Ankan päiväkirja

Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.11.17 10:42

Ankan päiväkirja

No Duchess, "Ankka" | rautiaankimo hannovertamma | omat sivut
Omistaja: Isabella Sokka | Hoitajaa ei oteta

Ankan päiväkirja Ankka_rakenne


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 08.01.19 19:56, muokattu 4 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.11.17 10:43


Tiistai 31.10.2017

Amanda oli ostovimmassaan alkanut täyttää tallia, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä samaan sotaan. Päätin ottaa siskoani kiinni ja hankkia itselleni pari uutta tammaa. Toisen hevosen, nuoren Minan ostin pienen harkinnan jälkeen Järnbystä. En kuitenkaan halunnut vielä yhtä nuorta lisää - enkä toisaalta liian vanhaakaan. Parhaassa kilpailuiässään olevia, sopivansukuisia ja lahjakkaita puoliveritammoja ei vaan tuntunut kasvavan puissa. Olin jo luovuttamaisillani, kun tuttu sukulinja iski silmääni myytäviä hevosia selatessa. Riepun varsa! Jo kahdeksanvuotias tamma, jolla oli sukunsa puolesta rahkeita esteisiin ja kouluun. Ryhdyin tutkimaan tamman tietoja heti tarkemmin ja varasin Innalta koeratsastuksen.

Tamma oli Riepun tapaan kimoutunut. Ratsuna se oli juuri sellainen kuin toivoinkin - reaktiivinen ja herkkä, selkeästi lahjakas urheiluhevonen. Käsiteltäessä tamma oli kuitenkin järkevä. Kauppoja ei tarvinnutkaan kauaa miettiä. Pian jo hain neitokaisen kotiin, vaatimattomasti Auburnin pienimmällä trailerilla. Amanda oli parhaillaan kömpimässä kotiin taksista. Olin ajoissa liikkeellä, kun taas siskoni tuntui juhlineen pitkään.
"Ketä sä oikein kuljetat?" Amanda kysyi tavanomaisen töykeästi. Mulkaisin siskoa, mutta hymyilin leveästi. Avasin lastaussillan ja Amandan vastahakoisella avustuksella talutin tamman pihalle. Kaunis hannover pörisi ja silmäili paikkoja jännittyneenä, mutta täysin paikallaan.
"Tämä tässä on Riepun varsa", esittelin ylpeänä.
Humalainen Amanda purskahti nauruun. "Isbe-rakas, oot nähnyt unta! Riepu on ruuna!"
En voinut muuta kuin mulkaista ja huokaista. "Jep ja tämä tamma on kahdeksan. Sitä paitsi käytit tuhottomasti rahaa Riepun ja Lefan pakasteiden talletukseen, muistatko?"
Blondi hiljeni ja katsoi minuun murhaavasti, ihan kuin olisin tosiasioillani pilannut hyvän vitsin.

Lähdin taluttamaan kaunotarta kohti tallia, enkä enää välittänyt Amandasta. Sisko kuitenkin päätti roikkua kintereillä kuin takiainen. Yhtäkkiä sitä oli alkanut kiinnostaa.
"No mikä sen nimi on? Mistä tammasta, saatan muistaa", sisko kysyi muka-välinpitämättömänä, mutta oikeasti lähes tärisi innostuksesta. Ei ruunille joka päivä varsoja tupsahtanut.
"No Duchess, emä on kantakirjatamma Foxtrail Canary", vastasin neutraalisti.
"No Duckhess? En muista sellaista", sisko höpisi kovasti ääntäen.
"Ei todellakaan, vaan No Duchess. Herttuatar, mutta Riepun No-nimilinjaa käyttäen", tarkensin.
"Mähän sanoin Duckhess", Amanda sylkäisi.
"Ja god damned se on väärin! Opettele englantia! Siinä ei ole k:ta, unohda jo se saksa ja konsonantit joka hiton välissä jooko. Minun tammani ei ole mikään, mikään Ankka-herttuatar", sanoin paheksuen.
"ONKO SEN NIMI ANKKA! Olisit heti sanonut", humalainen Amanda räkätti. "Isbe on ostanut ankan, varmasti maailman kalleimman ankan - laa laa laa-"
"Ei, mä en pysty tähän. Mene pois. Please." Irvistin, ja korviani suojaten talutin hämmentyneen hannoverilaiseni talliin. Onneksi Amanda ymmärsi poistua.

Seuraavana aamuna menin tarkastamaan uuden tammani vointia jo varhain. En edes muistanut koko keskustelua Amandan kanssa ja naamani lehahti kiukusta punaiseksi, kun näin neitokaisen ovessa suuren, erehdyttävästi erään nimeltämainitsemattoman perijättären käsialaa muistuttavin koukeroin kirjoitetun nimikyltin. Ovessa luki koristeellisin kirjaimin "Ankka". Olin repimässä lappua kiukuissani irti, kun Anna ilmestyi talikon kanssa näkyviin.

"Et sitten hevosta viitsinyt ostaa?" nainen virnisti ja Jonathan ilmaantui jostain serkkuni taakse ivailemaan lintufarmari-Isabellasta. "Amanda sanoi, että sen emä on Kana. Melkoisen risteytyksen sait aikaiseksi", Jonathan jatkoi leveästi virnuten.
Tulta ja tappuraa aurallani ympäristöön sylkien lähdin raivokkaaseen marssiin kohti kartanoa.
"AMANDAAAA!!!"


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 12:42, muokattu 1 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.11.17 17:52


Lauantai, 18.11.2017

Laitoin Ankalle suojia tamman mutustaessa muutamia heinänkorsia suitset päässä. Talli oli rauhallinen, enkä päässyt ajatuksia pakoon. Juhlat olivat olleet ihanat. Ilta oli muuttunut vielä ihanammaksi, ja sitä seurasi ihana aamu. Harmi vain, että mikään ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Minun piti olla hyvä emäntä – oikein Amandan vastakohta – ja olin päättänyt, että keskustelen tasan varmasti kaikkien vieraiden kanssa. Taisin nyökätä useimmille, mutta tyylikäs juhlavieraiden kanssa seurustelu pääsi unohtumaan pahan kerran. No, ainakin Mikke oli nyt kokeiltu ja mahdollisen jälkipyykin arvoiseksi todettu.

Sitä paitsi, tuli mitä tuli, Mikke oli ainakin ihanan suoraselkäinen. Huokaillen ja puhisten join niin paljon vettä kuin mahdollista, samalla tunkien kypärän päähän. Maiskutellen suostuttelin Ankkaani nostamaan päätään. Talutin tamman maneesiin viskottuani ensin juomapullon tallikäytävälle, johon se kellahti surullisesti kuin roska. Leikin, etten huomannut sen välittömästi aiheuttamaa epäsiisteyttä puhtaalla betonilla.

Maneesin ovilla minua vastaan tuli kaunis, ruskeankultakutrinen nainen taluttaen nuorta tammavarsaa. Nainen katsoi minuun vähän yllättyneenä, mutta tervehti sitten kohteliaasti.
”Ja kukas hitto sinä olet? Minun maneesissani?” kysyin, ehkä tarpeettoman epäkohteliaasti. Oliko Amanda tarttuvaa?
”Heidi. Hauska tavata”, nainen vastasi epäröiden, mutta rohkean kohteliaasti. Tumma tamma tempoi ja asteli hermostuneesti, mutta pysyi naisen hallussa.
”Älä viitsi Isbe, meillä on maneesinvuokraussopimus”, kuului tuttu ääni takaani.
”Ai, taidatkin olla Isbella, olin teidän juhlissanne toissa päivänä. Kiitos kutsusta”, Heidiksi itsensä esitellyt jatkoi. Vai vielä kutsusta? En kyllä ollut kutsunut.
Ilmeeni varmaan kertoi aika paljon, sillä Verneri asteli varovasti Ankan takaa väliimme, kuin mikäkin rauhanneuvottelija.
”Heidi oli kilpailuissa hevosenhoitajanani ja sai luonnollisesti kutsun”, Verneri totesi sovittelevasti. Vai että hevosenhoitaja, vai sittenkin ”hevosenhoitaja”?

Ajatus varmaan vilahti kasvoillani, sillä Verneri mulkaisi minua varoittavasti. Hitto soikoon, tyyppi tunsi yhä ilmeeni. Kuin käskystä loihdin kasvoilleni hymyn, ja naista itsevarmasti päästä varpaisiin katseellani poraten yritin pelata hieman lisäaikaa. Vernerin ympärillä oli pyörinyt paljon naisia, enkä harmikseni ollut jutellut kenenkään kanssa. Muistin kuitenkin nähneeni juuri tuollaiset hiukset, joten päätin ottaa riskin. Sitä paitsi näytti siltä, kuin Heidin latvoissa olisi yhä ollut häivähdyksiä ajattelemistani juhlakiharoista.

”Ah, sinulla oli se äärettömän kaunis viininpunainen mekko. Anteeksi etten ehtinyt tervehtiä sinua juhlissa, tarkoitus kyllä oli. Ihana kuulla että viihdyit, vaikka juhlat olivatkin aika vaatimattomat. Ja pahoitteluni aiemmasta epätahdikkuudestani, rakas sisareni ei ole kertonut sopimuksenne tarkempia ehtoja. Olette toki jatkossa tervetulleita”, paapatin kuin kansanedustaja, ja lähes aidosti hymyillen kurkotin kättelemään naista.
”Hieno tamma”, kehuin ja katselin nuorta uteliaasti.  
”Kiitos”, Heidi vastasi, äänessään syvää ylpeyttä jonka tunnistin heti.
”Oma kasvattisi?” kysyin ja arvostukseni sekä kiinnostukseni nousivat välittömästi.
”Kyllä.” Heidi hymyili oikein leveästi ja siirsi tammaa niin, että saatoin paremmin tarkastella sitä. Tuuppasin Ankan ohjat hämmentyneelle Vernerille, joka huuli pyöreänä jäi kiltisti pitelemään kimoa, kun itse katselin ja lääpin Heidin Cariadiksi esittelemää kaunistusta. Rupattelimme varsasta ja varsoista hetken, kun Verneri rykäisi.
”Joo joo. No, nähdään joskus myöhemmin Heidi”, sanoin hyvästiksi, kun otin Vernerin ojentaman tamman takaisin haltuuni. Ankka olisi näemmä voinut jatkaa seisoskelua kauemminkin, mutta Cariad oli jo levoton. Olisin kovasti halunnut vihata Heidiä, Amandan tekemää diiliä ja Vernerin naisia, mutta harmikseni tykkäsin naisesta ja ilahduin uudesta väestä maneesillamme. Ehkä en sittenkään ollut Amandan tasolla ihmisvihassani.

***

Ankka oli ratsuna ihana: kuin nuori Eela, mutta viisaampi. Tamma kulki reippaasti eteenpäin, pysyen silti hienosti kuulolla. Päätin ratsastukseni loppuun hypätä pientä pystyä, joka oli jäänyt jonkun jäljiltä maneesiin. Ankka lähestyi estettä ahneesti ja hyppäsi tarpeettomalla ilmavaralla. Naurahdin ääneen, sillä ratsastus tyhjässä maneesissa uudella lahjakkaalla estehevosella oli parasta mitä saatoin kuvitella.
”Hypätkää nyt ihmeessä jotain isompaa.”
Hätkähdin – missä vaiheessa Verneri oli hiipinyt katsomoon? Poskilleni nousi puna ja olin näpäyttämässä miestä siitä, että katsomossa vakoilusta veloitettaisiin erillinen vuokra, kun Verneri jo harppoi keskelle maneesia ja korotti pystyä huomattavasti. Mies heilautti takkinsa reunalle, paljastaen alta ihonmyötäisen paidan ja lihaksikkaan kroppansa.

Tuhahdellen käänsin katseeni. Oli ärsyttävää nähdä komeita miehiä harva se päivä, sillä silloin muisti, miten kivaa niiden kanssa saattoi olla. Olisi pitänyt pitäytyä Ollissa, jolloin varsinaiset halut eivät pahemmin piinanneet. Nyt hommasta oli tullut harmillisen nautinnollista. Yhä punastellen ohjasin Ankan uuteen yritykseen. Laukka tömisi vaimeasti tasaisella pohjalla ja kiukustuneena käänsin tamman huolimattomaan lähestymiseen. Nopeat ja korkealle nousevat takajalat pelastivat puomin putoamiselta, mutta hyppy oli minun osaltani luokaton.
”Tarviiko edes sanoa?”
Verneri kantoi keskelle lisää tolppia ja puomeja, tehden meille lisäksi okserin.
”Mikäs estetunti tästä yhtäkkiä tuli?” tiuskahdin. Tuskanhiki kohosi, halusin ratsastaa paremmin.
Verneri vain myhäili ja seisoi sinnikkäästi keskellä maneesia, tarkat vihreät silmät meihin suunnattuina ja kädet ristittynä kiinteälle rinnalle.
”Paineen alla sä opit Eelaakin ratsastamaan.”

En vastannut. Ankka oli minulle vielä vieras ja huolimattomat painoapuni saivat neidon kummalliseen ristilaukkaan ja asettumaan ulospäin. Tuskastuneena tein ylimääräisen voltin ja yritin saada ensin itseni kasaan. Suoristin ryhtini ja siirsin takamukseni satulan keskelle. Tein siirtymisiä ja temponvaihteluita, ennen kuin lähestyin estettä uudestaan. Laukka oli nyt pyörivämpi ja osasin jo vähän hahmottaa askeleen pituutta. Este ylittyi helposti, mutta jostain täysin tuntemattomasta syystä horjahdin alastulossa satulaan töksähtäen. Tunsin itseni aloittelijaksi ja Verneri katsoi minua kulmiaan kohotellen.

Hyppäsin molemmat esteet vielä kertaalleen, nyt kohtalaisen sujuvasti. Huokaisten siirsin tamman rentoon raviin ja lopulta kiitosten kautta käyntiin pitkin ohjin. Verneri seisoi yhä keskellä, näyttäen mietteliäältä.
”Kiitos. Mutta tästä ei todellakaan tarvitse tulla tapaa”, vastasin, kylmyyttä ja nöyryytystä äänessäni. Olin vasta toista kertaa ikinä Ankan selässä, enkä olisi varsinaisesti halunnut yleisöä. Varsinkaan Verneriä.
”Isbe hei...”
”Moikataan jos tavataan, siinä se”, totesin ja hyppäsin Ankan selästä alas. Rapsutin tammaa ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Käännyin katsomaan taakseni, Verneri jäi maneesiin. Mies piirteli maahan kuviota kengänkärjellään ja tuijotti jyvien liikettä. Mietteliäs ja vakava ilme näytti siltä, kuin hiekalla olisi ollut tarinoita kerrottavanaan.


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 12:41, muokattu 1 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.08.18 21:45


Maanantai, 2.7.2018

Auburnissa pidetyt lähisukuisten hevosten estekilpailut eivät menneet varsinaisesti ihan nappiin. Niin kuin Kalla CUP:kaan ei ollut mennyt, Viivin pyytämättömästä panoksesta huolimatta. Oikeastaan tyttö oli hoitanut Ankkaa juuri oikein, ja harkitsin jopa virallisen hoitokunnian myöntämistä. Jos tytöstä tulisi ihan oikeasti Ankan hoitaja, saisin sentään välillä vapaata. Samalla Viivi lopettaisi kitinän ja ruikuttamisen – olkoonkin siihen myöntyminen sitten minun puoleltani luovuttamista.

Talutin Ankan hoitopaikalle ja aloin harjata sitä hajamielisesti. Harmistuin ruskeista, harmaista ja pissaisen keltaisista länteistä sen verran kovasti, että vaivauduin yksityistalliin asti kaivelemaan toimiston kaapistani kimokiveä. Moikkasin vaisusti tallissa haahuilevalle Rasmukselle ja palasin kiireesti takaisin.

Ankka ei ollut liikahtanut lainkaan, vaan lepuutti edelleen samaa jalkaa. Varustin tamman ja kiipesin pihamaalla sen selkään. Oli niin helteistä, että valkoinen Niken toppi liimautui epämiellyttävästi selkääni ja ratsastushousut tuntuivat paahtavilta. Rakastin kuumuutta, mutta Ankan jaksaminen huolestutti. Käänsinkin puoliverisen tallitielle ja kohti varjoisia metsäpolkuja.

Olin hypännyt eilen neljä rataa vaihtelevissa korkeuksissa, enkä sijoittunut kertaakaan. Inna oli lällättänyt ihmeellisen rohkeasti olevansa parempi, mutta todellisuudessa olin voittanut naisen. Vilan kanssa hyppäsin Innaa paremmin, Ankan kanssa huonommin, mutta kokonaiskilpailussa olin ystävääni huomattavasti paremmalla sijalla. Sijoituksella seitsemän ja viimeinen oli eronsa, vaikka osallistujia olisikin vain kymmenen.

En silti ollut pettynyt Ankkaan, ja nytkin kimo tuntui reippaalta ja innokkaalta. Itse vain en pystynyt keskittymään lainkaan. Tein typeriä virheitä, ja toisinaan minusta tuntui, että maailma pyöri ja näössä oli häiriöitä. Univaje vaikutti tosissaan. Amandastakin oli tullut jopa tavanomaista tiuskivampi ja sen myötä kartanosta ahdistava.

Saavuimme Ankan kanssa juuri leppoisan keinuvassa käynnissä rantaan, kun keksin sen. Viime kesän lailla tulisin tänne, mökin rauhaan asumaan. Olo seestyi hetkessä.

***

Rauhallisen käyntimaaston jälkeen hoidin Ankan laitumelle, kävin suihkussa ja vaihdoin siistiin, tummansiniseen mekkoon. Pakkasin vanhanaikaisiin, koviin luksusmatkalaukkuihin läppärin, kirjoja, asuja ja yöpymistarvikkeeni. Ratsastusvarusteet veivät lähes kokonaisuudessaan tilan toisesta laukusta ja erilaisia alusasuja pakkasin enemmän kuin oli luultavasti tarpeellista.

Kiersin asuntoni silmäillen mahdollisia unohtuneita tavaroita tai päälle jääneitä kodinkoneita. Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Haikeana ähkin tavarat takapenkeille ja hyppäsin Astoniin. Tarkastin vielä osoitteen ja asensin navigaattorin, vaikka oikeastaan tiesin osaavani perille. Hermostutti, sillä mummon paras ystävä oli persoonaltaan erittäin arvosteleva. Jopa minulle tuli kylmiä väreitä sekä koulutyttömäisen ujo olo naisen piinaavissa kuulusteluissa. Silti, kukaan ei tiennyt ratsastusmaailmassa vaikuttavista kasvattajasuvuista enempää kuin Alma, ja minun oli korkea aika päivittää tietoni. Olin antanut seurapiirisivistykseni rupsahtaa, ja se hävetti.

Alma Koskela ei milloinkaan pettänyt. Sain tietää Rosengårdien suvusta enemmän kuin tarpeeksi, minkä lisäksi Julian ja Innan nuori vuokraajapoika osoittautui taitavaksi, kansainväliseksi kilparatsastajaksi ja Sarahin mummo mummoni ystäväksi. Viimeisin tieto oli harmillinen ja ärsyynnyin – sitä paitsi, en ollut kysynyt Sarahista mitään. Juuso oli kuulemma joskus ollut taitava ja varteenotettava kilparatsastaja (vanhus painotti sanaa vahvasti). Niinpä niin, mitähän Alma olisi sanonut omasta kilpaurastani?

”Kultapieni, olisin varovainen jos olisin sinä. Rosengårdien tilan emäntä on melkoinen nainen, joka saattaa laittaa sinullekin jauhot suuhun ihan mitättömästä asiasta”, Alma vakuutteli kattaessaan tomerasti pöytään kolmanneksi parhaan teeastiastonsa, mitä seikkaa hän oli jo useasti alleviivannut.
Kohotin kulmiani kiinnostuneena, mutten suinkaan pelästynyt noin epämääräistä varoitusta. Loppujen lopuksi olin sentään kasvanut Amandan ja oman äitini kanssa.

”Heidän esikoisensa on käsittääkseni melko järkevä, perheellinen nainen ja tämä Josefina sitten taas melko harmiton, mutta oi oi oi, se poika. Perheen poika ratsastaa työkseen kilpaa, mutta on niittänyt menestyksen lisäksi muutakin. Naisia”, Alma totesi kohtalokkaalla äänellä. Harmaat silmät porautuivat minuun. ”Ymmärtääkseni sinullakin on ollut muutama maineellenne epäedullinen seikkailu, tai näin olen kuullut.”
”Ai, niinkö?” kysyin välinpitämättömyyttä ääneeni tavoitellen.
Siemaisin pikkuruisesta kupposesta kammottavan pahaa teetä pelatakseni aikaa. Kieltäytyminen maidosta ei ollut auttanut, ja nyt jouduin maistelemaan kermaisaa litkua. Yritin parantaa makuelämystä poimimalla pikkuleipätelineestä yhden keksin, mutta meinasin tukehtua sen kuivuuteen.

”Isabella rakas, kehtaatkin vaieta näin vakavasta aiheesta. Kylällä on puhuttu, että Aarnisuon perheen koko omaisuuden perinyt poika olisi ollut sinun pauloissasi, ja että romanssinne alkoi asiakassuhteesta tallillanne! Se on kertakaikkisen pöyristyttävän asiatonta. Poika joutui lopettamaan koko ratsastuksen skandaalin pelossa!”
Mitä ihmettä, Mikkekö?
”Ei se nyt varmaan aivan noin mennyt”, sain kakistettua muinaisen keksin kuivattamasta kurkustani. Tosiasiassa en edes tiennyt, mihin Mikke oli hävinnyt. Ehkä juorussa oli perää, ajattelin huolestuneena.
Alma loi minuun läpitunkevan katseen ja keskusteli sitten yhtäkkiä helteisestä säästä.

Viisiminuuttisen tylsistyttämiskeskustelun jälkeen tämä palasi viekkaasti aiheeseen.
”Toivottavasti kiinnostuksesi Rosengårdeihin ei liity taas rahakkaaseen poikaan”, vanha nainen totesi viileästi.
”Älä viitsi Alma, harkitsen kasvatin ostamista heiltä. Haluan tietää, ovatko heidän hevosensa hintansa arvoisia.” Peittelin kiukkuni vain vaivoin. Luuliko tämä puoliksi muumioitunut muori todella, että jahtasin nuorten hevospoikien sukurahoja? Ihan kuin minulla olisi tarvetta sellaiselle. Jos Alma ei olisi ollut mummoni rakas ystävä ja tukenut tätä loppuun asti, olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Taas se katse.
”Selvä sitten. Mutta kysyit tarkoituksellisesti Niemenpäästä ja Shermanista. Näen tässä huolestuttavan kuvion. Molemmat ovat kilpaa ratsastavia miehiä”, Alma jatkoi sinnikkäästi. Samalla vaaleahiuksinen nainen kuitenkin työnsi eteeni mappia, joka epäilemättä sisälsi tämän käsin kirjoittamat analyysit henkilöistä, joiden hevoshistoriasta olin halunnut tietää. Paitsi että Alma tiesi kaiken tietämisen arvoisen kasvattamisesta, ratsuvaikuttajista ja kilpailijoista, niin tämä oli myös Supossa työskennelleen poliisin leski. Tiedot olivat aina tarkkoja ja ihailtavan järjestelmällisesti jäsenneltyjä. Ehkä pelottavankin tarkkoja.

Hymyilin Almalle ja vakuuttelin, että olin kunniakas nainen.
”Ole silti varovainen. Se Rosengårdien poika rypee taas skandaalissa eikä nyt ole ehkä paras aika ottaa yhteyttä Susanneen. Itse asiassa huonoin mahdollinen.”
Olin avaamassa suutani, kun Alma jo jatkoi: ”Hän on saanut taas potkut, poika siis, lue hevosuutisia niin tiedät. Olet hävyttömän huonosti perillä yhtään mistään!”
Yritin tiuskaista, että aikani ei juuri riittänyt seurapiiriuutisten lukemiseen, kun päädyinkin vain kiittämään kohteliaasti, nappaamaan mapin laukkuuni ja kiirehtimään ulos kohteliaisuudet matkallani huudellen.
”Sinun juorutaan harjoittavan esiaviollista seksiä! Tee loppu juoruista ja nai Verneri!” Alma huuteli perääni keittiön tuuletusikkunasta niin, että pitsiset verhot heiluivat villisti.

Huiskautin kädelläni ja irvistyshymyilin vanhuksen suuntaan.
Kiitos vinkistä, mutta ei kiitos! Sitä paitsi nainen oli pahasti myöhässä, mitä esiaviolliseen seksiin tuli.
Voi jospa Alma vain tietäisi, minkälaisia juoruja minusta oltiin pian levittämässä.

Hampaitani kiristellen kaasutin autollani äkäisesti kohti mökkiä. Kartanolle en palaisi hetkeen, ja jatkossa päivittäisin seurapiiritietämystäni ihan itse. Alma oli aiheuttanut minulle pahanpäiväisen päänsäryn, mutta ainakin tiesin nyt, että Rosengårdien tilalta tuli erinomaisia estehevosia.

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 29.08.18 20:15


Maanantai, 27.8.2018

Yritin kiirehtiä toimistosta sosiaalisesti rauhallisempaan tammatalliin, mutten tietenkään välttynyt kohtaamasta ihmisiä. Hyvä etten törmännyt Gabriellaan, sillä ajatukseni olivat jossain aivan muualla kuin ympäristöni havainnoimisessa. Väärän värisessä varsassa ja tulevissa astutuksissa itse asiassa. Ja Rosengårdeissa, jotka eivät olleet ottaneet yhteyttä ostohalukkuutensa avoimesti ilmoittaneeseen perijättäreen.

”Oho, anteeksi!” puuskahdin.
”Ei se mitään”, Gabriella naurahti, muttei ollut aivan niin iloinen kuin yleensä.
”Kaikki okei?” kysyin varovaisesti ja irrottauduin kummalliseksi, tuttavalliseksi halailuksi muuttuneesta asennosta, johon olimme päätyneet.
Katsoin Gabriellaa läheltä silmiin ja tämä vain kohautti olkiaan surumielisesti.
”Onko Reiskalla kaikki hyvin?”
”Juu, on! Älä huolehdi. Mie olen ihan kunnossa”, tummatukkainen vakuutteli. Epäilin silti.
Lyylin syntymästä oli nyt viikko, ja niin oli teejuhlistakin.  
”Liittyykö tämä siihen komeaan deittiisi?” arvailin varovasti kysyen.
”Hmmhh.”
Gabriellan epämääräinen mutina ja olankohautus saattoi tarkoittaa halukkuutta olla kommentoimatta, mutta valitettavasti neiti Sokan uteliaisuus oli jo herännyt.
”Aaron jotakin, eikö? Täällä mökkeilevä tyyppi, harmi kun ei tullut heti esittäytyessä puheeksi. Mikä sen sukunimi olikaan?”

Gabriella katsoi minua hieman epäröiden, mahdollisesti ihan syystä. Vakuutin kuitenkin hymylläni, etten aikoisi tehdä tiedolla mitään pahaa. Kunhan utelin.
”Meidän välit on ihan selvät”, Gabriella sanoi, paljon vahvemmin nyt. Tunsin pientä surua naisen puolesta, sillä jokin sanoissa ja olemuksessa kertoi, että kaikki oli samalla myös ohi. Mitä heidän välillään sitten oli ollutkaan. Nyökkäsin myötätuntoisesti ja Gabriella tuntui ihan selkeästi kokoavan itseään.
”Aaron Kaarniemi. Se on sen kokonimi.”
”Aa, ai –” Kaarnimemi? Hyvänen aika!

Punastuin läpikotaisin ja yritin vaistomaisesti änkyttää Gabriellalle jotain. Pudotin puhelimeni tallikäytävälle ja tietenkin tumman naisen taakse ilmestyi toinen tumma kaunotar, Sarah. Sarah katsoi läpitunkevasti ferrarinpunaisiin kasvoihini ja onnettoman haparoivaan yritykseeni noukkia pudonnut puhelin.
”Isbe hei, mikä siulle tuli? Tunnetko sen?”
”Ei, en tunne. En ollenkaan. Huomasithan silloin teejuhlissakin, etten tunne Aaronia. Ei tämä siihen liity. Anteeksi, mutta nyt mun tarvitsee mennä”, selittelin itseni nopeasti kasaten. Purjehdin vikkelästi ensin hämmentyneen Gabriellan, sitten arvoituksellisen Sarahin ohitse. Kehonhallinta palasi onneksi pian, joten olin taas liikkeissäni sulava. Mitä hittoa Sarahkin teki yksityistallissa juuri nyt? Kävi loungessa tietenkin, päättelin, ja yritin karistaa punastumisesta seurannutta häpeää yltäni.

Harjasin ja varustin Ankan tomerasti ja kummempia ajattelematta, mutta jo muutaman alkukäyntikierroksen jälkeen ajatukset palasivat Kaarniemeen. Miten en ollut reagoinut sukunimeen juhlissa lainkaan? Tarkemmin ajateltuna tiesin kyllä miksi: en ollut voinut kuvitellakaan, että Aaronilla olisi mitään yhteyttä Kallaan. Olin olettanut, että sitten olisin tietänyt miehen jo.

Kevyt tuulenvire liikutteli puiden oksia ja satula alkoi natista kodikkaasti, kun pyysin Ankalta ravia. Keventelin ja taivuttelin tammaa, yrittäen saada sen notkeaksi. Tein siirtymisiä ja loivia käynti- ja raviväistöjä, kokeilin vähän lisätä ja kootakin. Vaihtelin tehtävää usein, mutten sisällyttänyt verryttelyyn mitään haastavaa. Anna ja Epi tulivat jossakin vaiheessa kentälle ja huiskautin serkulle hajamieleisen tervehdyksen.

Nostin laukan Annan kävellessä Epillä kohteliaasti hieman uran sisäpuolella. Ankan laukka pyöri hyvin ja vaivattomasti, joten unohduin taas haaveilemaan. Artturi Kaarniemi. Punastuin aivan varmasti taas, ja kääntelin katsettani kuin tarkastaakseni, näkikö joku. Katsomon penkeille oli istahtanut Anton. Punastuin syvemmin, mutta Antonin tai Annan katseessa ei näkynyt muutosta. Kaipa ne luulivat minun hikoilevan, vaikka todellisuudessa matkustelin Ankan automaattisessa laukassa.

Vaihdoin laukkaa lävistäjällä ja yritin saada itseäni keskittymään. Ajattelin tehdä temponvaihteluita ja kiemurauraa, mutta Ankan pirulainen tuntui tänään kokoavankin pelkän ajatuksen voimasta. Niinpä ajattelin taas Artturia. Sulavakäytöksistä ja ulkoisesti uskomattoman komeasti ikääntynyttä miestä, jossa oli kieltämättä jälkikäteen ajateltuna paljon samaa poikansa kanssa. Olin nolannut itseni täysin tyrkyttämällä itseäni tuolle hämmästyttävän karismaattiselle miehelle aivan yliopistourani alussa. Muistin yhä, miten ruokalassa tuijottelin muka-huomaamattomasti oikeustieteilijöihin päin ja haaveilin menestyvältä, mutta lempeältä näyttäneen Artturin käsivarsista. Juhlissa olin valitettavasti ollut suorasukaisempi.

Vaan Artturia ei ollut koskaan kiinnostanut. Mies oli naimisissa niin vaimon kuin työnsä kanssa, eikä yhdellä nuorella geologilla ollut sellaisessa yhtälössä mitään sijaa. Ainoa onneni oli, että Artturi ei ollut todennäköisesti koskaan tiedostanut iskuyritysteni määrää ja moninaisuutta, olinhan sentään ymmärtänyt pitää ne hienovaraisina. Tarkemmin ajateltuna oli täysin mahdollista, että Artturi ei ollut huomannut säälittäviä yrityksiäni ensinkään.

Työkaverini sen sijaan olivat huomanneet, ja koin edelleen häpeää tästä ainoasta epäonnistuneesta valloitusyrityksestäni. Jo pelkkä Artturin ajatteleminen sai itseluottamukseni hiipumaan pelkkiin rippeisiin. Muistin edelleen sen tunteen, kun tasapainottelin luovuttamisen ja liian sinnikkään yrittämisen välillä: kumpi oli lopulta nolompaa? Ja silti olin jatkanut liian pitkään, sillä jokin miehen karismassa oli vetänyt minua puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Alkuun en ollut tiennyt miehen olevan naimisissa, sitten en enää lumouksen vallassa välittänyt. Vasta työkavereiden naljailun ja epäonnistumiseni jälkeen olin luvannut itselleni pysytellä hyvin kaukana varatuista miehistä.

Siirsin Ankan käyntiin ja käänsin kimon kentän keskelle.
”Voisin hypätä jotain pientä, haittaako?”
”Ei ollenkaan, mekin voitaisiin”, Anna vastasi.
Anton tuli sukkelasti kentän puolelle auttamaan, mutta ehdin jo hypätä Ankan selästä alas.

”Ei hätää, saan yhden pystyn aikaiseksi itsekin”, hymyilin miehelle, mutta otin kantoavun silti ihan kiitollisena vastaan. Anton kantoi tolpat, minä pari puomia Ankan ohjat samalla käsissäni. Olin juuri aikeissa rupatella Antonin kanssa ja tutustua uuteen hoitajaani vähän paremmin, kun näin sivusilmällä Gabriellan saapuvan kentän laidalle ja heiluttelevan kädessään paperilappua.
   
”Isbeee! Unohdin antaa siulle tän! Siis et ikinä arvaa, mutta se Kanadan valmentaja oli aamulla täällä ja jätti siulle viestin”, Gabriella kailotti. Naisen ilme oli kuin rakkauskirjeen lähettiläällä, mikä yhdessä melko korkean äänenvoimakkuuden kanssa sai minut punastelemaan ties monennenko kerran. En tohtinut vilkaista vierelläni seisovaan Antoniin, tai oikeammin yhtään mihinkään. Ehkä juuri siksi tapahtui täysin käsittämätön liikesarja, jossa jalkani jäi ensin Ankan ohjien lenkkiin, mitä seurasi kompastuminen puomeihin (tai tiedättekö sellainen sarja pelastuksia ennen kaatumista, joita seuraa silti lopullinen kaatuminen). Kierähdin hiekkaan jonnekin esteen taakse ja kolauttelin matkalla ainakin toisen säären ja vähän lonkkaa.

Tunsin tulevat mustelmat ja sen kuuluisan värin, joka tällä kertaa poskille hiipimisen sijaan räjähti maalaamaan koko kasvoni. Kukaan ei kysynyt, sattuiko minuun. Todennäköisesti kompurointini ei siis ollut näyttänyt erityisen vaaralliselta, vaan ennemminkin huvittavalta. Nousin rauhallisesti ja pyyhin hiekkaa vaatteistani. Annoin Ankan jäädä ohjia pitelevälle Antonille, joka toivottavasti ymmärtäisi hoitaa sen asianmukaisesti talliin, ja lähestyin sitten nauruaan pidättelevää Gabriellaa.
”Eiköhän minun puomiharjoitteluni ollut tässä”, totesin mahdollisimman arvokkaasti, ja nappasin kirjeen haltuuni hykertelevän tummahiuksisen käsistä.


Ankan päiväkirja Kirje_nicholas

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 31.08.18 20:06


Torstai, 30.8.2018

”Ciao!”
”Viivi, mitä sä teet Ankan karsinassa?”
”Hoidan sitä.”
”Hoidat sitä?”
”Niin. Kuuroko olet? Mä oon sen hoitaja. Herätys nyt mama.”
”Viivi! Mä en ole sun mama.”
”No mutta se kuulostaa paljon coolimmalta kun täti, jos joku vaikka kuulee.”
”...”
”Mitä sä nyt siihen jäit kyyläämään?”
”Mun täytyy ratsastaa Ankka. Ja Vila. Mulla ei ole nyt aikaa sun jutuille.”
”Hei mut tosi kätevää! Jos sulla ei oo aikaa meinaan. Mä voin ratsastaa Ankan, niin sit sulla on.”
”Etkä ratsasta!”
”Sä voit valmentaa mua, kyllä sekin käy.”
”Viivi! En valmenna.”
”No sit meijän on pakko mennä samaan aikaan. Hypättäiskö?”
”Ei hypätä! Voitko sä vaan harjata Ankan ja poistua sitten?”
”Kantelen äitille että sä olit törkee.”
”Ai nyt mä en ole enää sun mama?”
”Joo saat olla! Just hyvä - sit meijän täytyy lähteä semmoselle tiekkö yhteisretkelle! Maastoon! Joooo!”
”Uskomatonta.”
”Niin, onhan se aika hyvä ajatus kieltämättä.”
”...”
”No, mennäänkö? Vai pitääkö mun ratsastaa sun kaikki hevoset?!”

Ankan päiväkirja Sarjis

dialogi #ellienhaaste2
tikku-ukkomaasto #sarahinhaaste2

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.09.18 20:10

Syysmaasto 7.9.2018

Kavioista kuului vain vaimeaa kopinaa, sillä polku oli kellastuneiden neulasten peittämä. Sellaista oikein kunnollista syysmyrskyä ei ollut vielä näkynyt, mutta pienempiä puita oli kaatunut siellä täällä. Jo muutama hassu sateinen päivä oli saanut sienet esiin, ja jouduin tosissani vastustamaan kiusausta laskeutua ratsailta ja kerätä harvinaiset herkkutatit talteen. Sen sijaan mustikanvarvut näyttivät tyhjiltä. Viimeisiksi jääneet marjat olivat aivan käppyräisiksi kuivahtaneita.  

Puiden lehdet olivat alkaneet kellastua, mutta vasta vähän. Ratsukot kulkivat perässämme rauhallisessa käynnissä, eikä kellään ollut tarvetta rupattelulle. Ja hyvä niin, sillä metsässä oli karulla tavalla kaunista. Ilma oli mielettömän raikas ja juuri kosteus teki tuoksusta ihanan. Melkein ihanamman kuin kesällä, joka oli sentään lempivuodenaikani. Mutta oli tämäkin ihanaa aikaa, alkusyksy nimittäin. Vielä ei uitu kurassa tai kuljettu otsalamppu päässä keskipäivällä.

***

”Ravia!” huudan, ja joku toistaa saman taaksepäin. Ankan korvat ovat uteliaassa hörössä, mutta se ei varsinaisesti kyttää mitään. Orava hyppää juuri oksalta toiselle, eikä Ankkaa kiinnosta. Joku takana tulevista tammoista kuuluu säpsähtävän, ja olen hirveän onnellinen kimoni maastovarmuudesta. Maastossa se on oikeastaan parhaimmillaan.

Ilma on ihanan leuto, ei kylmä eikä kuuma, ja on kosteaa, mutta ei sada. Ruska ei ole vielä tullut, eikä ruma kaikenpeittävä ruskeuskaan. Metsässä on vihreää, muttei niin runsaasti kuin kesällä. On enemmän tilaa hengittää.  Huomaan miettiväni, että ehkä myös maasto on nyt parhaimmillaan, ja hymyilen.

Ilostuminen syksystä jatkuu sänkipellolle asti. Niitä ei ole milloinkaan muulloin!
”Kolme... kaksi... yksi... HEP!” huudan, kun olemme taiteilleet hetken aikaa holtittomassa rivissä.
Ankka ampaisee laukkaan, mutta sen meno on kesyä verrattuna Eelaan. Tai Laraan, totean, kun Rasmus viilettää tammansa kanssa kaikista ohi.

Annan Ankan päättää vauhdin, kun huomaan ettei se tee mitään pöllöä. Tamma nauttii, muttei ole eelamaisen (tai laramaisen) kilpailunhaluinen tai kuuma. Ehdin katsoa muihin, suunnilleen samassa rintamassa eteneviin ratsuihin; Cariadiin, Zeliaan ja kannoilla laukkaavaan Banskuun. Matildan ilme on niin tuskaisen keskittynyt, että epäilen tämän pidättelevän nuorta neitiään – tai ylipäätään varautuvan holtittomaan riistäytymiseen. Cariadin ja Heidin meno näyttää yhtä hallitulta kuin miltä oma Ankkani tuntuu: tamma laukkaa kyllä kovaa, muttei vaikuta käyvän hölmöilyenergialla.

Viimeisenä käännähdän katsomaan Innaan ja tämän läsipäiseen ratsuun, porukan ainoaan oriin. Alan välittömästi nauraa ääneen. Muut varmaan luulevat sen johtuvan vauhdin hurmasta, jos ylipäätään mitään kuulevat, mutta ei. Nauran Banskulle. Ratsukko jää kokoajan pienesti jälkeen, sillä tämä ainoa ori on myös ainoa kouluhevonen, ja se ihan tosissaan lisää. Siis sillä tavalla, kun kouluaitojen sisäpuolella pyritään ojentelemaan kinttuja kauniiseen liitoon. Toki vauhdikkaammin, ja varmaan vähemmän hienosti, mutta ero estetammojen selkeästi nelitahtiseen kiitolaukkaan on silti naurunarvoinen.

Sitten sänkipelto näyttää loppuvan, ja naureskeluni lakkaa hetkeksi. Selkeä voittajamme Lara esittelee muutamat pukit, joista viimeisin irrottaa Rasmuksen satulasta. Ankka pysähtyy kiltisti, vaikka hädissäni pidätän vähän liiankin kovaa. Kysyn nopeasti, onko mies kunnossa. Pieni nyökkäys maasta käsin, on se. Nyt kuuluukin huutaa...
”Kakkua!”   
Hah, Inna ehtii ensin. Ja hyvä niin, sillä omalta osaltani se olisi saattanut olla asiatonta. Onneksi ei ehtinyt lipsahtaa. Matilda liittyy hyväntuuliseen kuittailuun ja Larakin on Rasmuksella tallessa. Mies puristaa ohjia pakonomaisesti, eikä ruunikko onneksi pompi enää. Tekee mieli vitsailla siemennäytteiden keräilystä Rasmuksen vielä tarkastellessa enemmän ja vähemmän pellonpohjaa, mutta hillitsen kieleni ja pitäydyn sopivasti huolestuneessa valmentaja-ilmeessä.

Loppuverryttelyssä hymyilyttää, vaikka yritän samalla katsella muita ratsukoita valmentajan silmin. Sänkipellolla pitäisi ehdottomasti käydä useammin, ja sienimetsään olisi vielä päästävä. Kunhan Ankka olisi hoidettu, keittäisin itselleni valtavan kupin teetä ja tilaisin ravintolasta jotain ihanaa syysruokaa kotiin. Ehkä sienipiirakkaa, tai sitten jotakin herkullista keittoa.

”Eiköhän palata tallille!” huudahdan, kun ratsukot keventelevät loppuraveissaan. Vedän vielä pitkän hengenvedon, ennen kuin sänkipellon ihastuttava ja pölyllään nenää pienesti kutittava tuoksu jää taaksemme.



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 06.03.20 11:38, muokattu 2 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.09.18 13:43

Perjantai, 14.9.2018
Kouluvalmennus

Viivi:
Äiti heitti mut tallille. Ilma oli ihan ookoo. Mä jätin mun ratsastusvarusteet hoitopaikan viereen ja lähdin sitten hakemaan Ankkaa tarhasta. Jouduin vähän metsästämään sitä, ja mun toinen jodhpuri lompsahti siihen ainoaan lätäkköön, joka tarhanperkeleen perältä löytyi. Ankka vaan möllötteli rentona ja jouduin tosissani kiskomaan sen portille. Talutin sen puoliväkisin talliin ja sidoin käytävälle. Otin loimen pois ja aloin harjata: ensin kumisualla, sitten pölyharjalla...

Isabella:
Tulin tallille. Kartanolta, mikä ei siis ollut matka eikä mikään. Kävelin tavanomaista hitaammin, sillä valmennukseen oli vielä aikaa. Kiersin ruusutarhan kautta ja puutarhan ihailemisen sijaan uppouduin ajatuksiini. Olin hermostunut ja pettynyt. Thomas ei ollut raportoinut mitään, vaikka en toisaalta ollut edes vaatinut sitä. Mutta eikö sen pitäisi olla päivänselvää? Uskoin ja luotin miehelle aika vakavankin tehtävän, jonka se toivottavasti oli hoitanut hienotunteisesti, ja sitten ei mitään. Tai ehkä se panttasi vieläkin tietoaan Jonnyltä ja tikitteli kuin mikäkin pommi, joka jonakin kauniina päivänä räjähtäisi isoveljen naamalle.

Olisi vain pitänyt selvittää koko asia itse. Helvetti. Se oli vain tuntunut jotenkin kamalan kiusalliselta ja intiimiltä, Jonnyn ja Matildan yksityisasioihin kajoamiselta... Siksi oli ollut kivempi ulkoistaa koko juttu. Sitä paitsi, Jonathan oli kauan sitten vaatinut saada tietää, jos Thomas joskus löisi minua. Oli tuntunut loogiselta kääntää koko juttu toisin päin. Vaan nyt minua epäilytti. Helvetti.

Potkin kiviä kengänkärjilläni ja käännyn kohti tallia. Kai minun olisi mentävä vahtimaan Viiviä. En tiedä miten sekin tytteli oli saanut minut ylipuhuttua valmennukseen silmäterälläni. Ehkä otteeni kaikesta oli herpaantumassa. Napakka tuulenpuuska vahvisti epävarmuuttani ja jouduin kietomaan kädet kevyttoppaliivin ympärille, jotten olisi jäätynyt kuoliaaksi ja lentänyt tuulen riepottelemana hemmettiin.  

Viivi:
Sitten puhdistin kaviot. Katselin Ankkaa tarkkaan, oikein nojasin taaksepäin. Hitsi. Sen kankussa oli kellertävä pissaläntti. Olisi pakko vielä vähän hinkuttaa kimokivellä.
”Hei”, Isabella huikkasi vähän vaisusti ja melkein pomppasin ilmaan.
”Ciaaao! Oon melkein jo harjannu mutta älä kato tätä puolta vielä!!”
Oli tärkeää saada läntti pois äkkiä, ettei Isbe peruisi valmennusta. Se voisi olla juuri tästä kiinni. Yritin hinkkailla niin, ettei Isbe näkisi mitä teen, mutta tädinpirulainen tuli sillain kulmat kurtussa oikein katsomaan.
”Mä sanoin että älä katso!!”
”Onko sillä joku haava siellä??”
”Höh no ei ole.”
”Näytä nyt sitten.”
”Pissaa vaan”, vastasin harmistuneena. En ihan ehtinyt, mokomakin urkkija. Olisin halunnut esitellä Ankan vasta puhtaanvalkoisena. Isabella vaan tuhahti hassusti ja hiihteli sitten minne lie.

Jätin Ankan käytävälle ja hain varusteet, jotka oli onneksi aika puhtaat. Onneksi. Unohdin varata varustepuunaukselle oman aikansa, vaan ehkä tekisin sen tunnin jälkeen. Satuloinnin otin vakavasti, huovan piti olla millilleen suora. Ja suojat! Tuliko sille suojat? Laitoin ne silti. Tarrat millilleen suoraan, symmetrisesti samalle kireydelle.

Isabella:
Viivi pärjää tosi hienosti. Tyttö on yhtä maanisen tarkka kuin minäkin nuorempana (vai vieläkin?). Hah. Ajattelen ensin mennä yksityistalliin, mutten sitten kuitenkaan halua häiritä ratsukoiden valmistautumista. Tai siis... Rasmuksen valmistautumista. Muut tulevat Purtseilta.

Jonathan vaivaa mieltäni vieläkin. Mies ei ole sanonut minulle mitään, vaikka kieltämättä olemme nähneet vain ohimennen. Parhaassa tapauksessa Thomas on käsitellyt asian veljensä kanssa, eikä ole kertonut minun osuudestani asiaan mitään. Jep. Niin sen täytyy olla. Onhan sillä nuorukaisella kuitenkin järkeä päässään, eikö olekin? Ja Matilda ei tietenkään tiedä mitään, Matilda ei saanut tietää mitään, sillä ei tässä nyt hänestä ollut kyse. Tavallaan. Nyt on kyse vain siitä, millaista käytöstä sallisin tallimestariltani. Kaikki vaikuttaa maineeseen, joka on muutenkin vaakalaudalla. Puuttuisin Matildan elämään vasta sitten, jos nainen alkaisi käyttäytyä erityisen säikysti tai ilmaantuisi tallille mustelmilla. Siihen asti tämä ei liittynyt häneen, vaikka minua ihan vähän huolestuttaakin - nimittäin epätietoisuus.

Olen päätynyt kuitenkin yksityistalliin, huomaan istuvani toimiston pöydällä. Ja sitten epäilys hiipii. En usko omiin vakuutteluihini, ja kaivan kiireesti puhelimen taskusta. Thomas kokee vielä ruunauksen, jos luottamustani on käytetty väärin. Toivottavasti ei ole. Kyllähän mies on jo aikuinen...

Vastaanottaja: @Thomas R.
”Hei. Oletko jo hoitanut asian? Keskustellut kauniisti?
Selvisikö kaikki? Tiedän että tätä on turha sanoa, mutta
toivon todella, ettei kukaan muu ole saanut tietää. -I”


Viivi:

Sitten me oltiin noin vain valmennuksessa. Mua hämmästytti. Täällä oli ne makeet tytöt, jotka edellisessä Kalla Cupissa notkui Amandan kintereillä ja joille olin vähän kateellinen. Ehkä me juteltais tän jälkeen? Meistä saattaisi tulla kavereita. Vaikka ne olikin ihan vähän vanhempia, niin mulla oli se etu että menin Isben hevosella. Olihan se nyt siistiä.

Valmennuksessa oli myös aikuinen tyttö ja mies, ne oli ihan jostain eri sarjasta. Niitten hevoset oli tosi makeita (kaks hirveen sporttista ruunikkoa!) ja jotenkin istunta ja varusteet ja kaikki oikein huusi mulle, että ne oli esteratsastajia. Ja hitsin taitavia varmaankin. Yritin olla katsomatta, mutta vilkuilin niitä silti. Oli mielettömän siisti fiilis olla kouluvalmennuksessa esteratsastajien kanssa. Ja niitten tyttöjen, jotka oli varppina cooleja kaikkialla missä ne kävikin.

Viivi keskity! Et voi herranjumala törmäillä Ankalla mihin sattuu, katso eteen”, Isabellan ääni mäkätti ja tuhahdin. Joo joo. Täytyihän tässä muitakin vähän seurata, Ankka kun oli niin hieno ja kiltti. Vaikka oikeastaan... Musta ihan vähän tuntui siltä, että Rilla sopi mulle sittenkin paremmin. Ankka oli tavallaan hirveen helppo, mutta en ihan saanut siitä otetta. Se tuntui vähän isolta (mitä en kyllä sanois ääneen) ja sen selässä oli helppo unohtua haaveilemaan, jolloin suoritukset oli ihan keskinkertaisia (t. Isbe joka mäkätti taas). Mutta oli meillä silti kivaa.

***

”Moi! Mä oon Viivi, vähän te menitte hienosti”, sanon tytölle, joka on tosi kaunis. Sillä on hyppysissään suomenhevosen ohjat, mikä mua pikkaisen kummastutti jo heti silloin kun näin sen. Samalla se on jotenkin vieläkin coolimpaa. Että on kehdannut tulla tuollaisella puoliveristen sekaan, ihan pokkana vaan.
”Sä ratsastit tosi hyvin”, kehun vielä, vaikka totta puhuakseni katselin enemmän niitä pro-esteratsastajia. Mutta nyt on tärkeää olla kohtelias. Tästä voi alkaa ystävyys. Niinpä mä pinnistän mun suun miellyttävään hymyyn (muttei liian mairittelevaan, sellainen ärsyttää muita), ja talutan sitten Ankan pois.

Ihan kuin se tyttö olisi pikkasen hymyillyt kehusta, vaikkei vaivaudukaan puhumaan mulle. Mutta se ei haittaa. Mä olin jättänyt syöttini. Ehkä meistä tulisi kavereita, kun en tungettelisi liikaa. Mun pitää olla cool, eikä liian kakara. Sitten sopisin niiden seuraan. Mulla on kyllä kärsivällisyyttä odottaa.

Tallissa puran Ankalta varusteet, hoidan sen huolellisesti ja annan porkkanan. Sitten äiti tulee hakemaan ja täytyy lähteä kotiin. Valmennuksessa oli kivaa, ja nyt tää hoitotarina loppuu. Loppu.

#kouluvalmennus
tallitarinakliseet #jusunhaaste6


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 06.03.20 11:38, muokattu 2 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.10.18 19:43


Perjantai, 28.9.2018
Rosengårdin tilalla

Tulimme Innan kanssa samaa matkaa yhdellä trailerilla, vaikka periaatteessa koko porukka olisi voinut käyttää Auburnin isoa hevosrekkaa. Olin vähän jopa odottanut yhteistä matkustusrupeamaa Innan kanssa, vaikka lopulta autossa vallitseva tunnelma olikin vähintään outo. Rupattelimme kyllä niitä näitä koko ajan, mutta ihan pientä kiusallisuutta oli aistittavissa. Sen oli pakko johtua selvittämättömästä Verneri-asiasta, mutten oikein saanut asiaa puheeksi, eikä kyllä Innakaan. Mitenkään liian vaivaantunutta meillä ei kuitenkaan ollut, ja totta puhuakseni tämä leiri Rosengårdissa hermostutti minua enemmän. Siis ensinnäkin: mikä kumman leiri?!

Ja noin vain olimme perillä.
”Tervetuloa, tervetuloa.”
Jusun isällä oli lämmin ääni, napakka mutta pehmeä kädenpuristus ja ystävälliset silmät. Sitten Tytti (päivää, hauska tavata) ja Jessi (hei hauska tavata), sekä puheet Henrikistä joka oli myöhässä.

Hymyilin hermostuneen maltillisesti ja olin hyvilläni siitä, että Ankan saattoi purkaa kopista ilman mitään ohjelmanumeroa. Vastaanotto oli ihanan lämmin, mutta tilan emäntää ei näkynyt missään. Poissaolo oli tässä tapauksessa suurempi loukkaus kuin epäystävällinen tervehdys olisi ollut, ja vatsassani muljahti.

Avasimme Innan kanssa trailerin takaluukkua, kun satuin katsahtamaan tallimme nuorta paria. Sekä Rasmus (no, ehkä erityisesti Rasmus) että Jusu näyttivät siltä kuin näillä olisi juuri tullut varsakakat housuun. Sain pariskunnan hermostuksesta ihmeellistä voimaa – eihän minulla lopultakaan ollut mitään hermosteltavaa. Rasmuksen piti tehdä vaikutus perheeseen, Jusun perheellään meihin, ja heidän hevostensa pitäisi tehdä vaikutus minuun. Niinhän se oli, eikö? Tuskinpa Susanne sentään kutsuisi kokeilemaan kasvattejaan vain kertoakseen, että ne oli juuri myyty toisaalle.

Ryhdyin napsimaan Ankalta kuljetussuojia jaloista heti trailerin vieressä, kun napakka Tytti tuli auttamaan ja irrottamaan suojia toiselta puolelta. Kiitin kohteliaasti ja viskelin suojat trailerin välitilaan muiden tavaroiden seuraksi. Talliin kiirehtivistä ja yhä hevosiaan purkavista muista välittämättä taluttelin Ankkaa kaikessa rauhassa Rosengårdin pihamaalla. Katsoin ensin käynnin puhtautta ja hoputin neitoa reippaampaan askellukseen. Tarkastelu oli jäänyt päälle, sillä Eelalla oli nuorempana ollut tapana potkia itselleen kuljetuksen aikana kaikenlaisia pikkunirhaumia ja minivenähdyksiä, kunnes sen jalat suorastaan muumioitiin. Ankka vaikutti kuitenkin lupsakalta itseltään, joskin korvat olivat odottavassa ja innokkaassa hörössä.

Vihdoin maltoin siirtää katseeni Ankan kintuista kartanoon ja tiluksille. Rosengård oli hieno, ja tunsin kateellisen pistoksen. Myös Auburn – tai oikeammin Kastanjan kartano – oli ollut yhtä hieno, ennen kuin tulipalo pilasi kaiken. Toki olimme Amandan kanssa entisöineet kaiken tismalleen sellaiseksi kuin tilat olivat olleetkin, mutta ajan tuomaa patinaa oli erittäin hankala feikata. Viime vuonna kasvatetut pensaat eivät mitenkään näyttäneet yhtä majesteettisilta kuin vuosikymmeniä samanlaisina hoidetut kasvit tai ikivanhat puut.

Olihan meilläkin jotain säilynyt, se yksi suuri hevoskastanja esimerkiksi, mutta perinnemaisemassa oli säröjä. Rosengårdissa ei ollut. Tilaa oli vaalittu arvokkaasti, eikä sen ollut annettu myöskään rapistua. Modernisointia oli tehty julkisivuun hyvin vähän, tai sitten vain erityisen tyylikkäästi. Kaikesta paistoi sukuraha ja suomenruotsalaisuus (vai johtuiko jälkimmäinen vaikutelma tiedosta?).

Unohduin tuijottamaan kartanoa matkan päästä, kun havahduin pieneen liikkeeseen. Heilahtivatko ylimmän kerroksen verhot, vai näinkö omia harhojani? Ankka kyllästyi samalla sekunnilla haaveilevaan taluttajaansa ja kiskaisi päänsä alas nurmelle. Horjahdin pienesti ja palasin todellisuuteen. Kyllä, olin nähnyt näkyjä, sillä eihän kukaan alle eläkeikäinen vakoillut verhojen välistä vieraitaan. Eihän?  



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 26.11.18 20:10, muokattu 1 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 11.10.18 22:20


Lauantai, 29.9.2018
Maasto
Rosengårdin tilalla

Puunasin Ankkaa jo hyvissä ajoin – itse asiassa olin ensimmäisenä tallissa, joten varustamisen kanssa oli aikaa vitkutella. Laitoin maastoa varten suojat joka jalkaan ja pysyttäydyin estesatulassa. Muiden hyväntuuliseen rupatteluun en osallistunut, vaan suljin kaikki äänet lahjakkaasti pelkäksi taustameluksi ja uppouduin Ankkaan. Siitä todisti sekin, että Innan tullessa kysymään lainaksi purkkaa (tai jotain muuta mikä kuulosti sanana samalta?) vastaukseni oli ytimekäs ”häh”.

Ehkä samasta syystä minulle tuli äärimmäisen harmillisena yllätyksenä, etteivät kaikki olleet ajallaan tallissa. Miesvahvistuksiamme, Jonathania ja Rasmusta, ei näkynyt missään. Kiehuin kuvainnollisesti kypäräni alla ja olin jo aikeissa tuhahtaa ääneen, että mennään vaan, kun Rasmus suvaitsi saapua.
Rasmus, tuo Jusun hyväpeppuinen poikaystävä ja hirmuisen taitava ratsastaja, pyyhkäisi hajamielisenä pörröistä päälakeaan ja möläytti selityksensä.
”Anteeksi. Eksyin.”
Että mitä? Eksyit? Mistä minne? Olisin tahtonut tentata, mutta Alexander otti asian yllättävän rennosti. Olin kyllä pistänyt merkille, että mies ei itsekään ollut varannut turhan paljoa aikaa varustamiseen. Rasmus oli onneksi hyvin tehokas, ja pääsimme vihdoin lähtemään.

Nyt edessäni keikkui kauniin punaruunikko takapuoli, jota pidin herkeämättä silmällä. Letkaamme johdatti Alexander Karrolla, joka sattui olemaan yhden hevosehdokkaani emä. Halusin samalla vähän katsoa, miltä tamma vaikutti. Eikä siinä, toisinaan satulasta nouseva Alexanderin takapuoli vaikutti myös kivan kiinteältä kohteelta herkille silmilleni. Joku kiintopistehän niille oli oltava.

Takanani kulki Anna, joka oli saanut ratsukseen suloisen herasilmäisen kimon. Jossain Annan takana meni Inna mustalla tehopakkauksella, joka vaikutti hirveän pätevältä ja kiinnostavalta tammalta. Muita en sitten oikein saanut kurkituksi, eikä keskustelua juurikaan tullut. Alexander piti sen verran sopivaa tahtia yllä, että ei puhetta olisi huutamatta kuullutkaan, varsinkin kun halusin pitää vieraisiin hevosiin riittävän turvavälin.

Ankka oli virkeä, mutta kuunteli pidätteitä kiltisti. Rentouduin maaston aikana täysin. Oli todella virkistävää olla vain mukana, eikä aina vetämässä ja suunnittelemassa reittiä. Täytyisikin kotona suostutella Anna vetäjäksi useammin ja osallistua itse. Havahduin suunnitelmistani, kun Alexander huusi laukka-käskyn, ja ajattelin yhtäkkiä, että miehellä oli miellyttävä ääni. Sellainen sopivasti käskevä ja jopa hyppysellisen verran yläluokkainen. Harmi vain, että muuten Alexander tuntui olevan samanlaista vähäpuheista sorttia kuin sisarensa Jusu. Harmiton, ja ehkä vähän reppana. Ylimielisempi vain. Välillä kyllä tuntui, että sen silmissä olisi pilkahtanut. Mutta ei kai sentään, en ainakaan uskonut. Eiköhän se ollut loppuun asti äitinsä alistama poika-Jusu. Alma-muorin vihjailemat, usein naisiin liittyvät skandaalit eivät kuulostaneet lainkaan uskottavilta. Vaikka toisaalta... ehkä Josefinan veli oli vain vietävissä. Vähän sellainen ressukka.

Ankka innostui kunnolla vasta maastoesteillä. Tamma hyppäsi niin vauhdikkaasti ja suurella pompulla, että jouduin keskeyttämään mielessäni kehittymään lähteneen Rosengårdin-sisarukset -analyysin. Piti keskittyä ratsastamiseen. Oman hyppyvuoron odottaminen oli melkoista tuskaa ja steppailua, ja loppuajan sainkin sitten tehdä jatkuvia pieniä pidätteitä, kun Ankkani tahtoi nopeammin takaisin sorsalammikolleen.

Hyppäsin juuri alas Ankan selästä ja kiitin Alexanderia lyhyen kohteliaasti miellyttävästä maastoretkestä, kun silmäkulmassani viivähti punahiuksista liikettä. Se pirun Jonathan! Talutin Ankan näköesteeksi, sillä kenenkään (eli mammalleen kantelevan Alexanderin) ei tarvinnut nähdä tallilaiseni sluibailevan. Tai mikä pahempaa, tallimestarini. Toivottavasti se mokomakin juippi oli unohtanut esitellä itsensä sellaisena. Käänsin päätäni huomaamattomasti liikkeen suuntaan, ja näin Jonathanin luikkimassa roskisten suuntaan pizzalaatikko käsissään. Miten mautonta! Epäurheilijamaista! Olisi nyt herrantähden hävittänyt todisteet vasta pimeyden laskeuduttua.

Kihisin raivosta kuin pannulla sekunneissa vaahdoksi kärähtävä vuohenjuusto, mutta pidin ulkoisen zenini kurissa.
”Kiitos, oli oikein virkistävää”, sanoin Alexanderille vienosti hymyillen, kunnes hyvin harjoiteltu ilmeeni rakoili ihan pieneksi hetkeksi. Ei hyvää päivää, olin kiittänyt jo. Punastuin tuskin havaittavasti, ja hyvä etten kiittänyt ryhmään pääsystä, niin hankalaa kiittelyä oli sujuvasti lopettaa. Vai vaihtaisinko sen pahoitteluun turhasta kiittämisestä?

Ei. Tätä ei pelastettu tyhjillä puheilla. Oli parempi olla hiljaa ja niellä minimaalinen häpeä. Jotain tässä paikassa kyllä oli, joka sai takeltelemaan puheissaan, varomaan kaikkea ja ajattelemaan ihan outoja. Ehkä se oli Susanne Rosengårdin aineeton läsnäolo, jonka aisti. Ehkä siksi Jusu oli Jusu, ja minä hermostuneempi kuin aikoihin.  



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 26.11.18 20:10, muokattu 1 kertaa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.11.18 19:08


Maanantai, 1.10.2018
Estevalmennus (rataharjoitus)
Rosengårdin tilalla, valmentajana Arne Rosengård

Kuului kolahdus, kopsahdus, tömähdys, kompurointia ja hiekan rapinaa. Yksi niistä äänistä oli ihan varmasti itsetuntoni, ja joku toinen sitten kärsivällisyys. Ankka oli viilettänyt okserille tuulispäänä ja jäin auttamattomasti hypystä jälkeen. Kimo rankaisi siitä heti nakaten kiukkuisesti takapäätään esteellä. Takapuomi tuli alas, ja koetin kuumeisesti tavoittaa tasapainoani satulan etukaareen humahtamisen jälkeen.

Ankka kaahasi tasan niin kauan, kunnes sain keskivartalolla tuen ja kädellä rauhallisen pidätteen. Hosuminen ei näissä tilanteissa herkän neitosen kanssa auttanut.
”Odotahan!” Arne huudahti, ja käänsin Ankan voltille nähdäkseni paremmin miehen suuntaan.

Josefinan isä heilutteli kädessään hiekkaista takasuojaa, jonka Ankka oli ilmeisesti juuri polkaissut helvettiin. Ärsyynnyin tahtomattani – miten noloa! Oliko se ollut huonosti kiinni koko ajan?
Arne ei kuitenkaan tehnyt asiasta mitään numeroa, vaan rivakoin ottein pyyhki pahimpia hiekkoja paljailla käsillään. Pysäytin Ankan, ja mies laittoi sen onnettoman läpyskän takaisin tammani kallisarvoisten kinttujen suojaksi.  

”Keskity paremmin ennen estettä. Muuten tuo tammasi rankaisee aika tavalla. Ihan hyvä, rauhallinen korjaus kuitenkin”, Arne totesi leppoisasti ja nyökkäsin. Palautteessa ei ollut sinänsä mitään uutta, sillä Ankka tahtoi muuttua haastavammaksi ja herkkähipiäisemmäksi esteiden kohotessa. Miksi en siis herrantähden osannut tänään keskittyä?

”Ja sitten Josefina”, Arne käski, ja hätisteli meidät taputtamalla Ankkaa pari kertaa hellästi kaulalle saatuaan suojan paikalleen.
Yritin saada Ankan rennoksi käynnissä, mutta keskittymiseni herpaantui tämän tästä. Pidin Jusua ja Grannia visusti silmällä, sillä en todellakaan halunnut olla se typerys, joka keskittyi pohkeenväistöön juuri sen esteen takana, jota seuraavaksi hypättäisiin.

Se nurja puoli rataharjoituksissa kyllä oli, että piti aika tavalla tarkkailla muiden menoa. Toisaalta se sama asia oli myös tällaisten valmennusten vahvuus. Kilpailutunnelmaan pääsi yllättävän aidosti, kun suorituksia tehtiin vuoron perään. Toista piti väistää, ja hypättävänä oli kokonainen rata.

Selkeästi tämä oli myös juuri sellainen pirun harjoitus, jossa me tarvittiin harjoitusta. Hah. Ankka kun ei ihan aina keskittynyt, ja sitten minä menetin hermoni, ja sitten Ankka menetti omansa vielä pahemmin. Vasta sitten ryhdyin keräilemään zenejäni, vaikka olisi pitänyt jo tähän ratsastusikään mennessä osata rauhoittua ja ennakoida silloin, kun asialle pystyi vielä tekemään jotakin. Tai ainakin silloin, siinä kriittisessä kohdassa ennen omaa hermostusta, olisi korjausliikkeiden tekeminen ollut paljon helpompaa.

Nostin kokeeksi ravin ja yritin antaa käden olla todella hiljaa, ohjankin ehkä aavistuksen löysä. Ankka ravasi tavanomaista energisemmin, mutta annoin sen mennä. Vilkuilin kypäränlipan alta Jusun hyppyjä ja kävin samalla rataa mielessäni läpi, jotta väistelisin oikein. Arne antoi tyttärelleen palautetta, ja kävi ilmi, että Grannikin oli energinen. Eri tavalla tosin: se oli enemmänkin höyryveturi ja Ankka loukkaantunut prinsessa.

Tuntui hassulta kuunnella Arnea, joka kyseli Jusulta, oliko tämä harkinnut kovempaa kuolainta. Olin nähnyt ratsukon koko radan, mutten ollut katsonut sitä. En sillä tavalla, en yhtään analysoiden tai edes, no, varsinaisesti katsoen. Ankka oli vienyt kaiken keskittymisen, ja säikähdin vähän, kun Arne käski minun tulla rata uudelleen. Tamma oli jo rauhoittunut ravissa, mutta laukannosto sai sen sähähtämään häntää huiskauttaen liikkeelle. Koetin pitää jalat hiljaa kiinni, mutta ilmeisesti pienikin kosketus oli tänään pahasta. Irrotin pohkeet sentin päähän kyljistä, ja Ankka lähti välittömästi sivusuunnassa alta. Joten sittenkin kiinni, mutta jospa iiihan rennosti. Lähes hipaisten, mutta tukien.

Hiki valui inhottavasti silmään, mutta Ankka alkoi kulkea sinnepäin. Jännittyneenä käänsin kimon kohti ensimmäistä estettä, kun Arne toppuutteli kovaan ääneen.
”Äp äp äp! Eipä tulla esteelle vielä, neiti rakas. Ratsasta ihan rauhassa se laukka ensin kuntoon. Nyt ei olla kilpailuissa, vaan haetaan hyvää suoritusta”, Arne napautti.

Punastuin valtavasti. Miten edes saatoin mennä niin vanhanaikaiseen halpaan, ja kuvitella, että valmentajan sanaa on toteltava heti. Olin monta kertaa moittinut valmennettaviani samasta syystä. Koskaan ei pitäisi olla liian kiire, ei ainakaan valmennuksessa. Ja olihan kilpailustartissakin hetki aikaa koota itsensä ja ratsunsa, kunhan sen hetken malttoi itselleen ottaa.

Vaikka saimme suorastaan luvan viivästellä, suorituspaine ei hävinnyt minnekään. Oikeastaan se paheni, sillä Arne tarkkaili meitä paljon kovemmin kuin oli äsken katsonut. Hetki sitten mies oli keskittynyt tyttäreensä ja tämän ruunikkoon, nyt minun piti pehmitellä uljasta tuittupäätäni toisen silmien alla. Punastelua ja hätiköintiä seurannut yhä suurempi nolostuminen vaikeutti tehtävää entisestään, mutta tunsin rentoutuvani lopulta aikalailla ennätysajassa. Jusun katse oli poissaoleva, sillä ymmärrettävästi tyttö keskittyi omaan ratsuunsa ja tuskin edes kuunteli; Arnen taas lempeän pehmeä ja rohkaiseva – ja silti napakka. Huonosta valmistelusta jäisin välittömästi kiinni, joten ei auttanut kuin niellä ylpeys ja etsiä niitä oikeita säätöjä.

Rentous sen sitten teki, niin kuin aina. Kunhan itse rentouduin (siis miksi se ei ollut vaan tapahtunut aiemmin?!) niin Ankka lakkasi räpiköimästä omiaan. Se oli mielettömän helppo ratsastettava, jos ei tehnyt selässä mitään. Isommilla radoilla, joihin myös tämänkertainen 140 cm laskettiin, valitettavasti vain joutui jo ratsastamaan. Ja silloin piti olla niin hemmetin rento ja tietoinen omasta kehonkielestään. Muutamia vähän huonompia ratkaisuja meille kyllä tuli, sillä arkailin vaikuttaa Ankan mielipiteisiin liiaksi. Enimmäkseen annoin sen valita, ja yritin vain ohjailla sitä mahdollisimman hienovaraisesti oikeille esteille. Paremminkin olisi voinut mennä, mutta ensimmäistä kertaa paljon parempi suoritus siitä tuli.

Inte bra, inte dåligt, bättre än tidigare oli oma valistunut arvaukseni. Ja niin. Arne käski ratsastamaan jatkossa rohkeammin, mutta herkkyydestä tinkimättä. Minun tasoiseni ratsastajan ei kuuluisi kuulemma sortua oikoteihin ja matkusteluun.

Että niin. Helppoahan se sitten olisi. Keskittyisin vain paremmin ja hallitsisin oman kehoni ja sitä myöten ratsuni täydellisesti. Samalla pistäisin mieleen, että ei, en vihannut valmentautumista, edellisestä kerrasta oli vain vähän liian pitkä aika.


_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ava P. lähetetty 29.12.18 20:53

Tiistai, 18.12.2018

Kimo hannovertamma tuntui Avasta kovin isolta. Se oli 4 senttiä tyttöä korkeampi ja ponikokoisen Sepon jälkeen hirvittävän korkea. Ava oli puunannut kalliit saappaansa virheettömän puhtaiksi ennen, kun oli astellut niiden kanssa kartanon maaperälle.

Ankka oli kaunis hevonen ja teini harjasi sitä pitkään hoitopaikalla, varmistaakseen, että Isabellan tamma olisi putipuhdas, kun hän taluttaisi sen maneesiin. Oli jännittävää olla sillä tavalla tallissa, se tuntui kovin luvattomalta.
Ava pudotti vihreän harjan Ankan harjalaatikkoon ja sulki sen kannen. Teini tarkisti vielä, että jaloissa olevat suojat olivat kunnolla kiinni ja vasta sitten nosti koulusatulan kimon selkään. Se meinasi liikahtaa satulan alla, mutta liike pysähtyi kesken ja tamma seisoikin paikallaan. Ava oli tottunut eloisaan Seppoon ja koki Ankan käytöstavat virkistävän hyviksi. Hetken päästä tamma oli ruudullisen ratsastusloimen peitossa ja Ava nosti kimaltelevan kypärän sinisten hiustensa peitoksi. Teiniä harmitti, että oli pukenut mustan pitkähihaisen, kun kaapissa olisi ollut täydellisesti Ankan satulahuopaan sopiva vihreä huppari. Ehkä ensi kerralla hän laittaisi sen päälleen.

Maneesissa oli hiljaista, Ava tunsi pientä helpotusta asiasta. Jos tästä tulisi täysi katastrofi, niin ainakaan kukaan ulkopuolinen ei olisi näkemässä. Teini oli kävelyttänyt Ankkaa monen monta kierrosta ennen, kun Isabella saapui maneesiin Viivi varjonaan. Ava virnisti tytölle, joka komennettiin katsomoon, Isabella sen sijaan käveli Ankan ja tämän ohjien päässä seisovan tytön luokse.
Isabellan tarkat silmät kävivät tamman läpi huolellisesti, Ava hengähti syvään, kun perijätär nyökkäsi hyväksyvästi.
"Kaikki kunnossa. Nouse vain selkään, käytä aina jakkaraa, ettei varusteet ja hevosen selkä kulu ylimääräistä", nainen ohjeisti. Viivi oli kehdannut olla tottelematta, mutta Ava ei kehtaisi. Hän ei ikinä ollut päässyt niin kalliin hevosen selkään, eikä aikoisi vaarantaa sitä tekemällä vastoin Isabellan käskyä.

Ankan käynti oli keinuvaa, sen askel viipyi kamalan pitkään ja Ava yritti keskittyä mukauttamaan istuntaansa sen mukaisesti. Tyttö oli ratsastanut hevosella viimeksi vuosia sitten ja todennut sen niin tylsäksi, että oli siirtynyt täysin poneihin sen jälkeen. Eikä ratsastuskoulun hevosista ollut mitään vertausta urheiluhevosiin, jollaisen selässä Ava nyt sai istua.
Isabella ohjeisti paljon, vaikka vaikuttikin kovin väsyneeltä. Ava oli huomannut naisessa jo pidemmän aikaa sellaista uupumusta, jota peiteltiin kyllä huolellisesti. Isabella oli sellainen ihminen, jonka koko maailma saattaisi räjähtää ja silti tämä kulkisi eteenpäin, kuin mikään ei olisi vialla. Ava ihaili sitä piirrettä erityisesti naisessa.

Ravissa keventäminen osottautui hankalaksi. Seppo ehti ottaa kolme askelta siinä, missä Ankka vain yhden. Jos oli melkein koko ikänsä hipaissut takapuolellaan satulaa, oli kamalan hankala jäädä sinne istumaan ja odottamaan askeleen vaihtumista. Harjoitusravia Ava ei pääsisi varmastikaan koittamaan edes kovin nopeasti.
"Muista kädet", Isabella huomautti ja teini nosti kätensä ylemmäs. Ne valuivat kovin herkästi kiinni satulaan, Ava rakasti olla Isabellan valvonnan alla. Siinä vaiheessa, kun nainen käski nostamaan laukan, Ava tunsi jälleen jännityksen kouraisevan mahanpohjassa. Alahuultaan purren teini istui pari valtavaa askelta satulaan, pyrki muistamaan kaikki nostoa ennakoivat liikkeet ja painoi ulkopohkeella hieman Ankan kyljestä.

Avalla oli sellainen olo, että hän keinui satulassa lähes holtittomasti. Nopea vilkaisu peiliin kuitenkin valoi hieman uskoa tyttöön, sillä kimon tamman selässä oleva peilikuva näytti istuvan ihan suorassa ja keinuntakaan ei näyttänyt niin pahalta, kuin se selkään tuntui.
Ava nosti käsiään ylemmäs jo ennen, kuin Isabella ehti niistä huomauttaa.

Leveä hymy ei suostunut laskeutumaan Avan poskilta tämän hypätessä alas Ankan selästä. Tamma oli ihan täydellinen hevonen, eikä Ava voinut ymmärtää miten Isabella oli suostunut antamaan kimon tytön ratsastettavaksi.
"Voit nyt alkuun käydä vaikka kerran-kaksi viikossa, katsotaan sitten jatkoa, jos kehitystä on havaittavissa. Saat tulla vain maneesiin tai sulalla ilmalla kentälle sen kanssa, taluttaen aina aitojen sisäpuolelle", Isabella saneli ehtonsa.
"Ratsastit sitä hyvin tänään", nainen jatkoi ja hymyili hieman, Ava näki jälleen väsymyksen hymyn takana.
"Kiitos, Ankka on aivan ihana. Ja kiitos vielä kerran, että mä saan mennä sillä", Ava säkenöi ja hetken mielijohteesta halasi nopeasti perijätärtä vapaalla kädellään.

_________________
I got called 'pretty' today!
Well actually the full statement was 'you're pretty annoying'
But I only focus on positive things
Ava P.
Ava P.
Kaajapurolainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 150

http://teepa.net/h/sysivalkee.php

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ava P. lähetetty 26.01.19 16:21

Perjantai, 25.1.2019
Kouluvalmennus
Auburnissa, valmentajana Lauri Merikanto

Ava oli käynyt keskustelemassa Isabellan kanssa kuukauden alussa valmentautumismahdollisuudesta Ankan kanssa. Lauri Merikanto oli tulossa valmentamaan Auburniin ja perjantain ensimmäinen ryhmä irrotteleva koulutunti kaikentasoisille kouluratsukoille oli kuulostanut sopivan helpolta vaihtoehdolta. Isabella oli suostunut, mutta muistuttanut myös, että lauantaina hevosen olisi oltava valmis estetunnille.

Alkuverryttelyiden alkuverryttelyinä Ava oli kävelyttänyt Ankkaa maneesissa jo puolisen tuntia maastakäsin ennen tunnin alkua. Tyttö ei olisi ikinä valmistautunut valmennukseen samalla tavalla Sepon kanssa, mutta Ankkaa Ava piti omanlaisella jalustallaan ja sille vain paras oli kyllin hyvää.
Juuri, kun muut ratsukot saapuivat maneesiin, Ava kiipesi valkean tamman selkään ja tarkisti, että jalustimet olivat samanpituiset. Isabella oli vain muutaman sentin häntä lyhyempi, niin koulujalustimissa riitti yhden reiän pidennys.
Ava silmäili hetken Antonia Vilan selässä, kunnes Daim ja Sasu sattuivat näkökenttään ja pieni inho kävi teinin sisällä. Daimin toinen omistaja oli edelleen mustalla listalla ja siitä johtuen myös Sasu oli joutunut sinne. Avan pitäisi vain näyttää miehelle kuinka hyvä ratsastaja olikaan.

"Miten te irrottelette hevosianne?" valmentaja aloitti kysymällä ja Ava yritti kuunnella mitä muut ratsastajat sanoisivat.
"Taivutuksilla ja väistöillä", Ava vastasi lopulta lyhyesti, kun hänen vuoronsa tuli.
Melko nopeasti teinille myös selvisi, että ryhmän taso oli melko vaativa. Ava ei itse ollut lähelläkään helppo A-tasoinen ratsastaja, mutta Ankka auttoi ja tuki todella paljon tehtävien suorittamisessa. Kimo tamma kuunteli Avaa ja yritti parhaansa mukaan tukea ratsastajaansa.

Laukkaväistö oli täysin uusi liike Avalle ja Merikanto huomasi sen heti.
"Missä suoristus Ava? Mieluummin pari onnistunutta pätkää kuin monta roiskaisua. Sulla ei ole kiire mihinkään, ainakin epäilisin niin. Se väisti laukassa hyvin, nyt teet saman ravissa."

Ava meinasi huomauttaa valmentajalleen, että hänellä ei ollut hajuakaan mitä oli tekemässä, mutta sen sijaan yritti vielä kerran.  Merikanto huomasi sen ja nyökkäsi.
"Juuri noin, Ava", mies totesi ja Ava sai samalla tietää miten tehtiin laukkaväistö. Hevosella, joka helpotti ratsastajansa työtä, Sepolla kyseinen liike listattiin mahdottomien tehtävien alle.

Saatuaan luvan siirtää hevoset loppuraveihin, Ava odotti säädyllisen hetken ja pudotti sitten raville. Ankka oli hädin tuskin hionnut tunnista, mutta Avalla oli kyllä kuuma. Rankkojen salitreenienkin jälkeen teini oli hionnut ja henkäisi onnesta, että Auburnissa oli tallissa oma suihku. Ava oli varautunut ja ottanut vaihtovaatteet ja peseytymistarvikkeet mukaansa tallille.

Ankan päiväkirja X1Mdca



Viimeinen muokkaaja, Ava P. pvm 12.02.19 18:11, muokattu 1 kertaa

_________________
I got called 'pretty' today!
Well actually the full statement was 'you're pretty annoying'
But I only focus on positive things
Ava P.
Ava P.
Kaajapurolainen

Ikä : 17
Viestien lukumäärä : 150

http://teepa.net/h/sysivalkee.php

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 29.01.19 12:39


Lauantai, 26.1.2019, klo 9-9:45
Estevalmennus (tehoesteet 100–120 cm)
Valmennusviikonloppu - kiitos @Lauri M. #merikantovalmentaa

Olisin mieluiten hoitanut Ankan kokonaan itse, enkä aivan täysin pitänytkään näppejäni tammasta erossa. Tänään oli kuitenkin erityinen päivä: Auburnissa vieraili ulkopuolinen valmentaja. Maneesin katsomo notkui tällaisen tapahtuman aikaan varmasti yleisöä (tai, no, omia tallilaisiamme) ja näytti huomattavasti paremmalta, mikäli hevosenhoitaja taluttaisi kimoni minulle valmiiksi.

Mummikin oli ollut samanlainen. Hoitanut hevosensa itse: harjannut niitä usein silloin, kun muut eivät huomanneet. Julkisesti esitettiin muuta. Olin tavallisesti laiskempi esittämään – sillä juuri näytöstähän tämä oli. Tykkäsin toisaalta osoittaa, että välitin omista ratsuistani ja siihen groomittomuus soveltui paremmin.

Vaan nyt minäkin astelin maneesiin vapain käsin. Ava talutti Ankan kulmassa pysyvästi nököttävän jakkaran luo, joskin jakkara oli hieman harhaanjohtava ilmaus massiivipuisille porrasaskelmille, joiden kautta pääsi satulaa ja selkää rasittamatta kyytiin. Puhumattakaan venyvistä jalustinhihnoista! Koko asian ajatteleminen sai voimakkaan puistatuksen kulkemaan selkäpiissäni. Vasemman hihnan venyttyä oikeaa pidemmäksi joutuisi ratsastamaan lopun ikäänsä vinoin jaloin (koska pituusero pysytteli aina puolikkaan reiän tuntumassa, eikä tasoittunut millään), tai sitten sai ostaa jatkuvasti uusia. Kamalaa.

Tapasin Laurin ensimmäistä kertaa vasta maneesilla. Se oli tavallaan vähän kummallista, mutta jotenkin olin aistivinani tunnistuksen. Siis että Lauri tietäisi, kuka olin. Sen näki jotenkin katseesta.

Olimme Jusun kanssa kaksin tehovalmennuksessa, joka alkoi puomeilla. Olin onnellinen ensimmäisestä tehtävästä, sillä en halunnut ajatella mitään ylimääräistä – kuten sitä, että Mikke käsitteli varusteitaan uskomattoman kauniisti (jalustinhihnat olivat johtaneet ajatukseen).

"Sinä taisit olla eilenkin hyppäämässä, eri ratsulla tosin?" Lauri totesi mietteliäänä tunnistaessaan ratsastajan voikon satulassa. Isabellankin mies tunnisti, vaikka tätä ei ollut näkynyt perjantain ryhmissä.
"Lämmitellään tänään puomeilla", Lauri jatkoi yksinpuheluaan ja viittoi puomien suuntaan. Niitä oli päädyssä puoliympyrän kaarelle muotoiltuna viiden puomin viuhkana sekä molempien pitkien sivujen keskellä kolmen puomin erissä.

Ravissa ratsukoiden tuli olla äärimmäisen tarkkoja puomien keskelle ratsastamisesta.
"Aktiivisempi ravi, Jusu, se jyrää puomit mukanaan", Lauri huomautti ja kävi nostamassa pitkien sivujen puomien toiset päät ylös sokeripaloilla. "Seuraavan kerran tulet suoristamaan ne itse."

Laukkaa varten Lauri pidensi kolmen puomin settien välit.
"Jos ratsastatte ne viuhkalla keskelle puomeja, niiden väliin ei pitäisi jäädä askeleita. Isabella ainakin saa ratsastaa sitä ensin vähän eteen, tuolla tätilaukalla ei kannata yrittää", Lauri ohjeisti ja olisin tahtonut murahdella vastalauseeni.

Tätilaukka? Kumpi meistä oli täti?? Toivottavasti Ankka, joskaan en ollut yhtään varma, oliko sen sisaruksilla varsoja. Taisin kuitenkin suoriutua ihan hyvin ja olonikin oli varsin sisuuntunut. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että Josefinan sukulaisia saattaisi olla tai pian ilmaantua katsomoon (etenkin rouvan ajatteleminen lisäsi ryhtiä ja ylpeyttä ratsastukseen).

Koska viuhka oli Laurin kokemusten mukaan kääntämistä, katsetta, esteen keskelle ratsastamista ja ulkoapuja kehittävä tehtävä, mies nosti verryttelyn jälkeen viuhkan puomit kannattimille niin, että ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen puomi nousi pystyksi.
"Mikään ei muutu", mies murahti ja jäi odottamaan, suoriutuisivatko naisten ratsut viuhkasta ensiyrittämällä.

Isabellan ratsu oli suoriutui, koska nainen ratsasti laukkaa, mutta Jusun ratsu ei suoriutunut.
"Tule heti uudestaan. Sun täytyy saada ulkopohje läpi, koska nyt se yrittää valua ulos eikä se veny jos tie kärsii", Lauri ohjeisti. Toisella yrittämällä homma toimi, mutta varmuuden vuoksi molemmat saivat tulla ympyrän vielä pari kertaa pykälän isommilla esteillä.

Välikäyntien aikana Lauri rakensi pitkän sivun puomeista ruotsalaisen okserin ja tasaokserin. Tehtävänä oli tulla lyhyemmällä tiellä ruotsalaiselle okserille, jatkaa päätyyn ympyrälle, hypätä viuhka ja jatkaa toiselle pitkälle sivulle huomattavasti pidemmällä lähestymisellä tasaokserille.
"Tulkaa kerran tällä vajaalla metrillä, nostan sitten", Lauri totesi tasaokserin vieressä seisten.

"Se oli Isabella ok noin, mutta koeta toisella rundilla suoristaa se nopeammin okserille, että saat keskittyä lähestymiseen. Nyt se jäi vähän oman onnensa nojaan."
Vai oman onnensa nojaan? Yksinkö se Ankka täällä hyppelikin?

Pidin kuitenkin mölyt mahassani, sillä tiedostin itsekin Ankan käyvän varsin kierroksilla jo. Tein rauhallisia, mutta samaan aikaan hieman epätoivoisia pidätteitä ja toivoin tamman kuumumisasteen jäävän tähän. Ehdin jo ajatella että Ankka oli pilaantunut, olinhan antanut sen vaikka kenen (no, Avan ja joskus Viivin) ratsastettavaksi, mutta toinen kierros korotettuine esteineen sujuikin todella hyvin (paitsi ”sukellus” toiselle okserille. Sukellus??).

Laurin kasvoilta pystyi lukemaan kehun. Se rauhoitti omaa kipinöintiäni, sillä en ollut välttämättä maailman paras ihminen vastaanottamaan muiden ohjeita. Peruutin myös ajatukseni Ankan pilaantumisesta ja podin jopa huonoa omatuntoa. Todellisuudessa siitä taitaisi tulla äärettömän hyvä ratsastuskouluhevonen, mikä oli kyllä varsin surullinen ajatus sekin.

Tulimme esteen vielä kertaalleen, korkeutta nostettiin jälleen.
"Se hyppää hyvin", Lauri myönsi, ja taisi jopa hymyillä. Ehkä? Todella pienesti ainakin.

Lauri hymyili itsekseen. Kimo edusti juuri sentyyppistä ratsua, jota mies arvosti: sillä oli liikettä, hyppykapasiteettia ja järkeä. Niine ajatuksineen Merikanto päästi ratsut jäähdyttelemään ja lähti kohti loungea kahvin toivossa.

Pidin miehen viimeisestä kommentista kuin kissa kermasta, annettiin se sitten hymyn kanssa tai ilman, ja päästin Ankan ravaamnaan varsin vapaassa muodossa. Taputin kimoa hellästi kaulalle loppuravien lomassa ja vilkaisin tämän Laurin perään. Valmentaja hilpaisi maneesista välittömästi hyppyjen loputtua, enkä syyttänyt häntä. Oikeastaan tulin katselleeksi Merikantoa ensimmäisen kerran nyt, kun noin tunnin rutistus oli jo ohitse. Jouduin tyytymään loittonevaan takapuolinäkymään, mutta se passasi minulle hyvin – kohde näytti oikein miellyttävältä ja kiinteältä.

Kun olin nähnyt viimeisenkin vilauksen Laurin nahkapaikoin korostetusta perästä (joka kilpaili samoin avuin ansioituneen Rasmuksen kanssa samassa sarjassa, kyllä), annoin katseeni lipua yleisöön. Ehdin hädin tuskin muodostaa katsekontaktin Avaan, kun tyttö pomppasi penkiltä kuin tulisilla hiilillä. Jostakin ratsastusloimen käsiinsä taikoen ja sitä kantaen sinitukkainen teini lähti viipottamaan kohti porttia, enkä yksinkertaisesti kehdannut vetää "käskyä" takaisin. Oikeasti meillä oli jäänyt jäähdyttely kesken, vaan ehkäpä Ankka ei kupsahtaisi aiottua aiempaan kävelytykseen, joka olisi epäilemättä perusteellinen.

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 06.03.20 14:20


Helmikuu 2019
Rasmus Alsila

Rasmus Alsila astui näyttämölle helmikuussa, vaikka oikeastaan kaikki alkoi jo paljon aiemmin. Matkustuskielto oli lamaannuttanut minut pitkäksi aikaa, minkä harmittavimpana seurauksena Kanadan Power Jump oli jäänyt välistä. Uuden kilpailukauden alussa oli kuitenkin aika katsoa pidemmälle – tehdä suunnitelmia edes hevosille, vaikken niihin itse kuulunutkaan.

Siksi Kalla Cupin ’Winter Fair’ -osakilpailussa Rasmus Alsila starttasi hevosillani. Ruotsissa ratsastettavan Routine Trophyn ilmoittautumisetkin oli hoidettu, joten jännitin kilpailupäivää tuhottoman paljon. Ensimmäinen pelkoni: Entä jos Rasmus vihaisi Ankkaa tai Vilaa – tai ehkä Cavaa, jonka rujoa tyyliä itse salaa hieman vihasin?

Jännitykseni osoittautui kuitenkin varsin turhaksi. Alsila keskittyi paineen alla kuin ainakin se ammattiratsastaja, jolle olin kilpailemisesta maksanut. Mies starttasi ensin Ankalla metrin – tamman tasoon nähden kenties liiankin helpon, mutta tutustumisena toimineen luokan – ja nollaradallaan ratsasti toiselle sijalle. Rasmuksen jälkeen Ankka tuntui virkeältä ja ratsastettavuus hyvältä, joten toinen ja varsin naurettava pelkoni tamman pilaantumisesta oli turha. Mitään tuhoa ei ollut tapahtunut, tietenkään, ja hyppäsin itsekin neljännelle sijalle uusinnan yhdestä puomista huolimatta. Samainen Alsila kiri luokassa ohitseni ratsastaen Vilalla hieman hitaamman, mutta huolellisemman nollaradan. Vilan suitsiin aseteltu omaani parempi ruusuke kieli kuitenkin siitä, että kolmas pelko oli yhä mahdollinen. Entä jos Alsila oli parempi?

Ankan päiväkirja Ar_2 Ankan päiväkirja Ar_4

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 06.03.20 14:23

Maaliskuu 2019
Routine Trophy

Sinne ne lähtivät, omat hevoseni, Ruotsiin. Arvokilpailuihin – hyppäämään toisten ratsastajien nimissä. En edes muistanut, minkä tekosyyn varjolla jättäydyin pois. Kenties työn, sillä tutkijantyöhöni olin totisesti hukuttautunut. Katkeruudelle ei ollut kuitenkaan sijaa. Eikä sen puoleen vahingonilollekaan, kun Ankka ei aloittanutkaan Ruotsin rupeamaa kauniisti käyttäytyvän kilpahevosen tavoin.

6.3.2019: luokka 120 cm, tulos 41/52

Ankan heikohko suoritus ei sinällään tullut mulle tai kenellekään muulle yllätyksenä, sillä se oli tuntunut matkasta edelleen väsyneeltä ensimmäisistä verkkahypyistä lähtien. Se otti pari puomia, kun ei kerta kaikkiaan viitsinyt nostaa jalkojaan riittävän korkealle. Mä uskoin ja luotin siihen, että tamma olisi kyllä lauantaina jo paremmassa vireessä ja parantaisi muutenkin kisaturneen loppua kohden (eli silloin, kun mä jättäisin sen Alexander Rosengårdin osaaviin käsiin).R. Alsila: ”Isabellan hevoset olivat kurittomia eivätkä sijoittuneet”.

Harmillisesti Ankka tuntui mieltyneen neljälläkymmenellä alkaviin sijoituksiin. Kimo osoitti tammamaiset tuulensa, eikä tahtonut kuuleman mukaan oikein kotiutua väliaikaiseen kotipaikkaansa. Yksi hyvä välähdys sieltä silti tuli: lauantaina 13.3. Ankka Hyppäsi. Alsila ratsasti tamman vauhdikkaaseen voittoon, josta ei jäänyt pienintäkään epäselvyyttä. Olin kaksikosta hurjan ylpeä.

9.3.2019: luokka 120 cm, tulos 41/56
13.3.2019: luokka 120 cm, tulos 1/51
16.3.2019: luokka 120 cm, tulos 45/51


Ankka oli hypännyt kolme huonohkoa rataa, mutta voittanut yhden. Se rata oli ollut niin hieno ja nopea, että mä annoin epätasaisuuden hevoselle ja itselleni anteeksi. Ankka kuitenkin oli mulle ratsuistani ehdottomasti vierain ja mä luulin, että seuraavissa kisoissa yhteistyö sujuisi jo paremmin.R. Alsila.


_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 06.03.20 14:27

Maalis-huhtikuu 2019
Alexander Rosengård

Rasmus ja kumppanit palasivat nuorine hevosineen Suomeen. Omat hevoseni jäivät, nyt Vernerin sekä Alexander Rosengårdin kilpailtaviksi, ja jännitykseni jatkui (ja kenties voimistui). Aliisa ja Anton olivat onneksi tunnollisia hoitajia, eikä kuulumisia tarvinnut arvailla. Huru lähetti tuon tuostakin valokuvia, treenivideoita ja muutaman vahinkokuvan, kuten otokset omasta ruoka-annoksestaan sekä markarydiläisestä, kauniisti kukkivasta pensasaidasta.

Josefinan isoveljellä oli viikko aikaa tutustua Ankkaan. Viikko oli hurjan lyhyt aika ennen kilpailuja, mutta Alexander on taitava, Rasmus on taitava ja Ankka on hurjan taitava. Rasmus oli suorittanut hankalimman osion: ratsastanut Ankkaa silloin, kun se oli yhä väsynyt matkustamisesta ja hienohelmaili uudesta ympäristöstä. Noin muuten Ankka ei ollut kranttu ratsastajiensa vaihtumiselle, mikä oli nuoriherra Rosengårdin etu. Paakkanen oli ylipäätään tehnyt hurjan hyvää työtä kasvatuksessaan, niin kylmäpäinen ja asiallinen Ankka osasi sopivissa tilanteissa olla. Oikeastaan luonne ja tyyneys muistuttivat kovasti Riepua, jos tammamaisia tuulia ei laskettu.

Niinpä en ollut lainkaan yllättynyt katsoessani Hurun lähettämiä kisavideoita. Ensimmäisenä A. Rosengård ratsasti Ankan puhtaalla radalla viidennelle sijalle. Sitten kehnommin, puomeja putosi muutamassa riskilähestymisessä; sijoitus silti puolivälin huomattavasti paremmalla puolella. Sitten taas sijoitus, nyt jo 145 cm tasolta; ja viimeiseksi väsyneempi rata putoavine puomeineen, jälleen silti puolivälin kirkkaasti paremmalla puolella. Aliisan puheista ymmärsin, että Alexander oli ollut ihan tyytyväinen tammaan ja sen ratsastettavuuteen, joskin tämä oli pitänyt Cavasta enemmän. (Päätelmäni: Cava on miesten ratsu, sillä mikään muu ei selitä tuota pöllöä lausumaa, jota myös Verneri Kaajapuro ja nurkkaan ahdistettu Alsila myötäilivät.)

Alexanderin tulosrivi:
27.3.2019: luokka 140 cm, tulos 5/50
30.3.2019: luokka 140 cm, tulos 19/49
3.4.2019: luokka 145 cm, tulos 6/51
6.4.2019: luokka 145 cm, tulos 17/45



_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 06.03.20 15:07

Kevät-kesä 2019
Kevään tahmeus ja kesän Saksa

Kevät jatkui treenien osalta todella hyvänä. Ankka oli virkeä, kunhan sai ensin levättyä Ruotsin jälkeen rennon jumppailun ja solariumin avustuksella. Kevään mittaan Rasmuskin jatkoi sillä hyppäämistä säännöllisesti. Oikeastaan järjestely alkoi tehdä minua kiukkuiseksi: ärsytti, miten hyvä Ankasta alkoi tulla kahden täysillä panostavan ratsastamana (tai yhden panostavan ja yhden yliyrittäjän?). Ankkaa vaihtuvuus ei tuntunut vaivaavan pätkääkään, päin vastoin. Sen sijaan oma stressini kasvoi hiljalleen aivan uusiin ulottuvuuksiin ja se alkoi näkyä hevosissakin. Vähensin omaa tavoitteellista ratsastamistani ja nautin Ankan kanssa oikeastaan vain pitkistä maastoista. Estetreenit alkoivat tuntua pakotetuilta, vakavilta, turhilta.

Edes rentouttavat maastolenkit eivät ilmeisesti saaneet kroppaani todella rentoutumaan, sillä kevään Kalla Cup osakilpailussa Ankka oli jännittynyt kuin viulunkieli. Suorituksemme olivat surkeimmat ikinä: esteillä yksi puomi alas ja sijoitus 6/12; kentässä ei sijoitusta missään osakokeessa, maastokokeessa viimeisiä, kokonaistuloksissa viimeisiä. Tällaisen ei-menestyksen siivittämänä oli yllättävän helppoa tehdä vaikea päätös: Ankka lähtisi kesäksi Saksaan, Rasmuksen ja Jusun mukaan. Päätös oli raskas, sillä kimo oli suosikkini. Silti tiesin, että juuri näin täytyi tehdä. Ankka oli hurjassa vireessä ja parhaassa kilpailuiässään, joten sen pitäisi aivan ehdottomasti päästä kansainvälisiin kilpailuihin – ja mielellään vielä jonkun muun kuin itseni ratsastamana.

Niinpä Ankka lähti reiluksi pariksi kuukaudeksi Saksaan Rasmus Alsilan kilpailtavaksi. Toinenkin tavoite oli mielessä, nimittäin astuttaminen. Ankka alkoi jo ikääntyä ensimmäistä varsaa ajatellen, ja toisaalta, sillä keinolla saisin pidettyä tamman koko syksyn ihan itselläni Suomessa. Melko pian Saksa osoittautuikin kilpailullisesti erittäin hyväksi ideaksi, sillä sijoituksia alkoi ropista aina 150 cm tasolta asti. (Ei Ankka kyllä pelkästään kilpaillut, sitä pidettiin hurjan hyvänä. Tamma näytti kuvaterveisissä nauttivan keskieurooppalaisesta lämmöstä, ja vieraissa maastoissakin se osasi käyttäytyä viisaasti.)

Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.
R. Alsila 12.6.2019.

Vaikka kuulumiset olivat järjestäen hyviä, huomasin silti odottavani lähestyvää Power Jumpia kuin kuuta nousevaa. Silloin saisin Ankkani takaisin Kallaan, ehkä jo astutettuna jollakin huikealla saksalaisella orilla.

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.03.20 16:13

26.-27.7.2019
Power Jump

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.

26.07.2019: perusrata luokka 140 cm, tulos 28/37
27.07.2019: PJ-arvoluokka 120 cm, tulos 42/52

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Ankanpoikanen

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 22.03.20 11:22

Kesäkuu–joulukuu 2019
Ankanpoikanen

Ankan kiima oli kamala. Ja tietenkin tamma oli kiimassa kauden pääkilpailun, Power Jumpin, aikaan. Valitettavasti Ankan kiimakiukku ei myöskään siivittänyt tammaa parempiin tuloksiin, vaikka Rasmus-parka parhaansa selässä tekikin. Vielä hetki sitten olin arponut isäorien suhteen, yhäkin, mutta kiima nopeutti päätöksentekoani huomattavasti. Ryhdikäs, voimakkaasti hyppäävä, merkitön ruunikko, jonka olin itse nähnyt suorittamassa – kelpaisi paremmin kuin hyvin. Power Jumpin ansiosta astutus oli sitä paitsi mahdollinen omissa tiloissamme, sillä valinta kohdistui Josefina Rosengårdin isoveljen omistamaan suomalaiseen puoliveriseen Plein de Charme E.

Niinpä sunnuntai-iltana, pahimman kilpailuhulinan laannuttua kartanon mailta, kokoonnuimme jatkojen kuohuviinit yhä verissämme hoitamaan asian. Alexander hypytti viileän vähäpuheisena orinsa Auburnin pukille, minä talutin hurjasti hörisevän ja tanssahtelevan Ankan tammatallin siemennystilaan, ja myöhemmin sain Merjalta tietää, että nyt oli tärpännyt kerrasta.
”Syksyllä saadaan ankanpoikanen”, hymyili eläinlääkäri Niiranen, ja helpotus ja lähestyvä varsaonni pyyhkäisivät kaiken muun tieltään. Pölyyntyvät kilpailuvaatteet olivat toissijaisia, kun rakenteilla oli uutta elämää.

**

Ankan vatsa kasvoi ja kasvoi, kunnes kimo alkoi vaappuakin kuin ankka. Reiska ja Armi olivat varsoneet heti keväällä. Sitten loppukesästä Epi, alkusyksystä Sessa ja Kami, ja uskomattoman pitkältä tuntuneen odotuksen ja varsakameroiden maanisen tuijottelun jälkeen viimeisenä nähtiin ankanpoikanen. Tammaksi osoittautunut Ankan poikanen otti aikansa ja saapui maailmaan yliajalla.

Pikku-Ankan arvoisaa nimeä pohdittiin aikansa. Sitten erään väkinäisen päivällistuokion yhdessä Amanda tokaisi: ”Kuulin, että kutsut Cavan poikaa Kärpäksi. Kärpät ovat katalia otuksia.”
”Niin on Cavakin.”
”Hmppph! Oreja luonteella. Kunhan muistat, rakas sisko, mitä sovittiin: Cavan varsa jää kotiin. Mitä on uskottava kasvatus ilman omia siitosoreja?”
Oikeastaan viimeisin ei ollut kysymys, Amandan puheen sävy oli ivallinen. ’Ori luonteella’ oli muutenkin ainoa orityyppi, jonka sisko tunnisti.

En vastannut – olimme käyneet saman keskustelun useaan kertaan. Ilman toistemme vaikutusta Amanda pyörittäisi ilkeiden orien oriasemaa ja minä lainaisin siitokseen tarvittavat ainesosat tasan muualta ja joka ikisen kerran. Silti saimme käytyä piikittelevän keskustelun, jonka lopputulemana Ankan, ei-herttuattaren, varsasta tulisi ei-kreivitär.
”Noppa?” ehdotin, kun Kallan Nocomtesse oli lyöty lukkoon virallisena nimenä.
Amanda tirskahti. ”Ennemmin Norppa! Sopii eläintarhasi jatkoksi.”
Loin siskoon viileän katseen, joskin se oli vain varjo verrattuna Amandan tavanomaisessa elämässään luomiin viileisiin katseisiin.
”Norppa”, makustelin. ”Olkoon sitten se.”
Ei maksanut vaivaa huomauttaa, että Ankkakin oli alun perin ollut (humalaisen) Amandan keksintöä.  

FWB-tamma Kallan Nocomtesse
syntynyt 22.11.2019
i. Plein de Charme E, ei. No Worries
Ankan päiväkirja Norppa

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 22.03.20 11:38

Helmikuu 2020
Auburnin kartanolla

Ankka osoittautui varsin viileäksi emätammaksi, joka alkoi vieroittaa poikastaan ihan itsestään. Tunsin myötätuntoa kimoani kohtaan, sillä Norpasta tuntui kuoriutuneen emäänsä kovapäisempi hevosenalku – mistä taisi olla kiittäminen isäorivalintaani. Loppujen lopuksi puolivuotinen varsojen kanssa hujahti hurjaa vauhtia. Railista, Kärpästä, Norpasta ja Lempistä muodostui tiivis joukkio, jossa tosin Kärppä ja Norppa härkkivät ärsyttävään tapaan kahta muuta. Kärppä oli juuri niin raskas oripoika kuin Cavan pojasta saattoi vain odottaa, ja hampaitani kiristellen olin suostunut Amandan vaatimukseen pitää kovaa vauhtia kasvava kiusankappale kotona. Yllättyneempi olin kuitenkin Norpasta: en kiintynyt tammaan kuten Lempiin. Luonne ei kohdannut mieltymyksiäni, vaikka ulkonäöltään tamma oli kaunis kuin käsintehty tikkukaramelli.

Olin alkanut ratsastaa Kamilla ja Ankalla hiljalleen. Alkuun vain ilman satulaa, ja varsat saivat samaan aikaan riekkua maneesissa vapaana (tai no, Norppa riekkui, Lempi hipsutteli varovaiseen tyyliin ja katseli silmät suurina maneesin ihmeellisyyksiä).

”Et selkeästikään pidä siitä”, Amanda totesi suorasukaisesti eräänä iltapäivänä, kun ratsastin Ankalla Norppa seuranamme. Sisko osasi ilmeisesti lukea kireitä ilmeitäni.
”Ei se ole ihan niinkään. Norppa on kaunis – ja katso sen liikettä nytkin!” puolustelin epävarmasti. Satula sopi jo, ja yritin tehdä Ankan kanssa käyntiväistöjä. Norppa tuli kuitenkin kiihdyttelyjen jälkeen närppimään emänsä satulahuopaa, ja hetken kestettyään kimo onneksi näytti lapselleen takajalkaa.

”Ainakin näyttää siltä, että Norpan voi helposti vieroittaa samaan aikaan Kärpän ja Lempin kanssa”, sanoin Amandalle, joka ainoana tarjosi meille seuraa uuden Kastanja-areenan puolella.
”Välttelet selkeästi aihetta. Kuulehan. Haluamme olla hevoskasvattajia, eikö niin?”
En vastannut, sillä vastaus oli selkeä ja toisaalta jouduin huitaisemaan raipalla Norppaa hieman kauemmaksi. Olihan siinäkin kakara tammaksi!
”Isabella kuunteletko?”
”Kuuntelisin, jos tämä perkeleen kiusankappale antaisi meidän tehdä laukkaa rauhassa. Ensi kerralla en kyllä enää ota sitä ratsastushetkiin mukaan, oli vieroitettu tai ei, jääköön tarhaan. Ankkakin varmasti nauttisi omasta rauhastaan. Ja vieroitus tapahtuu heti maaliskuun alussa.”
”Kieltämättä se on aika makea”, Amanda naurahteli ja katsoi tällä hetkellä maneesin laitaa purevaa Norppaa suorastaan ihaillen. ”Estesukuinen, harmi.”

Vilkaisin siskoon turhautuneena ja lopulta luovutin harjoitukseni kanssa. Loppuravit venytellen ja pitkät käynnit – voi kunpa hermoni kestäisivät kaunista ruunikkoa vielä sen verran.
”Kuuntele nyt jooko”, Amanda tuhahti ja tuli maneesin puolelle ihastelemaan Norppaa lähemmin.
”Myydään se. Jos me halutaan olla kasvattajia, meidän täytyy myydäkin varsoja. Et selkeästikään pidä laadusta ja minä en tee estesukuisella mitään. Sitä paitsi, Norppa vaikuttaa ihanan kovapäiseltä viedäkseen Auburnin mainetta maailmalle.”
Huokaisin, vaikka tiesin jossain takaraivossani siskon olevan oikeassa. Norppa ei ollut unelmieni estetamma, ei ainakaan vaikuttanut siltä.
”Annetaan sille vielä mahdollisuus. Sehän saattaa kasvaa kivaksi”, vastasin, ja ohitin täysin Amandan höpöhöpöunelmat Fellun tyylisistä hevosista, jotka kansoittaisivat koko Maan. Jos Norppa tosiaan myytäisiin, haluaisin koulia sitä ensin jonkin verran. Suuren potentiaalin omaava puupäähevonen saattaisi väärissä käsissä menettää potentiaalinsa, mutta tuskin puupäisyyttään. (Ja sellaisia kasvatteja en tahtoisi kontollemme.)

Ankka venytti ravissa kivasti, mutta tuntui yhä nälkäiseltä. Se oli palautunut tiineydestä hyvin ja kaipasi selkeästi vauhdikkaampaa liikuntaa ja kovempaa treeniä.
”Vielä yksi juttu!” sisko huikkasi ja siirtyi taas katsomoon, varmaan lähteäkseen ja jättääkseen Norpan kiinnipyydystämisen omaksi ongelmakseni.
”Lefalla on etujaloissa sen verran pahaa kulumaa, että sillä ei arvaisi hypätä enää pitkään. Merja suositteli kilpailueläkettä, jotta viimeiset vuodet säilyisivät laadukkaina.”
”Ai! Harmi”, sanoin ja tarkoitin sitä, vaikken vielä ymmärtänytkään asiayhteyttä.
”Niin että koska Riepukaan ei ole hypännyt enää pitkään aikaan, Ellie tarvitsee kilparatsun. Tyttö on lahjakas. Ja Ankka on Riepun tytär.”

Amanda oli tykästynyt Ellieen, tiesin sen. Olin lisäksi samaa mieltä: vaaleahiuksinen kaunotar oli lahjakas. En silti pitänyt siskon ajatuksenjuoksusta.
”Pitää harkita”, venyttelin sanojani ja annoin tyytymättömyyden paistaa esteettömästi kasvoiltani.
”Hyvä! Harkitsit, ja nyt harkinta-aika on päättynyt. Lupasin Ankan jo Ellielle. Heippa!”
”AMANDA!”
”No mitä, ethän sinä edes tykkää kilpailla? Jatka masentumista rauhassa ja anna hevostesi edetä.”
”–”
”Sitä paitsi, rauhoitu Isabella, ei vuokrausdiili tarkoita tammasi luovuttamista koko kesäksi Saksaan. Hyvinhän sinä olet sopeutunut Vilan, Rillan ja Eelan kohdallakin. Ellie vaan ratsastaa sillä sinun lisäksesi ja me saamme pieniä lisätuloja.”
Amanda oli ihmeen ymmärtäväinen ja lempeä ollakseen oma itsensä, ja hetken aikaa kuvittelin, että sisko tuntisi jonkinlaista myötätuntoa – ymmärtäisi, miten raskasta Ankan luovuttaminen Rasmuksen ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi oli ollutkaan. Tapansa mukaan sisko kuitenkin luikki pois, eikä jättänyt tilanteeseen neuvotteluvaraa.

Lopulta kävelin Ankan kanssa niin pitkät käynnit, että Norppakin kyllästyi puuhasteluun ja pysähtyi nököttämään keskelle maneesia. Sain sen kiinni kreivin (vai kreivittären?) aikaan, juuri, kun vihellys kuului ja Anton pilkautti päänsä areenan puolelle.
”Ohho! Anteeksi”, mies huudahti vilpittömästi. ”En hoksannut teitä vaikka katsoin kyllä ovessa olevasta ikkunasta...”
”Ei hätää, ollaan juuri lähtemässä”, rauhoittelin häpeilevää Antonia, sillä saatoimme hyvinkin olla seisseet jokseenkin kuolleessa kulmassa. (Siitä olin silti tyytyväinen, että riiviö ankanpoikaseni nyki itseään kauemmas narussa eikä esimerkiksi laukannut täyttä päätä Vilaa päin tai ovesta vapauteen.)
”Hyvää treeniä! Se oli eilen vähän kankea oikeaan, koeta taivutella hyvin”, vinkkasin hymyillen Antonille, vaikka todellisuudessa ajatuksiani kalvoi Ankan jakaminen jonkun toisen kanssa.
Anton kiitti vinkistä ja kiipesi vikkelästi penkin kautta Vilan selkään.

Talliin päästyäni suorastaan lennätin Norpan yksin isoon karsinaansa ja kiinnitin Ankan hoitopaikalle. Ankka huokaisi pitkään, ja tunsin itse samoin.
”Älä huoli, pian päästetään riiviö maailmalle”, kuiskutin kimolle ymmärtäväisenä.
”Mitäs täällä kuiskutellaan?” jostakin luikahtanut Penna tiukkasi.
”Lohdutin vain Ankkaa, että pian se saa karsinan ihan itselleen.”
”Ahaa, niin aivan, ymmärrän”, Penna irvisti. ”Vieläkö ajattelit laittaa tammavarsat samaan karsinaan?”
Äänestä kuuli ja ilmeestä näki, että ajatus oli Pennan mielestä vastenmielinen. Olimme alun perin ajatelleet, että vieroituksen hetkellä Lempi ja Norppa saisivat toisistaan turvaa, jos asuisivat samassa karsinassa ensimmäisen vuotensa. Norpasta oli kuitenkin kuoriutunut termiitti ja herkempää Lempiä kohtaan Penna oli hurjan suojelunhaluinen.

”Niin. Se ei taida sittenkään olla paras ajatus. Onhan meillä karsinoita ja kyllä ne kaltereiden läpi toisensa näkevät. Luulen, että vieroituksen aika voisi olla pian. Ankan maito alkaa jo vähetä kovasti, väkirehujen poisto on tepsinyt. Sitä alkaa ärsyttää tissejä härkkivä Norppa.”
”En ihmettele”, Penna nyrpisti, ja mainitun kiusankappaleen suunnilta kuului sopivasti kolinaa. ”Mitä jos tehtäisiin se  ensimmäinen maaliskuuta? Sitähän alustavasti suunniteltiin.”
”Sopii”, huokaisin, ja harjasin huolellisesti valkoista karvaa. Penna oli jo poistumassa, kun muistin: ”Ainiin! Ellie alkaa vuokrata Ankkaa.”
”Ai! Vai niin”, tallimestari totesi selvästi yllättyneenä.
”Tamma sopii tasoltaan oikein hyvin.”
”Niin niin.”
”Ja sille tekee hyvää treenata kunnolla, kunhan palautuu”, jatkoin puolusteluani, vaikken ymmärtänyt miksi.
”Sehän on selvä, neiti Sokka. Hyvä tietää. Teit varmasti hyvän päätöksen. Von Brandt käsittelee hevosia huolellisesti ja onhan sinulla sitten nämä varsatkin”, Penna totesi rauhalliseen sävyyn. ”Eikä sinun ja Ankan yhteinen taival tähän pääty.”
”Ei niin”, vastasin, ja hymyilin jo pienesti.

Alkushokki oli väistynyt, ja aloin jo sopeutua ajatukseen. Olin oudolla tavalla helpottunut. Oikeastaan järjellä ajateltuna vuokrauskuvio oli äärimmäisen hyvä ratkaisu. Aikani oli jo nyt rajallista, joten Kamin ja Ankan palatessa samaan aikaan täyteen treenaukseen olisin yhä vain kiireisempi – varsojen koulimisesta puhumattakaan. Eikä ajatus ollut edes niin vaikea kestää: Olinhan selvinnyt Ankan lähettämisestä Keski-Eurooppaankin. Sitä paitsi, Ellietä useamman vuoden valmentaneena tiesin, että naisen ratsastustyyli sopisi Ankalle loistavasti.

_________________
Kartanon omistajatar
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 858

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Ellie von B. Tänään kello 10:55

Huonoa tuuria ja sometauko
perjantaina 27/03/2020
#kevatpaivantasaus

Ellie selasi raivokkaasti sosiaalisen median julkaisujen virtaa. Kaikki tuntuivat päivittäneen hauskoja julkaisuja CUP:in aikana, mutta vaaleaverikkö ei keksinyt mitään julkaisemisen arvoista. He olivat suoriutuneet Ankan kanssa vain keskinkertaisesti kummassakin luokassa, helpommassa heidän taaksensa jäi ainoastaan Lukas Niemenpää. Ellietä nyppi myös se, että Matilda oli voittanut metrikahdenkymmenen luokan, hänen jäädessä Ankalla kauas taakse. Oliko hän muka huonompi ratsastaja kuin Matilda? Ei mielestään. Olivat he päässeet sentään uusintaan, mutta niin oli moni muukin luokan ratsukoista.

Toki Ankka oli Ellielle uusi ratsu, eivätkä kaikki nappulat tamman ohjaamiseen olleet vielä täysin hallussa. Heillä oli vain kaksi valmennusta ja kourallinen ratsastuskertoja takanaan ennen ensimmäistä osakilpailua ja Ankkakaan ei ollut varmasti parhaimmillaan näin pian varsaloman jälkeen. Ensi osakilpailuissa sijoitukset olisivat taatusti parempia, vähintään puolivälin paremmalla puolella.

Ellie toivoi myös, että saisi vuokrata Ankkaa pidemmän aikaa. Vakiohevosen vaihtuessa tai sen puutteessa oli hankalaa treenata tavoitteellisesti. Ehkä hänen pitäisi ostaa jossain vaiheessa oma hevonen. Se olisi kyllä suuri sitoutuminen. Kaikilla hyvillä esteratsastajilla oli kuitenkin oma hevonen. Jopa Jonnylla oli nykyään Lyyli, jos miestä nyt edes saattoi hyväksi esteratsastajaksi kutsua. Oma hevonen olisi suuri sijoitus niin rahallisesti kuin ajallisestikin, mutta Ellie aikoisi pitää silmänsä auki, jos sopiva osuisi kohdalle.

Ankka nykäisi riimunnarua nostaessaan päänsä ylös. Se näki kauempana jotain mielenkiintoista, mutta seisoi kuitenkin kiltisti Ellien vierellä. Lefa sen sijaan olisi varmaan mennyt jo menojaan. Siksi Ellie piti Ankasta. Se oli mahdottoman mukava käsitellä ja hoitaa, aivan kuten Riepukin. Hän talutti tammaa vielä hetken aikaa, ennen kuin vei sen karsinaansa heinien äärelle. Ankka oli heikosta menestyksestä huolimatta ansainnut huolellisen harjauksen, tänään oli vain ollut vähän huonompi tuuri puomien suhteen. Olivatkohan kannattimet olleet tänään jotenkin erityisen heikosti kiinni?

Ellie ei aikonut postata päivästä ainuttakaan kuvaa. Mitä hän muka julkaisisi? Ei taatusti sanaakaan siitä, ettei sijoittunut kummassakaan luokassa. Ehkä jonkun kivan yhteiskuvan Ankan kanssa ja hehkutusta siitä, miten kaunis hänen uusi kisaratsunsa oli? Kuitenkin joku kysyisi, miten kisat olivat menneet. Ehkä hän pitäisi tänään taukoa sosiaalisesta mediasta ja yrittäisi uudelleen huomenna, jos koululuokka menisi hyvin.

Sen sijaan vaaleaverikkö kuvasi pikaisen stoorin Instagramiin, jossa vilahti Ankan turpa ja heinäkasa. Tekstinä mysteerinen päivän työt tehty. Ja yhteenkään kysymykseen siitä, miten kisat menivät, hän ei vastaisi.
Ellie von B.
Ellie von B.
Vuokraaja

Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 363

Takaisin alkuun Siirry alas

Ankan päiväkirja Empty Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa