Rakas päiväkirja...

Istuin parvekkeellani vilttiin kääriytyneenä, tuijottaen lasittuneella katseella puita, jotka olivat tiputtaneet lehtensä jo hyvän aikaa sitten. Maailma tuntui viime päivinä murenevan palasiksi jokaisella elämän osa-alueella - minä sen mukana. Olin treenannut lähes hullun lailla Riepun kanssa Kalla-CUP:in toisiin osakilpailuihin, minkä takia pettymys vyöryi voimakkaana ylitseni kuin hyöyaslto, kun epäonnistuimme lähes täydellisesti jokaisessa luokassa. Jatkot olivat kuluneet kuin sumussa, joka johtui todennäköisesti siitä, että olin tankannut itseeni lasikaupalla sampanjaa turruttaakseni mieleni. En kyennyt ymmärtämään, miten kaikki olikaan voinut mennä niin pieleen kisapäivänä. Kaikista pahimmalta tuntui se, että Jonathan, joka ei normaalisti ollut läheskään yhtä hyvä ratsastaja kuin minä, oli sijoittunut reilusti paremmin. En voinut edes vilkaista miestä tuntematta itseäni surkeaksi.

Ja koska ilmeisesti täydellinen epäonnistuminen syksyn lähestulkoon tärkeimmistä kisoista ei ollut vielä tarpeeksi, rakas poikaystäväni koki tarpeelliseksi nöyryyttää minua vielä lisää, jakamalla sängyn toisen naisen kanssa. Enkö minä muka riittänyt, enkö ollut tarpeeksi? Pitikö Jonathan minua niin itsestäänselvyytenä, että kuvitteli voivansa flirttailla toisen naisten kanssa, ja sitten kertoa siitä minulle, kuin se ei merkitsisi mitään. En hetkeen ollut tuntenut itseäni yhtä surkeaksi. Puristin vilttiä tiukemmin ympärilleni ja annoin yksinäisen kyyneleen valua poskeani pitkin. Olin väsynyt itkemään joka ilta. Olin vältellyt itkemistä julkisesti, sillä halusin olla vahva. Mutta en ollut vahva, en oikeasti.

Tallille lähteminen tuntui raskaalta, sillä en jaksanut kohdata ihmisiä ja vääntää kasvoilleni teksistua hymyä. Halusin kuitenkin edelleen kehittyä ja jatkossa suoriutua edes vähän paremmin, joten jatkoin tallilla käymistä yhtä usein kuin aiemminkin. Yritin vain vältellä muita ihmisiä parhaani mukaan. Yllättävää kyllä, olin tutustunut vastoinkäymisieni myötä paremmin muun muassa Verneriin ja Amandaan, joka tuntui yllättäen sympatisoivan sydänsurujeni suhteen. Jonny ei tuntunut edes yrittävän korjata välejämme kovinkaan suurella panostuksella, ehkä punapää halusi päästä minusta jo eroon. Ilma ulkona viileni ja tunsin hytiseväni viltistä huolimatta. Huokaisen nousin ylös parvekkeen sohvalta ja palasin takaisin sisälle.

Tunsin iseni yksinäiseksi Kallassa. Vanhat ystäväni yläasteelta ja lukiosta olivat lähes kaikki lähteneet opiskelemaan muualle. Ei ollut helppoa tutustua uusiin ihmisiin pienessä kylässä, kun kaikki tuntuivat tuntevan toisensa jo ennestään. Ennen Auburnia halusin epätoivoisesti muuttaa muualle asumaan, edes Helsinkiin. Tuntui epäreilulta, että vanhempani halusivat pitää minut Kallassa, eivätkä silti tuntuneet usein edes muistavan, että heillä oli tytär. Turhautuminen leimahti liekkiin sisälläni ja pyyhkäisin ruokapöydällä olevan viinilasin alas. Kirkas kristalli särkyi tuhansiksi pieniksi palasiksi läikyttäen viinin ympäri lattiaa. Vaalea matto värjäytyi verenpunaiseksi.

Lasinsirpaleet ja punainen tahra matossa odottivat minua vielä seuraavana aamunakin.

Jonathan oli soittanut ovikelloa ja seissyt oveni takana ilmeisesti vaikka miten kauan, mutten ollut saanut avattua ovea. Kuuntelin vain ovikellon terävää ääntä, toivoen, ettei se soisi enää uudestaan. Tuijotin viestiä puhelimessani tietämättä, mitä ajatella siitä. Viestin selitys kuulosti ihan mahdolliselta, enkä oikeastaan edes ajatellut punapään valehtelevan. Kysehän ei edes ollut siitä, uskoinko tarinan pitävän paikkaansa, vaan siitä, miten paha olo minulla oli ollut tapahtuneen jälkeen. Asetin puhelimeni sohvapöydälle ja poimin sen takaisin käteeni hetkeä myöhemmin.

Kirjoitin vastauksen, ja pyyhin sitten koko viestikentän tyhjäksi. Kirjoitin uuden, mutta sekään ei ollut tarpeeksi hyvä. En yksinkertaisesti saanut omista ajatuksistani sen vertaa selvää, että olisin kyennyt kirjoittamaan Jonnylle vastaukseksi jotain muuta kuin haista paska.

'Musta vain tuntuu niin pahalta, kun sä kerroit siitä mulle kuin se olisi ihan normaalia, että parisuhteessa nukutaan toisten naisten vieressä tyttöystävän ollessa poissa. En tiedä mikä on sun käsitys parisuhteesta, mutta mun on ainakin vähän erilainen. Vai tuntuisko susta kivalta, jos kutsuisin muita miehiä tänne yöksi, mun sänkyyn? Tai olisit voinut edes kysyä lupaa, ilmoittaa etukäteen. Mutta en mä kai sitten merkitse sulle niin paljon.'

En koskaan lähettänyt viestiin vastausta.

Heräsin aamulla tunteeseen, kuin joku takoisi vasralla kalloani sisältäpäin. Nopea vilkaisu ikkunaan kertoi, ettei kello olisi paljon, sillä ulkona oli vielä pilkkopimeää. Jonathanin lepäsi tasaisesti hengittäen vieressäni, toinen käsi ympärilleni kietoutuneena. Varovasti pujottauduin käden alta pois ja laskeuduin alas sängyltä. Nukkuva ruskeahiuksinen mies sai suunpieleni kaartumaan hymyyn. Muistikuvani eilisillalta olivat melko hatarat, mutta mies oli pahoitellut käytöstään jo riittävästi, enkä jaksanut enää vihoitella tälle.  

Kävelin hitaasti keittiöön etsimään särkylääkettä. Saatuani pienen tabletin nieltyä ja juotua lasillisen vettä vatsani olisi halunnut palauttaa kaiken sisältönsä takaisin ylös. Nojauduin tiskipöytään vetämään muutaman kerran henkeä ja yritin olla oksentamatta. Tuskaisimman pahan olon mentyä ohi ladoin kahvinkeittimen täyteen ja napsautin sen päälle. Laitteen poristessa hiljaa päätin ottaa nopean suihkun, sillä olin yllätys yllätys nukkunut jälleen kerran meikit päällä.

Jonny ei ollut vieläkään herännyt tullessani suihkusta kylpytakkiin kääriytyneenä takaisin keittiöön, joten ajattelin yllättää miehen aamiaisella, mikäli tämä kykenisi ylipäätään syömään mitään. Itselläni ei ainakaan ollut lainkaan nälkä, ja tuskin mikään kiinteä olisi sisälläni pysynytkään. Tein muutaman voileivän, viipaloin pari omenaa ja kaadoin kahteen kuppiin kahvia. Juuri sopivalla hetkellä makuuhuoneesta kuului peittojen kahinaa ja pian Jonnyn unelias pää kurkisti oven raosta.
"Tuoksuuko täällä kahvi?" ruskeahiuksinen kysyi astellessaan boksereissaan lähemmäs. Hymyilin miehelle.
"Huomenta vaan sullekin", hymähdin ja halasin miestä, antaen suukon tämän poskelle. "Mä tein aamiaista."

"Ollaanko me nyt siis okei?" Jonny kysyi siemaisten kahvia valkoisesta kupista. Istuimme keittiön pöydän ääressä, aamiainen levitettynä kutsuvasti esille. Tyydyin juomaan itse pelkkää kahvia ja nakertamaan omenaviipaletta.
"Joo, ollaan kai. Kunhan tästä lähtien mä oon ainut, joka sun vieressä nukkuu", sanoin päättäväisesti ja virnistin sitten.
"Tottakai, rakas", mies vakuutti, kumartuen suutelemaan minua pöydän yli.

Vaaleahiuksisen nuoren naisen kasvot sulivat hymyyn ja pyyhkivät tämän mielestä viimeisimmätkin ärtymyksen rippeet miehen lausuessa ne kolme pientä sanaa niin vilpittömästi, kuin vain joku sanoa saattoi. Ellie pysäytti Riepun keskelle lumista tietä ja käänsi katseensa Jonathaniin.
”Niin mäkin sua.”
Suuria lumihiutaleita leijui hitaasti taivaalta, kuin hidastettuna.

Olohuoneen lampun pehmeä valo loi romanttisen tunnelman pimeään aamuun. Sohvapöydällä oli kaksi puoliksi juotua valkoista kahvimukia sekä tyhjät jugurttikulhot, jotka oli kaavittu tyhjiksi turhan aikaisesta herätyksestä huolimatta. Vaaleat hiukset lepäsivät avoimina pitkin valkoista sohvaa, Jonathanin silittäessä niitä hajamielisesti. Ellie tunsi olonsa onnilliseksi – paljon onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Nainen kohottautui istumaan miehen sylissä, tämän painaessa suukon blondin huulille. Jonathan ähkäisi, kuin kivusta ja yritti peittää irvistystään Ellien huulia vasten, mutta blondi oli vetäytynyt jo kauemmaksi.

”Onko sun selkä vielä noin kipeä?” Ellie kysyi huolestuneena ja vähän vihaisena. Miksi ihmeessä miehet olivat niin jääräpäisiä, eivätkä voineet mennä ajoissa lääkäriin? Jonnylle olisi luvassa vielä ratsastuskieltoa tuota menoa.
”No joo, on se vähän. Ei kovin paha”, Jonny irvisti, mutta jostain syystä Ellie vaistosi, ettei mies puhunut täysin totta.
”Sun pitäisi mennä lääkäriin, ihan oikeasti”, blondi sanoi päättäväisenä suunpielien mutristuessa aavistuksen. Jonathan mutisi jotain myötävän vastauksen kaltaista, mutta Ellie ei ollut lainkaan vakuuttunut.

”Eikai sun pidä jo lähteä?” Ellie huokaisi yrittäen vedota Jonathaniin mahdollisimman suloisella koiranpentuilmeellä. Vaikka eihän se tietenkään mitään auttaisi. Isabella tuskin heltyisi, vaikka Jonny käyttäisi myöhästymisen syynään sataa suloista koiranpentua, ja tottakai Ellie halusi, että hänen poikaystävällään olisi työpaikka vielä jatkossakin. Ehkä hänen itsensäkin pitäisi hankkia jossain vaiheessa sellainen.

”Mä en uskalla myöhästyä”, Jonathan virnisti ja painoi viimeisen suukon hyvästiksi tyttöystävänsä huulille. ”Tuutko sä tallille tänään?”
”Joo, vähän myöhemmin. Tää kuudelta herääminen ei oo yhtään mun juttu”, vaaleaverikkö irvisti. ”Mutta ehkä sitten, kun sun tallivuoro on loppu. Voidaan mennä ratsastamaan yhdessä. Tai siis mä voin, sä saat korkeintaan tulla katsomaan mun treenejä, ennen kuin saat käytyä siellä lääkärissä.”
Jonathan vilkaisi Ellietä haastavasti, mutta pyöräytti sitten silmiään lannistuneena. Tälle naiselle ei kaiketi sanottu helposti ei.

C’etait un beau jour. Le soleil brillait et Ellie pouvait entenrde les oiseaux chanter. C’etait long temps que elle se si tôt reveiller, mais il y avait quelque chose de magique au tôt les matins. Ellie a couru le long du centre-ville et a écouté le musique avec des écouteurs. Après la course, Ellie pourrait aller á l'étable et faire du cheval. Rien de trop parce que Riepu avait passé une semaine lourde, après tout.

Après quelques kilomètres, Ellie est rentrée chez elle et elle se douché rapidement. Il était environ huit heures quand elle commença à préparer le petit-déjeuner. Une café au lait, porridge au myrtille et pain du chocolat, qui avait était le favori d'Ellie depuis sa voyage á Paris. Elle a decidé manger au balcon parce que le beau temps et que ça allait bientôt arriver en automne.

Mais avant elle a eu le temps de déguster la nourriture, Ellie a connu la douleur brusque. Le couteau s’est échappé de sa main et a laissé une méchante blessure. Le sang coulait sur le sol et Ellie se hâta de trouver quelque chose pour arrêter le saignement. Heureusement, elle a réussi à arrêter le saignement et il n'y a pas eu de véritable urgence.

Ce n'est pas ma journée, pensa Ellie.

“Mutta kultapieni, tuo poni on aivan yhtä kiva”, Ellien äiti yritti rauhoitella tytärtään ja osoitti ruunikkoa russponia, jonka harjasta pisti esiin heinänkorsia. Vaaleahiuksinen tyttö oli kuitenkin iskenyt silmänsä jo puhtaanvalkeaan poniin ja katsoi äitiään tuimana kädet lanteilla, päätään pudistaen.
“Mä haluan mennä tuolla valkoisella ponilla”, Ellie sanoi sellaisella äänensävyllä, joka ei jättänyt sijaa neuvotteluille. Nainen huokaisi ja lähti kävelemään kohti ratsastuksenopettajaa.

Ellie katseli haltioituneena ponia, joka seisoi tarhassaan. Se ei näyttänyt erityisen ylväältä nuokkuessaan silmät puoliummessa, mutta nuoren tytön mielestä se oli upein poni koko tallilla. Mikään muu hevonen ei ollut yhtä valkoinen, yhtä tuuheaharjainen tai yhtä suloinen. Se näytti kuin satukirjojen ratsulta, prinsessan hevoselta. Siksi Ellie halusi ratsastaa juuri sillä.

“Hyvä on, otetaan se sisälle”, nainen huokaisi ja ojensi riimunnarua tyttärelleen. Ellie nappasi punaisen narun ja pujahti muitta mutkitta aitaukseen. Valkoinen poni käänsi korvansa kohti tyttöä, muttei liikahtanut paikaltaan. Vaaleaverikkö keräsi maasta nyrkillisen ruohoa ja ojensi ne ponille, joka otti lahjukset varovasti mutta mielellään. Poni tosiaan taisi olla ainakin kiltti. Se lähti seuraamaan pientä tyttöä hitaasti, laiskoin askelin.

Elliellä ei ollut kiire. Hän olisi voinut harjata ponia vaikka maailman tappiin asti. Pieni tyttö kiillotti tomerana valkoista karvaa aina niin pitkään, kunnes häntä kehotettiin aloittamaan ponin varustaminen - pitihän sitä tunnillekin ehtiä! Vaikka poni oli pieni, tuntui sen satula painavan ainakin tuhat kiloa. Valkoiset korvat kääntyivät luimuun satulan laskeutuessa selkään ja Ellie rypisti kulmiaan. Oliko poni sittenkin vihainen?

Suitsienkaan laitto ei käynyt aivan niin käden käänteessä, kuin Ellie oli unelmissaan haaveillut. Pieni turpa nousi korkealle tytön ulottumattomiin. Ellie ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tavoitteli päätä niin kauan, kunnes sai lopulta pujotettua suitset ponin päähän. Hän ei ollut yhtäkkiä lainkaan varma siitä, oliko kimo täydellinen unelmien poni.

Selkään päästyään vaaleaverikön kasvoille oli kohonnut jälleen se sama tyytyväinen hymy. Ellie kannusti ponin liikkeelle, mutta se ei liikkunutkaan mihinkään. Toinen napakka pyyntö pohkeilla, ei reaktiota. Vasta kolmannella kerralla se suostui ottamaan askeleen eteenpäin ja lähtemään hitaasti kohti uraa. Pienet kulmakarvat painuivat jälleen aavistuksen. Mitäköhän tunnista mahtaisi tulla?

“Enemmän pohjetta sen kanssa, Ellie”, ratsastuksenopettaja kannusti. Valkoinen poni kulki hitaasti, kuin se olisi yrittänyt nukkua samalla. Se hidasti ravista jatkuvasti käyntiin, eikä Ellie saanut sitä kulkemaan millään reippaassa tahdissa. Tyttö vilkaisi toiselle puolelle kenttää, jossa sinipaitainen tyttö ratsasti sillä takkuisella ruskealla ponilla, jota Ellie ei ollut halunnut. Se poni kulki reippaasti ja innokkaasti eteenpäin, ratsastajan hymyillessä leveästi.

Ellie oli kateellinen ja vihainen. Hänen olisi pitänyt ratsastaa tuolla reippaalla ruskealla ponilla, ei tällä typerällä valkoisella. Unelmien poni oli muuttunut tylsäksi ja laiskaksi lihapullaksi, jota hän ei enää halunnut.

“Mutta sinähän pyysit saavasi mennä juuri sillä ponilla”, Ellien äiti totesi närkästyneenä, kun he kävelivät tunnin jälkeen autolle.
“Se ei ollutkaan kiva”, tyttö valitti potkaisten tiellä olevaa irtokiveä. Ratsastustunti oli ollut kamala.
“Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää”, äiti muistutti.

Olin kaatanut itselleni lasillisen viiniä ja kiikuttanut sen sekä juuri saamani paketin makuuhuoneeseeni peilipöydälle. Siitä oli tullut kuin ihana rutiini, pakettien avaamisesta. Nettishoppailuni tuntui lähteneen lähes käsistä ja kulutin rahaa lähes huomaamattani. Tämäkin paketti oli maksanut lähes kolmesataa euroa, mikä oli oikeastaan naurettava hinta sen sisältöön nähden. Siemaisin valkoviiniä. Se oli hyvää, puolikuivaa ja raikasta.

Avasin huolellisesti pakatun laatikon, josta paljastui kolme mustaa, pienikokoista laatikkoa. Jokaista niistä koristi kultaisella tekstillä ‘Louboutin’. Avasin varovasti jokaisen laatikon, ne olivat juuri niin upeita kuin olin ajatellutkin. Tyylilleen uskollisesti sisältä punaisiin rasioihin oli pakattu kolme kultaista huulipunaa, jotka kuin huusivat päästä esille kokoelmaani. Huulipunat näyttivät kuin pieniltä aseilta toisen pään ollessa terävä piikki. Kohotin viinilasin jälleen huulilleni.

Avattuani ja testattuani jokaista sävyä - jotka muuten erosivat toisistaan vain hienoisella sävyerolla - asettelin ne roikkumaan sievästi kultaisista nauhoistaan seinälle. Taas kolme uutta huulipunaa kokoelmaani, joka oli paisunut viimeisen vuoden aikana räjähdysmäisesti. Huulipuna vain sattui olemaan yksi naisellisimmista asioista jonka tiesin ja milloin tahansa tarvitsinkaan boostia itsevarmuudelleni, tarvitsi minun vain sipaista kerros tulipunaista väriä huuliini.

En ikinä saisi kaikkia puniani käytettyä loppuun, en lähellekään, enkä varmaan tarvitsisi niin montaa kappaletta samansävyisiä kiiltoja, mutta en silti luopuisi ainoastakaan. Siinä missä joku keräsi postimerkkejä, minä huulipunia. Ja noh, kaikenlaisia muitakin meikkejä.

Kuka, mitä, milloin? - Juoruilua viinilasin ääressä
perjantaina  28/02/2020

Kirjoitettu yhdessä @Sarah R. kanssa

Asuvalintoja
torstaina 30/04/2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Aamiainen hotellihuoneessa
tiistaina 05/05/2020
#tietähtiin2020 (tehtävä 7) #hanamiweek

Kiitos Alexanderin, olin nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että tarvitsin oman hevosen – ja mieluusti pian. Olin jo jonkin aikaa pohtinut sitä, mitä tulevalta hevoseltani haluaisin. Sen olisi oltava hyvästä estesuvusta, vähintään hyvin sisäänratsastettu ja jonkin verran kilpailtu. Sellainen, jolla olisi potentiaalia isoihin luokkiin. Ja tietenkään se ei saisi olla minulle turhan vaikea. Olisiko kaikki tämä liikaa vaadittu?

Olin tietysti ilmoittanut Sarahille heti Alexanderin kohtaamisen jälkeen, että nyt on ostohousut vedetty jalkaan. Sarah oli aavistuksen yllättynyt siitä, miten päättäväinen olin yhtäkkiä oman hevosen suhteen, mutta innostui asiasta yhtä kaikki. Olimme jo selanneet loungessa nettipalstoja, mutta suuri osa niillä myytävistä hevosista ei ollut alkuunkaan riittävän tasokkaita. Täytyisi siis luottaa suhteisiin ja kontakteihin.

Mutta niitähän täällä riittäisi, Power Jumpin jatkoilla. Olin käynyt hakemassa jo toisen lasin kuohuvaa – rentouttamaan arvoluokan radasta tuohtunutta mieltäni – ja sipsuttelin nyt vaaleansinisessä kesämekossani ja mustissa paksukorkoisissa sandaaleissa pitkin Auburnin kartanon puutarhaa. Sarah ilmestyi pian viereeni.

”Löysitkö jo sen?” brunette kysyi, siemaisten viiniä lasistaan.

Sarah tarkoitti tietysti Mikael Greniä, jolta olin aikonut kysellä kuulumisia hevosiin liittyen. Olimme suhteellisen tuttavallisissa väleissä, joten mieheltä olisi helppo udella, tietäisikö hän mahdollisesti myytävistä hevosista, tai mitä hän oli aikonut tehdä Nocomtessen suhteen.

”En vielä”, vastasin Sarahille. ”Ehkä se ei ole vielä tullut paikalle.”

Jutustelin hetken aikaa parhaan ystäväni kanssa. Pääosin taisin valittaa siitä, miten surkeasti arvoluokka oli sujunut. Sarah oli ymmärtäväinen ja osasi valita juuri oikeat sanat, joiden myötä irvistykseni oli muuttunut jo lähes aidoksi hymyksi. Se saattoi tosin olla osin myös kuohuviinin ansiota. Niin tai näin, olo ei tuntunut enää yhtä kurjalta, kuin lauantain tuloslistaa lukiessa.

Sitten mä bongasin väkijoukosta Mikaelin. Se jutusteli rennosti Lauri Merikannon kanssa, mutta astelin päättäväisenä niiden luokse ja keskeytin juttutuokion.

”Iltaa, Mikael, Lauri”, tervehdin miehiä hymyillen ja kohotin lasiani. ”Ei tainnut tulla teillekään ruusukkeita tänä vuonna, kurja homma. Arvoluokka meni ainakin päin mäntyä, mulla ja Kamilla siis.” Muistelin katsoneeni tuloslistalta, ettei kummankaan miehen hevosia näkynyt sijoittuneiden joukossa.

”Niin no, itse en kvaalautunut lainkaan arvoluokkaan”, Mikael naurahti. ”Taisi olla raskas kuukausi hevosille, Pariisit ja kaikki.”
”Parisi toikin parempaa menestystä meille molemmille”, Lauri lisäsi.
”Aivan, onnittelut siitä”, nyökyttelin. ”Harmittaa hirveästi, että en päässyt itse kilpailemaan siellä.”

Pariisin väliin jääminen kirpaisi edelleen. Kuka tietää, koska vastaava mahdollisuus tulisi seuraavan kerran eteen. Silloin kyllä osallistuisin. Osallistuisin, vaikka puuttuisi toinen käsi!

”Mitä sulle nykyään kuuluu?” kysyin sitten Mikaelilta, sitä vartenhan olin mukaan keskusteluun lyöttäytynyt. ”Miten Saksassa sujuu?”
”Oikein hyvin. Tänä kesänä on tullut pari uutta varsaa ja nuoria laitettu satulaan”, kertoi Mikael. ”Ostin jopa kenttähevosen.”
”Vau, paljon tulevaisuuden lupauksia tulossa siis”, innostuin. Ehkä joku niistä olisi myynnissä. Sitten suoraan asiaan: ”Mitä Nocomtesselle kuuluu? Mitä suunnitelmia sille on?”
”Sen kanssa on alettu työskennellä ratsain, se onkin oikein mielenkiintoinen tapaus, Norppa. Paljon potentiaalia, mutta niin on myös luonnetta. Eiköhän senkin kanssa päästä pian kilparadoille”, Mikael selosti.

”Mä oikeastaan etsin itselleni omaa hevosta”, ilmoitin sitten. ”Norppa kiinnostaa, sen emä, ja emänisä, on mun vuokrahevosia.”
”Olin kyllä ajatellut pitää sen, sillä on potentiaalia”, mies vastasi. En kuitenkaan vakuuttunut, mielestäni Mikaelin äänessä oli epävarmuutta. Ehkä se myisi sen kuitenkin mulle.
”Voin kyllä vinkata myytäviä hevosia”, se lisäsi ja hymyili pahoittelevasti.
”Hyvä idea, mä voisin tulla käymään Saksassa teidän tallilla tässä jossain vaiheessa”, ehdotin innostuneena.

”Ai, niinkö?” Mikael vaikutti hieman häkeltyneenä, eikä ilmeisesti ollut tarkoittanut sitä, mitä suunnittelin. Idea kuitenkin vaikutti hyvältä ja halusin muutenkin nähdä, missä Mikaelin hevoset tätä nykyä asuivat.
”Niin”, vakuutin. ”Mutta mun täytyy nyt mennä, soitellaan ja sovitaan yksityiskohdista myöhemmin. Tschüs!”

Ja niin mä lähdin kävelemään takaisin Sarahin luokse iloisesti hymyillen.

Muutto Saksaan
loppuvuosi 2023

Lokakuu 2023

”Arvaa mitä!” Ellie hihkaisi puhelimeen innoissaan, ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon odottamatta Sarahin vastausta: ”Mä muutan Saksaan.”

Linjan toisessa päässä oli hetken aikaa hiljaista, kunnes ruskeaverikkö sai äänensä – joka kuulsi hienoista epäuskoa – takaisin.
”Ai siis ihan pysyvästi vai?”
Ellie naurahti. ”No ei ihan kuitenkaan, mutta hetkeksi aikaa. Tuntuu, että mun elämä on ihan jumissa täällä, eikä sitä hevostakaan ole löytynyt Suomen markkinoilta. Saksassa tarjontaa on paljon enemmän.”

”Meetkö sä Nürnbergiin?” Sarah kysyi.

Nürnbergissa sijaitsi Mikael Grenin perheen talli Gren&Gaertner, jossa oli liuta laadukkaita estehevosia. Ellie oli jo keskustellut Mikaelin kanssa potentiaalisista myyntihevosista, jota mies oli luvannut hänelle esitellä. Oli heillä myös muutama oma hevonen myynnissä, joten valikoimaa ainakin riitti. Ellie oli jo aikaisemmin iskenyt silmänsä erääseen nuoreen ruunikkoon tammaan Norppaan, joka oli lupaava estehevosen alku kipakasta luonteestaan huolimatta. Tämä tamma sattui vielä olemaan Auburnin kasvatti Ankasta, joten se oli jo sukunsa takia Ellielle erityinen. Silti Ellie yritti pitää päänsä kylmänä ja pitää silmänsä auki myös muiden hevosten varalta – eihän hänellä välttämättä edes kohtaisi kemiat Norpan kanssa.

”Joo, juteltiin jo Mikaelin kanssa, että voin ratsastaa niiden tallilla niin paljon kuin haluan samalla, kun etsiskelen omaa hevosta. Vuokrasin asunnon läheltä keskustaa, eikä tallillekaan ole kovin pitkä matka.”
”Kuulostaa kyllä kivalta. Mites sun työt?” Ellien ystävä uteli. ”Teetkö niitä etänä?”
”Ajattelin pitää ainakin alkuun ihan lomaa, mä oon tehnyt viime aikoina niin paljon töitä, että tuntuu kuin olisi burnoutin partaalla”, Ellie puuskahti. ”Mutta eiköhän ne etänäkin onnistu.”

”No hyvä, ja muistatkin sitten tulla takaisin sieltä”, Sarah vannotti.

Marraskuu 2023

Ellie ei ollut käynyt viimeiseen vuoteen tallilla aivan yhtä aktiivisesti, kuin aikaisemmin. Hän oli ratsastellut Riepulla ja Ankalla kyllä viikoittain, mutta valmennukset olivat vähentyneet ja kilpailuissa hän ei ollut startannut lainkaan. Kaikki aika tuntui menevän työntekoon ja töitä Ellie olikin tosiaan tehnyt – niin paljon, että säästöjä oli kertynyt oikein mukavasti. Ei sillä, että Ellien olisi tarvinnut erityisesti säästää rahaa, sillä sitä riitti muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Kaksi omistusasuntoa, pullea osakesalkku ja vanhempien mahdollinen perintö tulevaisuudessa takasi, että mukava elämä oli taattu.

Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan. Vaikka näennäisesti Ellien elämä oli hyvin raiteillaan, ei nainen tuntenut itseään kovinkaan onnelliseksi. Jatkuva sosiaalisen median seuraaminen ja PR-tapahtumissa ravaaminen alkoi tuntua puuduttavalta, eivätkä ystävyyssuhteet muiden vaikuttajien kanssa tuntuneet aidoilta. Ellie ei tiennyt, oliko hänellä edes yhtään oikeaa ystävää Sarahin lisäksi.

Muutoksia olisi siis tehtävä. Muutto Saksaan tuntui samaan aikaan uudelta mahdollisuudelta ja jollain tapaa lohdulliselta. Hän voisi tavata pitkästä aikaa sukulaisiaan ja lapsuudenystäviään, samaan aikaan kun etsisi itselleen omaa hevosta. Pakkaaminen tuntui kuitenkin vaikealta. Mitä ottaa mukaan, mitä jättää taakse? Lopulta Ellie päätyi pakkaamaan matkalaukkuihin ratsastusvarusteet, suuren osan vaatteistaan, kosmetiikan ja aivan liian monet kengät. Jos hän jotain muuta tarvitsisi, sen voisi aina ostaa Saksastakin.

Joulukuu 2023

Muutto ja kotiutuminen Nürnbergiin oli sujunut erinomaisesti. Asunto oli pieni, mutta moderni ja kaikilla mukavuuksilla. Gren&Gaertnerille ajoi parissa kymmenessä minuutissa liisatulla BMW:llä, joka kulki totisesti riittävää vauhtia autobahnilla. Grenillä naisen suosikkihevosiksi olivat muodostuneet nuori sisäänratsastuksessa oleva ori Winglet, vauhdikas ruunivoikko tamma Piggy sekä tietysti Norppa, jonka kanssa alku ei ollut kaikista helpoin. Tamma oli kipakka ja herkkä, ja haastoi jatkuvasti Ellien kehonhallintaa reagoimalla ties mihin ääniin sivuloikilla tai nopeilla pyrähdyksillä. Rauhallisen tutustumisen jälkeen oli kaksikon yhteistyö lähtenyt kuitenkin sujumaan, ja Ellie saattoi jo hypätä tamman kanssa esteitäkin.

Ellie oli myös ystävystynyt Mikaelin äidin, Lean kanssa. Kaksikko nautti usein viiniä Grenien kotitalon terassilla, josta näki suoraan kentälle. Keskustelut soljuivat hevosista muotiin, ja Ellie oli positiivisesti yllättynyt, miten paljon yhteistä heillä olikaan. Jo lyhyen ajan kuluessa hänestä tuntui, kuin Leasta olisi muodostunut hänelle kuin toinen äiti. Ellien sosiaaliset piirit eivät rajoittuneet ainoastaan Grenien tallille, vaan Lea oli tutustuttanut hänet myös muihin alueen hevosihmisiin.

Vihdoinkin jotain uutta ja jännittävää tapahtui, ja Elliestä tuntui, kuin elämän olisi saanut taas raiteilleen. Upeat mahdollisuudet ratsastaa ja kilpailla ympäri Keski-Eurooppaa, valtavasti uusia ystäviä ja työmahdollisuuksia sekä Grenit, jotka tuntuivat melkein kuin toiselta perheeltä. Malttaisiko hän enää lainkaan palata takaisin Suomeen?