaisin harjattuani, sen kaviot putsattuani ja jouhet selviteltyäni, pakenin varustehuoneeseen, jossa Minan värikoodatut varusteet olivat kaikki siististi kahdessa paikassa. Löysin onnekseni vain yhden satulan, jossa oli sopivannäköinen huopa valmiina, mutta niitä saatanan suitsia olikin kahdet.

Otin molemmat käsiini ja roikotin niitä silmien tasalla. Molemmat olivat ruskeaa nahkaa, toisen vähän tummempaa, ja molemmissa oli hopeanhohtoiset, puhtauttaan kiiltävät kuolaimet. Niissä vaaleammissa suitsissa oli kuolainten lisäksi jonkinlainen ketju ja outo väkkärä kuolainrenkaiden yhteydessä. Katsoin niitä silmät sirrilläni ja mietin, miten helkkarissa ne toimivat—mahtuisiko nuo molemmat hevosen suuhun, ja mitä noilla häkkäröillä, tai tuolla ketjulla, tehtäisiin?

Laitoin suitset takaisin paikoilleen ja sen sijaan, että olisin alkanut varustaa hevosta, jonka piti olla vajaan kahdenkymmenen minuutin päästä maneesissa Isabellan edessä seisomassa täyställingissä, suuntasin päätalliin. Siellä oli suorastaan ruuhkaa! Lamaannuin oven eteen ja hain tuttuja kasvoja. Bongasin Rasmuksen, ja kauhuissani luikahdin ensimmäiseen avoinaiseen karsinaan—ei niin tuttuja kasvoja!!

Lopulta luin vastapäisen karsinan ovesta nimen Leafocean Lei, ja hehkulamppu syttyi mun pään ylle: Lefa! Adelinan sirkusponi! Ylväs ruunikko seisoi karsinassaan valppaana, korvien kuunnellen kaikkea ja kaikkia samanaikaisesti, sierainten värähdellessä. Sormet ristissä odotin, karsinan edessä odottavaa harjapakkia tuijottaen, ja pian tuttu-muttei-liian-tuttu vaaleaverikkö keinahtelikin jo paikalle.

"Adelina!" tervehdin sitä ja pujahdin vastapäisestä karsinasta pois ennen kuin se ehti huomata mun piilottelevan. "Hei, olen laittamassa Minaa valmiiksi Isabellalle ja mietin, kummat suitset sille laitetaan? Kouluratsastukseen yleensä?"

Kysymysmerkit värittivät mun puhetta, ja Adelinan vilpittömän lämmin tervehdys jäi niiden varjoon ja sen hymykin katosi mitä pidemmälle sen päälle puhuin. Se katsoi mua hetken mietteliäänä ja kohautti sitten olkiaan: "Varmaan kankisuitset? Ehkä se olisi erikseen pyytänyt niveliä jos olisi niillä halunnut koulua treenata."

Kankisuitset. Ne mahtoi olla ne häkkyrät, koska nivelethän olivat aivan tavalliset kuolaimet.

"Okei, niin sen täytyy sitten olla", nyökkäsin ja tein jo lähtöä.

"Voithan sä varmistaa Isabellalta?" Adelina huikkasi ystävällisesti Lefan karsinaa avatessaan, mutta mä ajattelin sellaista lähinnä itsemurhana (kahdessa merkityksessä: 1. Isabella voisi murhata mut jo sille puhumisesta; 2. Murhaisin oman maineeni ja musta tulisi mistään mitään tietämätön urpo) ja kiirehdin takaisin tammatalliin puhelin kourassa. Miten kankisuitset laitetaan, mutta googlehakuni ei tarjonnut yhtäkään järkevää tulosta.

Niinpä maneesin asteli paria minuuttia vaille H-hetkeä Mina, jonka kankisuitset olivat päässä mun mielestä just eikä melkein kuten ensimmäisellä löytämälläni hevosvarustekatalogin kankisuitsimallilla kuvassaan.

Isabella laskeutui edellisen ratsunsa kyydistä, sen hoitajaoletetun lähtiessä miltei heti marssittamaan hevosta kohti maneesin ovea. Hevosella oli samanlaiset kankisuitset kuin Minalla ja sen selkään oli viskattu kirjava viltti, ja mä kuumeisesti mietin, pitäisikö mullakin olla sellainen valmiina.

Kypäräpäinen nainen käveli tomerasti Minan luo ja tervehti tammaa jopa lempeästi. Pidin sen ohjista kiinni ja Isabellan ojennettua kätensä, luovutin ne hänelle.

"Halutessasi saat tietenkin jäädä seuramaan Minan treeniä", se totesi, ja minä en saanut sanaakaan suustani, kunhan vain posket punertaen nyökkäsin ja lähdin kiivain askelin kohti maneesin katsomoa, selkä käännettynä Isabellalle, joka näppärin sormin korjasi kankien ketjun oikealle paikalleen.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 11.01.19 0:47

Ollako vaiko eikö olla, sanoi Hamlet ja moni muu
11.1.2019

Voi, kunpa olisinkaan malttanut kuunnella Adelinaa ja rekisteröidä sen sanat jonnekin muualle kuin aivojeni perimmäiseen nurkkaan. Kyllä, sinne, minne oli sullottu myös os-taa-kaa mak-kaa-raa -nollahuilusävel ja trigonometrinen funktio--sellaiset taidot ja tiedot, joita ei päivittäisessä elämässä tarvinnut, mutta ne silti muisti, vaikkakaan ei ikinä tarpeeksi saadakseen niistä kunnolla kiinni.

En osaa enää soittaa nokkahuilua ja trigonometrisestä funktiostakin ainoat muistikuvat ovat sin, cos ja tan, mutta silti se makkarasävelmä saattoi pulpahtaa mieleen bussissa ja MAOL-sivujen kaaviot pyöriä silmissä kesken hampaiden pesun.

Penna on ihan hullun rasittava, huusivat aivot yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, siinä samalla kun tuijotin mitään kuulevana Pennan määrätietoisesti liikkuvia huulia. En ollut enää varma mistä se puhui, mutta se puhui ja puhui ja puhui, ja ainoa, mikä välillä häiritsi mun huuliltalukemista, oli Pennan ajoittain nykivä vasen rinta.

Sillä oli pelkkä pitkähihainen päällä, ja olihan tallissa lämmin, eikä sen nännit olleet vieläkään tulleet esille, mutta sen rinta nyki aina välillä. Mun päässä vain kohisi, os-taa-kaa mak-kaa-raa ja sin θ = y/1 | cos θ = x/1, ja Pennan sanat olivat vain liikettä sen huulilla ja epäsäännöllisiä nytkähdyksiä sen toisessa rintalihaksessa.

"Kuunteletko edes?" se puhisi kun nostin katseeni sen kurttuisiin kulmakarvoihin ja turhautuneisiin silmiin. Mun käsi harjasi yhä poissaolevasti Minan kylkeä, ja kun en vastannut, tarttui Penna mun käsivarteen ja otti harjan mun kädestä. "Ei sun kannata tällä sitä harjata! Tämä on paljon parempi vaihtoehto, se edistää—"

—bla bla ja bla. Pennan ääni muuttui taas taustahälinäksi kun jatkoin Minan harjaamista näennäisesti kovin samanlaisella harjalla—ehkä se johtui siitä, että ne oli kaikki oksettavan säntillisesti just eikä melkein samansävyistä pinkkiä (kyllä, en suostunut kutsumaan selkeää pehmopinkkiä roosaksi, en ollut 87-vuotias). Penna osoitteli vähän Minaa ja näytti sen jouhia ja sitten karvaa, ja kun sen huulet piti pienen tauon, mä nyökkäsin hitaasti, ja huulet jatkoivat.

Oli karua ajatella, että Penna oli mun ainoa siedettävä kontakti tammatallissa. Eikä se edes ollut siedettävä. Melkein kaksi viikkoa, ja mun ainoa kontakti näiden seinien sisällä oli Penna. Penna!!

Tai, okei, Rasmus, mutta jos multa kysyttiin, mä en tiennyt kuka oli Rasmus Alsila. Kukaan ei tosin kysynyt, paitsi Adelina, ja sekin varmasti tiesi jo, että olin valehdellut läpeeni eikä meistä nyt ikinä tulisi toisiamme Ystäväkirjoissa bestiksiksi tituleeravia tyttökavereita.

Olin varma, että hevosten (lue: hoitajien) erottelu kahteen eri talliin näin julmasti oli laitonta. Tai vähintäänkin jotenkin syrjinnäksi luettavaa. Isommassa tallissa kävivät kaikki! Tammatallissa taas törmäsi hyvänäkin päivänä korkeintaan Isabellaan, ja sekin oli jo aika harvinaista. Huonoimpina, eli useimpina päivinä siellä törmäsi Pennaan (tai siihen Alsilaan, jota mä en tuntenut). Ja siinä ne sitten olivatkin! Amandaa en laskenut, koska en vielä ollut varma oliko se mykkä vai muuten vain katsoi mua aina nenänvarttaan pitkin mitään sanomatta.

Ei sillä, että kaipasin uusia kontakteja, mutta autiot käytävät alkoivat kummitella aina illan tullen (siis Minan mielestä, ei tietenkään minun, järkevän aikuisen ihmisen mielestä). Lisäksi kaikkihan tiesivät, että väkijoukkoon oli helpompi kadota kuin autiokaupunkiin.

Effillä ja Armilla oli molemmilla hoitajat, mutta en ollut törmännyt niiden tarhatoljottajien holhoojiin vielä kertaakaan. Minan karsinanaapurin, varsomiskarsinassa möllöttävän Salsan kuviot olivat vähintäänkin epäselvät, mutta Penna oli tiennyt, ettei se ollut kartanon omia hevosia, muttei yksityinenkään. Sitten oli vielä omituisen pilkukas Hani-poni, ruskeaturpainen Eela-tamma ja pari muutakin hevosta, jotka eivät olleet niin mieleenpainuvia, että olisin vielä osannut yhdistää hevosta nimeen.

Mutta yhtä lailla niidenkin hoitajat tuntuivat kärsivän jostain näkymättömyydestä, sillä yhä edelleenkin tallissa oli vain Penna, joka puhui ja puhui ja puhui. Harjoista, helveten, harjoista!

"Puhutko sä oikeasti mulle harjoista?" kysyin lakonisesti kesken sen lauseen, johon sisältyi yhden juuriharjan esittelyä ja sen harjasten erottelua sormin. Pennan ilme tipahti, mutta sitä ehti hädin tuskin huomata kun pojan lärvi oli jo piikikkäissä peruslukemissaan.

"Eikö sua kiinnosta Isabellan hevosen hoitaminen?" Penna sanoi kevyesti. "Voin kyllä kertoa sille, se on juuri varustamassa Ankkaa tuolla."

Katsoin sitä kryptisesti ja mietin minkälaiseen ansaan se yritti mua kompastuttaa. Jos vastaisin kyllä, se jatkaisi loputtoman tuntuista mölinäänsä harjoilla samalla tavalla kuin David Attenborough sen luontoeläimistä (ja mä joskus laitoin sen selostamia dokkareita pyörimään yön pikkutunneilla kun uni ei tullut), mutta jos vastaisin ei, myöntäisin, ettei mua kiinnostanut hoitaa Minaa sen ansaitsemalla arvostuksella.

Pennahan oli Jigsaw, ja mä olin yhden huonon ja yhden huonomman vaihtoehdon äärellä miettimässä menetänkö mieluummin käteni vai pääni.

Sitten tallin ovi aukesi, ja kuului naisen ääni. Paljon naisen ääntä, ja vähän sen alle jääviä askeleiden ääniä, ja pian nurkan takaa pilkistikin ruskea pehko tukkaa ja vähän turhan tutunoloinen miehen hahmo.

"Tietenkin kiinnostaa", sanoin Pennalle, koska käden menettäminen ei tuntuisi enää missään. "Kerro lisää."

Penna siristi silmiään, ja vilkaisi sitten iloisesti papattavia (tai papattavaa, yksikössä) tulijoita, ja sitten taas mua. Katsoin sitä silmiin, ja siellä kävi kiivas tahtojen taisto: tyydyttääkö besserwisseröinnin tarve ja jatkaa harjoista vaikka mua ei selkeästi kiinnostanut vuosisadan harjaluento yhtään sen enempää kuin kilo hevosenkakkaroita, vai jättääkö mut kuin knalli kalliolle tulijoiden, joista en kaikesta päätellen oikein välittänyt, armoille?

Blondiinin huulet mutristuivat ja vääntyilivät ja venkuroivat, ja jos tilanne olisi ollut toinen, olisin suorastaan hykerrellyt ja kiitellyt itseäni. Olla nyt itse astumassa ansaan ja kääntää se toisen ansaksi, miten nerokas liike.

"Hei, Vaanila!" papupata kailotti yhtäkkiä, ja kun askeleet alkoivat lähestyä meitä, mä luikahdin muina naisina Minan kaulan ali toiselle puolelle ja katosin slaavikyykkyyn harjaamaan sen kavionrajaa. Papupadan varjona kulkenut Rasmus katsoi mua vaivihkaa juuri silloin, kun mä yritin katsoa sitä vaivihkaa, ja me molemmat työnnettiin katseemme liiotellun kiireisesti muualle.

"Hitto vie, miten paljon geeliä tuossa kiehkurassa oikein on?" se aiemmin näkemäni ruskea pehko ällisteli, mutta vastausta odottamatta meni suoraan asiaan ja kyseli Isabellan perään. Se mainitsi Cavan ja Rasmuksen, ja mun poskia kuumotti milloin se huomaisi mut. Jostain syystä se muikki, josta näin sillä hetkellä sattumalta vain jalat, sai mut tuntemaan oloni oppilaaksi juuri sillä hetkellä kun opettaja kysyi luokalta jotain eikä kukaan nostanut kättään: mä halusin muuttua näkymättömäksi.

Nyt ymmärsin niitä muita hoitajia vallan hyvin. Ehkä näkymättömyysviitta voisi tulla arvokkaaksi Auburnissa.

"Se on juuri Ankan kanssa tuolla", Penna sanoi. Se vaikutti yhtäkkiä kireältä, mutta ehkä se johtui Minan toiselta puolelta kuuluvasta, selkeästi huvittuneesta tirskahduksesta. Äännähdys sai Pennan haromaan hiuksiaan muka niin välinpitämättömästi, ja se ilmoitti hyvin selkeästi, että Isabella todennäköisesti poistuisi pian, joten kannattaisi liikkua nyt jos haluaisi saada tilaisuuden puhua.

Niinpä Papupata ja Pähkinäsilmä kääntyivät kannoillaan ja suuntasivat kohti tammatallin ainoan kimon karsinaa.

"Mun mielestä sun kiehkura on tosi hieno", kerroin Pennalle hiljaisella äänellä, katsoen sitä ylöspäin Minan jaloista. Se katsoi mua jokseenkin taponhaluisena, pudisti päätään ja marssi tiehensä. Nousin ylös ihan vain katsoakseni sen perään, jos sen hurja poismarssi olisi ollut vaikka jollain tavalla koominen tai etäisesti känkkäränkkäistä taaperoa muistuttava.

Mutta ei se ollut. Penna ilmeisesti osasi pitää tunteensa sisällään. Mikä oli yllätys, koska en odottanut, että Penna pystyisi pitämään mitään sisällään. (Puhun nyt sanoista.)

Siinä me sitten oltiin, Mina ja minä, kaksi tammatallin näkymätöntä. Hiljaiseksi käyneen rakennuksen toisesta päästä kaikui yhä Papupadan ääni, yhdistettynä Isabellan hiljaisempaan keskusteluääneen ja Rasmuksen... No, Rasmuksen vielä hiljaisempaan olemassaoloon.

Mietin, oliko Auburn Estate sittenkään hyvä idea. Eihän mun ollut mikään pakko olla täällä, voisin vain soittaa tai ehkä jopa laittaa vain viestiä (tai sähköpostia, se olisi asiallista) Isabellalle ja kertoa, että sori, ei tämä toimi. Tai ehkä voisin laittaa Michaelin juoksupojaksi, se rakastaisi saada tekosyyn käydä kartanolla tapaamassa perijätärtä jos toistakin missä tahansa merkeissä. Ja tokkopa Isabella voisi suuttua sille Herran Enkelille, toisin kuin mulle.

Mina huokaisi, syvään ja raskaasti kuin se olisi ollut jo enemmän kuin done tän päivän kanssa. Hymähdin sille, ja silitin hienoa karvaa sen kaulalle. Mina tuntui silkkiseltä, ja olin varma, ettei Pennan harjavinkeillä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Mietin, oliko Auburn Estate sittenkään huono idea.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 22.01.19 0:44

Kyvyttömyyteni esittelee parastaan
21.1.2019

Siellä se keventeli minun tammani selässä.

Se joku oli Mikke Jotakin, ja se oli pölähtänyt tammatalliin kesken pitkän kaavan kautta suoritettavan harjausoperaationi ja tiedustellut milloin Mina olisi valmis ratsastukseen. Minä olin lähinnä räpytellyt maskaraa vailla olleita, näkymättömiä ripsiäni kunnes Mikke Joku oli vähän kröhäissyt limaa kurkustaan ja saanut mun hämmentyneisiin raajoihin jotain liikettä.

Mina oli ollut valmis ratsastukseen vartin päästä, mikä ilmeisesti oli kokonaiset kaksikymmentä minuuttia tämän Miken aikataulusta myöhässä. Olin seurannut niitä maneesiin, ja siitä katsomoon, ja kökötin nyt talviparka päälleni suorastaan jähmettyneenä maneesissa. Siellä oli kohtuullisen lämmin, toisin kuin hyisessä ulkoilmassa. Minan metsästys oli tänään vienyt tasan kaksitoista minuuttia, ja se oli ollut suunnilleen yksitoista ja puoli minuuttia liikaa mun jumppatrikoisiin käärityille koiville, joita nyt sulattelin edessä olevan katsomorivin selkänojalla.

En tiedä oliko ne mun seksikkäät sääret vai Penna Vaanilan kyltymätön palo päästä besserwisseröimään jokaiselle potentiaaliselle korvaparille, mutta joka tapauksessa Penna Vaanila lähestyi mua uhkaavasti. Tai, ei sillä tavalla uhkaavasti, että mä pelkäisin sen tekevän mulle jotain (paitsi ehkä tylsistyttämään kuoliaaksi), vaan sillä tavalla uhkaavasti, että se oli Penna ja se lähestyi mua—se oli jo uhka itsessään.

Penna Vaanila oli jumalattoman hyvännäköinen. Jopa minä, pähkinäsilmäni perään itkijä ja Rouva Alsilan allekirjoitusta vihkoihini harjoitteleva vanhassaroikkuja osasin arvostaa sitä. Sillä oli päällään pörheä untuvatakki ja sen korvalehdet olivat kirkuvan punaiset lyhyestä pakkaskävelystä, ja sen nenäkin punersi somasti. Mun huulilla kävi pieni hymy: Penna Vaanila oli ihan sympaattinen, ainakin niin kauan kun se ei avannut suutaan.

"Katsotko Aarnisuon ratsastusta?" se sanoi istuutuessaan kutsumatta viereeni, mutta jättäen kuitenkin yhden kohteliaan istuinpaikan väliimme. Se piti käsiä pusakkansa taskuissa ja sen vaaleassa tukassa oli vallaton kiehkura otsalla. Katsoin sitä, kiehkuraa, kun se pomppi Pennan pään liikkeiden mukana.

"Minaa", vastasin, ja Penna sai mut kiinni verekseltään sen hiuksia tuijottamasta. Käänsin katseeni takaisin hoitotammaani ja kaivauduin syvemmälle takkini kaulukseen. Pennasta pääsi mietteliäs hymähdys, enkä ollut varma liittyikö se muhun vai Minaan. Vai siihen Mikke Johonkuhun, ilmeisesti Aarnisuohon.

"Se liikkuu vähän jäykästi", poika sanoi, ja ehkä se hymähdys olikin koskenut meistä sitä nelijalkaista.

Minan kevyt raviaskel kumisi vaaleista seinistä. Seurasin ratsukkoa katseellani, ja ehkä Pennan sanoissa oli jotain perääkin: nyt kun aloin etsiä jäykkyyttä, löysin sitä tamman lyhyenlännistä askelista ja suorasta selästä. Tamma ei ollut oma lennokas, pyöreä itsensä, vaan se liikkui kun laiskanletkeä ratsastuskouluhevonen, jolla oli ehkä selkä vähän jumissa ja väärä satula—

"Armin satula", kuiskasin järkyttyneenä.

"Hmh?" Penna kysyi irrottamatta katsettaan Mikestä tai käsiään taskuistaan.

"Grannilla ratsastamaan", sanoin yhtäkkiä terävästi, kovemmalla äänellä. "Siis, Jusu kysyi. Menenkö. Ja menen."

Se toimi: Penna kohotti kulmiaan avoimen yllättyneenä ja katsoi nyt mua, ja vain mua. Vilkaisin sivusilmällä laukannoston juuri tehnyttä Mikke Jotakuta, jonka kasvot olivat vakavat: kulmat keskittyneessä kurtussa ja suu tiukkana viivana. Penna sen sijaan tutki mun kasvoja uteliaana aivan kuin olisi löytänyt sieltä vastauksia sen mieltä polttaviin kysymyksiin.

"Siinä on mielenkiintoinen hevonen!" Penna julisti, sen sijaan, että olisi kysynyt mitään. "Tosin, ei siellä Kaajapuroilla varmaan näillä keleillä parane ratsastaa kuin maastossa. Tai mistäs sitä tietää, jos lumi on tamppautunut tasaiseksi ja sopivaksi pohjaksi, sittenhän siellä saa edes vähän työstettyä hevosta kuin hevosta, tai ainakin niitä niiden hevosia... Vai ratsastatteko täällä, maneesilla? Suosittelisin lämpimästi, heh, ulkonahan on ihan järkyttävän kylmä, tänne tulemista, kyllähän Jusu muutenkin käy Grannin kanssa täällä paljon. Ehkä siitä hevosestakin saa paremmin irti tällaisissa olosuhteissa, mielestäni se ehkä vähän varoi sitä, hmm, ulkokentän pohjaa..."

Tuijotin Pennaa. Sen etusormi nojasi mietteliäästi sen huuliin, peukalo terävän leuan alle koukistuneena. Aina välillä kun se puhui, sen sormi osoitti ei mitään tiettyä vaan ihan yleisesti vain johonkin suuntaan, ja sen kulmat liikahtelivat mietteiden mukana. Sen silmät olivat kirkkaat ja tukka itsepäistä kiehkuraa huolimatta tarkasti sliipattu, ja pian mä tajusin tuijottavani suoraan Penna Vaanilan ruskeisiin silmiin.

Kallistin päätäni kysyvästi.

"Niin, että milloin tämä Grannin ratsastus on määrä tapahtua?" Penna kysyi, ilmeisesti jo toistamiseen.

Mun vatsanpohjassa jysähti, kämmenet hikosi ja mun suu aukesi, meni kiinni, ja aukesi taas hermostuneesti. Mun typerät aivot raksuttivat kuumeisesti, komentokeskus hätätilassa, ja mun teki mieli huutaa niille idiooteille. Miksi piti kertoa Pennalle, että mua oli kysytty ratsastamaan Grannia! Nyt se oli määrätty kuin Raamatussa: mun oli määrä ratsastaa Grannilla kuolemaani, vähän niinkuin Jeesuksen aasilla Jerusalemiin.

No koska Minalla on Armin satula! ne huusivat takaisin, ja voi jumalauta miten kyvytön lapanen mä olin! Kurtistin kulmiani, lähinnä itselleni, ja mulkaisin taas sitä väärää satulaa Minan roosaisen satulahuovan ja Mikke Jonkun takapuolen välissä. Ehkä, jos tarpeeksi keskittäisin kaikki voimani ja ajatusten mahtini, satula maagisesti vaihtuisi oikeaan ja Minan liike paranisi sen normaaliksi liihotteluksi jähmeän talsimisen sijaan. Mikke Jotakin ei huomaisi muuta kuin fantastisen hyvin hoidetun hevosen ja muuten aivan poikkeuksellisen loistavasti istuvan satulan!

Mutta ei, mun rakkaat aivosoluni (kaikki ne kolme) olivat jotenkin päättäneet saattaa mut ojasta, josta Penna ei vielä tiennyt, allikkoon, josta Pennan ei olisi ikinä tarvinnut edes tietää. Edes se ojaan humpsahtaminen ei olisi ollut yhtä kamalaa kuin Penna siellä allikon reunalla katselemassa alas.

Punainen hätävalo hehkui jossain mun silmämunien takana niin kirkkaana, että se olisi ihan yhtä hyvin voinut läpäistä mun kallon ja discovalaista koko maneesin. Vaan ei, hätätila pysyi mun pään sisällä ja mä tuijotin Pennan ruskeita silmiä. Ne olivat pehmeät, muttei pähkinäiset.

"En tiedä", sanoin. "Ei sovittu."

Penna hymyili reippaasti. "Voin sopia huomenna sun puolesta, näen Jusua varmasti tallilla!"

Vasten sisäistä haluani kuolla, soin Pennalle sievän hymyn. Se hymyili kahta kauheammin ja röyhisti vähän rintaansa, ja kaikessa mun kyvyttömyydessäni voisin ilmeisesti kokea ilonpirskahduksia ainakin siitä, että olin juuri tehnyt Penna Vaanilan päivästä paremman.

"Käykö sulle kaikki päivät?" se kysyi.

Mä ynähdin.

"Eiköhän."

Sinä iltana mä puunasin ja hinkkasin Armin satulaa tunnin kunnes viimeinenkin käytönjälki ja joka ainoa vaalea karva oli kadonnut sen nahkapinnoilta. Kukaan ei ollut kaivannut sitä mokomaa, mutta siitä huolimatta päätallissa poiketessani, Amanda oli katsonut mua harvinaisen halveksuvasti ja neljä sekuntia pidempään kuin normaalisti.

Toisaalta, se ei välttämättä poikennut niin hirveästi siitä, miten se yleensä katsoi mua. Tai ylipäätään ketään.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 24.01.19 1:06

Mr Collegepeppu
24.1.2019

Mikke Ankara oli taas tullut ratsastamaan Minaa. Mua kevyesti ärsytti, että se oli tullut ja rikkonut mun harmonisen tallikäynnin jo kahdesti. Nytkin se patsasteli kauempana käytävällä Pennaa kuunnellen (tai ainakin se esitti tosi hyvin kuuntelevansa, pitäisi ehkä kysyä siltä vinkkejä) piukoissa ratsastushousuissaan ja kiiltävissä nahkasaappaissaan. Tiirailin sitä katkerana Minan kaulan alta samalla kun oioin sen roosanväristä satulahuopaa kuin mikäkin orja. Puuskahdin itsekseni: minähän olin tullut tänne vain hoitamaan, en olemaan Mikke Ankaroiden käskytettävänä.

Tällä kertaa Minalla oli onnekseni Minan satula, ja Mikke Ankarankin jalat toimivat sen verran, että pusakan niskaansa heitettyään se talutti Minan ihan itse maneesiin. Ei toivottanut tervetulleeksi seuraamaan treenejä toisin kuin Isabella oli, joten astelin Pennan luo muina naisina. Se viikkasi sisäänhakemansa hevosen loimea hyvin tärkeänä, kuin elämä ja kuolema oli riippunut ruudullisen täkin laskoksista.

Penna oli, no, Penna.

Ehkä olin niin nääntynyt ihmiskontaktittomuuteen, että Pennankin seura oli alkanut tuntua seuralta eikä tuskallisen hitaalta kuolemalta. Lisäksi olin kirjoittanut mieleni syövereihin ylös sen faktan, että se oli hyvännäköinen. Ei sellaisella "omalla tavallaan", vaan nimenomaan sellaisella oikealla tavalla: Penna vain oli hyvännäköinen, ja se oli yleinen mielipide. Ei tarvinnut selitellä.

Mun katse oli ajautunut sen poikkeuksellisen siistien collegehousujen peittämälle takamukselle. Se oli ihan piristävää vaihtelua ratsastushousuilla verhoittuihin takapuoliin, joita tallilla vilisi niin paljon, että välillä öisin unta odottaessani grippipaikat vain pyörivät ympyrää mun luomien takana. Ei sillä, että katselisin paljoakaan muiden perseitä, mutta välillä ne osuivat silmään. Milloin kuka pyllisteli kevyessä istunnassa, milloin hevosensa kavioita putsaamassa... Pyllyiltä ei voinut välttyä.

"Martta", Penna sanoi, ja mä ehkä säpsähdin vähän ja katsahdin ympärilleni: olin saapunut kohteeseen.

"Vaanila", vastasin, enkä elabroinut.

"...Merenheimo", toinen sanoi takaisin, nyt vähän hitaammin. Näin sen aivorattaiden raksuttavan kun se yritti saada selvää mun ajatustenjuoksusta. Voi kunpa se olisi tiennyt, että mun ajatukset suorastaan kehräsivät: Penna tiesi mun koko nimen, enkä mä ollut kertaakaan esittäytynyt sille. Toisaalta, niinhän mäkin sen.

"Mennäänkö katsomaan Mikke Ankaran ratsastusta?" kysyin.

Penna laski Ankan siloitellun loimen sen karsinan oveen katsettaan minusta irroittamatta. Räpäytin silmiäni, toivon mukaan yhtä viattomasti kuin ajatuksissani olin, ja hymyilin kainosti. Ehkä Penna ei ollut tottunut siihen, että sen seura oli kaivattua. Ehkä sekin kamppaili yksinäisyyden kanssa ja ehkä sekin oli valmis ripustautumaan ensimmäiseen tarjolla olevaan seuralaiseen—

"Tarkoitatko Mikke Aarnisuota?" se lausui hitaasti ja katseli ympärilleen, myös mun yli, kuin tarkistaakseen oliko se piilokamerassa. Mun sydän hypähti, eikä se johtunut a) Mikke Aarnisuon nimen mainitsemisesta tai b) Pennan hidastetusta puheesta, josta olisi saattanut joku ymmärtää mun olevan jotenkin jälkeenjäänyt. Ei, mun sydän teki vapaapudotusta mun vatsanpohjaan, koska jonkun naurettavan nanosekunnin ajan mä olin ajatellut, että Penna Vaanila olisi samanlainen hylkiö kuin Märta Merenheimo.

Ei ollut.

"Aarnisuo, Ankara. To-ma-toes, toh-mae-toes", kohautin olkiani. "Tuutko?"

Pennan silmät loistivat. "Voin tulla."

Lumi narskui meidän kenkien alla kun askellettiin tammatallista päätalliin. Ei puhuttu mitään, mutta hiljaisuus ei tuntunut kiusalliselta, päinvastoin: oli helpottavaa tietää, että Pennakin osasi olla joskus hiljaa. Tai sitten illan pakkanen oli pakastanut sen kosteat huulet yhteen.

"Mooi", sanoi joku tummatukkainen naisihminen kun Penna oli saanut oven perässämme kiinni. Jostain syystä mä olin jäänyt odottamaan sitä, ja katsoin nyt sitä tummatukkaa kuin peura ajovaloja. Vilkaisin Pennaa, jonka kasvoille ilmaantui hurmaava hymy. Se tervehti reippaasti takaisin, muttei jäänyt juoruilemaan tai kommentoimaan tapaa, jolla nainen kantoi satulaa. Ehkä ratsastuksen arvostelu pääsi arvoasteikolla korkeammalle kuin varustehuollosta valitus.

Seurasin Pennaa kuin varjo, ja ilokseni se liikkui läpi päätallin ripeästi.

"Sulla on muuten perjantaina maneesivuoro sitten. Illalla, yhdeksältä", poika totesi yhtäkkiä pysähtyen, toinen käsi maneesin oven kahvassa kiinni. Mä törmäsin sen selkään ajatuksissani.

"Mhm?" hymisin ja peruutin askeleen jos toisenkin.

"Grannilla. Purtsivuoro on kahdeksasta kymmeneen, perjantai-iltaisin. Jusu tuo Grannin tänne noin puoli yhdeksän."

"Huomenna?"

"Ensi viikolla", Penna tiesi, ja katsoi mun kasvoja tutkivasti. "Sanoit, että sulle käy kaikki päivät ja ajat."

Mä nielasin.

"Niin."

Kuten olin arvellutkin, Penna oli erittäin kiinnostunut kommentoimaan Minaa ja Mikkeä. Myös mun varustustaidot saivat osansa aina turpahihnan kireydestä satulan sijaintiin asti. Se seisoi maneesin aitaa vasten, paino toisella jalalla, ja vaikka mä kuinka tuijotin katsomon ensimmäiseltä riviltä sen pyllyä ja yritin kohdistaa kaikki ajatukseni siihen, en saanut mun rintakehässä pamppailevaa sydäntä rauhoittumaan.

Ensi viikko oli liian äkkiä.


Viimeinen muokkaaja, Märta M. pvm 25.01.19 2:15, muokattu 1 kertaa

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 25.01.19 2:12

Katseista, käsistä ja kääntöpuolista - osa 1
25.1.2018

Olin aina ollut hyvä taustatyössä. Ikinä ei ollut yksikään kouluprojekti, ryhmätyö tai tärkeä essee kaatunut siihen, etten minä olisi tiennyt kyseessä olevaa aihetta kuin omia taskunpohjiani. Ja se oli jo paljon, ainakin kun otti huomioon miten usein mä pidin käsiäni taskuissani. Nimittäin usein.

Auburn Estate ei ollut jäänyt paitsi mitä tuli taustatutkimukseen, mutta ehkä siinä kaikessa stalkkeroinnissani olin unohtanut toisen oleellisen taustatutkimusaiheen: ratsastuksen ja oikeastaan kaiken siihen liittyvän. Tietenkään en ollut mikään täysi noviisi mitä tuli hevosiin, olihan Michael mahdollistanut mun ratsastusta jo pitkään puhumattakaan takapihan kesävieraista, joiden ansiosta odotin taas ensi kesää kuin kuuta nousevaa.

Vaikkei mun ego antanutkaan myöntää pallon olevan vähän hukassa, löysin itseni pylly liimattuna tiiviisti maneesin katsomon penkkiin läpi Lauri Merikannon valmennusviikonlopun. En tuntenut tai edes tiennyt Lauri Merikantoa, mutta violettipäinen nainen, jonka tiesin Matildaksi, hännysteli sitä kuin se olisi ollut suurikin jumala. Ja Isabella oli kuulemma jopa kutsunut sen kartanolle syömään, siis kartanolle! Pakkohan sen oli olla joku iso jeppe.

Pipo päässä, takki harteilla ja tumput sivuun viskattuna mä seurasin valmennus toisensa jälkeen ja ihan Aikuisten Oikeasti kirjoitin ruutuvihkooni ylös avainsanoja ja -lauseita.

Ensimmäisellä tunnilla oli se tavallisen näköinen, ruskeahiuksinen nainen, jonka olin tavannut Michaelin kanssa heti ensimmäistä kertaa tallilla käydessäni. Sillä oli upea, valkopäinen hevonen allaan. Se liikkui keskittyneesti, korkealla askeleella, ja se nainen ratsasti sitä vaivattomasti, eleettömästi; aivan kuin siellä satulassa ei olisi tarvinnut juuri mitään tehdä. Herra Valmentajan mielestä se ei kuitenkaan ollut täydellinen, ja kirjoitin ylös: pidä kädet kotikylällä.

Ryhmän toinen musta oli Vila, ja sitä ratsasti mies. En ollut ihan varma sen henkilöllisyydestä, mutta olin kyllä nähnyt sen ainakin vilaukselta päätallissa. Lauri haukkui niiden menoa nylpytysraviksi, joten siirsin katseeni muualle--tuskin sieltä kannattaisi ottaa sen suurempaa mallia.

Ankan tunnistin—asuihan se sentään samassa tallissa kuin Mina—mutta sen ratsastajaa en. Tyttö vaikutti nuoremmalta kuin yleensä Auburnissa näkemäni kävijäkunta, ja kun aloin todella miettimään, en osannut edes sijoittaa sitä Auburniin. Lienikö edes paikallisia? Suoristus aina, kirjoitin ranskalaisen viivani perään, ja samassa Lauri jo komensi toista kimoa ratsastavaa pojankloppia, älä hyökkää avuilla.

“Merenheimo”, Penna ilmestyi tyhjästä kuin paha aina silloin kun se mainittiin, ja mä säikähdin sitä niin, että olin pudottaa muistiinpanovälineeni. Blondiini katseli mun ruutupaperiin tuherrettuja sanoja ja epämääräistä luonnosta valkopäisen hevosen liidokkaasta ravista.

“Vaanila”, siristin silmiäni ja suljin vihkoni sen uteliaalta katseelta.

“Kuunteluoppilaana?” se kuitenkin vain sanoi, vailla ivaa äänessään, ja istui viereeni. Tällä kertaa oikeasti viereen-viereen, ei kahden tai yhden, tai edes puolikkaan penkin päähän, vaan ihan Aikuisten Oikeesti viereen, niin, että sen käsivarsi pyyhkäisi mun käsivartta vasten, ja meidän ulkotakit kahisivat sekunnin ajan keskenään.

Mun ote kynästä ja vihosta hellitti—eikö se ollutkaan pilkkaamassa mua?

“En tiennyt koko valmennuksesta ennen kuin eilen”, sanoin, “niin en olisi voinutkaan olla oikeana oppilaana.”

Katsahdin Pennaa ja mietin, menikö mun implikointi Lauri Merikannon valmennukseen kelpaavista ratsastustaidoista läpi. Penna otti rennomman asennon paikallaan ja katseli pitkään ratsukoita, joista Merikanto pusersi vielä viimeisiä tehtäviä irti. Tarkkailin sen ratsastajasta toiseen hyppiviä silmiä.

“Susineva tulee parin viikon päästä”, Penna sanoi. “Sinne ehtisi vielä, oikeaksi oppilaaksi.”

Mun katse hyppäsi yhtäkkiä hermostuneena vihkoa rutistaviin käsiini. Ei kai se aikoisi pakottaa mua johonkin oikeaan valmennukseen, Minalla? Se puhui haastavasti, mutta kauniisti, juuri niin viattomasti, että ansaan lankeaminen olisi mahdotonta.

Aivan kuten Jusukin, Penna varmasti puhuisi mut tilanteeseen, josta ei ollut yhtäkään hyvää poistumistietä.

“Paitsi Aarnisuo taisi ilmoittautua Minalla. Niiden ryhmää työstetään lauantai- ja sunnuntaiaamuina. Onneksi pääset kuitenkin Grannin selkään kohta, et ihan ruostu.”

Kivi vierähti mun sydämeltä, mikä oli kertakaikkisen mahtavaa, koska granninpainoisessa kivessä oli jo ihan tarpeeksi pitelemistä. Yritin olla näyttämättä helpottuneelta, ja niskojani nakellen tuhahdin tavalla, jonka ajattelin kuvaavan katkeraa turhautumista. Miksi tunteita oli paljon vaikeampi teeskennellä kuin piilotella?

Penna soi mulle nopean hymyn, joka olisi tarkasti katsottuna ja hidastettuna voinut mennä jopa vähän pahoittelevasta. Olisin jäänyt lukemaan sen tyhjentyneitä kasvoja pidemmäksikin aikaa, etenkin sen jäntevää leukaa ja teräviä poskipäitä, mutta maneesin ovi kävi ja avasin taas vihkoni valmiiksi.

Rosengård ja Alsila.

“Ja siinähän itse puheenaihe”, Penna sanoi ja ryhdistäytyi valppaampaan asentoon, ja jotenkin vaistomaisesti mun kroppa peilasi sen liikehdintää.

Granni.

Ruunikko näytti suurelta, mutta jotenkin pitkäjalkainen Jusu sen selässä tasoitti sitä. Ratsukko oli sopusuhtainen, sopi toisilleen kuin niin olisi aina tarkoitettukin, ja Jusun huulet olivat kaartuneet lämpimään hymyyn kun se katsoi Rasmusta. Ne kävelivät rinnakkain, ohjat puolipitkinä roikkuen, hevoset leppoisan muttei laiskan näköisinä askeltaen.

Yhtäkkiä ärsytys pisti mua rintaan kuin terhakka ampiainen.

“Niillä on tehoestetunti. Vain kaksi ratsukkoa”, Penna tiesi. Pyöräytin silmiäni, koska tietenkin! Tietenkin Jusulla ja Rasmuksella olisi romanttinen yhteisvalmennus! Kaksikon ratsastaessa katsomonpuoleista sivua, Rasmuksen katse harhaili ohi tyttöystävänsä ja suoraan muhun, ja mä purin huulta, sillä mun vatsaan ohi juuri lehahtanut kolmisensataa perhosta. Sitten se naurahti poissaolevasti jollekin Jusun sanomalle heitolle, ja sen silmät liimautuivat taas Jusuun kuin ne eivät olisi ikinä nähnyt mitään yhtä ihanaa.

Eivät ne varmaan olleetkaan, ajattelin katkerana. Eihän Rasmus ollut ikinä halunnut musta kuin kaverin, ei se ollut ikinä halunnut mua niin. Ei se varmaan ollut ikinä katsonut mua kahdesti ja miettinyt, että onhan tuo Märta ihan näppärä.

Katkeruuden tsunami pyyhkäisi mun yli, ja kun Rasmuksen pähkinäiset silmät seuraavan kerran ajautuivat katsomoon, mä nojauduin lähemmäs Pennaa.

“Penna”, henkäisin. Poika käännähti katsomaan mua, ja ehkä se vähän yllättyi mun yhtäkkisestä läheisyydestä. Se kuitenkin unohtui pian kun lausuin takasanat: “Voisitko auttaa mua? Haluaisin kirjata ylös Laurin kommentteja ja huomioita, etenkin Grannista. Ja tietenkin myös sun huomioita, jos sulla on sellaisia.”

Kiehkurapään kasvoille levisi hymy, jollaista mä en ollut vielä saanut Pennasta irti. Siinä oli jotakin rehvakasta ja itsevarmaa, sellaista ylenpalttista ylemmyydentunnetta; aivan kuin olisi ollut itsestäänselvyys, että häneltä kyseltiin tällaisia, tietenkin häneltä kyseltiin aina ja jatkuvasti tällaisia!

“Tietenkin, ei tarvitse suotta kysyä!” pojan ääni oli kepeä kuin kesäpäivä, ja mä hymyilin sille kuin Naantalin aurinko, kynä valmiina paperia vasten. Silmäkulmastani ehdin nähdä Rasmuksen katsomoon unohtuneen katseen ja ohjiaan ripeästi keräävän Jusun.

Josefina Rosengård, mikä valmennustasi häiritsee eniten?
    a) Märta Merenheimon viuhuva kynä
    b) Penna Vaanilan periksiantamaton katse
    c) Rasmus Alsilan vilkuilevat silmät

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 26.01.19 2:04

Katseista, käsistä ja kääntöpuolista - osa 2
26.1.2019

Kalla oli kylmentynyt viime päivien aikana rajusti. Seisoin siellä keskustassa, bussipysäkillä, johon olin jäänyt viitisentoista minuuttia aiemmin, ja odotin.

Odotin Penna Vaanilaa, joka eilen oli ystävällisesti tarjoutunut ottamaan minut kyytiin matkan varrelta, ja siinä tarjouksesta häkeltyneenä olinkin sujuvasti mennyt puhumaan itseni ihan kallalaiseksi. Onneksi Penna ei ollut kiinnostunut hakemaan mua kotoa asti, vaan se oli yksinkertaisesti nyökännyt kun olin ehdottanut Kallan keskustasta bussipysäkiltä kyytiin noukkimista. Ilmeisesti asuin nyt lähellä tätä nimenomaista pysäkkiä, mietin, ja katsoin kulahtaneita rakennuksia ympärilläni.

Lauantaiaamuinen Kalla oli miltei autio. Yksi mummo koiransa kanssa oli mennyt ohitseni, ja tähän mennessä olin laskenut kaksi autoa liikenteessä. Hytisin hiljaa paikoillani ja mietin, että ehkä jos seisoisin tarpeeksi patsasmaisesti, kaikki tuntoaisti valuisi mun sormenpäistä lumiselle bussipysäkille enkä enää tuntisi mitään, varsinkaan kylmää.

Mun ihan todella kannattaisi ostaa ulkohousut.

Varovasti kyykistyin. Talviparkani oli juuri sen verran reilu, että pienessä kyykkyasennossa se peitti mun reidet ja melkein sääretkin alleen. Se tuntui kuin takkatulelta mun tuulenvihmomille jaloille, mutta hädin tuskin ehdin edes tuudittautua lämpimään munamiesasentooni kun auto kaartoi kuin tyhjästä bussipysäkille. Teeskentelin noukkivani jotain maasta—se oli vähemmän kummallista kuin vain rehellinen munamieheily—ja suoristauduin samalla sekunnilla puhelintani kädessä pitäen.

Penna ei sanonut mitään. Sen autossa oli lämmin, ja kaivauduin etupenkin syleilyyn kiitollisena.

“Matilda ei tarvinnutkaan heti aamuksi apua”, se sanoi tervehdyksenä turvavyön kiinni klikattuani ja laittoi vilkun päälle. “Mutta yhdeksältä alkaa ensimmäinen estetunti, osallistun radanrakennukseen ennen sitä. Voi olla, että Matilda haluaa mut myös tunnin ajaksi kentälle, tiedäthän, puomipojaksi.”

Nyökkäsin. “Ikävää, jos et ehdi mitään kommentoida. Sain eiliseltä todella hyviä muistiinpanoja.” Pidin mietteliään tauon, jonka aikana huomasin, ettei Pennan autoradio ollut päällä. Katsahdin pimeästä radionäytöstä itse poikaan, ja kysyin: “Onko Granni tänäänkin valmennuksissa?”

Penna pudisti päätään ja teki käännöksen vasempaan. “Huomenna vasta, sileällä. Tänään Jusu ratsastaa Trinalla, se on Rosengårdien oma kasvatti. Isabella ja Ankka on samassa ryhmässä”, se lateli kuin ulkomuistista. Sitten se kertoi mulle kaiken tietämänsä paitsi Trinasta niin myös Ankasta, ja Isabellasta. Katselin pojan rattia rennosti puristavia käsiä, kuinka sen sormet tottuneesti pelasivat milloin vilkkuviiksen ja milloin pyyhkijöiden kanssa. Tuulilasiin tippui höttöistä pakkaslunta, ja auton digitaalinen mittari näytti melkein kolmeakymmentä astetta.

“Onneksi on lämmin maneesi”, huokaisin, johon Penna vastasi: “Kyllä se siitä lauhtuu vielä. Tälle päivälle on luvattu vain 24 astetta miinusta.”

Rapea pakkanen löi hyisenä vasten kasvoja koko matkan parkkipaikalta maneesiin, ja mun kädet olivat jäätyä kuivettuneiksi, sinisiksi korpuiksi taskuissa. Penna ei avannut mulle ovea tai päästänyt naisia ensin, mutta piti leveää kämmentään sen verran ovea vasten, että ehdin sisään samalla avauksella ja vielä jopa vilkaista sen kummallisen normaalinväristä kättä.

Pennan kädet olivat varmasti aina lämpimät, huomasin ajattelevani, ja pudistin ajatuksen päästäni pojan käsien karatessa sen takin taskuihin.

“Vaanila!” kuului kipakka ääni kentän keskiöstä. Siellä oli tallin työtekijäksi tunnistamani vanhempi mies ja joku nuorempi, tummahiuksinen nainen, itse Merikanto sekä kipakan äänen omistaja, Matilda Tammi-jotakin. “Ratapiirros on tässä, tulepa auttamaan. Sinä myös, jos olet tyhjänpanttina.” Se heilautti siroa kättään kutsuvasti, tai ehkä ennemmin vaativasti. Siinä oli jotain sellaista vihastuneen äidin mahtia lähentelevää voimaa, jolle ei kannattanut lähteä vittuilemaan.

Jälkimmäiset sanat koskivat mitä ilmeisimmin mua, ja violettihiuksisesta naisesta tihkui tosiaan sen verran rajua auktoriteettia, että mun kylmettyneet raajat eivät osanneet muuta kuin kulkea Pennan jalanjäljissä kohti Auburnin maneesin estekalustoa.

Blondi nappasi punaisilla korostuksilla väritetyn puomin käsiinsä, ja mä jäin typeränä tuijottamaan luvattoman laajaa estevalikoimaa, kunnes päätin pelata varman päälle ja ottaa samanlaisen puomin. Ainoa vain, että se painoikin huomattavasti enemmän kuin mitä Pennan ponnistelemattomuus oli antanut ymmärtää. Päätin, että tolppa olisi painavampi, joten keskitin kaiken voimani siihen, että sain puomin tasapainoon ja tukevasti kroppaani vasten.

Matka rakennettavalle esteelle oli tuskaisan pitkä, ja mun aiemmin syväjäätyneeltä tuntunut keho alkoi hikoilla kuin salamaniskusta. Ensimmäisen puomin jälkeen tuli vielä toinen, kolmas, neljäs ja viides puomi, yksi omituinen härpäke ja kaksi tolppaa, jotka me onneksi kannettiin sen tummatukkaisen tytön kanssa kahdestaan, eikä Matilda Tammi-jonkun tiukat komennot paljoa urakkaa tsempanneet.

Ne juttelivat Laurin kanssa mukavia ratapiirroksen äärellä, tai ainakin siltä se näytti, ja aina välillä sieltä kajahti “Punainen okseri metri lyhyttä sivua kohti!” tai “Yksi puomi lisää tuonne viuhkaan!” tai “Hophop, ratsukot tulevat maneesiin ihan just!”

Matildan työnjohto kuitenkin toimi, ja rata oli valmis ennen kuin Jusu ja Isabella ratsastivat hevosensa maneesiin, se eilinen teinityttö Ankan rinnalla kävellen. Se kuori kimon lautasilta viltin, kääri sen käsivarsilleen ja siirtyi katsomoon. Toisin kuin Penna, joka oli nyt liimattu Matildan ja Merikannon kylkiin. Ehkä siellä pääsi paremmin besserwisseröimään, nyt kun musta oli tullut niin vastaanottavainen Pennan neuvoille ja mielipiteille.

Yhtäkkiä mustasukkaisuus valahti kuin kaatosade mun ylitse, ja purin huultani, keskittyen ratsukoihin.

Trina ja Ankka eivät olleet yhtä mielenkiintoista katsottavaa kuin Bran ja Granni (tai, no, Rasmus ja Jusu) eilen, ja Pennan enemmän tai vähemmän siistittyjen kommenttienkin puuttuessa mulla oli käydä aika pitkäksi.

Tai oikeastaan se kävikin, ja poistuin tammatallin puolelle katsomaan Minaa. Se ei osallistunut Merikannon valmennuksiin, mutta Mikke oli aikonut ujuttaa sen ratsastuksen Laurin kahvitauon kohdalle, ja olikin jo hoitamassa tammaa.

“Ai säkin täällä jo…”, se sanoi kun ujutin käteni Minan haisteltavaksi. Tamma laski turpansa hitaasti, puhalsi vähän ilmaa paljaalle kädelleni ja siirsi sitten huomionsa muualle. Silitin sen kaulaa Hänen Korkeutensa hyväksynnän saatuani, enkä sanonut Mikelle mitään. Se kumartui Minan kavioiden puoleen, ja tamma huokaisi kuin olisi lopen kyllästynyt nostelemaan jalkojaan. Hymyilin sille salaa, Miken puhistessa ja ähistessä kannatellessaan neljäsosaa tamman painosta.

“Voin harjata sen loppuun kyllä”, sanoin kun mies oli saanut viimeisenkin kaviot putsattua. Se pyyhki hikeä otsaltaan ja nyökkäsi, suunnaten sitten kohti varustehuonetta. Katselin sen perään sekunnin jos toisenkin, kunnes kulman takaa ilmestyi Effin uuteen kotikoloon kurkkiva Rasmus. Livahdin Minan karsinaan, seinää vasten painautuen, ja katsoin poikaa varovasti läpi kaltereiden.

“Tietenkin”, puhisin itselleni kun toinenkin hahmo ilmestyi näkökenttääni—siellä missä Rasmus Alsila, oli myös Josefina Rosengård—ja käänsin kaksikolle selkäni, kyykistyen harjaamaan Minan jalkoja huulet tiukkana viivana. Miksi mun oli ehdoin tahdoin pitänyt tunkea nokkani tälle tallille? Mikä typerä osa mun aivoista oli pitänyt sitä hyvänä ideana, ehkä jopa mahdollisuutena saavuttaa Rasmus Alsilan comeback mun elämään? Mikä?!

Ne pitivät jotain älämölöä, jonka mä yritin sulkea pois harjaamalla Minan kavionrajaa niin, että takki kahisi mun korvissa.

Mutta koska olin vain ihminen, en ylös noustuani voinut olla varastamatta pientä vilkaisua, ihan sekunnin kestävää vain. Ja se oli tarpeeksi: Rasmuksen kädet olivat kietoutuneet Jusun vyötäisille, ja Jusu oli painanut kasvonsa Rasmuksen takinliepeisiin, ja siinä ne olivat niin saatanan sylikkäin niin helvetin onnellisina.

Muristen sukaisin Minan kaulaa viimeisen kerran ja heitin sitten harjan pakkiinsa niin raivokkaasti, että kaviokoukku teki iskun voimasta ilmalennon käytävälle. Mutta en huomannut sitä, niin turhautuneena kiskaisin tallin oven auki, mielessäni ainoastaan vyötärön siroon kaarteeseen asettuneet kädet, Rasmuksen kädet.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 03.03.19 20:04

Know your fears (tai ainakin tallenna niiden numerot)
27.2.2019

Puhelin värisi hennosti patjaa vasten. Laskin kirjaa käsissäni sen verran, että näin omenakuorisen puhelimen valaiseman lakanan, ja kallistin sille päätäni.

Kysymys: Kuka minulle soitti?

Vaihtoehdot: a) isä, b) Michael, c) joku muu.

Isän tasainen kuorsaus oli kuulunut olohuoneesta jo lähemmäs puoli tuntia, ja Michael oli vasta poikennut huvilalla. Vaihtoehto c) joku muu poltteli mun rinnassa samalla tavalla kuin Kallan ainoan nepalilaisen noutoruoka ja sai mun vatsanpohjan kumisemaan jännityksestä. Joku muu, kuinka kertakaikkisen kuumottavaa.

Hylkäsin kirjan lappeelleen yöpöydälle ja tartuin kaksin käsin puhelimeen. Numero ei ollut tuntematon, ainakaan puhelimelleni, mutta minä en sitä tunnistanut. Tavailin outoa numerosarjaa kädet hiljalleen hioten, ja lopulta sen vaativa värinä pakotti mut vastaamaan.

“M-Märta?”

“Merenheimo”, kuului Isabellan ääni. Se ei ollut ilahtunut. “Isabella Sokka täällä, hei.”

“Mhm”, ynähdin.

Isabella Sokka ei missään nimessä kuulunut listalleni ihmisistä, joiden tahtoisin soittavan minulle. Tosin, jokin pieni osa mun aivoissa kiitti ylempiä voimia siitä, ettei se ollut sentään Amanda Sokka.

Taustalta kuului terävä kynän napautus, ja toinen, ja kolmas, aivan kuin joku olisi naksutellut kuulakärkikynää päälle ja pois, ja taas päälle.

“Haluaisin tiedustella, miksi Minan hoito on jäänyt vajaaksi”, sen hienostunut ääni sanoi. Yritin lukea perijättären tunnetilaa rivien välistä, mutta sieltä ei tihkunut pisaraakaan suuttumusta, ärtymystä tai mitään muutakaan. Sanat olivat tiukkoja, vesitiiviitä.

“M—”, sain mumistua kynsi hampaiden välissä. Yhtäkkiä tunsin oloni hengästyneeksi, sydämen pamppaillessa rinnassa kuin olisin ollut keskellä triathlonia.

“Paitsi minä, myös Mikael ja Amanda ovat kiinnittäneet huomiota asiaan.”

“Niin”, kaoin kurkustani ulos. “Mä… Mä tipuin Grannilta.”

“Niin?” oli Isabellan vuoro. Sen äänensävy ei antanut armoa.

“Niin”, vastasin varovasti, “siksi en ole käynyt. Mua, mm, mua sattui käteen.”

Kynä naksautettiin taas pois ja päälle ja pois, ja kuvittelin Isabellan huokauksesta tihkuvan kyllästynyttä epäuskoa. Mun posket hehkuivat tulikuumina ja puhelimen näyttö tuntui märältä korvaa vasten. Jusu oli varmasti kertonut Isabellalle kaiken. Näin sieluni silmin, kuinka Isabella Sokka oli naureskellut Rosengårdin kartanon pikkuneidin kanssa mulle ja mun nyt palautuskelvottomille ratsastushousuille. Perijättäret olivat varmasti skoolanneet päälle, toisen epäonnelle.

Isabella hengitti syvään. “Vaikka hoitajana oleminen ei olekaan työtä, tai verrattavissa vuokraustoimintaan, olet silti velvoitettu huolehtimaan omasta alueestasi. Minan tapauksessa, sen perushuolenpidosta, varusteiden kunnosta sekä varustamisesti. Emme tietenkään pidä realistisena, että hoitaja olisi joka päivä, mutta Penna Vaanila tiesi kertoa, ettet ole käynyt Winter Fairin jälkeen ollenkaan—”

Kiristelin hampaitani yhteen. Vai oli Penna Vaanila tiennyt kertoa. Mitähän muuta se oli tiennyt kertoa? Varmaan kuinka suttuista mun käsiala oli ollut kun olin kirjoittanut sen Sääri-äijän ja Heidin kommentteja käsi kipeänä pitkin viikonloppua. Vaikka kilparatsukoiden seuraaminen paraatipaikalta ja ammattilaisen kommenttien kuuntelu livenä olisi varmasti ollut parasti antia, mä olin enemmän keskittynyt luomaan myrkyllisiä katseita päätuomarin peesissä istuneeseen Jusuun.

Koulukokeen jälkeen Rasmus oli tullut kysymään multa tarkennuksia pariin kohtaan yhtä rohkeasti kuin kaltoinkohdeltu kulkukoira Romanian syrjäseuduilla, ja mä olin vain mulkaissut sitä ennen lähtöäni.

“—josko huomenna pitäisit huolen, että hevonen on valmiina Amandalle. Ja ikävää tietenkin, että olet joutunut toimimaan sihteerinä käsi kipeänä.”

“Huomenna?” mä sanoin tiukasti päättäen olla kiinnittämättä huomiota Isabellan sivaltavaan lainaukseen.

“Niin, perjantaina on Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuus. Aamupäivällä Amanda on varannut aikansa Sweat with Style -valmennustilaisuuteen, ja kello 18 alkaa tilaisuus liikkeellämme keskustassa.”

“Lanseeraustilaisuus”, toistin typeränä.

“Kyllä”, Isabella vastasi lyhyesti. “Olet varmasti kuullut.”

“Joo”, valehtelin. “Onko se pakollinen?”

Isabella hymähti puhelun toisessa päässä, ehkä huvittuneena. “Ei tietenkään. Verkostoitumisen kannalta hyvä tilaisuus, tosin. Suosittelen lämpimästi paitsi sinulle, niin myös veljellesi osallistumista.”

“Okei”, sanoin ja pyörittelin hiussortuvaa sormeni ympärille. “Monelta Amanda haluaa ratsastaa huomenna?”

“Kello 23.”

“Ai yöllä?”

Tällä kertaa Isabella naurahti varmasti. “Voit keskustella ajankohdasta halutessasi Amandan kanssa.”

“En taida.”

“Hyvä”, perijätär vastasi, ja kuvittelin sen nyökkäävän jossain toimistossaan hyväksyvästi päätökselleni. “Minalla on uusia satulahuopia, katso tarkasti, minkä sille laitat. Nähdään perjantaina.”

Puhelu katkesi. Jäin tuijottamaan harmaantunutta näyttöä, puhelun kestoa ja täriseviä sormiani. Taustakuva palasi näytölle, ja pian se pimeni. Painoin puhelimen kiireesti takaisin hereille ja katsoin parhaaksi tallentaa Isabellan numeron: oli aina parempi tietää, milloin oli astumassa suden suuhun.

Isabella Sokka, kirjoitin nimen kohdalle. Hetken emmittyäni, lisäsin kruunuemojin perään.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 05.03.19 15:23

Jumala ei armahda, eikä Amanda
28.2.2019

Tuijotin hermostuneena Minan kahta satulahuopaa. Ne olivat siististi viikattuina sen kaapissa, toinen vielä sievässä muovikääreessä, jossa komeili ehkä joskus näkemäni logo. Sitä koristi kirjaimet S ja L, ja sievällä kaunolla lausahdus build your equestrian style on quality looks. Irvistin sille. Kuulosti kalliilta, ja Sokka nyt sattui alkamaan S-kirjaimella.

En tuntenut Isabella Sokkaa, saatika sitten Amanda Sokkaa, niin hyvin, että olisin voinut arvata heidän persooniensa perusteella lempivärit. Siinä harmaata ja ruskeaa huopaa tuijottaessani aloin kummasti kaivata sitä pinkkiä. Vaaleanpunaista? Roosaa, ajattelin ja irvistin sillekin.

Ruskea huopa olisi varma veto: sitä oli ainakin käytetty. Minan vaaleita, lyhyitä karvoja oli tarttunut huovan tummaan sisäkankaaseen, ja siinä kohtaa missä vyö kiristettiin, oli hento painauma kultaisessa koristenauhassa.

Vedin harmaan huovan sen alta. Muovikääre rapisi hiljaisesti, ja sai mut katsomaan varoen ympärilleni. En tiedä miksi, eihän tallissa ollut juuri ketään enää kymmenen jälkeen yöllä. Itsekseni jupisten silotin vähän pakkausta. Nude full, oli präntätty pienemmälle viivakoodin lähelle. Nude, luin uudestaan ja katsoin huopaa käsissäni. Ehkä se olikin vähän rusehtava? Tiirailin huopaa tarkemmin, kääntelin sitä käsissäni. Kulmaa oli brodeerattu Sokka Luxuries -logo, joka vahvisti aiemmat epäilykseni, ja sen alle ompeleet muodostivat sanat by Amanda.

Hehkulamppu syttyi pääni yllä! Tämä sen oli oltava!

Toisaalta, se oli käyttämätön. Puristin avaamatonta huopaa käsissäni ja katsoin sitä, rukoillen siltä jonkinlaista vastausta dilemmaani. Toinen huopa pilkotti avonaisesta kaapista. Koskin sitä, painoin vähän kasaan nähdäkseni sen brodeerauksen. By Isabella, henkäisin ja siirsin harmaan (ruskean?) huovan kainalooni katsoakseni toista taas paremmin.

Oi! Olisipa aina näin helppoa! Ratsastajien nimet lukivat varusteissa! Riemu pomppi sisälläni ja hylkäsin Isabellan mukaan nimetyn huovan takaisi kaappiin, nostaen Amanda-huovan eteeni silmieni tasalle.

Se on avaamaton! huusivat aivot. Tiedän! huusin takaisin.

Sun pitää avata se! Mun?! Sun!

Puristin rapisevaa pakettia rintaani vasten yhtäkkiä hengästyneenä sisäisen ääneni kanssa käydystä keskustelusta. Enhän mä voisi avata Amanda Sokan omaisuutta omin päin! Tai Isabella Sokan, käytännössä, kai se omisti Minan varusteet kuitenkin?

Sydän pamppaili holtittomasti ja kello seinällä tiesi kertoa, että mulla oli puolisen tuntia aikaa päättää, kumman satulahuovan mä hoitohevoselleni laittaisin. Tai, jos halusin varustaa sen muullakin kuin pelkällä satulahuovalla, alle puoli tuntia. Ainakin se oli jo harjattu ja kaviot puhdistettu.

Hevonen sentään oli antanut mulle anteeksi.

Mina oli vähän oudoksuen katsellut kun olin saapunut häiriköimään sitä niin myöhään, ja muutaman sekunnin mulkoilun jälkeen uteliaisuus oli vienyt voiton, ja se oli raahautunut karsinan nurkasta naama edellä mun luo. Olin livauttanut sille palan sokeria—en tiennyt olisinko saanut, ja se sai mun olon vähän vaaralliseksi—ja Mina oli rouskutellut sen noin sadasosasekunnissa, kuten hyvän rikoskumppanin kuuluikin.

Siinä kun olin harjaillut Minaa pitkän kaavan kautta miltei puoli tuntia, olin muistanut, kuinka kiva hevonen se olikaan ja kuinka musta oli mukavaa viettää aikaa sitä hoitaen. Edes edessä häämöttävä Amanda kohtaaminen ei ollut saanut hentoa hymyä karistettua mun kasvoilta.

Ei, ennen kuin nyt.

En ollut uskovainen, mutta rutistin uutta huopaa taas rintaani vasten ja juttelin mielessäni Jumalalle. Kyselin, voisinko laittaa tämän huovan kun jokainen solu mun kropassa huutaa, että se on oikea huopa. Kyselin, pääsisinkö taivaaseen jos avaisin ilman kirjallista lupaa Amanda Sokan omaisuutta. Kyselin, armahdettaisiinko mut jos valitsisin väärän huovan.

Jumala ei vastannut, eikä kukaan muukaan kun turhautuneena rääkäisin tammatallin satulahuoneessa. Missä Pennakin oli silloin kun siltä oikeasti tarvitsisi—ei, haluaisi (!!) mielipidettä?

Mä otin sen ruskean huovan. Oli pienempi riski valita väärä huopa kuin availla luvatta Amandan ostoksia.

Amanda oli harmikseni eri mieltä. Se ei päässyt maneesin ovelta pidemmälle kun jo nosti kädet lanteilleen ja katsoi huopaa kuin se olisi joku rupuinen tikkihuopa 1980-luvun alkupuolelta. Minä ja Mina tuijotettiin sitä vähän hätääntyneinä (tai ainakin minä), ja auoin hetken suutani.

“Siinä toisessa huovas—siis, se oli avaamaton.”

Amandan tuijotus tiukkeni.

“En kehdannut avata. Jos se vaikka… odottaa jotain.”

“Kuten käyttöönottoa?” Amanda sivalsi niin, että mua sattui jonnekin synkän sieluni perukoille. “Satulahuovat ovat käyttötavaroita.”

Se ei sanonut idiootti, mutta se paistoi lausahduksen lopusta, jossa kuului pisteen sijaan olevan pilkku. Mä seisoin paikoillani, tehden itseni niin pieneksi ja mitättömäksi kuin osasin, mutta perijättäreen se ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta.

“Joten ota se käyttöön!”

Vaaleaverikön sanat olivat niin terävät, että ne saivat välittömästi liikettä niin muhun että hevoseenkin. Kiirehdimme takaisin talliin, jossa kiinnitin Minan hätäpäissäni ensimmäiseen vastaantulevaan naruun, joka oli toisesta päästään jossain kiinni, ja juoksin tammatallin satulahuoneeseen ja takaisin niin lujaa, että keuhkoihin pisti ja musta tuntui, että oksennan kohta.

Amanda ei sanonut mitään kun puolijuoksin takaisin maneesiin vaaleaa tammaa perässäni kiskoen. Se pyyhkäisi pölyä kevyen näköiseltä pusakaltaan ja nosti kypärän päähänsä.

Mina pysähtyi tottunein elkein kentän keskihalkaisijalle, ja Amanda marssi kiiltävät saappaat äänettömästi kopisten hevosen rinnalle. Se otti aikansa tarkastaakseen hevosen vyön ja jalustimet, nykäisi ohjat mun käsistä ja asetteli ne tamman kaulalle siistiksi suittua ratsuharjaa varoen.

Seisoin typeränä niiden vieressä. Amanda sai jalustimet jalkaansa ja katsahti muhun tympeästi, ja heilautti sitten kättään. Räpäytin silmiäni tavalle, jolla sen sormet huusivat mulle hus, ja käännyin kannoillani.

En missään nimessä torkahtanut maneesiin ja herännyt vasta Amandan pieneen ja sievään ahem-yskäisyyn. En kehdannut kysyä, tarvitsiko se kurkkupastillia.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 06.03.19 22:59

Tulin, näin (liikaa), lähdin
2.3.2019

Mun olo oli… No. Kyseenalainen.

Raotin silmiä ja tuijotin kotihuvilan kattohirsien sijaan täysin tuntematonta kattoa. Räpyttelin näkymää tarkemmaksi, mutta huone oli hämärä, ja yöpöydän pikkuvalon kytkintä hakiessani en löytänyt sitä. Kohottauduin kyynärpääni varaan ja katselin ja katselin ja katselin.

Ei tämä ollut mun huone. Ei tämä ollut villa Fårskalle.

Toisella seinämällä seisoi lipasto, jonka päällä oli joku viherkasvi ja Grannista korea pääkuva kehystettynä. Ei helvetens jävla sanonko mikä, olinko mä Josefina Rosengårdin huoneessa?!

Mä en varmastikaan ole noussut sängystä ylös niin nopeasti sitten sen kerran kun olin nukkunut ohi herätykseni englannin ylioppilaskirjoitusten kuuntelun aamuna (silloin jouduin anelemaan luokan ovella, että päästäkää mut vaikka oonkin myöhässä) (onneksi ne päästi) ja siinä rytäkässä jotain lensi kovan kolahduksen säestämänä lattialle.

Pysähdyin, ja kuuntelin.

Mitään ei kuulunut, ja uskalsin nousta katsomaan lattialle heittäytynyttä myttyä—mun takki ja mun puhelin, jonka näyttö oli, Jumalalle kiitos, säilynyt ehjänä. Hieroin sitä mun mekon helmalla puhtaaksi sormenjäljistä, ja samalla se heräsi näyttämään mulle kellonaikaa: kaksikymmentäkaksi yli kuusi, aamulla. Pieni ynähdys karkasi mun huulilta ja lysähdin istumaan Jusun matolle.

Mitä hittoa mä tekisin?

Mun spagettiolkaiminen mekko oli niin oudolla kiemuralla, että se vähän puristi mun rintoja ja vyötäröä ja oikeastaan ihan jokaista paikkaa, ja mun oli vaikea hengittää.

Aloin riuhtoa mustaa mekkoa vimmatusti—olihan se vain kympin kirppisostos loppupeleissä, ja helman laskoksissakin oli se omituinen, valkoinen tahra—enkä lopettanut ennen kuin jostai kuului ynähdys ja sen perään syvä henkäys. Pidättelin henkeäni ja kuulostelin, katsoen puoliksi avonaista huoneen ovea kuin peura ajovaloja.

Hiljaisuus kuitenkin laskeutui asuntoon, ja varoen mä kampesin itseni pystyyn. Katselin ympärilleni uteliaana, ja pala palalta mun mieleen alkoi ilmestyä kuvia muutaman tunnin takaa. Kun olin hivellyt Jusun huonekasvien lehtiä, selaillut jotain sen pöydällä ollutta lehtistä ja käännellyt Grannin kuvaa käsissäni.

Aliisa ja Anton!

Hätkähdin, ja katsoin taas vaistomaisesti ovea.

Olinko mä nähnyt Aliisan nännin eilen?

Pudistin päätäni: en kai. Miksi olisin? Toivottavasti en? Miksi se olisi ollut nähtävillä? Tarkkailin itseäni Jusun pienestä peilistä, ja pohdin miten hitossa saisin itseni tähän aikaan aamusta kotiin, vieläpä lauantaina, jolloin julkisten kulku oli muutenkin huonoa. Missä mä edes olin? Missä Jusu ja Aliisa asuivat?

Hiivin sukkahousujaloin ikkunalle ja katselin maisemia. Ne eivät ottaneet avautuakseen, joten avasin puhelimestani karttasovelluksen.

“Kyllähän tästä kävelee”, kuiskasin itselleni, ja katsoin taas ulos ikkunasta.

Ongelmaksi taisi muodostua se, että mulla oli avoselkäinen pikkumekko ja sukkahousut, ja ulkona ripotteli kepeää pakkaslunta. Niinpä mä toimin kuten jokainen järkevä ja looginen ihminen: suuntasin vaatekaapille, tietenkin. Tosin, vaatekaappi ei sattunut olemaan mun oma, mutta mitä pienistä. Hätä ei lue lakia, right?

“Tietenkin”, murahdin itselleni kun kävin katseellani läpi Jusun naurettavan siistiä vaatekaappia. Kuka oikeasti viikkasi jokaisen paitansa? Vedin välistä jonkun harmahtavan beigen peruscollegen, mittailin sitä katseellani edessäni ja totesin, kuinka jusua se oli. Me oltiin vähän erikokoisia, Jusu pitkä mutta hoikka, minä lyhyempi ja aika tasapaksu. Lykkäsin collegepaidan takaisin hyllyyn ja kumarruin siistin kaapin edessä.

Toiselta hyllyltä löytyi housuja. Oli farkkuja, sukkahousuja ja, bingo, verkkareita. Sen kummempia miettimättä tartuin harmaisiin collegehousuihin ja vedin niitä sukkahoususäärieni peitoksi. En nähnyt merkkiä, mutta housut halasivat mun reisiä vähän turhan lämpimästi ja lahkeet valuivat kuminauhastaan huolimatta nilkkojeni ympärille kuin lätäköksi rännin juurella.

Kirosin pehmeästi henkeni alla kun katsoin harmaita koipiani. Ne eivät näyttäneet siroilta ja sulavilta, kuten Jusun jalat useasti näyttivät, vaan lyhyiltä persjaloilta, ja vieläpä paksuilta sellaisilta. Hammasta purren sulloin mekkoni helman housujen alle, vedin takin lattialta päälleni ja lähdin hipsimään kohti asunnon ulko-ovea.

Siellä mua odotti korkeat korkoni houkuttelevan avonaisina. Kyllä me sinun jalkasi lämpimänä pidetään, ei varmasti tule reumaa! ne sanoivat hymyillen. Sivummalla oli lattialle potkitut kumisaappaat, toinen vielä urheasti pystyssä kenkäsuman keskellä.

Olisikohan ne Aliisan? Jusu varmasti säilyttäisi omiaan Kaajapuroilla?

Mun olisi kysyttävä lupa.

Kurkistin makuuhuoneen ovesta sisään, ja näin palan paljasta kankkua. Se Antoniksi eilen esittäytynyt nukkui sikeästi vatsallaan (onneksi niin päin) ja jokin onneton, yksinäinen peitonkulma yritti parhaansa sen reidellä. Viereinen peittomytty ei olisi ollut Aliisaksi tunnistettava ilman sen lomasta tursuavaa, tumma tukkapilveä, ja vähän irtonaisen oloista, yksinäistä kättä ikävän näköisesti taittuneena Antonin lapaluulla.

“Aliisa”, kuiskasin.

Asunto pysyi hiljaisena.

“Aliisa”, yritin uudelleen, matalalla äänellä. Kun se aiheutti yhtä paljon reaktiota kuin vesipyssyllä aurinkoa päin ampuminen, keräsin keuhkoni täyteen ilmaan ja tomerasti talsin Aliisan puolelle sänkyä. Aina välillä vilkuilin huolestuneena Antonia. Ettei se nyt vain kääntyisi.

“Aliisa”, tyrkkäsin sitä peiton läpi. Se ynähti. “Aliisa. Mä lainaan sun kumisaappaita.”

“Mhpngh”, Aliisa vastasi. Päättelin sen tarkoittavan okei, lainaa vain, kiva kun tulit jatkoille, ja hiivin takaisin eteiseen jatkamaan pukeutumistani.

Sen mä vain sanon, että etäisyys Pitkän miehen kujalta Auburn Estaten pihaan ei ollut yhtä heppoinen kuin mitä olin ajatellut. Onneksi Jusun collegehousut eivät olleet ohuimmasta päästä ja Aliisan kumisaappaat pitivät märän lumen ja loskan loitolla. Pitkä kävelyurakka oli ehkä jopa saanut hien mun pintaan, tempoessani liian pienissä mutta samalla liian isoissa housuissa pitkin maita ja mantuja ehkä vähän vääränkokoiset kumisaappaat jalassa. Hätäpäissäni marketin alusvaateosastolta löytämäni kananfileerintsikat tuntuivat nihkeiltä mun rinnoilla, ja halusin ne vain pois.

Kun pääsin tammatallin lämpöön, ensimmäisenä riivin pois parkani (se oli sentään todella mun oma) ja sitten ujutin kylmettyneet käteni mekon kaula-aukosta sisään riipimään itsekiinnittyviä fileitä pois.

“Huomenta”, kuului ääni tallin käytävältä. Mun käsi jossain vasemman kainalon ja rinnan välimaastossa pysähtyi. Käytävällä, satula käsivarsillaan, seisoi se Sarah. Tiesin sen hoitavan sitä kirjavaa Eff-alkuista tammaa, jonka lempinimen viimeistä vokaalia en kerta kaikkiaan vaan voinut muistaa.

“Huomenta”, vastasin vaistomaisesti, jähmettyneenä patsaaksi.

Sarahkin oli pysähtynyt. Se katsoi mua päästä varpaisiin, katsoi viereisen karsinanoven päällä loikoilevaa parkatakkia ja sitten taas mua. Vastineeksi, mä katsoin sitä. Sekään ei onneksi näyttänyt kovin freesiltä myöskään, ja muistin nähneeni siitä ainakin vilauksen eilen.

Odotin, että se olisi naljaillut. Odotin, että se olisi kommentoinut ilkeästi mun lookkia tai jotain purkautuneesta kampauksestani. Odotin, että se olisi nauranut kädelle kaula-aukossa.

“Me too, sis”, se lopulta sanoi, myötätuntoisesti irvistäen, ja hymyili. Sitten se lähti lanteet keinuen kohti Effin (Effyn? Effin?) karsinaa. Jokin suuri helpotuksen vyöry valui mun yli, enkä ollut varma johtuiko se Sarahista vai juuri ihoni vapauttaneesta kananfileestä.

“Mitä sulla on päällä?” kuului mun takaa. Suljin silmäni tutulle äänelle. “Vai onko sulla mitään? Tuollainen tallivaatetus on turvallisuushazardi.”

“Penna”, henkäisin, ja hieroin silmiä ranteellani. Mua nauratti.

“Ihan totta, tuollainen avoselkäinen paita ja—” Vaanila kiersi mun ympäri ja katsoi silmät tiukkana mun antavaa kaula-aukkoa, edes yrittämättä peittää sitä. “Ja tuollainen kaula-aukko! Tajuatko, kuinka vaarallista tuo on? Mitä jos hevonen näykkäisee sua? Vaatteet suojelee ihoa.” Se tuhahti, katsoi vielä kerran mun fileettömiä tissejä ja lähti sitten tyhjät ruokavadit kainalossaan kohti rehuhuonetta.

“Etsi joku paita päälle”, se tuhisi vielä olkansa yli, ja siinä vaiheessa mä jo naurahdin.

“Lainaatko sun?” kysyin, ja Penna katsoi mua pöyristyneenä.

“Tätäkö?” se kysyi ja nyppäsi vähän paidan helmaansa.

“Niin”, vastasin viattomasti hymyillen. “Auta neitoa pulassa.”

“Mitä neitoa?” se vastasi ja katsoi mua. Sitten: “Enhän voisi olla ilman paitaa.”

“Voisithan.”

“Enhän”, Penna vastasi tylysti. “Turvallisuushazardi.”

“Ah”, henkäisin, “tietenkin. Olenpa typerä.”

“Niin todella olet”, se sanoi ja puhisi hetken rinta pulleana, mutta myöntyi lopulta: “Mulla on ehkä huppari jossain täällä. Voit lainata sitä hetken.” Mä hymyilin kuin enkeli Penna Vaanilalle, ja seurasin sitä kuuliaisena rehuhuoneeseen.

Loppupäivän mä vietin Jusun housuissa, Aliisan kumisaappaissa, Pennan hupparissa ja kananfileet taskussa, eikä Mina pahastunut siitä ollenkaan.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 18.03.19 12:23

Pinteleistä, paloittelumurhaajista ja Pihla Vihtasesta
18.3.2019 - kirjoitettu yhdessä @Inna P. kanssa luodun vuoropuhelun pohjalta

Edes Auburn Estate kaikessa koreudessaan ei onnistunut välttymään kuuluisalta loskapaskalta. Märta tallusteli tallipihan vellissä Aliisan—vai olivatko ne sittenkin Josefinan?—kumisaappaissa. Harmahtava lieju lätisi jokaisen askeleen alla ja aina välillä roiskaisi vettä pohkeeseen asti. Vaikka Kallassa ei ollut satanut tipan tippaa, yhtäkkiä pakkasasteista plussan puolelle tipahtanut keli oli sulattanut lumen lammikoiksi.

Tallin ovi tuntui raskaalta, tai ehkä tieto siitä, että Rasmus Josefinoineen olisi palannut niistä hienoista, isoista Ruotsin kisoistaan, sai sen vain tuntumaan siltä. Märta niiskaisi ja antoi oven heilahtaa takaisin kiinni.

“Voi nyt”, kuulu tallin käytävältä, ja Märta katsahti pinteliä, joka pysähtyi hänen saappaankärkeensä. Vai pysähtyikö Märta pinteliin? Oliko ne sittenkin Josefinan saappaankärjet? Minkäköhän värinen pinteli oli olevinaan? Mustelma? Munakoiso? Luumu? Viinirypäle? Pinot Noir?

“Hei, Marttako se oli?” Inna sanoi, hymyillen. “Voitko auttaa ja nostaa nuo mulle?”

“Martta”, se toisti. “Ah. Joo, Martta.” Tyttö hymähti, seurasi pinteliä aina Innan jalkoihin ja niitä ylöspäin kohti Innan kasvoja.

Inna hymyili Märtalle. Märta hymyili takaisin, vääristynyt kopio Innan hymystä, ja se tipahti heti kun tyttö siirsi katseensa takaisin pinteliin. Heti sen perään Märta siirsi jalkaansa ja pinteli jatkoi matkaansa iloisesti.

“Toki”, Märta kuitenkin sanoi, ja noukki pintelin käsiinsä. “Inna?” se sanoi kysyvästi eikä tehnyt elettäkään kääriäkseen pinteliä.

“Joo, Paakkanen”, Inna kertoi ja katsoi pinteliä kuin koira luuta. Märta pyöritteli sitä kiirettömästi käsissään eikä sanonut mitään. Lopuksi Inna kohensi varusteita käsissään, satula painavannäköisenä käsivarsien varassa. “Viitsisitkö laittaa sen tähän? Ei tarvi vaivautua käärimää, oon just viemässä näitä pois.”

Kuin Inna ei olisi mitään sanonutkaan, Märta nyökkäsi. “Ah. Banana Mania.”

Se ei tiennyt Innasta juurikaan, mutta tiesi, että Inna tiesi Jusun. Niinpä se piti pinteliä käsissään kuin panttivankia, ja katsoi taas Innaa, pää kallellaan. Elettäkään ei tapahtunut, Innan sanat katosivat ilmaan kuulematta.

“Tiedätkö milloin porukka palautuu sieltä, hm, Markayardista?” Märta kysyi ja toivoi, että muisti nimen edes sinnepäin oikein. “Rasmus, ja… Aliisa, ja… Josefina…”

Se katsoi saappaiden kärkiään ja toivoi, etteivät ne olleet Josefinan.

“Markarydista”, Inna korjasi, ja Märta tunsi punaa poskillaan. Miten se olikaan onnistunut koheltamaan nimen kanssa niin? Ja vielä ruotsalaisen nimen! Hän, joka niin kovasti parjasi muita kun he eivät kauniisti helähtäen sanoneet Märta kuten Ruotsissa.

“Mutta illalla kai, kun ne taitaa tulla laivalla”, nainen tiesi ja kohautti olkiaan, nytkäyttäen samalla satulaa ja sen päällä lepääviä varusteita paremmin syliinä. “Mä en tiedä tarkkaa kellonaikaa.”

Hiljaisuus laskeutua käytävälle.

“Tuskin kannattaa jäädä ainakaan odottamaan”, Inna totesi.

“En mä odottamaan”, Märta kiirehti sanomaan, mutta sulki suunsa ennen kuin ehti möläyttää sen enempää. Tyttö alkoi ajatuksissaan kiepsuttaa pinteliä puolihuolimattomasti takaisin keräksi. “Mikset sä ole? Aika moni taisi lähteä”, hän hymisi. “Eikö se sun, hmm… mies? Lähtenyt myös?”

Märta oli hieman pihalla talliporukan sosiaalisesta elämästä, mutta Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuuden jälkeiset kemut olivat antaneet vihiä potentiaalisista pariskunnista. Ketkä sitten olivat pariutuneet kaapissa ja ketkä muualla, sitä Märta ei tiennyt, mutta nännin hän oli nähnyt ja joku oli kuulemma kuullut siivoojan löytäneet pikkuhousut kartanon juhlatiloista.

“Kyllä siellä mun hevonen kisaa, mutta Jusun veljen kanssa”, Inna vastasi kuuliaisesti. “Ja joo, Verneri lähti sinne tänään. Mäkin meen kisahoitajaksi viikon päästä, mutta en pysty jättään muita hevosia useaksi viikoksi.”

“Ai… Banaani?” Märta kysyi ja irvisti vähän. Voi, kuinka vähän oikeasti se tiesikään muista tallilaisista ja niiden hevosista, poislukien mitä se oli ohimennen nähnyt ehkä nimikyltistä tai Auburnin järjestämien kilpailujen lähtölistoista. “Ja Jusun veljen? Sillä on veli?” oli seuraava asia, mutta sitten Märta keksi vielä seuraavan: “Muita hevosia?”

Tyttö oli yksi kysymysmerkki. Pinteli oli kääriytynyt vahvasti oikealle puolelleen ja muistutti enemmän tötteröä kuin sievää pintelirullaa. Jusulla oli veli? Millainen se oli? Samanlanen hiirulainen, pieni seinäruusu kuin Josefina Rosengård, vai oliko Rosengårdeja muunlaisiakin? Ja Innalla oli useita hevosia? Olivatko ne täällä? Oliko Inna Paakkanen joku isompikin kiho ratsastusmaailmassa?

Inna naurahti, ja Märta huomasi sen katsovan taas pinteliä käsissään. Oliko sillä kiire pois? Nyt kun Märta oli vasta päässyt jutun juurelle?

“Niin, Bansku”, Inna korjasi, mutta naisen hevosen kutsumanimi ei liikuttanut Märtaa niin, että se olisi tällä kertaa punastunut virheestään. “Jep, Jusulla on veli, Alexander, joka on töissä Falkencreutzilla siellä Markarydissa. Taitaa sillä on siskokin. Molemmat on Jusua vanhempia.”

Märta otti pari varovaista askelta lähemmäs Innaa ja pyöritteli pinteliä käsissään, imien samalla jokaikisen sanan Innan suusta tarkasti muistiinsa. Alexander Rosengård, Falkencreutz Markarydissa. Alexander Rosengård herätti Märtan mielenkiinnon välittömästi, ja se jäi miettimään millainen mahtoi olla Jusun vanhempi veli. Tai vanhempi sisko! Sinihius piti intensiivisen katseensa Innassa, valmiina oppimaan lisää, kunnes.

“Onko Michael sun veljes?” Inna kysyi.

“On”, Märta vastasi. Sitten se siristi silmiään. “Kuinka niin?”

“Kunhan utelin”, Inna naurahti olkiaan kohauttaen. “Tilasin siltä Banskulle uuden satulan muutama viikko sitten.”

“Mhm, se on valjasseppä. Tai satulaseppä. Mikä nyt onkaan”, Märta heilautti kättään. “Nahkaa.” Sitten se otti viimeisetkin askeleet Innan luo ja laski pintelin varusteiden päälle. “Eikö Rosengårdit asu Suomessa kuitenkin?”

“Kiitos”, Inna hymähti ja katsoi satulan päälle laskettua pinteliä. Märta kurtisti kulmiaan, sitä kun ei kiitokset kiinnostaneet vaan Rosengårdit. “Asuu, niiden kartano on parinsadan kilsan päässä täältä. Ratsastatko sä muuten Minalla ollenkaan? Yks mun kaveri, Pihla, on tulossa liikuttaan Banskua viikon päästä. Voisit ehkä näyttää sille maastoja?”

Märta ehti hädin tuskin nyökätä uudelle informaatiolle kun Inna jo kiirehti vaihtamaan puheenaihetta, muiden sanojen jatkoksi sujuvasti kuin ei olisikaan puhunut aiheesta poiketen. Tyttö kurtisti kulmiaan—oliko Inna Paakkanen niin typerä, ettei tajunnut mistä Märta halusi puhua!

“Umm, en? Sillä on kai joku vuokraaja, tai en mä tiedä”, ja sitten se höristi korviaan: “Tai… Kuka Pihla?” Uteliaisuus kuulsi sen äänestä, ja kurkkunsa nopeasti selviteltyään sinihius kaivoi ääneensä terävää lakonisuutta, joka teräsi sanat myrkyllä: “Ja, siis, tietenkin jos haluat, että eksytään molemmat Kallan metsiin ja joku paloittelumurhaaja tappaa meidät, niin voin toki näyttää.”

Innan ilme kävi happamassa, tai ehkä Märta näki väärin. “Vihtanen, tuskin tunnet. Niitä paloittelumurhaajia kannattaa varoa ihan tallialueellakin. No, pitää kysyä jotain toista.”

Pihla Vihtanen.

Märtan sydän sykähti.

“Ai Se Pihla Vihtanen?” se kysyi ja tavoitteli mahdollisimman välinpitämätöntä äänensävyä. “Jolla oli joskus Jazz, ja sitten oli se kolari, ja, no, niin. Se Pihla Vihtanen? Ja mitä paloittelumurhaajia täällä tallilla on? Tarkoitatko Pennaa?”

“Pennaa kantsii aina varoa. Se ei pidä suutansa koskaan kii”, Inna vastasi huvittuneena, vakavoituen sitten. “Mulla ei oo käsitystäkään Pihlan entisistä hevosista tai onko se joskus ollu jossain kolarissa. Että en osaa sanoa. Se osallistui ensimmäiseen osakilpailuun viime kuussa.”

“Tekisi siitä huonon paloittelumurhaajan”, Märta kohautti olkiaan. Sitten se pohti aikaa taaksepäin, mietti niitä osakilpailuija, joissa se oli pakotettu kakkostuomarin sihteeriksi. “Ah”, se hymisi, “mä olin niin…” - keskittynyt mulkoilemaan Josefinaa - “...keskittynyt mun työhöni. Kirjoittamiseen. Mun tuomari puhui paljon.”

Sitten se katsoi Innaa hetken arvioivasti. “Ette taida olla kovin hyviä ystäviä, jos et tiedä siitä mitään.”

Inna kohotti kysyvästi kulmiaan.

“Ai, sä olit sihteeri sillon? Mun papereissa tekstiä oli kyllä aika suppeasti”, hän suorastaan vittuili Märtalle. “Niin ja mulle ei kuulu Pihlan asiat, eikä sulle yhtään sen enempää.”

Märtan suu mutristui äkäisesti Innan ilmeelle ja sitä seuranneille sanoille.

“Ehkä tuomarilla ei ollut paljoa sanottavaa teistä”, se pusersi ulos mahdollisimman tyynesti. Pihla jäi kummittelemaan sen mieltä: oliko se varmasti se sama Pihla Vihtanen? Kuinka monta Pihla Vihtasta oli tässä maassa? Kuinka monta Pihla Vihtasta voisi eksyä Murronmaalle?

Märtan silmät osuivat varustekasan päällä keikkuvaan pinteliin. Hetken mielenjohteesta se tuuppasi sen takaisin alkuperäiseen suunnitelmaansa, rullaamaan pitkin tallikäytävää.

“Mua vähän huolettaa, että sä tiedät mitkä asiat mulle kuuluu ja mitkä ei”, se totesi kovin leppoisaan sävyyn ja oli olevinaan kuin sen hampaat eivät olisi juuri kirskuneet yhteen.

“Oho, kiukkusuoni”, Inna nauroi ja seurasi pintelin uutta pyhiinvaellusta pitkin käytävää. “Noh, Pihla tulee tallille ens viikolla, voit varmaan ite käydä moikkaamassa tai kurkkimassa nurkan takaa onko sama Pihla kyseessä.”

Märta ei ehtinyt edes irvistää kun Inna jo seurasi pinteliä, noukki sen vaikeannäköisesti—edes jotain mielihyvää sinihiukselle—kyytiinsä ja kääntyi vielä katsomaan Märtaa.

“Kiitos todella paljon avusta”, se sanoi ja katosi niine puheineen satulahuoneeseen. Märta luikahti kiireenvilkkaa tammatallin puolelle—eihän se mitään vihamiehiä tästä tallista halunnut, eikä vihanen ja provosoitu Inna Paakkanen kuulunut listalle, ties mikä ratsastuskiho se oli.

Märta maalasi Rosengårdeja mielessään. Se kuvitteli pienen, harmaan Alexander Rosengårdin, jolla olisi varmasti siististi kynitty kypärätukka ja silmälasit, ehkä hammasrautojen tiukasti suoristamat valkeat hampaat. Sillä olisi pitkä ja hoikka runko, kuten Josefinalla, ja sekin kantaisi itseään epävarmasti.

Sitten se mieleen puski toinen hahmo. Tätä sen ei tarvinut kuvitella.

Pihla Vihtanen.


Viimeinen muokkaaja, Märta M. pvm 21.03.19 0:45, muokattu 1 kertaa

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 20.03.19 1:22

Perheistä: nykyisistä, tulevista ja todellakin tulevista
20.3.2019 - kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa luodun vuoropuhelun pohjalta

Märta pölähti talliin keskiviikkoaamuna, hyvin aikaisin, autuaan tietämättömänä siitä, että siellä olisi joku, ja se joku olisi Josefina Rosengård, pitkän heinäseiväsrunkonsa tikapuille heijanneena ja pää jossain kattokruunun kristallien seassa. Siellä kilisi, ja niin kilisi Märtankin päässä, sillä se seisahtui tikapuiden juureen. Sitten se katsahti ylöspäin, Josefine Rosengårdin pikkuista takapuolta, ja irvisti.

Pitäisikö sen tervehtiä? Se paloi halusta saada tietää lisää siitä veljestä, tosin. Rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

“Hei, Josefina”, se sanoi kauniisti ja nojautui tikapuihin sen verran, että ne liikahtivat käytävän lattiaa vasten ja rasahtivat ikävästi. Jusun katseen siirtymisessä kattokruunun kristalleista Märta Merenheimoon meni varmasti noin sadasosasekunti jos sitäkään.

“Hej!” se vinkaisi, ärsyttävän ruotsalaisesti. Märta hymyili sille teennäisen aurinkoisesti ja oli näkevinään kuinka sen kädet olivat nyt kiireisiä tikkaidenpuristamisen kanssa kristallinkiillotuksen sijaan.

“Kuulin, että olitte Ruotsissa. Sun veljen luona. En tiennyt, että sulla on veli. Inna kertoi”, Märta jutteli iloisesti. Sen saappaanpohja rahisi pihalta sisälle kantautuneita kiviä vasten, ja se kopisteli kenkiensä kylkeä vähän tikkaita vasten, ihan vain saadaakseen ne loputkin kivet tallikäytävälle. Tikkaat rasahtivat taas, varmasti vain lattiaa vasten eikä huteruuttaan, mutta kyllähän Märtallekin sopisi yksi murhayritys suoda. Olisivatpahan tasan.

Varoen Jusu laskeutui pykälän alaspäin, vilkaisten huolestuneena kruunua.

”Joo, oltiin me tosiaan”, se sanoi. ”Hmm, niin. Alexander on siellä töissä, siis siellä missä me kilpailtiin.”

“Ah, hmm, oliko mukavaa? Miten kilpailuissa meni?” Märta kyseli, mutta ennen kuin sen puheeseen oli ehtinyt muodostua jusunmentävää aukkoa, se jatkoi: “Millainen Alexander on? Ulkomailla töissä, ratsastajana? Onko se sua paljon vanhempi, kun on päässyt jo noinkin pitkälle urallaan?”

Märta kallisti vähän päätään, muttei liikkunut sijoiltaan Jusun takapuolen lähestyessä maanpintaa. Toinen tyttö mykistyi hetkeksi, ja sen hymyhuulilta lipesi: ”Voi, oli mukavaa reissata yhdessä. Ja ratsastaa.”

Märtan hymy kuoli. Varmasti oli mukavaa. Ehkä ne olivat Rasmuksen kanssa laukanneet hevosillaan auringonlaskuun, nauru huulilta pirskuen ja rakkaus rinnassa pakahtuen. Ehkä ne olivat istuneet vierekkäin katsomossa, seuraten muiden suorituksia ja niiden reidet olivat painautuneet lämpimästi yhteen. Ehkä niillä oli ollut todella mukavaa.

Jusun hymy haudattiin samaan kuoppaan kuin Märtankin, ja jokin toisen olemuksessa muuttui. Se ei katsonut Märtaa silmiin jatkaessaan miltei puoliääneen. ”Kisat meni… hyvin ja huonosti. Milloin mitenki. Granni hyppäsi hyvin mutta toisen hevosen kanssa oli hankalaa.”

“Aivan”, Märta vastasi happamasti. “Harmi, sitä toista hevosta.”

Sitten Märta odotti, hiljaa. Kärsivällisyys ei yleensä ollut sille ominaista, mutta Jusun kanssa se lieni ainoa tie jos halusi oikeasti saada jotain siitä ulos. Hetken kartanonneiti oli taas hissukseen, kunnes sen posket punehtuivat mitä hennoimmalla vaaleanpunaisen sävyllä ja sievät kulmakarvat kurtistuivat.

”Niin, no, Alexander on aina halunnut vaan ratsastaa ja kilpailla. Se lähti ulkomaille jo nuorena.”

“Toisin kuin sä? Miksi sä et lähtenyt?” Märta kysyi. “Tuleeko se ikinä Suomeen, Kallaan? Olisi hauskaa nähdä muitakin Rosengårdeja.”

Jusu laskeutui tikkailta tukevalle lattialle. Tikkaat liikkuvat Märtan voimasta nyt kun siellä ei ollut enää ihmistä painona, ja tyttö suoristautui jaloilleen.

”Hmm, mä en ole oikeastaan koskaan halunnut, niin kuin Alexander. Eikä musta ehkä olisi siihen”, Jusu vastasi empien, sitten kaiken yhteen hengenvetoon: ”Ja kun mä haluan elämältä muutakin. En mä tiedä. Se varmaan tahtoo valloittaa maailman ja kerkeääkö siinä sitten täällä käymään. Ja ei me sentään mitään ihmeempiä olla, miksipä meitä katselisi.”

“Ai, kuten siivota Auburn Estaten kattokruunuja?” Märta kysyi tahattomasti piikitellen. Se vain lipsahti ensimmäisenä rohtuneilta huulilta, ja sinihiuksen suu napsahti kiinni. Ei se nyt tahtonut olla niin ilkeä, ja sitä paitsi, eihän se itsekään tehnyt muuta kuin lorvinut kotona ja täällä. Jusulle sentään ehkä maksettiin kristallien hinkuttamisesta. Toisaalta, se oli niin kiltti, että saattoi tehdä sitä myös muuten vain. Tai esimerkiksi siksi, että Amanda oli joskus katsonut sitä vähän hassusti.

Anteeksipyyntö ei kuitenkaan käynyt kuvaan, joten Märta ryhdistäytyi.

“Kai se nyt pikkusiskoaan voisi tulla katsomaan. Etkö sä kuitenkin ole ihan taitava”, se hymisi. “Vai ettekö ole läheisiä?”

Jusua nauratti: yksi kuiva äännähdys karkasi sen suusta.

”No, ei ehkä just tätä, mutta joku työ ja koulutus ja perhe”, nuorineiti Rosengård vastasi muina miehinä. ”Tai siis, että muutakin kuin hevosia. Alexander on ehkä eri mieltä. Ei se juuri meitä käy katsomassa.”

Sana perhe sai Märta räpyttelemään silmiään. Perhe! PERHE!! Rasmuksen kanssa?? Rasmus Alsilan, joka ei joskus saanut sanaa suustaan, kanssa??? Rasmus Alsilasta ja Josefina Rosengårdista tulisi jonkun toisen ihmisen huoltajia?? Miten kumpikaan niistä voisi huolehtia kokonaisesti ihmisestä?? Märtä ummisti hetkeksi silmänsä. Mitä???

“Ah, hmm, niin,” se sai puserrettua ulos. “Niin. Perhe. Tosiaan.”

Tyttö joutui siirtämään katseensa saappaankärkiinsä saadakseen laukkaavat ajatukset Rasmuksesta ja Josefinasta vanhempina ja jostain pienestä Alsila-Rosengårdista pois päästään. Kai Nänni-Aliisa olisi niiden kummitäti? Niiden?! Sen! Äh, Märta pudisti päätään ja ajatukset kaikkosivat. Katsoessaan taas Jusuun, se sai itsensä kasaan: “Entä sun sisko? Rosengårdien kartanolle ei taida tästä olla kuin pari sataa kilometriä?”

Kysymyksellä oli selkeästi jotenkin rauhoittava vaikutus: Jusun jännittyneet olkapäät rentoutuivat, sen suunpielet kaartuivat taas vähän ylöspäin. Märta seurasi uteliaana.

”Vilhelmina tosiaan asuu Hangossa perheineen”, Jusu kertoi. ”Ei se usein ehdi kun lapset on pieniä, mutta kävi se talvella mua auttamassa toisen hevosen kanssa.”

Vilhelmiina kuulosti yhtä tylsältä kuin Josefina. Toisaalta, jo nimeltään se kuulosti vähän sellaiselta, että se olisi ihan samanlainen kuin Jusu. Märta yritti niellä tuhahduksensa, ja veti käsivartensa löysään puuskaan. Sitten Jusu meni taas vähän vaikeaksi, ja piti tauon.

”Onko sulla sitten veljiä ja siskoja?”

“On mulla, Michael”, Märta vastasi reippaasti. “Se on sellainen seppä. Näen sitä joka viikko.”

“Ahaa”, sanoi Jusu mietteliäänä. “Kuulostaa mukavalta. Että sillä tavalla pidätte yhteyttä.”

“Niin”, se kyräili. “Se on helppoa kun on hyvät perhesuhteet. Kiinnostaa miten toisella menee, ja niin.”

“Niin”, Jusu inahti. “Niin.”

Märta katsoi Jusua hetken kiirehtimättä. Sitten se hymyili.

“Niin”, se vastasi, otti sitten askeleen taaksepäin. “Oli kiva jutella. Hyvä, ettet vahingossa tippunut tikkailta.”

Niine hyvineen tyttö karkasi tammatallinsa turvaan. Siellä käyskenteli vain se aina niin kiukkuinen violettipää, sen valmentaja ja joku toinenkin bööna. Märta vain nyökkäsi niille, ja ainoastaan sen viimeisimmän suusta tuli tervehdys. Matilda vain tuijotti, kuten sillä oli joskus tapana. Märta usein mietti, että jos tuijotti tarpeeksi intensiivisesti eteensä kuin ei olisi toista ihmistä nähnytkään, se toinen ihminen katoaisi. Se nimittäin selittäisi paljon.

Se Merikanto nyökkäsi nahkeasti, ja Märta muisteli vähintäänkin kiusalliseksi luokiteltavaa kanssakäymistä siellä lanseeraustilaisuuden jatkoilla. Vaan niinpä senkin muiston myötä se toinen nainen alkoi näyttää yhtäkkiä tutulta: sehän oli se Heidi, jonka kanssa herra-mister Valmentajakiho oli lähtenyt. Märta muisti, koska ne olivat lähteneet miltei yhtä matkaa litimärän, suunnilleen vettävaluneen Josefinan ja Rasmuksen kanssa.

Kylläpäs Heidin vatsa pömpöttää, sinihius pisti merkille kun Valmentajakihon kaato kurottautui rapsuttamaan hevosta korvan takaa.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Märta M. lähetetty 21.03.19 23:04

Se, jossa Märta lyö kapuloita rattaisiin
22.3.2019 - kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa luodun vuoropuhelun pohjalta

Mina tallusteli sievästi Märtan rinnalla. Amanda oli luvannut tulla kello X. Joko he olivat sopineet tapaamisen eri maneesiin tai Amanda oli tyystin unohtanut Märtan ja Minan, tai ehkä se oli vieläkin katkera siitä yhdestä yöllisestä satulahuopamokasta (tänään hoitajarukka oli pitänyt huolen siitä, että Minalla on juuri nimenomaan Amandalle mieleiset varusteet). Joka tapauksessa, Märtan sydän hypähti kun maneesin ovi kävi. Turhaan.

Ei sillä, etteikö sen sydän olisi pamppaillut sen vähempää Rasmus Alsilan nähdessä, mutta Rasmus Alsila ei ollut Amanda, joten Märta jatkoi kulkuaan pitkin uraa. Se ei tiennyt sanoisiko mitään, pitäisikö sanoa? Kunhan silmäili Rasmusta määrittelemättömällä ilmeellä.

Märtaa vähän ärsytti, kuinka pojan mukava ja vapautunut käytös Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuuden jatkoilla oli istuttanut syvän, syvän, syvän vaaleanpunaiset lasit tiukasti Märtan pienelle nenälle.

Bran näytti hetken ajan maneesille takapuoltaan kun Rasmus sulki oven perässään. Hetkeksi, sen katse löysi Märtan.

“Moi”, se tervehti, hienoinen kynnys äänessään.

“Hej”, Märta imitoi Jusun parinpäivän takaista tervehdystä hymynkare huulillaan. “Ruotsista palannut?”

“Joo, me tultiin maanantaina”, Rasmus vastasi. “Hyvä reissu. Mitäs tänne?”

“Hyvää, kait. Hyviä huhuja. Siivooja löysi kuulemma jonkun alushousut sieltä juhlatilasta silloin”, Märta hymähti. Oli keskivertoa oudompaa jutella mukavia Rasmus Alsilan kanssa. Vaan sittenpä Märta keksi. “Näin Jusua keskiviikkona.”

“Alushousut”, Rasmus toisti vähän huolestuneen kuuloisena, eikä se kaikonnut sen äänestä kun se tarttui rakkaimpaansa. “Ai? Mitäs?”

“Joo. En tiedä löytyikö oikeasti”, tyttö kertoi. Sananpaino antoi ymmärtää, että vaikka huhujen todenpohjaisuus oli vähän huteralla alustalla, bailuissa oli kuitenkin tapahtunut vaikka ja mitä. Aliisan nännin se jätti mainitsematta. “Jusu oli Jusu.”

Märta oli pienen hetken hiljaa ja vaihtoi kävelysuuntaansa Minan kanssa.

“Musta on hirveän, hmm, kiva kun aiotte perustaa perheen.”

Rasmus katsahti Märtaa vielä kerran, ponnisti sitten itsensä Branin satulaan ja se näytti vähän siltä, että sillä oli käynnissä joku vakava ruumiistairtautumissensaatio. Tai ainakin se näytti vähän siltä: yhtä aikaa järkyttyneeltä ja shokin valtaamalta (tietenkin, koska sen sielu oli irtautunut sen ruumiista) sekä hämmentyneeltä (koska miten se oli mahdollista) ja hukassa olevalta (koska mitä se nyt tekisi).


“Minkä perheen?” Rasmus möläytti kun sen sielu liittyi taas ruumiseen.

Branin kiireiset askeleet saavuttivat rentoa tahtia kävelevän kaksikon. Märta katsoi Rasmusta teennäisen ilahtuneena. “No perheen!”

Se taputti Minan kaulaa kuin ohimennen, ja päätti sitten tarkentaa Rasmukselle. “Tiedäthän. Lapsen.” Jos sen pitäisi vielä enemmän tarkentaa, se ei olisi varma pystyisikö se. Lukiossakin se oli joutunut kopioimaan Rasmuksen muistiinpanoja pysyäkseen mukana biologiassa, eikä siellä enää edes käsitelty lapsia.

Rasmuksen kasvoille tuli ilme. “Mutta mehän ollaan lähdössä Saksaankin. Eihän me nyt…”

Pojan sanat katosivat hevosten kavioiden satunnaiseen kolinaan ja hiekan vaimentamiin askeliin.

“Saksaan?” Märtan kulmat kurtistuivat. “Mutta Josefina, se nimenomaan——me puhuttiin Alexanderista——Jusu sanoi, ettei halua sellaista elämää.” Tyttö hymisteli itsekseen kovinkin pohtivan kuuloisena. “Kummallista. Ootko varma, ettei se oo raskaana? Johan täällä on yksi ja toinenkin jo…”

Mina havahtui Branin hönkäilyihin sen takapuolella, ja Märta yritti nykäistä kiivastuneen tamman sisäuralle, pois hurjan kenttäratsukon alta, mutta se ei tullut.

“Kai se olisi kertonut”, Rasmus pukahti, outo kysymysmerkki leijaillen sanojen perässä. “Ja se nimenomaan halusi lähteä… Hmm.”

“Niin. En tiedä, kunhan tuli esiin kun kyselin, err… Kun puhuttiin Alexanderista”, Märta kohautti olkiaan ja vilkaisi Minaa huolestuneena. “Kysyin miksei sekin kilpaile ulkomailla.”

“No, kohta kilpailee”, Rasmus totesi itsepintaisesti. Sitten se lisäsi vähän hätääntyneen kuuloisena: “Luuletko sä, että se on oikeasti raskaana?”

Märta katsahti Rasmusta oudosti. “Ei se mun tyttöystävä ole.” Mina pärskähti. “Kai te nyt puhutte?”

Kevyt puna kohosi pojan poskille ja yhtäkkiä sille tuli kiire kääntää Bran voltille vaikka vielä äsken Märta oli varma, että kirjava hevonen oli vähintäänkin kasvanut turvastaan kiinni Mina-rukan häntään.

“Tietty”, Rasmus sanoi, ja jos se olisi myynyt vakuutuksia, Märta ei olisi ostanut. “Ei vaan olla ehditty nyt pariin viime päivään nähdä, ja niin.”

Nyt Märtakin pärskähti. “Ei se nyt parissa päivässä ole raskaaksi tullut. Mun muistaakseni sä olit aika hereillä bilsan tunneilla.”

Maneesin ovi kävi. Amanda asteli hiekalle puhtaan vaaleissa ratsastusvaatteissaan, kypärää päähänsä asetellen. Märta takertui Minan ohjiin paremmin ja lähti ohjaamaan sitä kohti perijättäristä hemmotellumpaa.

“Ota selvää”, se huikkasi hiljaa Rasselle. “Johan se Merikantokin on pistänyt auburnilaista paksuksi.”

Amanda ei onneksi kuullut—tai ainakin esitti, ettei ollut kuullut—kunhan tarttui ohjiin ja nykäisi itsensä elegantisti Minan selkään. Rasmuksen kävely näytti yhä epämääräiseltä harhailulta siinä missä Amanda otti ratsunsa heti hallintaan ja lähti toteuttamaan selkeästi etukäteen suunniteltua ratsastustaan.

“Saksa kuulostaa huipulta”, Märta huokaisi Rasmukselle tai ainakin Rasmukseen päin, puoliääneen, kun se ratsasti katsomon ohi.

Voi, kunpa Märta voisi lähteä kesäksi Eurooppaan Rasmuksen kanssa. Ehkä heilläkin olisi mukavaa.

_________________
M. M. M. | tilanne
Märta M.
Märta M.
Hevosenhoitaja

Avatar © : 13332
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 87

Takaisin alkuun Siirry alas

Minan päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Minan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa