Laran päiväkirja

Siirry alas

Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.07.17 19:38

Living Art, "Lara"
8-vuotias tummanruunikko hannover
sivut

omistaja: Rasmus A.
tiineenä orista Balaclava xx, asuu toistaiseksi Rosengårdien kartanolla


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 03.11.18 14:47, muokattu 2 kertaa
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 01.07.17 19:51

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Jos joku olisi pyytänyt mua kuvailemaan Laran uutta tallipaikkaa, mä olisin luultavasti jotenkin painanut alas sen loistokkuutta, ollut mainitsematta mahonkipuista maneesia ja solariumia ja kameravalvontaa joka karsinassa. Mä itse tiesin, että lämmitetty maneesi ja tilavat karsinat olivat hevosia varten vähintään yhtä paljon kuin omistajia, mutta joku muu olisi ehkä nähnyt sen toisin – ettei mulle kelpaisi mikään muu.

Mua olisi ehkä jollain tapaa vähän hävettänytkin se, miten mieletön lukaali koko Auburn oli, vaikka oikeasti mä olin vain oppinut nauttimaan siisteistä ja toimivista tiloista Saksassa ollessani ja kaipasin sitä samaa fiilistä hevoseni nykyiseenkin tallipaikkaan. Kaikista vähiten mä halusin vastata kysymyksiin siitä, millaista tallivuokraa Sokan siskokset pitivät ja miten mulla oli varaa maksaa se.

Tosiasia nimittäin oli se, että ei mulla itselläni ollutkaan varaa, mutta onneksi ketään ei kiinnostanut Lara ja sen uusi koti ja mä vältyin kysymyksiltä.

Kävin hakemassa tamman Minnalta yksin ja ajoin sen Auburniin niin varovasti, että sadan kilometrin matkaan meni kaksi tuntia. Mä olin käynyt kartanolla kerran aiemmin tutustumassa talliin, mutta mä en siltikään osannut olla hämmästymättä, kun suihkulähde ilmestyi näkyviin mun kaartaessa pihaan. Se oli jopa mun mielestä ehkä vähän liikaa.

Lyhyt, ruskeatukkainen Isabella oli meitä vastassa ja mä olin kiitollinen, että olin varannut matkaan reilusti aikaa ja olin sitä myöten jopa vähän ajoissa perillä. Isabella kätteli mut napakasti ja kyseli, miten matka oli sujunut. Nainen oli asiallinen, ystävällinen mutta ei mitenkään liian lämminkään, ja mä luulin että me tultaisiin ihan hyvin toimeen.

”Jos sopii, niin voisin viedä Laran vasta huomenna laitumelle”, mä ehdotin ja aloin laskea kopin lastaussiltaa alas. ”Sille varmaan riittää tarhailu tänä iltana. Voisin laittaa sen karsinaan siksi aikaa, että sen purettua tavarat.”

Isabella tuli pyytämättä apuun lastaussillan kanssa ja otti takapuomin irti, kun mä sain Laran irti. Tamma oli hiestä vähän kostea ja peruutti vauhdilla alas, korvat luimussa ja häntä kiukkuisesti viuhtoen.

”Sen karsina on tuossa kakkosoven luona”, Isabella kertoi ja lähti näyttämään mulle oikean boksin. Mä en osannut tulkita, katseliko nainen Laraa kiinnostuneena vai arvioiden. Tamma oli ehkä vähän pyöreässä kunnossa, se munkin täytyi myöntää, mutta liika pehmeys karisisi siitä treenin aloittamisen myötä varmasti pian. Muuten se näytti ihan kivalta, oli iso ja hyvärakenteinen, karismaattinenkin jollain tapaa.

Kun me oltiin jätetty Lara toipumaan matkasta tilavaan, valoisaan turvekuivitettuun karsinaan, Isabella lähti näyttämään mulle vielä sosiaalitilat ja varustehuoneen. Larankin kaapissa oli paikat kahdelle satulalle, vaikka ei mulla ollut sille kuin estepenkki. Hetken aikaa mä mietin tuovani sinne mun toisen hevosen Benkun vanhan koulusatulan edes näön vuoksi, ennen kuin mä tulin jokseenkin järkiini.

Vaikka Auburn olikin mieletön, ei se ollut kuin talli vain. Tuskin kukaan tulisi arvioimaan mua tai Laraa sen perusteella, montako satulaa sen varustekaapissa oli. Tai jos arvioisikin, niin mitä sitten.

Me oltiin tultu Auburniin elämään omaa elämäämme. Mä en ollut tullut tekemään kavereita tai herättämään tunteita mun varustevalinnoilla, aiheuttamaan kateutta sen paremmin kuin pahennustakaan. Mä en välittäisi siitä, mitä muut meistä ajattelivat – mä keskittyisin vain ja ainoastaan Laraan, sen hyvinvointiin ja kehittymiseen.

Niin mä päätin, ja sen päätöksen myötä purin kaikki tuhannet tavarat ennätysvauhtia paikoilleen ja lähdin sitten kävelyttämään Laraa. Mä kerroin sille, että tämä oli nyt sen uusi koti, ja näytin sille kaikki hienoudet joita tallin ympäristöstä löytyi. Se suhtautui tapansa mukaan vähän varauksella kaikkeen, ja ihan erityisesti se jännitti suihkulähdettä.

Se suihkulähde oli liikaa, sillekin.
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.08.17 15:21

lauantai 27. elokuuta 2017

Lara oli majaillut Auburnissa jo melkein kaksi kuukautta. Kesä oli tapansa mukaan mennyt nopeasti – kun hevonen oli ollut laitumella, mä en ollut höntyillyt tallille edes päivittäin vaan tehnyt pirusti töitä ja reissannutkin jonkun verran. Laran laihdutuskuuri ei siis ollut edennyt ihan toivotusti. Parikymmentä kiloa se oli pudottanut pelkän muuton tuoman stressin ansiosta, mutta saanut ne nopeasti takaisin vihreällä olleessaan. Nyt se tuntui jo rennommalta ja hyvin uuteen talliin sopeutuneelta. Lara ei ollut mikään laumaeläin, mutta laitumella se oli muiden tammojen kanssa viihtynyt suhteellisen hyvin, tai ainakaan se ei ollut tullut langoista läpi tai alkanut tukkanuottasille toisten kanssa.

Oltiin me jonkun verran treenattukin. Mä olin osallistunut sen kanssa sekä koulu- että estevalmennukseen Auburnissa ja päässyt siten kokeilemaan kummankin tallinomistajasisaruksen valmennustaidot. Niissä ei ollut mitään valittamista, päinvastoin; oli kyllä suoranainen onnenpotku että me oltiin päästy tallille, jossa pääsi valmentautumaan säännöllisesti.

Valmennuksissa Lara oli tehnyt tauosta huolimatta hyvin töitä ja erityisesti sileällä yllättänyt mut vastaanottavaisuudellaan. Hyppy sillä ei kulkenut ihan yhtä kevyesti ja itsevarmasti kuin ennen mammalomaa, mutta mä olin päättänyt antaa sille aikaa ja olla kiirehtimättä turhaan kohti kisakenttiä. Voima ja varmuus palaisi takaisin ajan ja toistojen myötä. Kun mä jo tiesin, miten lahjakas Lara parhaimmillaan oli ja mihin asti sen kanssa voisi hyvänä kautena päästä, ei mun kannattanut työntää sitä äärirajoille ennen kuin se olisi siihen valmis.

Noin ylipäätänsä mäkin olin viihtynyt Auburnissa ihan kivasti. En ollut vielä liiemmin tutustunut muihin hevosenomistajiin tai vuokraajiin, mutta pääsääntöisesti porukka vaikutti mukavalta. Oli kiva päästä treenaamaan porukassa, jossa kaikilla oli sopivasti kunnianhimoa: puskatalleilla sitä vähän puskautui itsekin. Auburnissa mä olin sparrannut itseni asettamaan mulle ja Laralle uusia tavoitteita ja myös pyrkimään niitä kohden päämäärätietoisesti. Kentällä keventelyt ajatukset jossain ihan muualla olivat jääneet kokonaan pois, ainakin jos joku katsoi.

Auburniin oli tullut kesän mittaan uusi tallityöntekijä, pari uutta hevosta joista toinen kai tallin oma, ja pari varsaakin. Mun sisäinen hevoskasvattajani oli ne nähdessäni alkanut taas suunnitella varsaprojekteja, kunnes mä muistin että toistaiseksi Lara oli mun ainoa tamma eikä sitä laitettaisi enää tiineeksi ennen kuin me oltiin kisattu SM-skaboissa. Jos silloinkaan.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 23.09.17 15:38

lauantai 23. syyskuuta 2017

Arvatkaapa kuka oli muuttanut hevosineen Auburniin? No, Luodin Julia tietenkin.

Mä en edes muista milloin viimeksi olin pitänyt hevosta tallilla jossa Julia ei olisi ollut. Thank god Lara oli ollut Auburnissa ensin, muuten Julia varmasti luulisi että mä vainosin sitä. No, onneksi me oltiin kuitenkin symbioosissa nimenomaan Julian eikä jonkun ikävämmän blondin kanssa – se oli hyvä tyyppi ja oli joskus ratsastanut mun toisella hevosella Benkulla, kun mä olin ollut saikulla. Kyllä me siis Julian kanssa samaan talliin mahduttiin, mutta oli siinä vähän jotain outoa ja hauskaa yhtä aikaa.

Auburnissa järjestettäisiin kisat syyskuun lopulla, joihin mäkin olin ilmoittautunut. Vaikka luokka oli ylikäveltävä kasikymppi, olin mä vähän kerännyt menestyspaineita ja treenannut viime päivät tavallista tiukemmin. Lauantaina mä olin saapunut tallille jo heti aamulla ja lähtenyt saman tien kentälle hommiin. Me oltiin Laran kanssa vedetty tiukka koulutreeni teemalla suora ja vahvasti liikkuva hevonen. En ollut ihan varma oltiinko me saavutettu kaikki tavoitteet, mutta ainakin loppukäynteihin siirryttäessä molemmilla oli tosi kuuma. Larasta nousi höyryä koleaan syysilmaan ja mä vedin takin vetoketjun kokonaan auki, kun annoin hevoselle pitkän ohjan.

Julia ilmestyi tammoineen kentän portille. Kukakohan se vainosi ketä? Valerie oli kivan oloinen nuori hevonen, mutta vähän tyhmän näköinen herasilmänsä ja kermakaramellin värisen karvansa kanssa. Julia ja tamma tuntuivat sopivan toisilleen hyvin, vaikka mä en ollut vielä niitä esteillä nähnytkään.

”Rasmus!” Julia kailotti kivutessaa Valerien selkään ja sai Larankin säpsähtämään. Mä otin ohjaa vähän tuntumalle.

”Mihin Kalla Cupin luokkaan sä ilmoittauduit?”

Voi helvetti kun ei olisi tehnyt mieli puhua siitä yhtään, mutta mä mutisin kuitenkin ”kasikymppiin” niin hiljaa, että Julia joutui pyytämään mua toistamaan.

”Kasikymppiin”, mä sanoin uudestaan ja rupesin tietysti selittelemään kuin ääliö, ”kun on tätä taukoa nyt ollut eikä tällä oo hypätty rataa millon ties viimeksi - ”

”No sepäs sattui!” Julia nyökytteli. ”Niin mekin. Saa nähdä kumpi voittaa!”

To be honest mä olisin lyönyt rahani Ellien ja Riepun puolesta, jos olisi pitänyt veikata, mutta sitä mä en kertonut Julialle. Käänsin Laran keskihalkaisijalle kaartoon ja hyppäsin alas sen satulasta. Tamma pärskytteli ja hinkkasi suupieltään polveensa.

”Tuleeko Benkku ja Sasu kisaamaan?” Julia tiedusteli. Se alkoi keräillä ohjia ja sai Valerien välittömästi ryhdistäytymään.

”Sasu ehkä, en mä tiedä”, kohautin olkapäitäni. Benkku oli siinä mielessä villi kortti, että sen kanssa joko sijoittui tai nolasi itsensä täysin, enkä mä tiennyt viitsinkö ottaa sellaista riskiä vielä tässä vaiheessa Auburn-uraani. Sasu taas ei ollut mun, joten sen tuleminen ei ollut musta kiinni, mutta se oli siinä mielessä kiva hypättävä että se teki yleensä töitä kuin kone. Se voisi pelastaa mun maineen, jos Lara käyttäytyisikin kisatilanteessa kuin sika.

Niitäkin päiviä oli mun ja sen hyppyuralle mahtunut.

”Hyviä treenejä”, mä toivotin Julialle ehkä vähän laimeasti ja lähdin kättäni huiskauttaen tallia kohden.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 29.10.17 22:07

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Satoi lunta. Taivaalta putoili hissukseen isoja märkiä rättejä, jotka peittivät maata vähän kerrallaan. Mua inhotti – vihasin talvea ja suunnilleen kaikkea mitä siihen liittyi. Aina oli pimeää ja aina oli kylmä, aina liukasta. Aina väsytti. Viime talvena mä olin liukastunut ja rikkonut polveni, nähtäväksi jäisi mitä tänä vuonna ehtisi vielä käymään. Toivottavasti Jonathan olisi ahkera hiekoittaja. Muuten varmaan Laran jännevamma uusisi joskus peilijäällä liukastellessa eikä se tällä kertaa paranisi edes siitoskäyttöön.

Olisipahan yksi murhe vähemmän, ajattelin katkerasti ponnistaessani tamman satulaan vielä valoissa tallipihalla. Sunnuntaisin mä yleensä maastoilin kolmen neljän aikaan, mutta nyt olin raahautunut tallille jo tuntia aiemmin. Talviaika toisi pimeyden tullessaan taas ihan liian aikaisin ja Lara ei ollut kaikkien näiden vuosien aikana lakannut pelkäämästä otsalampun valoa, joten jos halusin maksimoida meidän molempien eloonjäämismahdollisuudet piti mun hoitaa metsälenkit vielä kun päivänvaloa riitti.

Lara kävi tapansa mukaan kuumana mutta mä en jaksanut välittää sen pöllöilystä. Kyllä se varmana tasoittuisi päästessään ravaamaan, tai jos ei, niin sittenpä mentäisiin lujaa. Otin ohjaa vähän käteen ja annoin Laran lähteä suuntaamaan kohti tuttua polkua. Se ravisteli päätään iloisen oloisena ja puuskahteli nenälleen putoileville lumihiutaleille. Laraa ei talvi haitannut.

Kalla Cupin toisen osakilpailun kutsu oli julkaistu. Kai mun olisi pakko osallistua, vaikka ei olisi ihan hirveästi huvittanut. Ensimmäinen osakilpailu oli päättynyt pikku katastrofiin perusradan viimeisellä esteellä. Läpi radan liian kovaa ohjaa vasten laukannut Lara oli hypännyt jotain viisi metriä liian kaukaa viimeiselle pystylle ja kaatanut koko esteen tolppineen päivineen, hyvä kun ei katkennut puomi tai hevosen jalka. Pahinta ei edes ollut se neljä virhepistettä vaan se tunne, mikä radasta oli jäänyt. Että me Laran kanssa ei pelattu vieläkään yhteen vaan hermostuttiin molemmat toisillemme.

Entäs mun lainahevonen Sasu sitten? No, sehän oli tapansa mukaan voittanut koko luokan. Kuinkas muutenkaan. Tietysti oli ollut hevoseen tyytyväinen, mutta olihan se vaan alleviivannut mun ja Laran karmivan huonoa suoritusta. Ei mun ja Sasunkaan yhteistyö mitenkään virheetöntä ollut, mutta sen kanssa mä sentään onnistuin paikkaamaan hevosen heikkouksia sen sijaan että olisin kaivanut ne esille ja nostanut kaiken kansan ihmeteltäväksi niin kuin Rafiki nosti Leijonakuninkaassa Simban.

Sasun kanssa me oltiin päästy vielä Isabellan valmennukseenkin. Hevonen oli tehnyt kellontarkasti töitä ja esitellyt jälleen kerran parhaita puoliaan. Tietysti se ei huijannut Isabellaa enää nyt, kun nainen pääsi tarkastelemaan Sasua vähän lähemmäs: Sasu oli raskas ja työläs ratsastettava ja eteni välillä suorastaan huonosti, mutta se oli niin rehellinen ja teknisesti taitava ettei se ollut puomeissa kiinni, vaikka laukka olisi ollut kuinka alitempoista tahansa.

Oli mua vähän jännittänyt, mitä Isabellalla oli Sasusta sanottavana. Oliko Sasu sen mielestä mulle sopivampi ratsu, jopa siinä määrin että se kannattaisi ostaa ja Lara myydä? Sasun kanssa pääsisi saman tien 130-radoille ja se voittaisi siellä niin kauan, kuin se olisi ainoa puhtaan uusintaradan tekevä ratsu. Mikään nopeuskilpailuhevonen se ei ollut, mutta ei toisaalta Laran kapasiteetistakaan ollut hyötyä jos mä en koskaan pääsisi sitä näyttämään perusratojen virheiden takia.

Yllättäen Isabella oli kuitenkin ollut samaa mieltä mun kanssa. Että Sasu oli laadukas ja kiva, ja Lara taas ei ollut kiva mutta se oli vielä laadukkaampi. Asetukset vain piti saada kohdalleen.

Siinä nainen oli kyllä oikeassa, mutta tänään ei ollut se päivä kun ne laitettaisiin paikoilleen. Tänään me laukattaisiin läpi lumen eikä mietittäisi tulevia kisoja enää edes puolikkaan ajatuksen kanssa. Jos sielläkin mokattaisiin, niin ehkä Sasu pelastaisi mun maineen vakavasti otettavana esteratsastajana vielä yhden viimeisen kerran.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 26.11.17 16:02

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Sunnuntaiaamupäivät olivat Auburnissa aika usein hiljaisia eikä marraskuun viimeinen sunnuntai ollut poikkeus sekään: mä sain satuloida Laran hiljaisessa tallissa ja ponnistaa sen satulaan vieläkin hiljaisemmassa maneesissa. Lara vilkuili ympärilleen tyhjässä hallissa vähän epäluuloisen oloisena, mutta unohti nurkkien kyttäämisen heti kun mä otin ohjat käteen ja siirsin sen raviin.

Me oltiin treenattu viimeinen kuukausi lähestulkoon kokonaan sileällä, jankattu siirtymisiä ja taivutuksia molempien kyllästymiseen asti. Edellisessä valmennuksessa Isabellalta oli tullut sanomista Laran ratsastettavuudesta, pitäisi kuulemma olla oleellisesti parempi seuraavaan kertaan mennessä. Pitäisi saada avut läpi ja pitäisi pystyä kokoamaan laukkaa. Koska mä ratsastin käytännössä aina yksin, mä en osannut sanoa miltä hevonen näytti tai vaikutti, mutta ehkä se hitusen paremmalta ainakin tuntui.

Mä olin Auburnissa saman ongelman edessä kuin joku sata kertaa aiemminkin: mä olin käynyt tallilla kuukausitolkulla lähes joka päivä enkä tuntenut ketään. Tietysti naamat alkoivat pikkuhiljaa näyttää tutuilta ja joitain tyyppejä mä osasin yhdistää luultavasti oikeisiin hevosiinkin, mutta sitten joku tyttö värjäsi hiukset tai vaihtoi takkia ja mä olin taas ihan ulapalla. Oma vika se tietysti oli. Mä välttelin ihmisiä parhaani mukaan, en mennyt muiden mukaan kun jotain tapahtui, ja jos mä sainkin pakotettua itseni esim after rideille niin join yksin viiniä jossain nurkassa.

En mä kaivannut kavereita ja viihdyin täydellisen hyvin omassa ja Laran seurassa, mutta ihan suoraan sanottuna välillä seura maastolenkeille tai kisoihin olisi kelvannut. Mutta koska Auburnissa kaikki olivat kohteliaita ja etäisen ystävällisiä eivätkä tunkeneet väkisin mukaan, enkä mä tietenkään viitsinyt pyytää, niin siinäpä sitä sitten oltiin.

Mä tunsin meidän valmennusporukan suunnilleen: Ellien, lainahevosella ratsastavan Jemiinan ja Jonnyn, joka oli tietystikin kaikkea mitä mä en ollut. Isabella taas oli hyvä tyyppi, tarkka mutta reilu, ja osasi vielä valmentaakin. Amandasta mä en ihan hirveästi välittänyt, mutta en mä siihen juuri tallilla törmännytkään. Se vaikutti olevan jossain ihan omalla planeetallaan ja jos mulla ja muilla tallilaisilla oli keskimäärin yksi tai kaksi asiaa yhteistä, niin mulla ja Amandalla ei taatusti ollut yhtään.

Julian mä tietysti tunsin, ja tiesin Tildan, joka ratsasti Amandan mustaa oria kuin ammattilainen ja jota mä olisin pyytänyt joskus läpiratsastamaan Laraakin, jos olisin kehdannut. Viime kisojen jatkoilla mä olin tavannut Nitan, joka oli jonkun Amandan hevosen hoitaja ja joka oli jäänyt mun ainoaksi uudeksi tuttavuudeksi niistä kekkereistä. Ehkä ihan syystäkin, kun mietti sitä viinipulloa jonka olin tyhjentänyt omin voimin sillä välin, kun loppu juhlaväki oli pariutunut toistensa kanssa tanssilattialla.

Siinäpä ne sitten taisivatkin olla. Aika surkean pieni porukka kun mietti, että Auburnissa oli kuitenkin kaksikymmentä hevosta ja muitakin kulkijoita hevosenomistajien ja vuokraajien lisäksi. Ehkä mä voisin ottaa tavoitteeksi jutella joka kuukausi yhdelle uudelle ihmiselle, kunnes osaisin yhdistää kaikki nimet kasvoihin ja hevoset nimiin.

Tai sitten voisin jatkaa erakkoelämääni ja olla ihan tyytyväinen siihen, mietiskelin pyytäessäni Laraa laukkaan. Välillä, kun tämänkin tallin elämää seurasi, vaikutti siltä että ihmissuhteista oli loppujen lopuksi enemmän harmia kuin hyötyä.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 16.12.17 23:25

lauantai 16. joulukuuta 2017

Mä en ollut mikään jouluihminen eikä meillä kotona koskaan juhlittu joulua sen ihmeemmin, ei edes silloin kun mä olin ollut pieni. Aika usein oltiin ulkomailla, joskus kotona äidin vanhempien kanssa, syötiin vähän paremmin mutta ei koskaan jouluruokia. Kirkossa ei käyty, taloa ei koristeltu, eikä lahjoja oikeastaan annettu. Viime vuosina mä olin käynyt vanhempien luona vain aattoiltana kääntymässä, mutta aika usein se tuntui ihan tavalliselta pyhäpäivältä.

Auburn taas oli yksi winter wonderland. Talli ja kartano oli koristeltu yltä päältä jouluvaloilla ja Larankin karsinan oveen oli yksi yö ilmaantunut ihka oikea joulusukka täynnä omenoita, porkkanoita ja kuivia leivänkannikoita. Ne olivat jo joulukuun puoleenväliin mennessä päätyneet parempiin suihin, mutta sukka roikkui ovessa edelleen.

Amanda ja Isabella olivat tietysti pistäneet tuulemaan, perustaneet hevos- ja ratsastustarvikemerkin jonka nimi oli mikäs muukaan kuin Sokka Luxuries, ja suin päin lahjoittaneet jokaiselle tallilaiselle kisatakin ”pikkujoululahjaksi”. Takin normaalihinta oli tietysti jotain tähtitieteellistä ja mua oli melkein hävettänyt ottaa upea kisatakki vastaan ihan noin vain. Amandalle ja Isbelle se ei kuitenkaan ollut mitään hyväntekeväisyyttä köyhien esteratsastajien eteen vain ihan vain pikkujoululahja, niin kuin vaikka konvehtirasia tai tuoksukynttiläpaketti jollekin muulle joka ei ollut kaikissa toimissaan ihan niin… extra.

Kaiken kukkuraksi mun kaappiin oli yksi päivä ilmestynyt joulukuusenkoriste. Kuten sanottua, meillä ei ollut eläissäni ollut joulukuusta, mutta koriste muistutti kovasti Laraa ja jotenkin mä olin siitä kovin otettu.

Ties vaikka hankkisin pikku kaksiooni oman joulukuusenkin tänä vuonna.

Eli joo, ehkä joulutunnelma oli vähän päässyt valtaamaan mutkin. Lumi ei tuntunut enää ihan niin vastemieliseltä ja kun mä pääsin vilkaisemaan Hanin alle vuorokauden ikäistä kirjavaa pikkuvarsaa, tunsin jotain etäisesti hellyydeltä muistuttavaa.

”Söpö pikkukaveri”, kommentoin Minkallekin, joka ei kaikesta päätellen ollut poistunut karsinan luota koko päivänä. Tyypin siniset hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin ja kasvoilla oli haaveileva ilme. ”Oriko se on?”

”Joo, pikku mies”, nainen huokaisi ja kuulostikin umpirakastuneelta. ”Paras joululahja mitä olisi voinut kuvitella.”

Oikeastaan mun olisi pitänyt kysyä, olisiko Minka ehtinyt auttaa mua etsimään Laralle uutta koulusatulaa – kyllä, tamma oli kerännyt massaa sen verran että se olisi tarpeen – mutta epäilin, ettei nyt ollut ihan oikea hetki. Ehkä palaisin asiaan myöhemmin. Jätin kolmikon omaan rauhaansa ja vaelsin Laran karsinalle.

Mulla oli kyllä ehdottomasti joku soft spot varsoja varten, pohdiskelin alkaessani hitaasti harjata Laraa. Ei tarvinnut kuin nähdä maitovarsa, ja jo aloin suunnitella oman astuttamista. Sen verran mä olin äitini poika, kaikesta huolimatta. Lapsuudessani meillä oli aina pari siitostammaa joko tiineenä tai varsa alla, ihan mun syntymästä johonkin esiteini-ikään asti. Ei niitä, eikä kaikkea sitä mitä olisin voinut silloin kasvatuksesta oppia, ollut silloin osannut arvostaa samalla tavalla kuin osaisi nyt.

Ehkä meillä tänä jouluna raclette-pannun ääressä puhuttaisiinkin hevosten kasvatuksesta. Ehkä mun äitikin voisi nyt eläkeiän lähestyessä jälleen kiinnostua siitä elämäntavasta uudelleen. Nyt se olisi jo munkin kannalta hyvä diili: äiti tuottaisi hevosmateriaalin, mä ratsastaisin työkseni. Ehkä sillä voisi jossain vaiheessa elättääkin itsensä?

Sillä mikään markkinointialan ammattilainen mä en ollut, se oli tässä parissa vuodessa isän firmassa käynyt hyvin selväksi. Fake it till you make it, mä olin hokenut itselleni, ja aika hyvin se oli kai toiminutkin kun mulla oli edelleen töitä. Mutta palo puuttui. Ja näkyi se mun työssäkin.

”Mä haluan vain ratsastaa”, totesin Larallekin ääneen. Ruunikko tamma heilutteli mulle korviaan eikä vastannut mitään.


joulukalenterihaaste eli uuteen tallilaiseen tutustuminen kenties suoritettu? :'D

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.01.18 15:54

perjantai 5. tammikuuta 2018

Vuosi oli jälleen vaihtunut. Tänä vuonna mä täyttäisin 22, Lara yhdeksän (!!!). Laran ensimmäinen varsa Easy oli kääntynyt kolmivuotiaaksi ja mä olin saanut sen kohtuullisen lähelle Kallaa karsinapaikalle, eli voisin laittaa sen satulaan heti kun ehtisin. Sitä mä odotin.

Tänä vuonna pitäisi ehkä hakea opiskelemaankin. Pitäisi alkaa juosta, tai harrastaa karatea. Syödä enemmän salaattia ja venytellä.

Välillä iltaisin mä luin blogeja, ihan mielenkiinnosta. Niissä oli aina värikkäitä listoja otsikolla ”vuoden 2018 tavoitteet” tai ”spring bucket list”, täynnä toinen toistaan kunnianhimoisempia suunnitelmia. Mä olin itsekin kerran töissä luonnostellut sellaista listaa, mutta ehkä kunnianhimo oli nimenomaan se mikä multa nykyään puuttui. Amanda ainakin olisi nauranut mulle päin naamaa (tai heittänyt mut ja Laran ulos Auburnista, en ollut varma), jos se olisi nähnyt mun vetelät tavoitteet: hyviä metrin ratoja Laran kanssa, Benkun kanssa kahtakymppiä, Easyn ratsykoulutus, terveenä pysyvät hevoset…

Perijättäret olivat taas pistäneet uuden vuoden kunniaksi tuulemaan, tai siis jatkaneet joulutuulemistaan, ja visioineet jo tämän vuoden Kalla CUPia, alkaneet uudistaa valmennussysteemiä ja pamauttaneet ilmoille tallipaikkahaun. Kuulemma jatkossa valmennuksiin päästäkseen piti osoittaa olevansa MOTIVOITUNUT ja AKTIIVINEN.

Suoraan sanottuna mä en ollut viime aikoina tuntenut olevani kumpaakaan, mutta sitten taas, kun mä perjantai-iltapäivällä töiden jälkeen kiirehdin tallille ja hyppäsin Laran selkään, suunnilleen tunsin miten energia kohisi mun ruumiissa ja päässä alkoi sinkoilla kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia. Auburnilla oli muhun vähän sellainen vaikutus, ja osansa teki varmasti sekin, että Lara liikkui jumalaisesti ja tuntui järjettömän hyvältä.

Ratsastin hiki päässä vajaan tunnin: väistöt, vaihdot ja sulut hevonen tanssi läpi ja tuntui kasvavan sitä isommaksi, mitä enemmän siltä pyysin ja pyysin. Ei olisi tehnyt mieli lopettaa koskaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, verryttelin Laran ravissa ja annoin sille sitten pitkän ohjan. Tamma pärski kuumissaan mutta jotenkin poikkeuksellisen rentona, ja rennoksi mä tunsin itsenikin.

Vartin kävelyn jälkeen hoidin Laran solariumin alla pois ja heitin sen sitten viltti ja kylmäyssuojat päällä karsinaan odottelemaan heiniä. Hyvää fiilistä puhkuen mä marssin pitkästä aikaa tallitupaan, jossa ei onneksi ollut ketään, otin kynän ja paperia kauniiseen käteeni ja kirjoitin:

TAVOITTEET 2018
1) Uusi työ- tai opiskelupaikka
2) Laran kanssa 110cm ratoja sijoittuen
3) Benkulla ja Sasulla tason nosto
4) Kansalliset kisat
5) Myy yksi hevonen
6) Hanki uusi ratsastettava


Lopuksi mä taittelin paperin taskuuni ja pyyhälsin hoitamaan Laran loppuun. En mä ehkä tätäkään versiota tavoitteista Amandalle näyttäisi, mutta kyllä se vähän edeltäjäänsä potentiaalisempi oli.

New year, new me – ehkä mäkin olin nyt vähän edeltäjääni potentiaalisempi.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 07.01.18 14:33

sunnuntai 7. tammikuuta 2017

Sunnuntai oli hyppypäivä. Yleensä mä maastoilin viikonloppuisin, jos ei ollut kisoja tai valmennuksia, mutta nyt tyhjä maneesi suorastaan kutsui mua estetreeneihin. Larakaan tuskin vastustelisi ajatusta – se ei ollut vielä tämän vuoden puolella esteille päässytkään. Niinpä mä rakensin molemmille lävistäjille kahden esteen linjat ja pääty-ympyrän kaarelle pienen pystyn ja päätin treenata temponvaihteluita. Ei Isabellakaan pääsisi sanomaan, etten ollut harjoittelut laukan kokoamista, jos meidät nyt seuraavan valmennukseen hyväksyttäisiin ylipäätänsä.

Saatuani esteet pystyyn mä palasin hiljaiseen talliin. Toinen uusista hevosista oli muuttanut jo – vähän oudon näköinen puoliveriori, joka mulkoili mua tallitupaa vastapäätä olevasta karsinasta. Ilmeestä tuli mieleen Benkku, joka sekin inhosi jokaista ohikulkijaa yhtä lailla.

Hevosen omistajaa mä en ollut vielä tavannut, mutta epäilin että se saattoi olla se kireä violettihiuksinen tyttö, jonka olin kaikesta päätellyt kampannut vessan ovella edellispäivänä. Nyt sitä ei kuitenkaan näkynyt missään.

Varustin jo harjatun Laran ja lähdin sen kanssa maneesille. Tumma tamma höristeli iloisena korviaan esteet nähdessään, ja täytyi myöntää että muakin ilostutti. Oli kiva päästä hyppäämään pitkästä aikaa. En ollut vielä edes katsonut tämän vuoden kisakalenteria, mutta johan sitäkin voisi pikkuhiljaa alkaa tehdä. Lara ei ollut hallissa ihan parhaimmillaan, mutta pikkuluokkia kisarutiinin ylläpitämiseksi kannatti varmaan hypätä kuitenkin myös talvella.

Laran perjantainen hyvä vire oli kuin olikin kantanut sunnuntaille asti. Tamma liikkui elastisesti, innokkaasti mutta ei kireänä, ja vastasi apuihin halukkaasti. Mä nautin sen selässä joka askeleesta ja etenkin joka hypystä. Ponnistuspaikat löytyivät vaivatta eikä Lara kertaakaan rynnännyt kaarteesta päin esteitä – tietenkin, nyt kun kukaan ei ollut näkemässä. Laukan kokoaminen ei nyt ollut vieläkään helppoa, mutta rytmi parani kerta kerralta.

Nostin esteitä pariin otteeseen niin, että lopulta ne olivat reilussa metrissä. Vasta silloin tuntui, että me molemmat alettiin kunnolla herätä. Ei olisi – taaskaan – tehnyt mieli lopettaa koskaan, mutta parin hyvän linjan jälkeen jarrutin hevosen käyntiin, annoin sille pitkän ohjan ja taputtelin hyvän tovin sen kosteaa kaulaa ylisanoja sen karvaisiin korviin kuiskutellen.

Vasta kun mä nousin ylös ja vilkaisin ympärilleni, havaitsin, että maneesin katsomossa seisoi hiljaa hahmo. Violetit hiukset kyllä loistivat toiseen päähän saakka, mutta keskittyessäni en ollut havainnut tyypin saapumista ollenkaan. Mun posket lehahtivat välittömästi punaisiksi, vaikka ei mun ja Laran suorituksessa (tällä kertaa) mitään hävettävää ollutkaan, ja ratsastin verkkaisesti lähemmäs.

”Ööh”, aloitin välkysti, ”me ollaan just lopettamassa.”

”Tulin vain katsomaan mahtuuko tänne kävelyttämään Haukkaa”, tyttö/nainen vastasi vähän tuimasti.

”Sori, mahtuu, tulkaa vaan”, mä sopersin ja laskeuduin alas Laran selästä. Se alkoi välittömästi hinkata päätään mun olkaan ja perääntyi sitten loukkaantuneina, kun huiskin sitä kauemmas. Kun mä käännyin takaisin katsomoa kohden, violettihiuksi oli jo kadonnut.

Tällä erää. Musta tuntui, että me ehkä törmättäisiin vielä – sen verran hyvin nämä kaksi aiempaa kohtaamistakin olivat menneet.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 03.02.18 13:01

lauantai 3. helmikuuta 2018

Koko alkuvuoden rakas isäukkoni oli yrittänyt hukuttaa mua töihin. Uusia asiakkaita tulvi pienen markkinointitoimiston sisään ovista ja ikkunoista ja vanhoilta sateli toimeksiantoja kuin taivaalta loskaa. Koska vihonviimeinen juttu mitä mun isä halusi tehdä oli palkata lisää väkeä, ylimääräiset työt kasaantuivat tietenkin mulle. Mä tein töitä toimistolla, autossa, kotona, öisin ja vähän tallillakin, siis silloin kun sinne asti ehdin.

Jos sama juttu ei olisi tapahtunut viime vuonnakin, mä olisin epäillyt että isä oli kuolemassa ja yritti nyt viimeisinä viikkoinaan syytää firmansa asiat mulle, jotta pitäisin sen lempilapsesta (en siis minä) huolta sen siirryttyä ajasta ikuisuuteen.

Tietysti duunista maksettiin, joten kyllä mä sitä ihan mielelläni tein nyt kun hommaa riitti, mutta tietysti se tarkoitti sitä että mä en ehtinyt tallille yhtään niin usein kuin olisin halunnut. Easyn mä olin hylännyt Runiacin perälle, Sasua en ollut ratsastanut yli kuukauteen, Benkku oli ollut pitkälti tallikavereidenavun ja liikutuksen varassa, ja Lara keräsi Auburnissa virtaa päivä päivältä enemmän.

Kertaalleen olin kuitenkin ehtinyt hyppäämään Haukalla, niin kuin me oltiin Matildan kanssa baarissa sovittu, ja helmikuun ekana viikonloppuna koitti toinen hyppykerta. Violettihiuksi oli kävellyt hevosen valmiiksi, kun mä olin ilmoittanut olevani myöhässä venähtäneen Skype-palaverin takia – ja siis kyllä, isän firmassa palaveerattiin lauantaiaamuisinkin.

Me rakennettiin Matildan kanssa syvän hiljaisuuden vallitessa pieni rata, jossa oli yksi sarja ja pari suhteutettua linjaa, ei mitään ihmeellistä. Mä olin ajatellut, että jos kaikki sujuisi niin kuin elokuvissa, voitaisiin loppua kohden nostaa esteitä vähän edelliskertaa reilummin. Ei ehkä mihinkään neljäänkymppiin vielä, mutta sellaisiksi että Haukka joutuisi vähän työskentelemäänkin.

”Ootko sä nyt ite hypännyt tällä?” mä tiedustelin ponnistaessani Haukan satulaan ja hoputtaessani hevosen saman tien raviin. Haukka tuntui radanrakennustauon aikana nukahtaneen pystyyn.

”Öö joo kerran tai pari”, Matilda kohautti olkiaan, ”jotain ihan pientä.”

Sitten me oltiin taas hiljaa sen aikaa, kun mä verryttelyn Haukan ja otin pari hyppyä pienille pystyille. Haukka oli jotain Sasun ja Benkun välimaastosta: iso ja vähän hidas avuille, pikkuisen raskas ratsastaa, mutta älykäs ja voimakas hyppääjä jolla oli iso hyvä laukka. Laraa se ei juuri muistuttanut ja sen takia se olikin niin kivaa vaihtelua.

Orilla oli menohaluja ja alkuun se meinasikin kiskoa mut satulasta pois, mutta kun me päästiin yhteisymmärrykseen siitä kumpi määräsi vauhdin, homma alkoi sujua. Hypyt olivat ihan hyviä, pientä hienosäätöä sai tehdä lähestymisiin ja suoruuteen. Matilda nosteli esteitä tasaisin väliajoin ja Haukka liikkui sitä paremmin, mitä korkeammaksi ne nousivat. Lopuksi me päästiin hyppäämään rata jo ihan kunnon kokoisena ja kun puomit pysyivät ylhäällä, siihen oli hyvä lopettaa.

”Näytti kivalta”, Matilda kommentoi. ”Voin laittaa sulle näitä videoita myöhemmin. Mä voin itse jäähkätä sen?”

”Miten vaan”, mä nyökäytin ja hyppäsin alas orin satulasta. Se pärskytteli ja vaikutti iloiselta päästessään musta eroon.

”Nähdään taas”, mä heilautin kättäni puntattuani Matildan satulaan ja lähdin kohti tallia. Me oltiin oltu niin tehokkaita, että ehtisin varmaan ratsastamaan Larankin, jos en aikailisi. Sitten pitäisi taas painua töihin, maanantaina oli useamman homman deadline ja kun kyse oli maksavista asiakkaista, niin niitä ei niin vain palautettukaan myöhässä.

Lara tarhaili muiden tammojen kanssa tyytyväisen näköisenä. Paistoi aurinko, ja vaikka oli kunnolla pakkasta, tuntui jotenkin vähän keväältä. Kohta alkaisi kisakausikin. Saisi nähdä, mitä se tänä vuonna toisi tullessaan. Toivottavasti jonkun rusetinkin.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 11.03.18 23:14

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Myydään hyväsukuinen 3-vuotias fwb-ori. Säkäk. 165 cm. Sisäänratsastettu, erinomaiset liikkeet, laadukas hyppy. Asiallinen käsitellä, kiltti ja ongelmaton. i. Maximilian, ei. Art of Dreaming.

Painoin julkaise ilmoitus.

Ostaisiko Easya kukaan? Raaskisinko myydä sitä kenellekään? Nähtäväksi jäisi. Mä huokaisin ja nousin autosta. Mun pitäisi taas illalla lähteä ajamaan kohti Oulua viettääkseni siellä koko hemmetin viikon KIIREELLISTEN ja ERITTÄIN TÄRKEIDEN työasioiden parissa, joten mä olin päättänyt uhrata sunnuntain hoitaakseni kaikki roikkuvat hevosasiat sitä ennen kondikseen.

Ylimpänä listalla oli Easyn myynti-ilmoitus. Check. Toisena viestin laittaminen Josefinalle. Check. Mä olin heittänyt sille pari ohjetta liikutukseen, kiitellyt mun mittapuulla ylitsevuotavasti avusta ja kysynyt, oliko se ollut tosissaan kisahoitajaksi lähtemisestä. Se oli vastannutkin: kirjoittanut ok, sanonut olleensa tosissaan koska se olisi joka tapauksessa paikalla (miksi?? Sitä mä en saanut selville), ja toivottanut ”antoisaa reissua”.

Mä toivoin että se tiesi mun olevan työmatkalla eikä luullut että mä lentelin parin viikon välein esim. Karibialle vaan nauttimaan elämästä.

Kolmantena listalla oli hoitaa Laran kamat siististi paikoilleen, niin että ne olisivat Josefinaa varten valmiina, ja ratsastaa tammalta ylimääräiset virrat pois kunnon maastolaukalla. Niinpä mä naksautin Jeepin ovet lukkoon ja lähdin kohti tallia. Edellispäivänä siellä oli ollut järkyttävä valmennushärdelli, josta mä en ollut tietoinen ja joka oli saanut mut pienimuotoisen hermoromahduksen partaalle, mutta nyt tallissa oli taas mukavan rauhallista ja siistiä ja hiljaista.

Lara ei ollut mukavan rauhallinen, siisti ja hiljainen vaan kireä ja kiukkuinen. Se enemmän tai vähemmän ravasi mun rinnalla tarhasta talliin ja potkaisi, kun mä kiepsautin sen karsinaansa, mutta ei osunut kuitenkaan. Oletettavasti mä en jäänyt silittelemään ja harjailemaan sitä sen kummemmin, vaan heitin sille varusteet niskaan ja kypärän omaan päähäni ja lähdin lenkille.

Keli oli kutakuinkin plussan puolella, ja vaikka taivas oli harmaa ja ilma vähän kostea, tuntui erittäin voimakkaasti keväältä. Ehkä se johtui variksien rääkymisestä, ehkä siitä että Lara oli aivan tajuttoman kiihkeä niin kuin yleensä vuodenajan vaihtuessa. Mä yritin lämpätä sen huolella, mutta en sitten suoraan sanottuna jaksanut, ja puoliksi annoin sen karata laukkaan. Isabellalta olisi tullut huutia, ja tulisikin varmasti joskus tulevaisuudessa, mutta mä en jaksanut murehtia.

Mä tarvitsin sitä laukkaa vähintään yhtä paljon kuin Lara. Hevonen painoi korvat luimussa ja häntä soihtuna perässä, mä seisoin jalustimilla ja yritin pitää silmiä auki, vaikka ne valuivat vettä.  Me laukattiin kauan ja oltiin sen jälkeen molemmat hikisiä, tyytyväisiä ja jotenkin rennompia.

Mä pohdiskelin Easya. Laraa. Josefinaa. Tulevia kisoja. Työmatkaa. Kaikenlaista. Tulisikohan tästä/mistään mitään?

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 25.03.18 12:57

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Isabella oli julkaissut kevään valmennusaikataulut. Valkkuja olisi kahden viikon välein, ja Isabellan lisäksi meidän edistyneiden esteryhmää valmentaisi Mikael ja Verneri. Kumpaakaan mä en liiemmin tuntenut, mutta oli kiva päästä uusien valmentajien oppiin – siitä sai aina tuoreita näkökulmia tekemiseen. Varsinkin nyt kun kisakausi oli kunnolla alkamassa ja mä olin päättänyt kisata tänä vuonna reilusti enemmän kuin viime kaudella, oli kiva että valmennuksia oli tiedossa säännöllisesti.

Matilda olisi mun kanssa samassa ryhmässä, kuin myös Jonny ja Ellie. Ehkä mä voisin ottaa kauden yhdeksi tavoitteeksi tutustua paremmin mun ryhmäläisiin ja yrittää olla hyvä ja kannustava treenikaveri. Suoraan sanottuna metri kolmekymppiä ratana tuntui paljon pienemmältä haasteelta kuin se, mutta yrittänyttä ei laitettu.

Lauantaina mä juoksutin Laran maneesissa. Se liikkui letkeästi, ravissa oli joustoa ja voimaa sopivassa suhteessa, ja laukka pyöri hyvin. Sunnuntaina hyppäisin Laralla jotain pientä, alkuviikosta ratsastaisin pari kertaa sileällä, keskiviikkona ja torstaina olisi estevalmennukset, ja sitten tamma saisi olla loppuviikon kevyemmällä hölkällä ennen sunnuntain kisoja.

Vielä ei jännittänyt, mutta senkin aika varmaan tulisi.

Pyysin Laran vaihtamaan suuntaa ja maiskautin sen takaisin raville. Tamma käänsi korvat kevyesti taaksepäin ja kiristi tahtia puolen kierroksen ajaksi, mutta rentoutui sitten ja pärskähteli pari kertaa. Musta tuntui että se oli viime aikoina ollut jotenkin tasaisempi, aikuisempi. Ehkä se oli Josefinan tekosia, ehkä mun pikkutammani tosiaan oli aikuistunut – kuka tiesi. Viimeistään kisoissa se varmasti nähtäisiin.

Viime viikkoina mä olin useammin kuin kerran puhunut äidin kanssa hevosasioista. Se oli selvästi miettinyt asiaa muutenkin kuin mun painostuksesta, katsellutkin tammoja joilla olisi edes jotain jalostusarvoa, mutta ei se ollut vielä löytänyt mitään sellaista minkä se olisi halunnut itselleen. Se tamma, jota mä olin sille Josefinan ja Nitan avulla valitsemieni preeriakasvien varjolla esitellyt, ei ollut kuulemma vaan kolahtanut. Mä tiesin että Lara kolahtaisi, mutta suoraan sanottuna mä en ollut valmis antamaan sitä siitoskäyttöön nyt, kun mä olin viimein nostanut sen takaisin sille tasolle jolla se oli ennen viimeisintä mammalomaansa ollut.

Äiti oli kyllä lupaillut, että jos mä antaisin sille Laran, se auttaisi mua hankkimaan jonkun nuoren orin tai ruunan tilalle. Mä taas olin luvannut, että jos saisin Easyn myytyä, mä voisin osallistua sen myyntihinnalla vähän paremman siitostamman hankintaan. Toistaiseksi siitä ei vaan ollut tullut yhtään järkevää tarjousta, joten tilanne seisoi ja aika kului ja mun tulevaisuuden MM-tason ratsut vain odottivat syntymistään.

Mä jarrutin Laran käyntiin ja kelasin sen luokse. Tamma hinkkasi päätään mun olkaan ja meinasi työntää mut kumoon, kun se kesken kaiken säikähti aukeavaa maneesinovea ja hyppäsi sivuun.

”Lara!” mä ärähdin sille automaattisesti ja sain hevosen ottamaan vielä yhden loikan kauemmas.

”Oho sori”, Innan iloinen ääni kaikui maneesissa. ”Ei ollut tarkoitus säikytellä.”

”Joo ei mitään”, mä mutisin ja pyöräytin Laran niin, että se sai havaita Innan ja Banskun saapuvan maneesiin. Tamman mielenkiinto loppui nopeasti ja se lähti sopuisasti kävelemään mun perässä uralle. Laralla oli pitkä askel, jopa mä jouduin vähän harppomaan pysyäkseni sen perässä.

Banskukin näytti vähän kiireiseltä: Inna sai heti alusta saakka keksiä sille tekemistä pitääkseen orin käynnissä. Se oli kivannäköinen hevonen, hyvin rakentunut ja kivasti liikkuva. Jollain sellaisella mutta enemmän estesukuisella mä voisin Larankin astuttaa, jos vielä joskus –

– mutta ei.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 25.03.18 23:49

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
Estevalmennus, Järnby #tietähtiin

Järnby oli ehkä maailman siistein paikka (tai no, ehkä tasoissa Auburnin kanssa). Mä olin saapunut valmennuspäivänä paikalle ihan yliaikaisin ehtiäkseni nuuskimaan ympärilleni pitkästä aikaa. Vanhat tiili- ja kivirakennukset henkivät menneen ajan loistoa ulkoapäin ja sisältä ne olivat toimivat, siistit ja valoisat. Molemmat ulkokentät olivat näin talvellakin hyvässä kunnossa ja maneesi suorastaan kutsui hyppäämään. Ja siellä oli RAVINTOLA. Ja PAVILJONKI. Ja TAMMILEHTO. Hitto, jos mä olisin ollut upporikas olisin ostanut koko mestan.  

Tallissa mä olisin vienyt viettää helposti koko päivän – olisin tutkinut nimikylttejä ja sukutauluja ja vilkuillut karsinoihin, joissa toinen toistaan hienommat hevoset mutustelivat heinää. Tallissa oli paljon kouluhevosia, joista mä en ollut ihan niin kiinnostunut, mutta myös hyvä määrä hyppääjiä ja kenttähevosia tai allroundereita. Stormseekerin mä olisin voinut ottaa koska tahansa, ja JB Relinquishment oli niin älyttömän hieno kuin olin muistellutkin parin kisakohtaamisen perusteella (fun fact: Matildan ylläpitoheppa Haukka oli sen isä, tajusin vasta nyt).

Ja oli siellä kivoja tammojakin: erityisesti mä tykkäsin isosta ja kirjavasta JB Adorasta ja JB Indistä, joka oli vielä nuori mutta selvästi tulevaisuuden supertähti. Olisipa mullakin joskus tällainen paikka ja tällainen lauma puoliverisiä, mä mietin vähän kaihoisasti. Olisi varaa valita. Olisi varaa pitää itsellä vain parhaat, jos nyt jostain kasvatista malttoi luopua. Pääsisi tekemään kasvatustyötä omilla hevosilla ties kuinka monennessa sukupolvessa. Otettaisiinkohan mut Järnbyyn oppipojaksi, jos oikein nätisti pyytäisin? Mä voisin asua vaikka teltassa pihalla.

Oli melkein harmi, kun mun piti jättää tutustumiskierros kesken ja lähteä laittamaan Laraa kuntoon valmennusta varten. Tamma oli kiukkuinen, kun mä olin jättänyt sen yksin traikkuun ja lähtenyt lepertelemään muille hevosille, mutta mä syötin sille pienen porkkanan sitä lepytelläkseni ja sain sen luullakseni vähän paremmalle tuulelle.

Peppi Joki ei ollut mulle uusi nimi, mutta naisen valmennettavaksi en ollut ennen päässyt. Tyyppi vaikutti mukavalta ihmiseltä, särmältä mutta ei liian tiukkapipoiselta, ja mua edeltävässä ryhmässä ratsastaneiden Julian ja Nitan tyytyväisten naamojen perusteella Peppi oli onnistunut antamaan hyviä vinkkejä. Mun kanssa samassa ryhmässä ratsasti ilmeisesti Seppeleestä tuleva nainen kimolla täysiverisellä ja mulle vieras mies isokokoisella ja vahvaluustoisella ruunikolla. Molemmat vaikuttivat olevan esteratsastuksen erittäin tosissaan – tyypit verryttelivät hevosiaan suut tiukkoina viivoina, joten mä päätin unohtaa haaveilun ja keskittyä itsekin hommiin kunnolla heti alusta saakka.

Lara oli alkuun ehkä vähän löysän tuntuinen; välillä se meni vieraissa paikoissa tiloihin ja kulki omassa kuplassaan. Avut menivät perille pienellä viiveellä ja energian saaminen takajalkoihin oli työn ja tuskan takana. Ensimmäiset hypyt Lara hyppäsi täysin selättä, pitkänä ja matalana, mutta sitten sain ratsastettua siihen vähän ryhtiä ja tehoa. Laukka alkoi pyöriä, kaasu ja jarru löytyä, ja hyppykaaret muuttua vahvemmiksi.

Peppi kehotti mua ratsastamaan rennosti, vähäeleisesti ja tehokkaasti, niin että uskalsin vaikuttaa hevoseen mutta tein sen pienesti ja siististi. Lara oli niin herkkä, ettei sitä tarvinnut ottaa napakasti suuntaan tai toiseen, vaan pienillä avuilla se pysyi tyytyväisenä ja eteni tasaisesti. Me hypättiin suhteutettuja linjoja ja pientä rataa eikä niissä ollut mitään sen isompia ongelmia.

”Vähän tarkemmat tiet ensi kerralla”, Peppi tosin toivoi. ”Suorista kunnolla ennen estettä, niin että saat sen molempien pohkeiden väliin.”

Mä yritin parhaani, vaikka Lara oli saanut koneensa käyntiin ja sen olisi tehnyt mieli mutkitella mun jalkojen välissä vähän ylimääräisiä metrejä ennen estettä. Sain pitää ulkoavut huolellisesti lähellä ja kääntää aika reilusti ulkojalalla, että sain sen suoristettua. Se kyllä helpotti hyppyjä – ne olivat teknisesti siistimpiä ja tuntuivat varmemmilta. Mä lupasin pitää asian mielessä kisoissakin. Enää pari päivää!

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 17.06.18 19:38

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lara oli päässyt laitumelle, ja sen huomasi. Tamma, joka yleensä oli niin huono rehunkäyttäjä, oli alkanut mussuttaa vihreää kuin ei olisi sitä koskaan ennen nähnytkään, ja se oli alkanut myös LIHOA. Mä näin jo elävästi, miten se olisi elokuussa muodottomaksi paisunut ihrapallo, joka ei suostunut liikkumaan kentällä mihinkään saati jaksanut hypätä yhtään estettä.

No, tietysti mahtavaa että Lara tuntui nauttivan kesästä. Se oli selvästi rennomman oloinen saadessaan olla vihreällä yötä päivää ja oli toistaiseksi liikkunut ihan hyvin sen vähän, mitä olin jaksanut sitä treenata. Kohta pitäisi kyllä ryhdistäytyä, sillä Kalla Cup läheni lähenemistään enkä mä halunnut hävitä.

”Mitä toljotat”, Luodin Julian iloinen ääni kantautui mun takaa. Mä irrotin katseeni laiduntavista hevosista ja vilkaisin taakseni.

”Onko Lara läski?” mä tiedustelin.

”Ööh”, Julia äännähti ja tiiraili tammalaidunta. ”Ei?”

”Hmm”, mä vastasin. Niin kai sitten. Kyllä Julia jos joku olisi kertonut, jos Larassa olisi jotain sanomista. Ja ehkä sillä olikin vähän varaa pyöristyä.

”Lähde maastoon”, Julia jatkoi ja alkoi aukoa laitumen porttia. Se vihelsi kerran ja sai koko tammalauman vyörymään porttia kohden, ne varmaan odottivat väkirehuja. Larakin jolkotteli muiden perässä lähemmäs, vaikka viime viikolla mä en ollut saanut sitä kertaakaan kiinni alle vartin metsästyksen jälkeen.

En äkkiseltään keksinyt oikeastaan yhtään hyvää syytä kieltäytyä, koska mä olin menossa maastoon joka tapauksessa, ja koska musta oli kesän myötä tullut sosiaalinen (olin esim. pyytänyt Josefinan pitsalle aiemmin viikolla), niin sitten mä vaan sanoin että: ”Okei.”

Juliakin taisi vähän yllättyä, sillä se vilkaisi mua outo ilme naamallaan, mutta hymyili sitten. ”Nice. Mennään laukkaamaan.”

Mä vähän epäilin jaksaisiko (lihonut) Lara laukata tässä helteessä, saatika jaksaisinko mä seisoa jalustimilla, mutta päätin olla kommentoimatta mitään. Mentäisiin siis laukkaamaan.

Me kalastettiin omat tammamme hevosjoukosta, hätistettiin muut kauemmaksi ja lähdettiin löntystelemään tallia kohden. Siinä kilometrin matkalla sai hyvät alkulämmöt, melkein voitaisiin lähteä suoraan laukalla maastoon kunhan ensin satuloitaisiin hevoset. Edellä kulkeva Julia ei höpissyt mitään, eikä mullakaan ollut sen kummemmin asiaa (ylläri) joten me kuljettiin hiljaa.

Jätin Laran ulos hoitopuomille kiinni ja lähdin hakemaan varusteita. Sokan siskokset olivat jälleen kerran laittaneet tuulemaan ja pykänneet pystyyn mielettömän ison ja hienon tammatallin. Tai eivät ne olleet itse sitä rakentaneet, mutta silti. Hevosmäärä alkaisi varmaan Auburnissakin kohta lisääntyä, ehkä varsojenkin muodossa. Mikäs siinä, jos ei ollut fygestä kiinni, kuten ei Sokilla selvästikään ollut.

Mä olin Juliaa nopeampi laittamaan hevosen valmiiksi, joten me jouduttiin Laran kanssa hetki odottelemaan. Uudestisyntyneelle Laralle se ei ollut mikään ongelma – se torkkui silmät puoliksi auki toista takajalkaansa lepuuttaen, mutta sai kyllä pienimuotoisen slaagin siinä vaiheessa, kun Julia ja Valeria ilmestyivät tallista paikalle.

”Menoksi”, mä hoputin, kun Julia alkoi tuskastuttavan hitaasti säätää jalustimia tappijaloilleen sopiviksi.

”Joo joo”, Julia mulkaisi mua, mutta hyppäsi kuin hyppäsikin tammansa selkään ja ohjasi sen ensimmäisenä kohti metsänreunaa. Lara seurasi sitä yllättävän halukkaasti.

Aurinko lämmitti selkää ja linnut lauloivat eli rääkyivät poikasilleen varoitushuutoa meidän lähestyessä. Täytyi myöntää, että kesä oli omalla tavallaan ihan kivaa aikaa. Vielä kun ehtisi nauttia siitä enemmän, mä mietin. Pystyisi pitämään lomaa.

Ei auttanut kuin yrittää nauttia siitä mitä oli. Auringosta, valoisista illoista. Kisakaudesta. Lihoneesta Larastakin.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 05.08.18 15:50

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018
Isabellan estevalmennus

Kyllä mua vähän jännitti päästä (joutua??) Isabellan yksityisvalmennukseen, etenkin, kun mä olin niin pitkään löysäillyt Laran kanssa. Tamma oli hypännyt jo pidemmän aikaa ihan kohtuullisesti, mutta sileällä ote oli päässyt TAAS kerran vähän kirpoamaan. Isabella kyllä huomaisi sen alta aikayksikön, satavarmasti.

Mä kuitenkin päätin ottaa valmennuksesta kaiken irti, koska ihan halpaa lystiä ne eivät normaalisti olleet. Harjasin Laran vielä vähän tavallista kiiltävämmäksi, satuloin sen ja pyyhkäisin jopa omia saappaitani siistimmiksi; ehkä mä saisin vähän huonoa ratsastusta anteeksi jos edes näyttäisin hyvältä.

Hyväntuulisen oloinen Isabella aloitti valmennuksen sillä, että mä sain verrytellä itsenäisesti.

”Hyvässä kontrollissa, avut läpi ja aktiivista työskentelyä”, nainen muistutti mulle ja seurasi sitten haukansilmin, kun mä ryhdyin tuumasta toimeen. Mä tein aika perusverryttelyn, niin kuin yleensäkin ennen hyppyjä; vähän siirtymiä ja kaarevia uria, ulkolapa hallintaan ja hevonen niin rennoksi kuin sen nyt pystyi saamaan. Isabella kehotti mua hetken päästä kokeilemaan avotaivutusta ja vielä enemmän siirtymiä, vaikeampikin kuin ravista käyntiin ja takaisin.

”Saataisiin takaosa alle”, Isabella perusteli,”näytä vaikka laukka-avoa mulle.”

”Ööö joo”, mä mutisin selästä enkä kehdannut kertoa, että mä en tehnyt Laran kanssa laukassa avoa esim. ikinä. Ihan hyvin tamma kuitenkin sen hallitsi. Se kykeni nykyisellä kropallaan jo kokoamaan laukkaa hyvinkin tiiviiksi, mutta välillä se meinasi hermostua mukamas liian lähellä olevasta jalasta.

Sen verran hyvin verkka ilmeisesti kuitenkin meni, että me päästiin hyppäämään. Isabella laittoi meidät ensin hyppäämään jumppasarjaan, jossa ei sinällään ollut mitään ihmeitä. Alun kiirehtimisen jälkeen Lara malttoi odottaa esteitä ja hyppäsi rennosti selän läpi. Puomeja ei tässä vaiheessa tullut, mutta koska se oli meidän iso ongelma kisaradoilla, seuraavassa tehtävässä eli radalla lähdettiin nimenomaan etsimään tarkkuutta ja huolellisuutta. Esteet olivat meidän nykyisten kisaratojen korkeudessa eli metristä metri kahteenviiteen eikä haasteita sen puoleen pitäisi tulla.

”Huolelliset tiet!” Isabella huikkasi, ennen kuin päästi mut radalle. ”Ratsasta ihan liioitellut pitkät tiet.”

Työtä käskettyä. Lara oli ehtinyt jo vähän kuumua ja meni KOVAA, mutta sain aika hyvin sitä hillittyä ja ratsastettua pitkät tiet tasapainossa. Jos kaarteista ei päässyt rennosti ulos, seuraava puomi putosi aika varmasti. Tämän huomasi hyvin, kun Isabella parin kiekan jälkeen komensi mut hieman lyhentämään teitä.

”Ei kuitenkaan kannata liikaa ratsastaa aikaa vastaan, vaan huolelliset tiet kisoissakin”, nainen selitti. ”Se on niin nopea että se voittaa kyllä vauhdissa sen minkä reitin pituudessa häviää.”

Se varmaan piti paikkaansa, ja pyhästi lupasinkin – ihan ääneen – että seuraavissa kisoissa ratsastaisin rauhallisemmin. Pidemmät tiet, huolellisesti ja varmasti. Kyllä me vielä meidän kisasuosta noustaisiin.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.08.18 13:40

power jump -tarina

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 18.08.18 13:41

keskiviikko 22. elokuuta 2018
Anton Koskisen valmennus

Herra A. Koskinen, joka oli Auburnin uusi sopimusvalmentaja, oli viihtynyt tallilla tällä ja edellisellä viikolla n. joka päivä. Jostain syystä se halusi ”keskittyä yhteen ratsukkoon kerrallaan” ja otti vaan yhden valmennuksen kullekin päivälle, joten siitä oli äkkiä tullut lähestulkoon vakiovieras. Jos mä en olisi kautta rantain kuullut että sillä oli jo oma nainen, mä olisin epäillyt sen yrittävän epätoivoisesti piirittää Isabellaa ja/tai Amandaa jonkun huonon valmennustekosyyn varjolla.

No, Matilda, Ellie ja oikeastaan kaikki muutkin olivat tykänneet Koskisen valmennuksista, joten mä olin buukannut mulle ja Larallekin oman. Valmennuspäiväksi järjestyi keskiviikko ja teemaksi jotain pieniä hyppyjä, ei mitään sen ihmeempää rataa. Lara aika harvoin ihastutti ihan uusia valmentajia, mutta jos Koskinen ei sitä nyt suoranaisesti vihaisikaan, niin voisin miettiä jatkoakin. Teki ihan hyvää välillä päästä muidenkin silmien alle, vaikka mä olin edelleen täysin tyytyväinen Auburnin valmennusjärjestelyihin ja Isabellaan.

No, itse valmennuspäivänä mä olin MYÖHÄSSÄ. Töissä oli venynyt ja mä jouduin juoksemaan tallille lähestulkoon puku päällä kokouksesta. Mulla oli vartti aikaa saada Lara laitumelta maneesiin, joten eipä siinä auttanut kuin ottaa pari juoksuaskelta ja miettiä, että verkkaamaan ei kyllä nyt etukäteen ehtisi. Toivottavasti Koskinen ei olisi tiukkapipoista tyyppiä.

Lara oli thank god puhdas ja hyväntuulinen, joten mä sain harjattua ja suojitettua sen ihan muutamassa minuutissa. Satulahuovan mä muistin jättäneeni edellispäivänä kuivaushuoneeseen, joten mä kiisin sinne puolijuoksua ja – SE EI OLLUT SIELLÄ.

Fun fact – mä olin myös roudannut pari päivää aiemmin kaikki varasatulahuovat käydäkseni ne kotona läpi, myydäkseni ne joita en tarvinnut ja lahjoittaakseni hevoseskaria aloittelevan Easyn käyttöön pari. Käytännössä mä vaihtelin Laralle vain kahta perushuopaa ja yhtä kisahuopaa, joten ei mulla lojunut ylimääräisiä pitkin kaappeja niin kuin joillakin tytöillä.

Eli mulla ei ollut varahuopaa. Enkä mä löytänyt sitä ainoaa Auburnissa olevaa vaikka käänsin kaikki paikat ympäri ja kulutin siihen viisi minuuttia kahdeksasta, jotka mulla oli vielä jäljellä.

Oli pakko lainata. Mä yritin etsiä sellaista, jota ei olisi nimetty, jotta mä olisin voinut valehdella ottaneeni vahingossa väärän, mutta eipä sellaistakaan löytynyt mistään. Armin huopa, Leevin huopa… Sokan sisarusten hevosten varusteita mä en olisi kuuna päivänä kehdannut lainata ilman lupaa, Nakamoan huopa oli liian pieni, Banskun liian hieno. Zelian huovan mä olisinkin voinut ottaa, mutta Matilda vaikutti olevan itse ratsastamassa. Niinpä mä tartuin huopaan jonka sisäsaumaan oli teksattu Reiska, ja kun mä en heti keksinyt mitä hevonen se oli, sepitin itselleni että se oli jäänyt talliin joskus vuosia sitten eikä sitä kukaan kaipaisi.

Mä ehdin valmennukseen, ja se olikin ihan hyvä valmennus – Lara teki kivasti töitä ja Koskinen oli ihan pätevä valkku jolla oli hyviä vinkkejä Laran kaltaisen herkkäsielun varalle. Hypyt nyt olisivat voineet sujua paikoitellen paremminkin, mutta kaikkea ei voinut ekalla kerralla saada.

Sitten mä näin Gabin kävelevän kentän ohi itsekseen vihellellen.

Oliko sillä hevonen nimeltä Reiska????

Sillä kyllähän mä kirjavan täysiverisen muistin – se oli kiva ja näytti hyppäävään laadukkaasti. Mutta sen lempinimestä mä en ollut koskaan tykännyt, koska kyseessä oli tamma ja nimi oli vanhan ukon. Niinpä mä olin deletoinut koko kutsumanimen mielestäni ja kutsunut Burningragea mielessäni vain Gabin täykkäriksi. Vaikka se oli se REISKA, jonka puhtaan satulahuovan Lara oli hikoillut ihan läiskikkääksi.

Mulle tuli aika äkkiä kiire loppukäynneiltä talliin.

#innanhaaste

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 28.08.18 21:42

sunnuntai 26. elokuuta 2018

RASMUS
Koska Lara oli ollut viime aikoina sileällä aikamoisen huono ja kisakausi se vaan jatkui, enkä mä jaksanut enää hävitä, olin päättänyt pyytää jotakuta mua parempaa kouluratsastajaa kipuamaan sen selkään.

Amanda Sokkaan mulla ei ollut varaa eikä se ehkä olisi suostunutkaan, vaikka olisin kuinka lätkinyt satalappusia pöytään, joten täytyi katsella vähän lähempää.

Joku, joka tuntisi Laraa jo vähän, jolla olisi vahva tausta kouluratsastuksen puolella, ja joka pärjäisi vähän tulisemmallekin tammalle… Inna Paakkanen.

Mähän siis olin Innan kanssa ihan hyvissä väleissä. Hiljaisen ystävällisissä. Mä olin tuntenut Innan jo useamman vuoden ajan; meidän hevoset olivat majoittuneet yhtä aikaa Vaahterapolussa ja sittemmin me oltiin törmäilty kaiken maailman hevosiin liittyvissä kissanristiäisissä. Sen jälkeen kun Inna oli muuttanut Banskunsa Auburniin, me ei oltu vielä hirveämmin juteltu. Mutta kyllä me edelleen hyvissä väleissä oltiin, ainakin mun viimeisimmän tiedon mukaan. Enkä mä aistinut naisesta mitään kylmyyttä mua kohtaan. Tosin mun emotionaalinen älykkyys oli sitä luokkaa, että en mä ehkä olisi tiennyt vaikka Inna olisi jostain syystä päättänyt vihata mua sydämensä pohjasta.
”Hei, voisitko sä ratsastaa Laran?” mä kuitenkin kysyin reippaasti, kun me sunnuntaina satuttiin yhtä aikaa satulahuoneeseen.

”Mitä?” Banskun suitsien kanssa säheltävä Inna vastasi hajamielisesti.

”Niin että voisitkohan sä ratsastaa Laran”, mä toistin vähän kuuluvammalla äänellä. ”Kun se on nyt ollut aika haastava sileällä ja sä olet tommoinen kouluratsastaja.”

”Tämmöinen kouluratsastaja”, Inna puuskahti, kääntyi ympäri suitsien kimpusta ja mittaili mua katseellaan päästä varpaisiin.

Mä en viitsinyt vastata enää mitään. Suostu pliis, mä vain rukoilin mielessäni. Mun ylpeyteni ei antaisi periksi kysyä jotain toista.

”Okei”, Inna kohautti sitten hartioitaan, ”jos sä ratsastat Banskun.”

Mä räpäytin hitaasti silmiäni. ”Anteeksi?”

”Jonkunhan senkin on liikutettava, enkä mä ehdi tänään kahta”, nainen ilmoitti ja tunki ne suitset mun käsiin.

Ehkä me on ollut tarkoittanut että tämän ratsastuksen pitäisi tapahtua juuri tänään, mutta sopihan se. Ja sopi mulle sekin, että mä liikuttaisin Banskun siinä sivussa. Se vaikutti kivalta hevoselta, jolla oli vähän asennettakin ja joka liikkui hyvin. Harmi, ettei se ollut estehevonen ensinkään.

”Sovittu”, mä kuitenkin vastasin Innalle ja ojensin käsivarteni ottaakseni satulankin vastaan.

Inna näytti kissalta kermakupin äärellä ja mä aloin vähän miettiä, että mitäköhän tästäkin tulisi.

INNA
Yritin peitellä innostustani Rasmuksen ehdotukselle, vaikka taisin esittää roolini huonosti. Lara oli ehdottomasti yksi niistä tallinhevosista kenen selkään himoitsin pääseväni. Rassella oli hyviä hevosia!

Ojensin Rasmukselle myös Banskun satulan. ”Laita pintelit koipiin”, ohjeistin vielä. ”Missäs ne Laran vermeet on?”
”Tuolla”, Rasmus osoitti Laran varusteita.
Nappasin syliini mustat varusteet ja seurasin Rasmusta tallinpuolelle. Uskalsin hymyillä innoissani vasta, kun olin Rasmuksen katseen alta pois Laran karsinassa. Lara oli hermostunut, enkä syyttänyt tammaa yhtään. Yhtäkkiä joku tuntematon muija vaan ilmestyy karsinaan ja pistää varustaen. Yritin rapsutella sitä sovinnon merkiksi harjan juuresta.

Kävin satulahuoneessa vaihtamassa kengät ja nappaamassa kypärän mukaan. Sen jälkeen pyörähdin Banskun karsinalla, jossa Rasmus yhä kääri pinteleitä mustan orini jalkoihin.
”Niin sä sanoit sen olevan hankala sileällä?” varmistelin mieheltä karsinan ovella.

”Joo, tavallista kireämpi”, Rasmus vastasi.
Rapsutin Banskun turpaa, kun suitsittu turpa lähenteli namien toivossa.
”Okei, katsotaan mitä tämmönen saa aikaan”, vitsailin ja päätin perään ohjeistaa Banskusta. ”Bansku on toiminu tosi hyvin viime aikoina. Anna sille vaan hommia.”

Rasmus taisi hieman kiusaantua, kun muistutin häntä omista sanavalinnoista. Semmonen se aina oli ollut. Ei mikään sosiaalisesti taitava. Muistutti paljon Jusua. Pidemmälle ajateltuna ne kaks sopis hyvin yhteen. Naurahdin ajatukselle.
”Kentälle vai maneesiin?” kysyin vielä.

”Maneesi taitaa olla vapaa”, Rasmus sanoi ja suoristi itsensä.
Nyökkäsin vastaukseksi. Vielä oli kenttäkelit kunnossa, mutta maneesi oli erittäin ok.

Rasmuksen saatua itsensä ja Banskun valmiiksi, me siirryttiin maneesiin. Lara seurasi mua reippaasti, kun tartuin sen ohjista. Sitä ei tarvinnut enempää maiskauttaa liikkeelle tai nykäistä ohjista. Lara otti askeleensa eteenpäin reippaasti heti, kun sai siihen tilaa.

Sain tammalta myrtsiä ilmettä, kun maneesissa kiristin satulavyötä.
”Älä viitti”, älähdin sille ja vedin messinkisen jalustimen alas.
Lyhensin jalustimia reiällä ja kampesin itseni selkään. Lara otti pari sivuaskelta, mutta pysäytin sen paikoilleen heti, kun takamukseni oli satulassa. Pujotin toisenkin saappaani jalustimeen ja päästin sitten tamman uralle. Okei, Lara oli todella kiireinen ja selässä tuntui kuin se olisi heti valmis nostamaan ravia.

Kävelin tammalla pari kierrosta, jonka jälkeen hymähdin ja kokosin ohjat käteen. Viimeistään silloin, kun huomasin Laran valmistautuvan johonkin vihreään mörköön kulmassa. Pidä kiireisenä, mutisin itselleni ja pysäytin tamman, peruutin ja pyysin käyntiin. Voltti väliin ja uudelleen. Koko ajan pientä liikettä sormissa. Pian jo väistöjä uralta ja takaisin.

Ravissa keskityin niin paljon tekemään samaa ympyrää, että Lara nappasi mörön kii ja otti muutaman sivuaskeleen.
”Hui hiivatti”, mumahdin, mutta ratsastin tamman tarmokkaasti eteenpäin.
Lara oli ihan hauska ratsastettava. Ei yhtään sellainen kuin automaattivaihteinen Bansku. Sillä ei ollut samanlaista silmää sileällä työskentelyyn. Oli aivan turha edes yrittää hioa ravia paria minuuttia kauempaa samalla ympyrällä. Se vaati koko ajan jotain pientä lisää aivotyöskentelyä.

Hyvän ravityöskentelyn jälkeen annoin Laran hetken levähtää ja siirsin sen käyntiin. Silloin kerkesin huomiomaan ensimmäisen kerran myös Rasmuksen ja Banskun. Bansku näytti menevän ainakin ihan hyvin.
”Miltä se tuntuu?” tiedustelin Rasmukselta.

RASMUS
”Ihan hyvältä”, mä vastasin Banskun selästä Innalle ja siirsin orin hetkeksi käyntiin. Se pärskähti lepotauosta ilmeisen kiitollisena ja venytti kirahvinkaulansa pitkäksi.

Bansku oli kiva hevonen; oikeastaan niin kiltti, että välillä unohtui miten nuori ja kropaltaan kesken se oli. Sillä oli laadukkaat, matkaavoittavat liikkeet, ja nuoreksi oriksi se oli yllättävän tasapainossa ja rento. Ehkä se oli mun makuun vähän jotenkin… liian kouluhevonen, hitusen turhankin letkeä. Mä tykkäsin pikkaisen tulisemmasta ja siksi mulle varmaan olikin niitä siunaantunut.

Mutta täytyi myöntää, että oikein mielelläni mä viiletin Banskun kanssa keskiravia pitkin halkaisijoita ja kelasin että kouluratsastus oli ihan siistiä, välillä. Mä olin viimeksi ratsastanut kunnon kouluhevosella luoja tietää milloin, ja Banskun koulusatulakin oli niin mukava että siihen olisi voinut hyvin nukahtaa.

”Mites se?” mä tiedustelin Innalta.

Bansku oli niin vaivaton ratsastettava, että se oli antanut mun keskittää välillä huomioni Laraan itsensä sijaan. Mä olin yrittänyt tulkita Innan keskittyneitä ilmeitä mutta en mä saanut oikein irti muuta kuin että hommia riitti. Lara oli kireä ja kuuma, mutta mun näkövinkkelistä Inna sai sitä ihan hyvin keskittymään asiaan ja unohtamaan sikailun. Toisaalta se ei kertonut vielä mitään siitä, ajatteliko nainen mun hevosen olevan AIVAN HIRVEÄ.

”Aika paljon pitää tehdä hommia”, Inna arvioi. ”Se alkaa nopeasti tuijottelemaan pieniä vihreitä miehiä.”

”Jep”, mä vahvistin, ”välillä tuntuu että se vaan etsii konflikteja kun ei jaksa keskittyä. Mut ainakin se näyttää hyvältä.”

Inna vaan naurahti ja siirsi Laran takaisin raviin. Mä käänsin Banskun pääty-ympyrälle ja otin siinä vielä pienet laukkapätkät molempiin suuntiin. Orilla oli voimakas, iso laukka ja mä arvelin, että siitä voisi treenillä kuoriutua ihan kohtuullinen esteratsu – tosin niinhän mä ajattelin oikeastaan kaikista hevosista.

INNA
Me hommailtiin Laran kanssa vielä hetki laukassa, jonka jälkeen ravasin sen kevyesti ja laskeuduin alas kävelemään. Rasmus vielä ravaili Banskun kanssa ja Bansku näytti ihan rennolta, eikä Rasmuskaan vaikuttanut siltä ettei viihtynyt orini selässä. Hyvä homma.

”Hei, jos tarviit Laran kanssa joskus toistekin apua, niin pyydä vaan”, huikkasin Rasmukselle. ”Kyllä mä jonkun persnahasta ajan revin..”
”Okei, hyvä tietää”, Rasmus vastasi ja jopa naurahti perään.
”Sä voit vastavuorosesti aina liikuttaa Banskun, jos haluut”, lisäsin vielä.

Parinkymmenen minuutin kuluttua seisoin varustehuoneessa ja nostin Laran satulan takaisin sen telineelle. Pesin kuolaimet ja paketoin suitsia, kun Rasmus tuli paikalle syli täynnä Banskun varusteita.
”Meidän tarvis kuule Alsila joskus käydä vaikka yksillä, eikä vaan törmäillä tallilla”, totesin totisena. ”Puhua vaikka siitä mitä Sepolle kuuluu.. ai niin sä taidat kutsua sitä Sasuks.”
”Joo, Sasuks”, Rasmus vastasi. ”Ja mikä jottei.”
”Hyvä ja kiitos hei luottamuksesta tänään”, naurahdin ja vilkaisin kelloa. ”Mun pitää mennä vielä iltaan töihin, mutta viestitellään tai jotain, jos keritään.”

Luotin siihen, että Rasmus saisi Banskun varusteet ihan itse aikuisena miehenä oikeille paikoilleen. Olin meinaan ihan juuri kohta myöhästymässä töistä. Daniel oli joustava pomo, mutta en mä silti välittänyt myöhästellä.
”Nähdään”, huikkasin vielä varustehuoneen ovella.
”Moikka”, kuului vaimea vastaus.

#isbenhaaste with @Inna P.
Sama tarina myös täällä!

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 14.09.18 20:25

perjantai 7. syyskuuta 2018

Hetken verran mä olen varma että kuolen. Mä en saa happea ja silmissä pimenee. Muut soittaisivat ambulanssin ja ensihoitajat tulisivat toteamaan että vainaja on nuori mieshenkilö, kuolinsyy: pneumothorax. Kuolinilmoitukseen kirjoitettaisiin että menehtyi tehdessään sitä mitä rakasti. Hautajaiset olisivat pienet ja latteat, äiti itkisi niin että kaukaisemmat sukulaiset jopa vähän kiusaantuisivat, ja pappi pitäisi aneemisen puheen liian aikaisin pois nukkuneesta nuoresta.

xxx

Mä en ole pitkään aikaan maastoillut Laran kanssa porukassa, ja sen todellakin huomaa. Tamma ei ole pysyä nahoissaan, kun se yrittää päättää haluaisiko se ennemmin lähteä kisaamaan edellä menevän Ankan kanssa vai potkia takana tulevaa Zeliaa.

”Ei kannata tulla ihan häntään”, mä varoitan Matildaakin, kun Lara tekee oudon sivuhypähdyksen pysähtyen sitten paikoilleen neljännen kerran alkukäyntien aikana ja saan pienesti käskeä sitä jalalla saadakseni sen hipsimään taas oikeaan suuntaan.

”Ei oltu tulossakaan”, Matilda toteaa kylmästi.

Ravissa Lara unohtaa pakittelun, mutta imee sen sijaan Ankan perässä niin kovaa, että joudun ottamaan pari rumempaakin pidätettä saadakseni tamman ruotuun. Hitto, en malta odottaa että me päästään sänkipellolle ja saadaan päästellä kunnolla. Onnettomuusherkän Laran kanssa sänkkärikiitolaukoissa on aina oma riskinsä, mutta nyt mä olen paketoinut sen jalat suunnilleen vuohisesta polviin ja toivon, että selvitään korkeintaan irronneella kengällä.

Ensin me kuitenkin laukataan metsäpolulla. ”Mennään rauhallisesti”, Isabella muistuttaa Ankan selästä vakavalla naamalla, ja mä yritän pidätellä nauruntyrskähdystä. No, hirveän villiä laukkapätkästä ei onneksi tule vaan Larakin malttaa, mutta kovaa me kyllä mennään.

Lopulta me saavutaan sänkkärille, levittäydytään toiseen päätyyn kuumina käyviä hevosia pidellen – Larakin hyppii milloin milläkin jalkaparilla ja vaahtoaa jo kaulalta – ja sitten ampaistaan Isabellan merkistä matkaan. Lara on puoliksi täysiverinen ja sen kyllä huomaa. Lähtönopeus on hyytävä ja neli niin tappavan tehokasta, että metrit vain jäävät taakse. Vähän pelottaisi, jos en nauttisi niin kertakaikkisen paljon. Tätä lisää, mä huomaan ajattelevani jo ennen kuin pelto päättyy ja alan jarruttaa Laraa.

Saan tamman hidastettua ravin kautta käyntiin kohtuullisessa ajassa, mutta kävelemisestä Lara ei ole samaa mieltä.

Mä horjahdan yhtäkkiä satulassa eteenpäin. Mitä hittoa? Mä en ehdi kuin vähän korjata selkää suoremmaksi, kun seuraavaksi lähtee ohjat kädestä, sitten toinen jättimäinen pukki heittää mut ylös ja eteen, ja lopulta hevonen vaan katoaa mun alta.

xxx

”Sattuiko?” mä kuulen Isabellan äänen huhuilevan ja avaan hitaasti silmät. Harmaa taivas. Voi olla, etten kuollutkaan. Sitten näkökenttään ilmestyy Laran musta turpa ja mä havaitsen, että puristan ohjaa edelleen kädessäni.

”Aika hieno ilmalento!” Matilda kommentoi huomattavasti iloisempana kuin alkulenkistä.

”Kakkua!” hihkuu Innakin, se mokoma. Luuleeko se, että mä tosiaan osaisin leipoa yhtään mitään?

Mä kerään luuni ylös. Mikään ei ole poikki ja keuhkotkin leviävät jälleen normaalimittaan, ei siis ilmarintaakaan. Selkää vähän kivistää, mutta muuten mä olen kai kunnossa, ja Lara vaikuttaa iloiselta ja tyytyväiseltä.

Seuraavaa sänkkärilaukkaa täytyy ehkä silti vielä harkita uudemman kerran.

#yhteismaasto #jusunhaaste5

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 23.09.18 17:13

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lara ontui.

Kun tamma hipsi tarhassa vastaan selvästi toista etujalkaa keventäen, mulle tuli voimakas, tukahduttava tunne siitä että mä olin kokenut tämän ennenkin. Niin kuin olinkin, alkuvuodesta 2015. Jännevamma. PRP-hoitoja. Laseria. Kävelytystä, tunteja ja taas tunteja kuukausien mittaan milloin kahdenkymmenen asteen pakkasessa, milloin kaatosateessa. Kylmäämistä. Kipulääkkeitä. Ultraäänitutkimuksia. Huolta. ”35 prosenttia vammoista voi uusiutua.”

Saattoi olla että Lara ei kuulunut niihin 35 prosenttiin. Ehkä se oli vain ottanut osumaa tarhakaveriltaan, ehkä sillä oli alkava kaviopaise tai jotain ihan muuta.

Tai sitten se etujalan pinnallinen koukistajajänne olisi tuhannen säpäleinä ja korvautuisi arpikudoksella, jolla taas ei estehevonen tekisi mitään, eikä Lara hyppäisi enää koskaan.

Mä talutin Laran hitaasti talliin. Synkät ajatukset risteilivät päässä ja törmäilivät kallonseinämiin, niin että päänsärky alkoi jyskyttää jo ennen kuin kyykistyin Laran viereen, koskin sen jalkaa ja tunsin kuumuuden ja turvotuksen. Puristin jännettä ja Lara kiskaisi jalan pois. Puristin uudestaan ja tamma hypähti taaksepäin vähän vinkaisten.

”Voi vittu”, multa pääsi.

”Rasmus, mitä siellä tapahtuu”, Isabellan kipakka ääni kaikui muuten niin hiljaisessa tallissa yllättävän läheltä. Brunette kurkisti Zetan karsinan puolelta Laran karsinaan ja mun olisi tehnyt mieli kirota uudestaan – en ollut huomannut naista ollenkaan.

Koska mä en keksinyt miten pääsisin peruuttamaan tilanteesta kertomatta totuutta, käänsin katseeni pois ja vastasin: ”Laran jännevamma uusi.”

”Eihän?” Isabellan äänestä kuului, miten se yllättyi. ”Ootko varma? Näytä.”

Nainen luikahti Zetan karsinasta Laran luo niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kompuroida sivuun ja antaa sen kopeloida jalkaa. Isabella totesi tietysti sen minkä mäkin – että toinen etunen oli kipeä, kuuma ja turvonnut, täytti kaikki jännevamman oireet.

”Ei sitä ultraamatta voi sanoa”, nainen kommentoi lopulta.

”Eipä niin”, mä vastasin laimeasti, mutta kaiken toivon mä olin jo heittänyt.

Soitin eläinlääkärille, joka käski pitää hevosen levossa, kylmätä jalkaa ja tulla käymään klinikalla seuraavana päivänä.  Muuta ei voinut tehdä. En muistanut, milloin viimeksi olisin tuntenut niin kertakaikkisen turhaksi ja tarpeettomaksi.

Mä törmäsin Jonathaniin käytävällä, pysäytin sen ja kerroin nopeasti, että Laran voisi jättää seuraavana aamuna sisään.

”Okei”, Jonathan vastasi. ”Mikäs sillä vai ootteko lähdössä jonnekin?”

”Ontuu”, mä vastasin vältellen. ”Mut kiitti.”

Sitten mä vaan poistuin paikalta. Ehkä jos mä en jatkossa mainitsisi jännevammaa enää sanallakaan, kyse ei olisikaan siitä. Ehkä mä kaivoin itselleni kuoppaa ajattelemalla, ettei mulla koskaan ollut onnea onnettomuudessa. Ehkä tällä kertaa olisi.

Josefinalle mun oli kuitenkin pakko kertoa. Se tuli illalla käymään, istui mun viereen sängylle ja silitti mun selkää jotenkin hirveän lohduttavasti, kun mä kerroin Laran vanhasta jännevammasta ja siitä miten se oli alkanut juuri samoin, ja kestänyt yli vuoden kuntoutua.

”Niin että en mä nyt pääse leirillekään”, mä tajusin vasta siinä vaiheessa itsekin. Olin odottanut Rosengårdien esteleiriä pelonsekaisin tuntein, mutta ehkä eniten innostuneena. Josefinan vanhempien kohtaamista mä en suoranaisesti odottanut, mutta olisi kiva nähdä kartano jossa Josefina oli kasvanut, tavata ehkä sen velikin.

”No mutta huomenna ollaan viisaampia”, Josefina vastasi hiljaa. ”Mutta jos sä haluat, niin kyllä vanhemmilta sulle leirihevonen löytyy. Ne ovat odottaneet kovasti sun tapaamista.”

”Niin”, mä nyökäytin vähän päätäni. ”Kai se onnistuisi…”

”Kerro sitten kun tiedät”, Josefina ilmoitti ja painoi kevyen suukon mun poskelle. ”Mutta älä nyt murehdi vielä liikaa.”

Niinpä kai. Oli kyse mistä hyvänsä, mä en voinut juuri nyt asialle mitään. Käännyin Josefinan puoleen vastaamaan suukkoon, mutta tällä kertaa mä tähtäsin suulle.

#sarahinhaaste #jusmus

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 25.09.18 22:24

tiistai 25. syyskuuta 2018
Please, please, please, let me get what I want

Good times for a change
See, the luck I’ve had
Can make a good man turn bad


Tiistaina mä heräsin aikaisin, vaikka en ollut varma olinko nukkunutkaan, hain kahvin Ärrältä ja lähdin Auburniin.

Harjasin Laran. Kylmäsin sen jalan. Puin tammalle loimen ja kuljetussuojat. Laitoin sille suitset riimun alle ja hain liinan mukaan. Lastasin ontuvan hevosen traileriin ja mietin ohimennen, olisikohan se viimeinen kerta. Ehkä jalassa oli rikki jotain sellaista, mitä ei voisi korjata, eikä Lara koskaan palaisi klinikalta kotiin.

Ajatus ei tuntunut miltään, eikä sekään kun Lara näykkäisi mua olkapäästä sitoessani sen riimunnarua kiinni etupuomiin.

Maybe it just… Maybe it wasn’t meant to be.

Niin olin itse sanonut Joachimille puhelimessa vain muutamaa päivää aiemmin. Ehkä tätäkään ei ollut tarkoitettu; ehkä Laraa ei ollut tarkoitettu kilpahevoseksi eikä mua kilparatsastajaksi. Mä en uskonut kohtaloon, mutta ehkä mun pitäisi vain ymmärtää, että jotain universumi yritti mulle viestittää.  

Ehkä olisi pitänyt luovuttaa jo sinä iltana, kun Calle oli kuollut. Ehkä siinä vaiheessa, kun Laralle oli tullut ensimmäinen jännevamma. Viimeistään varmasti silloin, kun Benkun, sen mun terveen hevoseni, takapolvet olivat alkaneet yhtenä talvena oireilla. Jos mä en nyt lopettaisi, noin seuraavaksi menehtyisi varmaan Easy, ähkyyn ehkä. Hevoset vain sairastuisivat tai kuolisivat mun ympäriltä ja jonkun määrän menetystä ja tuskaa koettuani mä ehkä lopulta ymmärtäisin.

So please, please, please
Let me, let me, let me
Let me get what I want this time


Ehkä mä ajan saatossa keksisin elämääni jotain muutakin sisältöä. Opiskelisin ehkä pidemmälle, tekisin varmaan liikaa töitä. Saattaisin alkaa harrastaa jotain, ehkä jousiammuntaa tai kiipeilyä. Olisin jossain muualla ja joku muu.

Se ajatus taas tuntui, se tuntui vieraalta. Mä halusin vain ratsastaa, ja mä halusin että Lara olisi terve, ja että me kisattaisiin vielä, ja saavutettaisiin jotain mistä oltiin vuosikaudet haaveiltu. Mä en uskonut jumaliinkaan, mutta Murronmaan klinikan lähestyessä mä aloin rukoilla kaikkia mahdollisia henkiä apuun: antakaa Laran tulla kuntoon.  

Jumalat eivät vastanneet ja mä tunsin oloni kovin voimattomaksi.

Klinikalla meitä oltiin vastassa, eläinlääkäri ja joku blondi kandi juttelivat pihalla. Lara oli väsynyt, se peruutti hitaasti ja varovasti ulos trailerista ja könkkäsi mun vierellä pää roikkuen, kun mä näytin sen ontuman asteen lekurille.

”Katsotaan sillä ultralla”, se päätti kokeiltuaan kevyesti Laran jalkaa. Kipeä se oli edelleen, ja kuuma, ja myös turvonnut, mutta ei enää niin paljon kuin edellispäivänä. Tiesin, että jännevammoissa se ei merkinnyt juuri mitään enkä mä jaksanut olla toiveikas.

Mä talutin Laran kumimatolla päällystettyä käytävää pitkin tutkittavaksi, ja jokainen askel painoi ja jokainen metri tuntui tuhannelta.

Eläinlääkäri levitti geelin, otti anturin käteen, kävi jalkaa pitkään ja hartaasti hiljaisuudessa läpi, tuijotti kuvaa ja sen otsalle kasautui kaksi ryppyä. Lopulta se laski anturin, taputti Laraa lavalle saaden sen vähän säpsähtämään ja kääntyi muhun päin.

Mielessäni mä painoin sormet ristiin. Antakaa sen tulla kuntoon.

So, for once in my life
Let me get what I want
Lord knows it would be the first time
Lord knows it would be the first time


#matildanhaaste #lotanhaaste

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 26.09.18 23:08

tiistai 25. syyskuuta 2018

”Tuossa näet vanhan vamman”, eläinlääkäri osoitteli ruudulla olevaa harmaasävyistä kuvaa. ”Ja siinä vieressä on tuo uusi revennyt kohta. On aika tyypillistä, että uusi jännevamma tulee edellisen viereen. Kannattaa tulla ultraamaan tuo uudestaan parin viikon päästä, nyt siinä on sen verran turvotusta ettei ihan varmaksi voi sanoa. Mutta ei se nyt ihan mahdottomalta näytä.”

Mitä sekin oli tarkoittavinaan? Että Lara jäisi henkiin? Että sillä voisi joskus vielä ratsastaa? Että siitä tulisi vielä kisahevonen? Mä halusin vastauksia enkä arvauksia, ja yhtäkkiä mua rupesi raivostuttamaan koko eläinlääkäri ja se kandi, joka ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Mitä varten nekin opiskelivat vuosikausia, jos niistä ei ollut edes kertomaan, mitä yhdestä jänteestä oli jäljellä.

Eläinlääkäri jatkoi: ”Kylmää ja lepoa nyt akuutissa vaiheessa, sitten varovaisesti kävelytystä… Sitä verisoluplasmahoitoa voitaisiin katsoa myöhemmin ja meillä on nyt shockwave-laitteetkin, ja laser. Kyllä se siitä.”

Sekin kommentti pisti välittömästi vituttamaan. Mitä jos se ei vaan siitä? Jaksaisiko Lara taas uutta kuntoutusprosessia? Jaksaisinko mä taas uutta kuntoutusprosessia? Oliko musta tähän? Mitä mä olin tehnyt ansaitakseni nämä rikkinäiset elukat?

Se oli törkeä ajatus Callea, Laraa ja Benkkua kohtaan, jotka olivat antaneet mulle niin paljon hyvääkin, mutta mä en voinut sille mitään.

Jos Lara paranisikin, ja vaikka se olisi poissa pelistä vaikka vain puoli vuotta, sen kanssa joutuisi taas aloittamaan alusta. Se olisi hirveä ratsastaa sileällä ja kuuma ja kireä hypättävä, ja kestäisi varmaan vuoden ennen kuin sen kanssa pääsisi tekemään edes siistiä metriä. Sitten se olisikin jo yksitoista ja ihan suoraan sanottuna, jos hevonen ei siihen mennessä ollut hypännyt kansallisia luokkia, niin millä todennäköisyydellä se hyppäisi niitä silloinkaan – ei millään.

Ja jos Lara ei paranisi, niin sitten mä menettäisin sen.

Vamma ei ollut traumaperäinen, joten se oli tullut pikkuhiljaa, edennyt ehkä vähän jokaisella askeleella, jokaisella ratsastuskerralla ja jokaisella hypyllä. Sellaiset jännevammat syntyvät toistuvien ylivenytystilanteiden takia. Jänteeseen tulee pienenpieniä vaurioita, joista mikään ei yksinään haittaa sen toimintaa millään lailla, mutta kun niitä pienenpieniä vaurioita on riittävästi, jänne lakkaa kestämästä rasitusta, jota se on aiemmin kestänyt.

TIESIN sen kaiken, ja silti olin ratsastellut Laralla vailla huolen häivää. Ajatellut, että kun olin kerran hoitanut sen kuntoon, se olisi kunnossa nyt ja aina. Ihminen ottaa elämänsä aikana keskimäärin hieman alle kolmesataa miljoonaa askelta. Montako hevonen? Olinko ratsastanut Laran askeleet loppuun?

Mä halusin tietää. Ja halusin muutakin.

”Mitä luulet, voisiko sen astuttaa?”

Ääni kaikui klinikalla ja mä mietin hetken, miksi se kuulosti niin tutulta, ennen kuin havaitsin lauseen karanneen mun omasta suustani.

Mitä vittua, Rasmus???

#rassenhaaste4

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 03.11.18 14:44

lauantai 3. marraskuuta 2018

Lokakuu oli ollut pitkä ja sateinen ja mennyt silti nopeasti ohi. Liiankin nopeasti; musta tuntui etten ollut oikein ehtinyt mukaan ollenkaan.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna oli kisattu Harvest Gamesit, jotka olivat menneet yli odotusten. Rosengårdit olivat tuoneet mulle pikku Branin hypättäväksi kahdeksaankymppiin ja vaikka mua oli jännittänyt ja hevosta oli jännittänyt, se teki parhaansa ja sijoittui suhteellisen tasaisella tuplanollalla toiseksi. Bran muistutti mua kovasti Callesta, vaikka se olikin paljon pienempi ja sitä kautta jonkin verran ketterämpi ja nopeampi. Oli hevosia, joiden kanssa mikään ei sujunut; oli hevosia, joiden kanssa suurin osa asioista sujui ihan hyvin; ja sitten oli niitä harvoja joiden kanssa mikään ei ollut liian vaikeaa. Calle oli ollut juuri sellainen, jonka kanssa saattoi nauraa liian vaikealle. Koska mä olin jo kerran omistanut sellaisen hevosen, mä en ollut arvellut löytäväni toista pitkiin aikoihin jos enää koskaan, mutta Branin selässä pääsi jo aika lähelle.

Niinpä mä olin kisojen jälkeen mielelläni sopinut Arnen kanssa yksityiskohdista Brania koskevan sopparin suhteen ja me oltiin päädytty siihen, että sopivalla hetkellä ori muuttaisi mulle ratsastettavaksi. Se olisi Kallassa ainakin talven ylitse ja vaikka mä en sitä ympäri kyliä huudellutkaan, mä en malttanut odottaa että saisin Branin käyttöni.

Harvest Gameissa mä olin hypännyt myös Sasulla ja pitkästä aikaa Benkulla, joka oli varmaan ensimmäistä kertaa elämässään parempi kuin Sasu ja sijoittui kolmanneksi metri kahdessakympissä. Bengt meni kovaa, enimmäkseen siksi kun mä en jaksanut sitä pidellä, ja hyppäsi kuin gepardi.

Radan jälkeen keski-ikää lähestyvä mies oli tullut mun juttusille ja kysynyt, oliko Benkku myynnissä.

Eihän se ollut, mutta koska mä en ollut edelleenkään löytänyt Easylle mieleistä kotia – varmaan musta ei koskaan tulisi hevoskasvattajaa, koska en mä näköjään pystynyt kasvateistani luopumaan – eikä mulla ihan oikeasti olisi ollut enää varaa pitää kolmea hevosta, joista yhden eläinlääkärikäynteihin oli juuri palanut satalappusia, mä olin riittävän kovan tarjouksen ilmaannuttua pöytään sanonut kyllä.

Niinpä ruuna vaihtoi marraskuun ensimmäisenä päivänä omistajaa, ja mä sain lopettaa Easyn hiljaisenkin myynnin ja alkaa sen sijaan miettiä, missä se starttaisi ensimmäisen kerran. Olympiavoittajaa siitä ei tulisi, mutta ihan kiva allrounder varmasti. Se olisi jollekin junnulle kiva ensimmäinen iso (pieni) hevonen parin vuoden päästä, mutta siihen asti mä päätin pitää sen itse.

Kisoja seuranneella viikolla Lara oli uusintaultrattu ja todettu jännevammaiseksi, mutta tosiasiassa mä olin sen jo tiennytkin enkä jaksanut edes olla pettynyt. Vaikka välillä mä löysin itseni tuijottamasta tammaa otsa kurtussa ja miettimästä, että miksei sen kanssa olisi joskus voinut olla aurinkoista päivää, mä suhtauduin tilanteeseen mulle epätyypillisellä tyyneydellä. Mä kuvittelin päässeeni sopuun sen ajatuksen kanssa, että mä en koskaan saavuttaisi niitä tavoitteita joita olin mulle ja Laralle asettanut, ja toivoin että sen sijaan jossain toisaalla avautuisi uusi ovi.

Yksi avautui jo silloin, kun eläinlääkäri oli klinikalla todennut, että Laran astuttamiselle ei ollut mitään estettä. Mä olin puhunut äidin kanssa ja se oli tietenkin välittömästi innostunut, luvannut hoitaa tamman ja varsan kulut ja auttaa niiden hoitamisessa, jos varsa sitten olisi sen kasvatti. Se oli ihan hyvä diili ja mä olin suostunut.

Orivalinta oli muuttunut yllättäen helpoksi, kun Balaclava muutti Auburniin. Mä olin katsonut silloin Verkun ratsastamaa oria jo Harvest Gameseissa, ja pari yötä sukutauluja tuijoteltuani ja nettiä selattuani mä olin tullut siihen tulokseen, että se voisi olla Laralle potentiaalinen sulhasehdokas. Ori liikkui hyvin, oli tasapainoinen ja kiltti luonteeltaan, ja sillä oli energinen vahva hyppy. Ja koska mä en vielä halunnut kuljettaa Laraa järjettömiä matkoja, se olisi myös käytännön syistä järkevä vaihtoehto.

Isabella oli näyttänyt ajatukselle vihreää valoa ja samaan hengenvetoon ehdottanut, että mä voisin ehtiessäni ratsastaa Cavaa sen verran kuin halusin.

”Minä ja Amanda ollaan muutenkin niin kiireisiä”, nainen oli perustellut. ”Luulen, että voisit pitää siitä.”

Sillekin ehdotukselle olin sanonut kyllä.

Niinpä me odotettiin kiimaa, astutettiin Lara, ja muutaman mutkan kautta päädyttiin siihen, että Lara muuttaisi Rosengårdeille ja Bran tulisi sen tilalle.

Siinä sitä olikin yhdelle lokakuulle sulateltavaa.

Jos multa oltaisiin tammikuussa kysytty, mitä hevosia mä luulisin mulla vielä loppuvuodesta olevan, mä olisin vastannut että Lara ja Benkku – Easyn mä olin ajatellut myyväni, kun olin uudenvuodenlupauksiini kirjoittanut, että luopuisin yhdestä.

Sen sijaan lokakuun kääntyessä marraskuuksi mulla oli Easy, mutta ei enää Benkkua, ja Lara jonka edessä olisi taas kuukausien kuntoutus, ja sen sisällä toivottavasti kasvamassa pienen pieni hevosenalku, ja lainaratsuina Cava ja kohta pieni Brankin. Tilanne oli hyvä, monella tapaa motivoiva ja sellainen mihin saattoi olla hyvin tyytyväinen, mutta jokin mua kalvoi, kun marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna paketoin Laran jalkoja kuljetussuojiin lähteäkseni viemään sitä pois Kallasta ja hakeakseni kirjavan orin tilalle. Laraa tulisi ikävä. Pelotti että tiineysaikana tai varsomisessa joku menisi pieleen ja menettäisin senkin. Pelotti, että se varsoisi onnistuneesti, mutta ei koskaan toipuisi uusineesta jännevammasta, ja mä menettäisin sen silti.

”Ollaanko valmiita?” Josefina kurkkasi karsinan ovesta sisään loimi sylissään. ”Siellä on kylmä, varmaan kannattaa laittaa ulkoloimi tuohon päälle vielä.”

”Ihan just. Kiitos”, mä vastasin ja kurottauduin ottamaan loimen. Mä hymyilin Josefinalle ja se hymyili takaisin, ja kalvaminen kävi vähän pienemmäksi.

_________________
Living Art
avatar
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 182

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Laran päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa