Ankan päiväkirja

Siirry alas

Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.11.17 10:42

Ankan päiväkirja

No Duchess, "Ankka" | rautiaankimo hannovertamma | omat sivut
Omistaja: Isabella Sokka | Hoitajaa ei oteta



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 28.10.18 14:53, muokattu 3 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.11.17 10:43


Tiistai 31.10.2017

Amanda oli ostovimmassaan alkanut täyttää tallia, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä samaan sotaan. Päätin ottaa siskoani kiinni ja hankkia itselleni pari uutta tammaa. Toisen hevosen, nuoren Minan ostin pienen harkinnan jälkeen Järnbystä. En kuitenkaan halunnut vielä yhtä nuorta lisää - enkä toisaalta liian vanhaakaan. Parhaassa kilpailuiässään olevia, sopivansukuisia ja lahjakkaita puoliveritammoja ei vaan tuntunut kasvavan puissa. Olin jo luovuttamaisillani, kun tuttu sukulinja iski silmääni myytäviä hevosia selatessa. Riepun varsa! Jo kahdeksanvuotias tamma, jolla oli sukunsa puolesta rahkeita esteisiin ja kouluun. Ryhdyin tutkimaan tamman tietoja heti tarkemmin ja varasin Innalta koeratsastuksen.

Tamma oli Riepun tapaan kimoutunut. Ratsuna se oli juuri sellainen kuin toivoinkin - reaktiivinen ja herkkä, selkeästi lahjakas urheiluhevonen. Käsiteltäessä tamma oli kuitenkin järkevä. Kauppoja ei tarvinnutkaan kauaa miettiä. Pian jo hain neitokaisen kotiin, vaatimattomasti Auburnin pienimmällä trailerilla. Amanda oli parhaillaan kömpimässä kotiin taksista. Olin ajoissa liikkeellä, kun taas siskoni tuntui juhlineen pitkään.
"Ketä sä oikein kuljetat?" Amanda kysyi tavanomaisen töykeästi. Mulkaisin siskoa, mutta hymyilin leveästi. Avasin lastaussillan ja Amandan vastahakoisella avustuksella talutin tamman pihalle. Kaunis hannover pörisi ja silmäili paikkoja jännittyneenä, mutta täysin paikallaan.
"Tämä tässä on Riepun varsa", esittelin ylpeänä.
Humalainen Amanda purskahti nauruun. "Isbe-rakas, oot nähnyt unta! Riepu on ruuna!"
En voinut muuta kuin mulkaista ja huokaista. "Jep ja tämä tamma on kahdeksan. Sitä paitsi käytit tuhottomasti rahaa Riepun ja Lefan pakasteiden talletukseen, muistatko?"
Blondi hiljeni ja katsoi minuun murhaavasti, ihan kuin olisin tosiasioillani pilannut hyvän vitsin.

Lähdin taluttamaan kaunotarta kohti tallia, enkä enää välittänyt Amandasta. Sisko kuitenkin päätti roikkua kintereillä kuin takiainen. Yhtäkkiä sitä oli alkanut kiinnostaa.
"No mikä sen nimi on? Mistä tammasta, saatan muistaa", sisko kysyi muka-välinpitämättömänä, mutta oikeasti lähes tärisi innostuksesta. Ei ruunille joka päivä varsoja tupsahtanut.
"No Duchess, emä on kantakirjatamma Foxtrail Canary", vastasin neutraalisti.
"No Duckhess? En muista sellaista", sisko höpisi kovasti ääntäen.
"Ei todellakaan, vaan No Duchess. Herttuatar, mutta Riepun No-nimilinjaa käyttäen", tarkensin.
"Mähän sanoin Duckhess", Amanda sylkäisi.
"Ja god damned se on väärin! Opettele englantia! Siinä ei ole k:ta, unohda jo se saksa ja konsonantit joka hiton välissä jooko. Minun tammani ei ole mikään, mikään Ankka-herttuatar", sanoin paheksuen.
"ONKO SEN NIMI ANKKA! Olisit heti sanonut", humalainen Amanda räkätti. "Isbe on ostanut ankan, varmasti maailman kalleimman ankan - laa laa laa-"
"Ei, mä en pysty tähän. Mene pois. Please." Irvistin, ja korviani suojaten talutin hämmentyneen hannoverilaiseni talliin. Onneksi Amanda ymmärsi poistua.

Seuraavana aamuna menin tarkastamaan uuden tammani vointia jo varhain. En edes muistanut koko keskustelua Amandan kanssa ja naamani lehahti kiukusta punaiseksi, kun näin neitokaisen ovessa suuren, erehdyttävästi erään nimeltämainitsemattoman perijättären käsialaa muistuttavin koukeroin kirjoitetun nimikyltin. Ovessa luki koristeellisin kirjaimin "Ankka". Olin repimässä lappua kiukuissani irti, kun Anna ilmestyi talikon kanssa näkyviin.

"Et sitten hevosta viitsinyt ostaa?" nainen virnisti ja Jonathan ilmaantui jostain serkkuni taakse ivailemaan lintufarmari-Isabellasta. "Amanda sanoi, että sen emä on Kana. Melkoisen risteytyksen sait aikaiseksi", Jonathan jatkoi leveästi virnuten.
Tulta ja tappuraa aurallani ympäristöön sylkien lähdin raivokkaaseen marssiin kohti kartanoa.
"AMANDAAAA!!!"


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 12:42, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.11.17 17:52


Lauantai, 18.11.2017

Laitoin Ankalle suojia tamman mutustaessa muutamia heinänkorsia suitset päässä. Talli oli rauhallinen, enkä päässyt ajatuksia pakoon. Juhlat olivat olleet ihanat. Ilta oli muuttunut vielä ihanammaksi, ja sitä seurasi ihana aamu. Harmi vain, että mikään ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Minun piti olla hyvä emäntä – oikein Amandan vastakohta – ja olin päättänyt, että keskustelen tasan varmasti kaikkien vieraiden kanssa. Taisin nyökätä useimmille, mutta tyylikäs juhlavieraiden kanssa seurustelu pääsi unohtumaan pahan kerran. No, ainakin Mikke oli nyt kokeiltu ja mahdollisen jälkipyykin arvoiseksi todettu.

Sitä paitsi, tuli mitä tuli, Mikke oli ainakin ihanan suoraselkäinen. Huokaillen ja puhisten join niin paljon vettä kuin mahdollista, samalla tunkien kypärän päähän. Maiskutellen suostuttelin Ankkaani nostamaan päätään. Talutin tamman maneesiin viskottuani ensin juomapullon tallikäytävälle, johon se kellahti surullisesti kuin roska. Leikin, etten huomannut sen välittömästi aiheuttamaa epäsiisteyttä puhtaalla betonilla.

Maneesin ovilla minua vastaan tuli kaunis, ruskeankultakutrinen nainen taluttaen nuorta tammavarsaa. Nainen katsoi minuun vähän yllättyneenä, mutta tervehti sitten kohteliaasti.
”Ja kukas hitto sinä olet? Minun maneesissani?” kysyin, ehkä tarpeettoman epäkohteliaasti. Oliko Amanda tarttuvaa?
”Heidi. Hauska tavata”, nainen vastasi epäröiden, mutta rohkean kohteliaasti. Tumma tamma tempoi ja asteli hermostuneesti, mutta pysyi naisen hallussa.
”Älä viitsi Isbe, meillä on maneesinvuokraussopimus”, kuului tuttu ääni takaani.
”Ai, taidatkin olla Isbella, olin teidän juhlissanne toissa päivänä. Kiitos kutsusta”, Heidiksi itsensä esitellyt jatkoi. Vai vielä kutsusta? En kyllä ollut kutsunut.
Ilmeeni varmaan kertoi aika paljon, sillä Verneri asteli varovasti Ankan takaa väliimme, kuin mikäkin rauhanneuvottelija.
”Heidi oli kilpailuissa hevosenhoitajanani ja sai luonnollisesti kutsun”, Verneri totesi sovittelevasti. Vai että hevosenhoitaja, vai sittenkin ”hevosenhoitaja”?

Ajatus varmaan vilahti kasvoillani, sillä Verneri mulkaisi minua varoittavasti. Hitto soikoon, tyyppi tunsi yhä ilmeeni. Kuin käskystä loihdin kasvoilleni hymyn, ja naista itsevarmasti päästä varpaisiin katseellani poraten yritin pelata hieman lisäaikaa. Vernerin ympärillä oli pyörinyt paljon naisia, enkä harmikseni ollut jutellut kenenkään kanssa. Muistin kuitenkin nähneeni juuri tuollaiset hiukset, joten päätin ottaa riskin. Sitä paitsi näytti siltä, kuin Heidin latvoissa olisi yhä ollut häivähdyksiä ajattelemistani juhlakiharoista.

”Ah, sinulla oli se äärettömän kaunis viininpunainen mekko. Anteeksi etten ehtinyt tervehtiä sinua juhlissa, tarkoitus kyllä oli. Ihana kuulla että viihdyit, vaikka juhlat olivatkin aika vaatimattomat. Ja pahoitteluni aiemmasta epätahdikkuudestani, rakas sisareni ei ole kertonut sopimuksenne tarkempia ehtoja. Olette toki jatkossa tervetulleita”, paapatin kuin kansanedustaja, ja lähes aidosti hymyillen kurkotin kättelemään naista.
”Hieno tamma”, kehuin ja katselin nuorta uteliaasti.  
”Kiitos”, Heidi vastasi, äänessään syvää ylpeyttä jonka tunnistin heti.
”Oma kasvattisi?” kysyin ja arvostukseni sekä kiinnostukseni nousivat välittömästi.
”Kyllä.” Heidi hymyili oikein leveästi ja siirsi tammaa niin, että saatoin paremmin tarkastella sitä. Tuuppasin Ankan ohjat hämmentyneelle Vernerille, joka huuli pyöreänä jäi kiltisti pitelemään kimoa, kun itse katselin ja lääpin Heidin Cariadiksi esittelemää kaunistusta. Rupattelimme varsasta ja varsoista hetken, kun Verneri rykäisi.
”Joo joo. No, nähdään joskus myöhemmin Heidi”, sanoin hyvästiksi, kun otin Vernerin ojentaman tamman takaisin haltuuni. Ankka olisi näemmä voinut jatkaa seisoskelua kauemminkin, mutta Cariad oli jo levoton. Olisin kovasti halunnut vihata Heidiä, Amandan tekemää diiliä ja Vernerin naisia, mutta harmikseni tykkäsin naisesta ja ilahduin uudesta väestä maneesillamme. Ehkä en sittenkään ollut Amandan tasolla ihmisvihassani.

***

Ankka oli ratsuna ihana: kuin nuori Eela, mutta viisaampi. Tamma kulki reippaasti eteenpäin, pysyen silti hienosti kuulolla. Päätin ratsastukseni loppuun hypätä pientä pystyä, joka oli jäänyt jonkun jäljiltä maneesiin. Ankka lähestyi estettä ahneesti ja hyppäsi tarpeettomalla ilmavaralla. Naurahdin ääneen, sillä ratsastus tyhjässä maneesissa uudella lahjakkaalla estehevosella oli parasta mitä saatoin kuvitella.
”Hypätkää nyt ihmeessä jotain isompaa.”
Hätkähdin – missä vaiheessa Verneri oli hiipinyt katsomoon? Poskilleni nousi puna ja olin näpäyttämässä miestä siitä, että katsomossa vakoilusta veloitettaisiin erillinen vuokra, kun Verneri jo harppoi keskelle maneesia ja korotti pystyä huomattavasti. Mies heilautti takkinsa reunalle, paljastaen alta ihonmyötäisen paidan ja lihaksikkaan kroppansa.

Tuhahdellen käänsin katseeni. Oli ärsyttävää nähdä komeita miehiä harva se päivä, sillä silloin muisti, miten kivaa niiden kanssa saattoi olla. Olisi pitänyt pitäytyä Ollissa, jolloin varsinaiset halut eivät pahemmin piinanneet. Nyt hommasta oli tullut harmillisen nautinnollista. Yhä punastellen ohjasin Ankan uuteen yritykseen. Laukka tömisi vaimeasti tasaisella pohjalla ja kiukustuneena käänsin tamman huolimattomaan lähestymiseen. Nopeat ja korkealle nousevat takajalat pelastivat puomin putoamiselta, mutta hyppy oli minun osaltani luokaton.
”Tarviiko edes sanoa?”
Verneri kantoi keskelle lisää tolppia ja puomeja, tehden meille lisäksi okserin.
”Mikäs estetunti tästä yhtäkkiä tuli?” tiuskahdin. Tuskanhiki kohosi, halusin ratsastaa paremmin.
Verneri vain myhäili ja seisoi sinnikkäästi keskellä maneesia, tarkat vihreät silmät meihin suunnattuina ja kädet ristittynä kiinteälle rinnalle.
”Paineen alla sä opit Eelaakin ratsastamaan.”

En vastannut. Ankka oli minulle vielä vieras ja huolimattomat painoapuni saivat neidon kummalliseen ristilaukkaan ja asettumaan ulospäin. Tuskastuneena tein ylimääräisen voltin ja yritin saada ensin itseni kasaan. Suoristin ryhtini ja siirsin takamukseni satulan keskelle. Tein siirtymisiä ja temponvaihteluita, ennen kuin lähestyin estettä uudestaan. Laukka oli nyt pyörivämpi ja osasin jo vähän hahmottaa askeleen pituutta. Este ylittyi helposti, mutta jostain täysin tuntemattomasta syystä horjahdin alastulossa satulaan töksähtäen. Tunsin itseni aloittelijaksi ja Verneri katsoi minua kulmiaan kohotellen.

Hyppäsin molemmat esteet vielä kertaalleen, nyt kohtalaisen sujuvasti. Huokaisten siirsin tamman rentoon raviin ja lopulta kiitosten kautta käyntiin pitkin ohjin. Verneri seisoi yhä keskellä, näyttäen mietteliäältä.
”Kiitos. Mutta tästä ei todellakaan tarvitse tulla tapaa”, vastasin, kylmyyttä ja nöyryytystä äänessäni. Olin vasta toista kertaa ikinä Ankan selässä, enkä olisi varsinaisesti halunnut yleisöä. Varsinkaan Verneriä.
”Isbe hei...”
”Moikataan jos tavataan, siinä se”, totesin ja hyppäsin Ankan selästä alas. Rapsutin tammaa ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Käännyin katsomaan taakseni, Verneri jäi maneesiin. Mies piirteli maahan kuviota kengänkärjellään ja tuijotti jyvien liikettä. Mietteliäs ja vakava ilme näytti siltä, kuin hiekalla olisi ollut tarinoita kerrottavanaan.


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 30.08.18 12:41, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 01.08.18 21:45


Maanantai, 2.7.2018

Auburnissa pidetyt lähisukuisten hevosten estekilpailut eivät menneet varsinaisesti ihan nappiin. Niin kuin Kalla CUP:kaan ei ollut mennyt, Viivin pyytämättömästä panoksesta huolimatta. Oikeastaan tyttö oli hoitanut Ankkaa juuri oikein, ja harkitsin jopa virallisen hoitokunnian myöntämistä. Jos tytöstä tulisi ihan oikeasti Ankan hoitaja, saisin sentään välillä vapaata. Samalla Viivi lopettaisi kitinän ja ruikuttamisen – olkoonkin siihen myöntyminen sitten minun puoleltani luovuttamista.

Talutin Ankan hoitopaikalle ja aloin harjata sitä hajamielisesti. Harmistuin ruskeista, harmaista ja pissaisen keltaisista länteistä sen verran kovasti, että vaivauduin yksityistalliin asti kaivelemaan toimiston kaapistani kimokiveä. Moikkasin vaisusti tallissa haahuilevalle Rasmukselle ja palasin kiireesti takaisin.

Ankka ei ollut liikahtanut lainkaan, vaan lepuutti edelleen samaa jalkaa. Varustin tamman ja kiipesin pihamaalla sen selkään. Oli niin helteistä, että valkoinen Niken toppi liimautui epämiellyttävästi selkääni ja ratsastushousut tuntuivat paahtavilta. Rakastin kuumuutta, mutta Ankan jaksaminen huolestutti. Käänsinkin puoliverisen tallitielle ja kohti varjoisia metsäpolkuja.

Olin hypännyt eilen neljä rataa vaihtelevissa korkeuksissa, enkä sijoittunut kertaakaan. Inna oli lällättänyt ihmeellisen rohkeasti olevansa parempi, mutta todellisuudessa olin voittanut naisen. Vilan kanssa hyppäsin Innaa paremmin, Ankan kanssa huonommin, mutta kokonaiskilpailussa olin ystävääni huomattavasti paremmalla sijalla. Sijoituksella seitsemän ja viimeinen oli eronsa, vaikka osallistujia olisikin vain kymmenen.

En silti ollut pettynyt Ankkaan, ja nytkin kimo tuntui reippaalta ja innokkaalta. Itse vain en pystynyt keskittymään lainkaan. Tein typeriä virheitä, ja toisinaan minusta tuntui, että maailma pyöri ja näössä oli häiriöitä. Univaje vaikutti tosissaan. Amandastakin oli tullut jopa tavanomaista tiuskivampi ja sen myötä kartanosta ahdistava.

Saavuimme Ankan kanssa juuri leppoisan keinuvassa käynnissä rantaan, kun keksin sen. Viime kesän lailla tulisin tänne, mökin rauhaan asumaan. Olo seestyi hetkessä.

***

Rauhallisen käyntimaaston jälkeen hoidin Ankan laitumelle, kävin suihkussa ja vaihdoin siistiin, tummansiniseen mekkoon. Pakkasin vanhanaikaisiin, koviin luksusmatkalaukkuihin läppärin, kirjoja, asuja ja yöpymistarvikkeeni. Ratsastusvarusteet veivät lähes kokonaisuudessaan tilan toisesta laukusta ja erilaisia alusasuja pakkasin enemmän kuin oli luultavasti tarpeellista.

Kiersin asuntoni silmäillen mahdollisia unohtuneita tavaroita tai päälle jääneitä kodinkoneita. Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Haikeana ähkin tavarat takapenkeille ja hyppäsin Astoniin. Tarkastin vielä osoitteen ja asensin navigaattorin, vaikka oikeastaan tiesin osaavani perille. Hermostutti, sillä mummon paras ystävä oli persoonaltaan erittäin arvosteleva. Jopa minulle tuli kylmiä väreitä sekä koulutyttömäisen ujo olo naisen piinaavissa kuulusteluissa. Silti, kukaan ei tiennyt ratsastusmaailmassa vaikuttavista kasvattajasuvuista enempää kuin Alma, ja minun oli korkea aika päivittää tietoni. Olin antanut seurapiirisivistykseni rupsahtaa, ja se hävetti.

Alma Koskela ei milloinkaan pettänyt. Sain tietää Rosengårdien suvusta enemmän kuin tarpeeksi, minkä lisäksi Julian ja Innan nuori vuokraajapoika osoittautui taitavaksi, kansainväliseksi kilparatsastajaksi ja Sarahin mummo mummoni ystäväksi. Viimeisin tieto oli harmillinen ja ärsyynnyin – sitä paitsi, en ollut kysynyt Sarahista mitään. Juuso oli kuulemma joskus ollut taitava ja varteenotettava kilparatsastaja (vanhus painotti sanaa vahvasti). Niinpä niin, mitähän Alma olisi sanonut omasta kilpaurastani?

”Kultapieni, olisin varovainen jos olisin sinä. Rosengårdien tilan emäntä on melkoinen nainen, joka saattaa laittaa sinullekin jauhot suuhun ihan mitättömästä asiasta”, Alma vakuutteli kattaessaan tomerasti pöytään kolmanneksi parhaan teeastiastonsa, mitä seikkaa hän oli jo useasti alleviivannut.
Kohotin kulmiani kiinnostuneena, mutten suinkaan pelästynyt noin epämääräistä varoitusta. Loppujen lopuksi olin sentään kasvanut Amandan ja oman äitini kanssa.

”Heidän esikoisensa on käsittääkseni melko järkevä, perheellinen nainen ja tämä Josefina sitten taas melko harmiton, mutta oi oi oi, se poika. Perheen poika ratsastaa työkseen kilpaa, mutta on niittänyt menestyksen lisäksi muutakin. Naisia”, Alma totesi kohtalokkaalla äänellä. Harmaat silmät porautuivat minuun. ”Ymmärtääkseni sinullakin on ollut muutama maineellenne epäedullinen seikkailu, tai näin olen kuullut.”
”Ai, niinkö?” kysyin välinpitämättömyyttä ääneeni tavoitellen.
Siemaisin pikkuruisesta kupposesta kammottavan pahaa teetä pelatakseni aikaa. Kieltäytyminen maidosta ei ollut auttanut, ja nyt jouduin maistelemaan kermaisaa litkua. Yritin parantaa makuelämystä poimimalla pikkuleipätelineestä yhden keksin, mutta meinasin tukehtua sen kuivuuteen.

”Isabella rakas, kehtaatkin vaieta näin vakavasta aiheesta. Kylällä on puhuttu, että Aarnisuon perheen koko omaisuuden perinyt poika olisi ollut sinun pauloissasi, ja että romanssinne alkoi asiakassuhteesta tallillanne! Se on kertakaikkisen pöyristyttävän asiatonta. Poika joutui lopettamaan koko ratsastuksen skandaalin pelossa!”
Mitä ihmettä, Mikkekö?
”Ei se nyt varmaan aivan noin mennyt”, sain kakistettua muinaisen keksin kuivattamasta kurkustani. Tosiasiassa en edes tiennyt, mihin Mikke oli hävinnyt. Ehkä juorussa oli perää, ajattelin huolestuneena.
Alma loi minuun läpitunkevan katseen ja keskusteli sitten yhtäkkiä helteisestä säästä.

Viisiminuuttisen tylsistyttämiskeskustelun jälkeen tämä palasi viekkaasti aiheeseen.
”Toivottavasti kiinnostuksesi Rosengårdeihin ei liity taas rahakkaaseen poikaan”, vanha nainen totesi viileästi.
”Älä viitsi Alma, harkitsen kasvatin ostamista heiltä. Haluan tietää, ovatko heidän hevosensa hintansa arvoisia.” Peittelin kiukkuni vain vaivoin. Luuliko tämä puoliksi muumioitunut muori todella, että jahtasin nuorten hevospoikien sukurahoja? Ihan kuin minulla olisi tarvetta sellaiselle. Jos Alma ei olisi ollut mummoni rakas ystävä ja tukenut tätä loppuun asti, olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Taas se katse.
”Selvä sitten. Mutta kysyit tarkoituksellisesti Niemenpäästä ja Shermanista. Näen tässä huolestuttavan kuvion. Molemmat ovat kilpaa ratsastavia miehiä”, Alma jatkoi sinnikkäästi. Samalla vaaleahiuksinen nainen kuitenkin työnsi eteeni mappia, joka epäilemättä sisälsi tämän käsin kirjoittamat analyysit henkilöistä, joiden hevoshistoriasta olin halunnut tietää. Paitsi että Alma tiesi kaiken tietämisen arvoisen kasvattamisesta, ratsuvaikuttajista ja kilpailijoista, niin tämä oli myös Supossa työskennelleen poliisin leski. Tiedot olivat aina tarkkoja ja ihailtavan järjestelmällisesti jäsenneltyjä. Ehkä pelottavankin tarkkoja.

Hymyilin Almalle ja vakuuttelin, että olin kunniakas nainen.
”Ole silti varovainen. Se Rosengårdien poika rypee taas skandaalissa eikä nyt ole ehkä paras aika ottaa yhteyttä Susanneen. Itse asiassa huonoin mahdollinen.”
Olin avaamassa suutani, kun Alma jo jatkoi: ”Hän on saanut taas potkut, poika siis, lue hevosuutisia niin tiedät. Olet hävyttömän huonosti perillä yhtään mistään!”
Yritin tiuskaista, että aikani ei juuri riittänyt seurapiiriuutisten lukemiseen, kun päädyinkin vain kiittämään kohteliaasti, nappaamaan mapin laukkuuni ja kiirehtimään ulos kohteliaisuudet matkallani huudellen.
”Sinun juorutaan harjoittavan esiaviollista seksiä! Tee loppu juoruista ja nai Verneri!” Alma huuteli perääni keittiön tuuletusikkunasta niin, että pitsiset verhot heiluivat villisti.

Huiskautin kädelläni ja irvistyshymyilin vanhuksen suuntaan.
Kiitos vinkistä, mutta ei kiitos! Sitä paitsi nainen oli pahasti myöhässä, mitä esiaviolliseen seksiin tuli.
Voi jospa Alma vain tietäisi, minkälaisia juoruja minusta oltiin pian levittämässä.

Hampaitani kiristellen kaasutin autollani äkäisesti kohti mökkiä. Kartanolle en palaisi hetkeen, ja jatkossa päivittäisin seurapiiritietämystäni ihan itse. Alma oli aiheuttanut minulle pahanpäiväisen päänsäryn, mutta ainakin tiesin nyt, että Rosengårdien tilalta tuli erinomaisia estehevosia.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 29.08.18 20:15


Maanantai, 27.8.2018

Yritin kiirehtiä toimistosta sosiaalisesti rauhallisempaan tammatalliin, mutten tietenkään välttynyt kohtaamasta ihmisiä. Hyvä etten törmännyt Gabriellaan, sillä ajatukseni olivat jossain aivan muualla kuin ympäristöni havainnoimisessa. Väärän värisessä varsassa ja tulevissa astutuksissa itse asiassa. Ja Rosengårdeissa, jotka eivät olleet ottaneet yhteyttä ostohalukkuutensa avoimesti ilmoittaneeseen perijättäreen.

”Oho, anteeksi!” puuskahdin.
”Ei se mitään”, Gabriella naurahti, muttei ollut aivan niin iloinen kuin yleensä.
”Kaikki okei?” kysyin varovaisesti ja irrottauduin kummalliseksi, tuttavalliseksi halailuksi muuttuneesta asennosta, johon olimme päätyneet.
Katsoin Gabriellaa läheltä silmiin ja tämä vain kohautti olkiaan surumielisesti.
”Onko Reiskalla kaikki hyvin?”
”Juu, on! Älä huolehdi. Mie olen ihan kunnossa”, tummatukkainen vakuutteli. Epäilin silti.
Lyylin syntymästä oli nyt viikko, ja niin oli teejuhlistakin.  
”Liittyykö tämä siihen komeaan deittiisi?” arvailin varovasti kysyen.
”Hmmhh.”
Gabriellan epämääräinen mutina ja olankohautus saattoi tarkoittaa halukkuutta olla kommentoimatta, mutta valitettavasti neiti Sokan uteliaisuus oli jo herännyt.
”Aaron jotakin, eikö? Täällä mökkeilevä tyyppi, harmi kun ei tullut heti esittäytyessä puheeksi. Mikä sen sukunimi olikaan?”

Gabriella katsoi minua hieman epäröiden, mahdollisesti ihan syystä. Vakuutin kuitenkin hymylläni, etten aikoisi tehdä tiedolla mitään pahaa. Kunhan utelin.
”Meidän välit on ihan selvät”, Gabriella sanoi, paljon vahvemmin nyt. Tunsin pientä surua naisen puolesta, sillä jokin sanoissa ja olemuksessa kertoi, että kaikki oli samalla myös ohi. Mitä heidän välillään sitten oli ollutkaan. Nyökkäsin myötätuntoisesti ja Gabriella tuntui ihan selkeästi kokoavan itseään.
”Aaron Kaarniemi. Se on sen kokonimi.”
”Aa, ai –” Kaarnimemi? Hyvänen aika!

Punastuin läpikotaisin ja yritin vaistomaisesti änkyttää Gabriellalle jotain. Pudotin puhelimeni tallikäytävälle ja tietenkin tumman naisen taakse ilmestyi toinen tumma kaunotar, Sarah. Sarah katsoi läpitunkevasti ferrarinpunaisiin kasvoihini ja onnettoman haparoivaan yritykseeni noukkia pudonnut puhelin.
”Isbe hei, mikä siulle tuli? Tunnetko sen?”
”Ei, en tunne. En ollenkaan. Huomasithan silloin teejuhlissakin, etten tunne Aaronia. Ei tämä siihen liity. Anteeksi, mutta nyt mun tarvitsee mennä”, selittelin itseni nopeasti kasaten. Purjehdin vikkelästi ensin hämmentyneen Gabriellan, sitten arvoituksellisen Sarahin ohitse. Kehonhallinta palasi onneksi pian, joten olin taas liikkeissäni sulava. Mitä hittoa Sarahkin teki yksityistallissa juuri nyt? Kävi loungessa tietenkin, päättelin, ja yritin karistaa punastumisesta seurannutta häpeää yltäni.

Harjasin ja varustin Ankan tomerasti ja kummempia ajattelematta, mutta jo muutaman alkukäyntikierroksen jälkeen ajatukset palasivat Kaarniemeen. Miten en ollut reagoinut sukunimeen juhlissa lainkaan? Tarkemmin ajateltuna tiesin kyllä miksi: en ollut voinut kuvitellakaan, että Aaronilla olisi mitään yhteyttä Kallaan. Olin olettanut, että sitten olisin tietänyt miehen jo.

Kevyt tuulenvire liikutteli puiden oksia ja satula alkoi natista kodikkaasti, kun pyysin Ankalta ravia. Keventelin ja taivuttelin tammaa, yrittäen saada sen notkeaksi. Tein siirtymisiä ja loivia käynti- ja raviväistöjä, kokeilin vähän lisätä ja kootakin. Vaihtelin tehtävää usein, mutten sisällyttänyt verryttelyyn mitään haastavaa. Anna ja Epi tulivat jossakin vaiheessa kentälle ja huiskautin serkulle hajamieleisen tervehdyksen.

Nostin laukan Annan kävellessä Epillä kohteliaasti hieman uran sisäpuolella. Ankan laukka pyöri hyvin ja vaivattomasti, joten unohduin taas haaveilemaan. Artturi Kaarniemi. Punastuin aivan varmasti taas, ja kääntelin katsettani kuin tarkastaakseni, näkikö joku. Katsomon penkeille oli istahtanut Anton. Punastuin syvemmin, mutta Antonin tai Annan katseessa ei näkynyt muutosta. Kaipa ne luulivat minun hikoilevan, vaikka todellisuudessa matkustelin Ankan automaattisessa laukassa.

Vaihdoin laukkaa lävistäjällä ja yritin saada itseäni keskittymään. Ajattelin tehdä temponvaihteluita ja kiemurauraa, mutta Ankan pirulainen tuntui tänään kokoavankin pelkän ajatuksen voimasta. Niinpä ajattelin taas Artturia. Sulavakäytöksistä ja ulkoisesti uskomattoman komeasti ikääntynyttä miestä, jossa oli kieltämättä jälkikäteen ajateltuna paljon samaa poikansa kanssa. Olin nolannut itseni täysin tyrkyttämällä itseäni tuolle hämmästyttävän karismaattiselle miehelle aivan yliopistourani alussa. Muistin yhä, miten ruokalassa tuijottelin muka-huomaamattomasti oikeustieteilijöihin päin ja haaveilin menestyvältä, mutta lempeältä näyttäneen Artturin käsivarsista. Juhlissa olin valitettavasti ollut suorasukaisempi.

Vaan Artturia ei ollut koskaan kiinnostanut. Mies oli naimisissa niin vaimon kuin työnsä kanssa, eikä yhdellä nuorella geologilla ollut sellaisessa yhtälössä mitään sijaa. Ainoa onneni oli, että Artturi ei ollut todennäköisesti koskaan tiedostanut iskuyritysteni määrää ja moninaisuutta, olinhan sentään ymmärtänyt pitää ne hienovaraisina. Tarkemmin ajateltuna oli täysin mahdollista, että Artturi ei ollut huomannut säälittäviä yrityksiäni ensinkään.

Työkaverini sen sijaan olivat huomanneet, ja koin edelleen häpeää tästä ainoasta epäonnistuneesta valloitusyrityksestäni. Jo pelkkä Artturin ajatteleminen sai itseluottamukseni hiipumaan pelkkiin rippeisiin. Muistin edelleen sen tunteen, kun tasapainottelin luovuttamisen ja liian sinnikkään yrittämisen välillä: kumpi oli lopulta nolompaa? Ja silti olin jatkanut liian pitkään, sillä jokin miehen karismassa oli vetänyt minua puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Alkuun en ollut tiennyt miehen olevan naimisissa, sitten en enää lumouksen vallassa välittänyt. Vasta työkavereiden naljailun ja epäonnistumiseni jälkeen olin luvannut itselleni pysytellä hyvin kaukana varatuista miehistä.

Siirsin Ankan käyntiin ja käänsin kimon kentän keskelle.
”Voisin hypätä jotain pientä, haittaako?”
”Ei ollenkaan, mekin voitaisiin”, Anna vastasi.
Anton tuli sukkelasti kentän puolelle auttamaan, mutta ehdin jo hypätä Ankan selästä alas.

”Ei hätää, saan yhden pystyn aikaiseksi itsekin”, hymyilin miehelle, mutta otin kantoavun silti ihan kiitollisena vastaan. Anton kantoi tolpat, minä pari puomia Ankan ohjat samalla käsissäni. Olin juuri aikeissa rupatella Antonin kanssa ja tutustua uuteen hoitajaani vähän paremmin, kun näin sivusilmällä Gabriellan saapuvan kentän laidalle ja heiluttelevan kädessään paperilappua.
   
”Isbeee! Unohdin antaa siulle tän! Siis et ikinä arvaa, mutta se Kanadan valmentaja oli aamulla täällä ja jätti siulle viestin”, Gabriella kailotti. Naisen ilme oli kuin rakkauskirjeen lähettiläällä, mikä yhdessä melko korkean äänenvoimakkuuden kanssa sai minut punastelemaan ties monennenko kerran. En tohtinut vilkaista vierelläni seisovaan Antoniin, tai oikeammin yhtään mihinkään. Ehkä juuri siksi tapahtui täysin käsittämätön liikesarja, jossa jalkani jäi ensin Ankan ohjien lenkkiin, mitä seurasi kompastuminen puomeihin (tai tiedättekö sellainen sarja pelastuksia ennen kaatumista, joita seuraa silti lopullinen kaatuminen). Kierähdin hiekkaan jonnekin esteen taakse ja kolauttelin matkalla ainakin toisen säären ja vähän lonkkaa.

Tunsin tulevat mustelmat ja sen kuuluisan värin, joka tällä kertaa poskille hiipimisen sijaan räjähti maalaamaan koko kasvoni. Kukaan ei kysynyt, sattuiko minuun. Todennäköisesti kompurointini ei siis ollut näyttänyt erityisen vaaralliselta, vaan ennemminkin huvittavalta. Nousin rauhallisesti ja pyyhin hiekkaa vaatteistani. Annoin Ankan jäädä ohjia pitelevälle Antonille, joka toivottavasti ymmärtäisi hoitaa sen asianmukaisesti talliin, ja lähestyin sitten nauruaan pidättelevää Gabriellaa.
”Eiköhän minun puomiharjoitteluni ollut tässä”, totesin mahdollisimman arvokkaasti, ja nappasin kirjeen haltuuni hykertelevän tummahiuksisen käsistä.




_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 31.08.18 20:06


Torstai, 30.8.2018

”Ciao!”
”Viivi, mitä sä teet Ankan karsinassa?”
”Hoidan sitä.”
”Hoidat sitä?”
”Niin. Kuuroko olet? Mä oon sen hoitaja. Herätys nyt mama.”
”Viivi! Mä en ole sun mama.”
”No mutta se kuulostaa paljon coolimmalta kun täti, jos joku vaikka kuulee.”
”...”
”Mitä sä nyt siihen jäit kyyläämään?”
”Mun täytyy ratsastaa Ankka. Ja Vila. Mulla ei ole nyt aikaa sun jutuille.”
”Hei mut tosi kätevää! Jos sulla ei oo aikaa meinaan. Mä voin ratsastaa Ankan, niin sit sulla on.”
”Etkä ratsasta!”
”Sä voit valmentaa mua, kyllä sekin käy.”
”Viivi! En valmenna.”
”No sit meijän on pakko mennä samaan aikaan. Hypättäiskö?”
”Ei hypätä! Voitko sä vaan harjata Ankan ja poistua sitten?”
”Kantelen äitille että sä olit törkee.”
”Ai nyt mä en ole enää sun mama?”
”Joo saat olla! Just hyvä - sit meijän täytyy lähteä semmoselle tiekkö yhteisretkelle! Maastoon! Joooo!”
”Uskomatonta.”
”Niin, onhan se aika hyvä ajatus kieltämättä.”
”...”
”No, mennäänkö? Vai pitääkö mun ratsastaa sun kaikki hevoset?!”



dialogi #ellienhaaste2
tikku-ukkomaasto #sarahinhaaste2

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.09.18 20:10

Syysmaasto 7.9.18

Kavioista kuului vain vaimeaa kopinaa, sillä polku oli kellastuneiden neulasten peittämä. Sellaista oikein kunnollista syysmyrskyä ei ollut vielä näkynyt, mutta pienempiä puita oli kaatunut siellä täällä. Jo muutama hassu sateinen päivä oli saanut sienet esiin, ja jouduin tosissani vastustamaan kiusausta laskeutua ratsailta ja kerätä harvinaiset herkkutatit talteen. Sen sijaan mustikanvarvut näyttivät tyhjiltä. Viimeisiksi jääneet marjat olivat aivan käppyräisiksi kuivahtaneita.  

Puiden lehdet olivat alkaneet kellastua, mutta vasta vähän. Ratsukot kulkivat perässämme rauhallisessa käynnissä, eikä kellään ollut tarvetta rupattelulle. Ja hyvä niin, sillä metsässä oli karulla tavalla kaunista. Ilma oli mielettömän raikas ja juuri kosteus teki tuoksusta ihanan. Melkein ihanamman kuin kesällä, joka oli sentään lempivuodenaikani. Mutta oli tämäkin ihanaa aikaa, alkusyksy nimittäin. Vielä ei uitu kurassa tai kuljettu otsalamppu päässä keskipäivällä.

***

”Ravia!” huudan, ja joku toistaa saman taaksepäin. Ankan korvat ovat uteliaassa hörössä, mutta se ei varsinaisesti kyttää mitään. Orava hyppää juuri oksalta toiselle, eikä Ankkaa kiinnosta. Joku takana tulevista tammoista kuuluu säpsähtävän, ja olen hirveän onnellinen kimoni maastovarmuudesta. Maastossa se on oikeastaan parhaimmillaan.

Ilma on ihanan leuto, ei kylmä eikä kuuma, ja on kosteaa, mutta ei sada. Ruska ei ole vielä tullut, eikä ruma kaikenpeittävä ruskeuskaan. Metsässä on vihreää, muttei niin runsaasti kuin kesällä. On enemmän tilaa hengittää.  Huomaan miettiväni, että ehkä myös maasto on nyt parhaimmillaan, ja hymyilen.

Ilostuminen syksystä jatkuu sänkipellolle asti. Niitä ei ole milloinkaan muulloin!
”Kolme... kaksi... yksi... HEP!” huudan, kun olemme taiteilleet hetken aikaa holtittomassa rivissä.
Ankka ampaisee laukkaan, mutta sen meno on kesyä verrattuna Eelaan. Tai Laraan, totean, kun Rasmus viilettää tammansa kanssa kaikista ohi.

Annan Ankan päättää vauhdin, kun huomaan ettei se tee mitään pöllöä. Tamma nauttii, muttei ole eelamaisen (tai laramaisen) kilpailunhaluinen tai kuuma. Ehdin katsoa muihin, suunnilleen samassa rintamassa eteneviin ratsuihin; Cariadiin, Zeliaan ja kannoilla laukkaavaan Banskuun. Matildan ilme on niin tuskaisen keskittynyt, että epäilen tämän pidättelevän nuorta neitiään – tai ylipäätään varautuvan holtittomaan riistäytymiseen. Cariadin ja Heidin meno näyttää yhtä hallitulta kuin miltä oma Ankkani tuntuu: tamma laukkaa kyllä kovaa, muttei vaikuta käyvän hölmöilyenergialla.

Viimeisenä käännähdän katsomaan Innaan ja tämän läsipäiseen ratsuun, porukan ainoaan oriin. Alan välittömästi nauraa ääneen. Muut varmaan luulevat sen johtuvan vauhdin hurmasta, jos ylipäätään mitään kuulevat, mutta ei. Nauran Banskulle. Ratsukko jää kokoajan pienesti jälkeen, sillä tämä ainoa ori on myös ainoa kouluhevonen, ja se ihan tosissaan lisää. Siis sillä tavalla, kun kouluaitojen sisäpuolella pyritään ojentelemaan kinttuja kauniiseen liitoon. Toki vauhdikkaammin, ja varmaan vähemmän hienosti, mutta ero estetammojen selkeästi nelitahtiseen kiitolaukkaan on silti naurunarvoinen.

Sitten sänkipelto näyttää loppuvan, ja naureskeluni lakkaa hetkeksi. Selkeä voittajamme Lara esittelee muutamat pukit, joista viimeisin irrottaa Rasmuksen satulasta. Ankka pysähtyy kiltisti, vaikka hädissäni pidätän vähän liiankin kovaa. Kysyn nopeasti, onko mies kunnossa. Pieni nyökkäys maasta käsin, on se. Nyt kuuluukin huutaa...
”Kakkua!”   
Hah, Inna ehtii ensin. Ja hyvä niin, sillä omalta osaltani se olisi saattanut olla asiatonta. Onneksi ei ehtinyt lipsahtaa. Matilda liittyy hyväntuuliseen kuittailuun ja Larakin on Rasmuksella tallessa. Mies puristaa ohjia pakonomaisesti, eikä ruunikko onneksi pompi enää. Tekee mieli vitsailla siemennäytteiden keräilystä Rasmuksen vielä tarkastellessa enemmän ja vähemmän pellonpohjaa, mutta hillitsen kieleni ja pitäydyn sopivasti huolestuneessa valmentaja-ilmeessä.

Loppuverryttelyssä hymyilyttää, vaikka yritän samalla katsella muita ratsukoita valmentajan silmin. Sänkipellolla pitäisi ehdottomasti käydä useammin, ja sienimetsään olisi vielä päästävä. Kunhan Ankka olisi hoidettu, keittäisin itselleni valtavan kupin teetä ja tilaisin ravintolasta jotain ihanaa syysruokaa kotiin. Ehkä sienipiirakkaa, tai sitten jotakin herkullista keittoa.

”Eiköhän palata tallille!” huudahdan, kun ratsukot keventelevät loppuraveissaan. Vedän vielä pitkän hengenvedon, ennen kuin sänkipellon ihastuttava ja pölyllään nenää pienesti kutittava tuoksu jää taaksemme.



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 02.10.18 12:46, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.09.18 13:43

Kouluvalmennus 14.9.18

Viivi:
Äiti heitti mut tallille. Ilma oli ihan ookoo. Mä jätin mun ratsastusvarusteet hoitopaikan viereen ja lähdin sitten hakemaan Ankkaa tarhasta. Jouduin vähän metsästämään sitä, ja mun toinen jodhpuri lompsahti siihen ainoaan lätäkköön, joka tarhanperkeleen perältä löytyi. Ankka vaan möllötteli rentona ja jouduin tosissani kiskomaan sen portille. Talutin sen puoliväkisin talliin ja sidoin käytävälle. Otin loimen pois ja aloin harjata: ensin kumisualla, sitten pölyharjalla...

Isabella:
Tulin tallille. Kartanolta, mikä ei siis ollut matka eikä mikään. Kävelin tavanomaista hitaammin, sillä valmennukseen oli vielä aikaa. Kiersin ruusutarhan kautta ja puutarhan ihailemisen sijaan uppouduin ajatuksiini. Olin hermostunut ja pettynyt. Thomas ei ollut raportoinut mitään, vaikka en toisaalta ollut edes vaatinut sitä. Mutta eikö sen pitäisi olla päivänselvää? Uskoin ja luotin miehelle aika vakavankin tehtävän, jonka se toivottavasti oli hoitanut hienotunteisesti, ja sitten ei mitään. Tai ehkä se panttasi vieläkin tietoaan Jonnyltä ja tikitteli kuin mikäkin pommi, joka jonakin kauniina päivänä räjähtäisi isoveljen naamalle.

Olisi vain pitänyt selvittää koko asia itse. Helvetti. Se oli vain tuntunut jotenkin kamalan kiusalliselta ja intiimiltä, Jonnyn ja Matildan yksityisasioihin kajoamiselta... Siksi oli ollut kivempi ulkoistaa koko juttu. Sitä paitsi, Jonathan oli kauan sitten vaatinut saada tietää, jos Thomas joskus löisi minua. Oli tuntunut loogiselta kääntää koko juttu toisin päin. Vaan nyt minua epäilytti. Helvetti.

Potkin kiviä kengänkärjilläni ja käännyn kohti tallia. Kai minun olisi mentävä vahtimaan Viiviä. En tiedä miten sekin tytteli oli saanut minut ylipuhuttua valmennukseen silmäterälläni. Ehkä otteeni kaikesta oli herpaantumassa. Napakka tuulenpuuska vahvisti epävarmuuttani ja jouduin kietomaan kädet kevyttoppaliivin ympärille, jotten olisi jäätynyt kuoliaaksi ja lentänyt tuulen riepottelemana hemmettiin.  

Viivi:
Sitten puhdistin kaviot. Katselin Ankkaa tarkkaan, oikein nojasin taaksepäin. Hitsi. Sen kankussa oli kellertävä pissaläntti. Olisi pakko vielä vähän hinkuttaa kimokivellä.
”Hei”, Isabella huikkasi vähän vaisusti ja melkein pomppasin ilmaan.
”Ciaaao! Oon melkein jo harjannu mutta älä kato tätä puolta vielä!!”
Oli tärkeää saada läntti pois äkkiä, ettei Isbe peruisi valmennusta. Se voisi olla juuri tästä kiinni. Yritin hinkkailla niin, ettei Isbe näkisi mitä teen, mutta tädinpirulainen tuli sillain kulmat kurtussa oikein katsomaan.
”Mä sanoin että älä katso!!”
”Onko sillä joku haava siellä??”
”Höh no ei ole.”
”Näytä nyt sitten.”
”Pissaa vaan”, vastasin harmistuneena. En ihan ehtinyt, mokomakin urkkija. Olisin halunnut esitellä Ankan vasta puhtaanvalkoisena. Isabella vaan tuhahti hassusti ja hiihteli sitten minne lie.

Jätin Ankan käytävälle ja hain varusteet, jotka oli onneksi aika puhtaat. Onneksi. Unohdin varata varustepuunaukselle oman aikansa, vaan ehkä tekisin sen tunnin jälkeen. Satuloinnin otin vakavasti, huovan piti olla millilleen suora. Ja suojat! Tuliko sille suojat? Laitoin ne silti. Tarrat millilleen suoraan, symmetrisesti samalle kireydelle.

Isabella:
Viivi pärjää tosi hienosti. Tyttö on yhtä maanisen tarkka kuin minäkin nuorempana (vai vieläkin?). Hah. Ajattelen ensin mennä yksityistalliin, mutten sitten kuitenkaan halua häiritä ratsukoiden valmistautumista. Tai siis... Rasmuksen valmistautumista. Muut tulevat Purtseilta.

Jonathan vaivaa mieltäni vieläkin. Mies ei ole sanonut minulle mitään, vaikka kieltämättä olemme nähneet vain ohimennen. Parhaassa tapauksessa Thomas on käsitellyt asian veljensä kanssa, eikä ole kertonut minun osuudestani asiaan mitään. Jep. Niin sen täytyy olla. Onhan sillä nuorukaisella kuitenkin järkeä päässään, eikö olekin? Ja Matilda ei tietenkään tiedä mitään, Matilda ei saanut tietää mitään, sillä ei tässä nyt hänestä ollut kyse. Tavallaan. Nyt on kyse vain siitä, millaista käytöstä sallisin tallimestariltani. Kaikki vaikuttaa maineeseen, joka on muutenkin vaakalaudalla. Puuttuisin Matildan elämään vasta sitten, jos nainen alkaisi käyttäytyä erityisen säikysti tai ilmaantuisi tallille mustelmilla. Siihen asti tämä ei liittynyt häneen, vaikka minua ihan vähän huolestuttaakin - nimittäin epätietoisuus.

Olen päätynyt kuitenkin yksityistalliin, huomaan istuvani toimiston pöydällä. Ja sitten epäilys hiipii. En usko omiin vakuutteluihini, ja kaivan kiireesti puhelimen taskusta. Thomas kokee vielä ruunauksen, jos luottamustani on käytetty väärin. Toivottavasti ei ole. Kyllähän mies on jo aikuinen...

Vastaanottaja: @Thomas R.
”Hei. Oletko jo hoitanut asian? Keskustellut kauniisti?
Selvisikö kaikki? Tiedän että tätä on turha sanoa, mutta
toivon todella, ettei kukaan muu ole saanut tietää. -I”


Viivi:

Sitten me oltiin noin vain valmennuksessa. Mua hämmästytti. Täällä oli ne makeet tytöt, jotka edellisessä Kalla Cupissa notkui Amandan kintereillä ja joille olin vähän kateellinen. Ehkä me juteltais tän jälkeen? Meistä saattaisi tulla kavereita. Vaikka ne olikin ihan vähän vanhempia, niin mulla oli se etu että menin Isben hevosella. Olihan se nyt siistiä.

Valmennuksessa oli myös aikuinen tyttö ja mies, ne oli ihan jostain eri sarjasta. Niitten hevoset oli tosi makeita (kaks hirveen sporttista ruunikkoa!) ja jotenkin istunta ja varusteet ja kaikki oikein huusi mulle, että ne oli esteratsastajia. Ja hitsin taitavia varmaankin. Yritin olla katsomatta, mutta vilkuilin niitä silti. Oli mielettömän siisti fiilis olla kouluvalmennuksessa esteratsastajien kanssa. Ja niitten tyttöjen, jotka oli varppina cooleja kaikkialla missä ne kävikin.

Viivi keskity! Et voi herranjumala törmäillä Ankalla mihin sattuu, katso eteen”, Isabellan ääni mäkätti ja tuhahdin. Joo joo. Täytyihän tässä muitakin vähän seurata, Ankka kun oli niin hieno ja kiltti. Vaikka oikeastaan... Musta ihan vähän tuntui siltä, että Rilla sopi mulle sittenkin paremmin. Ankka oli tavallaan hirveen helppo, mutta en ihan saanut siitä otetta. Se tuntui vähän isolta (mitä en kyllä sanois ääneen) ja sen selässä oli helppo unohtua haaveilemaan, jolloin suoritukset oli ihan keskinkertaisia (t. Isbe joka mäkätti taas). Mutta oli meillä silti kivaa.

***

”Moi! Mä oon Viivi, vähän te menitte hienosti”, sanon tytölle, joka on tosi kaunis. Sillä on hyppysissään suomenhevosen ohjat, mikä mua pikkaisen kummastutti jo heti silloin kun näin sen. Samalla se on jotenkin vieläkin coolimpaa. Että on kehdannut tulla tuollaisella puoliveristen sekaan, ihan pokkana vaan.
”Sä ratsastit tosi hyvin”, kehun vielä, vaikka totta puhuakseni katselin enemmän niitä pro-esteratsastajia. Mutta nyt on tärkeää olla kohtelias. Tästä voi alkaa ystävyys. Niinpä mä pinnistän mun suun miellyttävään hymyyn (muttei liian mairittelevaan, sellainen ärsyttää muita), ja talutan sitten Ankan pois.

Ihan kuin se tyttö olisi pikkasen hymyillyt kehusta, vaikkei vaivaudukaan puhumaan mulle. Mutta se ei haittaa. Mä olin jättänyt syöttini. Ehkä meistä tulisi kavereita, kun en tungettelisi liikaa. Mun pitää olla cool, eikä liian kakara. Sitten sopisin niiden seuraan. Mulla on kyllä kärsivällisyyttä odottaa.

Tallissa puran Ankalta varusteet, hoidan sen huolellisesti ja annan porkkanan. Sitten äiti tulee hakemaan ja täytyy lähteä kotiin. Valmennuksessa oli kivaa, ja nyt tää hoitotarina loppuu. Loppu.

#kouluvalmennus
tallitarinakliseet #jusunhaaste6

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.10.18 19:43


Perjantai, 28.9.2018
Rosengårdin tilalla
Osa I

Tulimme Innan kanssa samaa matkaa yhdellä trailerilla, vaikka periaatteessa koko porukka olisi voinut käyttää Auburnin isoa hevosrekkaa. Olin vähän jopa odottanut yhteistä matkustusrupeamaa Innan kanssa, vaikka lopulta autossa vallitseva tunnelma olikin vähintään outo. Rupattelimme kyllä niitä näitä koko ajan, mutta ihan pientä kiusallisuutta oli aistittavissa. Sen oli pakko johtua selvittämättömästä Verneri-asiasta, mutten oikein saanut asiaa puheeksi, eikä kyllä Innakaan. Mitenkään liian vaivaantunutta meillä ei kuitenkaan ollut, ja totta puhuakseni tämä leiri Rosengårdissa hermostutti minua enemmän. Siis ensinnäkin: mikä kumman leiri?!

Ja noin vain olimme perillä.
”Tervetuloa, tervetuloa.”
Jusun isällä oli lämmin ääni, napakka mutta pehmeä kädenpuristus ja ystävälliset silmät. Sitten Tytti (päivää, hauska tavata) ja Jessi (hei hauska tavata), sekä puheet Henrikistä joka oli myöhässä.

Hymyilin hermostuneen maltillisesti ja olin hyvilläni siitä, että Ankan saattoi purkaa kopista ilman mitään ohjelmanumeroa. Vastaanotto oli ihanan lämmin, mutta tilan emäntää ei näkynyt missään. Poissaolo oli tässä tapauksessa suurempi loukkaus kuin epäystävällinen tervehdys olisi ollut, ja vatsassani muljahti.

Avasimme Innan kanssa trailerin takaluukkua, kun satuin katsahtamaan tallimme nuorta paria. Sekä Rasmus (no, ehkä erityisesti Rasmus) että Jusu näyttivät siltä kuin näillä olisi juuri tullut varsakakat housuun. Sain pariskunnan hermostuksesta ihmeellistä voimaa – eihän minulla lopultakaan ollut mitään hermosteltavaa. Rasmuksen piti tehdä vaikutus perheeseen, Jusun perheellään meihin, ja heidän hevostensa pitäisi tehdä vaikutus minuun. Niinhän se oli, eikö? Tuskinpa Susanne sentään kutsuisi kokeilemaan kasvattejaan vain kertoakseen, että ne oli juuri myyty toisaalle.

Ryhdyin napsimaan Ankalta kuljetussuojia jaloista heti trailerin vieressä, kun napakka Tytti tuli auttamaan ja irrottamaan suojia toiselta puolelta. Kiitin kohteliaasti ja viskelin suojat trailerin välitilaan muiden tavaroiden seuraksi. Talliin kiirehtivistä ja yhä hevosiaan purkavista muista välittämättä taluttelin Ankkaa kaikessa rauhassa Rosengårdin pihamaalla. Katsoin ensin käynnin puhtautta ja hoputin neitoa reippaampaan askellukseen. Tarkastelu oli jäänyt päälle, sillä Eelalla oli nuorempana ollut tapana potkia itselleen kuljetuksen aikana kaikenlaisia pikkunirhaumia ja minivenähdyksiä, kunnes sen jalat suorastaan muumioitiin. Ankka vaikutti kuitenkin lupsakalta itseltään, joskin korvat olivat odottavassa ja innokkaassa hörössä.

Vihdoin maltoin siirtää katseeni Ankan kintuista kartanoon ja tiluksille. Rosengård oli hieno, ja tunsin kateellisen pistoksen. Myös Auburn – tai oikeammin Kastanjan kartano – oli ollut yhtä hieno, ennen kuin tulipalo pilasi kaiken. Toki olimme Amandan kanssa entisöineet kaiken tismalleen sellaiseksi kuin tilat olivat olleetkin, mutta ajan tuomaa patinaa oli erittäin hankala feikata. Viime vuonna kasvatetut pensaat eivät mitenkään näyttäneet yhtä majesteettisilta kuin vuosikymmeniä samanlaisina hoidetut kasvit tai ikivanhat puut.

Olihan meilläkin jotain säilynyt, se yksi suuri hevoskastanja esimerkiksi, mutta perinnemaisemassa oli säröjä. Rosengårdissa ei ollut. Tilaa oli vaalittu arvokkaasti, eikä sen ollut annettu myöskään rapistua. Modernisointia oli tehty julkisivuun hyvin vähän, tai sitten vain erityisen tyylikkäästi. Kaikesta paistoi sukuraha ja suomenruotsalaisuus (vai johtuiko jälkimmäinen vaikutelma tiedosta?).

Unohduin tuijottamaan kartanoa matkan päästä, kun havahduin pieneen liikkeeseen. Heilahtivatko ylimmän kerroksen verhot, vai näinkö omia harhojani? Ankka kyllästyi samalla sekunnilla haaveilevaan taluttajaansa ja kiskaisi päänsä alas nurmelle. Horjahdin pienesti ja palasin todellisuuteen. Kyllä, olin nähnyt näkyjä, sillä eihän kukaan alle eläkeikäinen vakoillut verhojen välistä vieraitaan. Eihän?  


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 11.10.18 22:20


Lauantai, 29.9.2018
Rosengårdin tilalla
Osa III – Maasto

Puunasin Ankkaa jo hyvissä ajoin – itse asiassa olin ensimmäisenä tallissa, joten varustamisen kanssa oli aikaa vitkutella. Laitoin maastoa varten suojat joka jalkaan ja pysyttäydyin estesatulassa. Muiden hyväntuuliseen rupatteluun en osallistunut, vaan suljin kaikki äänet lahjakkaasti pelkäksi taustameluksi ja uppouduin Ankkaan. Siitä todisti sekin, että Innan tullessa kysymään lainaksi purkkaa (tai jotain muuta mikä kuulosti sanana samalta?) vastaukseni oli ytimekäs ”häh”.

Ehkä samasta syystä minulle tuli äärimmäisen harmillisena yllätyksenä, etteivät kaikki olleet ajallaan tallissa. Miesvahvistuksiamme, Jonathania ja Rasmusta, ei näkynyt missään. Kiehuin kuvainnollisesti kypäräni alla ja olin jo aikeissa tuhahtaa ääneen, että mennään vaan, kun Rasmus suvaitsi saapua.
Rasmus, tuo Jusun hyväpeppuinen poikaystävä ja hirmuisen taitava ratsastaja, pyyhkäisi hajamielisenä pörröistä päälakeaan ja möläytti selityksensä.
”Anteeksi. Eksyin.”
Että mitä? Eksyit? Mistä minne? Olisin tahtonut tentata, mutta Alexander otti asian yllättävän rennosti. Olin kyllä pistänyt merkille, että mies ei itsekään ollut varannut turhan paljoa aikaa varustamiseen. Rasmus oli onneksi hyvin tehokas, ja pääsimme vihdoin lähtemään.

Nyt edessäni keikkui kauniin punaruunikko takapuoli, jota pidin herkeämättä silmällä. Letkaamme johdatti Alexander Karrolla, joka sattui olemaan yhden hevosehdokkaani emä. Halusin samalla vähän katsoa, miltä tamma vaikutti. Eikä siinä, toisinaan satulasta nouseva Alexanderin takapuoli vaikutti myös kivan kiinteältä kohteelta herkille silmilleni. Joku kiintopistehän niille oli oltava.

Takanani kulki Anna, joka oli saanut ratsukseen suloisen herasilmäisen kimon. Jossain Annan takana meni Inna mustalla tehopakkauksella, joka vaikutti hirveän pätevältä ja kiinnostavalta tammalta. Muita en sitten oikein saanut kurkituksi, eikä keskustelua juurikaan tullut. Alexander piti sen verran sopivaa tahtia yllä, että ei puhetta olisi huutamatta kuullutkaan, varsinkin kun halusin pitää vieraisiin hevosiin riittävän turvavälin.

Ankka oli virkeä, mutta kuunteli pidätteitä kiltisti. Rentouduin maaston aikana täysin. Oli todella virkistävää olla vain mukana, eikä aina vetämässä ja suunnittelemassa reittiä. Täytyisikin kotona suostutella Anna vetäjäksi useammin ja osallistua itse. Havahduin suunnitelmistani, kun Alexander huusi laukka-käskyn, ja ajattelin yhtäkkiä, että miehellä oli miellyttävä ääni. Sellainen sopivasti käskevä ja jopa hyppysellisen verran yläluokkainen. Harmi vain, että muuten Alexander tuntui olevan samanlaista vähäpuheista sorttia kuin sisarensa Jusu. Harmiton, ja ehkä vähän reppana. Ylimielisempi vain. Välillä kyllä tuntui, että sen silmissä olisi pilkahtanut. Mutta ei kai sentään, en ainakaan uskonut. Eiköhän se ollut loppuun asti äitinsä alistama poika-Jusu. Alma-muorin vihjailemat, usein naisiin liittyvät skandaalit eivät kuulostaneet lainkaan uskottavilta. Vaikka toisaalta... ehkä Josefinan veli oli vain vietävissä. Vähän sellainen ressukka.

Ankka innostui kunnolla vasta maastoesteillä. Tamma hyppäsi niin vauhdikkaasti ja suurella pompulla, että jouduin keskeyttämään mielessäni kehittymään lähteneen Rosengårdin-sisarukset -analyysin. Piti keskittyä ratsastamiseen. Oman hyppyvuoron odottaminen oli melkoista tuskaa ja steppailua, ja loppuajan sainkin sitten tehdä jatkuvia pieniä pidätteitä, kun Ankkani tahtoi nopeammin takaisin sorsalammikolleen.

Hyppäsin juuri alas Ankan selästä ja kiitin Alexanderia lyhyen kohteliaasti miellyttävästä maastoretkestä, kun silmäkulmassani viivähti punahiuksista liikettä. Se pirun Jonathan! Talutin Ankan näköesteeksi, sillä kenenkään (eli mammalleen kantelevan Alexanderin) ei tarvinnut nähdä tallilaiseni sluibailevan. Tai mikä pahempaa, tallimestarini. Toivottavasti se mokomakin juippi oli unohtanut esitellä itsensä sellaisena. Käänsin päätäni huomaamattomasti liikkeen suuntaan, ja näin Jonathanin luikkimassa roskisten suuntaan pizzalaatikko käsissään. Miten mautonta! Epäurheilijamaista! Olisi nyt herrantähden hävittänyt todisteet vasta pimeyden laskeuduttua.

Kihisin raivosta kuin pannulla sekunneissa vaahdoksi kärähtävä vuohenjuusto, mutta pidin ulkoisen zenini kurissa.
”Kiitos, oli oikein virkistävää”, sanoin Alexanderille vienosti hymyillen, kunnes hyvin harjoiteltu ilmeeni rakoili ihan pieneksi hetkeksi. Ei hyvää päivää, olin kiittänyt jo. Punastuin tuskin havaittavasti, ja hyvä etten kiittänyt ryhmään pääsystä, niin hankalaa kiittelyä oli sujuvasti lopettaa. Vai vaihtaisinko sen pahoitteluun turhasta kiittämisestä?

Ei. Tätä ei pelastettu tyhjillä puheilla. Oli parempi olla hiljaa ja niellä minimaalinen häpeä. Jotain tässä paikassa kyllä oli, joka sai takeltelemaan puheissaan, varomaan kaikkea ja ajattelemaan ihan outoja. Ehkä se oli Susanne Rosengårdin aineeton läsnäolo, jonka aisti. Ehkä siksi Jusu oli Jusu, ja minä hermostuneempi kuin aikoihin.  


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.11.18 19:08


Maanantai, 1.10.2018
Estevalmennus (rataharjoitus)
Rosengårdin tilalla, valmentajana Arne Rosengård

Kuului kolahdus, kopsahdus, tömähdys, kompurointia ja hiekan rapinaa. Yksi niistä äänistä oli ihan varmasti itsetuntoni, ja joku toinen sitten kärsivällisyys. Ankka oli viilettänyt okserille tuulispäänä ja jäin auttamattomasti hypystä jälkeen. Kimo rankaisi siitä heti nakaten kiukkuisesti takapäätään esteellä. Takapuomi tuli alas, ja koetin kuumeisesti tavoittaa tasapainoani satulan etukaareen humahtamisen jälkeen.

Ankka kaahasi tasan niin kauan, kunnes sain keskivartalolla tuen ja kädellä rauhallisen pidätteen. Hosuminen ei näissä tilanteissa herkän neitosen kanssa auttanut.
”Odotahan!” Arne huudahti, ja käänsin Ankan voltille nähdäkseni paremmin miehen suuntaan.

Josefinan isä heilutteli kädessään hiekkaista takasuojaa, jonka Ankka oli ilmeisesti juuri polkaissut helvettiin. Ärsyynnyin tahtomattani – miten noloa! Oliko se ollut huonosti kiinni koko ajan?
Arne ei kuitenkaan tehnyt asiasta mitään numeroa, vaan rivakoin ottein pyyhki pahimpia hiekkoja paljailla käsillään. Pysäytin Ankan, ja mies laittoi sen onnettoman läpyskän takaisin tammani kallisarvoisten kinttujen suojaksi.  

”Keskity paremmin ennen estettä. Muuten tuo tammasi rankaisee aika tavalla. Ihan hyvä, rauhallinen korjaus kuitenkin”, Arne totesi leppoisasti ja nyökkäsin. Palautteessa ei ollut sinänsä mitään uutta, sillä Ankka tahtoi muuttua haastavammaksi ja herkkähipiäisemmäksi esteiden kohotessa. Miksi en siis herrantähden osannut tänään keskittyä?

”Ja sitten Josefina”, Arne käski, ja hätisteli meidät taputtamalla Ankkaa pari kertaa hellästi kaulalle saatuaan suojan paikalleen.
Yritin saada Ankan rennoksi käynnissä, mutta keskittymiseni herpaantui tämän tästä. Pidin Jusua ja Grannia visusti silmällä, sillä en todellakaan halunnut olla se typerys, joka keskittyi pohkeenväistöön juuri sen esteen takana, jota seuraavaksi hypättäisiin.

Se nurja puoli rataharjoituksissa kyllä oli, että piti aika tavalla tarkkailla muiden menoa. Toisaalta se sama asia oli myös tällaisten valmennusten vahvuus. Kilpailutunnelmaan pääsi yllättävän aidosti, kun suorituksia tehtiin vuoron perään. Toista piti väistää, ja hypättävänä oli kokonainen rata.

Selkeästi tämä oli myös juuri sellainen pirun harjoitus, jossa me tarvittiin harjoitusta. Hah. Ankka kun ei ihan aina keskittynyt, ja sitten minä menetin hermoni, ja sitten Ankka menetti omansa vielä pahemmin. Vasta sitten ryhdyin keräilemään zenejäni, vaikka olisi pitänyt jo tähän ratsastusikään mennessä osata rauhoittua ja ennakoida silloin, kun asialle pystyi vielä tekemään jotakin. Tai ainakin silloin, siinä kriittisessä kohdassa ennen omaa hermostusta, olisi korjausliikkeiden tekeminen ollut paljon helpompaa.

Nostin kokeeksi ravin ja yritin antaa käden olla todella hiljaa, ohjankin ehkä aavistuksen löysä. Ankka ravasi tavanomaista energisemmin, mutta annoin sen mennä. Vilkuilin kypäränlipan alta Jusun hyppyjä ja kävin samalla rataa mielessäni läpi, jotta väistelisin oikein. Arne antoi tyttärelleen palautetta, ja kävi ilmi, että Grannikin oli energinen. Eri tavalla tosin: se oli enemmänkin höyryveturi ja Ankka loukkaantunut prinsessa.

Tuntui hassulta kuunnella Arnea, joka kyseli Jusulta, oliko tämä harkinnut kovempaa kuolainta. Olin nähnyt ratsukon koko radan, mutten ollut katsonut sitä. En sillä tavalla, en yhtään analysoiden tai edes, no, varsinaisesti katsoen. Ankka oli vienyt kaiken keskittymisen, ja säikähdin vähän, kun Arne käski minun tulla rata uudelleen. Tamma oli jo rauhoittunut ravissa, mutta laukannosto sai sen sähähtämään häntää huiskauttaen liikkeelle. Koetin pitää jalat hiljaa kiinni, mutta ilmeisesti pienikin kosketus oli tänään pahasta. Irrotin pohkeet sentin päähän kyljistä, ja Ankka lähti välittömästi sivusuunnassa alta. Joten sittenkin kiinni, mutta jospa iiihan rennosti. Lähes hipaisten, mutta tukien.

Hiki valui inhottavasti silmään, mutta Ankka alkoi kulkea sinnepäin. Jännittyneenä käänsin kimon kohti ensimmäistä estettä, kun Arne toppuutteli kovaan ääneen.
”Äp äp äp! Eipä tulla esteelle vielä, neiti rakas. Ratsasta ihan rauhassa se laukka ensin kuntoon. Nyt ei olla kilpailuissa, vaan haetaan hyvää suoritusta”, Arne napautti.

Punastuin valtavasti. Miten edes saatoin mennä niin vanhanaikaiseen halpaan, ja kuvitella, että valmentajan sanaa on toteltava heti. Olin monta kertaa moittinut valmennettaviani samasta syystä. Koskaan ei pitäisi olla liian kiire, ei ainakaan valmennuksessa. Ja olihan kilpailustartissakin hetki aikaa koota itsensä ja ratsunsa, kunhan sen hetken malttoi itselleen ottaa.

Vaikka saimme suorastaan luvan viivästellä, suorituspaine ei hävinnyt minnekään. Oikeastaan se paheni, sillä Arne tarkkaili meitä paljon kovemmin kuin oli äsken katsonut. Hetki sitten mies oli keskittynyt tyttäreensä ja tämän ruunikkoon, nyt minun piti pehmitellä uljasta tuittupäätäni toisen silmien alla. Punastelua ja hätiköintiä seurannut yhä suurempi nolostuminen vaikeutti tehtävää entisestään, mutta tunsin rentoutuvani lopulta aikalailla ennätysajassa. Jusun katse oli poissaoleva, sillä ymmärrettävästi tyttö keskittyi omaan ratsuunsa ja tuskin edes kuunteli; Arnen taas lempeän pehmeä ja rohkaiseva – ja silti napakka. Huonosta valmistelusta jäisin välittömästi kiinni, joten ei auttanut kuin niellä ylpeys ja etsiä niitä oikeita säätöjä.

Rentous sen sitten teki, niin kuin aina. Kunhan itse rentouduin (siis miksi se ei ollut vaan tapahtunut aiemmin?!) niin Ankka lakkasi räpiköimästä omiaan. Se oli mielettömän helppo ratsastettava, jos ei tehnyt selässä mitään. Isommilla radoilla, joihin myös tämänkertainen 140 cm laskettiin, valitettavasti vain joutui jo ratsastamaan. Ja silloin piti olla niin hemmetin rento ja tietoinen omasta kehonkielestään. Muutamia vähän huonompia ratkaisuja meille kyllä tuli, sillä arkailin vaikuttaa Ankan mielipiteisiin liiaksi. Enimmäkseen annoin sen valita, ja yritin vain ohjailla sitä mahdollisimman hienovaraisesti oikeille esteille. Paremminkin olisi voinut mennä, mutta ensimmäistä kertaa paljon parempi suoritus siitä tuli.

Inte bra, inte dåligt, bättre än tidigare oli oma valistunut arvaukseni. Ja niin. Arne käski ratsastamaan jatkossa rohkeammin, mutta herkkyydestä tinkimättä. Minun tasoiseni ratsastajan ei kuuluisi kuulemma sortua oikoteihin ja matkusteluun.

Että niin. Helppoahan se sitten olisi. Keskittyisin vain paremmin ja hallitsisin oman kehoni ja sitä myöten ratsuni täydellisesti. Samalla pistäisin mieleen, että ei, en vihannut valmentautumista, edellisestä kerrasta oli vain vähän liian pitkä aika.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 658

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Ankan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa