Laran päiväkirja

Siirry alas

Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.07.17 19:38

Living Art, "Lara"
8-vuotias tummanruunikko hannover
sivut

asuu karsinassa 13
tarhaa tarhassa 3 Haitan ja Valerien kanssa
omistaja: Rasmus A.


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 01.03.18 10:14, muokattu 1 kertaa
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.07.17 19:51

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Jos joku olisi pyytänyt mua kuvailemaan Laran uutta tallipaikkaa, mä olisin luultavasti jotenkin painanut alas sen loistokkuutta, ollut mainitsematta mahonkipuista maneesia ja solariumia ja kameravalvontaa joka karsinassa. Mä itse tiesin, että lämmitetty maneesi ja tilavat karsinat olivat hevosia varten vähintään yhtä paljon kuin omistajia, mutta joku muu olisi ehkä nähnyt sen toisin – ettei mulle kelpaisi mikään muu.

Mua olisi ehkä jollain tapaa vähän hävettänytkin se, miten mieletön lukaali koko Auburn oli, vaikka oikeasti mä olin vain oppinut nauttimaan siisteistä ja toimivista tiloista Saksassa ollessani ja kaipasin sitä samaa fiilistä hevoseni nykyiseenkin tallipaikkaan. Kaikista vähiten mä halusin vastata kysymyksiin siitä, millaista tallivuokraa Sokan siskokset pitivät ja miten mulla oli varaa maksaa se.

Tosiasia nimittäin oli se, että ei mulla itselläni ollutkaan varaa, mutta onneksi ketään ei kiinnostanut Lara ja sen uusi koti ja mä vältyin kysymyksiltä.

Kävin hakemassa tamman Minnalta yksin ja ajoin sen Auburniin niin varovasti, että sadan kilometrin matkaan meni kaksi tuntia. Mä olin käynyt kartanolla kerran aiemmin tutustumassa talliin, mutta mä en siltikään osannut olla hämmästymättä, kun suihkulähde ilmestyi näkyviin mun kaartaessa pihaan. Se oli jopa mun mielestä ehkä vähän liikaa.

Lyhyt, ruskeatukkainen Isabella oli meitä vastassa ja mä olin kiitollinen, että olin varannut matkaan reilusti aikaa ja olin sitä myöten jopa vähän ajoissa perillä. Isabella kätteli mut napakasti ja kyseli, miten matka oli sujunut. Nainen oli asiallinen, ystävällinen mutta ei mitenkään liian lämminkään, ja mä luulin että me tultaisiin ihan hyvin toimeen.

”Jos sopii, niin voisin viedä Laran vasta huomenna laitumelle”, mä ehdotin ja aloin laskea kopin lastaussiltaa alas. ”Sille varmaan riittää tarhailu tänä iltana. Voisin laittaa sen karsinaan siksi aikaa, että sen purettua tavarat.”

Isabella tuli pyytämättä apuun lastaussillan kanssa ja otti takapuomin irti, kun mä sain Laran irti. Tamma oli hiestä vähän kostea ja peruutti vauhdilla alas, korvat luimussa ja häntä kiukkuisesti viuhtoen.

”Sen karsina on tuossa kakkosoven luona”, Isabella kertoi ja lähti näyttämään mulle oikean boksin. Mä en osannut tulkita, katseliko nainen Laraa kiinnostuneena vai arvioiden. Tamma oli ehkä vähän pyöreässä kunnossa, se munkin täytyi myöntää, mutta liika pehmeys karisisi siitä treenin aloittamisen myötä varmasti pian. Muuten se näytti ihan kivalta, oli iso ja hyvärakenteinen, karismaattinenkin jollain tapaa.

Kun me oltiin jätetty Lara toipumaan matkasta tilavaan, valoisaan turvekuivitettuun karsinaan, Isabella lähti näyttämään mulle vielä sosiaalitilat ja varustehuoneen. Larankin kaapissa oli paikat kahdelle satulalle, vaikka ei mulla ollut sille kuin estepenkki. Hetken aikaa mä mietin tuovani sinne mun toisen hevosen Benkun vanhan koulusatulan edes näön vuoksi, ennen kuin mä tulin jokseenkin järkiini.

Vaikka Auburn olikin mieletön, ei se ollut kuin talli vain. Tuskin kukaan tulisi arvioimaan mua tai Laraa sen perusteella, montako satulaa sen varustekaapissa oli. Tai jos arvioisikin, niin mitä sitten.

Me oltiin tultu Auburniin elämään omaa elämäämme. Mä en ollut tullut tekemään kavereita tai herättämään tunteita mun varustevalinnoilla, aiheuttamaan kateutta sen paremmin kuin pahennustakaan. Mä en välittäisi siitä, mitä muut meistä ajattelivat – mä keskittyisin vain ja ainoastaan Laraan, sen hyvinvointiin ja kehittymiseen.

Niin mä päätin, ja sen päätöksen myötä purin kaikki tuhannet tavarat ennätysvauhtia paikoilleen ja lähdin sitten kävelyttämään Laraa. Mä kerroin sille, että tämä oli nyt sen uusi koti, ja näytin sille kaikki hienoudet joita tallin ympäristöstä löytyi. Se suhtautui tapansa mukaan vähän varauksella kaikkeen, ja ihan erityisesti se jännitti suihkulähdettä.

Se suihkulähde oli liikaa, sillekin.
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.08.17 15:21

lauantai 27. elokuuta 2017

Lara oli majaillut Auburnissa jo melkein kaksi kuukautta. Kesä oli tapansa mukaan mennyt nopeasti – kun hevonen oli ollut laitumella, mä en ollut höntyillyt tallille edes päivittäin vaan tehnyt pirusti töitä ja reissannutkin jonkun verran. Laran laihdutuskuuri ei siis ollut edennyt ihan toivotusti. Parikymmentä kiloa se oli pudottanut pelkän muuton tuoman stressin ansiosta, mutta saanut ne nopeasti takaisin vihreällä olleessaan. Nyt se tuntui jo rennommalta ja hyvin uuteen talliin sopeutuneelta. Lara ei ollut mikään laumaeläin, mutta laitumella se oli muiden tammojen kanssa viihtynyt suhteellisen hyvin, tai ainakaan se ei ollut tullut langoista läpi tai alkanut tukkanuottasille toisten kanssa.

Oltiin me jonkun verran treenattukin. Mä olin osallistunut sen kanssa sekä koulu- että estevalmennukseen Auburnissa ja päässyt siten kokeilemaan kummankin tallinomistajasisaruksen valmennustaidot. Niissä ei ollut mitään valittamista, päinvastoin; oli kyllä suoranainen onnenpotku että me oltiin päästy tallille, jossa pääsi valmentautumaan säännöllisesti.

Valmennuksissa Lara oli tehnyt tauosta huolimatta hyvin töitä ja erityisesti sileällä yllättänyt mut vastaanottavaisuudellaan. Hyppy sillä ei kulkenut ihan yhtä kevyesti ja itsevarmasti kuin ennen mammalomaa, mutta mä olin päättänyt antaa sille aikaa ja olla kiirehtimättä turhaan kohti kisakenttiä. Voima ja varmuus palaisi takaisin ajan ja toistojen myötä. Kun mä jo tiesin, miten lahjakas Lara parhaimmillaan oli ja mihin asti sen kanssa voisi hyvänä kautena päästä, ei mun kannattanut työntää sitä äärirajoille ennen kuin se olisi siihen valmis.

Noin ylipäätänsä mäkin olin viihtynyt Auburnissa ihan kivasti. En ollut vielä liiemmin tutustunut muihin hevosenomistajiin tai vuokraajiin, mutta pääsääntöisesti porukka vaikutti mukavalta. Oli kiva päästä treenaamaan porukassa, jossa kaikilla oli sopivasti kunnianhimoa: puskatalleilla sitä vähän puskautui itsekin. Auburnissa mä olin sparrannut itseni asettamaan mulle ja Laralle uusia tavoitteita ja myös pyrkimään niitä kohden päämäärätietoisesti. Kentällä keventelyt ajatukset jossain ihan muualla olivat jääneet kokonaan pois, ainakin jos joku katsoi.

Auburniin oli tullut kesän mittaan uusi tallityöntekijä, pari uutta hevosta joista toinen kai tallin oma, ja pari varsaakin. Mun sisäinen hevoskasvattajani oli ne nähdessäni alkanut taas suunnitella varsaprojekteja, kunnes mä muistin että toistaiseksi Lara oli mun ainoa tamma eikä sitä laitettaisi enää tiineeksi ennen kuin me oltiin kisattu SM-skaboissa. Jos silloinkaan.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 23.09.17 15:38

lauantai 23. syyskuuta 2017

Arvatkaapa kuka oli muuttanut hevosineen Auburniin? No, Luodin Julia tietenkin.

Mä en edes muista milloin viimeksi olin pitänyt hevosta tallilla jossa Julia ei olisi ollut. Thank god Lara oli ollut Auburnissa ensin, muuten Julia varmasti luulisi että mä vainosin sitä. No, onneksi me oltiin kuitenkin symbioosissa nimenomaan Julian eikä jonkun ikävämmän blondin kanssa – se oli hyvä tyyppi ja oli joskus ratsastanut mun toisella hevosella Benkulla, kun mä olin ollut saikulla. Kyllä me siis Julian kanssa samaan talliin mahduttiin, mutta oli siinä vähän jotain outoa ja hauskaa yhtä aikaa.

Auburnissa järjestettäisiin kisat syyskuun lopulla, joihin mäkin olin ilmoittautunut. Vaikka luokka oli ylikäveltävä kasikymppi, olin mä vähän kerännyt menestyspaineita ja treenannut viime päivät tavallista tiukemmin. Lauantaina mä olin saapunut tallille jo heti aamulla ja lähtenyt saman tien kentälle hommiin. Me oltiin Laran kanssa vedetty tiukka koulutreeni teemalla suora ja vahvasti liikkuva hevonen. En ollut ihan varma oltiinko me saavutettu kaikki tavoitteet, mutta ainakin loppukäynteihin siirryttäessä molemmilla oli tosi kuuma. Larasta nousi höyryä koleaan syysilmaan ja mä vedin takin vetoketjun kokonaan auki, kun annoin hevoselle pitkän ohjan.

Julia ilmestyi tammoineen kentän portille. Kukakohan se vainosi ketä? Valerie oli kivan oloinen nuori hevonen, mutta vähän tyhmän näköinen herasilmänsä ja kermakaramellin värisen karvansa kanssa. Julia ja tamma tuntuivat sopivan toisilleen hyvin, vaikka mä en ollut vielä niitä esteillä nähnytkään.

”Rasmus!” Julia kailotti kivutessaa Valerien selkään ja sai Larankin säpsähtämään. Mä otin ohjaa vähän tuntumalle.

”Mihin Kalla Cupin luokkaan sä ilmoittauduit?”

Voi helvetti kun ei olisi tehnyt mieli puhua siitä yhtään, mutta mä mutisin kuitenkin ”kasikymppiin” niin hiljaa, että Julia joutui pyytämään mua toistamaan.

”Kasikymppiin”, mä sanoin uudestaan ja rupesin tietysti selittelemään kuin ääliö, ”kun on tätä taukoa nyt ollut eikä tällä oo hypätty rataa millon ties viimeksi - ”

”No sepäs sattui!” Julia nyökytteli. ”Niin mekin. Saa nähdä kumpi voittaa!”

To be honest mä olisin lyönyt rahani Ellien ja Riepun puolesta, jos olisi pitänyt veikata, mutta sitä mä en kertonut Julialle. Käänsin Laran keskihalkaisijalle kaartoon ja hyppäsin alas sen satulasta. Tamma pärskytteli ja hinkkasi suupieltään polveensa.

”Tuleeko Benkku ja Sasu kisaamaan?” Julia tiedusteli. Se alkoi keräillä ohjia ja sai Valerien välittömästi ryhdistäytymään.

”Sasu ehkä, en mä tiedä”, kohautin olkapäitäni. Benkku oli siinä mielessä villi kortti, että sen kanssa joko sijoittui tai nolasi itsensä täysin, enkä mä tiennyt viitsinkö ottaa sellaista riskiä vielä tässä vaiheessa Auburn-uraani. Sasu taas ei ollut mun, joten sen tuleminen ei ollut musta kiinni, mutta se oli siinä mielessä kiva hypättävä että se teki yleensä töitä kuin kone. Se voisi pelastaa mun maineen, jos Lara käyttäytyisikin kisatilanteessa kuin sika.

Niitäkin päiviä oli mun ja sen hyppyuralle mahtunut.

”Hyviä treenejä”, mä toivotin Julialle ehkä vähän laimeasti ja lähdin kättäni huiskauttaen tallia kohden.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 29.10.17 22:07

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Satoi lunta. Taivaalta putoili hissukseen isoja märkiä rättejä, jotka peittivät maata vähän kerrallaan. Mua inhotti – vihasin talvea ja suunnilleen kaikkea mitä siihen liittyi. Aina oli pimeää ja aina oli kylmä, aina liukasta. Aina väsytti. Viime talvena mä olin liukastunut ja rikkonut polveni, nähtäväksi jäisi mitä tänä vuonna ehtisi vielä käymään. Toivottavasti Jonathan olisi ahkera hiekoittaja. Muuten varmaan Laran jännevamma uusisi joskus peilijäällä liukastellessa eikä se tällä kertaa paranisi edes siitoskäyttöön.

Olisipahan yksi murhe vähemmän, ajattelin katkerasti ponnistaessani tamman satulaan vielä valoissa tallipihalla. Sunnuntaisin mä yleensä maastoilin kolmen neljän aikaan, mutta nyt olin raahautunut tallille jo tuntia aiemmin. Talviaika toisi pimeyden tullessaan taas ihan liian aikaisin ja Lara ei ollut kaikkien näiden vuosien aikana lakannut pelkäämästä otsalampun valoa, joten jos halusin maksimoida meidän molempien eloonjäämismahdollisuudet piti mun hoitaa metsälenkit vielä kun päivänvaloa riitti.

Lara kävi tapansa mukaan kuumana mutta mä en jaksanut välittää sen pöllöilystä. Kyllä se varmana tasoittuisi päästessään ravaamaan, tai jos ei, niin sittenpä mentäisiin lujaa. Otin ohjaa vähän käteen ja annoin Laran lähteä suuntaamaan kohti tuttua polkua. Se ravisteli päätään iloisen oloisena ja puuskahteli nenälleen putoileville lumihiutaleille. Laraa ei talvi haitannut.

Kalla Cupin toisen osakilpailun kutsu oli julkaistu. Kai mun olisi pakko osallistua, vaikka ei olisi ihan hirveästi huvittanut. Ensimmäinen osakilpailu oli päättynyt pikku katastrofiin perusradan viimeisellä esteellä. Läpi radan liian kovaa ohjaa vasten laukannut Lara oli hypännyt jotain viisi metriä liian kaukaa viimeiselle pystylle ja kaatanut koko esteen tolppineen päivineen, hyvä kun ei katkennut puomi tai hevosen jalka. Pahinta ei edes ollut se neljä virhepistettä vaan se tunne, mikä radasta oli jäänyt. Että me Laran kanssa ei pelattu vieläkään yhteen vaan hermostuttiin molemmat toisillemme.

Entäs mun lainahevonen Sasu sitten? No, sehän oli tapansa mukaan voittanut koko luokan. Kuinkas muutenkaan. Tietysti oli ollut hevoseen tyytyväinen, mutta olihan se vaan alleviivannut mun ja Laran karmivan huonoa suoritusta. Ei mun ja Sasunkaan yhteistyö mitenkään virheetöntä ollut, mutta sen kanssa mä sentään onnistuin paikkaamaan hevosen heikkouksia sen sijaan että olisin kaivanut ne esille ja nostanut kaiken kansan ihmeteltäväksi niin kuin Rafiki nosti Leijonakuninkaassa Simban.

Sasun kanssa me oltiin päästy vielä Isabellan valmennukseenkin. Hevonen oli tehnyt kellontarkasti töitä ja esitellyt jälleen kerran parhaita puoliaan. Tietysti se ei huijannut Isabellaa enää nyt, kun nainen pääsi tarkastelemaan Sasua vähän lähemmäs: Sasu oli raskas ja työläs ratsastettava ja eteni välillä suorastaan huonosti, mutta se oli niin rehellinen ja teknisesti taitava ettei se ollut puomeissa kiinni, vaikka laukka olisi ollut kuinka alitempoista tahansa.

Oli mua vähän jännittänyt, mitä Isabellalla oli Sasusta sanottavana. Oliko Sasu sen mielestä mulle sopivampi ratsu, jopa siinä määrin että se kannattaisi ostaa ja Lara myydä? Sasun kanssa pääsisi saman tien 130-radoille ja se voittaisi siellä niin kauan, kuin se olisi ainoa puhtaan uusintaradan tekevä ratsu. Mikään nopeuskilpailuhevonen se ei ollut, mutta ei toisaalta Laran kapasiteetistakaan ollut hyötyä jos mä en koskaan pääsisi sitä näyttämään perusratojen virheiden takia.

Yllättäen Isabella oli kuitenkin ollut samaa mieltä mun kanssa. Että Sasu oli laadukas ja kiva, ja Lara taas ei ollut kiva mutta se oli vielä laadukkaampi. Asetukset vain piti saada kohdalleen.

Siinä nainen oli kyllä oikeassa, mutta tänään ei ollut se päivä kun ne laitettaisiin paikoilleen. Tänään me laukattaisiin läpi lumen eikä mietittäisi tulevia kisoja enää edes puolikkaan ajatuksen kanssa. Jos sielläkin mokattaisiin, niin ehkä Sasu pelastaisi mun maineen vakavasti otettavana esteratsastajana vielä yhden viimeisen kerran.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 26.11.17 16:02

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Sunnuntaiaamupäivät olivat Auburnissa aika usein hiljaisia eikä marraskuun viimeinen sunnuntai ollut poikkeus sekään: mä sain satuloida Laran hiljaisessa tallissa ja ponnistaa sen satulaan vieläkin hiljaisemmassa maneesissa. Lara vilkuili ympärilleen tyhjässä hallissa vähän epäluuloisen oloisena, mutta unohti nurkkien kyttäämisen heti kun mä otin ohjat käteen ja siirsin sen raviin.

Me oltiin treenattu viimeinen kuukausi lähestulkoon kokonaan sileällä, jankattu siirtymisiä ja taivutuksia molempien kyllästymiseen asti. Edellisessä valmennuksessa Isabellalta oli tullut sanomista Laran ratsastettavuudesta, pitäisi kuulemma olla oleellisesti parempi seuraavaan kertaan mennessä. Pitäisi saada avut läpi ja pitäisi pystyä kokoamaan laukkaa. Koska mä ratsastin käytännössä aina yksin, mä en osannut sanoa miltä hevonen näytti tai vaikutti, mutta ehkä se hitusen paremmalta ainakin tuntui.

Mä olin Auburnissa saman ongelman edessä kuin joku sata kertaa aiemminkin: mä olin käynyt tallilla kuukausitolkulla lähes joka päivä enkä tuntenut ketään. Tietysti naamat alkoivat pikkuhiljaa näyttää tutuilta ja joitain tyyppejä mä osasin yhdistää luultavasti oikeisiin hevosiinkin, mutta sitten joku tyttö värjäsi hiukset tai vaihtoi takkia ja mä olin taas ihan ulapalla. Oma vika se tietysti oli. Mä välttelin ihmisiä parhaani mukaan, en mennyt muiden mukaan kun jotain tapahtui, ja jos mä sainkin pakotettua itseni esim after rideille niin join yksin viiniä jossain nurkassa.

En mä kaivannut kavereita ja viihdyin täydellisen hyvin omassa ja Laran seurassa, mutta ihan suoraan sanottuna välillä seura maastolenkeille tai kisoihin olisi kelvannut. Mutta koska Auburnissa kaikki olivat kohteliaita ja etäisen ystävällisiä eivätkä tunkeneet väkisin mukaan, enkä mä tietenkään viitsinyt pyytää, niin siinäpä sitä sitten oltiin.

Mä tunsin meidän valmennusporukan suunnilleen: Ellien, lainahevosella ratsastavan Jemiinan ja Jonnyn, joka oli tietystikin kaikkea mitä mä en ollut. Isabella taas oli hyvä tyyppi, tarkka mutta reilu, ja osasi vielä valmentaakin. Amandasta mä en ihan hirveästi välittänyt, mutta en mä siihen juuri tallilla törmännytkään. Se vaikutti olevan jossain ihan omalla planeetallaan ja jos mulla ja muilla tallilaisilla oli keskimäärin yksi tai kaksi asiaa yhteistä, niin mulla ja Amandalla ei taatusti ollut yhtään.

Julian mä tietysti tunsin, ja tiesin Tildan, joka ratsasti Amandan mustaa oria kuin ammattilainen ja jota mä olisin pyytänyt joskus läpiratsastamaan Laraakin, jos olisin kehdannut. Viime kisojen jatkoilla mä olin tavannut Nitan, joka oli jonkun Amandan hevosen hoitaja ja joka oli jäänyt mun ainoaksi uudeksi tuttavuudeksi niistä kekkereistä. Ehkä ihan syystäkin, kun mietti sitä viinipulloa jonka olin tyhjentänyt omin voimin sillä välin, kun loppu juhlaväki oli pariutunut toistensa kanssa tanssilattialla.

Siinäpä ne sitten taisivatkin olla. Aika surkean pieni porukka kun mietti, että Auburnissa oli kuitenkin kaksikymmentä hevosta ja muitakin kulkijoita hevosenomistajien ja vuokraajien lisäksi. Ehkä mä voisin ottaa tavoitteeksi jutella joka kuukausi yhdelle uudelle ihmiselle, kunnes osaisin yhdistää kaikki nimet kasvoihin ja hevoset nimiin.

Tai sitten voisin jatkaa erakkoelämääni ja olla ihan tyytyväinen siihen, mietiskelin pyytäessäni Laraa laukkaan. Välillä, kun tämänkin tallin elämää seurasi, vaikutti siltä että ihmissuhteista oli loppujen lopuksi enemmän harmia kuin hyötyä.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 16.12.17 23:25

lauantai 16. joulukuuta 2017

Mä en ollut mikään jouluihminen eikä meillä kotona koskaan juhlittu joulua sen ihmeemmin, ei edes silloin kun mä olin ollut pieni. Aika usein oltiin ulkomailla, joskus kotona äidin vanhempien kanssa, syötiin vähän paremmin mutta ei koskaan jouluruokia. Kirkossa ei käyty, taloa ei koristeltu, eikä lahjoja oikeastaan annettu. Viime vuosina mä olin käynyt vanhempien luona vain aattoiltana kääntymässä, mutta aika usein se tuntui ihan tavalliselta pyhäpäivältä.

Auburn taas oli yksi winter wonderland. Talli ja kartano oli koristeltu yltä päältä jouluvaloilla ja Larankin karsinan oveen oli yksi yö ilmaantunut ihka oikea joulusukka täynnä omenoita, porkkanoita ja kuivia leivänkannikoita. Ne olivat jo joulukuun puoleenväliin mennessä päätyneet parempiin suihin, mutta sukka roikkui ovessa edelleen.

Amanda ja Isabella olivat tietysti pistäneet tuulemaan, perustaneet hevos- ja ratsastustarvikemerkin jonka nimi oli mikäs muukaan kuin Sokka Luxuries, ja suin päin lahjoittaneet jokaiselle tallilaiselle kisatakin ”pikkujoululahjaksi”. Takin normaalihinta oli tietysti jotain tähtitieteellistä ja mua oli melkein hävettänyt ottaa upea kisatakki vastaan ihan noin vain. Amandalle ja Isbelle se ei kuitenkaan ollut mitään hyväntekeväisyyttä köyhien esteratsastajien eteen vain ihan vain pikkujoululahja, niin kuin vaikka konvehtirasia tai tuoksukynttiläpaketti jollekin muulle joka ei ollut kaikissa toimissaan ihan niin… extra.

Kaiken kukkuraksi mun kaappiin oli yksi päivä ilmestynyt joulukuusenkoriste. Kuten sanottua, meillä ei ollut eläissäni ollut joulukuusta, mutta koriste muistutti kovasti Laraa ja jotenkin mä olin siitä kovin otettu.

Ties vaikka hankkisin pikku kaksiooni oman joulukuusenkin tänä vuonna.

Eli joo, ehkä joulutunnelma oli vähän päässyt valtaamaan mutkin. Lumi ei tuntunut enää ihan niin vastemieliseltä ja kun mä pääsin vilkaisemaan Hanin alle vuorokauden ikäistä kirjavaa pikkuvarsaa, tunsin jotain etäisesti hellyydeltä muistuttavaa.

”Söpö pikkukaveri”, kommentoin Minkallekin, joka ei kaikesta päätellen ollut poistunut karsinan luota koko päivänä. Tyypin siniset hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin ja kasvoilla oli haaveileva ilme. ”Oriko se on?”

”Joo, pikku mies”, nainen huokaisi ja kuulostikin umpirakastuneelta. ”Paras joululahja mitä olisi voinut kuvitella.”

Oikeastaan mun olisi pitänyt kysyä, olisiko Minka ehtinyt auttaa mua etsimään Laralle uutta koulusatulaa – kyllä, tamma oli kerännyt massaa sen verran että se olisi tarpeen – mutta epäilin, ettei nyt ollut ihan oikea hetki. Ehkä palaisin asiaan myöhemmin. Jätin kolmikon omaan rauhaansa ja vaelsin Laran karsinalle.

Mulla oli kyllä ehdottomasti joku soft spot varsoja varten, pohdiskelin alkaessani hitaasti harjata Laraa. Ei tarvinnut kuin nähdä maitovarsa, ja jo aloin suunnitella oman astuttamista. Sen verran mä olin äitini poika, kaikesta huolimatta. Lapsuudessani meillä oli aina pari siitostammaa joko tiineenä tai varsa alla, ihan mun syntymästä johonkin esiteini-ikään asti. Ei niitä, eikä kaikkea sitä mitä olisin voinut silloin kasvatuksesta oppia, ollut silloin osannut arvostaa samalla tavalla kuin osaisi nyt.

Ehkä meillä tänä jouluna raclette-pannun ääressä puhuttaisiinkin hevosten kasvatuksesta. Ehkä mun äitikin voisi nyt eläkeiän lähestyessä jälleen kiinnostua siitä elämäntavasta uudelleen. Nyt se olisi jo munkin kannalta hyvä diili: äiti tuottaisi hevosmateriaalin, mä ratsastaisin työkseni. Ehkä sillä voisi jossain vaiheessa elättääkin itsensä?

Sillä mikään markkinointialan ammattilainen mä en ollut, se oli tässä parissa vuodessa isän firmassa käynyt hyvin selväksi. Fake it till you make it, mä olin hokenut itselleni, ja aika hyvin se oli kai toiminutkin kun mulla oli edelleen töitä. Mutta palo puuttui. Ja näkyi se mun työssäkin.

”Mä haluan vain ratsastaa”, totesin Larallekin ääneen. Ruunikko tamma heilutteli mulle korviaan eikä vastannut mitään.


joulukalenterihaaste eli uuteen tallilaiseen tutustuminen kenties suoritettu? :'D

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.01.18 15:54

perjantai 5. tammikuuta 2018

Vuosi oli jälleen vaihtunut. Tänä vuonna mä täyttäisin 22, Lara yhdeksän (!!!). Laran ensimmäinen varsa Easy oli kääntynyt kolmivuotiaaksi ja mä olin saanut sen kohtuullisen lähelle Kallaa karsinapaikalle, eli voisin laittaa sen satulaan heti kun ehtisin. Sitä mä odotin.

Tänä vuonna pitäisi ehkä hakea opiskelemaankin. Pitäisi alkaa juosta, tai harrastaa karatea. Syödä enemmän salaattia ja venytellä.

Välillä iltaisin mä luin blogeja, ihan mielenkiinnosta. Niissä oli aina värikkäitä listoja otsikolla ”vuoden 2018 tavoitteet” tai ”spring bucket list”, täynnä toinen toistaan kunnianhimoisempia suunnitelmia. Mä olin itsekin kerran töissä luonnostellut sellaista listaa, mutta ehkä kunnianhimo oli nimenomaan se mikä multa nykyään puuttui. Amanda ainakin olisi nauranut mulle päin naamaa (tai heittänyt mut ja Laran ulos Auburnista, en ollut varma), jos se olisi nähnyt mun vetelät tavoitteet: hyviä metrin ratoja Laran kanssa, Benkun kanssa kahtakymppiä, Easyn ratsykoulutus, terveenä pysyvät hevoset…

Perijättäret olivat taas pistäneet uuden vuoden kunniaksi tuulemaan, tai siis jatkaneet joulutuulemistaan, ja visioineet jo tämän vuoden Kalla CUPia, alkaneet uudistaa valmennussysteemiä ja pamauttaneet ilmoille tallipaikkahaun. Kuulemma jatkossa valmennuksiin päästäkseen piti osoittaa olevansa MOTIVOITUNUT ja AKTIIVINEN.

Suoraan sanottuna mä en ollut viime aikoina tuntenut olevani kumpaakaan, mutta sitten taas, kun mä perjantai-iltapäivällä töiden jälkeen kiirehdin tallille ja hyppäsin Laran selkään, suunnilleen tunsin miten energia kohisi mun ruumiissa ja päässä alkoi sinkoilla kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Auburnilla oli muhun vähän sellainen vaikutus, ja osansa teki varmasti sekin, että Lara liikkui jumalaisesti ja tuntui järjettömän hyvältä.

Ratsastin hiki päässä vajaan tunnin: väistöt, vaihdot ja sulut hevonen tanssi läpi ja tuntui kasvavan sitä isommaksi, mitä enemmän siltä pyysin ja pyysin. Ei olisi tehnyt mieli lopettaa koskaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, verryttelin Laran ravissa ja annoin sille sitten pitkän ohjan. Tamma pärski kuumissaan mutta jotenkin poikkeuksellisen rentona, ja rennoksi mä tunsin itsenikin.

Vartin kävelyn jälkeen hoidin Laran solariumin alla pois ja heitin sen sitten viltti ja kylmäyssuojat päällä karsinaan odottelemaan heiniä. Hyvää fiilistä puhkuen mä marssin pitkästä aikaa tallitupaan, jossa ei onneksi ollut ketään, otin kynän ja paperia kauniiseen käteeni ja kirjoitin:

TAVOITTEET 2018
1) Uusi työ- tai opiskelupaikka
2) Laran kanssa 110cm ratoja sijoittuen
3) Benkulla ja Sasulla tason nosto
4) Kansalliset kisat
5) Myy yksi hevonen
6) Hanki uusi ratsastettava


Lopuksi mä taittelin paperin taskuuni ja pyyhälsin hoitamaan Laran loppuun. En mä ehkä tätäkään versiota tavoitteista Amandalle näyttäisi, mutta kyllä se vähän edeltäjäänsä potentiaalisempi oli.

New year, new me – ehkä mäkin olin nyt vähän edeltäjääni potentiaalisempi.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 07.01.18 14:33

sunnuntai 7. tammikuuta 2017

Sunnuntai oli hyppypäivä. Yleensä mä maastoilin viikonloppuisin, jos ei ollut kisoja tai valmennuksia, mutta nyt tyhjä maneesi suorastaan kutsui mua estetreeneihin. Larakaan tuskin vastustelisi ajatusta – se ei ollut vielä tämän vuoden puolella esteille päässytkään. Niinpä mä rakensin molemmille lävistäjille kahden esteen linjat ja pääty-ympyrän kaarelle pienen pystyn ja päätin treenata temponvaihteluita. Ei Isabellakaan pääsisi sanomaan, etten ollut harjoittelut laukan kokoamista, jos meidät nyt seuraavan valmennukseen hyväksyttäisiin ylipäätänsä.

Saatuani esteet pystyyn mä palasin hiljaiseen talliin. Toinen uusista hevosista oli muuttanut jo – vähän oudon näköinen puoliveriori, joka mulkoili mua tallitupaa vastapäätä olevasta karsinasta. Ilmeestä tuli mieleen Benkku, joka sekin inhosi jokaista ohikulkijaa yhtä lailla.

Hevosen omistajaa mä en ollut vielä tavannut, mutta epäilin että se saattoi olla se kireä violettihiuksinen tyttö, jonka olin kaikesta päätellyt kampannut vessan ovella edellispäivänä. Nyt sitä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Varustin jo harjatun Laran ja lähdin sen kanssa maneesille. Tumma tamma höristeli iloisena korviaan esteet nähdessään, ja täytyi myöntää että muakin ilostutti. Oli kiva päästä hyppäämään pitkästä aikaa. En ollut vielä edes katsonut tämän vuoden kisakalenteria, mutta johan sitäkin voisi pikkuhiljaa alkaa tehdä. Lara ei ollut hallissa ihan parhaimmillaan, mutta pikkuluokkia kisarutiinin ylläpitämiseksi kannatti varmaan hypätä kuitenkin myös talvella.

Laran perjantainen hyvä vire oli kuin olikin kantanut sunnuntaille asti. Tamma liikkui elastisesti, innokkaasti mutta ei kireänä, ja vastasi apuihin halukkaasti. Mä nautin sen selässä joka askeleesta ja etenkin joka hypystä. Ponnistuspaikat löytyivät vaivatta eikä Lara kertaakaan rynnännyt kaarteesta päin esteitä – tietenkin, nyt kun kukaan ei ollut näkemässä. Laukan kokoaminen ei nyt ollut vieläkään helppoa, mutta rytmi parani kerta kerralta.

Nostin esteitä pariin otteeseen niin, että lopulta ne olivat reilussa metrissä. Vasta silloin tuntui, että me molemmat alettiin kunnolla herätä. Ei olisi – taaskaan – tehnyt mieli lopettaa koskaan, mutta parin hyvän linjan jälkeen jarrutin hevosen käyntiin, annoin sille pitkän ohjan ja taputtelin hyvän tovin sen kosteaa kaulaa ylisanoja sen karvaisiin korviin kuiskutellen.

Vasta kun mä nousin ylös ja vilkaisin ympärilleni, havaitsin, että maneesin katsomossa seisoi hiljaa hahmo. Violetit hiukset kyllä loistivat toiseen päähän saakka, mutta keskittyessäni en ollut havainnut tyypin saapumista ollenkaan. Mun posket lehahtivat välittömästi punaisiksi, vaikka ei mun ja Laran suorituksessa (tällä kertaa) mitään hävettävää ollutkaan, ja ratsastin verkkaisesti lähemmäs.

”Ööh”, aloitin välkysti, ”me ollaan just lopettamassa.”

”Tulin vain katsomaan mahtuuko tänne kävelyttämään Haukkaa”, tyttö/nainen vastasi vähän tuimasti.

”Sori, mahtuu, tulkaa vaan”, mä sopersin ja laskeuduin alas Laran selästä. Se alkoi välittömästi hinkata päätään mun olkaan ja perääntyi sitten loukkaantuneina, kun huiskin sitä kauemmas. Kun mä käännyin takaisin katsomoa kohden, violettihiuksi oli jo kadonnut.

Tällä erää. Musta tuntui, että me ehkä törmättäisiin vielä – sen verran hyvin nämä kaksi aiempaa kohtaamistakin olivat menneet.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 03.02.18 13:01

lauantai 3. helmikuuta 2018

Koko alkuvuoden rakas isäukkoni oli yrittänyt hukuttaa mua töihin. Uusia asiakkaita tulvi pienen markkinointitoimiston sisään ovista ja ikkunoista ja vanhoilta sateli toimeksiantoja kuin taivaalta loskaa. Koska vihonviimeinen juttu mitä mun isä halusi tehdä oli palkata lisää väkeä, ylimääräiset työt kasaantuivat tietenkin mulle. Mä tein töitä toimistolla, autossa, kotona, öisin ja vähän tallillakin, siis silloin kun sinne asti ehdin.

Jos sama juttu ei olisi tapahtunut viime vuonnakin, mä olisin epäillyt että isä oli kuolemassa ja yritti nyt viimeisinä viikkoinaan syytää firmansa asiat mulle, jotta pitäisin sen lempilapsesta (en siis minä) huolta sen siirryttyä ajasta ikuisuuteen.

Tietysti duunista maksettiin, joten kyllä mä sitä ihan mielelläni tein nyt kun hommaa riitti, mutta tietysti se tarkoitti sitä että mä en ehtinyt tallille yhtään niin usein kuin olisin halunnut. Easyn mä olin hylännyt Runiacin perälle, Sasua en ollut ratsastanut yli kuukauteen, Benkku oli ollut pitkälti tallikavereidenavun ja liikutuksen varassa, ja Lara keräsi Auburnissa virtaa päivä päivältä enemmän.

Kertaalleen olin kuitenkin ehtinyt hyppäämään Haukalla, niin kuin me oltiin Matildan kanssa baarissa sovittu, ja helmikuun ekana viikonloppuna koitti toinen hyppykerta. Violettihiuksi oli kävellyt hevosen valmiiksi, kun mä olin ilmoittanut olevani myöhässä venähtäneen Skype-palaverin takia – ja siis kyllä, isän firmassa palaveerattiin lauantaiaamuisinkin.

Me rakennettiin Matildan kanssa syvän hiljaisuuden vallitessa pieni rata, jossa oli yksi sarja ja pari suhteutettua linjaa, ei mitään ihmeellistä. Mä olin ajatellut, että jos kaikki sujuisi niin kuin elokuvissa, voitaisiin loppua kohden nostaa esteitä vähän edelliskertaa reilummin. Ei ehkä mihinkään neljäänkymppiin vielä, mutta sellaisiksi että Haukka joutuisi vähän työskentelemäänkin.

”Ootko sä nyt ite hypännyt tällä?” mä tiedustelin ponnistaessani Haukan satulaan ja hoputtaessani hevosen saman tien raviin. Haukka tuntui radanrakennustauon aikana nukahtaneen pystyyn.

”Öö joo kerran tai pari”, Matilda kohautti olkiaan, ”jotain ihan pientä.”

Sitten me oltiin taas hiljaa sen aikaa, kun mä verryttelyn Haukan ja otin pari hyppyä pienille pystyille. Haukka oli jotain Sasun ja Benkun välimaastosta: iso ja vähän hidas avuille, pikkuisen raskas ratsastaa, mutta älykäs ja voimakas hyppääjä jolla oli iso hyvä laukka. Laraa se ei juuri muistuttanut ja sen takia se olikin niin kivaa vaihtelua.

Orilla oli menohaluja ja alkuun se meinasikin kiskoa mut satulasta pois, mutta kun me päästiin yhteisymmärrykseen siitä kumpi määräsi vauhdin, homma alkoi sujua. Hypyt olivat ihan hyviä, pientä hienosäätöä sai tehdä lähestymisiin ja suoruuteen. Matilda nosteli esteitä tasaisin väliajoin ja Haukka liikkui sitä paremmin, mitä korkeammaksi ne nousivat. Lopuksi me päästiin hyppäämään rata jo ihan kunnon kokoisena ja kun puomit pysyivät ylhäällä, siihen oli hyvä lopettaa.

”Näytti kivalta”, Matilda kommentoi. ”Voin laittaa sulle näitä videoita myöhemmin. Mä voin itse jäähkätä sen?”

”Miten vaan”, mä nyökäytin ja hyppäsin alas orin satulasta. Se pärskytteli ja vaikutti iloiselta päästessään musta eroon.

”Nähdään taas”, mä heilautin kättäni puntattuani Matildan satulaan ja lähdin kohti tallia. Me oltiin oltu niin tehokkaita, että ehtisin varmaan ratsastamaan Larankin, jos en aikailisi. Sitten pitäisi taas painua töihin, maanantaina oli useamman homman deadline ja kun kyse oli maksavista asiakkaista, niin niitä ei niin vain palautettukaan myöhässä.

Lara tarhaili muiden tammojen kanssa tyytyväisen näköisenä. Paistoi aurinko, ja vaikka oli kunnolla pakkasta, tuntui jotenkin vähän keväältä. Kohta alkaisi kisakausikin. Saisi nähdä, mitä se tänä vuonna toisi tullessaan. Toivottavasti jonkun rusetinkin.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.03.18 23:14

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Myydään hyväsukuinen 3-vuotias fwb-ori. Säkäk. 165 cm. Sisäänratsastettu, erinomaiset liikkeet, laadukas hyppy. Asiallinen käsitellä, kiltti ja ongelmaton. i. Maximilian, ei. Art of Dreaming.

Painoin julkaise ilmoitus.

Ostaisiko Easya kukaan? Raaskisinko myydä sitä kenellekään? Nähtäväksi jäisi. Mä huokaisin ja nousin autosta. Mun pitäisi taas illalla lähteä ajamaan kohti Oulua viettääkseni siellä koko hemmetin viikon KIIREELLISTEN ja ERITTÄIN TÄRKEIDEN työasioiden parissa, joten mä olin päättänyt uhrata sunnuntain hoitaakseni kaikki roikkuvat hevosasiat sitä ennen kondikseen.

Ylimpänä listalla oli Easyn myynti-ilmoitus. Check. Toisena viestin laittaminen Josefinalle. Check. Mä olin heittänyt sille pari ohjetta liikutukseen, kiitellyt mun mittapuulla ylitsevuotavasti avusta ja kysynyt, oliko se ollut tosissaan kisahoitajaksi lähtemisestä. Se oli vastannutkin: kirjoittanut ok, sanonut olleensa tosissaan koska se olisi joka tapauksessa paikalla (miksi?? Sitä mä en saanut selville), ja toivottanut ”antoisaa reissua”.

Mä toivoin että se tiesi mun olevan työmatkalla eikä luullut että mä lentelin parin viikon välein esim. Karibialle vaan nauttimaan elämästä.

Kolmantena listalla oli hoitaa Laran kamat siististi paikoilleen, niin että ne olisivat Josefinaa varten valmiina, ja ratsastaa tammalta ylimääräiset virrat pois kunnon maastolaukalla. Niinpä mä naksautin Jeepin ovet lukkoon ja lähdin kohti tallia. Edellispäivänä siellä oli ollut järkyttävä valmennushärdelli, josta mä en ollut tietoinen ja joka oli saanut mut pienimuotoisen hermoromahduksen partaalle, mutta nyt tallissa oli taas mukavan rauhallista ja siistiä ja hiljaista.

Lara ei ollut mukavan rauhallinen, siisti ja hiljainen vaan kireä ja kiukkuinen. Se enemmän tai vähemmän ravasi mun rinnalla tarhasta talliin ja potkaisi, kun mä kiepsautin sen karsinaansa, mutta ei osunut kuitenkaan. Oletettavasti mä en jäänyt silittelemään ja harjailemaan sitä sen kummemmin, vaan heitin sille varusteet niskaan ja kypärän omaan päähäni ja lähdin lenkille.

Keli oli kutakuinkin plussan puolella, ja vaikka taivas oli harmaa ja ilma vähän kostea, tuntui erittäin voimakkaasti keväältä. Ehkä se johtui variksien rääkymisestä, ehkä siitä että Lara oli aivan tajuttoman kiihkeä niin kuin yleensä vuodenajan vaihtuessa. Mä yritin lämpätä sen huolella, mutta en sitten suoraan sanottuna jaksanut, ja puoliksi annoin sen karata laukkaan. Isabellalta olisi tullut huutia, ja tulisikin varmasti joskus tulevaisuudessa, mutta mä en jaksanut murehtia.

Mä tarvitsin sitä laukkaa vähintään yhtä paljon kuin Lara. Hevonen painoi korvat luimussa ja häntä soihtuna perässä, mä seisoin jalustimilla ja yritin pitää silmiä auki, vaikka ne valuivat vettä.  Me laukattiin kauan ja oltiin sen jälkeen molemmat hikisiä, tyytyväisiä ja jotenkin rennompia.

Mä pohdiskelin Easya. Laraa. Josefinaa. Tulevia kisoja. Työmatkaa. Kaikenlaista. Tulisikohan tästä/mistään mitään?

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 25.03.18 12:57

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Isabella oli julkaissut kevään valmennusaikataulut. Valkkuja olisi kahden viikon välein, ja Isabellan lisäksi meidän edistyneiden esteryhmää valmentaisi Mikael ja Verneri. Kumpaakaan mä en liiemmin tuntenut, mutta oli kiva päästä uusien valmentajien oppiin – siitä sai aina tuoreita näkökulmia tekemiseen. Varsinkin nyt kun kisakausi oli kunnolla alkamassa ja mä olin päättänyt kisata tänä vuonna reilusti enemmän kuin viime kaudella, oli kiva että valmennuksia oli tiedossa säännöllisesti.

Matilda olisi mun kanssa samassa ryhmässä, kuin myös Jonny ja Ellie. Ehkä mä voisin ottaa kauden yhdeksi tavoitteeksi tutustua paremmin mun ryhmäläisiin ja yrittää olla hyvä ja kannustava treenikaveri. Suoraan sanottuna metri kolmekymppiä ratana tuntui paljon pienemmältä haasteelta kuin se, mutta yrittänyttä ei laitettu.

Lauantaina mä juoksutin Laran maneesissa. Se liikkui letkeästi, ravissa oli joustoa ja voimaa sopivassa suhteessa, ja laukka pyöri hyvin. Sunnuntaina hyppäisin Laralla jotain pientä, alkuviikosta ratsastaisin pari kertaa sileällä, keskiviikkona ja torstaina olisi estevalmennukset, ja sitten tamma saisi olla loppuviikon kevyemmällä hölkällä ennen sunnuntain kisoja.

Vielä ei jännittänyt, mutta senkin aika varmaan tulisi.

Pyysin Laran vaihtamaan suuntaa ja maiskautin sen takaisin raville. Tamma käänsi korvat kevyesti taaksepäin ja kiristi tahtia puolen kierroksen ajaksi, mutta rentoutui sitten ja pärskähteli pari kertaa. Musta tuntui että se oli viime aikoina ollut jotenkin tasaisempi, aikuisempi. Ehkä se oli Josefinan tekosia, ehkä mun pikkutammani tosiaan oli aikuistunut – kuka tiesi. Viimeistään kisoissa se varmasti nähtäisiin.

Viime viikkoina mä olin useammin kuin kerran puhunut äidin kanssa hevosasioista. Se oli selvästi miettinyt asiaa muutenkin kuin mun painostuksesta, katsellutkin tammoja joilla olisi edes jotain jalostusarvoa, mutta ei se ollut vielä löytänyt mitään sellaista minkä se olisi halunnut itselleen. Se tamma, jota mä olin sille Josefinan ja Nitan avulla valitsemieni preeriakasvien varjolla esitellyt, ei ollut kuulemma vaan kolahtanut. Mä tiesin että Lara kolahtaisi, mutta suoraan sanottuna mä en ollut valmis antamaan sitä siitoskäyttöön nyt, kun mä olin viimein nostanut sen takaisin sille tasolle jolla se oli ennen viimeisintä mammalomaansa ollut.

Äiti oli kyllä lupaillut, että jos mä antaisin sille Laran, se auttaisi mua hankkimaan jonkun nuoren orin tai ruunan tilalle. Mä taas olin luvannut, että jos saisin Easyn myytyä, mä voisin osallistua sen myyntihinnalla vähän paremman siitostamman hankintaan. Toistaiseksi siitä ei vaan ollut tullut yhtään järkevää tarjousta, joten tilanne seisoi ja aika kului ja mun tulevaisuuden MM-tason ratsut vain odottivat syntymistään.

Mä jarrutin Laran käyntiin ja kelasin sen luokse. Tamma hinkkasi päätään mun olkaan ja meinasi työntää mut kumoon, kun se kesken kaiken säikähti aukeavaa maneesinovea ja hyppäsi sivuun.

”Lara!” mä ärähdin sille automaattisesti ja sain hevosen ottamaan vielä yhden loikan kauemmas.

”Oho sori”, Innan iloinen ääni kaikui maneesissa. ”Ei ollut tarkoitus säikytellä.”

”Joo ei mitään”, mä mutisin ja pyöräytin Laran niin, että se sai havaita Innan ja Banskun saapuvan maneesiin. Tamman mielenkiinto loppui nopeasti ja se lähti sopuisasti kävelemään mun perässä uralle. Laralla oli pitkä askel, jopa mä jouduin vähän harppomaan pysyäkseni sen perässä.

Banskukin näytti vähän kiireiseltä: Inna sai heti alusta saakka keksiä sille tekemistä pitääkseen orin käynnissä. Se oli kivannäköinen hevonen, hyvin rakentunut ja kivasti liikkuva. Jollain sellaisella mutta enemmän estesukuisella mä voisin Larankin astuttaa, jos vielä joskus –

– mutta ei.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 25.03.18 23:49

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
Estevalmennus, Järnby #tietähtiin

Järnby oli ehkä maailman siistein paikka (tai no, ehkä tasoissa Auburnin kanssa). Mä olin saapunut valmennuspäivänä paikalle ihan yliaikaisin ehtiäkseni nuuskimaan ympärilleni pitkästä aikaa. Vanhat tiili- ja kivirakennukset henkivät menneen ajan loistoa ulkoapäin ja sisältä ne olivat toimivat, siistit ja valoisat. Molemmat ulkokentät olivat näin talvellakin hyvässä kunnossa ja maneesi suorastaan kutsui hyppäämään. Ja siellä oli RAVINTOLA. Ja PAVILJONKI. Ja TAMMILEHTO. Hitto, jos mä olisin ollut upporikas olisin ostanut koko mestan.  

Tallissa mä olisin vienyt viettää helposti koko päivän – olisin tutkinut nimikylttejä ja sukutauluja ja vilkuillut karsinoihin, joissa toinen toistaan hienommat hevoset mutustelivat heinää. Tallissa oli paljon kouluhevosia, joista mä en ollut ihan niin kiinnostunut, mutta myös hyvä määrä hyppääjiä ja kenttähevosia tai allroundereita. Stormseekerin mä olisin voinut ottaa koska tahansa, ja JB Relinquishment oli niin älyttömän hieno kuin olin muistellutkin parin kisakohtaamisen perusteella (fun fact: Matildan ylläpitoheppa Haukka oli sen isä, tajusin vasta nyt).

Ja oli siellä kivoja tammojakin: erityisesti mä tykkäsin isosta ja kirjavasta JB Adorasta ja JB Indistä, joka oli vielä nuori mutta selvästi tulevaisuuden supertähti. Olisipa mullakin joskus tällainen paikka ja tällainen lauma puoliverisiä, mä mietin vähän kaihoisasti. Olisi varaa valita. Olisi varaa pitää itsellä vain parhaat, jos nyt jostain kasvatista malttoi luopua. Pääsisi tekemään kasvatustyötä omilla hevosilla ties kuinka monennessa sukupolvessa. Otettaisiinkohan mut Järnbyyn oppipojaksi, jos oikein nätisti pyytäisin? Mä voisin asua vaikka teltassa pihalla.

Oli melkein harmi, kun mun piti jättää tutustumiskierros kesken ja lähteä laittamaan Laraa kuntoon valmennusta varten. Tamma oli kiukkuinen, kun mä olin jättänyt sen yksin traikkuun ja lähtenyt lepertelemään muille hevosille, mutta mä syötin sille pienen porkkanan sitä lepytelläkseni ja sain sen luullakseni vähän paremmalle tuulelle.

Peppi Joki ei ollut mulle uusi nimi, mutta naisen valmennettavaksi en ollut ennen päässyt. Tyyppi vaikutti mukavalta ihmiseltä, särmältä mutta ei liian tiukkapipoiselta, ja mua edeltävässä ryhmässä ratsastaneiden Julian ja Nitan tyytyväisten naamojen perusteella Peppi oli onnistunut antamaan hyviä vinkkejä. Mun kanssa samassa ryhmässä ratsasti ilmeisesti Seppeleestä tuleva nainen kimolla täysiverisellä ja mulle vieras mies isokokoisella ja vahvaluustoisella ruunikolla. Molemmat vaikuttivat olevan esteratsastuksen erittäin tosissaan – tyypit verryttelivät hevosiaan suut tiukkoina viivoina, joten mä päätin unohtaa haaveilun ja keskittyä itsekin hommiin kunnolla heti alusta saakka.

Lara oli alkuun ehkä vähän löysän tuntuinen; välillä se meni vieraissa paikoissa tiloihin ja kulki omassa kuplassaan. Avut menivät perille pienellä viiveellä ja energian saaminen takajalkoihin oli työn ja tuskan takana. Ensimmäiset hypyt Lara hyppäsi täysin selättä, pitkänä ja matalana, mutta sitten sain ratsastettua siihen vähän ryhtiä ja tehoa. Laukka alkoi pyöriä, kaasu ja jarru löytyä, ja hyppykaaret muuttua vahvemmiksi.

Peppi kehotti mua ratsastamaan rennosti, vähäeleisesti ja tehokkaasti, niin että uskalsin vaikuttaa hevoseen mutta tein sen pienesti ja siististi. Lara oli niin herkkä, ettei sitä tarvinnut ottaa napakasti suuntaan tai toiseen, vaan pienillä avuilla se pysyi tyytyväisenä ja eteni tasaisesti. Me hypättiin suhteutettuja linjoja ja pientä rataa eikä niissä ollut mitään sen isompia ongelmia.

”Vähän tarkemmat tiet ensi kerralla”, Peppi tosin toivoi. ”Suorista kunnolla ennen estettä, niin että saat sen molempien pohkeiden väliin.”

Mä yritin parhaani, vaikka Lara oli saanut koneensa käyntiin ja sen olisi tehnyt mieli mutkitella mun jalkojen välissä vähän ylimääräisiä metrejä ennen estettä. Sain pitää ulkoavut huolellisesti lähellä ja kääntää aika reilusti ulkojalalla, että sain sen suoristettua. Se kyllä helpotti hyppyjä – ne olivat teknisesti siistimpiä ja tuntuivat varmemmilta. Mä lupasin pitää asian mielessä kisoissakin. Enää pari päivää!

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 17.06.18 19:38

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lara oli päässyt laitumelle, ja sen huomasi. Tamma, joka yleensä oli niin huono rehunkäyttäjä, oli alkanut mussuttaa vihreää kuin ei olisi sitä koskaan ennen nähnytkään, ja se oli alkanut myös LIHOA. Mä näin jo elävästi, miten se olisi elokuussa muodottomaksi paisunut ihrapallo, joka ei suostunut liikkumaan kentällä mihinkään saati jaksanut hypätä yhtään estettä.

No, tietysti mahtavaa että Lara tuntui nauttivan kesästä. Se oli selvästi rennomman oloinen saadessaan olla vihreällä yötä päivää ja oli toistaiseksi liikkunut ihan hyvin sen vähän, mitä olin jaksanut sitä treenata. Kohta pitäisi kyllä ryhdistäytyä, sillä Kalla Cup läheni lähenemistään enkä mä halunnut hävitä.

”Mitä toljotat”, Luodin Julian iloinen ääni kantautui mun takaa. Mä irrotin katseeni laiduntavista hevosista ja vilkaisin taakseni.

”Onko Lara läski?” mä tiedustelin.

”Ööh”, Julia äännähti ja tiiraili tammalaidunta. ”Ei?”

”Hmm”, mä vastasin. Niin kai sitten. Kyllä Julia jos joku olisi kertonut, jos Larassa olisi jotain sanomista. Ja ehkä sillä olikin vähän varaa pyöristyä.

”Lähde maastoon”, Julia jatkoi ja alkoi aukoa laitumen porttia. Se vihelsi kerran ja sai koko tammalauman vyörymään porttia kohden, ne varmaan odottivat väkirehuja. Larakin jolkotteli muiden perässä lähemmäs, vaikka viime viikolla mä en ollut saanut sitä kertaakaan kiinni alle vartin metsästyksen jälkeen.

En äkkiseltään keksinyt oikeastaan yhtään hyvää syytä kieltäytyä, koska mä olin menossa maastoon joka tapauksessa, ja koska musta oli kesän myötä tullut sosiaalinen (olin esim. pyytänyt Josefinan pitsalle aiemmin viikolla), niin sitten mä vaan sanoin että: ”Okei.”

Juliakin taisi vähän yllättyä, sillä se vilkaisi mua outo ilme naamallaan, mutta hymyili sitten. ”Nice. Mennään laukkaamaan.”

Mä vähän epäilin jaksaisiko (lihonut) Lara laukata tässä helteessä, saatika jaksaisinko mä seisoa jalustimilla, mutta päätin olla kommentoimatta mitään. Mentäisiin siis laukkaamaan.

Me kalastettiin omat tammamme hevosjoukosta, hätistettiin muut kauemmaksi ja lähdettiin löntystelemään tallia kohden. Siinä kilometrin matkalla sai hyvät alkulämmöt, melkein voitaisiin lähteä suoraan laukalla maastoon kunhan ensin satuloitaisiin hevoset. Edellä kulkeva Julia ei höpissyt mitään, eikä mullakaan ollut sen kummemmin asiaa (ylläri) joten me kuljettiin hiljaa.

Jätin Laran ulos hoitopuomille kiinni ja lähdin hakemaan varusteita. Sokan siskokset olivat jälleen kerran laittaneet tuulemaan ja pykänneet pystyyn mielettömän ison ja hienon tammatallin. Tai eivät ne olleet itse sitä rakentaneet, mutta silti. Hevosmäärä alkaisi varmaan Auburnissakin kohta lisääntyä, ehkä varsojenkin muodossa. Mikäs siinä, jos ei ollut fygestä kiinni, kuten ei Sokilla selvästikään ollut.

Mä olin Juliaa nopeampi laittamaan hevosen valmiiksi, joten me jouduttiin Laran kanssa hetki odottelemaan. Uudestisyntyneelle Laralle se ei ollut mikään ongelma – se torkkui silmät puoliksi auki toista takajalkaansa lepuuttaen, mutta sai kyllä pienimuotoisen slaagin siinä vaiheessa, kun Julia ja Valeria ilmestyivät tallista paikalle.

”Menoksi”, mä hoputin, kun Julia alkoi tuskastuttavan hitaasti säätää jalustimia tappijaloilleen sopiviksi.

”Joo joo”, Julia mulkaisi mua, mutta hyppäsi kuin hyppäsikin tammansa selkään ja ohjasi sen ensimmäisenä kohti metsänreunaa. Lara seurasi sitä yllättävän halukkaasti.

Aurinko lämmitti selkää ja linnut lauloivat eli rääkyivät poikasilleen varoitushuutoa meidän lähestyessä. Täytyi myöntää, että kesä oli omalla tavallaan ihan kivaa aikaa. Vielä kun ehtisi nauttia siitä enemmän, mä mietin. Pystyisi pitämään lomaa.

Ei auttanut kuin yrittää nauttia siitä mitä oli. Auringosta, valoisista illoista. Kisakaudesta. Lihoneesta Larastakin.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 118

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa